lauantai 26. lokakuuta 2013

Syksyn pimeyden keskellä - luottakaamme Jumalaan!

41 Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. 42 Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan.

Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. 43 [i] Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin,* mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. 44 Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi  heti. 45 Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." 46 Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." 47 Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. 48 [i] Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.* Mene rauhassa."

49 Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." 50 Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." 51 Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. 52 Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." 53 He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. 54 Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" 55 Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. 56 Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Lokakuu merkitsee luonnonkierrossa jäähyväisiä kesälle ja astumista pimeään ja sateiseen vuodenaikaan. Ensipakkasten myötä kuoleman tunne on hyvin vahvasti läsnä, kun ilmat kylmenevät ja talvi lähestyy. Pimeyden myötä me siirrymme talviaikaan tulevana sunnuntaina ja luonto hiljenee lämpimän kesän jälkeen.

Jotakin samaa on myös tämän sunnuntain evankeliumissa. Kaksi ihmistä etsii elämässään vastausta kaikkialta mutta lohdutusta ei löytynyt. Heidän elämäänsä hiipinyt pimeys väistyy kun pieni elämänhenkäys pyyhkäisee heidän sydämeensä. He kuulevat Jeesuksesta ja ylittävät rajan, joka heidän mielessään oli ollut. Jairos oli synagogan esimies ja vaati varmasti paljon, että hän tuli kumartamaan Jeesusta ja hakemaan apua häneltä. Verenvuotoa sairastanut nainen taas kosketti salaa Jeesuksen viitantupsua parantumisen ja pelastuksen toivossa. Hän oli antanut kaikkensa lääkäreille mutta sairaus jatkui.

Kuolema odotti pimeydessä. Mutta samalla hengellisen kuoleman varjo oli heidän elämässään. Naisen tauti aiheutti verenvuotoa, joka esti hänen osallistumisensa temppelijumalanpalvelukseen. Synagogan esimies oli varmasti turvautunut jo omaan uskonyhteisöönsä löytämättä apua ja lohdutusta sieltä. Nyt hän hakikin apua vastustajan leiristä. (Eräissä tulkinnoissa nämä kaksi hahmoa edustavat ihmisiä jotka odottavat messiasta. Sairas nainen edustaa pakanakansoja ja Jairos juutalaisten ”isää”, jonka tytär oli menehtynyt ja joka haki pelastusta messiaalta.)

Kun me liitymme näiden kahden Jumalan etsijän joukkoon, meillä on lupa odottaa suuria ihmeitä. Kummankin usko muutti heidän elämänsä. Toinen sai parannuksen sairauteensa ja toinen pelasti lapsensa kuolemasta. Jumalalle kaikki on mahdollista mutta muistakaamme, että Jumalan avulla myös ihmiselle kaikki on mahdollista.

Toivottavasti meille Jumala ei ole viimeinen vaihtoehto vaan aina ensimmäinen ja lopulta myös viimeinen.
Mitä tämä tarkoittaa? Että me luottaisimme kaikessa Jumalan huolenpitoon. Luottaisimme siihen, ettei meille tapahdu mitään pahaa vaan kaikki on meille siunaukseksi.

Usko merkitsee luottamista Jumalan apuun. Edelleen tänä päivänä me saamme apua sairauksiimme lääkäreiden ja lääkkeiden kautta ja niiden kautta Jumalan vaikuttaa elämässämme. Mutta parantuminen on aina Jumalan kädessä. Jokainen sairaus voi olla meille kuin Jobille annettu haaste siitä, kuinka suhtaudumme Jumalan antamiin koettelemuksiin. Sairaus voi merkitä meille kilvoittelua, jotta oppisimme nöyrtymään, rauhoittumaan ja keskittymään olennaiseen. Olemmeko yhtä varmoja uskossamme kuin Aabraham, joka oli valmis uhraamaan poikansa luottaessaan Jumalaan?

Luottamus merkitsee uskoa. Kun me ravitsemme uskoamme ja annamme sen kasvaa sydämessämme, se poistaa pelon sielustamme. Se tuo valon pimeyteen, jota maailman ihmiset eivät voi ymmärtää. Usko on kuin pieni tuohuksen liekki pimeydessä, joka odottaa päivän valkenemista. Päivä valkenee kun Herramme palaa toisen kerran tähän maailmaan kunniassaan. Me saamme esimakua tästä toisesta tulemista kun siirrymme pikku hiljaa joulun odotukseen.

"Älä pelkää" on tuttu enkelin tervehdys ihmiselle, joka on otollinen Jumalalle. Nämä Jumalalle otolliset ihmiset uskoivat siihen, että Jumala voisi auttaa heitä. He olivat valmiita yhteistyöhön Jumalan kanssa. Suokoon Jumala meille kaikille toivoa tähän syksyn pimeyteen, jotta muistaisimme Valkeuden, joka on syntynyt pimeyden keskelle!

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ekumeeninen rukousviikko

Tällä viikolla Suomessa vietetään ekumeenista vastuuviikkoa, jonka aiheena on "Väkivallan markkinat". Suomessa ekumeenisia viikkoja on kaksi, toinen tämä syksyllä vietettävä vastuuviikko ja toinen tammikuussa (18.-25.1), jota kutsutaan ekumeeniseksi rukousviikoksi.

Väkivalta on ilmiönä kiinnostava. Vaikka käsityksemme väkivallasta usein tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaksi fyysiseksi väkivallaksi, niin se alkaa paljon aikaisemmassa vaiheessa. Väkivaltaa ei voi aloittaa tyhjästä vaan se pitää aina pohjustaa: toiseen ihmiseen kohdistetaan ennakkoluuloa, leimaamista, kielteisiä käsityksiä, mustamaalaamista ja uhkaa. Näiden kautta voidaan oikeuttaa väkivallan käyttöä ja jopa saada uhri vakuuttuneeksi väkivallan oikeutuksesta (esim. lähisuhdeväkivalta). Tekijän tunnemaailmasta usein löytyy itsekkyyttä, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kostonhimoa, pettymyksiä, vallanhalua, kateutta, pelkoa, raivoa tai mustasukkaisuutta.

Ennen kuin fyysinen väkivalta alkaa, sitä usein on edeltänyt sanallista, psykologista, hengellistä, seksuaalista tai sanallista väkivaltaa. Kun huomaamme, että toiseen ihmiseen alkaa kohdistua negatiivista ajattelua ja asennoitumista emmekä tee asialle mitään, olemme mukana väkivallassa. Jokaisen väkivallan teko kaava on melko samanlainen, mutta se vaihtelee, missä vaiheessa tämä väkivallan kumuloituminen keskeytetään ja kierre katkaistaan.

Tänä päivänä on melko yllättävää miten paljon oikeudessa on tuomittu ihmisiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. On hyvä, että yhteiskunta on ottanut tiukan asenteen rasismia vastaan koska vain pieni osa suomalaisista on suvaitsemattomia. Me näemme väkivallan siemeniä jokapäiväisessä elämässämme mutta usein niiden vaikutus on niin hienovaraista, että tunnemme sen läsnäolon vain oman stressimme kautta. Yhteiskunnassa vihan siemeniä kylvetään ajatusten ja sanojen kautta. Jos hyväksymme ajatusten ja puheiden tasolla ihmisten vastakkainasettelun, me olemme tiellä kohti väkivaltaa. 

Millä tavoin me tänä päivänä asennoidumme ekumeniaa kohtaan? Pohjaavatko käsityksemme omiin ennakko-oletuksiimme vai tutkittuun tietoon ja tosiasioihin? Olemmeko riittävän avoimia niille mahdollisuuksille, joita ekumeeninen liike meille Suomessa tarjoaa vai näemmekö siinä pelkkiä haasteita?


Vastustaisinko ekumeniaa?

En ymmärrä useinkaan sitä kritiikkiä, jota ekumeenista liikettä vastaan kohdistetaan. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä argumentit ovat huonoja vaan kaiketi kyse on omasta ymmärtämättömyydestäni. Usein tällä kritiikillä halutaan vastustaa luterilaisen kirkon vaikutusta oman kirkkomme ajatteluun. Joidenkin mielestä tätä negatiivista vaikutusta on jo tapahtunut mutta osan mielestä vaara on vasta tulossa.

Ekumenia syntyy aina tietyssä uskonnollisessa ja maantieteellisessä ympäristössä. Ekumeeninen toiminta arjen seurakuntatyössä on erilaista Venäjällä ja Kreikassa kuin Suomessa. Ymmärrän osaltaan näiden molempien maiden kritiikkiä ekumeenisessa liikkeessä esiintuotuja asioita kohtaan mutta tämän kritiikin tuominen suomalaiseen ekumeniaan ei välttämättä ole hedelmällistä. Meidän pitää elää ortodoksisuutta Suomessa ja omien lähtökohtiemme mukaan.

Tämä ei tarkoita pyhästä traditiostamme luopumista vaan sen soveltamista tänne Pohjolaan. Toisen huomioiminen ei tarkoita sitä, että tingimme omasta opetuksestamme tai tavoistamme. Me olemme erilaisia, jo pelkästään historiamme osalta. Jokaisen ortodoksin on omaksuttava uusia asioita emmekä voi jäädä tunnelmoimaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin asiat olivat hyvin. Ekumenia on meille annettu haaste, jota meidän on kohdeltava kuin isännältä saatuja talentteja.


Vuorovaikutukseen

Ekumeeniset viikot ovat seurakuntatason rauhantyötä. Rauhantyö on vuorovaikutusta toistemme kanssa ja yhdessä olemisesta. Tämä toiminta karsii ennakkoluulojamme toisiamme kohtaan ja mahdollistaa yhteistyön tekemisen kristittyinä.

Kouvolan Pyhän ristin kirkko
Oman kokemukseni mukaan ortodoksien ja luterilaisten vuorovaikutus on ollut hyvää ja erityisesti tästä on hyötynyt ortodoksinen kirkko. Kouvolassa tämän ekumeenisen työn erityinen merkki on Pyhän ristin kirkko. Se rakennettiin alunperin venäläiseksi sotilaskirkoksi (v. 1915), ja se siirtyi vallankumouksen (v. 1917) myötä Suomen valtiolle ja sen kautta luterilaiselle seurakunnalle. Luterilainen kirkko palautti sen ortodoksien käyttöön 80-luvun alussa, kun kirkon lähistölle rakennettiin uusi kirkko. Vaihtoehtoina olisi voinut olla kirkon purkaminen, myyminen tai vuokraaminen.

Ihminen sairastuu, jos hän on kääntänyt katseensa vain omaan sisimpäänsä eikä etsi virikkeitä ulkomaailmasta. Sama pätee myös yhteisöihin. Jos yhteisö kokee, että vain sen sisällä on kaikki tieto ja osaaminen, se sairastuu. Terve yhteisö on jatkuvassa ja aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa ja reagoi siihen.

Me tarvitsemme ekumeniaa oman itsemme löytämiseen. Luterilainen kirkko on meille peili, jonka kautta opimme paremmin näkemään ja tuntemaan itsemme. Me tulemme ortodokseiksi omaksumalla kirkkomme vuosisataista perinnettä. Mutta samalla me tulemme yhä vahvemmin ortodokseiksi myös siten, kun me löydämme ja toteutamme omaa perinnettämme suhteessa luterilaiseen kirkkoon. 

perjantai 18. lokakuuta 2013

Demonien karkelo päättyi - Gerasan alkoholisti


27 Kun Jeesus nousi rannalle, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. 28 Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" 29 Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. 30 [i] "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona*", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. 31 Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun.

32 Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. 33 Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

34 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. 35 Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. 36 Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. 37 Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. 38 Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: 39 "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. (Luuk 8:27-39)


Tätä evankeliumia kannattaa pohtia huolellisesti, koska se luetaan kirkossamme ainakin kahdesti kirkkovuodessa ja joskus kolmestikin. Se on harvoja kertomuksia, joissa meille kerrotaan demonien päämäärättömästä toiminnasta ja kuvataan miten mieletöntä ja outoa niiden toiminta voi olla. Ellei himot ole saaneet elämäämme täysin valtaansa, tämä kertomus on vakava varoitus meille kaikille.

Joskus on hyvä tutkia evankeliumia jonkin esimerkin kautta, jotta ymmärtäisimme selvemmin mistä meille puhutaan. Jos ajattelemme tuota evankeliumin miestä tarkemmin niin uskon, että voimme nähdä hänessä väkivaltaisen alkoholistin. Alkoholismi on hyvä esimerkki, sillä se kuvaa hyvin kaikkea sitä mitä synti puhtaimmillaan on.

Alkoholismi on niin yleistä Suomessa, että väitän jokaisen meistä tuntevan tai tietävän alkoholin ongelmakäyttäjän – jos ei tunne, on poikkeus. Jokaisesta meistä tulee alkoholisti, kun juo tarpeeksi eli käyttää Jumalan antamaa lahjaa väärin. Alkoholista on tullut meille yhteinen salaisuus, häpeä ja sairaus. 

Evankeliumi kertoo yleisellä tasolla kuinka tämän miehen toiminta pahan hengen alaisuudessa on vaarallista ja tuhoavaa. Tuo mies haluaa elää hautaluolissa ja pysyä pimeydessään, koska sisäisesti kuolleelle sielulle vain siellä on turvallista olla. Jumalallinen valkeus on muuttunut tälle miehelle inhottavaksi, koska se valaisee syvän häpeän, jossa hän elää.

Demonien valtaava mies on antanut itsensä pois ja niin jokin muu olento puhuu hänessä. Sisäinen kuva hänessä on särkynyt ja eheys on pirstaloitunut. Tässä riivatussa miehessä näemme hyvin, sen mitä himo ja synti saavat aikaan sielussamme.

Evankeliumin mies kantoi sisässään demoneita, jotka vääjäämättä veivät häntä kohti tuhoa. Tämä mies oli varmaankin elänyt aikanaan normaalia elämää mutta nyt hän oli eksynyt omaan sisimpäänsä. Hän oli menettänyt kaiken: suhteensa Jumalaan, lähimmäiset, paikkansa yhteisössä, työnsä, mielenterveyden, perheen, kodin, kaiken. Jopa hänen identiteettinsä oli hävinnyt ja hän kutsui itseään legioonaksi, pahojen henkien kodiksi. Jokainen, joka on seurannut pahasti alkoholisoituneen elämää, voi nähdä kuinka lopputulos on surullinen ja vääjäämätön.

Kun Jeesus oli kulkemassa miehen ohitse, demonit luulivat aikansa koittaneen. Tässä vaiheessa ei mies enää puhu vaan demonit puhuvat hänessä. Ne eivät mieti miehen terveyttä tai elämää vaan pelkäävät kadotuksen kuilua, joka niitä odottaa. Keskustelu alkaa uskontunnustuksella: Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Demonitkin tunnistavat Jumalan vaikka eivät nöyrry Hänen edessään.

Riippuvuus tuhoaa ihmisen terveyden myös mielentasolla ja sen vuoksi alkoholisti toimii epärationaalisesti. Kun rakastava ihminen hänen lähellään toivoo hänen toipumistaan, alkoholisti haluaa vielä yhden kerran löytää täyttymyksen, vaikka tietäisi, että se voi olla viimeinen.

Mutta pyhyyden edessä mikään pahuus ei kestä vaan se paljastuu häviäjäksi. Klassista taistelua hyvän ja pahan välillä ei edes käydä, koska evankeliumeiden maailmassa lopputulos on aina ollut selvä. Nyt Kaikkivaltiaan edessä vain neuvotellaan vain siitä, mihin demonit ajetaan. Ja uusi riivauksen kohde löytyi saastaisista sioista, joihin henget pakenevat.

Mitä tämän miehen demonit eli alkoholi tekee kedolla olleille sioille? Demonit ovat kasvaneet suuriksi ja tekevät sioista selvää saman tien. Ne perivät tuon addiktoituneen miehen hulluuden ja mielipuolisuudessaan ne karkaavat alas jyrkänteeltä syvyyteen ja kuolemaan. Vaikka pahat henget saavatkin lisäaikaa ennen viimeistä tuomiota, heidän toimintansa ei ole rationaalista vaan tämänkin mahdollisuuden ne käyttävät itsensä tuhoamiseen. Tämä jyrkänteeltä alas syöksyminen kuvaa hyvin sitä, kuinka vääristynyt ja kiero on synnin tahraama mieli.

On joskus arvioitu, että nämä paikalle tulleet kaupunkilaiset voisivat olla vertauskuvallisesti juutalaisia, jotka eivät ottaneet vastaan messiastaan. Voimmeko me sen sijaan ajatella, että nuo paikalle tulleet ihmiset olivatkin kuva muista alkoholisteista, jotka kärsivät samasta sairaudesta. Heissä herää huoli, että joku tulee ottamaan heiltä pois heidän salaisen nautintonsa ja paheensa, jota ilman he eivät ole tottuneet elämään? Heidän maailmassaan addiktiosta on tullut elämää tärkeämpi ja halusivat tästä ilonpilaajasta eroon.  

Me saatamme huomaamattamme suojella ja yliarvioida sairauttamme. Kun me samaistumme tautiimme, me saatamme hyökätä sellaisia vastaan, jotka tulevat auttamaan meitä. Nautinto, johon kipu on vaatetettu, voi olla meille niin rakas, ettemme halua luopua siitä.

Alkoholismi ei toisaalta ole sairaus: siitä voi parantua, jos jaksaa uskoa itseensä ja luottaa Korkeamman suojelukseen. Jumala on väkevämpi alkoholismia, sairautta ja demoneita. Kun me taistelemme alkoholismia ja muita addiktioita vastaan, meidän on muistettava, ettei mikään Jumalalle ole mahdotonta, kunhan vain uskomme häneen. Me voimme voittaa tämän sairauden ja nähdä sen kukistamisessa Jumalan tunnusteon ja kunnian. Vähintä mitä voimme tehdä, on esirukoilla toisen puolesta. 

Riivaajat karkotettiin sikalaumaan, joka syöksyi alas jyrkänteeltä. Meteli ja pahuus oli lakannut ja Gerasan vainioille oli laskeutunut rauha. Kaupungista saapuneiden asukkaiden katseet kääntyivät muuttuneen miehen puoleen Herran jalkojen juuressa. Hänen silmissään oli rauhoittunut katse, jota moni ei ollut nähnyt vuosiin. Tämä mies oli vapautunut demoneistaan ja hänen oma järkensä oli ottanut vallan hänen elämässään ja rauha täytti hänen sydämensä. Hän ei enää ollut legioonallinen paholaisia vaan eheytynyt Jumalan palvelija. Hänen oli hyvä olla ja hän olisi halunnut jäädä Jeesuksen pariin.

Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt."

Minä luulen, että jokainen meistä on tuo parannettu mies. Vaikka emme olisikaan alkoholisteja, meissä on samanlaisia himoja, jotka varjostavat Jumalan valoa elämässämme. Ja meille tarjotaan jatkuvasti tätä pelastusta kirkon jumalanpalveluksissa ja sakramenteissa, huomisessa liturgiassakin. Ja armon ja laupeuden saatuamme, meidätkin lähetetään parantuneina takaisin kaupunkiimme julistamaan hyvää sanomaa.


Olemme tässä kirjoituksessa keskittyneet riivattuun mieheen ja demoneihin mutta yhtä paljon voisimme miettiä miten paljon pelkoa ja ahdistusta miehen riippuvuus on synnyttänyt hänen lähipiirissään. Sanoin alussa, että todennnäköisesti tiedät tai tunnet alkoholin väärinkäyttäjän, nyt väitän, että moni meistä kärsii tai on kärsinyt alkoholistista. Suokoon Jumala meille viisautta, kärsivällisyyttä ja vahvuutta taistella tätä sairautta vastaan, jotta meidän tulevaisuutemme ja lastemme elämä olisi eheämpää ja turvallisempaa.



keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Olen koettelemuksissa, älä käännä minulta kasvojasi

Tänä vuonna Suomessa on ollut ennätysmäärä yt-neuvotteluita ja irtisanomisia. Useinkaan kyse ei ole siitä, miten työntekijä on työnsä tehnyt ja harvoin työntekijä voi vaikuttaa oman työsuhteensa jatkumiseen. Etenkin tänä syksynä kuntien irtisanomiset ovat tuoneet työttömyyttä sellaisille aloille, joilla sitä ei perinteisesti ole ollut. Suomen valtava rakennemuutos tuskin tulee säästämään lähitulevaisuudessa yhtäkään ammattiryhmää muutoksilta. Itse sain karvaasti kokea irtisanomisen, kun Lahden seurakunta viime keväänä päätyi omituiseen ratkaisuun työsuhteeni kanssa. En tosin ole asiassa ainoana kärsijänä, koska ongelmia tuossa yhteisössä oli paljon ja olen kuullut, että tällä hetkellä niitä on vielä enemmän.

Kuinka itse olen selvinnyt vastaan tulleesta tilanteesta? Liian aikaista sanoa mutta tähän mennessä hyvin. Työ, joka Hyvinkäällä ja Riihimäellä jäi pahasti kesken, on jatkunut Kouvolassa ja Haminassa. Kotiseurakuntani otti minut sydämellisesti vastaan ja kirkossa käyminen oli parasta terapia näihin haavoihin. Suitsutuspihkan tuoksu alusviitassani, hämärässä palava lampukka ikonin edessä, kauniisti soiva kirkkokuoro ja seuraavana aamuna ehtoolliselle osallistuminen. Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua löytämään uusia ihmisiä ja ymmärtämään paremmin itseäni. Olen sitä kautta tutustunut yhä syvemmin hengelliseen elämään ja saanut apua sen elämisestä toteen. Kun yksi ovi suljettiin, niin uusi aukeni.

Vastoinkäymisissä uskoamme testataan ja koetellaan. Tämä testaaminen on hyvä asia vaikka se saattaa turhauttaa meitä. Jumala koettelee meitä, koska tietää, että me tulemme kestämään ja tämä kestäminen taas merkitsee vahvistumista kilvoittelussa. Erityisesti minua on auttanut uskoni ja luottamukseni Jumalan johdatukseen. Kaikki vastoinkäymiset ja haasteet valmistavat minua johonkin, vaikka vielä en tiedä mihin. Jos osaamme käyttää vastoinkäymisiämme oikein, me saamme mahdollisuuden auttaa kokemustemme kautta toisia ihmisiä ja tukea heitä vastoinkäymisissä. Parasta tällaisessa tilanteessa on pysähtyä, kuunnella ja antaa aikaa.

Mitä enemmän me jaksamme työskennellä kilvoituksessa, sitä vahvemmin Jumalan laupeus tulee näkymään elämässämme. Ja nöyryyden oppiminen on kaiken kristillisyyden perusasia. On aikoja, kun rukoileminen ja Raamatun lukeminen on hyvin työlästä, mutta silti kannattaa jatkaa. Jo itsensä pakottaminen rukoukseen merkitsee uhria Jumalalle ja osoittaa meille kärsivällisyyden arvon tässä elämässä.

Edellisessä blogi-kirjoituksessani puhuin siitä, kuinka ihmisen tulee kilvoittelun kautta tehdä sydämensä otolliseksi Jumalan sanalle. Tämä kilvoitus on erittäin tärkeää työtä, jotta himot ja synti eivät saisi kasvun sijaa sydämessämme. Ei riitä, että me pelkästään viljelemme hengellistä peltoamme ja teemme sen otolliseksi, meidän on myös käännettävä koko elämämme Jumalan luomatonta valkeutta kohti.

Kun Kristus kirkastettiin Taaborin vuorella, opetuslapset näkivät luomattoman valon. Kristus on meidän vanhurskauden aurinkomme, joka koittaa Neitseestä. (Herran temppeliin tuomisen tropari 2.2). Valo paljastaa meidän sydämessämme piilevän pahan ja jotta me voimme taistella sitä vastaan, on meidän myös havaittava se. Valossa on jokaisen elävän elämä ja siinä on myös meidän pyhityksemme.

Älä karkota minua kasvojesi edestä, älä ota minulta pois pyhää henkeäsi. (Ps. 51:13)

Raamatussa puhutaan paljon Jumalan kasvoista ja nämä kasvot liittyvät ihmisen ja koko maailman olemassaolon mahdollisuuteen. Ihmisen olemassaolo riippuu Jumalan suosiollisuudesta ihmistä kohtaan. Kun ihmiset pitävät liiton Jumalan kanssa ja noudattavat hänen käskyjään, ihminen on elävä. Mutta jos ihminen hylkää Jumalan, niin silti Jumala ei hylkää ihmistä. Jumala kääntää kasvonsa pois, jotta ihminen ymmärtäisi, että kaikki viime kädessä on riippuvaista Jumalan suosiosta ihmistä kohtaan. Mutta Jumala ei hylkää ihmistä.
  
Me rukoilemme suuressa ekteniassa monin tavoin rauhaa elämällemme. On Jumalan siunaus, että me saamme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, jotta voimme keskittyä Jumalan palvelemiseen. Mutta meidän on oltava myös kiitollisia siitä, että elämäämme myös välillä ravistellaan ja luutuneita käsityksiämme rikotaan.

Koettelemuksissa me saatamme tuntea hyvin vahvasti sen, kuinka Jumala kääntää kasvonsa pois meistä. Kun Jumala kääntää kasvonsa pois meistä, me astumme silloin hengelliseen pimeyteen. Tässä pimeydessä me emme voi nähdä juuri mitään ja sen vuoksi on tärkeää, että me kilvoituksen kautta olemme vahvistaneet uskoamme Jumalaan. Kun me tässä hengellisessä pimeydessä ymmärrämme turvata Jumalaan, se vahvistaa sydämen uskoamme. 

Tämän uskon avulla me voimme myös keskittyä rukoukseen, joka auttaa meitä löytämään tien Jumalan meille antamaan elämään. Silloin me kolkuttaessamme löydämme avoimen oven ja meille vastataan kun me huudamme. 

lauantai 12. lokakuuta 2013

Hengellisen puutarhamme hoitoa


















"Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne.  Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta.  Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen.  Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon." Tämän sanottuaan Jeesus huusi: "Jolla on korvat, se kuulkoon!"

Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti. Hän sanoi:
"Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi.  Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana.  Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi.  Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat.  Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa.  Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.


Karjalassa aloitettiin suuri hengellinen kylvö satoja vuosia sitten. Sergei ja Herman Valamolaiset, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen, Trifon Petsamolainen ja Serafim Sarovilainen ja monet muut tulivat pyhittämään Pohjolan perustamalla tänne luostareita. Heidän lisäkseen tänne saapui monia muita saarnaajia, luostareiden perustajia, erämaakilvoittelijoita. Kaikkien näiden kilvoittelijoiden ympärille syntyi hengellisiä yhteisöjä ja myöhemmin näistä syntyi luostareita ja seurakuntia. 

Jumala oli antelias ja jopa tuhlaavainen tässä kylvössään ja sen vuoksi vainot ja sodat eivät tätä kylvöä voineet hävittää. Viljaa kylvettiin tienpientareelle, kivikkoon, ja ohdakkeiden sekaan mutta paljon kylvettiin myös hyvään ja hedelmälliseen maahan. Näin me olemme saaneet perinnöksi isiemme uskon ja meidän on nyt sanoin ja teoin jatkettava tätä apostolista tehtävään tänä päivänä.

Jumala ei siis emmi heittää kylvösiementä myös sellaiseen maahan, johon emme usko kasvua syntyvän. Mutta kaikella kylvöllä on tarkoituksensa. Kun tutkimme tarkemmin kylväjän ennakkoluulotonta ja luottavaista toimintaa niin huomaamme, että juuri näin myös meidänkin tulee toimia elämässämme. Luottaa siihen, että vaikeimmastakin paikasta me voimme saada satoa. Tutkitaan seuraavaksi millaista kylvämistä Kristus tekee.


Kylväjä ja hengellinen pelto

Kylväjä on Kristus ja siemen, mitä hän kylvää, on Jumalan sana. Hän on itse tuo Jumalan Sana, joka tulee Jumalan tyköä ihmisen luokse. Kylvö on pantu alulle maailman luomisessa ja lopullinen elonkorjuu tapahtuu viimeisenä päivänä. Mutta tekee kylväjä muutakin kuin levittää siemenet pellolle: hän muokkaa maata ja kohentaa sen kuntoon. Jumalan käsittelyssä niin kova maa, kivikot kuin ohdakkeetkin muokataan otolliseksi maaksi.  Särkynyt sydän on maa, joka on käännetty ja johon voi kasvaa armon hedelmiä.

Miksi viljelijä heittää osan siemenistä tienposkeen ja osan ohdakkeiden sekaan mutta vain osan hyvään maahan? Tähän aikaan kylvömaa kynnetään vasta kylvämisen jälkeen ja siksi jokainen kylvömaa saa mahdollisuuden tuottaa hyvää hedelmää. Vaikka linnut saattavat napata siemeniä ennen kyntöä ja rikkakasvit ehtivät levittyä, niin silti kylvö tehdään. Ja satoa odotetaan ja sen onnistumiseen luotetaan.

Nämä kaikki maanpinnat ovat kohtia ihmisen sydämessä, toista on enemmän ja toista vähemmän. Yhdenkään ihmisen sydän ei ole pelkkää ohdaketta tai pelkkää kalliota. Mutta jokainen näistä pellon osista kannattaa tuntea hyvin jotta sitä voitaisiin hyödyntää.

Millaista maaperää on tien vieressä? Tässä maassa ei edes ohdake kasva, kovaksi painunut maa on kuin kovettunut ja kuivunut sydämemme. Siinä ei käytännössä edes ole kelpo maaperää ja niin Paholainen tulee nappaamaan sanan siemenen kuin lintu. Tämä tamppaantunut maa kertoo siitä, kuinka välinpitämättömän sielun kylvömaa ei edes halua ottaa vastaan Jumalan sanaa.

 
Entä millaista viljelysmaa on kivikossa tai kalliolla ilman riittävää maaperää? Täällä sana otetaan iloiten vastaan mutta jo kotimatkalla se unohdetaan. Elämä jatkuu huolettomana eteenpäin joko iloisena tai surullisena: me saatoimme kuulla kirkossa ilouutisen mutta unohdamme sen, kun palaamme tämän maailman realiteetteihin. Yhtä lailla me voisimme kuulla kirkossa myös vakavan varoituksen nykyisen elämäntapamme tuhollisuudesta mutta pian unohdamme sen, koska tämän maailman viihde karistaa mielestämme kaikki ikuisuuteen liittyvät asiat. Yhtä nopeasti kuin usko heräsi kukoistukseen, niin yhtä pian myös se myös kuihtui.

Ohdakkeet kuvaavat maata, jota himot kahlitsevat. Ihmisen on yksin vaikea nähdä kaikkia ohdakkeita, joita sieluun on kasvanut. Monesti osa niistä on piiloutunut hyvien kasvien alle tai joku saattaa jopa luulla valevehnää hyödyllisiksi. Ehkä ne jopa tuottavat ihmiselle salaista nautintoa, josta hän ei halua luopua. Mutta pian nautinto muuttuu salaiseksi häpeäksemme ja ihminen tuntee huolta sielunsa puolesta. Ennen kuin ihminen huomaakaan, nämä elämänohdakkeet kuihduttavat hyvän hedelmän sielusta.


Kilvoittelu

Ihmisessä on paljon hyvää maata, mutta paljon myös sellaista, jonka eteen joudutaan tekemään työtä, että se saataisiin hyvään käyttöön. Kilvoittelu on hengellisen viljelysmaan muokkaamista Jumalan sanan vastaanottamiseksi ja säilyttämiseksi ja käytännössä se tarkoittaa himojen kuolettamista ja hyveiden harjoittamista. Rukous ja lähimmäisen rakastaminen tekojen kautta on erityisen hyvää muokkausta kelvottomalle maalle.

Kirkko suojaa ja ravitsee hengellistä kylvöämme. Jumalanpalveluksissa ja sakramenteissa me kuulemme Jumalan sanan ja avoimelle sydämelle se antaa toivoa ja kärsivällisyyttä. Yhteisen rukouksen jälkeen meidät lähetetään maailmaan ja silloin vastuu maaperän kunnosta on meillä. Tätä peltoa ei saa jättää oman onnensa nojaan tai antaa kiusausten kasvattaa siihen ohdaketta.

Meidän on opittava tuntemaan rikkakasvit ja kukistamaan nämä himot ennen kuin ne saavat kasvun sijaa puutarhassamme. Ja kun jokin himo on jo kasvanut synniksi, niin se pitää juuria ylös niin pian kuin mahdollista. Tätä puhdistusta ei voida tehdä muutoin kuin todellisella katumuksella joka tähtää himojen poisrepimiseen. Ihmisellä pitää olla aito halua päästä eroon näistä himoista ja liittää elämänsä pyhyyteen.


Sadonkorjuun lähestyessä

Pelastuksemme riippuu siitä, otammeko me tuota siementä vastaan ja kykenemmekö sydämessämme antamaan kasvutilaa Jumalan sanalle. Kun me annamme itsemme hengelliselle elämälle ja muistamme harjoittaa säännöllistä rukouselämää, me muokkaamme hyvää kasvualustaa Jumalan kylvölle.

Millaista satoa Jumalan sana on minussa saanut aikaa? Hengellinen kylvömme tunnetaan keskinäisestä rakkaudestamme, kunnioituksesta, ystävällisyydestä ja anteeksiantamisesta. Liturgisen elämämme elementit muokkaavat ja ravitsevat sydämemme peltoa - evankeliumi, epistola, kirkon veisut ja rukoukset ovat sadetta ja ravinnetta kylvöllemme. Me annamme silloin tuolle sanalle ravinnetta ja vettä, jotta se kasvaisi yhä suuremmaksi meidän sydämessämme.

Missä sen sijaan on panettelua, epärehellisyyttä, ja valheita, on myös paljon kuristavaa ohdaketta ja pinnallista kasvua kallioisella maalla. Himoista ahneus ja itsekkyys kukistavat ohdakkeen tavoin kaiken hyvän kasvun ja vievät elinvoiman vähäiseltäkin hyveeltä. Siitä syntyvät katkeruus ja masennus varjostavat koko sydämen peltoa ja lopulta valo ei tavoita kasveja. Kun rikkakasvit saavat valtaansa pellon, on hyvien kasvien pelastaminenkin jo lähes mahdotonta. Jokainen meistä tietää tuskallisen hyvin kuinka synnin maailma sairastuttaa mielemme masennuksella, pettymyksellä, suuttumisella ja ahdistuksella.

Jumalan sana antaa meille tilaa hengittää ja nauttia hengen hedelmistä. Kun me vahvistamme itseämme kirkon sanalla, me voimme tuntea kuinka raikkaus ja vapaus kasvavat sydämessämme ja kuinka hyvän tekeminen tuntuu oikealta elämässämme. Kun me löydämme tämän kautta sopusoinnin Jumalan ja lähimmäistemme kanssa, me niitämme satoa, jonka Jumalan sana on kylvänyt meihin.

Aloitimme Karjalan luostarien perustajista ja muista kilvoittelijoista ja heihin myös päätämme. Mikä sai pyhittäjän jättämään kotiseutunsa ja löytämään uuden elämän erämaasta vieraista paikoista? Ennen kaikkea se, miten syvästi he kokivat Jumalan rakkauden sydämessään. Tämä jumalallinen rakkaus kantoi heidät yli vaikeuksien ja kärsimysten. He eivät vain päättäneet rakastaa, vaan he kasvoivat rakastamaan maailman pelastumista enemmän kuin omaa itseään. Jo ennen lähtemistään he joutuivat tekemään toden teolla työtä oman peltonsa kanssa. Kun me teemme tätä samaa työtä oman kylvömaamme kanssa, me kykenemme yhtä suuriin tekoihin kuin hekin. Kristuksen tähden jokainen meistä on kutsuttu samanlaiseen rakkauden kylvöön. 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Kairos

Sinä sanot Sanan
ja raikkaana tuulena se tulee luokseni
Minä olen taas elossa.

Henkesi nostaa minun henkeni lähemmäs sinua
ja niin saan elää kanssasi.

Sinä olet minun aurinkoni
ja sinun lämpöiset säteesi elähdyttävät minun sieluani.

Sinun säteesi saavat minut loistamaan
ja niin saan olla kanssasi kirkkaudessa.

Sinä muokkaat kanssani kylvömaan
ja synnin ohdakkeet poltetaan tulessa.

Sinä olet kylväjä, joka kylvät kaikkialle,
jotta kaikki voisivat tulla osalliseksi sinun rakkaudestasi.

Sinä olet sadevesi, joka vuodatetaan minun päälleni
ja niin teet vehreäksi kuivan ja kuihtuneen maan.

Sinä annoit minulle elämän, jota ylläpidät laupeudestasi.
Katuessani sinä elävöitit minut pyhällä ruumiillasi ja verelläsi.

Jumalansynnyttäjä - sinä olet sinisiä taivaista avarampi
ja sinun suojeleva viittasi on koko kirkkomme yllä. Miksi pelkäisin tai olisin huolissani?

Syksy on tullut ja yöllä oli hallaa. Minä odotan sinua nyt hiljaisuudessa.

Ravitse minua sanallasi, jotta ymmärtäisin maailmaan kätketyn pyhän salaisuutesi.


lauantai 5. lokakuuta 2013

Kaksi kulkuetta

Käthe Kollwitz,
Mother with Dead Child, 1903
Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. 12 Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. 13 Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: "Älä itke." 14 Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!" 15 Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.

16 Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: "Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi." 17 Tähän tapaan Jeesuksesta puhuttiin kohta joka puolella Juudeaa ja kaikkialla sen ympäristössä.

Kun kuuntelet evankeliumia, niin kannattaa aina kysyä kolme kysymystä: kehen kertomuksen henkilöön minun pitäisi samaistua, mitä tämä kertomus kertoo Jumalasta ja mikä on evankeliumin ilosanoma. Tämän lisäksi tässä nimenomaisessa evankeliumissa on joitakin symbolisia kuvia, jotka tosin vastaavat aivan todellisia asioita mutta niiden takana voidaan nähdä syvempikin merkitys.

Nainin kaupunki oli pieni kylä, jonka ohitse Jeesus oli kulkemassa riemuitsevan joukon saattamana. Heitä vastaan tulee ulos kaupungista surusaattue. Nämä kaksi vastakkaista kulkuetta kohtaavat kaupungin portilla - toisessa iloa, armoa, uudistusta ja toisessa kuolemaa, surua, huolta tulevaisuudesta. Väkijoukko oli tämän surullisen lesken tukena, kun hän oli saattamassa ainoaa poikaansa haudan lepoon.

Sureva kaupunki ei jättänyt leskeä yksin vaan osallistui hänen suruunsa. Pojan kantaminen saattueessa tarkoittaa esirukouksia, joita seurakuntalaiset läheistensä puolesta kantavat. Me kaikki, jotka olemme toistemme puolesta esirukouksia kantaneet, tiedämme, että Jumala vastaa rukoukseemme. Emme saa aina sellaista vastausta kuin toivoisimme vaan paremman. Paras vastaus rukoukseen on sellainen, joka auttaa meitä jatkamaan elämäämme kilvoitellen ja rukoillen.

Mikä sitten oli tämä seurue, joka tuli Jeesusta vastaan? Se on kirkkomme. Kirkossa me kannamme esirukouksia niin elävien kuin kuolleidenkin edestä. Kirkossa me jaamme ja kannamme yhdessä surumme, huolemme ja ilomme. Kirkossa me kannamme toisiamme yhteisen rukouksen avulla ja olemme samassa veneessä toistemme kanssa.


Kuka minä olen tässä evankeliumissa?

Usein evankeliumin kertomuksessa on henkilö, johon lukijan odotetaan samaistuvan. Evankeliumin tarkoitus ei ole jättää meitä kertomuksessa ulkopuolisiksi, vaan kutsua kuuntelemaan ja tulemaan mukaan. Mihin henkilöön lukijan olisi samaistuttava tässä evankeliumissa? Helposti säälimme tätä leskeä, joka oli synnin vuoksi menettänyt pelottavan paljon elämässään, aviomiehensä ja ainoan poikansa. Niiden molempien, joiden oli määrä pitää huolta perheen äidistä.

Mutta luulen, että me olemme tuo synteihinsä kuollut poika. Meitä Jumalalle kuolleita tuhlaajapoikia on paljon ja me nämä pojat tuottavat suurta hätää äideilleen, jotka pahimmassa tapauksessa ovat menettäneet myös puolisonsa. Vaikka poika ei enää rukousta tuokaan Jumalan eteen, niin äidin kantama esirukous poikansa puolesta voi saada aikaan paljon. Se voi vaikka herättää kuolleet eloon.

Ja kun rukous nousee sydämestä ja hädästä, niin Herra pelastaa hänen sielunsa ja elämänsä kuolemalta aivan kuten tutussa psalmissa lauletaan:

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. (Ps. 103: 2,4)

Tämän evankeliumin ilosanoma meille on se, että Jumala on voittanut synnin ja kuoleman. Tämä voitto koskee meitä jokaista kaikkina aikoina. Me juhlimme tätä voittoa joka sunnuntai liturgiassa kun muistamme Jumalan ihmiseksi tulemista, kuolemaa, hautaa ja ylösnousemista kolmantena päivänä.


Mitä tämä evankeliumi kertoo Jumalasta?

Tämä evankeliumi kertoo meille Jumalasta, joka on valmis vetämään meidät kuolemasta elämään. Sellaisesta Jumalasta joka tuntee myötätuntoa meitä kohtaan ja on luonamme hädän hetkellä. Hän ei välitä syntisyydestämme, vaan tulee luoksemme ja aterioi kanssamme.

Tämä evankeliumi puhuu myös Jumalasta, joka tuntee sääliä ihmistä kohtaan. Lasaruksen haudalla syvä liikutus valtasi Jeesuksen ja hän itki.  Kun Maria tuli Jeesuksen haudalle pääsiäisaamuna hän sanoi Marialle haudalla, älä itke. Ilmestyskirjassa hän kertoo, kuinka kaikki kyyneleet kuivataan

Se mihin Jumala koskee, muuttuu eläväksi, terveeksi, puhtaaksi ja oikeaksi. Meidän ei pidä asettaa syntisyyttämme esteeksi kirkkoon tulemiselle, koska vain syntisinä me olemme kelvollisia Jumalan edessä. Vasta kun tämä sureva joukko tapasi Jeesuksen, he saivat jälleen maistaa elämää. Eikä Herra lakkaa tekemästä tätä samaa tänäkään päivänä. Sen vuoksi hän kutsui opetuslapset ja teki heistä ihmisten kalastajia. Apostolit eivät vetäneet enää elämästä kuolemaan, vaan pelastivat ihmisen kuolemasta elämään.

On äärimmäisen tärkeää, että me osaamme tunnistaa itsemme tästä Raamatun kertomuksesta. Kun kuulemme liturgian antifonissa nuo sanat Kiitä sieluni, Herraa, muistakaamme kuinka olimme synnin kuolettamia ja Herra herätti meidät. Ja kun me olemme jälleen herätetyt elämään, niin kulkekaamme taas hänen jäljessään, koska se tie vie meidät ikuiseen elämään.

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. (Ps. 103: 2,4)

perjantai 4. lokakuuta 2013

Copy - Paste

Kuluneiden viikkojen aikana Marimekko on elänyt plagiointisyytösten kohteena ja yhtiö on ryhtynyt toimiin asian korjaamiseksi. Aikaisemmin plagioinnista puhuttiin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen kohdalla kun hänen puheestaan löytyi viittaamaton lainaus toisen tekstistä. Koulutusmaailmassa käydään jatkuvaa taistelua myös plagiointia vastaan erityisesti opinnäytetöiden kohdalla. Ministeri Jari Wilen jäi aikanaan plagioinnista pro gradunsa kohdalla.

Pelkään, että tulevaisuudessa plagiointiongelma tulee kasvamaan. Me elämme tällä hetkellä isossa informaatiomurroksessa, jossa internet on helposti jokaisen käytettävissä ja siellä on valmiina tekstejä jokaisen käyttöön helpommin kuin koskaan aiemmin. Kirjoitetun tekstin työstämistä ja luomista kyllä harjoitellaan tämän päivän koulumaailmassa äidinkielen ainekirjoituksessa mutta muissa kouluaineissa esim. esitelmien teossa ”asiatekstiä” on helppo kopioida wikipediasta.

Sisällön merkitys on kasvanut nykymediassa mutta jos samaan aikaan vaaditaan tehokkuutta, nopeita tuloksia ja hyvää tekstiä niin kiusaus plagiointiin on aina olemassa.

Mitä plagioinnilla tarkoitetaan? Tässä kirjoituksessa tarkoitan plagioinnilla luvatonta lainaamista ja tuotteen omana esittämistä. Tässä Helsingin yliopiston Älä kopsaa -sivustossa asiasta enemmän ja tarkemmin. 


Onko ongelmamme samanlainen kuin Marimekolla?

Nikodemos Agioritis (k. 1809)
Marimekko on kärsinyt suuria imagohaittoja mutta miten asiat ovat omassa kirkossamme? Kuinka paljon me itse syyllistymme luvattomaan kopiointiin ja miten se ilmenee? Ensisijaisesti mahdollinen ongelma koskee erityisesti luovuutta vaativaa työtä. Jokaisessa työssä, jossa tarvitsemme tiedon soveltamista ja uuden näkökulman etsintää, on vaarana se, että etsimme aidan matalimman kohdan.

Ongelma kirkollisen aineiston plagioinnissa ei ole niin polttava kuin kansainvälisessä suunnittelufirmassa mutta plagiointi on plagiointia. Kirkollisesta aiheesta työtään tekevä ei aina saa taloudellista korvausta tai hyötyä työstään kuin joissakin tapauksissa mutta halu hyötyä ja menestyä löytyy monen ihmisen luonteesta. 

Toisekseen kirkollisen luomisen konteksti on erilainen kuin esim. Marimekolla. Me voimme ottaa kirkon yhteistä omaisuutta ja työstää sitä asiamme ja sanomamme levittämiseksi. Ainutlaatuisuuden vaatimus ei ole niin suuri kirkollisessa piirissä kuin kansanvälisellä muotialalla. Jos puhun ihmisestä Jumalan kuvana, niin jokaiselle on selvää, mistä olen ideani ottanut.

Kirjoittamalla ja muulla tavalla luomalla, me osallistumme ortodoksisen kirkon yhteiseen tarinaan. Sen vuoksi on kohtuullista omaksua aikaisempien opettajien ajatuksia ja lainata niitä omassa tekstissä. Mutta tarvitseeko tekijää mainita? Paljon ratkaisee se, millaisesta tekstistä on kysymys. Jos kirjoitan saarnan, niin en välttämättä mainitse kaikkia lähteitäni mutta jos kirjoitan tutkielman, se on ehdottomasti mainittava tai sitten lähdettä ei voi käyttää.

Mitä tieteellisemmästä tekstistä on kysymys, niin sitä enemmän vaaditaan lähteitä (väitöskirja vs hartauskirjoitus). Mitä kiistanalaisemmasta asiasta on kysymys, niin sitä suurempi vaatimus lähteiden esittämiseen. Jos väitän, ettei Johannes Krysostomos hyväksynyt Pietarin 2. kirjettä Raamatun kanoniin, niin kohtuullista kertoa, miten olen tällaiseen väitteeseen päätynyt. (Thomas Hopko väitti niin erässä podcastissaan.)


Uskollisuus perinteelle

Kirkkomme historia on äärettömän pitkä, teologeja on satoja, kai tuhansia. Tämän vuoksi on äärimmäisen harvinaista, että loisimme jotakin niin uutta, ettei kukaan olisi sitä aiemmin keksinyt. Erityisesti kun mietimme teologista ja hengellistä maailmaa.

Ortodoksiselle kirkolle on hyvin ominaista uskollisuus perinteelle ja sen takia meidän on nojattava kirkon opetukseen. Toisin kuin luovan alan teollisuudessa, teologiassa ei sinänsä luoda mitään ainulaatuisen uutta. Ja "mutta" tulee saman tien. Pelkästään vanhan toistamisella ei saavuteta mitään. Vaikka kirkon ydinasiat pysyvät samoina, niin silti meidän pitää aina kyetä löytämään ortodoksisuus uudelleen ja olemaan luovia sen perinnön kanssa, jonka olemme vaalittavaksemme saaneet. Vanhauskoiset ovat surullinen esimerkki vääränlaisesta rakastumisesta historiaan.

Mutta uskollisuus perinteelle ei tarkoita kehityksen pysähtymistä vaan elämistä omassa ajassamme. Tätä samaa ovat kaikki kirkkomme opettajat tehneet aina Paavalista Nikolas Kabasilakseen ja Alexander Schmemanniin. Meidän pitää ottaa aineisto haltuumme ja luoda siitä jotakin uutta. Kirkkomusiikissa kyetään usein hyvin tasapainoilemaan vanhan ja uuden musiikin välillä. 

Ikonimaalauksessa arkkikuvat ovat ikivanhoja mutta silti me tarvitsemme uusia ikonihahmoja, koska pyhiä ihmisiä kanonisoidaan koko ajan (esim. Maria Pariisilainen).  Rajat ovat melko tiukat ja niiden sisällä on pysyttävä. Silti molempien työssä on parhaimmillaan puhdasta luovuutta ja elämän herättämistä omassa työkohteessaan.

Loppujen lopuksi meillä on kirkon historiassa aika vähän omaperäisiä kirjoittajia, koska jokaisen jäljet ovat johdettavissa johonkin selitysperinteeseen ja teologiin. Maksimos Tunnustajan (k. 662) juuret löytyvät kappadokialaisisistä (300-luku) eikä Johannes Damaskolainenkaan (k. 749) kaikkea itse keksinyt.


Miten monin eri tavoin me voimme ”lainata”?

Mitä sitten plagiointi omassa piirissämme tarkoittaa? Selvin esimerkki papin kohdalla varmaankin on se, että otan netistä saarnan ja luen sen omanani. Muusikko säveltää uuden liturgian ja unohtaa mainita, että veisuissa käytettyjä sävelkulkuja löytyy säveltäjä Ivan Moodyn varhaisista sävellyksistä. Mutta entä ikonimaalauksen kohdalla: kirkon perinteeseen ei kuulu signeerata ikoneja. Annetaanko tässä kunnia Jumalalle ja merkitseekö se luopumista tekijänoikeuksista?

Me saatamme kopioida asioita kirkon sisällä ja tuomme kirkon sisälle muualla keksittyjä asioita. Kirkon varhaisina vuosisatoinen moni harhaoppi tuli kirkkoon tällä tavalla. Tänä päivänä moni hyvä asia on tullut seurakuntaan vaikka se onkin muualle keksitty. Luulisin, että kinkeriperinteellä ja ortodoksiapiireillä on yhtäläisyyksiä keskenään. Kristinoppileirimme ovat luterilaista perää ja kirkkomme on löytänyt siitä erittäin hyvän kosketuspinnan nuorten maailmaan. 

Samalla voidaan myös miettiä sitä, kuinka luovia kykenemme olemaan saamamme aineiston kanssa. Jos teen opinnäytetyötä ortodoksisen teologian laitokselle, niin saattaa vain olla niin, etten kykene luomaan mitään uutta synteesiä vanhasta opetuksista. Tyydyttävä lopputulos voi olla sekin että kertaamme vanhoja asioita. Tämä sama ilmiö on meille tutumpi enemmän tai vähemmän joidenkin saarnojen kohdalla. 


Raja sallitun ja kielletyn välillä


Kirkossamme on olemassa paljon yhteistä perintöä, joka on kaikkien käytettävissä. Raamatun kirjoitukset, rukoukset, veisut, dogmit, kanonit, perimätieto jne. Toki näitäkin tekstejä käyttäessä kannattaa mainita lähde, koska se auttaa lukijaa ymmärtämään eron oman ajattelun ja kirkon ajattelun välillä.

Nykypäivänä plagioinnin juuret ovat lyhyet pitkälti internetin takia. Puhdasta copy-pastea jokainen voi kyllä harjoittaa mutta lukija saattaa huomata tämän helposti. Jokaisella kirjoittajalla on oma tapansa ilmaista asioita ja jos tämä ilmaisu poikkeaa paljon totutusta, niin plagiointi on melko helppo havaita. 

Olennaista koko kysymyksessä on se, ilmoitammeko lähteitämme ja annammeko kunnian sille, jolle se kuuluu. Toki kaikesta kunnia Jumalalle mutta jonkinlaiset tekijänoikeudet ovat kuitenkin olemassa.


Yksi sormi osoittaa sinua ja loput minua

Olenko itse syyllistynyt plagiointiin? Toivottavasti en mutta luen paljon toisten juttuja ja yritän kehitellä toisten ajatuksia eteenpäin. Huomaan usein, ettei kaikkia hyviä aiheita, joita toisen tekstissä löytyy, kehitellä sen ihmeemmin. Toisaalta olen huomannut, että jos kehittelystä ei tule mitään niin hylkään aiheen tai jätän sen hautumaan. En siis välttämättä koe luovani mitään uutta, vaan enemmänkin tuon esille tai kokoan uudelleen kirkkomme opettajien ajattelua. Usein siihen liittyy myös kirkon ajattelun rajojen kokeilua. Välillä mietin paljonkin sitä, että voiko näin sanoa ja mennäänkö nyt jo opetuksen ulkopuolelle.

Hengelliseen perinteeseen kuuluu mielestäni se, että opiskelemme ja elämme hengellistä elämää, jotta voisimme tulla osaksi kirkon suurta tarinaa, traditiota. Tämän tiedon omaksuminen merkitsee sitä, että olemme ottaneet se osaksi omaa elämäämme.

Olen tässä blogissa luopunut tekijänoikeuksista. Minusta tällä hetkellä tekijänoikeuksista pidetään kiinni liian vahvasti. Etenkin kirkon elämässä omia oikeuksia tärkeämpää on muistaa se, että olemme lahjaksi saaneet, joten lahjaksi myös antakaamme. Koen, että saan omasta kirjoitustyöstäni palkkion silloin, kun joku käyttää sitä tai herättää ajatuksia. Ehkä me lopulta kuitenkin joudumme päätymään, siihen mikä lopulta on tärkeintä? Tehdä se Jumalan kunniaksi. 

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Yleinen pappeus ja yhteinen seurakuntamme


Suomalainen yhteiskuntamme muuttuu nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Nokian puhelinosuus myytiin ulkomaille, metsäteollisuus ei ole kuin muisto entisestä ja laivateollisuus on suurissa vaikeuksissa. Nämä rakennemuutokset pakottavat muuttamaan miettimään yhteiskuntaamme uusiksi. Monet kunnat ovat jo aloittaneet palveluiden ja toimintojensa uudelleen mitoittamisen ja irtisanomisia on luvassa paljon lähivuosina. Samoin myös seurakunnat ovat hyvin riippuvaisia suuryhtiöiden menestymisestä yhteisöverojen ja irtisanottujen työntekijöiden kautta. 

Paikalliset seurakunnat ovat jo supistaneet toimintaansa paljon mutta lisää on tulevaisuudessa tulossa. Tällä hetkellä yritetään keskittyä vain ydintoimintoihin ja yhä suurempi vastuu on siirtymässä tavalliselle seurakuntalaiselle. Tämä on hyvä asia, koska se tuo meitä entistä lähemmäs varhaiskirkon tapaa toimia ja se vastuuttaa meitä elämään kirkkomme opetusta. Emme ole enää passiivisia vastaanottajia vaan aktiivisia toimijoita. 

Olen varma, että tulevaisuuden suuri muutos on nyt käynnissä. Voisiko sähköinen ja sosiaalinen media auttaa meitä tässä uudessa tilanteessa, ja voisiko se itse asiassa auttaa meitä ymmärtämään koko kristinuskoa uudella tavalla? 

Isä Mikael Sundkvist kirjoitti viimeisimmässä Analogissa pyhäkkökeskeisyydestä. Isä Mikael nostaa hallinnollisen seurakunnan rinnalle paikalliset kirkot, joiden ympärille rakentuvat eukaristiset yhteisöt. Tämä on varmasti jo nyt nykyinen tapa ajatella osallistumista seurakunnissa. Toisaalta samaan aikaan on nähtävissä se, ettei seurakuntarajat sido kirkossa kävijöitä. Ihmiset vierailevat eri seurakuntien kirkoissa ja ovat valmiita menemään kauemmaksikin praasniekoille ja ehtoolliselle. Voisiko tämän pohjalta nähdä myös uusia tapoja siihen, kuinka eukaristinen yhteisö muodostuu?


Kolme pappeuden määritelmää

Ortodoksinen kirkko on tähän mennessä ollut hyvin pappisvetoinen yhteisö. Tämä varmaankin liittyy käsitykseemme pappeudesta, joka tulkitaan melko eri tavalla kuin luterilaisuudessa. Luterilaisessa kirkossa maallikkopappeutta on viety jo niin pitkälle että maallikko voi ottaa myös katumuksen vastaan toiselta seurakuntalaiselta ja siihen liittyvä anteeksianto on silloin myös pätevä. Mutta ortodoksinen kirkkokin antaa suuren arvon myös yleiselle pappeudelle vaikka harvoin siitä puhummekin.

Kallistos Ware totesi artikkelissaan Royal Priesthood and Ministerial Priesthood seuraavaa. Kirkossamme on vain yksi pappi, Kristus. Samaan aikaan jokainen ortodoksi omaa itsessään Jumalan kuvana pappeuden. Kolmanneksi, osa meistä on vihitty papeiksi, hoitamaan pappeuden sakramenttia. Jokainen näistä kolmesta väittämistä on totta ja perusteltavissa niin Raamatun kuin ortodoksisen kirkon teologiankin kautta. Mutta osaammeko ja ymmärrämmekö käyttää tätä lahjaa kirkossamme? Diakoniassa tähän on jo päästy ja jonkinlaisia askeleita on otettu myös maallikkojumalanpalveluksissa.


Sosiaalisen media: jakaminen ja osallisuus

Etenkin sosiaalisessa mediassa jakaminen on ollut pitkään päivän sana. Ihmiset jakavat kokemuksiaan ja luovat tämän kautta yhteisöllisyyden tunnetta. Kirkkomme on aina ollut luonteeltaan yhteisöllinen. Suurin arvo jumalanpalveluksessa syntyy siitä, että koemme asioita yhdessä ja jaamme sen armon, jonka Jumala Pyhän Hengen kautta vuodattaa päällemme.

Tämä vaikuttaa myös kirkkomme pelastuskäsitykseen. Kirkkomme opetuksen mukaan kukaan ei pelastu yksinään vaan me pelastumme yhdessä tai sitten emme. Tertullianus (k. 230) kiteytti tämän toteamalla: Unus Christianus, nullus Christianus, ihminen ei yksinään voi olla kristitty. Toisin sanoen me pelastumme toisen ihmisen kautta, emme yksinämme. Me emme siis omaa itsessämme pelastusta vaan pelastus jaetaan toisen ihmisen kanssa.

Myös osallistuminen ja osallisuus kuuluvat tämän päivän tapaan ajatella ihmisenä olemista. Me luomme kristillistä todellisuutta yhdessä ja itse, sen sijaan, että odotamme kaiken tulevan meille ylhäältä annettuna. Ortodoksi.net on tehnyt hienoa työtä ortodoksisen uskomme popularisoinnissa ja hyvän ja oikean tiedon levittämisessä. Wikipedia-alustalle rakennetussa sivustossa on erityisenä etuna ennen kaikkea se, että se on yhteisöllinen ja jokainen kirkon jäsen voi kantaa oman talenttinsa kirkon hyväksi.

Internet antaa todella paljon vaihtoehtoja niin seurakunnille kuin yksittäisille jäsenillekin. Kirkkokuntamme elää murrosvaihetta etenkin internetin ja uusien medioiden käyttöönotossa. Moni meistä on tottunut maailmaan, joka on verkossa, mutta hyvin paljon meillä on edelleen ihmisiä, jotka ovat vasta myöhemmällä iällä alkaneet elää internet-maailmassa. Ja tämä näkyy mm. eri seurakuntien nettisivuilla ja niiden hyväksikäyttämisessä.


Seurakuntalaiset seurakunnan rakentajina

Monesti odotamme seurakunnan järjestävän meille asioita mutta voisimmeko myös itse olla ideoimassa tapahtumia? Olen itse hyvin kangistunut kaavoihin ja seuraavat ehdotukseni kaikki ovat kuulleet jo ennenkin mutta kerron ne esimerkkeinä. Seurakuntalaiset voisivat loistavasti järjestää oman seurakuntansa puitteissa runsaasti erilaisia tapahtumia, joissa ihmiset voisivat jakaa omaa ortodoksisuuttaan muiden seurakuntalaisten kanssa. Lastenleirit, perheleirit, nuorten illat, toimintapiirit, erilaiset tapahtumat ja riehat, näyttelyt, vierailut ja tutustumiskäynnit.

Mutta kai nykyään voisi olla myös muutakin? Internet ja sosiaalinen media antaa meille huikeat mahdollisuudet tehdä asioita, joita parikymmentä vuotta sitten ei ollut mahdollista. Entä maallikkojumalanpalvelukset? Olisi varsin luontevaa ja ortodoksista lukea yhdessä aamuisin aamurukoukset ja toimittaa tyhjissä kirkoissamme myös ilman pappia akatistoksia, Jeesus-rukouspalveluksia ym. Ristisaattoja tehdään meidän aikanamme todella vähän. 

Viimeisimmässä Analogissa Jaakko Olkinuora esitti jumalanpalvelusten lisäämistä seurakunnissa ja ajatus on hyvä. Jottei kaikki olisi kiinni vain papistosta, niin tässä kohden erityisesti maallikkopalvleuksilla voisi olla paljon annettavaa. Yhdellä lukijalla ja kanttorilla/esilaulajalla päästään jo hyvin pitkälle.  


Mitä muuta?

Äiti Kristodulin blogissa kerrottiin v. 2008 yhteisestä Jeesuksen rukouksesta. Tämä on myös erittäin mielenkiintoinen tapa kerätä kirkkomme aktiivisia rukoilijoita ajallisesti yhteen. Toimiiko vastaava edelleen tai pitäisikö se herättää uudelleen henkiin? 

Olisi mielenkiintoista tutustua seurakuntaisen kirjoittamaan hengelliseen päiväkirjaan. Tämän lisäksi erilaisten hengellisten ja kirkollisten kokemusten jakaminen olisi mielenkiintoista. Tätä voisi tehdä myös valokuvaamisen kautta, kuten näissä kuvagallerioissa. Tässä Mikko Juneksen kuvakirjasto sekä Martti Malisen vastaava kokoelma Näiden lisäksi meillä on monenlaisia muita taitoja, joita voisi hyödyntää myös lähimmäistemme auttamisessa ja diakoniatyössä.

Voisiko ikonimaalauksessa ja muuten visuaalisesti lahjakkaat ihmiset tehdä jotakin työtä seurakunnan tai uskonnon opetuksen elävöittämiseksi? Perinteisesti ikonimaalauspiirit ja näyttelyt ovat hyvä näyteikkuna kirkkomme elämään. Samoin kuin kirkkokuorot, jotka ovat tehneet esittelytyön lisäksi myös hyväntekeväisyyttä konserttien kautta.  ONL julkaisu kirkkomme ensimmäisen kuvakirjan liturgiasta, mutta lisää vastaavanlaisia mahtuisi paljon. Etenkin nettiversiona. 


Mikä tämä postaukseni tarkoitus on? Haluan, ettei seurakuntiemme toiminta olisi niin sidoksissa pelkästään papistoon tai seurakunnan työntekijöihin. Toisekseen haluan rohkaista ihmisiä tekemään asioita seurakunnassa ja siten löytää syvempi suhde omaan kristillisyyteen. Kolmanneksi haluan, että ihmiset miettivät tässä muuttuneessa maailmassa uudelleen mitä kristinusko ja ortodoksisuus ovat. Ydin ortodoksisuudessa tulee aina olemaan sama mutta ulkoiset muodot muuttuvat väkisinkin.