keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kirkastettu ihmisyys - Herramme taivaaseen astuminen

Kristuksen kirkastuminen Taaborilla 














40 päivän ajan meille on kerrottu siitä, kuinka Kristus nousi kuolleista ja sen mitä se on merkinnyt ihmiskunnalle. Kristus vakuutti ilmestymisillään monin eri tavoin opetuslapsiaan ylösnousemuksen todellisuudesta, jotta he eivät epäilisi vaan ottaisivat vastaan tämän sanoman vastaan iloiten ilman pelkoa. Tuomas ja muut opetuslapset sekä mirhantuojanaiset saivat vahvistusta uskolleen, kun he sitä kipeimmin tarvitsivat. Mieliimme on myös palautettu kohtaamisia Jeesuksen kanssa, jotka muuttivat näiden ihmisten elämää. Olemme kuulleet Betesdan halvaantuneesta, samarialaisesta naisesta ja sokeana syntyneestä miehestä.

Sen vuoksi Helatorstai on ikäänkuin huipennus sille pyhiinvaellusmatkalle, jolle Kristus otti meidät mukaan. Me olemme oppineet kaiken synnistä, totuudesta, rakkaudesta, iankaikkisesta elämästä, uskosta ja toivosta. Kaiken tämän kruununa meidän inhimillinen olemuksemme on kohotettu jumalalliseen korkeuteen.

Voiko tätä suurempaa ihmisarvoa mikään uskonto tässä maailmassa edes kuvailla! Tässä juhlassa taivas ja maa yhdistyvät, enkelit ottavat vastaan Kuninkaan ja meidän ihmisyytemme kohotetaan Kristuksessa Isän oikealle puolelle. Näkyväinen ja näkymätön yhdistyvät eikä luoduilla ja luomattomalla ole perustavaa eroa keskenään.

Kuinka sitten on mahdollista, että ihminen voi tulla pyhäksi? Täyteys Pyhässä Hengessä edellyttää tyhjentymistä. Jotta ihminen voisi jumaloitua, hänen pitää luopua tämän maailman ihmisyydestä, omasta tahdostaan ja kapinastaan Jumalaa vastaan. Meiltä edellytetään siis uhrautumista, uhrin antamista, uudistaaksemme liittomme Jumalan kanssa. Vain luopuminen maallisesta voi antaa tilalle taivaallista.

Taivaaseen astumisen juhla on jatkumoa Kristuksen ihmiseksi tulemiselle. Kun mietimme Herran kastetta Jordanilla, kirkastumista Taaborilla, hänen opetuksia ja tunnustekojaan, me voimme helposti ymmärtää miten perinpohjaisesti koko ihmisyytemme  uudistettiin. Näiden tapahtumien ydin on siinä, että Jumalan Sana, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona, täydellinen, aluton, näkymätön ja meille käsittämätön Jumala syntyy ihmiseksi. Hänen syntymisessä ihmiseksi ei kadota hänen jumalallisuuttaan eivätkä ne sekoitu keskenään vaan tässä syntymässä me näemme jumal-ihmisen.

Jo pelkästään syntyessään ihmiseksi, Jumala pyhittää meidän ihmisluontomme ja antaa sille valtavan suuren arvon. Ihmisyyttä ei ole syytä hävittää synnin takia vaan se Kristuksen pelastavan työn kautta uudistetaan samanlaiseksi kuin se luomisessa oli. Monet kirkkoisät lisäävät tähän myös sen, että tämä uudistaminen tai täydellistäminen olisi tapahtunut jopa ilman syntiinlankeemustakin, sillä se kuului luomissuunnitelmaan.

Synnillinen ihmisyys pelastettiin kärsimyshistorian kautta. Käydessään läpi kaiken sen tuskan, josta meille kerrotaan suurella viikolla, hän otti Jumalana kantaakseen koko syntitaakan meidän pelastuksemme tähden. Kuolema ristillä ja hautaaminen kallioluolaan kertovat miten kuolettavia synnin seuraukset olivat ja miten syvälle Jumala astui pelastaakseen meidät ikuiselta kadotukselta. Hän maksoi velkamme ja niin meitä ei enää vaadittu tilille. Hän maksoi lunnaat paholaiselle, ja niin  meidät vapautettiin elämään. Hän kärsi ristillä sen rangaistuksen, joka meille oli varattu syntiemme ja velkojemme hyvittämiseksi. Tällä ristille hän myös kuoli, meidän syntiemme tähden.

Kun hän nousi kuolleista, hän kukisti kuoleman vallan, joka piti meitä hallussaan lankeemuksen jälkeen. Syntiinlankeemuksen kirous on se, että me käytämme vapauttamme kuolettavien valintojen tekemiseen. Himojamme seuraten me juoksemme alas jyrkänteeltä kuin sikalauma varmaan kuolemaan. Vaikka meitä on varoitettu kuoleman tuomion uhalla tekemästä syntiä, me emme usko sitä, vaan teemme sitä kaikesta huolimatta. Kun Kristus nousi kuolleista kolmantena päivänä, hän kukisti tämän hirmuvaltiaan. Synnin kautta me saatamme edelleenkin maistaa kuolemaa, mutta katumuksessa saatu armo pelastaa meidät, jos vain otamme sen vastaan.

Tämä kaikki valmistaa meitä siihen, että mekin ottaisimme tämän ylhäisen kutsumuksen vastaan ja kasvaisimme Jumalan kaltaisiksi. Jumalan kaltaiseksi tuleminen on pyhittymistä, pyhäksi tulemista. Tämä on ihmiselämän ainoa tarkoitus, ainoa päämäärä, millään muulla ei ole merkitystä. Tämä ei ole myöskään mikään yliluonnollinen asia, vaan täysin luonnollinen paratiisissa annettu tehtävä ihmiselle. Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. (Matt. 5:48)


Osaksemme tullut pyhyys, kirkastettu ihmisyys

Me teemme valtavan virheen, jos menetämme toivomme pyhittymiseen. Jokaisella meistä on mahdollisuus tulla Jumalan kaltaiseksi ja tätä sanomaa kaikki kirkkomme pyhät meille opettavat ja sille matkalle he meitä kutsuvat ja rohkaisevat. Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen on vain yksi esimerkki siitä, ettei ole olemassa sellaista elämäntapaa, jota me emme voisi Jumalan armosta muuttaa paremmaksi.

Pyhät pyhille! Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ehtoollinen eli pyhät lahjat annetaan liturgiaan kokoontuneille pyhille!

Me olemme pyhiä ihmisiä, joille pyhä Jumala on antanut pyhän tehtävän. Meissä ei ole vain pyhyyden siementä vaan paljon enemmän. Jokaisessa luodussa on pyhän siemen, joka talletettu siihen luomisen yhteydessä. Mutta me ihmiset olemme enemmän, meissä ei vain ole Jumalan siementä vaan meissä on Jumalan kuva. Tämän kuvan mukaan meissä on mahdollisuus tulla Jumalan kaltaisiksi. Raamatussa pyhyys ei ole vain taivaalliseen kotiin päässeiden nimitys vaan alkuseurakunnassa kaikkia kirkollisessa yhteydessä olevia kutsuttiin pyhiksi. Siksi siis liturgiassa, pappi julistaa, pyhät pyhille!

Pyhäksi kasvaminen on Jumalan antaman tehtävän täyttämistä, oman tahtomme sivuun laittamista. Silloin elämämme keskiöön tulevat eläväksitekevät hyveet: nöyryys, rakkaus, kuuliaisuus, toivo, kärsivällisyys, hyvyys, pitkämielisyys... Ne ovat Jumalan ominaisuuksia ja me voimme saada nuo ominaisuudet itsellemme harjoittaessamme niitä. Ihminen tulee nöyräksi kun hän pyrkii olemaan nöyrä kaikissa tilanteissa. Kuuliaiseksi ei tulla kirjoja lukemalla vaan elämällä ne todeksi.

Kirkon historia on pyhien ihmisten historiaa, jotka ovat elämässään seuranneet Kristusta ja täyttäneet hänen tahtonsa. Joskus tämä tehtävä saattaa tuntua niin musertavan suurelta, ettemme edes uskalla aloittaa sitä.

Usein ongelma on siinä se, että me yritämme voittaa koko maailman kerralla. Kukaan ei kykene ottamaan vastaan kaikkia jumalallisia ominaisuuksia yhdellä kertaa, vaan jokaista pitää harjoittaa yksitellen ja myöhemmin ottaa uusia mukaan kun aikaisempi hyvä on jo omaksuttu. Siltikin voi olla, että me emme opi kuin yhden hyveen koko elämämme aikana. Näin kävi monelle kokeneelle ja suurellekin kilvoittelijalle. Onnistuminen yhdessä riittää, sillä se lopulta sisältää kaiken!

Kaiken alku on rukous. Opettele rukoilemaan Jeesuksen rukousta niin huomaat, kuinka hyveet alkavat versoa sielussasi! Herra Jeesus Kristus, armahda minua! Tätä toistamalla huomaat, kuinka sydän herkistyy ja alkaa pohtia valintojamme. Rukous tukee hyviä valintoja ja pian huomaamme, kuinka Pyhä Henki viihtyy sydämessämme yhä pidempiä aikoja.


Annettu tehtävä

Miten tämä sitten liittyy Herramme taivaaseen astumisen juhlaan? Tässä juhlassa meille konkreettisesti näytetään miten suuri mahdollisuus me olemme. Meillä ei ole mitään syytä hävetä tai väheksyä itseämme, kun käännämme katseemme kohti  Vanhurskauden aurinkoa. Toki me olemme heikkoja ja syntisiä, mutta samalla Kristus on voittanut jokaisen heikkoutemme ja syntimme. Vaikka me elämme tässä langenneessa maailmassa, meidät on silti lunastettu ja ostettu vapaiksi synnin ja kuoleman orjuudesta.

Helatorstain me saamme tehtävän ja meidän lähetetään maailmaan. Sen kera saamme lupauksen, että Herra on kanssamme maailman loppuun saakka. Hän on tukenamme ja lohduttaa meitä. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt (Matt. 11:30). Hän lohduttaa meitä, kun kateellinen paholainen yrittää tuhota tämän jumalallisen tehtävämme.

Kun Herra astui ylös taivaisiin, opetuslapset palasivat iloiten Öljymäeltä kaupunkiin. Jumala ei taivaaseen astuessaan hylännyt meitä maan päälle, vaan vei siis ihmisyytemme kirkastettavaksi taivaaseen. Ilo täytti opetuslapset ja he palasivat Jerusalemiin ja olivat temppelissä alati. Nyt heidän ilonsa oli täydellinen. Mitä tämä ilo on? Se että Kristus todellakin oli Jumalan poika ja että toinen lohduttaja, Pyhä Henki, vuodatetaan meidän päällemme.

Tehtävämme ei ole ole pelkkää iloa, vaan meidän on varauduttava niihin koettelemuksiin, joista meille kerrotaan autuuden lauseissa. Me olemme tässä maailmassa janoisia, nälkäisiä, vainottuja, murheellisia, hengessämme köyhiä. Mutta me emme ole yksin: Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20).

Pääsiäisen juhla huipentuu siis Herramme taivaaseen astumiseen. Sinulle on nyt annettu tehtävä, kirkastaa Jumalan kuva itsessäsi ja kasvaa Hänen kaltaisekseen. Viimeisenä päivänä me olemme ne kolme palvelijaa, joille isäntä antoi viisi, kolme ja yhden denaarin. Mitä sinä niillä teit? Kaivoitko ne maahan vaan laitoitko ne tuottamaan lisää hyvää? Vastaus tähän ratkaisee sen seuraammeko Kristusta taivaaseen ja otammeko vastaan sen palkinnon, joka meille on varattu iankaikkisessa elämässä.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Sydämen puhtaus ja hengellinen näkeminen













Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää (1. Moos. 1:31)

Tässä evankeliumissa on kahdenlaista sokeutta, näkövammaisen miehen sokeutta ja paikalla olleiden juutalaisten hengellistä sokeutta. Ensimmäinen johtui Jumalan sallimuksesta, toinen ihmisen valinnasta. Ensimmäinen sai ihmisen kaipaamaan armoa, toinen sai ihmisen taistelemaan armoa vastaan. Ensimmäiseen ei ollut parannuskeinoa, toisesta paranee katumuksella.

On hyvä huomata, että tämä mies pelastettiin kahdella tasolla. Me emme voi sanoa, että syntymästään sokea mies parannettiin sen vuoksi, että hän olisi uskonut Kristukseen. Hän sai lupauksen itselleen fyysisestä näöstä ja lähti Siiloan altaalle. Siellä myöhemmin hän parannuttuaan näki Jeesus Nasaretilaisen seisovan edessään. Vasta nyt puhutaan uskosta.

- Uskotko Ihmisen Poikaan?
- Herra, kuka hän on? mies kysyi. Sano, jotta voisin uskoa.
- Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.
- Minä uskon, Herra, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Kun hänen hengelliset silmänsä avautuivat, hän näki Herran ja kumartui maahan hänen edessään.
Tämän saman järjestyksen me näemme myös kasteessa. Kristus tulee luoksemme, avaa silmämme valkeudelle ja se synnyttää meissä uskon Häneen. Me näemme pyhän valon ja tuossa valossa me voimme tunnustaa Jeesuksen Ihmisen pojaksi (Dan. 7:13) 


Hengellinen sokeus vie kuolemaan

Tänään me puhumme hengellisestä sokeudesta, mutta yhtä lailla myös fyysisestä sokeudesta. Kaksi sokeuden lajia, joista toinen voi koitua siunaukseksi ja toinen iankaikkiseksi kuolemaksi. Hengellisessä sokeudessa me emme tunnusta Kristusta tieksi, totuudeksi ja elämäksi (Joh. 14:6) vaan etsimme elämäämme jostain muualta. Hengen pimeydessä me kuljemme eteenpäin vailla päämäärää emmekä erota oikeaa väärästä emmekä hyvää pahasta.  

Mutta miksi me aina hengellistämme kaikki fyysiset asiat emmekä suostu puhumaan tämän maailman hädästä? Siksi, että me toki elämme tässä maailmassa mutta emme tätä maailmaa varten. Tulevaisuutemme on iankaikkisessa elämässä ja tuon sokean miehen parantaminenkin lopulta tähtää vain iankaikkiseen elämään. Jokaiselle meillä on oma sokeutemme ja vajavaisuutemme ja Luojamme tahdosta riippuu kauan tuota ristiä me kannamme ja osaammeko mieltää sen omaksi parhaaksemme. Fyysiset rajoitukset eivät estä meidän hengellistä elämäämme mutta sielumme sokeus pyhyydelle varmasti estää pelastuksemme.

Sen vuoksi hengellinen elämä on ainoa asia, jolla on merkitystä. Tämä ajallinen ja näkyvä maailma katoaa mutta hengellinen jää eloon vielä kuolemankin jälkeen. Vaikka olisimme fyysisesti sokeita mutta meillä olisi hengelliset silmämme avoimena, me voimme löytää autuuden Jumalassa. Mutta jos hengelliset silmämme ovat suljetut ja meillä olisi koko maailman rikkaudet ja viisaus, me olisimme tuhoon tuomittuja. Evankeliumin juutalaisista me näemme kuinka hengellisesti sokea ei näe Pelastusta vaikka Hän seisoi heidän edessään.


Sydämessään puhtaat saavat nähdä Jumalan

Mikä sitten sokaisee sielumme? Himot ja niistä syntyvät synninteot. Ne ajavat meidät pimeyteen ja eroon Jumalasta. Katumuksen kautta me saamme parannuksen, mutta ilman katumusta kaikki taivaallinen jää saamatta.

Vanhus Efraim, Andreaan skiitan johtaja, opettaa: Tarvitaan kilvoitusta kilvoituksen perään ja vaivannäköä vaivannäön perään, jotta voittaisimme pahat ajatukset, jotka kiusaavat meitä ylen määrin. Ne eivät kiusaa meitä siksi, että olisimme edelleen valtavan pahoja, vaan täynnä kateutta oleva paholainen pommittaa meitä jatkuvasti ja ruoskii meitä armotta, tuntematta sääliä.

— Kun me toteutamme arkielämässämme hyveitä sekä kestämme nurisematta ja kiittäen meitä kohtaavat sairaudet, koettelemukset, panettelut, valheelliset puheet ja lähimmäistemme juonittelut, silloin edellytykset luomattoman valon näkemiseen ovat kohdallamme täyttymässä. Ja hetkellä, jolloin Kristus haluaa, näin elävä ihmisen saa kokemuksen tästä luomattomasta jumalallisesta valosta. (Käännös Hannu Pöyhönen

Muutos on meille aina vaikea ja me haluamme viimeiseen asti pitää kiinni tutusta ja turvallisesta vaikka se haisisikin lannalle. Olemme mieluummin sokeita ja käännymme valon sijaan pimeyteen. Me torjuimme valon, koska se on niin kirkas emmekä ole tottuneet siihen.

Tarkkaan mietittynä sairaus tai vamma voi koitua myös sielumme pelastukseksi. Näkevä silmä saattaa vietellä ihmisen syntiin ja tuhota sen. Ajattele kuinka monesti me tuomitsemmekaan toisen ihmisen silmämme kautta, halveksumme ja kohdistamme häneen himollisia ajatuksia. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan me saamme nuo sinänsä viattomat havainnot aistiemme kautta mutta himollisuutemme voi kääntää ne synniksi.

Kuinka me voimme parantua tästä hengellisestä sokeudesta? Jumala pitää meistä huolen jos vain käännyimme Hänen puoleensa. Taistelun suurin ase on rukous, lakkaamatonta Jeesuksen rukous. Rukousta tukee kilvoittelu ja näitä molempia seuraavat hyvät työt. Meidän pidettävä huolta toisistamme.

Huomioimmeko joka hetkessä myös muilla tavoilla rajoittuneita ihmisiä, autammeko vanhuksia, rohkaisemmeko lapsia ja lapsiperheitä osallistumaan omien kykyjensä mukaan pyhään liturgiaan? Missä on ovat kirkkomme nuoret, olemmeko pitäneet heistä riittävän hyvää huolta ja antaneet heille tarpeeksi huomiota, jotta hekin voisivat osallistua pyhään eukaristiaan? Entä ne ketkä haluaisivat mutta eivät pääse osallistumaan, vanhainkodeissa, palvelukodissa, sairaaloissa? He ovat tienvarressa olevia sokeita, jotka ovat meidän armomme varassa, autammeko heitä? Jos me armahdamme heitä, niin armo tulee myös meidän osaksemme.

Meidät on ympäröity luomattomalla valkeudella, mutta me emme ole arvollisia ottamaan tuota valkeutta vastaan syntiemme takia. Kuka sitten on arvollinen? Autuuden lauseissa se kerrottiin meille. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan (Matt. 5:8). 


Kaunis luomakunta, joka luotiin meitä varten

Tämä huolenpidon pitäisi avata meidän hengelliset silmämme näkemään niin monia asioita. Ei tämä maailma valmis paikka ole. Me olemme Jumalan kanssaluojia ja osallistumme hänen luomistyöhön tekemällä hyvää. Tämän maailman vajavaisuus täydentyy meidän rakkaudellamme. Maailma on sakramentti ja meidän tehtävä on Jumalan avulla tehdä se täydelliseksi. Sen vuoksi meille annettiin luomisessa tehtäväksi viljelellä ja varjella tätä maailmaa (1. Moos. 2:15).

Puhdistautuminen himoista avaa meidän hengelliset silmämme. Tämä maailma on pyhä, josta me voimme tulla osalliseksi, jos vain valmistamme kilvoituksen katta hengelliset silmämme näkemään sen. Tämän maailman rauhan me voimme kuulla hiljaisuudessa jos vain hiljennymme kuuntelemaan. Tämän aamun kaunis auringon nousu, kaunis syvän sininen. Taivas ja viheriöivät puut. Tämä paratiisi annettiin meille, jotta me herkistyisimme kiittämään Jumalaa yhdessä luomakunnan kanssa ja iloitsemaan siitä toistemme kanssa.

Elämä on kaunis asia mutta niin monesti me annamme sen lipua sen edestämme. Tämän maailman viihde ja valhe sokeuttavat silmämme emmekä näe kuin ajallisia nautintoja toisensa jälkeen. Me sokeudumme ja unohdamme.

Älkäämme antako enää yhdenkään hetken valua sormiemme läpi vaan tarttukaamme entistä vahvemmin siihen armoon, joka on ympärillämme! Antakaamme sen muuttaa ja uudistaa elämämme! Sen jälkeen kun me annamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan haltuun kaikki muuttuu helpoksi, keveäksi ja vaivattomaksi. Herramme taakka on hyvä ja kevyt kantaa, se antaa meille levon tässä himojen maailmassa.

Kilvoittelu vapauttaa meidän askel kerrallaan himoista ja valmistaa meitä hengelliseen maailmaan. Tuo orjuus, johon synti ja himot meidät kietovat, estää meitä näkemästä Kristusta maailman vaikeutena.


Armon varassa

Meidän hengelliset silmämme avataan kasteessa ja niin Kristuksen valkeus säteilee meille kaikille. Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12). Hän johdattaa meidät valkeuteen ja Isämme tuntemiseen. Meille on annettu myös katumus ja ehtoollinen. Jokainen näistä kolmesta sakramentissa valaisee hengelliset silmämme.

Jumala voi käyttää meidän puutteitamme ja sairauksiamme monella tapaa hyväkseen. Sairaus on monesti meille annettu koettelemus, jos osaamme suhtautua siihen oikealla tavalla. Se muistuttaa elämämme katoavaisuudesta ja oikealla asenteella voimme suhtautua sairauteenkin kuin Jumalan armoon.

Sokeana syntyneen miehen pelastus sairaudesta ei oikeastaan merkinnyt muuta kuin hänen fyysisen elämänsä uudelleen alkamista ja uskonsa tunnustuksen jälkeen astumista hengelliseen maailmaan. Hän sai näkönsä ja tuli uskoon ja siitä työ vasta alkaa. Kun me turvaudumme Jumalaan, me emme silloin odota, että Jumala täyttää toiveemme vaan ymmärrämme kaikella olevan tarkoituksensa, joka valmistaa meitä pelastuksen. Silloin on sama olemmeko sokeita vai näkeviä, kunhan me tunnustamme uskomme sokean miehen tavoin: Minä uskon, Herra!

Kristus nousi kuolleista!

torstai 22. toukokuuta 2014

Luomakunnan moninaisuuden päivänä



Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Se ei ole Suomessa virallinen liputuspäivä mutta hyvä muistutus meille jokaiselle luomakunnan merkityksestä oman hengelliselle elämällemme. Meidän isämme, ekumeeninen patriarkka Bartholomeus on ansiokkaalle tavalla tuonut esille kirkkomme ekologista ajattelua koko kristikunnassa ja hänen opetuksensa ekologisesta kriisistä on otettu vastaan suurella arvostuksella ja kunnioituksella.

Kävin viime lauantaina kertomassa ortodoksisen kirkon ekologisesta ajattelusta Studium Catholicumissa, jonka aiheena oli Ekumeeninen ekoteologia. Luterilaista opetusta paikalla edusti TM Panu Pihkala ja katolista kirkkoa Gabriel Salmela dominikaanien sääntökunnasta.

Omana erityisaiheenani oli tällä kertaa ekologinen kriisi luostarielämän näkökulmastani pohdin mm. millaisia ratkaisumalleja ja näkökulmia askeettinen opetus antaa ekologisen kriisin ratkaisemiseen. Miten pyhän Maksimos Tunnustajan opetus auttaa meitä ymmärtämään ekologisen kriisin asettamista haasteita.

Tämä aihepiiri on minulle rakas koska tein v. 2000 graduni ekoteologiasta otsikolla Pyhyyden läsnäolo luomakunnassa. Kontekstuaalis-hermeneuttinen tutkielma Maksimos Tunnustajan logos-teoriasta mallina ekologisen kriisin ratkaisemiseksi. Esittelin seuraava tekstin paikalliselle kuulijakunnalle.


Luostariliike ekologisen kriisin ratkaisumallina

Kautta vuosisatojen luostarien merkitys on ollut erittäin suuri ortodoksisen kirkon  opetukselle. Toisaalta, mitä muitakaan voisi syntyä tilanteesta, jossa ihminen jättää maailmallisen elämän ja omistaa kaiken aikansa ja voimansa hengelliselle elämälle ja on valmis luopumaan kaikesta uskonsa tähden.

Tänään otan ekologisen kriisin lähtökohdaksi askeesin ja luostarielämän, koska siinä kiteytyy ortodoksisen kirkon käsitys luonnonsuojelusta ja ratkaisusta ekologiseen kriisiin. Käytän tässä esityksessä tukenani kahta kirkkomme askeetikkoa, joista toinen on pyhä Maksimos Tunnustaja 600-luvulta, jota pidetään yhtenä suurimmista opettajista itäisellä puolella. Toinen on vanhus Efraim Filotheoslainen, joka on syntynyt v. 1927 ja on edelleen elossa. Hän on erityisesti korostanut rukouksen ja askeesin merkitystä kaikissa elämäämme koskevissa haasteissa.

Minkälaisia ratkaisuyrityksiä olemme tähän vuoteen mennessä nähneet ekologiseen kriisiin? Ainakin hyvin monia teknisiä ratkaisuja. Monet niistä ovat hyviä ja tulokset ovat olleet vaikuttavia. Samalla on kiristetty myös lainsäädäntöä ja esim. ympäristöpäästöjä on saatu vähennettyä merkittävästi. Uskallan  väittää, että monet tähän asiaan liittyvät kysymykset saavat vastauksensa vasta askeesin ja kilvoittelun näkökulmasta. Jos haluamme kuulla mitä ortodoksinen kirkko ajattelee ekologisen kriisin ratkaisusta, kannattaa kiinnittää huomiota siihen elämänihanteeseen, jota luostarissa pyritään elämään todeksi.


Askeesi ja kilvoittelu

Luostarissa tarkoitus on hylätä maailmallinen ja ottaa vastaan hengellinen. Miettiä mikä on oman nautinnon ja itsekkyyden sijaan Jumalan tahto ja kuinka se parhaiten olisi toteutettavissa. Tätä työtä kutsutaan kilvoitteluksi, jolla tarkoitetaan rukousta, jumalanpalveluksia, kuuliaisuustyötä, paastoamista, valvomista, hengellistä ohjausta ja ohjattavana olemista.

Askeesin päämäärä on Maksimos Tunnustajan mukaan ihmisen vapautuminen himoista. Himo on ihmisen epäterve asenne, josta syntyy varsinainen synti tai synninteko. Maksimos kuvaa himoja seuraavasti: Himo on sielun luonnonvastainen mielijohde; se on joko järjetöntä kiintymystä toiseen ihmiseen tai johonkin aistittavaan asiaan tai mieletöntä vihaa jotakuta ihmistä tai jotakin asiaa kohtaan. Tällaista järjetöntä kiintymystä on esimerkiksi rakkaus ruokiin, sukupuolinautintoihin, katoavaan kunniaan tai johonkin muuhun ajalliseen tai niiden lähteeseen.

Päämäärämme on siis Maksimoksen mukaan himottomuus, apatheia. Maksimos jatkaa: Paasto, ruumiillinen työ ja valvominen pitävät intohimon aisoissa, kun taas vetäytyminen yksinäisyyteen, hengellinen tutkiskelu, rukous ja palava rakkaus Jumalaan heikentävät intohimon ja lopulta hävittävät sen tyystin.

Pahaa ei ole ruoka vaan vatsanpalvonta, ei lasten siittäminen vaan haureus, ei raha vaan rahanhimo, ei kunnia vaan kunnianhimo. Maksimoksen mukaan himot sekoittuvat sinänsä luonnollisiin ja viattomiin asioihin. Hän vakuuttaa, ettei Raamattu kiellä meiltä mitään, minkä Jumala on antanut käyttöömme. Ainoastaan kohtuuttomuus on kielletty.

Oletukseni on se, että ekologinen kriisi on ihmisen himoihin ja syntiin liittyvä ongelma. Sen vuoksi tämän kriisin ratkaisu on ihmisessä ja hänen katumuksessaan. Meissä itsessämme on monia epäkohtia, jonka vuoksi koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä (Room. 8:22). Askeesi ja kilvoittelu kasvattavat meistä näitä Jumalan lapsia, jotka voivat vaikuttaa positiivisesta luomakunnan pelastukseen.

Askeettinen elämäntapa ei koske vain luostareita vaan jokainen kristitty on velvollinen soveltamaan sitä omassa elämässään. Luulen, että nämä Maksimos Tunnustajan ajatukset askeesista, auttavat meitä paremmin ymmärtämään sen problematiikan, johon olemme joutuneet suhteessa luomakuntaan. Monet ekokriisin syyt löytyvät ihmisen synnillisessä asenteesta luomakuntaa kohtaan ja samalla ratkaisu voi löytyä myös sitä kautta.


Paastoamisen perinne

Yksi ortodoksisen kirkon tunnuspiirteitä on paastoaminen. Kirkkovuodessa ei juurikaan ole tavallisia arkipäiviä vaan useimmiten eletään joko paaston tai juhlan aikaa. Mitä suurempi juhla sen pidempi paasto ja jälkijuhla. Paastoaikoja on vuodessa on useita: viikoittain on kaksi paastopäivää keskiviikko sekä perjantai ja  vuodessa on neljä pidempää paastokautta.

Ruokapaasto on olennainen osa hengellistä kilvoittelua. Se ei merkitse vain ruuan vähentämistä vaan myös ruuan vaikutusten arviointia. Eläinkunnalle annetaan lepo paaston aikana, koska silloin on kiellettyä käyttää ruokavaliossa eläinkunnan tuotteita. Kirkko suhtautuu negatiivisesti sellaiseen tehotuotantoon, joka aiheuttaa ylimääräistä rasitusta ja kärsimystä luomakunnalle. Usein tämän tehotuotannon taustalla on voittojen optimointi luonnon kustannuksella ja siten se on lähellä ahneutta.

Voiko paastoaminen olla yksi ratkaisu ekologiseen kriisiin? Näin uskon. Paastoaminen ei merkitse pelkästään syömisen rajoittamisesta vaan pikemminkin kyse on omaan itseensä menemisestä. Kun muistamme, että kristilliseen paastoon liittyy olennaisesti hengellisen elämän rikastuttaminen rukouksen ja hengellisen kilvoituksen myötä, voimme ymmärtää millaista uudistumista meidän sielullemme tarjotaan. Kun liitämme paastoon vielä lähimmäisen rakkauden, myötätunnon, auttamisen ja heikommista huolenpitämisen, me olemme lähempänä kestävää elämäntapaa.

Paastoon liittyy siis käytännöllisiä ja hengellisiä asioita mutta myös psykologisia ja terapeuttisia asioita. Paasto on pitkälti tutustumista omaan itseen ja omaan Luojasuhteeseen. Monen luostarikilvoittelijan mielestä suhteemme lähimmäiseen on ratkaiseva pelastuksemme kannalta ja siksi paaston aikana lähimmäinen on huomioitava myös tekojen kautta.

Paastoaminen ja yleensä askeesi ovat myös omien rajojen löytämistä ja niiden muokkaamista. Paasto kutsuu meitä keskittymään pelkästään oleelliseen ja vapautumaan piintyneistä tavoistamme. Me tyydymme ja totumme helposti ylellisyyteen ja menetämme helposti suhteellisuuden tajumme sen suhteen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Askeesin tarkoitus on löytää kulutuksen rajat ja oppia tyytymään välttämättömään. Meillä on halumme ja meillä on tarpeemme: se mikä on välttämätöntä ja mikä on ylimääräistä.


Jeesuksen rukous

Luostarien tärkein tehtävä on rukoilla maailman pelastuksen puolesta. Onko tällä juurikaan tekemistä ekologisen kriisin kanssa ja voiko siitä löytyä mitään näkökulmaa ongelmaamme? Vastaus on yksinkertainen: jos uskomme, että ekologisella kriisillä on hengellinen ulottuvuus, rukous on ainoa asia, joka siinä voi auttaa. Uskon, että tämän kriisin yksi suurimmista syistä on siinä, että me olemme menettäneet yhteytemme Luojaan ja sitä kautta luomakuntaan. Tämän yhteyden me voimme korjata pelkästään opettelemalla uudelleen rukoilemaan.

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Tämän rukouksen myötä tuhannet pyhät ovat löytäneet autuuden Jumalassa. Tämä rukous on nimeltään Jeesuksen rukous ja sen pituus hieman vaihtelee kilvoittelijasta riippuen. Rukouksen juuret ovat evankeliumissa ja erityisesti niissä kohdissa, jossa Jeesus tulee parantamaan sairaita, jotka huutavat Herra armahda!

Onko näin lyhyellä rukouksella sitten merkitystä?

Jeesuksen rukouksen tarkoitus on herättää syvää katumusta, joka tarkoittaa käytännössä mielenmuutosta, metanoiaa. Mielen muutoksen tarkoitus on  järkyttää maailmallisia uskomuksiamme, nähdä nykyinen elämäntapamme tuhoon vievänä ja avata meille tie kohti pelastusta. Luulen, että tästä on syvimmillään kysymys ekologisessa kriisissä. Todellinen muutos ei tapahdu teknologisen ratkaisun kautta vaan ihmisen asennemuutoksesta.

Rukouksen hedelmiä ovat herkkyys ja vastuuntunto. Kun rukouksen seurauksena mielemme on taipuvaisempi havaitsemaan roolimme tämän kriisin synnyssä, me kykenemme syvemmin myös kantamaan siitä vastuuta. Ilman syyllisyyden kokemusta ei voi olla vastuutakaan.

Oman synnillinen tilan havaitseminen ja katumuksen ymmärtäminen on kaiken alku hengellisessä elämässä. Ellei meillä ole realistista näkemystä omasta lankeemuksestamme, me emme kykene ottamaan takaisin sitä tehtävää, joka meille paratiisissa annettiin, viljellä ja varjella tätä luomakuntaa (1. Moos. 2:15). Herääminen ja katumus ovat kaiken ydin. Me usein yritämmekin liikaa muuttaa toisia ihmisiä emmekä ole valmiit kantamaan vastuuta itse.

Mikä sitten on rukouksen päämäärä tässä maailmassa? Athos-vuoren vanhus Efraim Filotheoslainen vastaa meille: Lopulta rukous johtaa sinut tilaan, jossa näet luomakunnan sanomattomassa kauneudessa; kun sielusi pyhittyy tuon rukouksen kautta, näet luonnon uppoutuneena sanomattomaan iloon. Koko luomakunta rukoi­lee silloin kanssasi.

Rukous herättää meissä herkkyyttä näkemään luomakunnan suuri arvo ja kauneus. Tämän hengellisen heräämisen myötä me emme yksinkertaisesti voi hyväksikäyttää, saastuttaa ja tuhota elinympäristöämme. Kun liitämme tämän ekologisen huolenpidon kaikkeen seurakunnalliseen työhömme, me tulemme myös valinneeksi ratkaisuja, jotka säilyttävät tämän kauneuden myös jälkipolvimmekin.


Uhri: Yksinkertainen elämä ja paastoaminen

Mitä kaikkea uhri merkitsee ja voisiko siinä olla yksi näkökulma ekologisen kriisiin?

Luostarielämässä karsitaan kaikki turhat ja maailmalliset asiat ympäriltämme, että voisimme keskittyä ottamaan vastaan Kaikkeuden kuningasta. Jokainen luostariin lähtevä jättää kaiken entisen taakseen, kuolee maailmalle ja siten antaa suuren uhrin aloittaessaan kilvoittelun.

Uhriin ja uhraamiseen liittyy olennaisesti se, että me joudumme tinkimään jostakin. Uhri ei ole sellainen asia, jonka me annamme siitä, mikä on meille ylimääräistä vaan siitä, mikä on meille tarpeellista. Uhri on aina merkki epäitsekkyydestä ja luopumista omasta itsestämme, saadaksemme jotakin suurempaa tilalle. Me emme uhraa Jumalalle jotain halpaa tai huonokuntoista vaan tingimme jostakin antaaksemme parasta. Uhrin olennainen osa on vapaaehtoisuus ja halumme antaa uhri. Sitä ei voida vaatia väkisin samoin kuin ei rakkauttakaan.

Vanhassa testamentissa uhri merkitsee sitoutumista, liittoa, pääsyä parempaan, turvaa ja luottamista. Kyse ei ole niinkään luopumisesta tai tinkimisestä, sillä nämä molemmat asiat esiintuovat meissä piilevän itsekkyyden. Aabraham oli valmis uhraamaan Iisakin vaikka menettäisi siten ainoan poikansa. Se merkitsi liittoa Jumalan kanssa ja äärimmäisen vahvaa uskoa Herraan. Ilo ja luottamus täytti Aabrahamin, kun hän sai poikansa takaisin. Antaessamme omastamme Luojallemme, me saamme sen monikertaisena takaisin ja opimme suhtautumaan siihen oikein.


Itsensä kieltäminen ja Kristuksen tahto

Kuten jo alussa totesin, askeesi on kadonneen ihmisyyden etsimistä. Se on paluuta siihen paratiisilliseen tilaan, josta me olemme karkotettuja lankeemuksemme tähden. Ihminen on kuitenkin kutsuttu palaamaan siihen kunniaan, johon hänet luotiin. Sen vuoksi Kristus syntyi ihmiseksi maailmaan ja siksi meidät on kutsuttu seuraamaan häntä ja antaman itsemme ja koko elämämme hänelle rakkauden uhrina. Siksi katumus on olennainen osa kilvoittelua.

Jo aiemmin mainittu vanhus Efraim Filotheoslainen on todennut: Kuuliaisuus on elämä, tottelemattomuus kuolema. Lankeemuksen keskeinen osa oli tottelemattomuus Jumalan käskyjä kohtaan. Juuri tämä tottelemattomuus on edelleen se keskeinen syy, joka ekologisen kriisin taustalla vaikuttaa. Kapinoiminen, oman edun tavoittelu ja nautinnonhalu vievät meitä yhä kauemmas paratiisista ja viivyttää luomakunnan pelastusta.

Kuuliaisuus merkitsee myös tosiasioiden tunnustamista. Me olemme tässä tilanteessa, jossa koko luomakunnan monimuotoisuus on vaarannettu ihmisen ahneuden takia. Kuuliaisuus ei ole kaikkien hyve ja osa meistä edelleen uskoo, että kapinoimalla vallitsevia olosuhteita vastaan, ongelmaa ei edes ole. Lämpeneekö ilmasto vai ei, onko kasvihuonepäästöillä vaikutusta siihen?

Nöyryyden kautta me voimme ymmärtää, että meidät on asetettu varjelemaan luomakuntaa. Se merkitsee omista eduistamme tinkimistä ja sen miettimistä yhä uudelleen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Onko yhteiskunnassamme vaadittu kulutuksen ihanne sitä todellista elämää, johon meidät on kutsuttu?

Itsensä kieltäminen tarkoittaa syvimmillään oman langenneen ihmisluontomme hylkäämistä ja pukeutumista uuteen kirkastettuun ihmisyyteen. Kirkon ajattelussa kerrotaan uudesta Aadamista, Kristuksesta, joka kirkastaa ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ihmisyyden. Kun meidät kasteessa riisutaan tästä vanhasta ihmisyydestä, me puemme yllemme Kristuksen ja saamme ristin ja valkoisen kastepuvun.


Kirkastuva ja pyhittyvä luomakunta

Maailma on luotu hyväksi ja kauniiksi järjestykseksi. Se luotiin rakkaudesta ihmistä kohtaan ja Jumalan kunniaksi. Ihminen sai luomisen yhteydessä erityistehtävän, sillä hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on kutsuttu luomisessa kirkastamaan itsessään Jumalan kuva ja kasvamaan kohti Jumalan kaltaisuutta. Tämä kehotus on olennainen osa ekologisen kriisin ratkaisussa. Jumalan kuvaa meissä mm. järki, vapaus ja ilo, onnellisuus ja vastuu. Jumalan kaltaisuutta taas hyvyys, rakkaus, myötätunto, sääli, nöyryys ja kuuliaisuus. Nämä hyveet ovat meissä piileviä kykyjä, jotka me saamme askeesin kautta.

Luomakunnan pelastuminen ja kirkastuminen ei ole vain eskatologiaa. Jumalan armo ja kirkkaus on jo tullut useasti ihmisten osaksi. Ylistävät enkeljoukot Beetlehemissä, Kristuksen kaste Jordanilla, Herran kirkastuminen Taaborin vuorella, Pyhän Hengen vuodattaminen Helluntaina. Armo ja kirkkaus tulevat tähän aikaan ja valaisevat silmämme, jotta me kuulisimme ja seuraisimme Kristusta.

Tämän salaisen kirkkauden vuoksi luomakunta on nähty kontemplaation kohteena. Maksimos Tunnustajan mukaan jokainen luotu sisältää logoksen eli sanan siemenen, jonka se on saanut luomisen yhteydessä. Tämä logos merkitsee jokaiselle luodulle sidettä Luojaansa ja ainutlaatuista arvoa tässä maailmankaikkeudessa. Tämän logos-teorian taustalla on Johanneksen evankeliumin alkusäkeet, jossa Jumala luo Sanallaan maailman ja kaikki on saanut syntynsä tämän Logoksen kautta.

Maksimos kertoo ajatuksestaan: Jumalan suunnatonta hyvyyttä kuvaa se, että hän on jättänyt selviä jälkiä suuruudestaan myös aineellisiin luotuihinsa, jotka muuten ovat paljon alempana henkisiä. Nämä jäljet voivat johtaa ihmismielen erehtymättä Jumalan luo, sillä niitä tutkimalla ja seuraamalla se kohoaa kaiken näkyväksen yläpuolelle ja lopulta saavuttaa ylimmän autuuden.

Kilvoitusperinteessä puhutaan kahdesta kontemplaation muodosta fysike theoria ja mystike theoria. Theoria merkitsee katselemista ja tutkimista, kun taas fysike ja mystike katselemisen kohdetta. Tämä fysike theoria usein käännetään suomeksi sanalla luonnollinen mietiskely ja sen tarkoituksena on löytää jokaisen luodun tarkoitus ja salainen merkitys sen olemuksessa.

Maksimos jatkaa: Sinun on hyödyllistä tutkia miksi Jumala on luonut näkyväisen ja näkymättömän maailman, sillä se on todellista tietoa. Älä kuitenkaan koeta ottaa selvää kuinka hän on sen luonut ja miksi vasta nyt, sillä se tieto ylittää ymmärryksesi.

Kilvoittelijat tutkivat luomakunnan rakennetta ja johtivat siitä periaatteita myös omaan elämäänsä ja näkivät siinä vahvasti Jumalan kaitselmuksen. Monen kilvoittelijan kokemuksen mukaan tämä johtaa Jumalan tuntemiseen ja yhteyteen hänen kanssaan. Mystike theoria taas tarkoittaa kontemplaation seuraavaa askelta, jossa kohotaan puhtaasti hengelliseen maailmaan ja sen ylikin. Kontemplaatio etenee fyysisestä mystiseen ja siinä luomakunnan merkitys nähdään yhä syvällisempänä ja kokonaisvaltaisempana.

Luomakunta on siis jollakin tapaa Jumalan luoma salaisuus, joka johdattaa ihmisen kilvoituksen kautta Jumalan tuntemiseen. Me emme ole joutuneet kovinkaan kauas tuosta ajatuksesta tänäkään päivänä. Osa meistä näkee tieteen uskonnon vastakohtana mutta monelle taas tieteen ihmeet ja löydöt kertovat pikemminkin Jumalan suuruudesta ja kauneudesta.


Sopusointu luomakunnan kanssa

Maksimos Tunnustaja tuo myös toisen erityispiirteen ortodoksiseen käsitykseen luomakunnasta. Hänen mukaansa ihminen on mikrokosmos eli pienoismaailma. Tässä ominaisuudessaan hän on yhdysside näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Kun ihminen lankesi syntiin, koko luomakunta sairastui tämän lankeemuksen seurauksena. Vastaavasti, kun ihminen pyhittyy, koko luomakunta seuraa häntä pelastukseen. Tämä ajatus kuvastaa hyvin sitä papillista työtä, johon jokainen ihminen on asetettu Jumalan kuvana.

Ihmisen vastuu siis on valtava, koska hänellä on mahdollisuus saattaa koko luomakunta takaisin siihen alkuperäiseen kunniaan ja kauneuteen, jollaiseksi se luotiin paratiisissa. Maksimoksen mukaan tämä on yksi syy sille, miksi Kristus tuli ihmiseksi. Hän tuli uudistamaan langenneen ihmisyyden, jotta ihminen voisi korjata vahingoittuneen suhteensa itseensä, luomakuntaan, lähimmäiseen ja Luojaansa.

Pyhien ihmisten elämänkerroista me tiedämme, kuinka he ovat eläneet harmoniassa luomakunnan kanssa. Se on merkinnyt syvää rauhaa ja sopusointua kaiken luodun kanssa ja siinä on nähtävissä se alkuperäinen ilo, joka ihmisellä oli paratiisissa. Näyttää siis vahvasti siltä, että ihmisen tie pyhitykseen käy yhdessä luomakunnan kanssa.

Me elämme kuitenkin maailmassa jossa esim. maanjäristykset ja tsunamit aiheuttavat monesti tuhansien ihmisten kuolemia ja suurta aineellista tuhoa. Osaltaan luonnon onnettomuudet on nähty myös seurauksena ihmisen ja maailman lankeemuksesta. Niiden tarkoitus on muistuttaa ihmistä tämän elämän väliaikaisuudesta ja herättää kaipausta iankaikkiseen elämään. Toisaalta jokainen onnettomuus antaa ihmiselle myös vastuun toimia kanssakärsijänä ja auttajana. Sen vuoksi onkin tärkeää, että osaisimme jakaa omastamme ja tuntea myötätuntoa toisiamme kohtaan.

Mutta luostari-isillä elää vahvana usko myös siihen, että pahalla hengellä on suuri rooli tämän maailman kärsimyksessä. Vanhus Efraim toteaa:

Näinä viimeisinä päivinä, kun antikristuksen hengitys saastuttaa maan ja meren ja kaiken elämän hengen, Jumala lietsoo mielen rukouksen toimin­taa Kirkon helmassa ja sydämessä. Se on kuin armon virkistävä kaste, kuin tuulen humina, jonka profeetta Elia kuuli (1. Kun. 19:11–13). Se on sielun ja ruumiin terveydeksi annettu vastamyrkky näinä päivinä, jotka ovat kohdallamme, ja niinä, jotka tulevat.


Lopuksi

Tässä lyhyessä alustuksessani olen yrittänyt löytää ortodoksisen kirkon luostarielämästä joitakin periaatteita, jotka voisivat vastata ekologisen kriisin herättämään huoleen. Ne perustuvat pitkälti ihmisen omaan synnillisen tilan havaitsemiseen ja katumukseen, joka johtaa metanoiaan eli mielenmuutokseen.

Nöyryys ja kuuliaisuus ovat mielestäni avainsanoja ekologisen kriisin hyväksymisessä ja josta syntyy todellinen muutos elämässämme. Askeettinen elämäntapa perustuu itsemme kieltämiseen ja kaikenlaiseen vaatimattomuuteen elämässämme.

Askeettisen elämän tärkein asia on kirkastaa meille se, mikä meissä on Jumalan kuvaa ja löytää päämäräksemme kasvu kohti Jumalan kaltaisuutta. Olennaista kaikessa tässä on rukous ja erityisesti ortodoksiaskeetikoille se on ollut Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

tiistai 20. toukokuuta 2014

Musta tunne sisällämme

Sophie Jodoin: Estranged (2004) 














Erilaisten himojen kirjo sielussamme on suuri. Johannes Krysostomos puhuu pääsiäissaarnassaan siitä, kuinka paha henki kukistuessaan katkeroitui:

tuli katkeraksi, sillä se oli pettynyt;
tuli katkeraksi, sillä se kuoletettiin;
tuli katkeraksi, sillä se kukistettiin;
tuli katkeraksi, sillä se sidottiin.

Tätä samaa katkeruuden myrkkyä paha henki kylvää myös meidän sieluumme.

Muistatteko Raamatun ensimmäisen murhan? Kain tappoi Aabelin, koska Jumala ei katsonut Kainin uhrin puoleen vaan mieltyi Aabelin uhriin. Myöhemmin pellolla Kain tappoi veljensä vihassaan ja katkeruudessaan.

Tuhlaajapojan vanhempi veli tuli katkeraksi, kun hän näki kuinka taivaallisen vastaanoton tuon "isän poika" sai osakseen. Katkeroituiko hän lopullisesti, sitä Jeesus ei evankeliumissa kerro.

Sama katkeruuden häivähdys kerrotaan myös Jeesuksen vertauksessa viinitarhan työntekijöistä. Siinä viljelijä palkitsee työntekijöitä ihan omalla tavallaan: kaikki saavat samaa palkkaa vaikka kukin on tehnyt eri määrän töitä. Millaisella mielellä nämä ensimmäisestä hetkestä lähtien työtä tehneet poistuivat, jää myös arvoitukseksi.

Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuunPietari kielsi Jeesuksen kolmesti, ja kun pahin oli tapahtunut, hän heräsi unesta ja näki todellisuuden. Innokkuus vaihtui pettymykseen ja katkeruuteen.

Monelle meistä tämä sama katkeruuden tunne on tuttu. Sen siemen asetetaan sydämeemme lähes huomaamatta ja kun tämä rikkakasvi alkaa kasvaa, saamme tehdä joskus kovastikin työtä sen kitkemiseksi. Jumalan kuvan sijasta sielustamme saattaakin tulla pahan kuva, kun sielumme heijastelee katkeruuden tunteita.

Katkeruus on yksi ihmisen pahimmista tunteista. Se on usein salainen kuin syöpä. Tunnemme sen sisällämme ja se saattaa näkyä meissä heikentyneenä vointina, huonona olona. Kun orastava katkeruus kasvaa salaisesti sisällämme, se valtaa sielumme kuin hapate ja me katkeroidumme.

Katkeruus on ennen kaikkea himo. Se synnyttää meissä pahoja ajatuksia ja puheita mutta vähemmän pahoja tekoja. Se usein kätkeytyy sisällämme emmekä usein edes kehtaa kertoa siitä toisillemme, vaikka se aiheuttaisikin pahaa kärsimystä. Sen sijaan me saatamme verhota tämän himon joksikin muuksi tunteeksi joko tietoisesti tai tietämättämme. Olemme "realisteja" tai "totuuden" puhujia kun haluamme vähätellä tai panetella katkeruutemme kohdetta. Ellemme tee tälle himolle mitään, pian suru, synkkyys, vihamielisyys saavat yhä enemmän sijaa sydämestämme ja kipu sisällämme kasvaa ja syttyy palamaan.

Katkeruus on masennuksen sisar. Molemmat ovat samasta äidistä lähtöisin ja niiden vaikutus on pitkälti samanlainen. Molemmat lamaavat toimintakyvyn ja halun yrittää. Turhuuden tunne, epäonnistuminen ja pettymys luovat tyhjyyden ja tästä nurkasta poispääseminen voi olla kovinkin vaikeaa.

Katkeruus synnyttää vihaa ja monesti nämä kaksi tunnetta sekoittuvat toisiinsa ja ne tarvitsevat toisiaan. Molemmat tunteet ovat pimeyttä ja tekevät meidät levottomaksi ja rauhattomiksi.


Katkeruuden ääriviivat

Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet. (Hepr. 12:15)

Ensimmäinen tunnuspiirre katkeruudella on se, ettemme kykene näkemään mitään hyvää itsessämme ja näemme kaiken hyvän annettuna toisille ihmisille. Kyse on siis mielessämme tapahtuvasta oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Kun katkeruus etenee tarpeeksi, se alkaa synkentää ajattelumme yhä enemmän. Vaikka näkisimme jotakin hyvää itsessämme, me osaa arvostaa sitä tai emme pidä sitä arvokkaana.

Katkeruus on kateellisuutta toista ihmistä kohtaan ja siinä tunteessa me haluamme itsellemme ne asiat, jotka tekevät toisesta ihailtavan ja menestyvän. Siksi meidän on muistettava, ettemme me saa varastaa tai himoita toisen omaisuutta vaan olla iloinen toisen menestyksestä.

Katkeruuden vallassa me olemme kyvyttömiä näkemään omia taitojamme ja kykyjämme tai me vähättelemme niitä. Pienet elämän ympyrät ja vähäiset ihmissuhteet kasvattavat tätä tunnetta, koska me emme silloin näe koko maailman rikkautta ja monimuotoisuutta. Me näemme vain sen mitä lähimmäisellämme on ja sen mitä meillä ei ole. Kun tapaamme uuden ihmisen, me saatammekin yllättäen hylätä ne asiat, joista olimme katkeria.

Meissä saattaa syntyä ajatus, että toinen ihminen olisi voinut estää tämän katkeruuden syntymisen antamalla tarpeellista huomiota meille itsellemme. Me usein katkeroidumme, koska olemme yksinäisiä emmekä saa apua tai huomiota toiselta ihmiseltä. Toisekseen me saatamme katkeroitua toisen ihmisen teoista: katkeruuteni johtuu siitä, että tuo ihminen teki sitä ja tätä, ja nyt elämäni epäonnistui noiden tekojen seurauksena. Jos hän olisi toiminut oikein, minä en olisi katkera. Tästä syntyy toisen ihmisen syyttely ja syyllistäminen.

Mutta yhtä lailla voimme olla katkeria myös Jumalalle siitä, ettemme saaneet sitä mitä tuolle toiselle lahjoitettiin. Sen vuoksi katkeruus on epäluottamusta Jumalaan ja hänen kaitselmustaan kohtaan. Me unohdamme kuinka hänellä on hyvä tahto meitä kohtaan ja kuinka hän rakastaa ja suojelee meitä kaikissa elämämme vaiheissa. Vai tiedämmekö me parhaiten sen, mikä on hyvä sielullemme?

Moni kuvittelee katkeruudessaan, että, katkeruutemme kohde on lähes täydellinen ja virheetön. Sen vuoksi katkeruus on lähellä toisen ihmisen palvontaa. Molemmissa näemme vain toisen ihmisen "hyvyyden" vailla vikoja.


Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa (1. Moos. 4:7)

Näillä sanoilla Jumala varoitti Kainia ennen kuin tämä murhasi Aabelin.

En usko, että katkeruutta voitetaan sitä vastaan taistelemalla vaan antamalla sille periksi. Nostamalla kädet pystyyn ja julistamalla se voittajaksi. – Minä en pärjää sinulle ja siksi annan periksi. Tämä periksi antaminen ja luovuttaminen tarkoittaa sitä, että me taistelemisen sijaan käännämme katseemme Jumalaan ja elämme Kristuksen valkeudesta ja armosta.

Tämä erikoinen ohje tarkoittaa sitä, että pidämme mielessämme sen kaiken hyvän, jonka me olemme saaneet ja iloitsemme siitä. Keskitymme omaan rukouksemme ja olemme kiitollisia. Kiitollisuus on kristillisen onnemme ja ilomme lähtökohta Jumalassa.

Hyvää vastamyrkkyä on se, että me opettelemme nauttimaan elämästäsi sellaisena kuin Jumala sen meille antaa. Minulle annettu elämä on paras, tärkein ja kallein elämä joka on olemassa. Se on lahja ja siitä tulee olla kiitollinen ja etsiä ne asiat, jotka ovat hyvin. Sen vuoksi meidän pitää opetella nauttimaan pienistä ja arkisista asioista. Jos tavoittelet suuria, niin muista tehdä asiat yksi kerrallaan ja varaudu pitkään matkaan!

Älä hylkää sitä opetusta, jota Jumala haluaa sinulle opettaa. Kun me näemme toisen ihmisen menestyvän ja voivan hyvin, me emme saa tulla kateellisiksi vaan löydettävä nöyryys ja kuuliaisuus. Minulle on annettu tämä elämä ainoastaan sen vuoksi, että auttaisin lähimmäistäni, lähestyisin Luojaani ja valmistautumisen kilvoituksen kautta iankaikkiseen elämään. Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Vertaa itseäsi pyhiin ihmisiin, jotka rukoilevat puolestasi, niin löydät nöyryyden eikä katkeruutta enää ole.

Taistele ajatuksiasi vastaan ja valvo niitä. Älä anna edes ensimmäisen ajatuksen tulla mieleesi. Älä ajattele toisesta pahaa tai juorua hänestä vaan vaikene tai kehu häntä mielessäsi.


Heikompi kuin luulimme...

Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. (Efes. 4:31)

Tärkein ase katkeruuteen on rakkaus Jumalaan. Se ratkaisee koko tämän ongelman, koska silloin me kiinnitymme hänen elämäänsä ja otamme hänen tahtonsa omaksemme. Rakkaus ei ole tunteilua vaan omasta itsestämme antamista, se on luopumista omasta itsekkyydestämme, jotta voisimme tehdä tilaa Pyhän Hengen temppelille.

Seuraavaksi tärkein ase on rukous. Rakkauden yksi suurimmista muodoista on rukoilla toisen ihmisen puolesta. Rukoile sen puolesta, jolle olet katkera tai joka aiheuttaa katkeruutta. Esirukous on kuin parantavaa öljyä haavoittuneelle sielullemme ja sen kautta me opimme näkemään toisessa ihmisessä Jumalan kunnian, joka on myöhemmin tulossa myös meidänkin osaksemme. Hänessä me voimme nähdä häivähdyksen tulevasta paratiisista.

Rukoile myös itsesi puolesta, että sinua ei koeteltaisi katkeruuden tunteella ja että tuo pilvi katoaisi sielustasi. Meitä koetellaan mutta meidän on oltava lujia ja turvattava Jumalaan. Toivoa ei saa menettää.

Muista Jeesuksen rukous, kun katkeruus herää. Jeesuksen nimi karkottaa katkeruuden tuntee ja tuo sisällemme rauhan. Kun tuo katkeruuden tunne syntyy ja tunnistat sen, lausu heti mielessäsi rauhallisesti ja ajatuksella: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

Katkeruuden valtaa ei kannata yliarvioida. Se on yksi ansoista, joita tiellemme asetetaan mutta rukouksen avulla siitä pääsee eroon. Sitä vastaan ei kannata taistella muulla tavalla kuin vain kääntää sille selkänsä ja suunnata huomio vain entistä vahvemmin Jumalan hyvyyteen.

Katkeruuden tunne ei mene hetkessä ohi vaan se vaatii työtä. Vaikka me pääsemme siitä eroon suhteellisen helposti, se ei jätä meitä lopullisesti rauhaan vaan tulee yhä uudelleen kiusaamaan meitä, jos jätämme pienenkin juuren sieluumme. Sen vuoksi me tarvitsemme lakkaamatonta rukousta, katumusta ja kuoleman muistamista. Se on suuri kasvun ja muutoksen paikka meille.

Pääsiäiskauden sanoma on yksinkertainen: iloitkaa!

Katkeraan mieleen ei mahdu iloa tai kiitollisuutta. Tämä on kääntäen sanottuna myös pelastuksemme, iloitsevaan ja kiitolliseen sydämeen ei mahdu katkeruutta. Sen vuoksi kiinnittäkäämme katseemme Jumalan hyvyyteen ja siihen armoon, jota meille vuodatetaan aamusta iltaan ja iloitkaamme hänen pitkämielisyydestään!

perjantai 16. toukokuuta 2014

Aitoa rukousta etsimässä











Me tunnemme yllättävän vähän Raamatun ajan maailmaa ja siksi tarvitsemmekin lähes aina lisätietoa sen ymmärtämiseksi. Pelkästään historiallinen ja kulttuurinen välimatka Raamatun ajan maailmaan on pitkä ja tapamme ymmärtää maailmaa on kovin erilainen. Tämän päivän haasteensa on ymmärtää oikein sitä ilosanomaa, jota meille kerrotaan.

Yksi hyvä johdantoteos Raamatun ajan maailmaan, erityisesti ortodokseille, löytyy useimmista kirjastoista ja tämä kirja on Merja Merraksen ja Paul Nadim Tarazin Raamattu itämaisin silmin (Atena kust. 2005), jossa valotetaan sitä kontekstia, johon Raamatun kirjoitukset asettuvat.

Tulevana sunnuntaina luemme evankeliumin samarialaisnaisesta, jonka Jeesus tapaa Sykarin kaivolla. Meille tämän päivän suomalaisille tässä evankeliumissa ei varmaankaan ole mitään ihmeellistä. Jeesus pysähtyy kaivolla juodakseen ja keskustelee paikalle tulleen naisen kanssa vedestä, juomisesta ja janosta. Seuraavassa kohtauksessa koko seutukunta uskookin Messiaaseen. Helppoa kuin heinänteko, kun asian osaa!

Kun tutkimme tätä kertomista tarkemmin, löydämme heidän välisestään dialogista jotain todella ainutlaatuista, elävää ja puhdasta. Se kertoo Messiaan tuomasta vallankumouksesta, joka koskee rukousta, pyhiä paikkoja iankaikkista elämää. Kun tarkastelemme tekstiä enemmän, ymmärrämme paremmin miksi naisesta tuli Jeesuksen seuraaja ja miksi koko yhteisö uskoi häneen messiaana.

Jeesus rikkoi ainakin kolme raja-aitaa tavatessaan tämän naisen kaivolla. Ensinnäkin juutalaiset välttelivät samarialaisia, vierasheimoisia. He olivat halveksittua kansaa kuten muistamme kertomuksesta laupiaasta samarialaisesta. Toisekseen juutalaismiehet eivät juuri keskustelleet naisten kanssa kahden kesken kaivolla.  Lieneekö asialla jotain tekemistä sen kanssa, että monet vanhan testamentin henkilöt löysivät tulevan vaimonsa kaivon luona käytyjen keskustelujen pohjalta (Iisak, Jaakob ja Mooses). Kolmas raja-aidan rikkominen liittyykin avioliittojen lukumäärään: tällä naisella oli jo viisi takana ja kuudetta elettiin avoliiton muodossa.

Samarialaisnaisen tuskin oli helppoa jakaa vieraan miehen kanssa epäonnistumisiaan avioelämässä. Keskustelun alku ei lupaa hyvää: Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta? Mutta Jeesus osoittaa puheellaan ja asenteellaan, ettei hän ole jatkamassa vanhaa rasistista perinnettä vaan kohtaa tämänkin naisen ainutlaatuisena Jumalan kuvana. Pian tästä tapaamisesta syntyy valtaisa muutos naisen elämässä.

Evankeliumin tehtävä on saada meissä aikaan muutos, metanoia. Jos olemme kovin luutuneiden käsitysten varassa, pienikin liikahdus saattaa aiheuttaa mielessämme vastustusta ja kipua. Tämä on hyvä merkki, koska silloin jotakin voisi tapahtua sydämessämme ja muutos on mahdollinen. Ainoastaan unessa olevat eivät tunne mitään. Mutta kun tuo kipu menee ohitse, me huomaamme, että asiat ovat tuon liikahduksen jälkeen oikeilla paikoillaan.

Jumala ei koskaan satuta meitä vaan yrittää oikaista kieroon kasvaneen sielumme. Synti aiheuttaa meille haavoja, joita usein sattuu hetken aikaa kun sielujen lääkäri hoitaa niitä. Mutta kun haavat ovat parantuneet, me emme vaihtaisi saamamme hoitoa pois ja palaisi sairauteen.

Huomaamattaan nainen on tullut tavallisen kaivon sijaan elävän lähteen äärelle, josta pulppuaa iankaikkista vettä ja armon sanoja. Tämä lähde on Kristus ja tuo vesi hänen sanojaan. Nuo sanat herättävät samarialaisnaisesta vastakaikua ja muuttavat tuona helteisenä päivänä hänen elämänsä lopullisesti. Vanha ihminen kuolee tuossa naisessa ja uusi ihminen syntyy Hengestä. Tämän vuoksi hän myöhemmin ottaakin vastaan kasteen ja saa uuden nimen, Fotine, valoisa.

Samarialainen nainen sanoo Jeesukselle: anna minulle sitä vettä. Ja Herramme tarjoaa hänelle tuoretta, elävää, raikasta ja virtaavaa vettä. Hän tarjoaa vettä, pelastavia sanojaan, jotka kumpuavat iankaikkisesta elämästä. Jeesus ei tarjoa katoavaa vettä vaan antaa naisen juoda Pelastuksen lähteestä.

En usko, että tuo eläväksitekevä vesi tarkoittaa mitään tiettyä asiaa vaan ylipäätään armoa, jonka Jumala vuodattaa päällemme. Keskustelussa samarialaisnaisen kanssa pääpaino on rukoilemisessa. Sen vuoksi uskon, että oikea rukous hengessä ja totuudessa on tuota pelastavaa vettä kuivuneelle sielullemme. Yhtä paljon tämä eläväksitekevä, raikas ja puhdistava vesi on varmasti myös Herramme ehtoollista, joka parantaa sielumme ja ruumiimme synnistä. Kun siunaamme vedenpyhityksessä vettä, me saamme itsellemme raikasta ja eläväksitekevää vettä itsemme ja kotiemme pelastukseksi. Helluntaina meille vuodatetaan tämä armo Pyhän Hengen kautta tulisina kielinä. Me siis saamme armoa armon päälle!

Miksi tämä nainen oli arvollinen kohtaamaan näin ihmeellisen armon? Hän oli valmis ottamaan vastaan messiaan, Kaikkeuden kuninkaan. Se on oikeastaan ainoa asia, jota meiltä odotetaan, olemaan valmis työskentelemään Jumalan kanssa maailman pelastukseksi. Jumala hakee meitä ihmisiä, jotta voisi tehdä työtä kanssamme.

Samarialaisnainen näkee Jeesuksessa messiaan ja sen vuoksi hän vaikenee varsin vilkkaan ja rohkean keskustelun päätteeksi pyhyyden läsnäollessa. Nainen sai katsella Luojaansa silmästä ja silmään ja kuulla Kristuksen sanovan hänelle: Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi. Jumala paljastaa itsensä tälle naiselle ja puhuu hänelle kuin palavan pensaan kautta Moosekselle: Minä olen se, joka olen. Hänen kansansa odotti messiasta ja nyt odotus päättyi.

Suurten kilvoittelijoiden elämä ei päättynyt siihen, että he saivat kokea luomattoman valkeuden. Tämän armon kokemuksen tarkoitus oli vahvistaa heidän kilvoitteluaan. Rukoileminen jatkui tämän jälkeen entistä suuremman omistautumisen muodossa. Rukous jatkuu ja siksi tämäkin keskustelu Jeesuksen ja samarialaisnaisen kanssa syvenee entisestään.

Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. (Joh. 4: 23-24)

Jeesus siirtää meidän rukouksemme ulkoisista paikoista meidän sydämeemme. Tätä voi olla vaikea ymmärtää mutta kun me herkistymistä rukoukselle, antaudumme sille kokonaan ja pyrimme harjoittamaan Jeesuksen rukousta lakkaamatta, me ymmärrämme tämän olevan jotakin ihmeellistä ja totta. Koko taivaan valtakunta on sisällämme. Taivasten valtakunta on sisällämme ja meidän tulee löytää ovi sinne sisälle.

Mitä on hengessä rukoileminen? Se merkitsee rukousta Pyhässä Hengessä. Se on antautumista Pyhän Hengen valtaan. Se on keskittymistä rukoukseen, sen omaksumista ja ymmärtämistä. Omien sanojemme korvaamista Jumalan sanoilla ja tahdolla. Se on virittäytymistä ja herkistymistä hengelliselle muutokselle, jonka rukous saa meissä aikaan.

Mitä tarkoittaa totuudessa rukoileminen? Se merkitsee rukousta Kristuksessa. Kristus ei kuvaile meille totuutta vaan sanoo, että hän itse on Totuus. Hän on tullut ihmiseksi ja kuollut meidän puolestamme, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä kasteen, katumuksen ja ehtoollisen kautta. Totuus on lähtöisin Isästä ja tästä totuudesta Kristus on tullut todistamaan. Se ei muutu koskaan ja joka on vievä meidät iankaikkiseen elämään.

Me olemme tavallaan traagisia olentoja, kun synti on sumentanut mielemme. Me näemme ulkoisen mutta emme sisäistä. Kun lähestymme Herran ehtoollista, me tuskin koskaan ymmärrämme, että edessämme on kaikkeuden kuningas uhrattuna meidän puolestamme. Vain pyhä ihminen voi todella kokea tämän.

Seuraava lainaus on diakoni Osmo Kurolan artikkelista, jossa hän kertoo vanhus Efraim Katunakialaisen elämästä Athos-säätiön sivuilla.

Jumala soi hänen nähdä, miten armo todella muutti Pyhät Lahjat Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi. Armo ”avasi hänen silmänsä” lahjojen pyhittämisen jälkeen monta kertaa niin, että hän sai katsella itse Kristusta diskoksella. Ja kun tuli aika leikata Karitsa osiin, hän ei kyennyt pidättelemään kyyneleitään. Armo näytti hänelle Kristuksen sillä hetkellä sellaisena kuin Hänet on kuvattu suuren perjantain hautakuvassa. Hänen kyyneleensä kastelivat antiminssin, joka oli kuin veteen upotettu. Samalla hän näki molemmilla puolillaan enkelit toimittamassa Liturgiaa hänen kanssaan.

Meidät on kasteveden kautta synnytetty uuteen elämään Kristuksessa. Meidät puettiin valonkirkkaaseen vaatteeseen ja saimme kaulaamme voiton merkin. Kummeillamme oli palavat tuohukset kädessään, kun meidät voideltiin pyhällä mirhaöljyllä ja siten kasteemme vahvistettiin pyhän Hengen lahjan sinetillä. Tämä tapahtuma ei ole mennyttä aikaa vaan nuo lupaukset, jotka me annoimme ja ne lupaukset, jotka meille annettiin, ovat edelleen voimassa. Katumuksen ja ehtoollisen kautta me voimme uudistaa synnin tahraamassa elämämme ja päästä osalliseksi uudesta elämästä samoin kuin tämä samarialaisnainen.

En tiedä mitkä elementit tässä evankeliumin kertomuksessa inspiroivat minua kaikkein eniten, mutta jotakin valoisaa, aurinkoista, aitoa ja puhdasta siinä on. Ehkä se johtuu erilaisuuden kohtaamisesta, ulkoisten manöövereistä hylkäämisestä, aidosta rukouksesta, totuuden etsimisestä ja sen löytämisestä, Jumalan ilmestymisestä tavalliselle ihmiselle, raikkaasta vedestä kuumana päivänä ja muutoksesta, joka tapahtuu tämän naisen sielussa.

Tämä kaikki olisi turhaa ilman Kristuksen ylösnousemusta. Vasta pääsiäisaamun tyhjä hauta ja Kristuksen ylösnousemus antavat tälle kertomukselle syvällisen merkityksen. Tämä juhla kehottaa myös meitä uudistumaan omassa rukouksessamme ja etsimään siihen antaumuksellisemmin herkkyyttä ja elävyyttä.

Kristus nousi kuolleista!

perjantai 9. toukokuuta 2014

Millaisia hedelmiä odotus saa meissä aikaan?















1 Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 2 Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, 3 [i] ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. 4 Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

5 Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. 6 Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: "Tahdotko tulla terveeksi?" 7 Sairas vastasi: "Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." 8 Jeesus sanoi hänelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele." 9 Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. 10 Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: "Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi." 11 Mies vastasi heille: "Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'" 12 Silloin juutalaiset kysyivät: "Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?" 13 Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. 14 Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin." 15 Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Odottamiseen liittyvä ongelma on ajan lipuminen ohitsemme. Odotamme jonkin tapahtuman alkamista ja keskitymme vain tulevaisuuteen. Mitä enemmän me odotamme, sitä enemmän se usein vie aikaa aikaa ja voimiamme. Odottamiseen liittyy olennaisesti oma tahtomme ja odotuksemme. Elleivät nämä täyty, saatamme pettyä.

Odottamiseen ei aina liity positiivisia toiveita vaan yhtä lailla myös pelkoa ja epävarmuutta. Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. (Joh. 20:19)

Entä jos lopettaisimme kokonaan kaiken odottamisen ja alkaisimme elää niillä mahdollisuuksilla, jotka meille on tässä hetkessä annettu? Eläisimme tässä hetkessä, muistaen kaiken mitä menneisyydessä on tapahtunut ja luottaisimme tulevaisuuden suhteen Jumalan huolenpitoon. Kaikki pelastukseen tarvittavat asiat olisivatkin jo käsillämme, emme toivoisi mitään vaan tyytyisimme siihen, mitä meillä jo on.

Tämän päivän evankeliumi kertoo halvaantuneen miehen pitkästä odotuksesta, 38 vuodesta ja toiveesta parantua. Meidän elinaikamme tänä päivän on noin 80 vuotta mutta tuohon aikaan harvat elivät yli 40-vuotiaaksi - sodat, sairaudet, kulkutaudit, nälänhädän verottivat tehokkaasti väestöä. Samalla kannattaa myös miettiä asiaa toisinpäin. Mies oli sairastanut pitkään ja hän oli pannut toivonsa tämän altaan parantavaan voimaan. Tuo allas ei tuonut tosiasiallisesti pelastusta halvaantuneelle, olihan hän odotellut sen äärellä jo niin pitkään. Kuka meistä suostuisi hoitoon, jonka tuloksia saa odotella 40 vuotta?

Evankeliumin lopussa syntynyt juutalaisten vihastuminen johtuu myös odottamisesta. Eikö Jeesus voinut odottaa edes yhtä päivää, sapattia, ja sen jälkeen hoitanut asioitaan? Jeesuksen vastaus oli lyhyt: hänen isänsä, Jumala, ei sapattia vietä vaan tekee työtään taukoamatta. Lepopäivän pyhittäminen saa tämän odottamisen valossa aidon ja oikean merkityksen. Tämä sapatti oli Herran päivä, juhlapäivä. Jesaja ennustaa meille tästä päivästä ja sanoo: Jumala itse tulee ja pelastaa teidät. Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan (Jes. 35:4-6). Juutalaiset näkivät pelkästään lain edessään. Tuon lain takana oli kuitenkin elämä ja lain tarkoitus oli suojella elämää eikä päinvastoin.

Odottavan aika osaa olla todella pitkä, mutta odottavan aika voi myös kulua hyvin nopeasti. Ne, jotka odottavat elämänsä alkamista saattavat huomata kuinka kymmenen vuotta meni yhdessä hujauksessa. Jos meillä on jotakin mitä odottaa, me saatamme olla hyvinkin pitkään kärsivällisiä tulevan palkkion toivossa. Monen elämä saattaakin mennä huomaamatta ohitsemme odotellessa: koska asuntolaina on maksettu, milloin lapset muuttavat pois kotoa ja eläkepäivät alkavat...

Mutta on olemassa myös hyvää odotusta. Varhaiskristittyjen elämä oli hyvin intensiivistä, koska he odottivat Toista tulemista hyvin pian. Tämä sama kaipauksellinen Jumalan odotus tulisi myös täyttää sielumme. Siihen liittyy toivo paremmasta, pahuuden häviäminen, lohtu kivussamme ja surussamme. Tämänlainen odotus asettaa elämällemme päämäärän ja saa meidät miettimään myös elämämme suuntaa ja järkevyyttä.


Sairaus

Meidän pitäisi löytää jokaisesta evankeliumista oma itsemme. Samalla miettiä mitä Jumala haluaa minulle opettaa sekä millä lailla hän lohduttaa ja tukee minua. Ei Jumala tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa vaan että hän kääntyisi ja saisi elää. Sen vuoksi pyhä evankeliumi on hengellinen aarre. Kun me otamme sen osana kirkon liturgiaa, me ymmärrämme sen täydemmin sen omassa kontekstissaan.

Me kaikki olemme sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Betesdan allas kuvaa pyhää kirkkoamme, jota voidaan tämän evankeliumin valossa sanoa myös sairaalaksi. Kirkossakävijä tuntee, että hän tarvitsee parantajaa sielulleen katumuksen ja ehtoollisen kautta. Kuohutettava vesi kuvaa kasteastiaa, jonne Herran enkeli laskeutuu tuomaan siihen pyhityksen kuvaten Pyhää Henkeä.

Jumala kiertelee kyselemässä haluammeko me parantua. Me odotamme vaikka Kristus on jo vieressämme! Meiltä vaaditaan vain uskoa ja vastausta. Huomaatko sairastuneesi, haluatko tulla terveeksi? Jos me olemme terveitä, me emme tarvitse hoitoa tai parannusta. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. (Matt 9:12)

Jeesuksen kysymys ei tarkoita vain sitä, että onko halua päästä eroon sairaudesta vaan kyse on koko elämänsuunnan muutoksesta, parannuksen teosta vähän laajemmin. Eihän todellinen terveys merkitse vain sairauden poissaoloa vaan kokonaisvaltaista hyvinvointia, sopusointua, rauhaa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Terveyden arvon me ymmärrämme vasta silloin, kun menetämme sen.

Tämä sama pätee myös siihen olemmeko valmiita rukoilemaan, pyytämään apua ja turvautumaan Jumalaan. Ellei meillä ole mitään kaduttavaa, on turha rukoilla, sillä vain hengessään köyhät voivat tulla ravituiksi. Halvaantunut mies oli odottanut pelastusta 38 vuotta ja hän oli valmis tarttumaan Kristuksen käteen.

Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte (Matt 21:22). Meillä on oltava sellaisia pyyntöjä, joissa voimme täyttää Jumalan tahdon. Ei sellaisia, jotka syntyvät omasta turmeltuneesta ja itsekkäästä tahdostamme vaan sellaisia, jotka syntyvät rakkaudesta lähimmäiseemme ja Jumalaan.


Hengellinen halvaantuminen

Usein maailman muutokset ovat niin hitaita, ettemme näe niitä vaan totumme niihin aivan vaivihkaa. Moni meistä on halvaantunut omiin tottumuksiinsa. Halvaus voi olla kuin vankila, jonne olemme itsemme lukinneet emmekä uskalla avata ovea, koska siellä on turvallista.

Nautinnon ja tyydytyksen jatkuva hakeminen saattaa halvaannuttaa meidät tältä elämältä. Emme näe omaa itseämme pidemmälle, koska katseemme on kiinnittynyt seuraavaan päämäärään, jota tavoittelemme niin kauan kunnes se on saavutettu. Nautinnon ja tyydytyksen hakeminen ei koskaan täyty ja me olemme kuin hiiret oravanpyörässä, eteenpäin on mentävä vaikka me juoksisimme paikallamme.

Pahimmillaan hengellinen halvaantuminen merkitsee myötätuntomme sammumista lähimmäistämme kohtaan. Halvaantunut mies koki tuon välinpitämättömyyden hyvin konkreettisesti ja puki tuon tunteen sanoiksi: Minulla ei ole ketään. Sairaus kietoo ihmisen itseensä ja hän ei usein kykene näkemään kivun ja surun keskellä toisia ihmisiä. Näin oli myös Lammasportin luona, sinne oli kerääntynyt paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät pitäneet huolta toisistaan ja siksi halvaantunutkin jäi yksin, vaikka altaan ympärillä oli paljon ihmisiä.

Haluat pyhittyä, mutta sairaus estää sinua? Tämä evankeliumi saattaakin esittää meille pelottavan kysymyksen. Entä jos sinulla ei olisi koko maailmassa mitään estettä vaan olisit täysin vapaa vastaamaan Jumalan kutsuun ja kaikki voimat toteuttaa se? Halvaantunut mies sai tämän vaihtoehdon ja voimme vain kuvitella miltä hänestä tuntui 38 vuoden jälkeen.

Sen vuoksi tämä evankeliumi kertoo meille vapaudesta, jota Kristus meille tarjoaa. Vapautta elää täydellisenä ihmisenä ja löytää tarkoitus elämällemme, antaa merkitys päivillemme. Kuinka me käyttäisimme tuon vapauden, vastuullisestiko? Onnistuisimmeko säilyttämään silloin nöyryytemme? Kymmenestä spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään.

Meidät on jo kastettu mutta lähdemmekö kulkemaan tietä Kristuksen perässä? Olemmeko odottaneet ymmärtämättä, että Kristus seisoo meidän vieressämme koputtaen sydämemme oveen? Eihän hän murtaudu sisälle vaan kunnioittaa vapauttamme. Me pyydämme parannusta tietämättä onko se hyväksi meille, koituuko se pelastukseksemme ja iankaikkisen elämän saavuttamiseksi. Ehkä tämän sairauden kautta saattaisikin oppia jotakin tärkeää omasta itsestäni ja Jumalasta.


Onko parantuminen aina hyvä asia?

Kaikella on tarkoituksensa, meidän sairauksillakin...

Sairaus voi olla monella tapaa meille myös hyödyksi. Ei sairaus ole vain vika, jonka Jumala käy hoitamassa takuukorjauksena. Sanon tämän omasta kokemuksestani, jonka sain selvittyäni pitkästä sairaudesta. Sairauden keskellä en tätä kokonaan ymmärtänyt mutta jälkikäteen ajateltuna olisin voinut olla viisaampi ja kypsempi heikkouteni hetkellä. En turvannut tarpeeksi Jumalaan vaan pikemminkin ihmettelin miksi tämä kipu tuli osakseni.

Onneksi eräs veljeni kirjoitti minulle koskettavan kirjeen, jossa hän lainasi pyhä apostolin kirjettä Efesolaisille (5:20): "Kiittäkää aina Herraa" ei ole helppoa, mutta me emme näekään elämäämme kokonaisuutena emmekä liioin osaa riittävästi ajatella elämäämme ikuisuuden näkökulmasta. Kokonaisuuden näkeminen on erittäin tärkeää, ja tämä ei koske vain elämämme aikaa vaan myös sielumme kokonaisuutta. Mitä puitteita siellä onkaan, joita Luoja haluaa meissä täydentää!

Sairauden suuri lahja on nimittäin nöyryyden oppimisessa. Se opettaa meille myös kärsivällisyyttä. Sairaus on meidän mahdollisuutemme kasvaa hengellisessä elämässämme, jos osaamme suhtautua siihen oikein.

Tärkeintä ehkä ei olekaan se, että me parantuisimme vaan, että oppisimme turvaamaan hädässämme Jumalaan. Kuinka moni meistä on jo täysin oppinut kärsivällisyydessä, nöyryydessä, kestävyydessä, kuuliaisuudessa, elämän arvon ymmärtämisessä, säälissä? Sairaus opettaa meille näitä kaikkia ja enemmänkin. Kuinka moni ihminen elääkään terveenä ja hyvinvoivana vailla huolta iankaikkisesta elämästä?

Pyhä vanhus Porfyrios kirjoittaa kirjassaan, Rakkauden haavoittama: Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni.

Jumala tunsi vanhus Porfyrioksen tuskan samoin kuin halvaantuneen miehen odotuksen. Hän näkee katumuksemme kyyneleet ja pehmentyvän sydämemme, kun antaudumme hänelle. Vasta näiden tuskien jälkeen me alamme ymmärtää miten tärkeää armo, armahtaminen ja syntien anteeksisaaminen on. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole väliä omassa elämässämme. Ja toivon, että jokainen kokisi tämän niin syvästi, että antaisi sen tähden kaiken myös lähimmäiselleen anteeksi.

Jeesus tiesi, että mies on sairastanut 38 vuotta. Jumala tuntee ja tietää kyllä meidän tarpeemme ja puutteemme. Miksi hän ei parantanut miestä jo ensimmäisenä vuotena? Siksi, että parantuminen ja pelastuminen vaatii aina Luojan ja luodun yhteistyötä, synergiaa. Jumala kunnioittaa vapauttamme yli kaiken ja sen vuoksi jopa oma pelastuksemme riippuu meistä itsestämme. Tämä on suuri mysteeri, josta löytyy avaimet siihen, mikä ratkaisee iankaikkisen elämämmekin. Jumala kysyy mutta meidän pitää vastata.


Parantuminen valmistaa meitä uuteen tehtävään

38 vuotta on pitkä aika. Kun luemme pyhien askeetikkojen elämänkertoja voimme havaita, ettei vuodella eikä seitsemällä ole juurikaan merkitystä. Moni on saanut kokea Jumalan armon vasta vuosien, ellei kymmenien jälkeen. Sen vuoksi meidän ei pidäkään tavoitella merkkiä vaan löytää parempi motiivi kilvoittelullemme.

Moni meistä on jo valinnut Kristuksen seuraamisen ja me odotamme jotakin merkkiä tai ihmettä. Nämä kannattaa unohtaa ja miettiä mitä ehdoton rakkaus ja ehdoton usko tarkoittavat. Me emme seuraa Kristusta palkkion toivossa, koska se on kaupankäyntiä. Rakkaus on ainoa syymme, halumme antaa itsemme Kristukselle ilman mitään taka-ajatuksia. Rakkaudessa ei käydä vaihtokauppaa vaikka joskus saatammekin niin kuvitella.

Mikään elämässämme ei ole sattumaa vaan kaikella on tarkoituksensa. Odottaminen ja sairastaminen ovat meille aina kasvun paikka, kunhan osaamme vain nöyrtyä sen edessä.

Sairaudessa me voimme kohdata Jumalan armon ja syntyä uudelleen tähän elämään. Tarjotaanko tässä evankeliumissa helppoa armoa? Me voimme ottaa sen kevyesti vastaan, ellemme kuuntele loppuun asti: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin".

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Vieraana tässä maailmassa


Torstaina vietetään apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistopäivää. Pääsiäisyönä aloitettiin Johanneksen evankeliumin lukeminen ja helluntaihin mennessä se on luettu kokonaan. Johanneksen välittämä ilosanoma on äärettömän syvällinen ja hän erityisesti korostaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. (1. Joh. 3:1)

Olen monesti kirjoituksissani puhunut kahdesta maailmasta, pahan vallassa olevasta maailmasta ja  iankaikkisesti maailmasta. Pyhän apostoli Johanneksen teologia on pitkälti valon ja pimeyden teologiaa, jossa paha käy jatkuvaa ja väsymätöntä taistelua ihmistä vastaan. Langennut maailma on vieraantunut Jumalasta ja paha henki pyrkii estämään elämämme Jumalan yhteydessä. Siksi me joudumme tekemään jatkuvaa valintaa näiden kahden maailman välillä aina viimeiseen päivään asti.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on Johanneksen teologiassa aivan ainutlaatuista. Se sisältää äärimmäisen uhrin ihmiskunnan puolesta: antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16) Tuon uhrin kautta meidät kasteessa sidotaan hänen pelastuksensa piiriin, meistä tulee hänen lapsiaan. Samalla me erkanemme tämän maailman elämästä ja ero näiden kahden maailman välillä kasvaa. Pikku hiljaa meistä tulee muukalaisia tässä maailmassa.

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. (1. Joh 2:15-16)

Jumala on kaikkea muuta kuin tämän maailman kunnia ja päämäärä. Hän on kärsivä palvelija, hän on Kunnian kuningas, joka on naulittu ristille. Meidät on kutsuttu kuolemaan tälle maailmalle ja syntymään iankaikkiseen elämään. Kasteen sakramentissa tämä ajatus on selkeä: kasteveden kautta me vanha elämämme hukkuu ja nousemme kuolleista yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään. Tämän todisteena kaulaamme ripustetaan risti ja meidät puetaan valkoiseen kastepukuun.


Langenneen maailman siemen on paratiisissa

Langennut maailma on samaan aikaan Jumalan luoma kaunis kokonaisuus. Isä loi sen Sanallaan, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kaikki siinä oleva on luotu hyväksi ja se ilmentää Jumalan rakkautta luotuaan kohtaan. Ihminen asetettiin viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa ja tämä oli ihmisen ensimmäinen papillinen työ (1. Moos. 2:15). Meidän tehtävämme on pyhittää luomakunta ja palauttaa se alkuperäiseen kauneuteensa.

Ihmisen lankeemus oli tälle maailmalle katastrofi. Ihminen, joka oli asetettu huolehtimaan tästä paratiisista, lankesi epäuskoon, joutui maanpakoon ja niin alkoi ihmisen muukalaisuus tässä maailmassa. Maailma on joutunut synnin valtaan ja niin se kärsii ihmisen lankeemuksesta monin ero tavoin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen vieraantui Jumalasta ja seurasi käärmeen houkuttelua. Synnin vaikutus maailmassa on niin vahva, että me pidämme sitä lähes luonnollisena osana elämää. Pikemminkin se on parasiitti, joka elää hyvästä. Ellei hyvää olisi olemassa, ei olisi myöskään syntiä. Ellei syntiä olisi, niin silti hyvä olisi olemassa. Näin oli paratiisissa ennen lankeemusta ja se on luonnollinen osa elämää.

Vaikka ihminen elää tässä synnin todellisuudessa, ei Jumala hylännyt häntä. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmistä kuolettavasta synnistä ja niin me saimme jälleen mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi. Me saimme katumuksen ja kyyneleiden lahjan heti paratiisin porttien ulkopuolella. Vaikka synti kasvoi ja eneni tässä maailmassa, kaikki eivät  antaneet periksi. Profeetat tekivät väsymätöntä työtä ja heistä tulikin ikäänkuin muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa.


Maailmassa muttei maailmasta

Maailmalle vieras elämä ei ole vieraantunut maailmasta. Vaikka me hylkäämme maailman, meidän suhteemme siihen ei katkea. Lakkaamaton rukous maailman ja koko ihmiskunnan puolesta on olennainen osa kilvoittelijan rukouselämää.  Hän elää maailmassa ja tuntee sielussaan, kuinka tämän maailman pimeys tuottaa surua koko ihmiskunnalle ja siksi hän rukoilee sen puolesta.

Vaikka Kristus veti opetuslapsensa ylös tämän elämän merestä, hän ei vienyt heitä yksinäisyyteen, vaan opetti heitä maailmassa ja jätti heidät tähän maailmaan. Kun Jeesus kutsui heitä, he eivät epäröineet luopua varmasta toimeentulostaan ja seurata Kristusta. Kalastajista tuli ihmisten kalastajia.

300-luvulla syntynyt luostariliike johti monen kilvoittelijan autiomaahan hiljaisuuden ja askeesin pariin. Muukalaisuuden ja maailmalle vieraaksi tulemisen tarkoitus on kääntää syntiinlankeemuksessa syntynyt kapina-asetelma takaisin oikeinpäin. Tavoitteena oli tulla vieraaksi tälle maailmalle ja sen tilalle löytää jälleen Jumalan eläväksitekevät käskyt.

Mutta kyse ei ole autiomaasta vaan luopumisesta. Ei lupauksista vaan rukouksesta. Kyse ei ole meidän itsemme pelastamisesta vaan Kristuksen rakastamisesta. Me emme ole sidottuja aikaan tai paikkaan, sillä kaikki on jo meidän saatavillamme tässä hetkessä. Kun Kristus tapasi samarialaisnaisen kaivolla (Joh. 4), meille paljastettiin suuri murros:

Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:20-21, 23)


Turhuuksien houkutus

Me luonnostamme kaipaamme taivaan valtakuntaa mutta usein me tyydytämme tuon kaipauksen tämän maailman asioilla. Vierauden tunne herättää meissä levottomuutta emmekä usein tunnista sitä ja siksi me etsimme jotakin korviketta sille. Maailman tarjoama viihde tyydyttää nopeasti nälkämme, päihteet rauhoittavat mielemme ja niin hengellinen kaipauksemme saa tyydytyksen maailmallisilla nautinnolla. Kunnes nälkämme palaa ja pian olomme on entistä surullisempi.

Kylväjävertauksessa meille kuvataan havainnollisesti sitä, kuinka meidät hyvätkin aikomukset tukahtuvat synnin keskellä: Kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmistä, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. (Matt. 13:22-23)

Mikä näiden kahden kylvömaan ero on? Me kuulemme sanan, kutsun, kaipauksen, mutta me emme tee mitään sen eteen. Vaikka meille kerrottaisiin koko elämän merkitys, meille annettaisiin avaimet voittaa kaikki lankeemuksessa menettämämme takaisin, me emme tee sitä. Me pidämme synnin valtaa Taivasta todellisempana ja me himoitsemme tämän maailman turhuuksia. Näin uskomme heikkenee ja lopulta meillä on vain rippeet jäljellä. Mutta näistä rippeistäkin voidaan rakentaa jotakin suurta Jumalan armon avulla.


Seuraa minua!

Tie tämän maailman väliaikaisuidesta hengelliseen elämään käy itsemme tyhjentämisen ja kieltäymyksen kautta. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Kristus voisi elää meissä. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Jumalan tahto voisi elää ja kasvaa meissä.

Meidän todellisuutemme on tässä maailmassa mutta ratkaisevaa on se, elämmekö tämän maailman mukaista elämää. Sidommeko sielumme, tahtomme ja pyrkimyksemme ajalliseen vai ajattomaan? Kumpikin maailma tulee näyttämään meille hetkiä, jolloin pimeys on niin konkreettista, ettei ulospääsyä ole näkyvillä.

Mutta tuon pimeyden merkitys on erilainen näiden kahden maailman välillä. Maailman pimeys johtaa pimeyteen ja jää sinne mutta jumalallisen pimeyden tarkoitus on herättää meissä nöyryyttä ja uskollisuutta Luojaamme kohtaan. Me voimme kestävyydellä löytää luomattoman valkeuden ja armon.

Siksi jokainen pyhä ihminen on kuin tulenkantaja ja tienraivaaja. Kilvoittelija näkee maailmallisen ilon murheenaan, kun maailma kääntää harhoissaan selkänsä todelliselle elämälle ja suuntaa matkansa kohti kuolemaa. Rukouksen kautta hän elää ja rukoilee tämän maailman elämän puolesta ja se on ihmisen todellista pappeutta.

Olemmeko siis vieraita maailmassa? Me olemme vieraita tälle langenneelle maailmalle. Me emme voi tuntea omaksemme sen arvoja, sitä mihin se uskoo ja mikä sille on tärkeää. Todellinen kristitty on aina matkalla, matkalla tämän elämän läpi eikä hän löydä siitä kotia, uskontoa eikä isänmaata. Me käännämme selkämme sille ja samalla silmämme löytävät todellisen valon, jonka näkemiseen meillä menee aikaa tottua.

Kirkko on meidän kotimme tässä maailmassa, ja rukous on kieli, jota puhumme. Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan mikä on koko olemassaolomme lähde, se on Kristus. Hän ei vain näytä meille vastausta vaan hän on se. Hän on Johanneksen sanojen mukaan tie, totuus, elämä ja ylösnousemus. Hän on meidän leipämme ja elävä vesi, joka ravitsee meidät.

Koko pääsiäisen ilosanoma, ylösnousemuksen riemu, on aito ja todellinen vaihtoehto tämän maailman elämälle. Meidät on herätetty haudoista, kuolema on voitettu ja elämä hallitsee. Nyt meidän on vain päätettävä kumpaa maailmaa me pidämme todellisena ja sitoutua siihen. Emme palkkion tai hyödyn toivossa vaan osoittaaksemme rakkautemme todelliseen kohteen ja luonteen. Kaikki on ympörillämme uudistettu, olemmeko valmiita uudistamaan myös itsemmeja tulemaan muukalaisiksi tälle maailmalle?

Kristus nousi kuolleista!

perjantai 2. toukokuuta 2014

Varhain, kohta auringon noustua












Olen aamuihminen ja rakastan niitä yksinäisiä hetkiä, kun kaikkialla on hiljaista ja uusi päivä on koittamassa pimeän yön jälkeen. Luomakunta julistaa ylösnousemuksen sanomaa auringonnousun ja luonnon heräämisen muodossa ja uusi elämä alkaa meille jokaiselle. Nouseva aurinko, pimeyden häviäminen valkeudelle ja luonnon herääminen voi joskus hyvinkin hengellinen kokemus. Jokaiselle meille on annettu alkavan päivän myötä jännittävä mahdollisuus tehdä suuriakin tekoja.

Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. (Mark. 16:2)

Alkaneen päivän sarastus ei kuitenkaan poistanut haudan ja kuoleman todellisuutta Maria Magdaleenan, Marian, Jaakobin äidin, ja Salomen mielestä. Joosef Arimatialainen oli edellisenä päivänä pyytänyt Pilatukselta Kristuksen ruumiin ja käynyt hautaamassa Elämänvaltiaan uuteen kalliohautaan. Vaikka pelko, huoli ja epävarmuus täyttivät näiden pyhien ihmisten mielen, he eivät antaneet epäuskon lannistaa heitä.

Maailmallisesta näkökulmasta katsottuna naisten epäröiminen kertoo kai heikkoudesta. Mutta hengellisessä elämässä tuo epävarmuus on hedelmällinen maaperä. Kun me tyhjennämme itsemme omasta varmuudestamme ja haemme turvamme Jumalasta, olemme otollisella tiellä. Jumalan armo ja voima tukee sitä pientä jumalallista siementä meissä ja antaa kasvaa sen täyteen kukkaansa. Silloin me emme tee tekojamme omaksi kunniaksemme vaan otamme Kristuksen meihin ja niin hän elää ja kasvaa sielussamme. Tekomme ovat hänen tekojaan ja toteutamme sitä lähimmäisen rakkautta itsestämme, johon Vapahtaja meitä kehotti.

Mirhantuojanaiset olivat ensimmäiset ylösnousemuksen todistajat, siksi Magdalan Mariaa kutsutaankin apostolien apostoliksi. Lähtiessään Kristuksen haudalle he olivat huolissaan siitä, kuinka saisivat työnsä tehtyä, sillä heillä ei ollut pääsyä haudan sisälle. Moni meistä olisi jäänyt kotiin, hyvästäkin syystä. Rakkaus, jota nämä pyhät naiset tunsivat Kristusta kohtaan, oli kuitenkin samaa laatua kuin äidin rakkaus. Se on niin väkevää, että vaikka kaikki ympärillä olisi mahdotonta, niin rakastavaa huolenpitoa se ei sammuta.

Mirhantuojanaiset toivat Herralle tuoksuöljyä. Enkelin ilmoitus tekee kuitenkin tyhjäksi tämän hautauspalvelun: Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista. (Mark. 16:5-6)

Naiset lähetettiin opetuslasten luo kertomaan ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Naiset lähtivät haudalta suuren pelon vallassa eivätkä opetuslapset uskoneet mirhantuojien sanomaa. Oliko epäilys ja epäusko sittenkin voittanut? Näin oli todellakin käymässä ja pyhä evankelista Markus täydentää ylösnousemuskertomusta: Hän (Kristus) moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.(Mark. 16:14)


Meidän palveluksemme

Pyhät naiset kokivat pelastushistorian suurimman ihmeen tyhjällä haudalla. Mitä ihmeet loppujen lopuksi ovat? Ne ovat synnin ja kuoleman asettamien esteiden poistamista, jotta Jumalan tahto voisi tulla kirkastetuksi tässä maailmassa. Ihmeiden ainoa edellytys on Herramme antama armo ja se, että me katumuksen kautta käännymme Herramme puoleen. Kyse on uskollisuudesta ja luottamuksesta.

Meidän aikakautemme yksi isoista ongelmista on se, että me helposti teemme hengellisen elämän pelkäksi nojatuolimatkaksi. Jos mietimme tämän evankeliumin tapahtumia, niin siinä ei juurikaan jäädä pohtimaan asioita, vaan siinä tehdään koko ajan. Hengellisen elämä onkin hyvin konkreettista ja työntäyteistä.

Aina ei tarvitse tehdä elämässään suurta muutosta vaan jatkaa niistä hyvistä asioista, joita on tähän mennessä saanut aikaan. Ihminen, joka tekee toistuvia kääntymyksiä, voi joskus kertoa myös ihmisen elämän päämäärättömyydestä. Meille jokaiselle on annettu tässä hetkessä ja paikassa avaimet pelastukseen. Kaikissa elämän koettelemuksissa me saamme tilaisuuden osoittaa kuuliaisuutta Jumalalle ja toimia kuin mirhantuojanaiset.

Kun tarkemmin mietimme tämän evankeliumin sisältöä huomaamme, ettei naisten loppujen lopuksi täytynyt tehdä mitään. Kaikki oli valmiina ja heidän tuli vain ottaa vastaan sädehtivän enkelin ilosanoma. Samalla tavalla käy meillekin kun tulemme osalliseksi Herran ehtoollisesta: tärkeintä on aie, tuleminen ja osallistuminen. Ehkä tämä on jälleen yksi vihje siitä, millainen taivaan valtakunta on. Suuret pidot, taivaallinen hääjuhla, jossa isäntä on varannut vieraille juhlavaatteet jo valmiiksi.


Usko voi siirtää vuoria, ainakin ison kiven...

Uskon avulla me voitamme kaikki vaikeudet. Vaikka haudalla oli suuri kivi ja huoli täytti mirhantuojien mielen, he eivät antaneet tämän lannistaa heidän uskoaan ja aikomustaan. He panivat pois epäilyksen ja lähtivät rohkeasti toimittamaan pyhää palvelustaan.

Suuri kivi kuvaa tätä maailmaa, joka pyrkii estämään meitä seuraamasta Kristusta. Riippuu paljon omasta uskostamme kuinka suureksi tuo kivi mielessämme kasvaa. Jos uskomme on heikko, pienetkin esteet tuntuvat ylivoimaiselta ja keksimme helposti syyn, miksi emme jotakin voi tehdä.

Tämä evankeliumi kertoo valinnasta kahden maailman välillä. Vaikka tämä maailma oli vanginnut ja surmannut Vapahtajan, se ei kokonaan kukistanut hengessä elävän ihmisen uskoa. Opetuslapset toki olivat hajaantuneet, mutta tähän oli selvänä syynä pelko, joka alkoi Getsemanessa kun Jeesus vangittiin. Lukittujen ovien takana heillä oli tilanne, jossa he joutuivat vakavasti miettimään Kristuksen lupausten merkitystä, sisältöä ja luotettavuutta. Odotus tuntui pitkältä ja piinaavalta, ja lopulta se palkittiin ylösnousemuksen sanomalla.


Matkalla kohti tyhjää hautaa

Mikä voisi olla tätä kallista ja tuoksuvaa mirhaa, jota me käytämme Luojamme ylistämiseen? Se mirha voi olla ajatukseltaan samaa mirhaa, jolla meidät on liitetty seurakunnan jäsenyyteen. Kallista öljyä synnin haavoittamalle ja kuolevalle ruumiillemme, joka tuo meille elämän ja osallisuuden taivaan valtakunnassa. Pyhä öljy parantaa haavamme, koska uskomme samoin kuin mirhantuojanaiset, että rakkaus ja vastuuntunto lähimmäisiämme kohtaan on suurin aarre, joka sydämessämme voi olla.

Mirha on diakoniaa, jonka kautta me sidomme lähimmäistemme haavat ja pidämme hänestä huolta. Samarialaismies osoitti laupeutta tien poskessa makaavalle pahoinpidellylle ja piti hänestä huolta sitomalla hänen haavansa. Pyhä mirha on Pyhän Hengen voimaa ja armoa meissä, joka tekee vajavaisen täydellisiksi ja jonka avulla me rakastamme toisiamme.

Kuinka me voisimme tulla mirhantuojiksi tässä elämässä? Löytämällä nämä naiset sydämestämme ja näkemällä elämässämme tilaisuuksia, joissa voimme toimia kuin Joosef ja nämä pyhät naiset. Joka sunnuntai kun osallistumme liturgiaan, me tulemme kirkolle kuin mirhantuojanaiset ja osallistumme siihen iloon joka heitä kohtasi. Mutta mitä me tuomme mukanamme tuoksuöljynä ja puhtaana pellavavaatteena? Mitä nämä lahjat tarkoittavat omassa elämässämme?

Me saimme lahjaksi elämän ja meidät kastettiin Kristuksen seuraajiksi. Tämä elämämme ei ole oman tahtomme seuraamista vaan meidät on kutsuttu kaikessa täyttämään Jumalan tahto. Taito antaa anteeksi, tuntea myötätuntoa ja sääliä sekä uhrata itsemme toistemme puolesta, kirkastaa Jumalan kuvaa meissä.

Joosef Arimatialainen ja mirhantuojanaiset ovat meille ikoni rakkaudesta Kristusta kohtaan. Se on kaunis kuvaus huolenpidosta ja uhrauksesta, joka ei pysähtynyt epäilykseen vaan luotti siihen että vaikeudet voitetaan. Kun me teemme pyhiä töitä Jumalan hyväksi, silloin kaikki esteet edestämme katoavat, suuri kivikin.

Kristus nousi kuolleista!