keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Rautavaaran tragedian jälkeen

Rautavaaralla tapahtunut perhetragedia on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota mediassa. Asiasta kirjoitetaan paljon ja toimittajat pohtivat paljon miksi taas tällainen perhesurma tapahtui. Erityinen piirre tässä tragediassa on ollut äidin itsemurha, joka aiheutti samalla kolmen pienen lapsen väkivaltaisen kuoleman ja käsittämättömän menetyksen perheen isälle.

Äitiys ja perhe ovat meille pyhiä asioita, jotka edistävät uuden elämän syntymää ja sen varjelemista. Lapset edustavat meille toivoa, viattomuutta ja tulevaisuutta. Pahuutta ja julmuutta tässä Rautavaaran tapahtumassa kuvaa mustasukkaisuus, kolmoismurha ja itsemurha. Kuka edes haluaisi mielessään kuvitella miten pahuus kietoo nämä asiat toisiinsa ja tuhoaa verisesti kaiken. Meidän ihmisten kautta.

Mikään ei tuo tätä äitiä ja näitä lapsia takaisin. Pimeä lokakuu verhoaa tämän murhenäytelmän ja suru täyttää koko kansan mielen.

Lapset maksavat maassamme aivan liian kovaa hintaa aikuisten pahasta olosta. Milloin me törmäämme perheväkivaltaan, milloin alkoholin synnyttämään kaaokseen, riitaisiin avioeroihin, kalvavaan koulukiusaamiseen, milloin satunnaisten vastaantulijoiden aggressioihin vaikkapa suojatietä ylittäessään.

Rakkautemme lapsiin on väljähtynyt. Kuinka usein asetamme lasten onnellisuuden ja hyvinvoinnin etusijalle ja etsimme keinoa, kuinka saamme heidän elämänsä kukoistamaan? Loppujen lopuksi meidän aikuisten ainoa tehtävä on suojella sitä elämää, jonka Jumala on lapsillemme antanut.

Kuinka me voisimme paremmin suojella heitä? Miten voisimme mahdollistaa valintatilanteita, joissa vanhemmat valitsevat aina kuoleman sijaan elämän? Luoda tilanteita, jossa Rautavaaran kaltaisen laajennetun itsemurhan mahdollisuus on täysin poissuljettu ratkaisu, jota kukaan ei edes harkitsisi. Lastensurmasta tulisi niin iso tabu, ettemme koskaan edes ajattelisi sitä. Kaikki nämä elämää suojelevat arvot ovat kristinuskon ydin ja siksi tätä asiaa kannattaa miettiä hyvin vakavasti.

Yhdenkään ihmisen elämä ei muutu hetkessä mustaksi vaihtoehdottomuuden tilaksi vaan asteittain me teemme valintoja, jotka sulkevat pois Jumalan rakkauden elämästämme. Kirkko voi vaikuttaa näiden valintojen tekemiseen ja meillä jokaisella on paljon työtä Kristuksen seuraajina.


Sisäisen muutoksen mahdollisuus
 
Tämä tragedia näyttää, miten yksin perheet saattavat jäädä, omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Nyt tuo yksinäisyys on vielä yksinäisempää eloonjääneen isän elämässä. Hän jäi yksin niin aviomiehenä kuin isänä. On lähes mahdotonta kuvitella, miltä hänestä tuntuu tuon kauhean kolarin jälkeen. En ymmärrä, vaikka olen itsekin isä, samanikäinen, ja minulla on myös samanikäinen poika. Aikuisen tyttäreni kautta näen, mitä kaikkea näiltä lapsilta jäi kokematta tuon kolarin jälkeen: syntymäpäivät sukulaisineen, joulupukin odottaminen haudoilla käynnin jälkeen, ensimmäinen koulupäivä, lukemaan oppiminen, mopokortti, seurustelut, ylioppilasjuhlat, valmistuminen ammattiin ja perheen perustaminen.

Kunpa tämä tragedia herättäisi meissä sellaista itsetutkiskelua, joka syventäisi käsitystämme elämästä. Nuo tapahtumat olivat järkyttävä tragedia tälle perheelle, heidän suvulleen ja ystävilleen. Se oli vakava varoitus kaikille meille, jotka jäimme eloon ja näimme tämän tapahtuman. Mitä me teemme jatkossa paremmin, jotta tämä väkivalta lapsia kohtaan edes vähenee? Mistä luomme varaventtiilin hädässä oleville, etteivät he koskaan päätyisi tällaiseen tekoon?

Olisiko omalla seurakunnallamme mietinnän paikka omien jäsentensä auttamiseksi? Vai oliko tämä tapahtuma, jolle kukaan ei yksinkertaisesti voinut mitään? Varmasti sitäkin. Emme pysty eliminoimaan kaikkea pahuutta maailmasta mutta uskon, että voimme purkaa rakenteita, jotka mahdollistavat tämänlaisen kriisin syntymisen ja kehittymisen. Meidän on sen vuoksi oltava aktiivisia toimijoita, me emme voi vain odottaa hädässä olevien ihmisten yhteydenottoa.

Samaan aikaan on muistettava myös se, miten paljon tällä hetkellä papit tekevät sielunhoitotyötä ja ennaltaehkäisevät asioiden eskaloitumista. Lohduttavat sanat, kuunteleminen, parantavat nuhteet, ohjaaminen oikealle tielle, mahdollisuus häpeän läpikäymiseen, katumuksen vastaanottaminen, parannuksen saarnaaminen ja evankeliumin ilosanoman jakaminen. Tämän ei tarvitse olla pelkästään pappien työtä vaan seurakuntalaisetkin voivat näiden positiivisten asioiden kautta auttaa tällä kilvoituksen tiellä.

Me tarvitsemme perheissä ja suvuissa yhä enemmän yhteisöllisyyttä. Ydinperheen ihanne ja malli on vaarallinen malli kriisitilanteissa. Me emme selviä kaikista ongelmista omin voimin eikä ole tarkoituskaan. Monet ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, joiden tarkoituksena on nimenomaan tuoda ihmiset yhteen ja pohtia yhdessä parempaa huomista. Yhteiskuntamme ihanne ei jatkossa enää voi olla itsenäinen aikuinen, jonka pitää pärjätä yksin. Meidät on tehty aktiivisiksi toimijoiksi sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin ja ihmissuhteistamme syntyy meidän ihmisyytemme ja persoonallisuutemme.

Jos meidän on vaikea itse puuttua toistemme elämään, miksemme pyytäisi jotain toista puuttumaan puolestamme? Seurakunnan pappia tai sellaista seurakuntalaista, johon luotamme ja tiedämme omaavan auttamisen taidon. Pelkkä huolestuminen on riittävä syy. Olisimme tehneet edes jotakin ja se olisi saattanut pelastaa tämänkin perheen. Itse toivoisin, että minulle annettaisiin pappina useammin mahdollisuus tähän auttamiseen.

Meidän on pysähdyttävä yhä useammin elämän edessä ja löydettävä hiljentymisen ja rukouksen kautta katumus. Katumus, jonka seurauksena me löydämme taas itsestämme ne valtavat hyvyyden lahjat, jotka Jumala on meille tähän elämään antanut.


Vain aidosti vapaa voi rakastaa ja jumaloitua
Olisiko Jumala voinut estää tämän tragedian tapahtumisen? Totta kai, onhan Jumalalle kaikki mahdollista. Tällaiseksi maailmaamme ei kuitenkaan luotu. Meille on annettu vastuuta ja vapautta monella tapaa ja ne tekevät meistä erityisiä Jumalan silmissä.

Me olemme oppineet kuinka Jumala sallii pahan toimia tässä maailmassa, ja nyt me olemme kuin vanhurskas Job, joka sai kuulla lastensa kuolemasta ja sen ohella kaiken muun. Meidän viisautemme ja järkemme loppuu tällaisten tapahtumien kohdalla hyvin lyhyeen emmekä pääse koskaan perille siitä, miksi Jumala salli tämän tapahtuvan. Tuskin ymmärtäisimmekään kokonaisuutta vaikka asia meille selitettäisiinkin juurta jaksaen. Siksi tuo vanhurskas Job on meille kuva siitä, kuinka kristitty nöyrtyy kuuliaisuudessaan Jumalan edessä.

Jumala tiesi luodessaan mihin kaikkeen ihminen voisi vapauttaan käyttää. Vaikka hän tiesi millaisiin kauheuksiin ihminen kykenee, hän silti päätti luoda ihmisen. Ihminen luotiin hyväksi ja vapaaksi, Jumala loi hänet omaksi kuvakseen rakastamaan, tekemään hyvää. Synti saa ihmisen mielen sumenemaan. Ja niin tuo äiti päätti viedä lapset mukanaan bussin alle päättäen heidän elämän. Toivottomuus päätyi väkivaltaiseen kuolemaan ja hiljaisuuteen. Silti Jumala loi ihmisen. Tietäen, että ihminen tekee tämänkin teon Rautavaaralla lokakuun pimeänä iltana.

Jumala loi, vaikka tiesi mahdollisuudesta, että ihminen käyttäisi vapauttaan väärin. Sillä ilman vapautta ihminen ei olisi ollut mitään. Ainoastaan täydellinen vapaus voi olla todellista vapautta. Ilman sitä ihminen ei kykenisi kasvamaan jumalaksi, tulla oman Luojansa kaltaiseksi.

Jumala on meidän kanssamme ja kokoaa lapsemme hellään huomaansa. Ja hän on se, joka näyttää meille jumalallisen rakkauden syvyyden. Hänet on ristiinnaulittu rakkaudesta ihmiseen. Hän näyttää mitä on Isän rakkaus, joka antaa ainokaisen Poikansa meidän pelastuksemme puolesta. Tässäkin tragediassa Jumala on tullut hiljaa meidän sydämemme ovelle.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Luovu omastasi ja saavuta rauha

Serafim Sarovilainen





















Kun Jeesus nousi rannalle, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun. Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle.

  
Miehessä oli legioonallinen pahoja henkiä. Tuhansia henkiä, jotka olivat ottaneet vallan hänestä kuin virus eikä miehellä ollut hengen rauhaa. Niillä oli vahva omistusoikeus ja ne puhuivat hänen nimessään ja hänen kauttaan. - Legioona on nimeni. Mies oli omaksunut pahojen henkien identiteetin itselleen.

Mutta Elämän ruhtinasta nämäkin henget pelkäsivät, kumarsivat, kunnioittivat ja tottelivat. Ne tunnustivat Jeesuksen Korkeimman Jumalan Pojaksi ja niin Kristus manasi pahat henget pois tästä Gerasan miehestä. Henget karkasivat saastaisiin sikoihin, jotka syöksyivät alas jyrkänteeltä kuolemaan. Näin pahuus käyttää saamansa vapauden. Mies vedettiin takaisin elämään ja hän sai rauhan. Nyt hän lepäsi Jeesuksen jalkojen juuressa sielun rauhan saaneena.
  
Olen monesti miettinyt elämää, jossa me olisimme puhdistuneet himoista eikä paha vaivaisi meitä. Voisimme kiinnittää koko huomiomme tähän elämään ja Jumalaan. Niin monesti mielessämme särisee pahat ajatukset, kauna, vilppi, epäilys, juorut, panettelut - lista on loputon. Ne kaikki ovat sielussamme kasvavia himoja, joita vastaan me taistelemme rukouksen asein. Mutta miten monesti ne taistelevat pelkkää rukoustakin vastaan. Autuutta lienee mielen tyyneys, hiljaisuus ja rauha Jumalassa.


Ettemme kiintyisi maalliseen

Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä (1. Joh. 2:16)

Kaikki asiat eivät ole rukouksesta ja armosta kiinni vaan me pystymme myös itse vaikuttamaan hyvin käytännöllisellä tavalla. Pelkistämisellä, karsimalla ja yksinkertaistamalla me edistämme huomattavasti hengellistä elämäämme. Mitä vähemmän meillä on hankittuna tavaraa ja muuta omaisuutta ympärillämme, sitä helpompi meidän on keskittyä tähän varsinaiseen elämään. Mitä vähemmän me käytämme aikaa uuden tavaran hankkimiseen ja sen maksamiseen, sitä enemmän meille jää aikaa elämän suurempiin asioihin.
  
Luostarielämässä yksi kolmesta lupauksesta on köyhyyden eli omaisuudettomuuden lupaus. Kilvoituselämää viettävällä on hallussaan tavaroita, joita hän tarvitsee jokapäiväisessä elämässään mutta hän ei omista niitä vaan hän on valmis tarpeen tullen luopumaan niistä. Loppujen lopuksi sama koskee meitä jokaista. Tosiasiallisesti omistaminen tässä maailmassa on näennäistä ja perustuu ainoastaan yhteiseen sopimukseen. Me nautimme omaisuuden turvasta ja sen koskemattomuudesta - kuolemaan asti. Sen jälkeen sopimus raukeaa. Ehkä tässä luostarilupauksen omaisuudettomuudessa on pohdittavaa ja jotakin opittavaa meille kaikille.

Ellei muuten, se saattaa paljastaa meissä piilossa olevia haluja ja himoja. En omalla kohdallani koskaan ajatellut olevani ahne, mutta kun aloin mielessäni luopua tavaroistani, huomasin vanhan ihmisen pitävän tiukasti kiinni monista asioista mitä kummallisimmin perustein. Olen ansainnut tämän... tähän tavaraan taas liittyy tunneasioita.. tämä on minulle välttämätön... Tavaroita, joita ilman miljardit ihmiset tulevat toimeen kehdosta hautaan.

Törmäsin armon ja oikeuden teemaan. Me sanomme, että meillä on oikeus johonkin asiaan. Mutta jos minulla on oikeus, se usein sisältää aikuisten maailmassa myös velvollisuuden. Rikkaan velvollisuuskin on auttaa köyhää. Minulla on suurempi vastuu armahtaa toista, koska minulla on siihen mahdollisuus. Minun armeliaisuudesta ja suhteestani omaisuuteen on kiinni monen ihmisen toimeentulo, jopa elämä. Pienen ihmisen elämä. 

Moni meistä on huomaamattaan ahne. Emme välttämättä ryntää kirkkokahveilla jonon ensimmäiseksi, mutta kohtuullisuus ei ole meille itsestäänselvää. Jos mahdollista, me haluamme vähän enemmän ja vähän parempaa. Tämä ei ole luonnollista mutta ymmärrettävää tässä maailmassa on joka mainonnan läpitunkema. Tuossa maailmassa on luonnollista haluta ja vaatia parempaa, enemmän ja heti. 

Synti saa meidät haluamaan enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Evankeliumi ei kerro, miksi nuo tuhannet henget olivat ottaneet tämän miehen omakseen mutta voimme helposti ymmärtää kertomuksen kuvaavan ahneutta elämässämme. Viettelys tulee mieleen ja löytää sijan itselleen. Kun me annamme sille edes pienen mahdollisuuden olemassaoloon, me totutamme itsemme sen toimintaan. Vähitellen se kasvaa vahvemmaksi mielessämme ja alamme tottua siihen, jopa mieltymään siihen. Pala palalta se ottaa vallan meistä emmekä lopulta meinaa edes tuntea itseämme ja ymmärtää kuinka saatoimme toimia jollakin tavalla. Me vieraannumme itsestämme.  

Tämän evankeliumin voi ymmärtää kertomuksena omistamisesta. Omistamisessa ei sinänsä ole mitään kummallisempaa, etenkin meille maailmassa oleville on välttämätöntä pitää hallussamme tiettyjä asioita, jotta arkemme asiat tulisi hoidetuksi. Osa meistä on rikkaampia omaisuudessaan, toiset köyhempiä eikä tämäkään ole ongelma. Mutta aina tämä omistaminen ei ole meille niin yksinkertaista ja selkeää. Me saatamme luoda epäterveen tunnesiteen siihen, mitä me omistamme. Tästä ongelmat alkavat. 

Me katselemme turhuutta, kiinnymme siihen. Se mikä on tarkoitettu välineeksi hyvän tekemiseen, tuleekin meille päämääräksi. Haluamme sitä, käytämme sen hankkimiseen aikaa, menetämme yöunemme, iloitsemme, vihastumme ja tunnemme epätoivoa. Kyse on kuin rakastumisesta. Luodessamme näin epäterveen suhteen omaisuuteemme me hylkäämme sen mikä on hengellistä ja aitoa tässä elämässä. Omistaminen voi ottaa meidät haltuunsa ja tulesta voi tulla rengin sijaan isäntä.

Uutta tämä ei ole, lankeemuksen yksi näkyvimmistä seurauksista oli se että meidän on vaikea suhtautua neutraalisti asioihin. Kautta aikojen olemme törmänneet siihen, että ymmärryksemme omasta ja vieraasta on hämärtynyt ja me haluamme enemmän kuin meille kuuluu. Vaikka me tiedämme tämän polun johtavan kadotukseen, osa meistä eksyy sille kuitenkin. Juudas Iskariot kavalsi rahan himossaan Herransa. Hän hirttäytyi herätessään sokeudestaan. 

Näpistys, petos, kavallus, varkaus, ryöstö, vahingonteko. Kun Kain tappoi Aabelin kedolla, kyse oli todennäköisesti kateudesta toisen omaisuutta kohtaan. Tänäkin päivänä me vertailemme omaamme siihen, mitä toisella on ja olemme todella julmia itseämme kohtaan. Se herättää meissä negatiivisia ajatuksia ja pahimmillaan näistä ajatuksista syntyvät synnilliset teot. Entä jos me olemmekin mielestämme jo valmiiksi hyväosaisia, millä tavoin me olemme auttaneet omasta yltäkylläisyydestämme niitä, joilla ei ole kotia, lämpöä ja ruokaa? Miksi mielemme sumenee ja vääristyy tämän kaiken katoavan ja ajallisen materian edessä? Ehkä Gerasan riivatun miehen kertomuksesta voimme oppia jotakin himojen olemuksesta.

 
M&M - mainonta ja markkinointi

Ostaminen lisää meidän omaisuuttamme ja uskomme sen antavan meille jotain enemmän, siksihän me omaisuutta keräämme. Mutta saman aikaan se vie meiltä sitä aidointa minuutta, joka meissä on. Vaikka me omistamme jotakin, niin se jokin omistaa myös meitä. Pitäessämme nyrkissämme kolikkoa, tuo kolikko omistaa nyrkkimme emmekä voi käyttää sitä muuhun.

Voiko muka materia omistaa meidät? Niin käy kun asetamme omaisuutemme tärkeämmäksi kuin perheemme tai ystävämme. Me saatamme huolehtia enemmän tavaroistamme kuin läheisistämme. Toisista ihmisistä saattaa tulla uhka omaisuudellemme, jos ne pyrkivät rajoittamaan sen käyttöä tai puuttumaan siihen, ehkä ottamaan tai varastamaan sitä. Mieleen syntyy sama epäilys kuin paratiisissa. 

Me helposti samaistumme omaisuuteemme ja määritämme itsemme ja toisemme sen kautta. Minulla tällainen asunto ja auto, olen tällainen ihminen. Tuntuu, että meistä puuttuisi jotakin, jos menetämme omaisuuttamme, saatamme saada jopa fyysisiä tai psyykkisiä oireita. Televisiosta on tullut ohjelma hamstraajista, jotka saivat vakavia psyykkisiä oireita, kun heidän kotejaan yritettiin siistiä ja tyhjentää. Lama-aikana uutisoidaan lisääntyneistä itsemurhista ihmisten menettäessään omaisuutensa. 

Meitä arvioidaan sen perusteella mitä me omistamme, me ostamme itsemme johonkin ryhmään, kuulumme joukkoon. Me ostamme unelmia ja yhteenkuuluvaisuutta. Brändit jo itsessään maksavat ja me olemme valmiita maksamaan, jotta me kuulumme johonkin. Meille myydään paljon asioita, jotta meistä tulisi parempia, elämä olisi helpompaa ja mukavampaa.

Minkä vuoksi meidän on vaikea suhtautua oikein siihen materiaan, jota meidän ympärillämme on? Miksi meistä on tullut pelkkiä kuluttajia? Markkinointikoneistot tässä maailmassa ovat valtavia. Mainokset luovat haluja tarpeita ja välttämättömiä vaatimuksia meidän elämäämme, jotta se olisi sujuvaa, elämänarvoista ja ihailtavaa. 

Meille tarjotaan ihanteita ja unelmia, joita voimme toteuttaa ostamalla jotakin. Tämä koko käyttäytymismalli on niin syvällä meissä, ettemme usein edes huomaa sitä. Meille on luonnollista ja jopa välttämätöntä ostaa jotakin, jos jossakin myydään jotain. Raha ja ostaminen on tapa kommunikoida. Kun me ostamme jotakin, me ilmaisemme hyväksyvämme jonkin asian ja toisaalta me voimme myös boikotoida sillä, ettemme osta mitään. Me kerromme mielipiteemme ostamalla: arvostan tämän tuotteen valmistaneen yhtiön arvoja ja samaistun niihin. Monissa ihmissuhteissa lahjojen antamisesta on tullut välttämättömyys ja ostamisen kierre on loputon.
 
Joskus ostamisen ja omistamisen tarkoitus on saada meidät unohtamaan miten tarkoituksettomaksi ja merkityksettömäksi elämämme onkaan muuttunut. Me korvaamme luontaisen kaipauksemme ja elämänintomme johonkin näennäiseen ja valmistaudumme johonkin tulevaisuudessa tapahtuvaan asiaan.


Tarpeeksi

Me vapaudumme tästä varustekierteestä ymmärtämällä mitä sana tarpeeksi tarkoittaa. Kun ymmärrämme eron tarpeen ja halun välillä olemme huomattavasti terveemmällä pohjalla suhteessa omistamiseen ja omaisuuteen. 

Ihminen on kutsuttu pyhittämään luomakunta. Vaikka se kuulostaa turhan ylevältä arkielämään liitettynä, se silti on täyttä totta. Pyhittäminen on suojelemista, kunnioittamista, ymmärtämistä, rakastamista ja kauneutta. Sen ymmärtämistä että tämä maailma on annettu meille hoidettavaksi ja osoitukseksi Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Se on kotimme, ei vain meille vaan myös lapsillemme. Pyhittäminen on pyhän elämän viettämistä, omien rukoustemme mukaista elämää ja toteuttamista tässä elinympäristössämme.

Meidän ei tarvitse luopua kaikesta vaan siivilöidä se olennainen, jota me tarvitsemme siitä, jota on liikaa. Tyytykäämme siis vähempään sekä siihen vanhaan entiseen, joka on aivan käyttökelpoista meidän elämässämme. Mitä yksinkertaisempaa elämämme on, sitä helpommaksi hengellinen elämämmekin muodostuu.


Sosiaalinen vastuu

Askeesin päämäärä on hengellinen puhdistuminen himoista. Vapautuminen himoista tervehdyttää meidän sielumme näkemään tämän maailman Jumalan sakramenttina. Ja nämä lähimmäiset meille annettiin eläviksi sakramenteiksi, jumalan kuviksi, joiden kautta me voimme palvella Jumalaa.
  
Askeesilla ja ylipäätään koko kilvoituksella on oltava sosiaalinen ulottuvuus. Me elämme monesti tilanteessa, jossa me saamme enemmän kuin välttämättömyyksiin tarvitsemme. Vaikka koko Eurooppa on pitkässä taantumassa ja yt-neuvottelut ovat arkipäivää Suomessa, meidän olosuhteemme ovat toisenlaiset kuin esim. Syyriassa, Ukrainassa tai monessa muussa köyhässä maassa.
  
Köyhiä ei lämmitä meidän askeesimme ellemme auta heitä. Ylijäämä on tarkoitettu heikompiosaisten auttamiseen. Omaisuus sinänsä ei ole pahasta vaan se ratkaisee mihin me käytämme omaisuutemme. Omaan itsekkyyteemme vai toisen hädän lieventämiseksi.

Kiitos Maria ja Heikki Hattuselle pitkästä keskustelusta eräänä iltana. Tämä kirjoitus syntyi tuon keskustelun pohjalta. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole tuomita toista ihmistä vaan tuomita oma itseni ja se elämä, joka on kulunut turhuutta katselemassa. Materian viettelys on ollut suurta elämässäni ja monesti sokeuduin sille tosiasialle, että elämälläni on jokin muu tarkoitus kuin tavaroiden haaliminen. Hengellinen valvominen ei ole vaivatonta ja kuin huomaamatta olinkin nukahtanut katselemaan sitä, mikä on ajallista ja katoavaa.

Tämä hetki on tarkoitettu parannukseen.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Sinä katsoit minua ja näin itseni





















Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja Hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi
, ja hän sanoi: "Älä itke." Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!" Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. 

Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: "Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi."


Tämä evankeliumin leski kantoi selässään raskasta taakkaa, raskaampaa kuin monet meistä jaksaisivat kantaa. Oman lapsen hautaaminen. Sureva nainen oli jo aiemmin kokenut valtavan surun menettäessään miehensä - hän oli leski. Nyt suru viedään yhä tummemmille vesille ja hän on menossa hautaamaan ainoaa poikaansa. Hän ei ollut evankeliumin ainoa leskiäiti, joka oli menettänyt poikansa. Neitseen Marian tilanne oli samanlainen, kun Jeesus ristillä uskoi hänet apostoli Johanneksen huomaan.

Kuoleman valtava voima oli todellisuutta myös Kristukselle ja hänen opetuslapsilleen. Kuoleman todellisuudelle hänkään ei voinut mitään ja se on yksinkertaisesti meidän osamme niin kauan kuin tämä maailma on olemassa. Vaikka Nainin lesken poika herätettiin kuolleista ja äiti sai hänet takaisin, myöhemmin hän kuoli uudelleen eikä häntä enää herätetty kuolleista. Sama kävi kaikille muille kuolemasta elämään palanneille. Mekin kuolemme ikiuneen Kristukseen uskoen.

Jumala ei voi poistaa kuoleman todellisuutta meidän maailmastamme vaikka Hän kaikkivoipa onkin. Kuoleman alkuperä on synnissä ja synnin alkuperä vapaudessa. Jumala kyllä näkee mitä synti saa aikaan meidän elämässämme mutta koska meidät on luotu vapaiksi, hän ei voi poistaa tuota vapautta meidän elämästämme. Jumala ei voi puuttua meidän valintoihimme, vaikka me sen avulla vastustammekin Jumalaa ja saatamme ajaa itsemme kuolemaan. Luomisessa me saimme täydellisen vapauden mutta Jumala sai sidotut kädet. Hän voi vain olla meidän kanssamme ja pelastaa meidät, jos me sitä itse haluamme.


Millaisesta Jumalasta tämä evankeliumi kertoo?

Jeesus keskeyttää omaisten surun ja muuttaa kosketuksellaan kuoleman elämäksi, surun riemuksi ja pimeyden valoksi.

Tämän saman kuoleman tragedian hän pysäyttää yhä uudelleen myös meidän elämässämme. Aina ei kyse ole sairaudesta ja ruumiillisesta kuolemasta vaan hengellisestä vaarasta. Ihmisen elämä ei pääty ruumiilliseen kuolemaan mutta se päättyy hengellisen kuolemaan. Vaikka me olisimme syvässä suruttomuuden unessa tai jopa hengellisesti kuolleita, hän ei jätä meitä. Hän tulee pyhien kanssa meitä vastaan ja keskeyttää surumme: älä itke. Jeesus herättää meissä katumuksen ja herättää meidät eloon synnin kuolemasta. - Älä ole epätoivoinen vaan usko minuun.

Miksi Jumala keskeyttää tämän tragedian? Siksi, ettei Jumala säälissään kestä nähdä ihmisen orjuutta ja kärsimystä kuoleman vallan alaisuudessa. Siksi hän tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä. Myötätunto ja sääli on ihmistä lähellä silloin, kun kuolema kiertelee meidän kulmillamme.

Jumalan myötätunto ihmistä kohtaan on valtava. Jumala hakee meidät takaisin kuoleman laaksosta elävien maahan, jos vain tahdomme lähteä mukaan. Hän on itse kokenut ystävänsä menettämisen, nähnyt äitinsä kärsimyksen ja itse kuollut ristillä syntiemme vuoksi. Sen vuoksi hän kutsuu meitäkin tuntemaan sääliä, rakkautta ja myötätuntoa toisiamme kohtaan. Hän on antanut äärimmäisen merkin esimerkin kärsivästä rakkaudestaan Golgatan ristillä. Hän ei vielä poista kipua ja surua meidän elämästämme vaan Hän on meidän kanssamme surun hetkellä.

Jumala on rakkaus. Jumalan rakkaus ei ole vain sanoja vaan vahvaa myötäelämistä ja tekoja. Lesken elämä oli raunioina, koska hän oli menettänyt keskeisen turvan elämässään. Hänestä tuli yksinäinen leski maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa. Hän ei kykenisi ilman miestensä apua hankkimaan itselleen elantoa.

Mutta kyse ei ole vain Jumalan säälistä ihmistä kohtaan vaan myös armosta. Usein armo kuvitellaan ihmeelliseksi asiaksi mutta loppujen lopuksi se on hyvin inhimillistä ja jokapäiväistä. Yksikään isä tai äiti ei voi olla tuntematta armoa ja sääliä lastaan kohtaan vaan on valmis armahtamaan aina kun se on mahdollista. Armo tekee meistä inhimillisiä ja se osoittaa, että me välitämme toisistamme. Sääntöjä ja lakeja osaavat noudattaa koneet ja ohjelmat, mutta armon käyttäminen oikeuden sijaan on syvästi inhimillinen piirre. Ja se juuri tekee meistä Jumalan kuvia. Siksi on luonnollista, että Jumala lähestyy meitä armollaan ja olettaa meidänkin lähestyvän toisiamme armahtavasti.


Entä millaisia me olemme?

Tuo kuollut poika kuvaa meitä. Me olemme vaipuneet syvään välinpitämättömyyden uneen tai jopa kuolleet synnin takia. Olemme sairastuneet syntiin monella tapaa ja himot ovat kietoutuneet meihin. Joskus ne saavat meistä niin väkevän otteen, että meistä tulee niiden orjia. Me himoamme, juovumme, käytämme hyväksemme, sammumme, häpeämme, raivostumme, ahdistuneet, masennumme ja suremme.

Kirkko. Evankeliumin äiti kuvaa kirkkoa ja äidin suru kuvaa sitä kirkon surua, jota se kokee kuoleman ja synnin kurittaessa sen jäseniään. Kirkko kantaa meitä sylissään ja tuo sureva joukko kuvaa kirkon esirukoilijoita.

Ihmisen osa ei ole se, että me kuolemme synteihimme, vaan muistaa Isän koti ja katumuksen kautta palata sinne. Me emme jää yksin kuollessamme koska me olemme osa eukaristista yhteisöä. Meitä kannetaan esirukouksen voimin elämän lähteelle ja meistä pidetään huolta vaikka olisimmekin tuhlanneet ja menettäneet kaiken.

Lesken kyyneleet pysäyttivät Kristuksen. Samaa kyynelten lahjaa mekin pyydämme monessa rukouksessa ja tunnustamme elävämme suruttomuudessa ja välinpitämättömyydessä. Me tosiaan olemme kuin tuo nuorukainen jota saattoväki kantaa.

Lopulta meidän jokaisen kyyneleen syy löytyy sairaudesta ja kuolemasta. Me kuolemme elämässämme hiljalleen, me menetämme osia itsestämme ja lähestymme loppua. Luovumme emmekä saa enää tilalle mitään. Mitä suostuvaisemmin me osaamme päästää irti, sitä helpommalla me pääsemme.


Kohti elämää

Me usein löydämme Jumalan vasta kriisin ja kuoleman kautta. Kun lähestymme kuoleman hetkellä Jumalaa, me voimme syntyä uudelleen Hänessä. Jumala on elämän lähde ja erossa oleminen Hänestä merkitsee kuolemaa.

Jokainen alkava yö kuvaa lähestyvää kuolemaa ja herättää meitä katumuksen. Jokainen aamu tarkoittaa uuden elämän mahdollisuutta ja uuden mahdollisuuden saamista. Herran Henki on luonamme ja ikiaikainen muistuttaa meitä iankaikkisesta elämästämme, jos uskomme Häneen.

Kuolema on kiinteä osa elämäämme mutta me uskomme kuoleman jälkeiseen iankaikkiseen elämään. Kun Jumala katsoo meidän puoleemme, me astumme elämän valoon. Me voimme nousta ylös tuosta ikiunesta aivan kuten tämä lesken poika.

Eukaristiassa me voimme kohdata Kristuksen ja saada Hänen ruumiin ja veren. Mystisellä tavalla Hän tulee asumaan meissä ja pyhä apostoli kirjoittaakin:

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. (Gal. 2:20)

lauantai 11. lokakuuta 2014

Askeesin siemen ohdakkeiden keskellä


















"Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon." Tämän sanottuaan Jeesus huusi: "Jolla on korvat, se kuulkoon!"

Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti. Hän sanoi:

"Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.


Askeettisen puutarhan valmistaminen

Olen ollut aina viehtynyt askeettisen elämän ihanteesta. Lapsuuden kodissani äitini maalasi ikoneja ja seinämme olivat täynnä kuvia pyhistä ihmisistä ja tapahtumista. Kiinnostuin pyhien elämänkerroista, niissä erityisesti kiehtoi dramatiikka ja väkivälta. Mietin monesti marttyyrien kohdalla, miten he kerta toisensa jälkeen antoivat periksi tälle elämälle ja olivat valmiita hylkäämään sen iankaikkisen elämän takia. En kyennyt samaistumaan heidän tuskaansa tai kärsimyksiinsä, mutta heidän ehdottomuutensa oli merkillistä. Pyhittäjien kohdalla huomioni kiinnittyi toistuvasti siihen, mitä he menettivät lähtiessään erämaahan ja miten vähän heillä oli tavalliseen elämään liittyviä mukavuuksia ja virikkeitä.

Aikani luettuani ja selailtuani kuvia huomasin, että jotain nuo pyhät olivat löytäneet vaikka sitä ei ääneen sanottukaan. Näiden pyhien elämä oli yksinkertaista, jaloa, puhdasta, luonteen lujuutta vaativaa, vaikeaa mutta hyvin palkitsevaa. He eivät lannistuneet vaikeuksien edessä eivätkä vaatineet rahojaan takaisin. Tajusin hiljalleen, että hengellinen elämä on myös minun ulottuvilla vaikka en marttyyriksi tai pyhittäjäksi päätyisikään. Tiesin löytäneeni pellon, jolle voisi tehdä jotain...

Ei minulle ollut mahdollista omistaa koko elämääni askeettiselle kilvoitukselle ja hengelliselle taistelulle. Jouduin tekemään paljon kompromisseja siinä maailmassa jossa elin ja tyydyin olosuhteisiin, jotka annettiin. Kaikille on kuitenkin Jumalan armosta ja rakkaudesta annettu mahdollisuus hengelliseen kasvuun ja kehittymiseen. Sen vuoksi askeettista elämää piti muokata, ja venyttää omia kykyjä ja mahdollisuuksia vastaavaksi.

Minulla on vahva usko enkä juurikaan epäile Kaikkivaltiaan olemassaoloa - kuinka edes voisin epäillä täydellisen olennon olemassaoloa, kun itse olen niin epätäydellinen. Mutta toisenlaiset epäilykset vellovat mielessäni. Ajalliset houkutukset kietovat sieluni pauloihinsa enkä pidä ikuista autuutta edessäni parempana, vaikka siellä odottaisi rakastava isä. Sain kaikki rikkaudet haltuuni: pyhän jumalanpalveluksen toimittamisen, uhrin kantamisen alttarin edessä kädet kohotettuina, lupauksen pelastuksesta, taidon rakastaa, tehdä hyvää ja siunata koko luomakuntaa.

Ja silti löydän itseni haluamassa jotain pinnallista, ajallista, katoavaa. Arvostan usein ajallisen elämää enemmän kuin iankaikkisia rikkauksia. Tuijotan tuota paratiisin kiellettyä hedelmää ja mietin levottomana saisinko syödä sitä. Ja lopulta päätän taas kerran kokeilla ja sitten syön.

Minä olen sairastunut. Ja sen huomattuani olen kai terveempi kuin koskaan.


Vammoja, varjoja ja epäonnistujia, onko tässä mieltä?

Niin kauan kuin himot kasvavat sielussamme, me emme pääse niiden vaikutuksesta eroon. Huomiota ei pidä kiinnitä vain isoihin ja näkyviin himoihin vaan kannattaa varoa myös niitä pienen pieniä paheita, joita usein väheksymme mitättöminä synteinä. Mikä kavalinta, ne synnyttävät meissä välinpitämättömyyden hengellistä elämää kohtaan.

Taistelu himoja vastaan on loputonta. Vaikka mitä päättäisin, lankean yhä uudelleen samoihin synteihin ja lankeemukseni ovat tulleet kovin tutuksi Jumalalle. Minulla on ristini, jota kannan omien syntini takia. Minä en kanna Kristuksen ristiä vaan omaa ristiäni. Ne synnit selässäni, jotka tuottavat kipua, ovat omia syntejäni ja kärsin aiheesta niiden painosta. Me kärsimme omista synneistämme.

Me kannamme selässämme myös synnin varjoja. Ne ovat anneksi annettuja syntejä, joiden anteeksiantoa me emme jostakin syystä omaksu emmekä hyväksy. Tässä mielessä me olemme monesti kuin fariseukset, jotka epäilevät Jumalan Pojan oikeutta antaa syntejä anteeksi.

Synnit ovat vammauttaneet sieluamme ja jättäneet siihen arvet. Taivaan enkelit näkevät kaiken puhtaana ja kauniina, koska synti ei vammauttanut heidän silmiään. Me itse tahraamme sinänsä puhtaat asiat himoillamme. Pyhä Maksimos Tunnustaja (580-662) kirjoittaa:

Miksi mieli luopuu siitä mikä on kaiken yläpuolella ja puuhailee kaikkein arvottomampien so. lihan himojen parissa? Syynä on ilmeisesti se, että mieli on ihmisen syntymästä asti ollut tekemisissä lihan himojen kanssa ja on tottunut niihin; sen sijaan se ei vielä ole saanut täydellistä kokemusta Hänestä, joka on kaikkein korkein ja kaiken yläpuolella. Mutta jos kilvoittelemme sinnikkäästi pidätyksen nautinnoista ja mietiskellen hengellisiä asioita, saamme mielen vähitellen eroon lihan himoista. (Rakkaudesta 3:72)

Joskus tuntuu turhalta rukoilla kun tietää, ettei tästä päivästä tule synnitöntä ja palaan illalla Herrani eteen jälleen epäonnistuneena. Ryvetyn ja vaikka teen lupauksia Herralle, en kykene pitämään niitä. Synnin tuhoava voima kuluttaa. Tuo kipu ja tuska, jota jatkuvat epäonnistumiset aiheuttavat, koettelevat meidän kärsivällisyyttämme. Mutta kun me emme anna periksi, me vahvistumme. Tässäkö on sitä marttyyriutta josta lapsena luin? Pysyä uskollisena kaikesta huolimatta ja odottaa kärsivällisesti.

Jokainen askel pois päin synnistä ja kuolemasta, on askel kohti elävää lähdettä, Jumalaa. Ja jokainen askel kohti hyvää on yhä kauemmas synnistä.



Taisteluun Jumalan kanssa

Näin marttyyrien tarinasta sen, kuinka heille olennaista oli kiinnittää katse iankaikkiseen elämään ja suhteuttaa asiat siihen. Mikäli tämä näkymä olisi jäänyt syntymättä heidän mieleensä, he olisivat kaiketi antaneet periksi. He tuskin edes miettivät koko asiaa, koska heidän tilanteensa oli hyvin poikkeuksellinen. Kun pitää katseen tarkennettuna ajallisen sijaan iankaikkisessa, on helpompi arvioida tämän elämän haasteita ja ylläpitää toivoa ja kärsivällisyyttä vaikeuksien edessä.

Siksi tähän valmistautuessamme meidän on taisteltava syntiä vastaan, vastustettava pientäkin kiusausta ja houkutusta. Pienilläkin asioilla on merkitystä. Häviäminen pienelle kiusaukselle on kuin virus, se hiljalleen heikentää ja lisääntyessä se saattaa voittaa meidän ruumiimme. Pienen kiusauksen voittaminen vahvistaa suurempaa kiusausta varten. Käännä katseesi hyvään. Tee hyvää, se vahvistaa sinua pahaa vastaan.

Himon kitkeminen sielusta voi myös olla kivuliasta. Monesti me hellimme himoamme ja pidämme niistä huolta. Ne kyllä tyydyttävät meitä, koska tämän elämän turhuuden keskellä ne antavat meille tarkoituksen olla olemassa. Tuo tarkoitus ei kestä iltaan asti, mutta monesti se riittää meille. Juominen, syöminen, viihde, ovat jotain sellaista, jota me haluamme. Kun me kyllästymme näihin, ne haluamme vähän enemmän ja vähän vahvempaa, parempaa ja kovempaa... jossakin vaiheessa halumme muuttuu yksityiseksi ja sitten salaiseksi.

Himojen tyydyttäminen on mahdotonta, ne heräävät aina uudelleen kuin jano. Vaikka me saisimme sen kaivon omaksemme, josta voisimme himomme tyydyttää, se ei siltikään riittäisi meille. Ja vaikka himoa voi hetkellisesti tyydyttää, koko olemuksemme tulee levottomaksi, koska tuo rikkakasvi vie maan ja valon kaikelta muulta.


Valinta kerrallaan

Kaikilla valinnoillamme pitäisi olla jokin tarkoitus, jokin päämäärä mihin me tähtäämme. Ja teemme niin usein huonoja valintoja, tarpeettomia valintoja, jotka eivät johda mihinkään. Toki näitä elämään mahtuu eikä se haittaa, mutta kun niistä tulee tapa, alkaa elämämme soljua pois käsitämme. Aikamme on hyvin rajallinen tässä elämässä ja mieluusti me ymmärrämme, että kaikella olemisella ja tekemisellä voisi olla jokin tarkoitus.

Vaikka meilläkin sielumme pellossa paljon himojen rikkakasveja, Herra silti viljelee sinne pyhiä sanojaan. Vaikka hän näkee, että suuri osa siemenistä hukkaan, hän ei silti lopeta kylvämistä. Vaikka hän tietää, että monet meissä kasvaneet himomme kuristavat ne hengiltä, hän silti arvossaan antaa meille mahdollisuuden. Jumalalle jokainen pelto ja kylvö ovat tärkeitä.

Pyhä ohjaajavanhus Porfyrios käskee olla kastelematta rikkakasveja. Mitä hän tällä tarkoittaa? Sitä, että kanavoimme kaiken kasteluveden kukille emmekä anna elämän mahdollisuutta sielumme himoille. Ilman Kristusta me emme mahda himoille mitään. Ei vahva päätös tai muukaan auta meitä pakoon. Risti on ainoa asia, jota paha karttaa ja pelkkää, se on ainoa ase Kristuksen nimen kanssa joka meitä auttaa.


***

Tuo siemen, jonka sieluuni kylvit, tekee minut eläväksi. Se saa sielussani puhkeamaan suuren rehevän puun, joka antaa suojaa. Sinun sanasi, siemen, on merkki elämästä, johon panen toivoni. Tiedän, että kasvamiseen menee aikaa, mutta minua lohduttaa se, että jonakin päivänä tiedän puun kasvaneen isoksi ja voimakkaaksi. Samalla tavalla kuin taivasten valtakunta kasvaa täyteen kukoistukseensa, kun Jumala tulee pyhittämään kaiken.

Ja kaiken pyhittäminen tarkoittaa sitä, kun elämän henkäys käy läpi aistillisen ja hengellisen maailman ja kaikki muuttuu pyhäksi ja ikuiseksi. Kaikki hyvä mikä minussa on kasvanut, tulee löytämään autuuden ja osansa Jumalan tykönä, mutta kaikki se paha, jota olen sielussani kasvattanut, kerätään yhteen ja poltetaan. Jos olen pelkkää pahaa, ei minusta jää mitään jäljelle. Kaikki hyvä, kaikki armo on saanut minussa aikaan, on minun todellista ihmisyyttäni, suuruuttani tai mitättömyyttäni, ja sellainen minä olen kuoleman jälkeen.


Siemen on kylvetty sieluuni ja aurinko paistaa. Suoko maa kosteutta kaikille niille hyville aikeille, joita olen valmistanut ja kasvavatko ne kauniiksi puiksi? Voiko himojen ohdakkeet lopulta estää sitä kylvöä, jonka Herra teki sieluuni? Ei, kylvö kasvaa ja vahvistuu Pyhässä Hengessä eivätkä himot kykene kukistamaan niitä. 

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kultainen sääntö muuttaa elämän - 14 ohjetta
















"Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."

"Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." (Luuk. 6:31-36)


Sunnuntain evankeliumi puhuu Kultaisesta säännöstä. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Se on kristinuskon perustotuus ja sen varaan liittyy olennaisesti myös rakkauden kaksoiskäsky: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken. Kultainen sääntö on kehys ja kaksoiskäsky on sen sisältö. 

Vakava ongelma on se, että me pidämme näitä asioita pelkkinä ihanteina. Ne ovat usein meille jopa niin yleviä ajatuksia, ettemme yritä edes noudattaa niitä. Sen sijaan me helposti omaksumme maalliset arvot niiden sijaan. 

Se on suuri onnettomuus, koska se sävyttää meidän suhdettamme lähimmäisiimme ja itseemme. Ennen kaikkea se kertoo, millaisia me olemme suhteessa Jumalaan. Kunpa ortodoksit tunnettaisiin taidostamme noudattaa kultaista sääntöä. 

Kukaan ei opi noudattamaan kultaista sääntöä kerralla vaan se vaatii aikaa. Tässä 14 asiaa, joiden avulla itse harjoitan parhaani mukaan kultaista käskyä. 


Valmistaudu

1. Aloita pienistä asioista äläkä yritä voittaa kaikkea kerralla. Huomioi toinen pienissä asioissa, niin muutos on helpompaa. Toki suuretkin teot ovat tärkeitä, mutta älä erehdy tavoittelemaan kaikkea kerralla. 
2. Älä odota saavasi palkintoa "hyvyydestäsi", siitä ei ole kyse tässä asiassa. 
3. Varaudu tekemään hyvä työ. Päätä jo etukäteen, että siinä tietyssä tilanteessa ja asioissa toimin toisin kuin aiemmin: aamulla kotona, työpaikalla, kaupassa...
4. Vaikean tilanteen edessä, hae oikea mieliala rukouksesta tai edes hiljentymisestä. Hengitä ja rentoudu. 
5. Jos epäonnistunut, älä anna periksi vaan yritä uudelleen. Epäonnistuminen on hyvä kasvattaja.


Toinen ihminen

1. Näe jokaisessa ihmisessä vilpitön, pieni lapsi, joka aikanaan tuotiin kirkkoon kastettavaksi. Kukaan ei ole paha omasta tahdostaan vaan usein tietämättömyydestään. Sinä voit auttaa häntä. 
2. Usko, että toinen todennäköisesti tarkoittaa hyvää ja pyrkii tekemään asiat oikein.
3. Ole valmis antamaan anteeksi ennen kuin toinen pyytääkään.
4. Empatia: Yritä miettiä miltä toisesta tuntuu. Tunne erityisesti myötätuntoa "pahoja" ihmisiä kohtaan. Ainoa tapa auttaa aiheita on hyvyys. 


Sinä itse

1. Tarkkaile ajatuksiasi ja varo erityisesti toisten tuomitsemista, pilkkaamista ja halventamista. Älä käytä liikaa aikaa pelkästään omien ajatusten valvomiselle: tee mieluummin hyvää äläkä välitä kiusaajan härnäämisestä.
2. Kannattaa hiljentyä ja kuunnella tarkemmin toisen ihmisen puhetta. Tämä usein on paras tapa rakastaa lähimmäistäsi. Puhu vähemmän. Jos uskallat, kosketa.
3. Muistuta itseäsi tehtävästäsi. Kosketa rukousnauhaa, kaularistiäsi, vihkisormustasi ja palauta kultainen käsky mieleesi. 
5. Älä pelästy, jos ihminen suuttuu sinulle. Meidän ympärillämme on paljon haavoittuneita ihmisiä ja usein ihmisen pahuus johtuu näiden haavojen arkuudesta. Sinun ystävälliset sanasi, myötätuntosi ja välittäminen tekevät hänet terveeksi ja hyväksi, vaikka hän ei sitä suoraan paljastaisikaan. 


Miksi meidän pitäisi sitten noudattaa tätä sääntöä? Se kasvattaa meitä kohti Jumalan kaltaisuutta. Me saamme aavistuksen siitä, millaista oli elämä paratiisissa ja millaista se tulee olemaan taivasten valtakunnassa. 

Kultainen sääntö on loistava apuväline taistelussa himoja vastaan. Huomaat pian, miten ajatuksissa kiertää pahoja ajatuksia mutta kun tuot myötätunnon valoa tähän pimeyteen, huomaat selvästi kiusaajan toimet. 

Miksi kirjoitan tästä asiasta? En siksi, että olisin itse siinä ansioitunut. Olen nähnyt miten läheiseni ovat saaneet paljon hyvää aikaan. He ovat muuttaneet maailmaa niillä työkalulla, joita heillä oli. Ja tästä on kysymys koko pyhityksessä: tee se, mihin pystyt.

Sinä olet osa pyhien ihmisten ketjua, sinä voit olla Pyhän Hengen kantaja. Sinä olet myös Jumalan työkalu, jonka kautta hänen hyvyytensä ja rakkautensa voi tulla lihaksi. 

Kaiken kilvoittelun lähtökohta on Jumalan armo. Jos Jumala suo, me voimme onnistua. Tämä tehtävä ei koskaan valmistu eikä yksikään pyhä saanut tätä tehtyä loppuun asti. Mutta jotain heidän sydämessään tapahtui. 

He oppivat rakastamaan ja rakkaus kietoutui heihin.