tiistai 25. kesäkuuta 2013

Aito katumus johtaa parannukseen ja sovintoon

Apostolien paasto on päättymässä ja jokaisen uskovan elämässä katumuksella ja anteeksiannolla on erityinen merkitys tänä aikana. Todellisessa katumuksessa ja anteeksiannossa me saatamme löytää sovinnon ja rauhan, joka heijastelee meille taivaan valtakunnan todellisuutta maan päällä. Vaikka me sovimme asioita jatkuvasti lähimmäistemme kanssa, tuo sovinnon tekemisen prosessi sisältää monia asioita, joita emme ehkä ole tarkemmin pohtineet.

Etelä-Eurooppaa ja erityisesti Kreikkaa vaivaavassa talouskriisissä on myös kyse sovinnon tekemisestä, asian korvaamisesta, vastuunkantamisesta, mahdollisuuden antamisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Monen kreikkalaisen mielestä tämän sovinnon hinta on ollut liian kova, koska se on aiheuttanut paljon epätoivoa tavallisen ihmisen elämässä ja pahimmillaan tuo hätä näkyy tilastoissa kohonneina itsemurhalukuina. Monet kokevat tänä päivänä, että he edelleen elävät syyllistettyinä ylivelkaantumisesta ja holtittomasta rahankäytöstä vaikka moni kansalainen maksaakin korkeiden verojen ja työttömyyden kautta virheistä, joita he eivät välttämättä itse ole tehneet. Erityisesti kreikkalaisten syyttävä sormi on osoittanut Saksaa, Suomea ja Hollantia kohden.


Sovittelu osana elämäämme

Jatkuvan sovittelun tarve on suuri maailmassa ja se on saanut erilaisia muotoja erilaisissa yhteisöissä. Etelä-Afrikan totuuskomissio perustui sovittelulle, Martti Ahtisaaren rauhavälitystyö Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa oli sovittelua. Täällä Suomessa tavallisten kansalaisten tasolla riitoja sovitellaan erityisesti rikos- ja riita-asioiden sovittelussa. 2000-luvun alussa sovittelu tuli myös suomalaisiin kouluihin ja erityisenä huomion kohteena oli koulukiusaamiseen puuttuminen. Perheet, suvut ja ystävät ovat perinteisesti yrittäneet auttaa toisiaan sovinnon löytämisessä.

Toimin melko pitkään (2007-2011) rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa sovitteluvastaavana. Työhöni kuului pääasiassa sovittelutapaamisten järjestämistä ja sovittelijoiden kouluttamista ja itse sovittelutapaamisten vetämistä. Pääosa soviteltavista jutuista tuli poliisilta ja ne olivat kaikenlaisia rikoksia pikkuvarkauksista, pahoinpitelyistä puukotuksiin. Erityisen haastava sovittelu syntyi lähisuhdeväkivaltatapauksissa, jossa tekijä ja uhri olivat poikkeuksellisen läheisiä keskenään ja usein jatkoivat elämää yhdessä rikoksen jälkeen (aviopari, isä-lapsi jne.). Tänä aikana opin paljon ihmiselämän salatummasta maailmasta ja erityisesti ymmärsin, mikä on kuuntelemisen merkitys ihmisten kohtaamisessa.

Tutkielma sovittelusta

Riihimäkeläinen Juha Pesonen sai syksyllä 2011 valmiiksi pro gradu-työnsä käytännöllisen teologian alalta, jossa hän käsitteli lähisuhdeväkivallansovittelua suhteessa ortodoksisen kirkon opetukseen. Työn nimi oli Liturgiaa liturgian jälkeen, Syyllisyyden ja kärsimyksen kohtaaminen lähisuhdeväkivallan sovittelussa. Juha itse on toiminut vapaaehtoissovittelijana Helsingissä ja on saanut tärkeää käytännön kokemusta sovittelutyöstä. Juhan opinnäytetyö oli ainutlaatuinen, koska vastaavaa tutkimusta ei juurikaan ole tehty niin teologian kuin sovittelunkaan alalta.

Tehty tutkielma on mielenkiintoinen, koska sovittelun ja ortodoksisen kirkon opetuksen välillä on paljon yhteisiä asioita vaikka ne eivät ole sidoksissa toisiinsa. Avainsanoja molemmissa on katumus, vastuunotto, anteeksiantaminen, syyllisyys, joskus häpeä, sovittaminen ja kohtaaminen. Kun tällaisia asioita lähestytään henkilökohtaisessa elämässä ja niitä työstetään, niin läsnä on hyvin vahvasti terapeuttinen ulottuvuus. 

Terapeuttinen uskomme

Tänä päivänä ortodoksisen kirkon usko ja opetus terapeuttisena ilmiönä on herättänyt yhä suurempaa kiinnostusta ja aiheesta on Suomessa kirjoittanut erityisesti isä Jarmo Hakkarainen. Isä Jarmo on tuoreella tavalla korostanut kirkkoa hengellisenä sairaalana, kilvoittelua todellisena taisteluna elämän puolesta ja kirkon sakramentteja pelastavana apuna ihmisen elämässä. Kirkon opetuksella on paljon annettavaa sekä ihmiskuvansa että maailmankatsomuksensa puolesta. Kirkon opetus asiasta on myös satoja vuosia vanha ja sen kestävyyttä on koeteltu sukupolvesta toiseen eikä sitä ole hylätty tarpeettomana missään vaiheessa.

Mitä hengellistä tai teologista sovittelussa on? Sovittelu on kristillinen tapa puuttua ihmisten välisiin ristiriitatilanteisiin. Tuomitseminen ja rankaisemisen sijaan tilalle tulee tapahtuneen hyväksyminen ja sopiminen molempien osapuolten ehdoilla. Sovittelu käsitetään helposti vain neuvotteluksi mutta syvimmillään sen olemuksen ydin on katumuksessa, anteeksiantamisessa ja anteeksipyytämisessä. Sovittelussa käydään usein syvemmällä tasolla katumuksen sakramenttiin kuuluvia asioita, koska siinä ihminen on itse läsnä sen henkilön kanssa, jota vastaan hän on rikkonut. Osapuolten on myöskin oltava äärimmäisen rehellisiä koko prosessin ajan. 

Kristinuskon ydin on sovinnossa

Sovinnon ja sovituksen teema on tietenkin äärimmäisen syvä koko kristillisessä ilosanomassa. Kristuksen lihaksitulo maailman pelastamiseksi, äärimmäinen uhri Golgatalla ja ylösnousemus ovat aivan poikkeuksellisia tekoja suhteessa kaikkiin maailman uskontoihin. Me olemme tämän kautta saaneet mallin kristilliselle sovinnon teolle ja jokainen meistä on kutsuttu tälle tielle kohti elämää. Kristillinen sovinto ei siten perustu oikeudenmukaisuuteen vaan armoon ja laupeuteen. 

Useita sovitteluita hoitaneena toivoisin, että suomalaisessa katumuksen sakramentissa käytäisiin aidosti läpi myös ne kovimmat ja häpeällisimmät teot, joihin ihmiset ovat syyllistyneet. Ainoastaan tätä kautta me voimme oppia tuntemaan todellisen katumuksen ja anteeksiantamuksen. Pyhät isämme ovat todenneet Kristuksen inkarnaatiosta, että sitä mitä Kristus ei ole omaksunut, ei ole myöskään pelastettu. Tämä sama pätee myös katumukseen, sitä mitä ei ole tunnustettu, ei ole myöskään anteeksi annettu. Sovittelussa on myös periaate, ettei mitä ole kerrottu, sitä ei ole sovittu. Samoin kuin katumus, sovittelu on ihmiselle mahdollisuus kantaa vastuu omasta elämästään ja kokea aidosti mitä mielen muuttaminen tarkoittaa (metanoia).

Meidän aikamme suuri ongelma on siinä, ettemme ota elämäämme ja sen rajallisuutta tosissamme. Kuoleman muistaminen ja panihidaan osallistuminen on hyvä lääke elämän tärkeyden muistamisessa. Elämän rajallisuuden ja kuoleman muistaminen johdattaa meidät katumukseen ja sovinnon tekemiseen. Sovinnossa kysymys on aina suhteestamme Luojaamme. Pelastuksemme määräytyy viime kädessä aina sen mukaan, miten me kykenemme antamaan ja pyytämään anteeksi tässä ajallisessa elämässä. Sen vuoksi rauhantekijöitä kutsutaan Jumalan lapsiksi. 

torstai 20. kesäkuuta 2013

Vladimirin Jumalanäiti - Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan

Tulevana sunnuntaina 23.6. vietämme Vladimirin Jumalanäidin ikonin muistopäivää. Olen kasvanut kodissa, jossa äitini maalasi ikoneita, erityisesti hän oli omistautunut maalaamaan Jumalansynnyttäjän ikoneita. Opin varhain erottamaan karkeasti erilaiset Jumalansynnyttäjän ikonit toisistaan ja kolme tyyppiä nousi ylitse muiden: Vladimirin, Tihvinän ja Konevitsan jumalanäidit.

Vladimirin Jumalanäidin ikoni on bysanttilaista alkuperää oleva ikoni 1100-luvulta ja se on yksi ortodoksisen maailman rakastetuimmista ikoneista. Ikoni tuotiin Venäjälle jo v. 1131 ja eri vaiheiden kautta se päätyi Vladimirin kaupunkiin v. 1151, jonka mukaan se nimettiin Vladimirin Jumalanäidiksi. Tuli tuhosi ikonia mongolien hyökkäyksessä v. 1238 ja sitä restauroitiin v. 1431 ja v. 1512. Tällä hetkellä ikoni on Tretjakovin galleriassa Moskovassa.

Hellyyden Jumalanäidin ikonityypissä Kristus on painautunut Neitseen Marian poskea vasten ja Marian kädet suojaavat pientä lasta. Toisin kuin useimmissa hellyyden Jumalanäiti ikoneissa, Kristus on kietonut kätensä Marian kaulan ympärille ja painautunut voimakkaasti häntä vasten. Ikonin yksi viehättävämmistä piirteistä on Jumalanäidin läpitunkeva ja syvä katse rukoilijaa kohden. Kristuksen osoittama armo tai hellyys äitiään kohtaan, kertoo meille kuvin Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Katsoessamme tätä harrasta tunnelmaa voimme kokea, kuinka kokonaisvaltainen Luojan ja luodun vastavuoroinen rakkaus on. Ikoni onnistuu kuvamaan Jumalan hellää ja armahtavaa asennetta langennutta ja epäonnistunutta ihmistä kohtaan. Marian katseessa on jotakin poikkeuksellisen läsnä olevaa ja mystistä ja siksi se on hyvin inspiroiva ikoni teologiselle ja hengelliselle pohdiskelulle.

Vladimirin Jumalanäiti on meille voitonmerkki. Se suojelee kirkon uskovia rukoilijoita ulkoisilta vihollisilta, kuten ikonin historia meille kertoo. Mongolien hyökkäys Moskovaan torjuttiin turvautumalla Jumalan apuun tämän ikonin kautta ja sen suoman turvan seurauksena ikonia on erityisen kunnioitettu sukupolvesta toiseen. Teologisesti Jumalansynnyttäjän ikoni on meille voitonmerkki ja todistus siitä, että Jumala on voittanut maailman rakkaudellaan, inkarnaatiollaan, ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Ikoni dokumentoi pyhää pelastushistoriaa ja näyttää meille, että Kristus oli todellinen ihminen ja nyt hänet on kuvattu äidin rakastamana ja suojelemana tähän ikoniin.

Vladimirin Jumalanäidin ikoni on lupaus armosta ja pelastuksesta. Se kykenee vangitsemaan herkällä tavalla sen hetken, jossa Kristus ja Maria tuntevat pyhää rakkautta toisiaan kohtaan eikä tuo hetki sulje katsojaa ulos tuosta jumalallisesta tunteesta. Pikemminkin Marian syvä katse kutsuu meitä elämän pyhitykseen. Marian kautta Jumala ottaa päälleen ihmisyyden ja tulee osaksi ihmisen maailmallista vaellusta. Mariassa Vanha testamentti eli vanha liitto päättyy ja uusi on jo sarastamassa. Profetiat luvatusta Messiaasta ovat käymässä toteen ja Herran riemuvuosi on alkamassa.

Jumalanäidin ikonin tarkoitus on tuoda lohtua ja rauhaa elämämme. Ikonin lohdutus ei ole tapahtunut vain kerran vaan se on lohduttanut ihmisiä kautta vuosisatojen ja lohduttaa ihmisiä meidänkin aikanamme. Sen tarkoitus on hiljentymisen kautta tuoda rauha elämäämme ja osoittaa, että kärsimys elämässä ei ole kaikki, vaan pahuus tulee katoamaan iankaikkisessa maailmassa. Kristus on voittanut synnin ja kuoleman ja kun muistamme tämän totuuden ikonin edessä se auttaa meitä muistamaan Jumalan hyvyyttä.

Ikonissa me voimme toisaalta myös nähdä ihmisen hellyyden herkkää ja haavoittuvaa inkarnoitunutta Jumalaa kohtaan. Kun palautamme mieleemme Suuren viikon tapahtumat ja kuinka Jumalamme häväistään ja teloitettiin ristillä, me voimme syvällisellä ja aidolla tavalla ymmärtää mistä elämässämme, Jumalan luomistyössä ja pelastuksessa oli kysymys. Kykenemmekö me kirkon rukoilijoina ottamaan vastaan jumalallisen rakkauden samalla herkkyydellä kuin Maria?

Ihmisen pelastushistoria käynnistyi Marian myönteisestä vastauksesta enkeli Gabrielille. Hän sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. (Luuk. 1:38). Pelastava yhteistyö luodun ja Luojan versoi myönteisestä vastauksesta Luojalle. Suuren viikon tapahtumissa tuo myönteinen kasvoi täyteen kukoistukseen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Ensimmäiset uskon hedelmät saimme Helluntaina, kun Pyhä henki vuodatettiin Kristuksen seuraajien päälle. Pyhän Hengen vuodattamiseen jälkeen alkaa apostolisen ja evankelioivan työn aika. 

Vladimirin Jumalanäidin ikonin edessä me voimme keskellä hiljaisuutta kuulla kysymyksen, oletko sinä valmis lähtemään matkalle? Maria odottaa meidän vastaustamme ja kutsuu meitä matkalle kohti armontäyteistä elämää. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." (Matt. 11:28-30)

Ikoni on se kohta, jossa iankaikkisen Jumalan armo kohtaa hetken elävän ihmisen todellisuuden. Ainekset tälle kohtaamiselle ovat hiljainen nöyryys, särjetty sydän, todellinen katumus ja kaiken anteeksi antava ja eläväksi tekevä armo. Jos ihminen on myötämielinen Jumalan avulle, voi Jumala tulla osaksi ihmisen elämää tässä ajassa ja hetkessä. Ikoni ja Jumala elävät myös ihmiskunnan historiassa ja tulee osaksi kristityn elämää.

Osaa kirkon ikoneista kutsutaan ihmeitätekeviksi. Kirkon rukoilijat ovat kokeneet elämässään ihmeitä kun ovat hiljentyneet ja pyytäneet Jumalalta apua elämänsä vaikeissa tilanteissa. Näihin rukouksiin on vastattu kerta toisensa jälkeen ja tämän seurauksena koetaan, että tietyt ikonit ovat erityisen siunattuja. Ihmeissä ei ole kysymys siitä, että ihminen saisi rukouksen kautta oman tahtonsa läpi Luojan edessä vaan ihminen oppii paremmin ymmärtämään sen, että hän oppii kääntymään Jumalan puoleen hädän hetkellä ja loppujen lopuksi Jumalan tehtäväksi jää päättää mikä on ihmiselle parhaaksi.

Ikonilla on samanlainen asema kuin pyhällä ihmisellä. Pyhä ihminen ei ole itsessään pyhä vaan hän heijastaa Jumalan pyhyyttä samoin kuin kuu heijastaa auringon valoa. Kukaan ei pyhity itsessään vaan kaikki pyhyys on Jumalasta.

Ikoni on aineen pyhittämistä ja uhraamista Jumalalle. Me otamme luomakunnasta, työstämme sitä ajatustemme, sanojemme ja tekojemme kautta, keskittyen, kilvoitellen ja rukoillen. Ja työn tuloksena syntyy jotakin, jonka viemme kirkkoon siunattavaksi, jolloin omistamme kättemme työn Jumalalle ja Jumalan kunniaksi. Tämän jälkeen ikonista tulee meidän rukoustemme välikappale. Johannes Damaskolainen opetti että ikonia kunnioittamalla, me kunnioitamme siinä esitettyä alkukuvaa. Emme kunnioita ikonia aineena vaan armon välittäjänä. Sama koskee myös kirkoissamme olevaa ehtoollista, siunattua vettä, siunattua öljyä jne. (Viereisessä kuvassa Johannes Damaskolainen.)

Ikoni kuvaa meille sitä voittoa, jossa Jumala voitti omalla kärsimyksellään synnin ja kuoleman ja antanut saman mahdollisuuden myös meille. - Niin, tulla synnin voittajiksi. Jokaisen pyhän ihmisen ikoni on meille todiste pyhittymisen mahdollisuudesta tässä elämässä. Me voimme Jumalan armosta tulla pyhäksi, vanhurskaaksi ja autuaaksi rukoilemalla ja kilvoittelemalla.

Pyhät ihmiset tunnetaan siitä, että heidän keskeinen ominaisuus oli periksiantamattomuus pahan edessä ja uskollisuus Jumalan edessä. He olivat erehtyväisiä samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä ja synti kuului myös heidän elämäänsä aina kuolinvuoteelle asti. "Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi pelastua?" Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista." (Matt. 19:25-26). Pyhän ihmisen erityispiirre ei ole siinä, että hän onnistuu elämään elämänsä synnittömän tai mahdollisimman vähän syntiä tehden, vaan kyse on kaatumisesta ja ylösnousemisesta eli katumuksesta ja Jumalan pelastavasta armosta. Ainoa este ihmisen pyhittymiselle on se, ettemme usko tai että me annamme periksi.


Tänään valoisasti iloitsee kunniallisin Moskovan kaupunki ottaen vastaan kuin aamunkoiton, Jumalanäiti, ihmeitätekevän ikonisi. Rientäen sen luokse me rukoilemme ja anomme sinua: Oi ylenihmeellinen Valtiatar, Jumalansynnyttäjä, rukoile sinusta lihaksitullutta Kristusta, meidän Jumalaamme, varjelemaan kaupunkiamme, kaikkia kaupunkeja ja maita vihollisten hyökkäyksiltä, sekä pelastamaan meidän sielumme, sillä Hän on armollinen. (Vladimirin Jumalanäidin ikonin tropari)

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Eläinten oikeudet ovat ihmisten velvollisuuksia

Suomessa kerättiin kansalaisaloite turkistarhauksenkieltämiseksi. Lakialoite on jo käsitelty maa- ja metsätalousvaliokunnassa, joka otti aloitteeseen kielteisen kannan. Asian lopullinen käsitteleminen on tänään eduskunnassa. Turkistarhaus on varsin tuore elinkeino maataloudessa ja tarhaus on toden teolla alkanut Suomessa vasta 1950-luvulla. Suomessa on tällä hetkellä noin 1000 turkistarhaa ja pääosa tarhaajista tekee sitä muun työn ohella. Tarhaajien keski-ikä on korkea sillä 40% tarhaajista on yli 50-vuotiaita ja alle 35-vuotiaiden osuus on pieni. Tarhauksen suosio on laskenut tasaisesti ja monet Euroopan maat ovat luopuneet siitä tai ovat luopumassa siitä.

Tuore kansalaisaloite ottaa kantaa moneen erilaiseen teemaan: eläintensuojeluun, ympäristönsuojeluun, ihmisen toimeentulon suojelemiseen ja elinkeinovapauteen. Lainsäädäntö suojelee jokaista osaa näistä, mutta tekeekö jokainen toimija oman osuutensa kunnolla? Hoitaako turkistarhaaja tuotantoeläimiään lain vaatimalla tavalla, kunnioitetaanko tarhaajan elinkeinoa samalla tavalla kuin muiden ammatinharjoittamista? Valvotaanko ympäristöhaittoja riittävän huolellisesti?

Meillä on siis erilaisia arvoja vastakkain ja näiden välillä pitää punnita, mitkä arvoista ovat perustavanlaatuisimpia: oikeus elinkeinoon, eläinten oikeus hyvinvointiin? Vai voimmeko löytää kompromissin parantamalla eläinten oloja turkistarhoilla tai noudattamalla tarkemmin nykyisiä säännöksiä?

Eläinsuojeluliikkeen näkökulma eläinten suojelemiseen saattaa vaihdella paljon. Osalle riittää eläinten hyvinvoinnin turvaaminen, kun taas jyrkimmillään nähdään päämääränä ihmisen ja eläimen tasavertaisuus. Kirkon opetuksessa ihmisellä on selkeä vastuu eläinkunnasta mutta näiden tasa-arvoon tähtäävä kehitys on vieras. 

Kuinka ortodoksinen kirkko suhtautuu turkistarhaukseen? Uskallan väittää, ettei mitenkään, erityisesti turkistarhaukseen. Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous ei ole ottanut kantaa asiaan eikä kirkolliskokouksenkaan tehtäviin kuulu vastata tähän. Voimme kuitenkin tarkastella asiaa miettimällä, miten kirkko ylipäätään suhtautuu eläinten kunnioitukseen ja mitä kirkko opettaa ihmisen oikeanlaisesta suhtautumisesta luomakuntaan.

Onko ihmisellä erityinen arvo eläimiin nähden? Ihmisen erityinen asema luomakunnassa löytyy Mooseksen ensimmäisen kirjan lopusta. Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1:26-27).

Ihminen siis luotiin Jumalan kuvaksi ja kutsuttiin Hänen kaltaisuuteen. Tässä ensimmäisessä (1. Moos. 1. luku) luomiskertomuksessa ihminen luotiin viimeisenä ja siinä on poikkeamia viiteen edelliseen luomispäivän tapahtumiin. Ihminen luotiin erikseen muusta luomakunnasta, häneen puhallettiin Elämän henki ja ainoastaan ihmisen luomista koskevassa kohdassa Jumalaa puhutellaan Pyhänä Kolminaisuutena (Tehkäämme…).

Pian luomisen jälkeen Jumala toi kaikki luodut eläimet ihmisen luokse, jotta hän antaisi nimet niille ja ihminen nimesi eläimet. Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui. 20 Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. (1. Moos. 2:19-20).Nimenantaminen tarkoittaa ihmisen valtaa ylitse eläimien ja niiden vastuullista kaitsemista. Jumala nimesi ensimmäisen ihmisen Aadamiksi mutta Aadam nimesi loput eläimet oman tahtonsa mukaan. Aadam siis ikään kuin antoi nimityskirjan jokaiselle luodulle ja siten osallistui myös Jumalan luomistyöhön. Eläinten asema on alisteinen ihmiselle mutta ihmisellä on aivan erityinen vastaa siitä, kuinka hän kohtelee luomakuntaa.

Ihminen sai siis erityisen aseman luomakunnassa mutta pian kuitenkin tämä luontainen hyvyys ja kauneus katosivat, kun syntiinlankeemus tapahtui. Syntiinlankeemuksessa tuo Jumalan kuva ihmisessä rikkoontui, himmentyi tai hämärtyi mutta se ei kokonaan kadonnut ihmisestä. Ihminen karkotettiin paratiisista mutta Jumala suojeli kuitenkin ihmistä maailmassa monin eri tavoin. Ihmisen pyrkimys kasvaa Jumalan läheisyyteen ja kaltaisuuteen johtaa ihmisen pois synnin maailmasta ja puhdistaa tuon himmentyneen Jumalan kuvan ihmisessä.  

Ihminen on ainoa luotu, joka on varustettu moraalisella arvostelukyvyllä. Me voimme olla voimakkaasti eri mieltä siitä, toimiiko toinen ihminen moraalisesti oikein, mutta emme voi tuomita villieläintä siitä, että se toimii moraalikäsityksiämme vastaan. Moraali on inhimillinen ominaisuutemme ja samalla olemme myös sidottuja toimimaan sen mukaisesti. Kun ymmärrämme mikä on oikein ja mikä on väärin, niin se merkitsee myös velvollisuutta toimia oikein. Jumalan lahjojen väärinkäyttö omien himojemme tyydyttämiseen merkitsee hengellisen kutsumuksemme hylkäämistä.

Ihmisen kutsumus kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta siis kuvaa se, kuinka ihminen toteuttaa Jumalan kuvaa itsessään. Ihminen ei saa olla julma tai välinpitämätön tuotantoeläintä kohtaan vaan kunnioittaa niitä Jumalan luomistyönä. Parhaiten me kunnioitamme eläimiä välittämällä, täyttämällä niiden tarpeet ja pitämällä huolta niiden hyvinvoinnista. Samoin kuin hengellisessä elämässä ylipäätään, meidän on jatkuvasti peilattava itseämme olemmeko onnistuneet toteuttamaan ihmisyyttämme Jumalan tahdon mukaisesti.  


Joidenkin pyhien ihmisen elämään on liittynyt erityinen rakkaus eläimiä kohtaan. Pyhän Serafim Sarovilaisen kerrotaan ystävystyneen karhun kanssa. Marttyyrikertomuksissa törmäämme aika ajoin villipetoihin, jotka eivät ole vahingoittaneet näitä pyhiä ihmisiä vaan pikemminkin löysivät rauhan heidän lähellään.  Näemmekö tässä heijastuksen menetetystä paratiisista josta pakenimme syntiinlankeemuksen seurauksena?

Ihmisen sopusoinnussa luomakunnan kanssa näyttää olevan esimakua taivaan valtakunnan todellisuudesta. Kristuksen kerrottiin erämaassa olleen villieläinten keskellä ja enkeleiden pitäneen huolta hänestä (Mark. 1:13). Jesajan kirjassa ennustetaan uudesta taivaasta ja uudesta maasta: Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra. (Jes. 65:25)

Jollakin tapaa Raamatun ja kirkon opetuksessa ymmärretään ihmisen langennut tila ja sen aiheuttama kärsimys luomakunnalle synnin seurauksena. Pyhä apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessään: Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.(Room. 8:20-23) Ihmisen on lakkaamatta tehtävä työtä hyvyyden ja pyhyyden kasvamiseksi. Jokainen on ponnisteltava siihen, että täyttäisimme Herramme tahdon ja olisimme kuuliaisia Jumalan antamille käskyille. 

Entä sitten ihmisen velvollisuudet ja oikeudet tuotantoeläintä kohtaan? Tällä hetkellä tuotantoeläinten olot ovat varmaankin siedettävät mutta parempaakin niille varmasti olisi tarjolla. Vaikka taloudelliset seikat määräävät paljon valintojamme niin silti ihmiset voivat valinnoillaan taistella sen valtaa vastaan. Tällä hetkellä esim. ruokamaailmassa eettinen lähiruoka on saanut erittäin hyvää menestystä ja toivottavasti se huomioidaan myös turkistarhauksessa.

Suomessa turkistarhaajille on taattu laillinen toimeentulo ja elinkeino tämän työn muodossa. Luulen, että eduskunta ei tule kieltämään turkistarhausta mutta tulee puuttumaan siihen, kuinka tätä elinkeinoa hoidetaan. Silloin huomio tietenkin kääntyy siihen, kuinka voimme tehdä turkistarhauksesta eettisempää ja elämää kunnioittavampaa? Eläimen arvostaminen Jumalan luomana olentona, luomakunnan kuvana, auttaa jo ensi askeleissa kohti parempaa huolenpitoa. Jos kuitenkin näemme eläimet pelkästään tuotannon ja kaupankäynnin välineinä, on eläinten kaltoinkohtelu ja riistäminen vain ajan kysymys. 

Ihmisen keskeinen tehtävä on kunnioittaa ja suojella Jumalan luomakuntaa. Uskon ihmisen olevan pohjimmiltaan hyvä ja siihen, että hän perimmiltään pyrkii hyvään ja oikeaan. Tietämättömyys on usein se syy siihen miksi ihminen valitsee hyvän sijaan pahan mutta tietoisuus saamastamme elämän lahjasta auttaa usein meitä näkemään että hyvyys ympäröi meitä. Tämä rakkaus synnyttää kiitollisuuden, joka johdattaa ihmisen elämän kunnioittamiseen ja hyvien valintojen tekemiseen.

Kaikki luomakunnassa on Jumalan lahjaa ihmiselle. Me emme omista tuota lahjaa vaan se on annettu meille siksi, että pitäisimme siitä huolta aivan kuin omista lapsistammekin. Synnin maailmassa ihminen on kutsuttu askeettiseen elämään, jossa ensisijaisesti kyseessä on kohtuudesta ja pidättyväisyydestä sekä hengellisestä taistelusta ahneutta kohtaan. Jokainen ihminen tarvitsee elämässään kilvoittelua, eli hän luostarissa tai maailmassa. 

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Risti on riski

Uuden blogin aloittaminen on vaikeaa. Olin parisen vuotta Lahden seurakunnassa pappina ja silloin rutinoiduin tekstien kirjoittamiseen ja sain aikaa hioa ja kehitellä niitä. Nyt työsuhteeni on päättynyt mutta tarve kirjoittaa ylös asioita ei ole loppunut. Viime aikoina olen kokenut omaan elämääni suhteutettuna paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä ja se on hämmentänyt minua paljon. Luotin kai siihen että maailma olisi oikeudenmukainen paikka, mutta ei sellaiseen kannata luottaa... Rukous palasi elämääni toisenlaisena kuin olin siihen tottunut: rukous on vakavaa itsensä tutkiskelua. 



"Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!" Tämä on hyvin vanha rukous, jota kirkkomme rukoilijat toistavat päivän mittaa kymmeniä tai satoja kertoja. Pyhä apostoli Paavali kehotti meitä lakkaamattomaan rukoukseen (1. Tess. 5:17) ja moni meistä käyttää tätä rukousta siihen. Tätä rukousta olen toistanut usein elämäntilanteessani, sillä olen ollut aika eksyksissä elämäntarkoitukseni kanssa. Tämä Jeesuksen rukous auttaa mielen ja sydämen takaisin oikealle tielle. 

Olen oppinut sen, että jos ihminen seuraa elämässään vain omaa tahtoaan tai luo itselleen oman elämäntarkoituksen, hän tulee vaeltamaan elämässä vailla päämäärää hyvin kauan. Mutta kun ihminen asettaa päämääräkseen Jumalan tahdonmukaisen elämän, rukouksen ja kilvoituksen kanssa, niin hän tulee hitaasti mutta varmasti löytämään Tien pelastukseen. Yhteys Jumalaan ei poista elämästämme kärsimyksiä ja ongelmia mutta se auttaa nöyrtymään niiden edessä sekä ymmärtämään ja elämään niiden kanssa. 

Olen omassa elämässäni oppinut, että elämä on Kristuksen ristin kantamista. Toinen ihminen voi yrittää auttaa toistaan kantamalla hänen ristiään tai rukoilla, että Jumala ottaisi häneltä pois tuon ristin. Mutta jokaisella ihmiselle on annettu risti ja sen kantaminen on Jumalan tahto. Me emme koskaan saa niin raskasta ristiä ettemme jaksaisi sitä kantaa. Samalla risti on myös muistutus meille siitä, ettemme kiintyisi tai luottaisi liikaa tähän maailmaan. Ennemmin kannattaa rukoilla ihmiselle voimaa kantaa tuota ristiä ja sitä, ettei menetä toivoaan vaikealla hetkellä.

Risti on riski ihmisen elämälle. Jos ihminen kuvittelee että muut auttavat häntä ristin kantamisessa, hän on väärässä. Jos ihminen luulee että tuota ristiä pitää kantaa yksin, hän on väärässä. Muta kun ihminen kääntyy Jumalan puoleen ristiä kantaessaan ja turvaa Häneen, niin hän tekee oikein. Kirkon pyhät isät korostavat että Kristus omaksui ihmiseksi tullessaan kaiken, mitä me ihmisinä olemme ja koemme - myös tämän ristin kantamisen tuskan. Kristus Getsemanessa: Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä." (Matt. 26:39) 

Rukous on minulle ainoa keino  palata takaisin elämän todellisuuteen. Usein olen huomannut käveleväni ojassa ja kun tämän huomaan niin tuntuu vapauttavalta nousta takaisin tielle rukouksen ja kilvoituksen kautta ja jatkaa matkaa. Joskus olen luullut, että elämämme on pelkkää raatamista ja kärsimistä mutta olin silloin unohtanut jotain tärkeää. Jumala odottaa, että me luotamme ja turvaamme Häneen hädän hetkellä. Aivan kuten tuhlaajapoikakin palasi kotiin viimeistään silloin kun mikään ei enää onnistunut. Kristityn elämä on Jumalan kaitselmukseen luottamista, oli sitten helppoa tai vaikeaa. Olen tutkiskellut omaa mieltäni paljon näinä aikoina ja olen oppinut tuntemaan rauhan ja levon, jonka Jumalan armo ja rakkaus ihmiselle antaa. 

Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä. (Matt. 11:28-30)