lauantai 31. joulukuuta 2016

Liiton juhla


















21 Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa. 22 Ja kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, 23 sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." 24 Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".


Vuoden ensimmäisenä päivänä kirkkomme muistelee Herramme Jeesuksen Kristuksen ympärileikkausta ja nimenantamista. Juhlan troparissa korostetaan sitä, kuinka lihaksitullut Jumalan Sana oli kuuliainen laille ja noudatti tässäkin Kaikkivaltiaan Jumalan tekemää liittoa Aabrahamin kanssa. 
  
Varhaiskristityt pohtivat ympärileikkauksen merkitystä ihmisen ja Jumalan välisen liiton merkkinä mutta pian he ymmärsivät olevansa aivan uuden aikakauden edessä. He eivät enää olleet juutalaisia vaan kristittyjä. Tässä kohden erityisen tärkeään rooliin nousi apostoli Paavalin opetus ympärileikkausta vastaan. Kuten tiedämme, ympärileikkausta ei enää vaadittu kristityiltä vaan kaste oli se toimitus, jolla tultiin Kristuksen kirkon jäseniksi.

Mikä on se liitto sitten, josta me puhumme: olemmeko me myös jonkun liiton alaisia? Ensinäkin, Raamattu koostuu kahdesta kirjakokoelmasta, Vanhasta ja Uudesta testamentista. Raamattu on meidän liittomme Jumalan kanssa: kun me olemme kuuliaisia Herramme opetukselle, pidämme hänen käskynsä, me olemme Jumalan kansaa ja hän pitää meistä huolta. 

Jumala on tehnyt kanssamme liiton hänen Pojassaan ja sen merkkinä meillä on tänä päivänä Herran pyhä ehtoollinen. Viimeisillä ehtoollisella Kristus teki kanssamme uuden liiton: Tämä on minun vereni, se uuden liiton veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi. 

***

Mistä liitossa on lopulta kysymys? Me emme ole eläneet Jumalan käskyjen mukaan, olemme langenneet syntiin ja rikkoneet Jumalaa vastaan. Me olemme vastuussa teoistamme ja jokainen väärä teko Jumalan edessä pitää sovittaa ja hyvittää. Meidän syntiemme määrä on vain niin suuri, ettemme me kykene sovittamaan tai korvaamaan syntiemme määrää. Sen vuoksi Jumala antoi ainoan poikansa ristiinaulittavaksi, jotta me saisimme syntimme anteeksi ja meillä olisi iankaikkinen elämä.

Liitto merkitsee rauhaa ja luottamusta Jumalan ja ihmisen välillä. Liitto on meille ikäänkuin Elämän lanka: jos me olemme yhteydessä Jumalaan, meillä on elämä mutta jos liittomme hänen kanssaan rikotaan me olemme kuoleman omat.

Kahdeksantena päivänä myös Jeesukselle annettiin nimi. Miten nimi liittyy tähän juhlaan? Nimi on vanhastaan merkinnyt tarkoituksen antamista ja olennon olemuksen paljastamista. Niinpä Joosef antaa pojalleen nimeksi Jeesus joka merkitsee pelastajaa. Tämän vuoksi me voimme myös pitää tätä juhlaa Jeesuksen nimen juhlana ja silloin mieleemme tulee Jeesuksen rukous, johon me voimme turvata. On sinänsä mielenkiintoista, että kun Aabraham teki tämän liiton Jumalan kanssa, niin myös hänen nimensä muuttui Aabramista Aabrahamiksi.
 
Me olemme myös itse saaneet kasteessa nimen, joka yhdistää meidät taivaalliseen esirukoilijaamme. Se merkitsee meille pelastuksen päivää, sillä se paljastaa meissä olevan mahdollisuuden kasvaa pyhäksi ihmiseksi. 

Juhlaan liittyy myös lupauksen täyttyminen. Vanhurskas Simeon oli saanut Jumalalta lupauksen, ettei hän kuole ennen kuin on nähnyt tulevan messiaan. Juhlassa tuo lupaus täyttyy ja kuulemme vanhurskaan Simeonin suusta tutun rukouksen: Herra nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään niin kuin olet luvannut. 

***

On tärkeää, että mekin pyrimme elämässämme noudattamaan kaikin tavoin Jumalan tahtoa ja lakia. - Olemaan uskollisia hänelle ja pyrkimään kaikessa miettimään mikä voisi olla Jumalan tahto. Vanhurskaan Simeonin tavoin mekin olemme saaneet lupauksen: hänen uskolliset palvelijansa tulevat saamaan palkinnon, kun hän palaa kunniassaan ja kirkkaudessaan. Sen vuoksi on hyvin mielekästä, että me ymmärrämme kaikkien näiden tapahtumien koskevan myös meitä tässä hetkessä. 

maanantai 19. joulukuuta 2016

Usko ja uskollisuus












Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."

Tarina kymmenestä spitaalisesta on meille kaikille tuttu.  Jeesus paransi tien varrella olleet kymmenen miestä spitaalista, kun he huusivat avuksi Herran nimeä. Spitaali oli eristänyt heidät yhteisöstään, koska kyseessä oli hyvin vaikea kuolemaan johtava tauti, joka tarttui helposti. Jeesus tunsi sääliä heitä kohtaan ja käski heitä menemään temppeliin. Matkalla kaikki paranivat, mutta vain yksi heistä palasi kiittämään. Häpeä ja eristys oli päättynyt heidän elämässään ja he saivat elämänsä takaisin.

Spitaali on tautina erityinen evankeliumin kertomuksissa, koska allegorisessa selityksessä spitaali rinnastetaan syntiin. Samoin kuin spitaali, synti tappaa ja eristää ihmisen toisista. Vain Jumala voi auttaa ja palauttaa ihmisen takaisin yhteisön jäseneksi. Mitkä olivat Jeesuksen sanat tuolle yhdelle pelastetulle, kun hän palasi kiittämään Herraa? "Uskosi on pelastanut sinut."

Jumala siis paransi nämä miehet ja vain yksi heistä palasi kiittämään Jumalaa. Me monesti puhumme tämän evankeliumin kohdalla kiitollisuuden merkityksestä mutta se on vain tämän tarinan yksi juonne. On tietenkin hyvin tärkeää, että osaamme oikealla tavalla myös kiittää Jumalaa hänen pitkämielisyydestään ja hyvyydestä meitä kohtaan mutta luulen, että kiitollisuuden takana on jotakin vielä suurempaa.

Ehkä tässä evankeliumissa on lopulta kyse vain uskollisuudesta. Me monesti saamme erilaisia lahjoja Jumalalta, kun käännymme hänen puoleensa mutta mitä tapahtuu, kun me olemme saaneet haluamamme? Meidän uskollisuutemme rakastavaa Jumalaa kohtaan on kovin häilyväistä.

Siksi on tärkeää, ettemme me käänny Jumalaan puoleen vain silloin kun meillä on ongelmia vaan me uskollisesti pidämme katseemme hänessä kaikissa elämämme tilanteissa. Silloin me emme ikään kuin tee Jumalasta jonkinlaista taikuria joka aina vaan päästää meidät pälkähästä. Me elämme Jumalan kanssa arjessa, juhlassa, niin kriiseissä kuin ilonkin hetkinä.

Kun me pyydämme Jumalalta terveyttä me saatamme ajatella, että Jumala meidän rukouksemme kautta Jumala muuttaisi mielemme. Mutta kun rukouksen tarkoitus on päinvastainen, sen tarkoitus on muuttaa meidän mielemme. Saako tuo ihme meissä aikaan sisäisen muutoksen? Ei riitä, että vain ruumiimme parantuu, olennaista on se, että meidän sielumme pelastuu.

***

Siksi sairautta kannattaa lähestyä myös toiselta kannalta. Vanhus Porfyrios aikoinaan rukoili Jumalaa, ettei Jumala tekisi häntä terveeksi vaan hyväksi. Tämä asenne sisältää huomattavasti enemmän nöyryyttä ja kuuliaisuutta Jumalan edessä, mutta ennen kaikkea uskoa siihen että Jumala tietää mikä on meille parasta pelastuksemme kannalta.

Kaikella on tarkoituksensa, jopa sairaudella, köyhyydellä, epäonnistumisilla. Ne osoittavat meille tämän elämän vajavaisuuden, jotta oppisimme kaipaamaan Taivasten valtakuntaa. Ehkä noiden ikävien asioiden kautta me oppisimme myös huomaamaan, että vaikka me olisimme kuinka terveitä, varakkaita ja suosittuja niin silti jotain olennaista meidän elämästämme voi puuttua. Me huomaamme tämän, kun katsomme ihmisiä, joilla ainakin ulkoisesti on kaikki hyvin. Eivät he Jumalaa rakasta enemmän kuin köyhät ja huono-osaiset. Pikemminkin, ne jotka ovat nälkäisiä, kodittomia ja köyhiä turvaavat Jumalaan.

***

Kymmenen parannettiin ja vain yksi palasi kiittämään. Toivomme varmasti, että me olemme tuo yksi mies, joka palasi. Toivottavasti.

Tai sitten kyseessä on se, että Jumala on tehnyt meille kymmenen hyvä asiaa ja vain yhdestä me kiitämme häntä, jos edes siitäkään. Ei kiitoksen tarvitse mikään jankutuksen aihe olla, että pitäisi koko ajan olla kiittelemässä vaan kyse on asenteestamme tätä elämää kohtaan. Murehdimmeko jokaista pientä katoavaa asiaa vai näemmekö isomman kuva jossa jokainen yksittäinen tapahtuma kasvattaa meitä, jos otamme sen nöyryydellä ja kuuliaisuudella vastaan.


Siunattua joulupaaston jatkoa kaikille!

torstai 17. marraskuuta 2016

Joulupaasto: ihmiseksi tuleminen














Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: "Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" 26 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?" 27 Mies vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." 28 Jeesus sanoi: "Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää." (Luuk. 10:25-28)

Haluan tervehtiä teitä Vapahtajamme sanoin: Tee näin niin saat elää! Sunnuntain evankeliumissa lainopettaja kysyi Jeesukselta mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Hän tunsi kyllä rakkauden kaksoiskäskyn mutta jokin olennainen tuosta puuttui. Tekeminen.

Tämä kysymys on meille kriittinen paaston kannalta. Paastossa ei ole kyse vain tilapäisestä elämänmuutoksesta vaan koko loppuelämäämme koskevasta parannuksen teosta. Kyse on siitä, että löydämme katumuksen kautta oikein suunnan elämällemme. Tuo muutos ei synny nojatuolissa istumalla vaan siitä että teemme päätöksen ja ryhdymme toimeen.

Me olemme alati muuttuvia ja toivottavasti muutokset elämässämme johtavat kohti hyvää. Paasto on yksi tällainen tienhaara joka auttaa meitä kasvamaan ihmisinä ja Jumalan kuvina. Se tarjoaa mahdollisuuden kasvaa ihmisenä ja oppia kohtelemaan toinen toistamme inhimillisesti. Tuntea myötätuntoa, sääliä, olla valmiita jakamaan omastamme, olla vieraanvaraisia ja antamaan anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen.

Me emme kilvoittele vain paaston takia vaan siksi että elämällämme on pyhä tarkoitus. Siksi toivon, että me kaikki päätyisimme tilanteeseen, jossa paasto nostaa tähänastisen kilvoituksemme uudelle tasolle ja se osoittautuisi meille niin rakkaaksi aarteeksi, ettemme ole valmiita luopumaan siitä paastonkaan jälkeen.

Tuo alussa mainittu evankeliumin kohta kertoo Laupiaasta samarialaisesta. Siinä on hyvä muistutus siitä, että paasto kuten kaikki muutkin hengelliset asiat ovat aina yhteisöllisiä asioita. Me rukoilemme yhdessä, toimitamme kiitosuhria yhdessä ja voimme saavuttaa pelastuksen yhdessä. Jos yksi meistä lankeaa, se koskettaa koko yhteisöä. Tämän vuoksi me harvoin puhumme sanoilla minä tai minun, on vain me ja meidän. Jos lähimmäisemme on joutunut hätään, on luonnollista, että me autamme häntä, koska hän on osa yhteisöämme.

Erityisesti paaston aikana meidän on kannettava toistemme taakkoja ja oltava toistemme kanssakulkijoita. Tämä vaatii meiltä anteeksiantoa, pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Millaisen lahjan me voimme tuoda Betlehemiin? Me voimme enkelten sanoin tehdä parhaamme, että keskellämme olisi rauha ja meillä kaikilla olisi hyvä tahto toisiamme kohtaan.

Siunattua paaston aikaa!

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kärpäsiä ja mehiläisiä


















Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen kertoo eräässä vertauksessaan kärpäsestä ja mehiläisestä, jotka näkevät samalla kukkaniityllä aivan vastakkaisia asioita. Toinen näki kauniita kukkasia joista saa mettä, kun taas toinen pyörii ulostekasoissa ja vaikka sitä häätäisi pois, se ei lähde mihinkään. Mehiläinen lentelee niin kauan huoneessa kuin löytää jotakin makeaa ja vasta löytäessään sen on valmis laskeutumaan.

Pyhän Paisioksen mukaan me kuulumme jompaankumpaan ryhmään, välimuotoja ei ole.

Luulen, että tänä päivänä moni meistä löytää itsensä kärpästen joukosta ja varmasti jokainen haluaisi vaihtaa osansa tuohon mehiläisten ryhmään. Jo pelkästään näinä päivinä, kun seuraamme USA:n presidentin vaaleja, voimme nähdä, miten päähuomion on vienyt henkilöihin liittyvät törkyasiat. 

Mitä me näemme, kun katsomme omaa kotiseurakuntaamme? Näemmekö siellä vain pahantahtoisia ihmisiä joiden toiminnassa emme näe mitään hyvää. Onhan toki asia niin, ettei tässä maailmassa mikään ei ole valmista ja aina löytyy jotakin kritisoitavaa. Mutta parissamme on myös mehiläisiä jotka pikemminkin vaikean tilanteen edessä ryhtyvät korjaamaan ja hoitamaan asioita. Heillä on erityinen kyky löytää asioiden hyviä puolia ja iloita sitä mitä olemme jo saaneet. He ovat hyvällä tavalla tyytyväisiä ja osaavat olla kärsivällisiä keskeneräisten asioiden suhteen.

Me itse teemme tuon valinnan, kumpaan ryhmään kuulumme, kärpäsiin vai mehiläisiin. Me pystymme muuttamaan itsessämme sitä, kuinka me suhtaudumme eteen tuleviin asioihin.

Tämä kilvoitus uudistaa elämämme ja antaa positiivista toivoa ja uskoa vaellukseemme. Se avaa myös meille valoisamman kuvan lähimmäisestämme, sillä luulen, että vain harva ihminen tietoisesti tahtoo pahaa toiselle.

Katumuksen kautta me voimme muuttaa omaa tapaamme ajatella asioita. Useimmiten tämän oivaltaminen vaatii pysähtymistä ja itsemme tarkkailemista sellaisina kuin oikeasti olemme. Jos aidosti havaitsemme oman epätäydellisyytemme ja syyllisyytemme, me emme voi lähteä tuomitsemaan toisiamme.

Asiat ovat harvoin itsessään hyviä tai pahoja. Kun kaksi ihmistä katselee samaa asiaa, kumpikin saattaa tulkita asialle aivan päinvastaiset tulkinnat. Tämä suhtautumisemme kertoo taas sielumme tilasta ja luottamuksesta Jumalaan. Sen vuoksi meidän pitää olla tarkkoja siinä millä tavoin me arvostelemme asioita ja ihmisiä millaisia johtopäätöksiä me teemme.

Kuka oletkin, joka elää tahdot ja rakastat elämän päiviä, nauttiaksesi onnea: varjele kielesi pahasta ja huulesi vilppiä puhumasta; vältä pahaa ja tee hyvää, etsi rauhaa ja pyri siihen. (Ps. 34:14-15)

Nämä psalmin sanat kertovat kauniilla tavalla mihin meidän elämässämme pitää keskittyä. Todellisen rauhan ja hengellisen ilon me saamme osaksemme silloin kun me vältämme kaikkea pahaa jossa kärpäset viihtyvät ja pyrimme joka hetkessä tekemään hyvää kuten mehiläiset. Se on rauhan etsimistä ja sen löytämistä. 

lauantai 3. syyskuuta 2016

Palvelijoille uskotut rahat: vastuu



















Tänä sunnuntaina luemme liturgiassa evankeliumin palvelijoille uskotuista talenteista (Matt. 25:14-30). Mies antoi kolmelle palvelijalle omaisuutensa huolehdittavakseen: ensimmäinen mies sai viisi, toinen kaksi ja kolmas yhden talentin. Annettuaan heille koko omaisuutensa hoidettavaksi, mies lähti ulkomaille.

Palvelijoille annettiin tehtävä ja he olivat selkeässä vastuussa heille uskotuista varoista. Palattuaan mies tulisi vaatimaan tilityksen siitä, kuinka noita talentteja oli käytetty. Tietenkään hänen paluunsa ei ollut mikään itsestään selvä asia, vierailla mailla voi käydä mitä tahansa.

Evankeliumin vertauskuva on meille hyvin selkeä ja ymmärrettävä. Mies on Jumala ja me olemme nuo palvelijat, jotka ovat saaneet talentit huolehdittavaksi. Tämä maailma on se paikka, jossa tehtävämme alkaa ja päättyy ja me olemme vastuussa noista rahoista. Kaikki siis on annettu meille hoidettavaksi: ihmiset, luomakunta, kaikki läheisemme.

Kun Kristus toisen kerran palaa kirkkaudessaan tuomitsemaan tätä maailmaa, meiltä tullaan kysymään, kuinka hoidimme tehtävämme.

***

Jo Raamatun alkusivuilla puhutaan ihmisen vastuusta ja ymmärrämme helposti, miten lyhyt ihmisen elämä on ja miten selkeät rajat meille on Raamatussa annettu. Jo alussa meille annettiin käsky: Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma (1. Moos. 2:16). Me söimme ja saimme elämällemme määräajan, joka ei ole pitkä.

Vastuu ja rajallisuus alkavat Raamatun alkulehdiltä ja jatkuu kantavana teemana aina lopunajan tapahtumiin asti. Me olemme Jumalan edessä vastuussa siitä, kuinka kohtelemme itseämme, lähimmäistämme ja luomakuntaa. Moni meistä on saanut lahjaksi perheen ja me olemme vastuussa siitä, kuinka me kohtelemme ystäviämme, sukulaisiamme ja läheisiämme.

Vastuun lähde on siinä, että me opimme tuntemaan Jumalan vanhurskaan tahdon ja noudatamme sitä elämässämme. Mooseksella oli vastuu Israelin kansasta, kun hän vei sen Punaisen meren yli Luvattuun maahan. Profeettojen vastuu oli siinä, että ilmaisivat kapinoivalla kansalle Jumalan tahdon. Apostolit saivat tehtävän levittää ilosanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta kaikille kansoille. Jumalan tahdon me opimme tuntemaan evankeliumin kautta.

Tänä päivänä vastuumme näkyy erityisesti kahdessa asiassa. Ensimmäinen haaste on ekologinen. Muistammeko edelleen alkuperäisen tarkoituksemme tässä luomakunnassa: Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä (1. Moos. 2:15). Kun meidät luotiin, meille annettiin luomakunta hallintaamme, jotta viljelisimme ja varjelisimme sitä. Tätä vastuuta me kannamme tänäkin päivänä.

Me emme ole riittävällä vakavuudella ottaneet vastaan tehtävää, joka meille on annettu. Luomakunta kärsii ihmisen välinpitämättömyydestä eikä kestä sitä, että me kulutamme sitä yli todellisen tarpeemme. Jumala loi tämän paikan kodiksemme, jotta voisimme luonnon kautta kokea Hänen loppumattoman ja laupiaan rakkauden meitä kohtaan.

Toinen haaste on sosiaalinen vastuu toisistamme, erityisesti niistä, jotka elävät hädässä ja tarvitsevat apuamme. 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?' Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. (Matt. 25:44-45)

Tässä evankeliumissa on hyvä kuva omistamisemme laadusta. Se mitä kuvittelemme omistavamme ei ole omaamme vaan meille uskottua lainaa joka on käytettävä isäntämme toiveen mukaisesti. Kun aika on täysi, me joudumme palauttamaan kaiken takaisin. Sen vuoksi meisän on hyvä ymmärtää että tässä elämässä meille on toki varattu tarpeellinen, jota tarvitsemme elääksemme mutta ylimääräinen on tarkoitettu lähimmäisellemme. Ylimääräisen antaminenkaan ei ole itse asiassa edes laupeuden työtä vaan velan maksua takaisin köyhille, kuten pyhä Ambrosius Milanolainen toteaa. Sen vuoksi rakkaus on itsestämme luopumista toisen hyväksi, toisen asettamista itsemme etusijalle.

***

Rakastaa kaikesta sydämestämme kuten Jumala rakastaa meitä, se on olemassaolomme ydin.

Rakkautemme ei voi kohdistua vain niihin, jotka rakastavat meitä vaan rakkautemme esikuvana pitää olla Kristuksen rakkaus. Siinä, kuinka Hän otti vastaan syntisiä ja muiden halveksumia. Rakkautemme ei voi kohdistua pelkästään tuttuihimme, koska Kristuksen rakkaus ylitti maantieteelliset rajat ja kohtasi monia vierasheimoisia.  Samoin myös meidän rakastamisen pitää olla rajoja ylittävää rakkautta. Rakkaus, joka kohdistuu pelkästään itseemme ja lähimmäisiimme on lopulta pelkkää itserakkautta.

Kukin meistä saa vain rajallisen mahdollisuuden tehdä hyvää, ja tämän vuoksi puhumme viidestä, kahdesta ja yhdestä talentista. Meidän ei pidä ole kateellisia niille, jotka ovat saaneet viisi tai kaksi talenttia eikä myöskään murehtia niitä, jotka saivat vain yhden talentin. Kukaan ei jäänyt ilman talentteja. Kaksi ensimmäistä palvelijaa ymmärsivät tämän ja ryhtyivät heti toimeen.
Entä jos olemme kuin tuo palvelija, joka sai yhden talentin, ja Herraa peläten hän hautasi sen maahan?

Se kuvaa elämää, jota emme koskaan eläneet. Kaikkia niitä tekoja, joita olisi pitänyt tehdä mutta joita emme eri syiden takia koskaan tehneet. Ne mahdollisuudet joita saimme, jäivät vain aikomuksiksi. Toisekseen voimme myös miettiä arvostiko tuo mies tarpeeksi saamaansa talenttia jonka hän sai. Jokainen talentti on arvokas, etenkin jos siihen vielä liittyy tehtävä ja vastuu joka kohdistuu lähimmäiseemme.

Keskeinen opetus tässä evankeliumissa on se, ettemme voi sulkeutua keljaamme ja olla tekemättä yhtään mitään. Se on huonoin ratkaisu, jonka voimme tehdä. Jumala ei tuomitse epäonnistumistamme tai sitä että teemme isojakin virheitä, vaan tuomio tulee siitä, ettemme edes yritä.

Kaikki alkaa tänä sunnuntaina siitä, että todella kuulemme tämän evankeliumin sanoman. Se synnyttää meissä katumuksen tunteen ja halun muuttaa elämämme suuntaan. Mennyt elämä on takanamme ja ainoa millä on nyt väliä, on tässä hetkessä.

Meidän ei kannata masentua siitä, ettemme kerralle voi uuttaa elämämme suuntaa toiseksi ja tulemme tänä päivänkin epäonnistumaan näissä yrityksissämme toimia oikein. Me olemme niin pitkään eläneet itsekästä elämää, ettei muutos tule olemaan nopea. Vanha ihminen taistelee uutta ihmistämme vastaan ja paha henki yrittää kaikin keinoin estää hyvät aikomuksemme. Mutta hiljalleen muutos tapahtuu, kun vain jatkamme sinnikkäästi yritystämme. Jumala ja pyhät esirukouksineen ovat meidän tukenamme, kunhan vain ryhdymme heti työhön.

Suokoon Jumala meille kaikille uskoa ja kärsivällisyyttä talenttiemme hoitamiseen ja antakoon meille voimia, että jaksamme kuuliaisesti jatkaa työtämme Taivaan valtakunnan hyväksi!

lauantai 20. elokuuta 2016

Jaossa kutsuja Linnan juhliin (23.8.2013)












Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi heille:

 2 "Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. 3 Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. 4 Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: 'Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!' 5 Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, 6 toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. 7 Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. 8 Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. 9 Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.' 10 Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'"


Valmistautumisen tärkeys

Hääjuhla on oiva kuva meille kaikille, jotka ajattelemme Jumalan pelkästään tunteettomana tuomarina, jonka tehtävä on rankaista ihmisiä. Kuninkaan järjestämä hääjuhla on tarkoitettu hänen pojalleen Jeesukselle ja me olemme niitä Jeesuksen ystäviä, jotka on kutsuttu juhlimaan. Tämä juhla sai alkunsa luomisessa kun Jumala halusi jakaa rakkaudestaan ja loi maailman. Kuitenkin tämä idylli särkyi käärmeen viettelyyn ja ihmisen tottelemattomuuteen.  Mutta Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan ei päättynyt tähän, vaan Hän kutsuu ihmistä taas kerran taivaalliseen iloon.


Avioliitto on erittäin yleinen evankeliumin käyttämä kuva taivaan valtakunnasta. Kirkko Kristuksen morsiamena ja Kristus ylkänä ovat jo meille entuudestaan tuttuja niin evankeliumeista, apostolisista kirjoituksista ja kirkkoveisuista. Taivaallinen häämaja on meille kuva kirkosta, jonne jokainen on saanut kutsun. Uskomme mukaan alttari on juhlapöytä ja ehtoollinen on juhla-ateria. Tämän vuoksi Kirkko on aina korostanut ehtoolliselle valmistautumisen tärkeyttä.

Ehtoollisessa on kyse uskomme valoisimmasta mysteeristä, joka käytännössä käsittelee uskomme kaikki teologiset ja hengelliset aspektit. Eukaristiassa me muistamme Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa kohtaan aina historian aamuhämäristä tähän päivään saakka. Katumuksen ja kilvoituksen kautta me liitämme itsemme tähän voitolliseen kertomukseen.  Samalla muistamisemme muuttuu horisontaaliseksi eli muistamme kanssapalvelijoitamme kaikissa maailman kirkoissa ja pyhäköissä. Eukaristiassa historia ja maantiede menettävät merkityksensä, sillä kaikesta tulee hetkeksi yksi ainoa kirkastettu todellisuus.

Valmistautumisemme taivaallisiin hääpitoihin alkaa kasteesta ja päättyy kuolemaan. Me olemme etuoikeutettuja, kun meidät on kutsuttu pyhään kasteeseen, tämän jälkeen tulemaan juhlapöytään pyhälle ehtoolliselle ja kerrottu katumuksen mahdollisuudesta. Kirkon seitsemän sakramentin kautta meidän sydämessämme herätetään muisto paratiisista, jonka moni on jo unohtanut. Tämä muisto kutsuu meitä pukeutumaan Kristukseen ja palaamaan takaisin kotiin.


Mies vailla hääpukua

Mikä ovat tämän vertauksen tulkinta? Vertaus selittää itsensä hyvin helposti mutta näin olemme perinteisesti vertauksen tulkinneet. Hääjuhla on siis pyhä kirkkomme ja erityisesti sen eukaristia. Kutsuja järjestävä isäntä on laupias Jumala, isännän poika on lihaksitullut Jumalan Sana ja juhlaruoka on ehtoollinen. Kutsusta kieltäytyneet vieraat olivat juutalaisia, jotka tappoivat profeettoja. Tämän jälkeen Jumala ei kutsu enää vain juutalaisia vaan kutsu laajenee koskemaan meitä tavallisia ihmisiä kujilta ja katujen varsilta. Entä mies, joka oli mukana juhlissa mutta hänet heitettiin pimeyteen vailla sopivaa hääpukua? Mies kuvaa jokaista ihmistä, joka kuulee kutsun mutta hylkää sen.

Miehen puvuttomuus hääjuhlassa tarkoittaa myös sitä, ettei hän ole valmistautunut tähän pelastavaan juhlaan. Kyyneleet, kilvoitus, murtunut mieli tai kaipaus Jumalan luo katosivat tiellä kohti maallista menestystä. Hän ehkä rakasti Jumalaa yli kaiken ja noudatti lakia kuin rikas nuorukainen. Ehkä hän rakasti mielessään lähimmäisiään, mutta ei koskaan auttanut heitä. Tällä miehellä olisi ollut samanlainen mahdollisuus valmistautumiseen kuin kaikilla muillakin mutta hän ei pitänyt sitä tärkeänä.

Yksi kauneimmista Suuren paaston veisuista kertoo hääpuvustamme:

Minä näen, oi Vapahtaja, Sinun häämajasi kaunistettuna, mutta minulla ei ole vaatetta sinne sisälle mennäkseni. Valista, oi valon antaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.


Häävaate on lahja meille

Katumuksen kautta me saamme tuon valoisan häävaatteen päällemme lahjana. Kertomus tuhlaajapojasta sisältää seuraavan dialogin: Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. (Luuk. 25:21-22)

Tähän aikaan oli tapana, että häävieraat saavat juhlapuvun isäntäväeltä juhlaa varten. Ei siis kannata kuvitella, että ansaitsen oman hääpuvun hyvää tekemällä, koska silloin hääpuku olisi kovin vaatimaton. Juhlien isäntä eli Jumala antaa meille kasteessa tuon hääpuvun armostaan ja laupeudestaan syntistä ihmistä kohtaan. Mutta tämä mies on kieltäytynyt ottamasta vastaan häävaatteita ja tullut juhliin omat vaatteet päällään.

Kastepuvun valkoinen väri merkitsee sitä, että meidät on kasteessa herätetty pimeydestä ja pesty puhtaaksi synnistä. Ja kun me taas kerran lankeamme syntiin, me voimme pyytää kastepukumme pesua katumuksen sakramentissa. Liturgiassa pappi on pukeutunut valkoiseen kastepukuunsa. Ennen kuin hän pukee tuon alusstikarin päälleen, hän lukee seuraavan kohdan profeetta Jesajan kirjasta:

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. (Jes. 61:10). Kannattaa lukea koko teksti tästä linkistä, se kertoo meille jotain oleellista liturgian luonteesta.


Jumalan vastustajat

Evankeliumissa kuitenkin kerrotaan kuinka ensimmäiset vieraat eivät voineet sietää kutsun tuojia. Ehkä nämä ihmiset olivat niin kaukana paratiisista, etteivät ehkä enää tunteneet tuota isäntää, joka kutsui heitä takaisin kotiin. Ehkä he joskus muistelivat, että sellainen paikka oli joskus ollut olemassa mutta he eivät enää synnin hämärtäminä tunnistaneet Luojaansa. Viestintuojat saivat nämä ihmiset raivoihinsa ja osa tappoi näitä hyvien uutisten tuojia. Eikä näiden ylimielisten ihmisten kohtalo ollut enää kadehdittava. Heidän tapettiin ja heidän kotinsa poltettiin. Jumalan oli aika etsiä uusia ystäviä, joiden kanssa voisi iloita ja toki sellaisia löytyi. Ja he ottivat kutsun ilomielin vastaan.

Jumala suojelee meitä ja siksi Hän kertoo meille myös sen kuinka kieltäytyjille käy. Profeettojen murhaajille kävi yhtä huonosti kuin sille, joka ei ollut valmistautunut juhliin. Mielestämme kuningas varmastikin toimi raivostuessaan oikein mutta kestäisimmekö itse heidän kohtaloaan? Jeesus puhui vertauksin ja pelkään, että tämä ajaton vertaus voi tarkoittaa ketä tahansa. Olemmeko sydämessämme tappaneet ne kaikki profeetat, jotka kutsuivat meidät katumukseen ja ehtoolliselle? Ehkä kerta toisensa jälkeen vaimensimme omantuntomme äänen, joka kutsui meitä pelastukseen? Keksimmekö hyvän syyn sille, miksemme taaskaan tällä kertaa pysty osallistumaan liturgiaan?

Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja. Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä rakkautensa piiriin mutta vain harva ottaa tämän kutsun tosissaan. Jo paratiisissa ihmisen tärkein tehtävä oli ottaa vastaan tämä jumalallinen tehtävä kasvaa kohti Hänen kaltaisuuttaan. Jokaiselle annettiin kuitenkin vapaa tahto kirkastamaan tuo kutsu silläkin riskillä, että ihminen valitsisi toisin.


Mikään ei ole muuttunut - kutsu on edelleen voimassa.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Nizza 2016: Herra, sinä olet minun kanssani

















Tämä on valtavan surun päivä: Nizzan terrori-iskussa on kuollut ainakin 84 ihmistä, joiden joukossa monia lapsia ja lapsiperheitä. Itselleni, perheen isänä, tämä on ollut erityisen murheinen ja surun täyttämä päivä, erityisesti näiden viattomien lasten takia. Miten valtavan murheen tämä toi kuolleiden ja loukkaantuneiden omaisille, moniko vanhempi jäi palaamatta kotiin ja kuinka monen pienen lapsen sänky jäi viime yönä tyhjäksi.

Terrorismi on arkipäiväistynyt emmekä aiemmin ole ollut tilanteessa, jossa yksittäiset ihmiset ovat säännöllisesti tehneet brutaaleja terrori-iskuja syyttömiä vastaan.

Kuten eräs tutkija sanoi, kysymys ei ole radikaalista islamista vaan islamisoituneesta radikalismista. Radikalismin pohja on vakavissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Kun nuoret menettävät elämänsä suunnan eivätkä löydä tarkoitusta olemiselleen, helppoja vastauksia voi löytää radikaalista ajattelusta, jossa luodaan yhteinen vihollinen.

***

Mitä olen tänään ajatellut Jumalasta näiden tapahtumien jälkeen? Minusta vastaus on yksinkertainen. Jumala syntyi tähän maailmaan, jotta voisi olla kanssamme ja tuoda meidät takaisin taivaalliseen kotiimme.

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. (Ps. 23:4)

Mutta yhtä lailla minä voisin miettiä, mitä Jumala ajattelee minusta näiden tekojen jälkeen. Olenko tehnyt sen mitä olen rukouksissani luvannut ja olenko ollut todellinen Kristuksen seuraaja elämäni aikana?

Meitä on kehotettu vain ja ainoastaan rakastamaan. Tässäkin asiassa ja ilman ehtoja. Ei kostamaan vaan antamaan anteeksi, toistuvasti ja toistuvasti. Se on valtava risti kantaa mutta meidän on luotettava Jumalan antamaan käskyyn, sillä tätä on kristinusko.

Ja rukous. Meidän on samalla tavalla rukoiltava vihollistemme puolesta kuin Kristus rukoili ristillä surmaajiensa puolesta. Samoin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos:

Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: "Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni." Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: "Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!" Sen sanottuaan hän nukkui pois. (Apt. 7:59-60)

Ilman aktiivista ja säännöllistä rukousta lähimmäistemme ja vihamiestemme puolesta, me emme ole ortodoksikristittyjä. Ortodoksinen kirkko on ollut kautta historian vainojen ja marttyyrien kirkko ja niin kauan, kun me kestämme kärsivällisesti vainoja ja rukoilemme sortajiemme puolesta, me olemme suojassa.

Sanoin alussa, että radikalismin siemen kasvaa vakavissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Sen vuoksi meillä jokaisella on vastuu siinä, miten me kohtaamme lähimmäisemme. Me olemme vastuussa jokaisesta lähimmäisestä. Huolenpitomme ei saa kohdistua vain omiin ystäviimme ja sukulaisiimme vaan mukaan on otettava kaikki syrjäytymisvaarassa olevat mukaan. Yhteisöstä hylkääminen ja ulkopuolelle sulkeminen synnyttää katkeruutta, häpeää ja alemmuuden tuntoa. Se on myrkkyä mille tahansa elolliselle olennolle ja sellainen tarjoaa otollisen maaperän monelle pahalle asialle.

Meidän on oltava valmiita kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja asetuttava heidän kanssaan vuorovaikutukseen. Mitä korkeammat muurit me rakennamme omiemme ympärillemme sitä pelottavammaksi ja vaarallisemmaksi maailma sen ulkopuolella muuttuu.

Saata Herran lepoon nukkuneiden palvelijoidesi sielu ja anna heille iankaikkinen muisto!

torstai 16. kesäkuuta 2016

Mitä sinä meistä tahdot, Jumalan Poika?




























Kun Jeesus tuli toiselle rannalle Gadaran alueelle, häntä vastaan tuli hautaluolista kaksi pahojen henkien vaivaamaa miestä. Nämä olivat niin väkivaltaisia, ettei kukaan voinut kulkea sitä tietä. He huusivat: "Mitä sinä meistä tahdot, Jumalan Poika? Oletko tullut tänne kiduttamaan meitä jo ennen määräaikaa?"

Jonkin matkan päässä oli suuri sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta: "Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan." "Menkää!" Jeesus sanoi. Silloin henget lähtivät miehistä ja menivät sikoihin, ja koko lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

Sikopaimenet lähtivät pakoon. He menivät kaupunkiin ja kertoivat, kuinka oli käynyt ja mitä pahojen henkien vaivaamille oli tapahtunut.  Silloin kaikki lähtivät kaupungista Jeesusta vastaan. Kun he näkivät hänet, he pyysivät häntä poistumaan siltä seudulta. (Matt. 8:28-34)
  
Miten suureksi voikaan Luojan ja luodun välinen etäisyys kasvaa! Hyvä paimen tulee etsimään kadonneita lampaitaan mutta sielun vihollinen on saastuttanut näiden mielen. Tällainenko on se maailma, jonka Jumala loi? Hän loi kaiken löytääkseen kaiken täyttävälle rakkaudelleen kohteen. Hän loi ihmisen ja asetti hänet asumaan paratiisiin.

Me olemme oman syntiinlankeemuksemme tähden joutuneet tähän maailmaan, joka kantaa synnintekojemme haavoja ja josta Jumala tahtoo meidät johdattaa takaisin kotiin. Miten syvällä syntiinlankeemuksen haavat ovatkaan meissä... Vaikka paha ei kuulunut alkuperäiseen luomissuunnitelmaan, me helposti valitsemme hyvän sijaan pahan. Se tuli tähän maailmaan kiusaajan houkutuksen myötä ja pian tartutti meidät sairaudella ja kuolemalla. Joka kerta kun me valitsemme anteeksiantamisen sijaan kostamisen, hyvän puhumisen sijaan juoruilun ja ylistämisen sijaan kiroamisen, me tunnemme, kuinka paha tulee todeksi meidän kauttamme.

Jokin meissä vastustaa hyvän paimenen kutsua, vaikka sisimmässämme me tiedämme mikä on hyvää, oikeaa ja totuudellista. Teorian ja ihanteen tasolla me kyllä valitsemme hyvän ja vältämme pahaa. Mutta meissä on pahan siemen, joka saa meidät uskossamme heikoiksi ja toimimme käytännössä päinvastaisella tavalla. Noista pahan siemenistä kasvaa erilaisia himoja, joista syntyy pahoja mielikuvia, haluja ja ajatuksia. Kun me toteutamme noita pyrkimyksiä, ne muuttuvat synniksi. Sen vuoksi meitä kehotetaan yhä uudelleen taistelmaan himollisuutta vastaan itsekieltäytymisen kautta. Jos taas vaalimme itsessämme olevaa pahan siementä, se lopulta ottaa meistä vallan ja ajaa meidät kohti tuhoa. Yhtä järjetöntä kuin jyrkänteeltä alas juokseva sikalauma!

On outoa sanoa, että Jumala häiritsee meidän elämäämme. Mutta tämänhän Jeesus sai kokea tulleessaan Gadaran alueella. Torjumalla Luojamme me puolustamme jotain itsessämme, jotain sellaista, josta emme haluaisi luopua.

Tämä elämä saattaa olla meille kaikki kaikessa. Kun kuolema merkitsee kaiken loppua, niin silloin me elämme kuin kuolemaa ei olisi. Me olemme tehneet elomme täällä mukavaksi ja luoneet ympärillemme vahvan turvaverkon, emmekä todellakaan halua luopua siitä, mitä olemme jo saavuttaneet. Mehän olemme käyttäneet sen saamiseen paljon kallista aikaamme.

Himot voivat konkretisoitua omistamisen ja omaisuuden muodossa. Jos me olemme määrittäneet oman elämämme tuo katoavan kautta, me saatamme joutua hyvinkin arvaamattomiin ratkaisuihin, jos joudumme siitä luopumaan. Monesti meidän minuutemme on sidoksissa siihen. Tuossa Gadarin riivatussa me näemme, kuinka himojen vaaliminen tekee elämämme kieroutuneeksi ja se voi jopa olla meille lopulta tuttua ja turvallista. Eräässä evankeliumin kertomuksessa Rikas mies kääntyi pois, kun Kristus käski häntä ottamaan ristin ja seuraamaan häntä.

Me olemme monesti rakastuneet tähän katoavaan ja ajalliseen elämään. Mutta voiko tällainen katoavaan ja tilapäiseen kohdistuva rakkaus olla todellista? Tämä kiintymys ja jopa rakkaus on varmasti vahva tunne, jota on vaikea kieltää. Mutta jos otamme historiallisen perspektiivin asiaan, voimme huomata miten ikuisen muiston saavat ne, jotka asettivat toisen ihmisen edun omansa edelle. Todellinen rakkaus on itsestä luopumista ja sisältää olennaisena osana myös kärsimyksen elementin. Rakastamisessa ei ole kyse minusta vaan sinusta.

Jumalan kutsu on sen vuoksi päinvastainen kaikelle sille, mitä me olemme ja mitä me haluamme. Jumala kutsuukin meitä sellaiseen rakkauteen, joka kohdistuu meistä ulospäin. Aivan samalla tavalla kuin luomisessa tapahtui. Jumala ei elänyt itserakkaudessa vaan hän halusi jakaa rakkauden toisen kanssa. Jakaminen on siksi olennainen osa rakkautta.

Katoavasta ja ajallisesta luopuminen on kirkkomme historiassa koitunut monen pelastukseksi. Tänä päivänä meidän on yhä uudelleen mietittävä, millä tavoin me voisimme toteuttaa luopumista omassa elämässämme. Me päästämme yhdestä irti saadaksemme jotain suurempaa tilalle. Mutta liian usein me kuvittelemme, että ajallisesta luopuminen merkitsee jonkin kadottamista. Siksi me tarvitsemme vahvaa luottamusta siihen sanaan, jonka Herra on meille antanut.

Tässä evankeliumissa Kristus etsii kadonneita lampaitaan eikä tämä aika ole mennyt ohi meidänkään maailmassa. Toivottavasti mekin kaipaamme tätä paimenta ja olemme valmiita ottamaan hänet vastaan. Aina hän ei tule luoksemme Herrana vaan saatamme kohdata hänet köyhissä, sorretuissa, vainotuissa ja hätää kärsivissä. Olemmeko me silloinkin valmiita luopumaan omastamme saadaksemme vapahduksne synnin orjuudesta?

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Huoleton



"Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. 23 Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!

24 "Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.

25 "Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 26 Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 27 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
28 "Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 29 Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. 30 Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!

31 "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34 Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.


Elämme kirkkovuodessa mielenkiintoista aikaa. Pääsiäisen pelastustyö on saatettu loppuun ja nyt on meidän aikamme vastata Herramme kutsuun. Tämän vuoksi me luimme viime sunnuntaina evankeliumin, jossa Jeesus kutsuu opetuslapsia seuraajikseen. Kun me olemme lähteneet hänen seuraajikseen, meille annetaan tietenkin opetusta. Sen vuoksi me siirrymme tänä sunnuntaina Vuorisaarnaan.

Vuorisaarna alkaa Autuuden lauseilla ja sen jälkeen Jeesus syventää Kymmenen käskyn sanomaa, kehottaa meitä rakastamaan myös vihamiehiä ja lopuksi meille opetetaan Isä meidän rukous. Näiden osien jälkeen alkaa tämän päivän evankeliumin teksti.

Tämän päivän evankeliumin kohdalla kannattaa pitää mielessä Herran rukous, koska sen kautta on helppo ymmärtää, mitä Jeesus tämän päivän evankeliumissa tarkoittaa. Näissä molemmissa opetuksissa Jeesus kääntää katseemme ulkoisesta maailmasta hengelliseen ymmärrykseen.

Evankeliumin lähtökohta on se, että meillä kaikilla on rakastava isä ja me olemme hänen lapsiaan. Hän pitää meistä huolta samoin kuin vanhemmat huolehtivat lapsistaan. Ja kuinka paljon suurempaa onkaan Jumalan rakkaus verrattuna meidän kykyymme rakastaa! Ajatelkaa esimerkiksi ristinkuolemaa, jossa Jumala on valmis uhraamaan jopa oman poikansa, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä.

Tämä evankeliumi puhuu siitä, kuinka ajalliset asiat vievät helposti elämässämme kaiken huomion. Turha huolehtiminen ilmaisee usein uskomme heikkoutta. Me emme luota riittävästi Jumalan kaitselmukseen tai siihen jaloon asemaan, jonka olemme saaneet. Sen vuoksi Jeesus kehottaakin meitä: Älkää huolehtiko tämän maailman asioista vaan olkaa huolissanne sielujenne pelastuksesta. Jumalan valtakuntaa etsiessämme me saamme kyllä kaiken tarpeellisen.

Tämän evankeliumin ydin ei ole siinä, että eläisimme huoletonta elämää vaan kehottaa meidät laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Perheellisen on hyvä huolehtia lasten hyvinvoinnista ja aikuisten on pidettävä huolta ikääntyneistä vanhemmistaan. Nämä ovat arkisia velvollisuuksiamme mutta ne eivät voi olla elämämme päämäärä tai sisältö.

Miksi me täytämme elämämme turhanpäiväisellä huolehtimisella? Luulen, että sen kautta me välttelemme jotakin. Oman itsemme kohtaaminen voi olla pelottava kokemus. Jumalan eteen astuminen ei ole helppoa, koska silloin me joudumme kohtaamaan itsemme hengellisesti vajavaisina, köyhinä ja sairaina. Sen vuoksi me välttelemme Jumalaa monin eri tavoin ja keksimme monia askareita, joilla täytämme elämämme. Me yritämme monesti unohtaa Jumalan, koska pelkäämme hän tuomiotaan.

Mutta jos astut Jumalan eteen, yllätyt varmasti. Jumala kyllä tuomitsee pahan mutta hän ei tuomitse meitä ihmisinä. Kun me katuen lähestymme Jumalaa, me voimme saada anteeksiannon. Sen vuoksi meidän on oltava rohkeita ja käytettävä tämä uuden elämän mahdollisuus hyväksemme.

Usko on kaiken lähtökohta ja se syntyy Jumalan sanan kuulemisesta ja vastaanottamisesta. Aito ja todellinen usko saa aikaan muutoksen meidän elämässämme.

Todellinen usko on sanoja ja tekoja. Olemmeko käyneet tapaamassa yksinäisiä, antaneet rahaa hyväntekeväisyyteen, auttaneet hädässä olevaa? Meidän on pidettävä huolta toisistamme. Riippumatta siitä onko hän mies tai nainen, lapsi, aikuinen tai vanhus. Riippumatta siitä, mistä hän on tullut ja mitä tehnyt. Eihän Kristuskaan sulkenut hyvyyttään keneltäkään vaan otti jokaisen nälkäisen ja janoavan iloiten vastaan. Ei Hän tullut kutsumaan pyhiä ja vanhurskaita, vaan syntisiä ja eksyneitä. Tätä samaa myös meiltä odotetaan.

Jeesus kehottaa meitä etsimään Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan. Nämä kaksi tärkeää asiaa löytyvät myös Herran rukouksesta, kun sanomme "tulkoon sinun valtakuntasi" ja "tapahtukoon sinun tahtosi". Jumalan valtakunnan tuleminen tarkoittaa sitä, että me otamme vastaan Jumalan sanan. Se on kuin hapate taikinassa, joka hiljalleen pyhittää koko elämämme.

Mitä sitten on Jumalan vanhurskaan tahdon etsiminen? Jumalan tahto on ilmoitettu meille erityisesti evankeliumeissa. Siellä me opimme terveen suhtautumisen lähimmäiseemme ja opimme tuntemaan, millaista on Jumalan tahdon mukainen elämä.

Ja sydämestä nouseva aito rukous. Rukous herättää sielumme unesta ja muuttaa elämämme, kunhan vain muistamme katumuksen ja nöyryyden kautta lähestyä Isäämme. Tästä alkaa hiljalleen tie, jossa me luonnostaan korvaamme oman tahtomme Jumalan tahdon noudattamisella. Tämä lopulta johdattaa meidät näkemään tämän maailman ja elämän Jumalan näkökulmasta. Silloin me ymmärrämme, ettei kyse olekaan vain minusta vaan meistä. Kyse ei ole minusta vaan Jumalan valtakunnan tulemisesta.

Meidän on opittava luottamaan Jumalan lupauksiin ja Hänen hyvään tahtoonsa meitä kohtaan. Hän kuulee rukouksemme, kunhan vain käännymme hänen puoleensa. Aina tuo apu ei ole sellaista, jota me itse toivomme vaan sellaista, joka koituu meidän pelastukseksemme. Kirkkomme pyhät ihmiset ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka he elivät todeksi Jumalan kutsun elämässään. Mutta samoin myös lapset olivat lähellä Jeesuksen sydäntä: heiltä me voimme oppia pyhää huolettomuutta ja aitoa luottamusta Jumalaan.

Mikä tämän pyhän huolettomuuden perimmäinen tarkoitus on? Se että, me luottaisimme Jumalan johdatukseen kovankin hädän edessä. Jumala todella tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä. Tämä ihmiseksi tuleminen on antanut meille käsinkosketeltavan Jumalan, joka rakastaa meitä tässä maailmassa ja tässä hetkessä tällaisina kuin me olemme. Taivaallinen Isämme antaa meille jokapäiväisen leipämme ja estää meitä joutumasta kiusauksiin, jos vain sitä sydämestämme pyydämme. Hän antaa meille rikkautta, jotta oppisimme kiittämään häntä ja antaisimme myös köyhille, sairaille ja puutteessa oleville.

Seuraavaksi aloitamme valmistautuminen yhteisen eukaristiaan ja siihen siirrymme hiljalleen kerubiveisun myötä. Se toistaa koskettavalla tavalla tämän evankeliumin keskeisen opetuksen: Heittäkäämme pois siis kaikki maalliset huolet, ottaaksemme vastaan kaikkeuden kuninkaan!

(Haminan seurakunnan kirkkoherran vaalien koepalveluksen saarna 5.6.2016)

perjantai 6. toukokuuta 2016

Paluu Jeesuksen rukoukseen



Tänään haluan jakaa kanssanne aarteen, jota kutsutaan ortodoksisessa kirkossa Jeesuksen rukoukseksi. Tutustuin itse tähän rukoukseen Uuden-Valamon luostarissa 80-luvulla, jossa olin talkootyöntekijänä. Uuteen Valamoon se oli aikanaan tullut Vanhan Valamon luostarista. Tämä perinne on elänyt kautta vuosisatojen vahvana kirkossamme ja sukupolvi toisensa jälkeen on löytänyt siitä lohtua ja vahvistusta vaikeina aikoina. Tiedän kokemuksesta, että tämä rukous on muuttanut monen ihmisen elämän.

Rukous kuuluu näin: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!"

Raamatullinen peruste tälle rukoussäännölle löytyy Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Tessalonikalaisille, jossa hän kehottaa meitä rukoilemaan lakkaamatta. Jeesuksen nimeen turvautuminen taas on tuttua meille evankeliumeista, joissa moni avuntarvitsija lähestyi Jeesusta armahdusta hakien. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan kahdesta rukoilijasta, publikaanista ja fariseuksesta, jotka menivät temppeliin rukoilemaan. Fariseuksen rukous oli pöyhkeilevää itsekehua, kun hän kiitteli Jumalaa siitä, ettei ollut samanlainen syntinen kuin toiset. Publikaanin rukous taas oli nöyrä: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" Tämä rukous oli yksinkertaisuudessaan otollinen Herralle ja niin hän poistui temppelistä vanhurskaana.


Tätä lyhyttä rukoushuokausta voi alkuun lukea ääneen sellaisessa yksinäisyydessä, jossa on helppo sulkea maailman ärsykkeet ympäriltään. Rukouksessa on oleellista keskittyminen, hengellinen hiljentyminen ja katseen kääntäminen sisimpäänsä. Sitä harjoitetaan yksinäisyydessä Jeesuksen ohjeen mukaisesti: "Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut." (Matt. 6:6)

Jatkossa rukousta voi toistaa ajatuksissaan päivän mittaan mitä tahansa askarta onkaan tekemässä. Tätä varten moni rukoilija pitää ranteessaan rukousnauhaa, jossa on solmuja. Solmuja siirretään etusormen ja peukalon välissä jokaisen huokauksen jälkeen ja kun nauha on käyty läpi, se aloitetaan uudelleen. Rukousnauhan etu on siinä, että se auttaa rytmittämään rukousta ja keskittymään siihen. Samalla se muistuttaa meitä rukouksesta, kun olemme tekemässä jotakin muuta.

Varhainen luostariliike otti rukousmeditaation pian omakseen. Erityiseen kukoistukseen se nousi 1000-luvulla Athosvuorella, jossa syntyi hesykastinen liike. Hesykhija tarkoittaa hiljaisuutta ja kaiken huomion kiinnittämistä Jeesuksen nimeen. Jeesuksen rukous levisi nopeasti Venäjälle, jossa rukouskilvoitus tuli erityisen tunnetuksi Vaeltajan kertomusten kautta. Se kertoo perheensä menettäneestä miehestä, joka lähti etsimään vastausta siihen, mitä Paavali tarkoitti todetessaan Rukoilkaa lakkaamatta. Tämä tuntematon vaeltaja löysikin Jeesuksen rukouksen ja se mullisti hänen elämänsä. Tämä kirja löytyy monesta kirjastosta nimellä "Vaeltajan kertomukset".

Tänä päivänä tämä vanha perinne jatkuu seurakunnissamme. Eri puolilla Suomea järjestetään Jeesuksen rukous -jumalanpalveluksia, joissa toistetaan satoja kertoja tätä lyhyttä rukousta. Tämä rukouspalvelus toimitetaan ilman pappia ja usein näissä jumalanpalveluksissa istutaan. Tunnelma palveluksessa on hyvin harras ja keskittynyt.

Säännöllisesti harjoitettuna tämä rukous siirtyy huulilta mieleen ja mielestä lopulta sydämeen. Tämä on rukouksen täydellisin muoto, koska silloin hengityksemme ja sydämenlyöntimme sykkivät tätä rukousta ja se muuttuu hiljalleen lakkaamattomaksi rukoukseksi. Sen vuoksi sitä kutsutaan myös sydämen rukoukseksi.

Joku voisi kritisoida tätä rukousta turhaksi ja tyhjäksi hokemiseksi. Mikäli rukoukseen ei keskity, tämä todellakin on ongelma eikä silloin rukouksesta ole hyötyä. Jokainen sana sisältää monen monia merkityksiä ja siksi on tärkeää, että syvennymme sen sanoihin ja tutkimme niitä mielessämme. Kantava voima tässä rukouksessa on toistuva katumisen teema, joka tietenkin on olennainen osa uskoamme.

***

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

Onko Jeesuksen rukouksen lukeminen pelkkää synkistelyä kirkkaassa päivän valossa? Olen itse kokenut monia koskettavia hetkiä, kun olen katsellut luonnon kauneutta ja toistanut Jeesuksen rukousta. Silloin voi hyvin konkreettisesti nähdä armon kaikkialla luomakunnassa ja nähdä miten Jumala on armahtanut ihmiskuntaa monin eri tavoin.

Rukouksen alkuosassa me tunnustamme Kristuksen Herraksemme ja tunnustamme, että hän on lihaksitullut Jumalan Sana. Me tunnustamme Jeesuksen Kristuksen Jumalaksemme ja hänen nimessään me pyydämme armahdusta. Hän on tullut etsimään syntisiä ja hän auttaa jokaista joka kääntyy hänen puoleensa.

Toisessa osassa me ilmaisemme oman syntisyytemme ja avuntarpeemme. Tuo avuksihuuto kumpuaa synnin tahraamasta elämästämme ja siitä meidät voi pelastaa vain Jumalan armo.

Sana armahda yhdistää rukouksen kaksi osaa toisiinsa, aivan samalla tavalla kuin rukous yhdistää säälivän ja ihmisiärakastavan Jumalan synninkierteessä elävään ihmiseen.

Armahda minua syntistä! Pyytämällä hänen armahdustaan, me saamme avun taisteluumme syntiä ja pahuutta vastaan. Kun tunnustamme avuntarpeemme Luojamme edessä, meidät saatetaan muutoksen tielle. Me emme kykene kätkemään omaa alastomuuttamme hänen edessään, koska pyhyys karkottaa pimeyden ja paljastaa vajavaisuutemme. Vain tuntiessamme itsemme nälkäiseksi, janoiseksi, murheelliseksi, me voimme olla otollisia Jumalan armolle. Ja Jumalan armo tulee aina olemaan suurempi kuin syntiemme paljous. Pelastuksen kaipaaminen saa täyttymyksen mutta itsetyytyväisyys karkottaa armon luotamme.

Sen vuoksi Jeesuksen rukous avaa silmämme näkemään Jumalan loputtoman laupeuden meitä syntisiä kohtaan. Me voimme nähdä tämän armon välkehtivässä vedessä, pölyhiukkasten tanssissa ja kuulla sen lasten naurussa. Voimme tuntea sen tuulen huminassa, auringon lämmössä ja aaltojen loiskeessa. Pyhien ihmisten elämässä erityistä on se, kuinka he kykenevät luomakunnan kautta aistimaan Jumalan rakkauden koko luomakuntaa kohtaan.

Valtavan hädän keskellä tämä rukous on kohonnut palavana mieleeni, kun tuska on ahdistanut mieltäni. Jeesuksen rukouksen voima näkyy siinä, kuinka me kohtaamme maailman pahuuden, joka päivittäin tunkeutuu elämäämme. Samalla kun katselemme kaikkia hirveyksiä tässä maailmassa, tuo rukous antaa myös näkökulman koko ihmiskunnan yhteiseen kärsimykseen.

Tätä kärsimystä katselleessamme tuo rukous kertoo meille, kuinka Jumala on Kristuksen ristinkuoleman kautta voittanut maailman. Vain hänen avullaan me voimme saada merkityksen omalle kärsimyksellemme ja löytää toivon epätoivon keskellä. Lukiessamme mielessämme tuota rukousta me voimme kuulla hiljaisen kuiskauksen: minä olen teidän kanssanne joka päivä, maailman loppuun asti.


Teksti on alunperin tehty radiohartautta varten. 

Millaisia kokemuksia sinulla on Jeesuksen rukouksesta? Kauan olet harjoittaut sitä ja miten se on vaikuttanut elämääsi? Jätä viesti kommenttiosioon!

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Sokeana syntyneen sunnuntaina



Kristus nousi kuolleista!

Pääsiäisaika on pian jatkunut kirkossamme seitsemän viikkoa ja se päättyy ensi torstaina vietettävän helatorstain myötä. Sunnuntaisin kuulemme evankeliumeissa Jumalan pelastustyöstä, jonka Hän on tehnyt hyväksemme.

Tämä juuri kuulemamme kertomus välittää meille syvällisellä tavalla jotain oleellista kohtaamisesta ja inhimillisyydestä. Meille näkeville on vaikeaa kuvitella, millaista näkövammaisen elämä on. Sen vuoksi meidän on lähes mahdotonta kuvitella tunnetta, jota sokeana syntynyt mies koki saadessaan näkönsä takaisin.

Opetuslapset kysyvätkin heti evankeliumin alussa Jeesukselta, ovatko sokean miehen vanhemmat tehneet syntiä, kun heidän lapsensa on syntynyt sokeana. Opetuslapsissa eli vahvasti käsitys Jumalasta, joka rankaisee ihmisiä pahoista teoista ja koettaa vaikka väkisin taivuttaa meidät hänen puoleensa. Jeesus kuitenkin ohjaa heidät näkemään sen, kuinka Jumala haluaa hyvillä teoillaan avata pelastuksen tien meille kaikille.

Mutta fariseukset nousivat Jeesusta vastaan, koska hän oli rikkonut sapattikäskyä. Tuo fariseusten syytös on maailman ääni ja helposti kuulemme siinä myös oman itsemme. Synnillinen luontomme nousee näiden epäilyksien kautta Jumalaa vastaan. Fariseukset edustavat meidän langennutta ihmisyyttämme, joka nousee vastustamaan Jumalan armoa.

Sen vuoksi me voimme ajatella, että tämä evankeliumi kertoo kahdenlaisesta sokeudesta, toisesta joka on ruumiillista ja toisesta joka on hengellistä. Sokeana syntynyt sai näkönsä mutta fariseukset jatkoivat harhailuaan hengellisessä pimeydessä.

Me voimme elää rikasta ja armollista elämää fyysisesti sokeina mutta hengellinen sokeus johtaa meidät kadotukseen. Hengellistä sokeutta on se, ettemme näe Jumalan hyvyyttä emmekä ota ylpeydessämme vastaan sitä pelastusta, joka meille on valmistettu.

***

Kevät on uuden heräämisen aikaa, se on tuoreuden, uuden elämän syntymisen ja valon aikaa. Tämä evankeliumi kertookin hyvin positiivisella tavalla meille muutoksen mahdollisuudesta omassa hengellisessä elämässämme. Me voimme parantua hengellisestä sokeudesta.

Ortodoksisen kirkon ihmiskuva on äärimmäisen positiivinen ja se näkyy myös tässä evankeliumissa. Ihmisen pelastuminen ei loppujen lopuksi ole Jumalasta kiinni, sillä hän on tehnyt meille kaiken valmiiksi pelastusta varten. Hän on valmis antamaan anteeksi jokaiselle katuvalle, joka tulee Hänen luokseen. Pelastuksemme näyttääkin ratkaisevan se, miten me itse suhtaudumme Jumalan tarjoamaan parannukseen. Onko meidän sydämemme kova ja kylmä vai olemmeko me avoimia lähimmäisen hädälle ja nöyriä Jumalan kutsulle? Jumala kulkee meidän kanssamme näissä elämänkohtaloissa ja odottaa avunpyyntöämme.

Me olemme vajavaisia ja keskeneräisiä. Miksi näin? Ei Jumala luonut maailmaa valmiiksi ja täydelliseksi vaan hänen luomistyönsä jatkuu edelleen. Pyhän Hengen työ ei rajoitu vain Raamatun aikaan vaan se jatkuu edelleenkin.  Pyhä Henki on uutta luova voima ja hän tekee työtään jatkuvasti meidän parissamme tänäkin päivänä.

Evankeliumin mies oli syntynyt sokeana, ja hänen kauttaan Jumalan teot tulivat julki. Tämä syntymästään sokea mies ei evankeliumin mukaan tehnyt mitään erityistä syntiä, joka olisi aiheuttanut hänelle sokeutumisen eikä myöskään hänen vanhempiensa synnit aiheuttaneet heidän lapsen syntymistä vajavaisena. Nyt Jumala jatkoi luomistyötään ja antoi miehelle näön, jotta ihmiset pelastuisivat uskomalla häneen.

Tuo sokea mies sai Kristukselta mahdollisuuden, samoin myös meidän on kohdattava toinen ihminen suurena mahdollisuutena. Toisen ihmisen kohtaaminen sisältää aina mahdollisuuden. Hänetkin on luotu ainutlaatuiseksi Jumalan kuvaksi ja myös hänessä me voimme kohdata Kristuksen, kärsivän Vapahtajamme. Ihmistä me emme koskaan voi kohdata välineenä vaan hän on aina päämäärä.

Mutta samaan aikaan meidän pitäisi nähdä myös itsemme valtavien mahdollisuuksien kehtona. Meille on annettu paljon lahjoja, joiden avulla me voimme saavuttaa pelastuksen. Ja meitä ei ole jätetty yksin tähän maailmaan lahjojemme kanssa. Meille on annettu lupaus, minä olen teidän kanssamme maailman loppuun asti.

Tästä miehestä tuli Jumalan tunnusteko, joka avaa meille näkymän Jumalan rajattomasta säälistä ja rakkaudesta meitä kohtaan. Kun mies sai näkökyvyn, hänestä tuli ikäänkuin apostoli, joka levitti ilosanomaa saamastaan hyvyydestä toisille ihmisille. Tätä samaa meiltä kaikilta odotetaan.

Tässä oli siis tämän päivän ilosanoma meille kaikille. Me olemme hengellisesti sokeita mutta Jumala voi meidät siltä pelastaa, jos vain otamme vastaan hänen tarjoamansa parannuksen. Mitä meidän tulee nyt tehdä?

Ensiksi, meidän on vaiennettava kapinamme Jumalaa vastaan. Jumalan on helppoa parantaa fyysinen sokeutemme mutta täysin mahdotonta parantaa hengellistä sokeuttamme, jos kapinoimme häntä vastaan. Sen vuoksi meidän on taivutettava oma vapaa tahtomme palvelemaan Jumalaa. Hengellinen sokeus ja sydämen kylmyys kasvavat itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä toisiamme kohtaan.

Toisekseen meidän tulee ymmärtää, millä tavoin me olemme hengellisesti sokeita. Me saatamme olla syntymästämme asti sokeita sille, ettemme näe lähimmäistemme hätää. Me saatamme olla hengellisesti sokeita niille lukuisille mahdollisuuksille, joissa voisimme auttaa toisiamme. Parissamme on paljon yksinäisiä, sairaita, apua tarvitsevia, mutta me monesti olemme kuin heitä ei olisi olemassakaan.

Me saatamme olla myös sokeita sille hyvyydelle, joka ympäröi meitä. Me olemme Suomessa saaneet luonnon kauneuden, puhtauden ja se tietenkin sisältää suuren vastuun jälkipolvillemme. Moni meistä on saanut sellaisen toimeentulon, että voisimme myös auttaa puutteessa olevia.

Meiltä ei odoteta suuria uhrilahjoja tai moitteetonta elämää. Meiltä odotetaan nöyryyttä ja syntiemme jokapäiväistä katumista. Me olemme monella tapaa synnin tahraamia eikä kastepukumme ole kovin puhdas. Ja tämän Jumala tietää aivan hyvin. Siksi meille kaikille riittää se, että me olemme valmiita katumukseen ja muutokseen. Kaikki on meille mahdollista, kun me vain olemme yhteydessä Kristukseen. Mutta mikään muutos ei voi syntyä ilman että käännymme Jumalan puoleen.

Evankeliumin lopussa Jeesus kysyy sokeana syntyneeltä mieheltä: Uskotko ihmisen poikaan? Sokeana syntynyt vastasi: kuka hän on, sano jotta voisin uskoa! Jeesus vastasi hänelle: Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.


Nämä sanat on tarkoitettu meille. Me olemme tämä sokea mies. Hän uskoi ja siksi vastasi ”minä uskon, Herra”. Rukoilkaamme siis lakkaamatta Jumalaa, että mekin löytäisimme tämän saman uskon sielujemme ja ruumiidemme parantajaan! 

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Kristus nousi kuolleista!



Pääsiäinen on juhlistamme kiistattomasti suurin ja siinä kiteytyy koko uskomme ydin. Kristus on kuolemallaan voittanut kuoleman ja tyhjentänyt tuonelan valtakunnan hautaanlaskeutumisellaan. Hänen ristillä vuodattamansa lunnasveri on valunut ristiltä maahan ja se on antanut meille uuden elämän. Meidän syntiemme velkakirja on revitty ja olemme vapaita.

Kuninkaana hän laskeutuu alas sielumme syvyyteen ja valaisee olemuksemme pimeyden jokaisen kohdan. Hän vapauttaa sielumme himojen ja synnin vallasta. Tuo luomaton valo johtaa meidät todelliseen elämään eikä synti enää kahlehdi tahtoamme. Meidän sielumme pääsiäinen on lähtöä pois hengellisen Egyptin maasta ja Punaisen meren halki me kuljemme kohti luvattua maata.

Miten suuren rakkauden osaksi me olemme tulleetkaan nyt pääsiäisenä! Meille kerrotaan Jumalasta, joka on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen meidät omaksi kansakseen. Hän ei vain johda meitä pois pimeydestä vaan on valmis tuhoamaan koko pimeyden. Hän ei kutsu meitä luokseen vaan tulee itse luoksemme synnin saastuttamaan maailmaan.

Ja meille jää vapaa tahto, seurata häntä iankaikkiseen elämään. Hän kulkee edellämme ja samalla hän on se tie, jota me kuljemme. Hän ei vain anna meille elämää, sillä Hän itsessään on aito ja todellinen elämä.

Osa meistä ei ole koskaan herännyt tähän ylösnousemuksen juhlaan ja todellisuuteen, koska jos me olisimme hereillä, me emme yksinkertaisesti voisi olla iloitsematta siitä ylenpalttisesta armosta ja laupeudesta ja hyvyydestä, joka on tullut osaksemme. Se on enemmän kuin olemme ansainneet, se on liikaa meille edes käsittää.

Ja kun rakkauteen ei edes kuulu sitä, että meidän pitäisi se käsittää tullaksemme siitä osalliseksi. Rakkaus, kuka tahansa sen on kokenut tietää, että se on aina jotain sellaista jota me emme ansaitse. Sitä ei voi ostaa, hankkia tai hakea jostain.

Rakastamista ja rakkautta on yhtä vaikea kuvailla kuin lämpöä tai kotia. Muistatko kun ensi kertaa joku rakastui sinuun?

Ensimmäinen tyttö- ja poikaystävä, joka jostain syystä vain rakastui meihin. Häkellyksestä seuraa mielihyvä ja koko maailma hymyille, jopa nauraa. Kaikki mikä oli tärkeää, oli mahdollista. Mitään turhaa tai aineellista emme tuona päivänä tarvinneet vaan pelkästään rakkaus riitti. Omat vanhempamme jotka tekivät monia uhrauksia puolestamme, jotta meillä olisi hyvä elämä. Tai lapset, joiden vuoksi me olemme myös valmiita tekemään enemmän kuin voimamme antavat myöten.

Rakkautta me emme voi teoillamme ansaita vaan se pitää vain hyväksyä. Eikä loppujen lopuksi edes hyväksyä vaan ottaa se vain vastaan jo koettaa asetella elämänsä siten, ettei tuo rakkaus meitä kohtaan sammuisi omien tekojemme ja sanojemme vuoksi. Rakkaus sammuu, jos käyttäydymme sitä kohtaan ylimielisesti ja halveksuen.

Ja sen muistaa ikuisesti, kun tämä maallinen rakkaus sammui ja hän rakastui toiseen. Silloin maailma pysähtyy ja pettymys on valtava. Hylätyksi tuleminen. Tämä on myös meidän Jumalamme osa tässä synnin kyllästämässä maailmassa kun me käännymme pois hänen luotaan synnin tekojen kautta.

Samalla me voimme muistaa miltä rakastuminen toiseen ihmiseen tuntui. Ainoa toivomme oli siinä, että tuo toinen vastaisi meidän rakkauteemme. Tämä on myös meidän Jumalamme osa tässä synnin kyllästämässä maailmassa kun emme ole vastanneet hänen rakkauteen ja antanut itseämme hänelle.

Jos tämä on ihmisten välistä rakkautta niin miten paljon suurempaa voikaan olla Jumalan rakkaus meitä kohtaan? Iankaikkisen ja täydellisen olennon ehdotonta, pyyteetöntä ja loputonta rakastamista.

Se joka meitä rakastaa on valmis vaikka kuolemaan ristillä meidän puolestamme. Eikä tämä ole sanoja vaan historiallinen tosiasia! Tuon jumalallisen rakkauden rinnalla meidän kykymme rakastaa on kuin pienen tähden valo verrattuna auringon lämmittävään loistoon. Kaikki ihanat kokemuksemme ja muistomme ovat vain pieni häivähdys siitä autuudesta, jota me koemme taivasten valtakunnassa.

Siunattu kevään aika on taas tullut! Vehreyden ja tuoreuden ja uuden elämän aika! Takanamme on pitkä pimeän jakso ja joskus tuntui, että päivät ovat pelkkää pimeyttä. Nyt olemme siirtyneet juhlan aikaan joka kestää 40 päivää ja senkin jälkeen juhlimme tätä ylösnousemuksen sanomaa jokainen sunnuntai. Nyt päivät taas pitenevät ja lumi sulaa pois. Ei kauaakaan, kun puissa taas on vihreät lehdet ja lämpimät tuulet tuovat kesän lähelle.

Älkäämme siis pitäkö tätä ylösnousemuksen sanomaa vain itsellämme vaan viekää se koko maailmaan. Käykää vierailemassa ja slaavimassa, julistamalla Jumalan kunnia ystäviemme luona. Antakaamme anteeksi kaikille vihamiehillemme koska nyt meille kaikille on koittanut uusi synnistä vapaa elämä! Älköön meistä kukaan murehtiko, sillä Kristus on noussut kuolleista ja kuolemallaan voittanut kuoleman!

Kristus nousi kuolleista!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Hyveiden portaat johtavat lähemmäs Jumalaa



Herra, minä olen himoillani kuluttanut jumalallisen elämäni, olen kokonaan syntieni haavoittama; nyt turvaudun sinuun ja rukoilen: armahda minua! (Siinailaisen sunnuntain kanonin 5. irmossin tropari)

Kun tänä sunnuntaina taas muistamme Johannes Siinailaista, Portaiden kirjoittajaa, muistakaamme että meillä on pyhä esirukoilija paastokilvotuksemme tukena. Hän on meidän kanssakulkijamme ja opastajamme noustessamme hyveiden portaita. Pyhä Johannes, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Ristin sunnuntaista alkaen me olemme kääntäneet hiljalleen katseemme kohti Herramme kärsimyksiä ja ristin kuolemaa. Olemme toivottavasti ottaneet vaarin kirkkomme katumuskehotuksesta ja alkanut nousta näitä Johanneksen kuvaamia hengellisiä portaita omassa kilvoituksessamme. Tässä työssä me tarvitsemme paljon anteeksiantoa, sääliä, kärsivällisyyttä ja laupeutta toisiamme kohtaan. Me olemme kaikki maistaneet synnin hedelmää ja olemme pettyneet sen karvaaseen makuun. Nyt on aika nousta ja aloittaa elämä.

Jokainen meistä muistaa toisen valmistautumissunnuntain tarinan tuhlaajapojan paluusta. Hän oli ajautunut elämässään tilanteeseen, jossa hänen pohtimansa ratkaisu vaikuttaisi hänen koko loppuelämäänsä. Jäättääkö sikolätti taakseen ja palata takaisin rakastavan isänsä kotiin, josta hän oli huikentelevaisuudessaan lähtenyt? Kirkossamme tämä Siinailaisen sunnuntai on sen sijaan liitetty laupiaan samarialaisen kertomukseen. Molemmat olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet synnin tielle. Nyt meille annetaan kuitenkin entistä vakavampi varoitus synnin tuhovoimasta. Synninteko ei ole vain maanpakolaisuutta vaan hengenvaarallinen tila, joka saattaa pitkittyessään ajaa meidät kuolemaan.

Saatana on kateellinen jokaiselle yrityksellemme, jolla yritämme lähestyä Jumalaa. Me voimme itse yrittää taistella tuota vastustajaa vastaan mutta ainoan todellisen avun saamme Herramme nimen avuksihuutamisesta: Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä! Synti on juurtunut niin syvälle sieluumme, ettemme me pelkästään omien kykyjemme avulla voi tässä taistelussa pärjätä. Sen vuoksi pahan tekemä väsymätön työ sielumme tuhoksi saattaa jopa ajaa meidät Jumalamme suojaan!

Pappi ja leeviläinen kulkivat meidän ohitsemme eivätkä pysähdy auttamaan meitä. Kirkon opetuksessa nämä kaksi kuvaavat lakia ja profeettoja. Kuinka ne olisivat voineet auttaa meitä, koska emme ole kyenneet täyttämään lakia emmekä ole kuunnelleet profeettojen varoitusta. Siksi huudamme avuksemme ohi kulkevaa samarialaista, siis Kristusta, että hän pelastaisi meidän elämämme. Ja jos olemme valmiit antamaan elämämme hänen haltuunsa, hän todella pysähtyy auttamaan. Vain hän voi nostaa meidät juhtansa eli pappiensa selkään ja viedä meidät majataloon eli kirkkoonsa hoidettavaksi.

Entä jos emme edes huomaa olevamme täynnä synnin haavoja? Kuinka silloin edes kykenisimme pyytämään apua?

Kun me löydämme elämästämme pettymyksen ja turhautumisen, me tiedämme että synti on ollut lähellämme. Kun kateus, itsekkyys, ylpeys ja pahanpuhumisen ovat tehneet työt meidän kauttamme, me olemme kuin hätäänjoutuneita, jotka jättivät taivaallisen kotinsa taakseen. Pettymystemme kautta me tunnemme, kuinka elämämme on kulunut turhuudessa ja olemme kiinnittäneet itsemme katoavaan. Onneksi meille on annettu mahdollisuus palata kirkkoon.

Suuren paaston aika johdattaa meidät syvään itsetutkiskeluun ja oman syntisyytemme havaitsemiseen. Me alussa me yritämme monesti kovasti mutta kerta toisensa jälkeen me epäonnistumme. Nöyrtymisen sijaan me saatamme langeta kolmeen huonoon vaihtoehtoon. Me yritämme omavoimaisesti entistä kovempaa ja annamme ylpeydellemme vallan. Toisekseen me saatamme vaipua alakuloisuuteen, koska emme luota riittävästi Jumalan huolenpitoon ja laupeuteen. Kolmas vaihto ehto on se, että me jätämme kaiken kesken ja luovumme uskostamme koska emme ITSE onnistuneet. Siksi meidän pitää aina muistaa, että myös epäonnistumisella on roolinsa hengellisessä kasvussa. Tätä taistelua emme voita ominvoimin vaan ainoastaan Jumalan avulla: ilman minua te ette voi mitään tehdä (Joh. 15:5).

Jumalasta kumpuava vaihtoehto on nöyrtyminen ja rukous. Hän tietää heikkoutemme ja on meidän veljemme ja ystävämme hädän hetkellä. Vain hän voi auttaa meitä silloin kun kilvoitus on vaikeaa eikä vastausta löydy.

Meidän on hiljennettävä itsessämme vanhan ihmisen puhe ja annettava Jumalan pysähtyä luoksemme ja nostaa meidät juhtansa selkään. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä että me osallistumme yhteiseen jumalanpalvelukseen ja hiljennymme. Siitä hiljaisuudesta lähtien me avaamme sielumme Jumalan läsnäololle. Yhtenä päivää jatkamme kirkossa käymistä ja osallistumme katumukselle ja ehtoolliselle. Toisena päivänä otamme hengellisen kirjallisuuden lukemisen avuksemme. Kolmantena päivänä annamme rahaa hyväntekeväisyyteen. Neljäntenä keskitymme rukoukseen yhä tarkemmin ja laajemmin sekä otamme evankeliumin opetukset avuksemme. Rukous ikonin edessä todellakin ohjaa meidät pelastuksen kapealle polulle! Viidentenä kiinnitämme huomiomme valveilla olemiseen ja vahdimme huultemme porttia ja ajatustemme kulkua. Kun huomaamme kuudentena päivänä synnin taas hiipineen ajatuksiimme ja sanoihimme karkotamme ne sinnikkäästi ja periksi antamatta lausumalla Jeesuksen rukouksen.

Nämä kaikki "päivät" ovat hetkiä jokapäiväisessä elämässämme. Kun käännymme syntien runtelemina Herramme puoleen, me huomaamme miten synnin taakka alkaa keventyä harteillamme. Hengellinen ilo alkaa tehdä työtään meidän sisällämme.  Mitä ylemmäs me kiipeämme noita hyveiden portaita, sitä kauemmas katoava maailma jää ja sitä lähempänä me olemme taivaallisia lupauksia.

Siunattua Suuren paaston aikaa ja voimia pyhään kilvoitukseen!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Ilman katumusta ei ole paastoa



Meillä on paljon arkikokemusta synnistä ja tiedämme, miten se turmelee elämän: salailua, häpeää, syyllisyyttä, turhautumista ja toivon hiipumista. Samaan aikaan tiedämme kuinka taas siunaaminen, siis hyvänpuhuminen, ja hyväntekeminen taas synnyttää iloa, luottamusta, uskoa ja valoa elämään. Synti sitoo ja totuus vapauttaa. Sen vuoksi meidän on helppo ymmärtää Vapahtajamme sanat: Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja (Joh. 8:34). Paaston alkaminen on meille lähtökäsky lähteä pois synnin ja kuoleman maasta. Matkamme kulkee läpi erämaan kohti elämää, luvattua maata.

Mikä sitten on syynä siihen, että me yhä uudelleen maistamme syntiä ja astumme kerta toisensa jälkeen samaan satimeen. Meidän henkemme on vahva ja se pyrkii väsymättä kohti hyvyyttä mutta meidän lihamme on heikko. Me olemme kilvoituksessamme usein niin alkutekijöissään, ettei hyvä ole saanut meissä vahvaa sijaa ja siksi me melkein luonnostaan valitsemme helpon tien, joka johtaa synnin tekoon. Meissä on luonnollinen taito tehdä hyvää ja omatunto suojaa valintojamme mutta valitettavasti synti on aina läsnä, kun teemme valintoja. Saatana pukee synnin valheeseen ja monesti me lankeamme tähän harhaan. Me emme monestikaan todella taistele syntiä vastaan vaan annamme itsemme taipua synnin tekoon. Me emme riittävästi rukoile Jumalaa armahtamaan meitä kiusauksilta ja tukemaan kilvoitustamme ja siksi me olemme monesti ilman Jumalan suojaa pahan hengen edessä. Kaitselmuksen valossa synnistä on se hyöty, että se usein pitää meidät nöyränä, jos osaamme suhtautua siihen oikealla tavalla.

Nyt meillä on otollinen aika sielumme pelastukselle! Olemme saapuneet suuren paaston kynnykselle.

Me olemme pitkään eläneet tässä maailmassa ja olemme monella tapaa tottuneet siihen. Tämä maailma ei kuitenkaan voi johdattaa meitä iankaikkiseen elämään ja siksi me tarvitsemme muutosta, joka tulee meille ylhäältä. Muutos merkitsee vanhan hylkäämistä ja astumista katumuksen tielle.

Fariseukset hermostuivat Jeesuksen koska Jeesus halusi tehdä muutoksen heidän uskossaan ja elämässään mutta tätä vastaan he kapinoivat. Me olemme helposti saman tilaneteen edessä. Meille saarnataan pelastusta mutta me emme halua muutosta koska entinen elämämme on helpompaa ja mukavampaa. Muutos kuitenkin on ainoa asia joka voi tehdä meidän elämästämme elävän uhrin Jumalalle ja tuoda meille iankaikkisen elämän Isämme luona.

Paaston perusasiat ovat meille varmaan jo aika selvät. Paastoa pahan tekemisestä, tee hyvää, lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen, rukoile enemmän ja säännöllisesti, lopeta liha- ja maitotuotteiden käyttö, käy katumuksella. Näissä asioissa on paastomme käytännön tasolla ja kun noita kaikkia teemme aktiivisesti, voimme puhua varsin onnistuneesta paastokilvoituksesta. Nämä asiat ovat kuitenkin vain välineitä paastossa, ne eivät ole itse päämäärä. Päämäärä on hengellinen virkoaminen, Jumalan armon löytäminen ja katumus Jumalan edessä.

Katumus on Suuren paaston suurin asia. Mistään edellä olevasta käytännön ponnistelusta ei ole mitään hyötyä, ellemme löydä katumuksen mieltä. Mielenmuutos, kasteen armon uudelleen löytäminen, ehtoollisen pyhittävän voiman ymmärtäminen, katumuksessa saatu uusi mahdollisuus tehdä asiat oikein. Näistä syntyy uuden elämän alku.

Ortodoksisen kirkon kaksi ydintä ovat Kristuksen ylösnousemuksen todellisuus ja katumuksen mieli. Missään muussa kristillisessä yhteisössä katumuksella ei ole niin suurta roolia kuin meidän kirkossamme. Jokainen maailmassa kilvoitteleva pyhä harjoittaa aktiivista katumusta ensimmäisestä päivästään aina viimeiseen hengähdykseensä saakka. Katumus on meidän elämässämme jatkuvaa itsensä tutkimista ja Jumalan puoleen kääntymistä. Hyvä katumus tarvitsee valveilla olemista ja tarkkaavaisuutta.

Katumusta itsessään ei tarvitse opetella, sillä se on luonnostaan meissä jo olemassa samoin kuin kyky rakastaa tai omatunto. Pieni lapsi osaa katua tehdessään pahaa eikä katumus katoa meistä tämän elämän aikana.

Katumus ei pääty koskaan, vaan se on asenne joka saattaa synnyttää todellisen ihmeen meidän elämäämme. Ihmeellä tarkoitan sitä erityistä tunnetta, kun me hetken saamme kokoa taivaan valtakunnan iloa ja rauhaa. Jumala tekee ihmeen, jotta me voisimme liittyä hänen iloonsa kaikesta luomistyöstä, jotka hän on vuoksemme tehnyt ja iloita hänen kanssaan hänen kaikkivoimallisuudestaan.

Todellinen katumus edellyttää katumuksen sakramentille osallistumista. Meille jokaiselle on tuttu se häpeän tunne, jota tunnemme kertoessamme kaikesta millä olemme Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan rikkoneet. Häpeä on olennainen tunne kun mietimme saatanan houkutuksia elämässämme. Sen vuoksi pyhä Johannes Krysostomos opastaakin meitä ettemme olisi häpeissämme katuessamme vaan häpeäisimme silloin kun houkutukset ovat voittaneet meidät ja olemme astumassa synnin tekoon.  

***

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. (Joh. 3:6) Tämän sanoman vastaanottamiseen paasto meidän valmistaa. Ja pääsiäinen tuo meille vielä suuremman sanoman: Hän joka kuoli puolestamme, mutta ei vain kuollut, vaan hän nousi kuolleista kolmantena päivänä kuoleman vallan voittaen.

Me olemme samalla tiellä. Meidät on kutsuttu tämän paaston aikana ristiinnalulitsemaan lihamme ja himomme.  Mutta tämä ei missään nimessä ole tarkoituksetonta ja edessämme on myös suuri juhla, Herramme pääsiäinen - valoisa voittojuhla. Siunattua paastokilvoitusta!