tiistai 29. huhtikuuta 2014

Suomi24 - harkinnan paikka











Ja minä nautin suuresti nähdessäni sinun kärsimyksesi kun et saa mistään otetta ja kieriskelet omassa narsistisessa raivossasi ja epätoivossasi kun mikään temppusi eivät saa toivomaasi tulosta :) Nimimerkki "Epitimia" Suomi24 Ortodoksisuus - sivustolla

Tämä ihminen kertoo nauttivansa toisen ihmisen kärsimyksestä. Mitä tämä tekstin pätkä kertoo kirjoittajasta ja mitä tähän voisi vastata? Tämä sitaatti kertoo pahasta olosta, jota ihminen työntää ulos itsestään, koska se satuttaa sen kantajaa ja sitä on mahdotonta padota sisälle. Hedelmistään puu tunnetaan. Kun himot ja synti kasvavat ja tekevät työtä sisällämme, tässä näemme sen hedelmiä.

Onneksi tämä sitaatti oli erikoisin, jonka ensisilmäyksellä löysin. Suurin osa sivuston keskustelijoista yrittää toimia ja vastata asiallisesti mutta työ näyttää Sisyfoksen urakalta. Aina kun kivi on työnnetty vuoren laelle, se vierii alas vuoren juurelle, ja työ alkaa alusta. Syystäkin moni keskustelija turhautuu ennemmin tai myöhemmin ja alentuu samalle tasolle provosoijien kanssa. Harvemmin nämä keskustelut tuovat meissä esille parhaita puoliamme.

Meidän jokaisen sisällä on olemassa tämä henki mutta harva antaa sille äänen. Pyhän Siluanin Athosvuorelaisen (1866-1938) yksi käännekohdista oli uni, jossa hän näki käärmeen luikertelevan hänen suuhunsa. Hän tunsi suurta vastenmielisyyttä vanhaa elämäänsä kohtaan ja oli valmis muutokseen. Jokaisessa meissä voi olla tuo sama myyttinen käärme, mutta annammeko sen elää meissä ja annammeko sille äänemme?


Sivuston sosiaalinen tilaus

Minun on vaikea uskoa, että Suomi24-sivustolla käyvät ortodoksit olisivat yhtään erilaisempia ihmisiä kuin muillakaan keskustelupalstoilla käyvät kanssaihmisemme. Anonymiteetin taakse meneminen nostaa meissä alhaisen minämme esille ja sen jälkeen toimimme toisin kuin normaalissa vuorovaikutustilanteessa. Keskustelu putoaa provokaatioiden seurauksena samalla tavalla pohjalle kuin muuallakin ja käytöstavat unohtuvat.

Mutta silti se harmittaa, koska tilanne on ristiriitainen. Me olemme kristillinen yhteisö ja meidät pitäisi tuntea keskinäisestä rakkaudestamme. Meille on annettu tuolla sivustolla mahtava tilaisuus olla vieraanvaraisia ja ymmärtäväisiä, inspiroivia, ystävällisiä ja kohteliaita toisiamme kohtaan mutta kerta toisensa jälkeen jokin menee pieleen. Toki sivustolla vierailee myös muitakin kuin kirkkomme jäseniä mutta heidät on melko helppo tunnistaa sanojen käytöstä.

Jokainen meistä hakee hyväksyntää ja jokaisella on tarve kuulua ryhmään. Jokainen toivoo, että hänen mielipidettään arvostettaisiin ja että sitä myös jotenkin kannatettaisiin. On hyvä, että asioista keskustellaan ja kritiikkiä esitetään. Ihmisillä on luontainen tarve jakaa ja vertailla kokemuksia ja olla yhteydessä toisiinsa.

Me luonnostamme hahmottamme ympäristöämme tekemällä siitä havaintoja, vertailemalla ja kommentoimalla niitä toisillemme. Käytämme tämän apuna omaa kokemusmaailmaamme ja arvotamme tapahtumia luonteemme mukaan. Samalla tulemme kertoneeksi mikä meille on tärkeää, miten toivomme toisten ihmisen toimivan ja mitä toivoisimme tulevaisuudessa tapahtuvan.

Sivustolla on selvästi olemassa tilaus, joka johtuu tiedonhalustamme ja tarpeestamme ymmärtää paremmin maailmaa. Ihmiset tietävät, että asioita tapahtuu mutta usein vuorovaikutuksellinen, luotettava ja kattava tiedon saaminen on jäänyt vajaaksi. Kun kokonaisuus jää vajaaksi, me muodostamme itse kokonaisuuksia, jotta tämä kokonaiskuva olisi ymmärrettävä. Nämä täydennykset kokonaiskuvaan päätellään itse tai sitten aukot täytetään huhuilla ja kuulopuheilla.

Paras lääke tätä vastaa olisi avoimuus ja yhteisöllisyys, jossa kaikki osapuolet voisivat paremmin osallistua keskusteluun ja uudistaa yhteisöämme. Mutta se vaatii meiltä kaikilta todella paljon rehellisyyttä ja alttiutta nähdä myös omat vajavaisuutemme eikä pelätä niitä. Jos edelleen yritämme takertua aikaan, jolloin kirkkokunnastamme kerrottiin pelkästään positiivisia uutisia, ei edistystä tapahdu.  Seurakunnissa elää edelleen vahvana käsitys, ettei seurakuntaa kohtaan saa olla kriittinen, koska se merkitsee oman pesän likaamista.

Ero kuitenkin kritiikin, keskustelun ja pahansuopuuden välillä on selvä. Jos kirkon ilmiöt nähdään vain negatiivisessa valossa ilman rakentavia vaihtoehtoja, se ei johdata meitä mihinkään. Papeilla ei ole aikaa, seurakunnan työntekijät eivät välitä ihmisistä ja kirkossa kävijät syyllistyvät ylpeyteen ja syrjintään. Tämä usein aiheeton kritiikki on mahdollista siksi, että anonymiteetti antaa siihen mahdollisuuden ja osa lankeaa sen houkutukseen.


Suomi24 kertoo heikkoudestamme

Suurin vastuu tietenkin on jokaisella keskusteluun osallistujalla ja että hän on valmis seisomaan sanojensa takana. Miksi ihminen haluaa olla joku muu kuin on tai miksi hän haluaa piilottaa itsensä nimimerkin taakse? Jostain syystä nimimerkki antaa meille lähes rajattoman vapauden sanoa mitä tahansa ja siksi uskomme, ettemme ole vastuussa sanoistamme. Jos vertaamme anonyymia Suomi24-sivustoa Facebookiin, niin ero on suuri.

Miksi pelkäämme omia mielipiteitämme ja emmekä esiinny omana itsenämme? Meille on ensinnäkin annettu mahdollisuus henkilöllisyytemme salaamiseen vaikkei siihen mitään syytä olisikaan. Pelkäämme liikaa toisten ihmisten reaktioita ja luulemme, että kaikki hyvä päättyy, jos olemme eri mieltä muiden kanssa. Tämä käytös estää avoimuutta tehokkaasti. Varsinainen sanottava asia on toki tärkein eikä sen esittäjä, mutta miksi sitten nimettömyys johtaa joidenkin kohdalla usein ala-arvoiseen keskusteluun? Siksi, että vastuu velvoittaa seisomaan sanojensa takana.

Usein keskustelu alkaa näennäisellä asiakysymyksellä mutta siirtyy pian henkilökohtaisuuksiin ja toisen ihmisen tuomitsemiseen. Varmistimia ei tässä aseessa tunneta. Päämääränä ei ole ymmärryksen kasvattaminen, positiivisen vuorovaikutuksen synnyttäminen tai tiedon selvittäminen vaan mahdollisimman suuren kannatuksen saaminen ja oikeassaoleminen.

Joku provosoi ja toiset provosoituvat. Kyse on ikäänkuin pelistä, jolla haetaan reaktioita, erilaisia tuntemuksia, adrenaliinia, jännitystä. Keskustelussa on tämän ensimmäisen provosoijan lisäksi kolme muuta ryhmää: ne jotka provosoituvat, ne jotka yrittävät tehdä oikein ja ne jotka seuraavat vieressä.

Systeemi on samankaltainen kuin koulukiusaamisessa. Prosessi vaatii aina yhteisön ympärilleen, tuo yhteisö voi aloittaa kiusaamisen hyväksymällä huonon käytöksen. Mutta se voi myös lopettaa sen, sillä ettei lähde mukaan tai vahvista huonoa käytöstä. Ärsyttämisen ja provosoimisen ainoa päämäärä on huomion saaminen. Ellei huomiota saada, niin huomion hakeminen häiriköinnillä loppuu. Tarvitaan vain sanaton sopimus, ettei mukaan lähdetä vaikka toinen provosoikin. Meillä kaikilla on vastuu asiasta, vaikka vastuunmäärä vaihteleekin.


Meissä on suuri potentiaali

Koittaisiko joskus sellainen ihmeellinen päivä, että kaikki tuo sisällämme olevan käärmeen puhe lakkaisi ja tilalle tulisi kirjoituksia, jotka ohjaavat hyvään, puhuvat anteeksi antamisesta, lohduttavat ja tukevat? Vaikeitakin asioita käsiteltäisiin monipuolisesti ja lopputuloksena on jokaisen keskustelijan ymmärryksen kasvaminen. Sen jälkeen voisimme olla ylpeitä tuosta palstasta ja lähettää vaikka kirkkoonliittyjiä lukemaan sitä.

Pitäisikö papiston ja seurakunnan työntekijöiden osallistua aktiivisesti Suomi24- sivuston keskusteluihin? En tiedä miksi meidän pitäisi. Sheriffiksi? Ehkä moni osallistuukin, nimimerkin turvin. Lähes kaikki seurakuntapapit on palkattu palvelemaan seurakuntalaisia omassa paikallisseurakunnassaan. Kyse tuskin on myöskään papiston laiskuudesta tai ylimielisyydestä vaan todellisen kohtaamisen hakemisesta, joka tapahtuu aina kasvotusten. Papiston pääasiallinen työ seurakuntalaisten kanssa on sielunhoitoa ja diakoniaa, jota ei voi hoitaa muuten kuin tapaamalla näitä ihmisiä kasvokkain.

Miten me saisimme kaikki ne valmiudet käyttöön, jotka meissä luonnostaan on? Oppimalla aiemmista erehdyksistämme ja oppimalla luottamaan. Luottamalla itseemme hyvinä ihmisinä, luottamalla toisiin keskustelijoihin vaikka se aikaa viekin, ja luottamalla Jumalaan. Kiusaus huonoon käytökseen on usein suuri mutta se on aina huono valinta, joka kostautuu pahiten meille itsellemme.


Kilvoittelun paikka

Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Emme provosoi emmekä provosoidu. Toinen vaihtoehto on jättää koko sivusto Suomi24. Koska tiedän, ettei tämä sivusto katoa käyttäjien sieltä poistuttua, meidän pitää tehdä työtä itsemme kanssa. Samalla tavalla kuin teemme työtä jokapäiväisessä elämässä lähimmäistemme kanssa.

Kuinka me kunnioitamme Jumalan luomaa erilaisuuden rikkautta tässä maailmassa? Huonosti, jos olemme halukkaita tuomitsemaan lähimmäisiämme. Ortodoksinen kirkko on aina ollut luonteeltaan monikulttuurinen eikä erilaisuutta ole koettu uhkana. Kuitenkin meissä elää vahvana erikoinen vakaumus, että moneen asiaan on olemassa vain yksi ainoa oikea vastaus ja muut ovat vääriä. Toki asia on näin jos puhumme kirkon ydindogmeista, mutta jos puhumme traditioista, seurakuntaelämän arjesta tai muista tavoista, niin moninaisuus on pikemminkin siunaus.

Me tarvitsemme rakkautta tässä kilvoituksessa yli kaiken. Toisen sydäntä ei kannata yrittää voittaa väittelemällä ja oikeassa olemisella vaan etsiä ja ymmärtää toisen motiiveja niin pitkälle kuin se on mahdollista. Usein löydämme haavoja, pahaa oloa, huonoa kohtelua, hylkäämistä, ryhmästä sulkemista, huonoa kohtaamista toisen ihmisen kanssa. Me löydämme ihmisen, joka kaipaa tukea ja ymmärtäjää. Takalauta varmaan on se että, vaikkemme suoranaisesti pystyisi auttamaan toista, niin emme ainakaan pahenna hänen vammojaan.

Me emme koskaan voita väittelyä saatanan kanssa. Mitä enemmän me keskustelemme ja intämme sen kanssa, sitä tukevamman otteen se saa meistä. Sen sijaan jos me lopetamme kommunikoinnin sen kanssa samantien ja vaikka aloitamme Jeesuksen rukouksen, me voitamme tuon taistelun heti. Takaan sen.

Kuinka olla sävyisä ja armahtava tämän sivuston äärellä? Pitää muistaa, että me lähdemme harvoin samalta viivalta ja samoista olosuhteista kilvoittelemaan. Toisen ymmärrys on suurempi, matka pidempi ja elämänkokemukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Kun me pidättäydymme hermostumasta ja käännämme katseemme pois toisten vajavaisuuksista, me emme anna ääntämme käärmeen käyttöön.

Kaiken hengellisen kamppailun ja kilvoittelun perustus on kärsivällisyydessä ja pitkämielisyydessä. Ellemme tähän pysty, niin kannattaa vaieta. Hengellinen prosessi oman itsemme kanssa on pitkä ja se kesti suurimmillakin kilvoittelijoilla vuosikymmeniä. Siksi meillä on katumus, tuo toinen kaste ja rakastava Isä, joka rohkaisee meitä juuri silloin, kun sitä vähiten odotamme tai ansaitsemme. Jos lankeamme,  nouskaamme ylös ja jatkakaamme matkaa yhtä kokemusta viisaampana.

Suomi24-sivustolla on paljon hyvää tarkoittavia ihmisiä vaikka he eivät monestikaan onnistu kääntämään keskustelua kohti hyvää. Tämä ei johdu heidän puutteistaan vaan toisen osapuolen haluttomuudesta nöyrtyä. Vanhojen luostarien ohjaajavanhukset törmäävät tähän samaan ongelmaan jatkuvasti. Toista ihmistä ei voi muuttaa ja se pitää vain hyväksyä. Ainoa tie on silloin lopettaa ja siirtyä sellaiseen oppilaaseen, joka välittää.

Kosmas Aitolialaisen veljestö teki siunatun työn kääntäessään pyhän ohjaajavanhus Porfyrioksen kirjan Rakkauden haavoittama suomeksi. Lainaan lopuksi siitä katkelman, joka antaa hyvän ohjeen aiheellemme.

Jos vertaamme hyvää puutarhaan, joka on täynnä kasveja, kukkia ja puita, pahaa ohdakkeisiin ja voimaa puolestaan veteen, silloin käy näin: kanavoidessamme veden puutarhaan, kaikki kasvit kasvavat, viheriöivät, kukkivat, uudistuvat. Samaan aikaan ohdakkeet ilman kastelua kuihtuvat ja kuolevat. Jos taas vesi kanavoidaan ohdakkeisiin, ne kukoistavat.  Teidän ei siis tarvitse askaroida ohdakkeiden kanssa. Älkää ryhtyykö kitkemään pahaa pois kaikin voimin. Ei Kristus tahdo huomiomme kiinnittyvän himoihin ja vastustajaan. Suunnatkaa vesi - siis koko sielunvoimanne - kukkiin ja te saatte iloita niiden kauneudesta, hyvästä tuoksusta ja virkeydestä.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Entä jos Kristus ei olisi palannut Tuomaksen luo?












Usko on portti hengen maailmaan. Epäusko on uloskäynti.

Vaikka tuntisimme koko hengellisen maailman ja noudattaisimme kaikkia Jumalan käskyjä, mutta meiltä puuttuisi usko, meillä ei ole mitään. Kaikki on tarpeetonta, jos meiltä puuttuu usko. Näetkö miten Tuomas ajautui pyhien opetuslasten ulkopuolelle kun hän kieltäytyi uskomasta?  Ja miten hän palasi laumaan kun Kristus vahvisti hänen uskonsa?

Lukitut ovet.  Hirttäytynyt Juudas. Pietari palaamassa harharetkiltään. Saulin raivo kristittyjä kohtaan alkoi kyteä. Tällaista on elämä ilman uskoa ja Pyhää Henkeä. Jumala tiesi miten epäusko horjutti opetuslapsia.

Mitä Tuomaalle oli tapahtunut? Tuomaan silmät olivat sokaistuneet, eikä hän ollut nähnyt ylösnoussutta Kristusta. Epäilys esti häntä näkemästä. Hän oli yhtä järkyttynyt ja peloissaan kuin muutkin opetuslapset. Pelko oli niin suuri, että koko ryhmä oli hajoamassa. Tuomas oli uhittelullaan ajautumassa ulos opetuslasten joukosta, koska hän ehdollisti uskonsa. Hän itse määritteli ne olosuhteet, jossa hän olisi valmis uskomaan ja elleivät nuo ehdot olisi täyttyneet, hän olisi hylännyt uskonsa, ylösnousemuksen ja Jumalan.

Tuomaksen sokeus tunki kaikkialle, sillä hän ei ymmärtänyt miten vakavaa uhkapeliä hän pelasi. Tuomas oli jättänyt kaiken Kristuksen takia. Jos hän hylkäisi nyt Kristuksen, hänellä ei olisi mitään. EI mitään.

Entä jos Kristus ei olisi ilmestynyt uudelleen Tuomakselle?

Tuomakseen on helppo samaistua. Me olemme lukeneet  Uudesta testamentista  kokonaisuuden Kristuksen elämästä ja siksi meidän on helppo nähdä Kristuksen elämä ja opetus kokonaisuutena. Opetuslapsilla tätä isoa kuvaa ei ollut vuonna 33. Tosin olihan Maria aamulla käynyt haudalla ja kertonut sen olleen tyhjä.

Mutta Jumala laupeudessaan armahti Tuomasta. Jumala ilmestyi hänelle ja muille opetuslapsille uudelleen ja niin he saivat katsella Jumalan Poikaa, Sanaa, aistillisilla silmillään ja he saivat koskettaa hänen haavojaan. Kristus muutti heidän heikon uskonsa vahvaksi kuin veden viiniksi. Hän ei pakottanut vaan antaa mahdollisuuden uskoa.

Minä uskon; auta minun epäuskoani! Näin huudahti mykän pojan isä, joka toivoi pelastusta Jeesukselta. Kuinka moni onkaan päätynyt tähän samaan epätoivon hetkeen vuosisatojen aikana. Silloin Jumala oli kaukana, mutta samalla niin lähellä, aivan meidän vieressämme. Hän koputtaa ovellamme valmiina vahvistamaan uskoamme.


Usko muovaa ihmistä

Usko on matka, joka muokkaa meitä ihmisinä koko elämän ajan. Matkalle mahtuu hengellisiä heräämisiä ja innostumisia, jolloin tunnemme iloa ja rauhaa Kristuksessa. Ja seuraavaksi myös uskomme laimenemista ja nukahtamisia. Maailma kietoo helposti viettelyksilllään ja vaivuttaa kuoleman uneen.

Uskon eteen pitää työskennellä ja sitä vahvistetaan rukouksella, valvomisella ja paastolla. Usko ei ole pelkkä lahja vaan se on myös omien sanojemme, ajatustemme ja tekojemme tulos. Nöyryys, kuuliaisuus, kärsivällisyys eivät ole synnynnäisiä ominaisuuksia vaan askeesin tulos. Voimme herkistää itseämme näille hyveille kilvoittelemalla samoin kuin apostolit, jotka valmistautuivat suuriin päätöksiin rukouksen ja paaston voimin.

Usko tähtää pelastukseen jo tässä ajassa. Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. (Joh. 5:24). Pyhä apostoli paljastaa salaisuuden jokaiselle uskovalle. Usko lahjoittaa meille iankaikkisen elämän jo tässä elämässä. Jo tässä elämässä me saamme maistaa iankaikkista elämää.


Usko ja epäterve epäilys

Horjuminen uskossa on inhimillistä. Tuomaksen epäily oli samaa epäilyä, jota opetuslapset kokivat koko Jeesuksen julkisen toiminnan ajan. Pietari meinasi hukkua, kun hän epäili. Juudas kadotti uskonsa rahan himoissaan ja kavalsi Kristuksen. Jeesuksen vangitseminen oli suuri shokki opetuslapsille ja vaikka he vakuuttivat uskoaan usein, he joutuivat tuona yönä kauhun valtaan.

Saatana on uskon vihollinen ja se taistelee väsymättä uskoamme vastaan. Sota alkoi jo ennen luomista ja ensimmäinen haaste paratiisissa oli säilyttää usko Jumalaan. Käärme asetti Jumalan käskyn epäilyksen alaiseksi ja kehotti ihmistä miettimään uskoaan ja luottamustaan Jumalaan. Aadam lopulta epäili Luojaansa  ja lankesi tottelemattomuuteen. Hän rikkoi Jumalan käskyn.

Usko auttaa meitä jäsentämään maailmaamme ja elämäämme. Uskon kautta ymmärrämme erilaisten
sattumusten ja tapaamisten, onnistumisten ja epäonnistumisten merkityksen elämässämme, etenkin pitkällä tähtäimellä. Sen vuoksi pyhä kaitselmus ja usko ovat saman asian eri puolia. Usko merkitsee oman tahtomme sivuun laittamista ja luottamusta ja heittäytymistä Jumalan johdatuksen varaan.

Jumalan johdatus on sitä, että me jätämme oman itsekkään tahtomme ja etsimme Jumalan tahtoa elämässämme. Pyhä Siluan Athoslainen kirjoittaa: Katsokaa sellaista ihmistä, joka rakastaa omaa tahtoaan. Hänellä ei koskaan ole rauhaa sielussa, ja hän on aina tyytymätön. Mikään ei ole hänen mielensä mukaisesti. Hän jatkaa: Antakaamme itsemme Jumalan haltuun, ja silloin saamme nähdä Jumalan suunnitelman, ja Herra antaa meille myös sen, mitä emme edes odota. Mutta se, joka ei antaudu Jumalan tahtoon, ei voi koskaan nähdä Jumalan suunnitelmaa meitä varten.


Rauha teille!

Rauha tuo uskon. Kristus toivotti opetuslapsilleen rauhaa, jota tämä maailma ei tarjoa. He eivät enää pelänneet vaan he uskoivat.

Usko rauhoittaa mielen. On olemassa suurempi suunnitelma, jonka osa minä olen ja kaikella on tarkoituksensa. Näin uskon ja se rauhoittaa minua. En ole aina näin ajatellut ja siksi tiedän kontrastin näiden kahden olotilan välillä. Usko Jumalan kaitselmukseen saa minut hyväksymään vaikka en ymmärtäisikään vielä tässä vaiheessa asioiden merkityksiä ja päämäärää.

Suuri haaste pääsiäisen juhlakaudessa on vaalia sitä iloa ja rauhaa sydämessämme, jonka saimme lahjaksi. Rauha ja ilo ovat katumuksen ohella lähtökohta kaikelle hyvyydelle ja rakkaudelle lähimmäisiämme kohtaan.

Ilman Pyhää ja eläväksitekevää henkeä meillä ei ole tuota lahjaa, vain tyhjiä sanoja. Silti me olemme monesti kuin Tuomas, me emme usko ennen kuin itse näemme ja kosketamme hänen haavojaan. Meidät on jätetty uskomme varaan.

Kirkoissamme on koko viikon ajan, jokaisena päivänä kaikunut voittolaulu: Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi. Me olemme saaneet tuon saman ilosanoman kuin nämä yksitoista opetuslasta. Älkäämme siis epäilkö vaan heittäytykäämme tuohon valtaisaan armoon ja iloitkaamme!

Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Näemmekö itse sen valtavan muutoksen, jonka Herramme ristinkuolema ja ylösnousemus toi elämäämme? Kuolema ja synti on kukistettu, elämä hallitsee. Kaikki paratiisissa menettämämme on annettu meille takaisin.

Kristus nousi kuolleista!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

"Suru on valtava" - Jämijärven lento-onnettomuus



Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!

Kesken eilen alkaneen ylösnousemusjuhlan, me saimme suuren suru-uutisen Jämijärveltä, jossa kahdeksan ihmistä menehtyi lento-onnettomuudessa. Kyseessä oli lentokoneen teknisestä viasta johtunut onnettomuus, josta vain kolme ihmistä selvisi elossa. Turmassa menehtyneiden perheiden, sukulaisten ja omaisten tuska on valtava kun rakkaan läheisen, kun ystävän, isän, äidin, veljen, sisaren ja lapsen elämä päättyi äkillisesti.

Kun käännymme tämän tragedian keskellä Jumalan puoleen, kuuleeko hän tuskamme? Kyllä hän kuulee, mutta kuulemmeko me hänen vastauksensa tänä kauniina pääsiäispäivänä? Muistammeko mistä pääsiäisessä on kysymys ja muistammeko me olevamme matkalla kohti luvattua maata?

Kysymysten ja hiljaisuuden voima on suurempi surun keskellä kuin valmiiden vastausten. Tämän tragedian myötä meidät pakotetaan nyt miettimään ylösnousemuksen sanomaa entistä vakavammin ja syvemmin. Me eloonjääneet olemme saaneet tämän suru-uutisen käsiteltäväksemme, jotta vihdoin alkaisimme miettimään vakavammin sitä, minkä varaan me elämämme rakennamme ja mihin me siinä pyrimme.

Tämä onnetomuus näyttää meille elämän ääripäät ja pakottaa meidät katsomaan elämän väliaikaista todellisuutta tässä maailmassa. Ihmisiä kuolee koko ajan tälläkin hetkellä mutta harvemmin kiinnitämme siihen erityistä huomiota, ellei se kosketa suorasti omaa kokemuspiiriämme.

Tekeekö tämä onnettomuus tyhjäksi pääsiäisjuhlamme sanoman? Miksi Jumala salli tämän tapahtua juuri pääsiäispäivänä, kun toivotamme toisillemme hyvää juhlaa ja olemme täynnä alkaneen kevään elämän riemua? Miksi meidän jokaisen pitää kuolla, luopua suurimmasta lahjastamme, jonka olemme saaneet? Jos kerran Jumala on kaikkivoimallinen, niin miksi hän sallii kuoleman yhä tuhota kaikki haaveemme, miksi hän sallii kuoleman aiheuttaa meille tuskaa ja erottaa meidät rakkaistamme? Miksi meidät jätettiin tähän katoavaiseen maailmaan  kuolemaan omiin synteihimme?

Me unohdamme elävämme kaukana vieraalla maalla. Unohdettuamme jumalaisen alkuperämme, me olemme menettäneet elämämme tarkoituksen ja päämäärän. Me olemme kiintyneet tähän maailmaan niin paljon, että luulemme sen olevan kaikki mitä meillä on. Ellemme olisi niin kiintyneitä tähän maailmaan, me emme tuntisi niin suurta tuskaa kuoleman ja katoavaisuuden edessä. Toivo iankaikkisesta elämästä, sen hyvyyksistä täyttäisi meidät ilolla ja uskoisimme ja muistaisimme, että on olemassa koti, jossa rakastava isä odottaa meitä.


Metanoia, mielenmuutos

Nuo äskeisen kysymykset johdattavat meidät takaisin paastoaikaan. Paastossa meitä kutsuttiin puhdistamaan sydämemme ja ylentämään sen Herran puoleen. Mutta silti me saatamme olla kuin temppelin fariseus, joka täytti ulkoisesti lainmääräykset ja sydämessämme ei tapahtunut muutosta. Saatamme publikaanin tavoin "epäonnistua" paastossa, mutta samalla kykenemmekin sisäistämään oikean suhteen elämäämme ja kuolemaan. Jos oivallamme sen, että Kristuksen ylösnousemus muutti koko todellisuutemme, me olemme hyötyneet paastosta.

Tämän ymmärtäminen aiheuttaa sisäisen muutoksen meidän sydämessämme ja muuttaa asennettamme sekä kuolemaa että myös tätä elämäämme kohtaan. Me alamme tuon oivalluksen seurauksena näkemään asioita toisin. Vaikka kuoleman valta on todellisuutta edelleen elämässämme, se ei merkitse ihmisen elämässä kaiken loppumista vaan iankaikkisen elämän mahdollisuutta.

Pyhät ihmiset ovat uskomme ikoneita ja tienviittoja. Heidän kaikkien elämäntarinat herättelevät pohtimaan sitä, mikä on elämämme päämäärä, johon me pyrimme. Heidän lähtökohtansa oli katumus ja koko elämän kestävä kotiinpaluu. Entä toivon ja uskon kohde?  Se oli ilosanoma, jonka mukaan Kristus on voittanut kuoleman ristin kautta. Hän on laskeutunut alas kuoleman valtakuntaan ja vetänyt meidät ylös haudoista iankaikkiseen elämään. Kristus nousi kuolleista!

Tämä ilosanoma on elämämme lähde, ilomme lähde, lohdutuksemme tämän lentoturman edessä  ja siitä syntyy vapautemme elää tätä elämää ilman kuoleman pelkoa. Me toki jäämme tuntemaan saumatonta surua suuren menetyksen kohdalla mutta jälleen näkemisen toivo lohduttakoon meitä. Me voimme uudistaa ajatuksiamme tämän turman vuoksi ja kääntää uusi sivu elämämme tarinassa.

Kristus on meidän kanssamme tässä tragediassa. Hän on lohdutuksemme surun keskellä ja Hän antaa merkityksen elämälle ja kuolemalle. Kun omat kykymme loppuvat meille jää rukous. Meille jää vain rukous Herramme edessä. Parhaiten me voimme tukea surevia omaisia kantamalla esirukouksia heidän kanssaan edesmenneiden rakkaiden puolesta.

Saata, Herra, lepoon Jämijärven lento-onnettomuudessa menehtyneiden ihmisten sielut ja anna heille lepo siinä kauniissa ja viheriöivässä paikassa missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä!

Kristus nousi kuolleista!

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kristus nousi kuolleista!


Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Taas kerran vuoden kiertomme on saavuttanut täyteyden ja elämme ylösnousemuksen juhlasanomaa kuin ensi kertaa. Takanamme on pitkä paastokilvoitus ja edessämme pitkä juhlakausi. Paasto on opettanut meille kärsivällisyyttä, johdattanut meidät itsemme tuntemiseen ja suonut meille lisää itsetuntemusta  ja Jumalan pelkoa. Vuoden kierto toisensa jälkeen me saamme yhä syvemmin oppia tuntemaan tuntea johdatuksen elämässämme.

Andreas Kreetalaisen katumuskanonissa meidän eteemme tuotiin pyhien ihmisten elämänkohtaloita ja parimioiden kautta kuulimme Vanhan testamentin Jumalaa palvelevista autuaista. Sakkeus kertoi meille palavasta halusta kohdata Kristus. Tuhlaajapoika meni itseensä ja teki kunniakkaan ja pelastavan kotiinpaluun. Publikaanin nöyrä rukous kuultiin, kun hän turvasi Jeesuksen rukoukseen, armahda minua syntistä! Maria Egyptiläinen pakeni syntiä erämaahan ja voitti tämän maailman kiusaajan ja löysi rauhan. Me kiipesimme paaston tietä ylös Jerusalemiin Johannes Siinalaisten opetuksen mukaan ja niin näimme kuinka temppeli hajotettiin ja uusi luotiin kolmantena päivänä.

Ja samalla me kuulimme kuinka opetuslapset ja Jeesuksen seuraajat joutuivat suuren pelon ja huolen valtaan, kun tämän maailman ruhtinas hyökkäsi Hyvää Paimenta vastaan ja hajoitti tämän joukon. Hänet vangittiin ja pahoinpideltiin muodottomaksi, hänet nöyryytettiin ja synti runteli hänet pahuudessaan. Taivaan ja maan Luoja nautittiin ristille kuolemaan, koska me olimme kadottaneet kaiken hyvän ja oikean alkuperäisestä kauneudestamme.

Jokaisen yön jälkeen koittaa aamu ja pimeyden varjot väistyvät. Profeetta Hesekiel kertoi meille kuivuneista luista, jotka herätettiin eloon. Me kuulimme ennustuksia kolmannesta päivästä ja nyt nuo sanat käyvät toteen. Me kuulimme profetian Kristuksen ylösnousemisesta kolmantena päivänä ja nyt me olemme vastaanottaneet tämän Herramme päivän. Kristus nousi kuolleista!

Kristuksen voitto kuolemasta tekee tyhjäksi kaikki elämämme ongelmat ja vaikeudet. Me emme saa asettaa mitään niin tärkeäksi elämässämme, että se estäisi ylösnousemussanomaa. Ei ole sellaista asiaa, mitä Herra  ei olisi voittanut risrinkuolemallaan ja nyt kaikki on tehty uudeksi.

Me, jotka olemme syntiin ja rikoksiin sortuneet, älkäämme välittääkö, sillä me olemme saaneet kaiken anteeksi ja syntiemme velkakirja on revitty. Me, jotka olimme vankeja emmekä enää uskoneet vapauteen, iloitkaamme, koska vaikka ruumiimme olisi vangittu, me olemme saaneet vapauden sielullemme.

Me, jotka olemme sairastuneet ja tunnemme kipua, älkäämme välittäkö, koska sielujen ja ruumiiden parantaja on kukistanut sairauden. Me, jotka olemme kuoleman pelossa, älkäämme pelätkö, sillä kuolema ei enää merkitse loppua vaan siirtymistä taivaan valtakunnan iloitsevaan sotajoukkoon. Me, jotka olemme yksinäisiä, huomatkaamme, että Herra on kanssamme nyt ja ikuisesti. Hän antoi meille yltäkylläisen elämän!

Me, jotka olemme köyhiä ja pelkäämme toimeentulomme puolesta, iloitkaamme, sillä me olemme saaneet suuremman aarteen sielullemme kuin mitä tämä maailma kykenee koskaan antamaan meille. Me saimme ilon, jota meiltä ei voida ottaa pois. Me, jotka olemme rasitettuja ja taistelemme jaksamisemme kanssa, levätkäämme ja iloitkaamme, sillä me olemme saavuttaneet kaikkein tärkeimmän elämässämme, lupauksen pääsystä takaisin paratiisin autuuteen.

Me, jotka olimme hylättyjä, vihattuja, parjattuja, iloitkaamme tänään, koska pahan valta on voitettu - lohdutus on jo tulossa. Me, jotka olemme haavoittuneet tämän maailman taistelussa, iloitkaamme, sillä sielujen ja ruumiiden lääkäri parantaa kaikki haavamme ja luo meihin uuden hengen.

Me, jotka odotamme kuolemaa, iloitkaamme, sillä tänään kuoleman valta on voitettu ja elämä hallitsee. Me, jotka pelkäämme, rohkaiskaa mielemme, koska Kristus on astunut alas syvimpään kuiluun ja tuhonnut kuoleman vallan. Ei mikään voi enää ahdistaa meitä, koska me olemme asettuneet Kristuksen puolelle ja hän on kaiken voittaja ja hallitsija.

Me, jotka olemme vaipuneet masennuksen pimeyteen, iloitkaamme, sillä valon säteet loistavat maailmaan ja yö on päättymässä. Me, jotka olemme ajautuneet kauas turvallisesta satamasta, älkäämme pelätkö, sillä Herramme tyynnyttänyt myrskyn ja tuo meidät tyvenen sataman turvaan. Me nälkäiset ja janoiset, jotka odotamme Jumalan armoa, älkäämme oliko huolissamme, koska me olemme saaneet avun lähimmäisiltämme.

Me, jotka kierimme synneissämme emmekä löytäneet ulospääsyä siitä sokkelosta, iloitkaamme, koska nyt meille on annettu tilaisuus turvata Jumalan apuun ja paeta sieltä. Kristus on löytänyt kadonneet lampaan ja toi hänet takaisin kodin lämpöön ja turvaan!

Juhlikaamme ystäviemme kanssa sitä, miten riemu täyttää sielumme, miten armo vuodatetaan päällemme kuin kallis tuoksuöljy, ylistäkäämme yhdessä kolmiyhteistä Jumalaa hänen rakkaudestaan ihmiskuntaa kohtaan. Rakastakaamme nyt toinen toistamme ja antakaamme kaikki toisillemme anteeksi, koska me olemme saaneet tunnustuksen meidän ainutlaatuiselle arvollemme. Se kirkkaus ja kunnia, joka meille lahjoitettiin, on tullut meidän jokaisen siunaukseksi. Täyttäköön riemu nyt meidän sydämemme ja ajatuksemme, koska meidät on pelastettu pahan hengen orjuudesta.

Te kirkastetut Jumalan kuvat, tulkaa Herranne iloon! Kristus  nousi kuolleista!

Iloitkaamme ja riemuitkaamme, sillä meille annettiin mahdollisuus, ei omien yritystemme takia, vaan siksi, että Herra katsoi alhaisen palvelijoidensa puoleen ja armahti meitä. Kunnia sinulle, joka näytit meille valkeuden!

Jumalan sana tuli lihaksi ja hänen tuli asumaan meidän kurjuutemme keskelle synnin valtaamaan maailmaan. Ei hän ylenkatsonut meidän haisevaa olotilaamme vaan tuli meidän avuksemme ottamalla kannettavakseen taakan päältämme, jonka alle me olimme kaatuneet. Hän vakuutti meille, että hän on voittanut maailman ja jos vain uskomme ja luotamme häneen, me saamme iankaikkisen elämän.

Kärsivällisyytemme ja odotuksemme palkittiin ja nyt taivaallinen häähuoneen ovet on avattu meille. Juhlamusiikki kuuluu jo kauas ja kaikki on valmista! Älköön kukaan epäröidä astua taivaalliseen juhlaan! Karitsa on teurastettu ja lupaukset iankaikkisesti elämästä on meille nyt lahjoitettu.

Mistä tämä äärettömän suuri rakkaus ihmistä kohtaan johtuu? Siitä, ettei hän vain rakasta vaan se merkitsee enemmän kuin sanamme kykenevät selittämään, jotakin valtavasti suurempaa ja syvempää. Hän on rakkaus ja meidän ymmärryksellemme tuo on liian pyhää käsitettäväksi. Hän on enemmän kuin rakkaus, hän antaa meille enemmän kuin armahduksen, hän on enemmän kuin elämä, hän on olemassaolomme ja pelastuksemme. Hän on kaikkea sitä, mutta paljon enemmän.

Mirhantuojanaiset tulivat aamulla haudalle ja he toivat meille sen ainoan evankeliumin jolla on merkitystä, Kristus nousi kuolleista! Kun me olemme saaneet tämän lahjan, meille annetaan pyhän apostolin suulla yksinkertainen ohje, jota hänen vahvistaa heti uudelleen. Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! (Fil. 4:4)

Kristus nousi kuolleista!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Rakkauden vertauskuvia


 Kuluneella viikolla moni meistä on saanut osallistua sairaanvoitelun sakramenttiin, jossa meidät siunattiin pyhitetyllä öljyllä. Katumuksen sakramentissa me olemme työstäneet synnin kitkeryyttä omassa elämässämme ja saaneet anteeksiannon lahjan valmistautuessamme Ylkämme saapumiseen. Suuren viikon tapahtumat kulkevat kohti huipennusta ja taas kerran me saamme elää ainutlaatuista hetkeä, jolloin kärsimys ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa, elämä kukistaa kuoleman ja iankaikkinen elämä loistaa kirkkaana valona kalliohaudasta.

Tänään torstaina me toimitamme liturgiassa kiitosuhrin ehtoollisen asettamisen muistoksi. Suuren Torstain liturgia on erityinen, koska tällä viikolla me olemme kerranneet niitä tapahtumia, jotka johtivat Kristuksen kavaltamiseen, vangitsemiseen ja ristinkuolemaan. Olemme kuluneella viikolla lukeneet monta evankeliumia, jossa kerrotaan rakkaudesta Kristusta kohtaan, me muistamme hänen elämänsä loppuvaiheita ja liitymme tuolle tielle kohti pelastavia kärsimyksiä.

Ja miten me kiitämme tästä lahjasta, kiitämmekö me ylipäätään? Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan Mariasta, joka Simon-fariseuksen luona teki Kristukselle jotakin, jonka tulemme ikuisesti muistamaan.  Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua (Joh. 12:3). Maria antoi vastauksensa rakkaudestaan nardusöljyn muodossa.

Juudas pukee sanoiksi monen meidän ajatuksemme moisesta tuhlaamisesta ja oli huolehtivinaan köyhistä. Hän oli rationaalinen kuten mekin usein yritämme olla: Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille. Voiteen hinta, 300 denaaria, vastaa sen ajan ihmisen koko vuoden palkkaa.

Mutta kyse ei ollut diakoniasta vaan valmistautumisesta Kristuksen ylipapillisen tehtävään. Rationaaliselle ja maailmaan realiteetteihin sidotulle ihmiselle tämä oli täyttä tuhlaamista. Vaikka meillä on köyhät aina luonamme, niin nyt on aika keskittyä vain Kristukseen. Sen vuoksi Maria antoi kalliin kiitosuhrin Kristuksen hautaamista varten.

Miten me arvostamme Kristusta, miten paljon me rakastamme häntä? Ottamalla käyttöömme kalleimman mitä meillä on: oman elämämme, aikamme, saavutuksemme ja työmme tuloksen. Nämä ovat sitä samaa hengellistä nardusöljyä, jolla Maria voiteli Kristuksen. Tuo öljy kuvaa meidän rakkauttamme Jumalaa kohtaan ja kaikkea sitä, mistä olemme valmiita luopumaan seurataksemme häntä.

Tie lähimmäistemme rakastamiseen kulkee Kristuksen kautta. Meidän on rakastettava häntä kaikesta sydämestämme, voimastamme, jopa enemmän kuin vanhempiamme, perhettämme, sukulaisiamme ja ystäviämme. Vasta tämän rakkauden ymmärtämisen jälkeen me löydämme lähimmäisen rakkauden merkityksen ja vasta silloin se on aitoa ja parantavaa työtä tässä maailmassa.

Sillä hänen rakkautensa meitä kohtaan ei tunne  rajoja. Se on uudenlaista ja syvempää yhteyttä, joka merkitsee luopumista omastamme, uhrautumista rakkaiden puolesta, elämän ja olemassaolomme asettamista kaiken keskiöön. Hän ei vain opeta tai kerro meille meille pelastuksesta, hän antaa meille elämänsä, luopuu taivaalliselta kunniastaan ja niin me saamme kaiken mitä tarvitsemme ja enemmän. Hän antaa ruumiinsa ja verensä, jotta meillä olisi elämä hänessä.

Me täydellistämme tuon lahjan itsessämme viemällä ilosanomaa ylösnousseesta Vapahtajastamme maailmaan. Me otamme eukaristisen lahjan vastaan uskolla, otamme sen vastaan rakkaudella. Meidät lähetetään takaisin maailmaan, kun ilo ja riemu pelastuksesta täyttävät sielumme. Tuon ilosanoman me annamme eteenpäin, koska se on ainoa todellinen ja ikuinen asia tässä maailmassa ja elämässä. Me annamme, koska me rakastamme ja Kristus elää meissä. Me olemme hänen todistajiaan tästä rakkaudesta ja me jäämme tähän maailmaan hänen hyvyytensä apostoleiksi ja papeiksi.

Tiistaina luettiin evankeliumi, jossa kerrottiin viidestä talentista.

Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: 'Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.' Isäntä sanoi hänelle: 'Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan! (Matt 25:19-21)

Myös nämä talentit kuvaavat Jumalan rakkautta ja Herramme armoa meitä kohtaan. Me emme saa kaivaa tuota rakkautta maahan tai pitää sitä vain itsellämme vaan rakastaa tuolla samalla rakkaudella lähimmäisiämme. Mikään asia, joka on lähtöisin Jumalasta, ei käytettäessä kulu tässä maailmassa, vaan enenee, täyttää kaiken ja tekee eläväksi.

Meille annettu ehtoollinen on kuin nuo viisi talenttia. Kun tulemme osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, me saamme papillisen tehtävän toimia tässä elämässä hänen apostoleinaan. Meidät on lähetetty armahtamaan, antamaan anteeksi, rakastamaan ja säälimään lähimmäisiämme. Rakastamaan toisiamme samalla tavalla kuin Jumalakin rakastaa meitä, antamaan itsemme ja toisemme Jumalan haltuun. Kieltämään itsemme ja antamaan oma elämämme rakkauden uhriksi, eukaristiaksi.













Me elämme nyt apokalyptisen odotuksen aikaa. Kuulimme tiistain evankeliumissa, miten tuomio lähestyy ja merkitsee tämän maailman synnin ja kuoleman tuomitsemista. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. (Matt. 24:37-39)

Nooan arkki kuvaa kirkkoamme. Sen kellot varoittavat meitä lähestyvästä tulvasta ja kutsuvat meitä kiireesti arkkiin. Kun lopulta tämän maailman ruhtinas kukistettu, me saamme öljypuun oksan merkkinä pelastuksesta. Silloin me taas palaamme uhraamaan ja kiittämään kaikesta hyvyydestä, joka on tullut osaksemme.

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle, otti kaikkia uhrikelpoisia karjaeläimiä ja uhrikelpoisia lintuja ja uhrasi ne polttouhrina alttarilla. Ja kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, hän sanoi mielessään: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. (1. Moos 8:20-21)

Tie valkeuteen käy pimeyden kautta ja tie iloon murheen kautta. Me valmistaudumme tänään kirkkovuotemme ankarimpaan paastopäivään, suureen perjantaihin. Kun yö on pimeimmillään, on myös valo lähellä, kun toivottomuus on suurinta, on Jumalan armo lähellä. Pian me saamme nähdä jo ilon ensi säteitä ja se lämmittää sieluamme ilolla ja riemulla tässä pimeyden läpitunkemassa maailmassa.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kohti kuolemaa, kohti elämää

Jumalassa on elämä

Suuri paasto on päättymässä ja valmistaudumme Suuren viikon vastaanottamiseen. Tänään me elämme uudelleen tapahtumia Betaniassa, jossa Kristus herätti Lasaruksen kuolleista ja saamme vahvistuksen ylösnousemususkoomme.

Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut... Tämä Martan lause kuvaa hyvin sitä kaipausta, jossa kuoleva ihminen ikävöi Paratiisissa menettämäänsä elämäänsä.  Martta tietää, että Kristuksessa on elämä ja jos me joudumme eroon tuosta elämästä, me kuolemme. Synti erotti ihmisen Jumalasta, syntiInlankeemus erotti meidät iankaikkisesta elämästä ja meidät tuomittiin kuolemaan.

Jumala antoi ihmiselle yltäkylläisen elämän mutta ihminen menetti sen kääntyessään pois Jumalasta. Ei Jumala tuota kuolemantuomiota ihmiselle määrännyt vaan me itse päätimme kuunnella ja seurata käärmettä.  Meitä varoitettiin kuoleman olemassaolosta ja pian huomasimme alastomina, miten kavalasti saatana voi synnin kautta petti ja satutti meitä. Kaipaus jäi elämään ihmisen sydämeen ja Jumala jatkoi ihmisen etsimistä tässä maailmassa.

Jos sinä olisit ollut täällä... Vasta lankeemuksen jälkeen ihminen oppi tuntemaan Jumalan kaitselmukseen ihanuuden ja jäi kaipaamaan eläväksitekevää Sanaa. Martan valitus Jeesukselle kuvaa meidän kaipuutamme alkuperäiseen kauneuteemme täällä lakastuneessa paratiisissa, jossa kuolema pitää meitä vankeinaan. Me olemme pakkosiirtolaisuudessa ja odotamme Vapahtajaamme viemään meidät luvattuun maahan.

Martan uskontunnustus yksi kauneimmista lauseista koko evankeliumissa. Kuinka konkreettista ja elämänläheistä näiden ihmisten tunnustus on Kristukselle! Heille Jumala ei ollut oppi vaan elämän todellisuutta, jota hengitetään kuin ilmaa. Tämä uskontunnustus on kuin kuiskaus kylmässä ja pimeässä maailmassa, jossa me näemme hetken häivähdyksen Elämän kuninkaan voimasta ja mahdollisuudesta.

Me uskomme myötätuntoiseen ja sääliä tuntevaan Jumalaan, joka rakastaa ihmistä. Martan valituksen edessä Kristus koki suurta tuskaa ja surua kuoleman armottoman voiman edessä ja inhimillisyydessään hänkin musertuu maailman realismin edessä. Hän oli ihminen, kuin yksi meistä. Jeesus itki.

Hän tunsi myötätuntoa epäonnistunutta ihmistä kohtaan mutta myös tuskaa epäuskosta, jotka eivät edellenkään usko siihen, että hänessä on elämä, että hän on elämä. Ihminen on luotu vapauteen mutta tuon saman vapauden myötä hän tulee jäämään kuolemaan, ellei hän seuraa Kristusta.

Lasarus on jo kuollut mutta kuullessaan Kristuksen elävöittävän kutsun, hän astuu ulos haudasta. Jumala ei kumoa luonnonjärjestystä vaan näyttää meille sen millainen paratiisin todellisuus on. Siellä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan loppumaton elämä. Kuolemalla ei ole osaa Paratiisissa ja nyt me näemme häivähdyksen siitä todellisuudesta, johon meidät kutsuttu. Lasaruksen herättämisessä kuoleman valta tehtiin tyhjäksi.


Jumalan kuolema

Kirkossa meille tarjota selitystä tälle salaisuudelle, koska selitys ei tekisi meistä viisaampia. Vain hiljentyminen ja ihmettely antavat meille ymmärrystä tämän mysteerin edessä. On asioita, joita me voimme sanoa ja todeta, mutta uskon elämässä on vielä enemmän asioita, jotka ovat sanojemme takana, jotka opimme tuntemaan vain sydämen kokemuksen kautta.

Kuoleman valta on niin olennainen osa elämässämme, ettei edes Kristus ei voi välttää sitä tässä maailmassa. On ikuinen mysteeri, kuinka iankaikkinen Jumala voi kuolla ja miten hänet peitetään puhtaisiin käärinliinoihin ja tuoksuviin yrtteihin ja haudataan. Kuinka hän voisi vapauttaa ihmisen kuoleman vallasta? Vain itse ottamalla ihmisen osan tässä maailmassa ja käymällä läpi sen synnin todellisuuden, jossa ihminen elää. Ja tämän hän voi tehdä vain siksi, että hän samaan aikaan istuu valtaistuimella, Isän oikealla puolella.

Jumaluutensa merkkinä Kristus herätti kuolleen ystävänsä Lasaruksen eloon, joka oli maannut haudassa jo neljättä päivää. Mutta Jumalana hänen oli myös itse valmistauduttava kuolemaan, ei ystävänsä, vaan koko ihmiskunnan puolesta. Hänen oli suoritettava äärimmäisin uhri, mitä voimme kuvitella, jotta me saisimme elämän.

Kuinka kuolema kääntyy elämäksi, jäi myös opetuslapsille  mysteeriksi. Heidän oli vaikea ymmärtää pelastustyön kokonaisuutta, koska he elivät näiden tapahtumien  keskellä. Vaikka he elivät Kristuksen kanssa ja kuulivat hänen opetustaan päivittäin, he eivät nähneet vielä selkeästi asioita. Siksi he epäröivät, hämmentyivät, pakenivat, kielsivät, pelkäsivät eivätkä tienneet mitä uskoa. Lasaruksen herättäminen jää meillekin mysteeriksi, ellei paaston tie ole valmistanut meitä hengellistä maailmaa varten.

Uskommeko me todella kulkevamme Herramme kanssa kohti kuolemaa? Olemmeko me riittävästi valmistautuneet siihen vai kiellämmekö me hädän hetkellä Herramme kuin Pietari? Ellemme me kuole Kristuksessa, me emme voi syntyä uudelleen hänessä. Olemmeko valmiita jäämään tähän kuoleman maailmaan ilman mahdollisuutta syntyä uudelleen uuteen elämään Hänessä?


Herran ratsastaminen Jerusalemiin

Nyt taivasten voimat meidän kanssamme näkymättömästi palvovat. Sillä katso, kunnian Kuningas tulee sisälle. Katso, salaista, täydesti toimitettua uhria voittosaatossa kannetaan. Uskossa ja halajamisessa lähestykäämme, että tulisimme otollisiksi iankaikkisesta elämästä. Halleluja, halleluja, halleluja. (Paastoliturgian kerubiveisu)

Kerubiveisussa kerrotaan juhlahetkestä kun Herramme ratsastaa Jerusalemiin. Me näemme tämän voittosaattueen joka sunnuntai Suuressa saatossa, jossa Kristus tuodaan kumarrettavaksemme ja samalla liitymme tähän voittoisaan kulkueeseen. Siksi meitä kehotetaan suureen tarkkaavaisuuteen.

Me olemme hengellisellä matkalla kohti pyhää kaupunkia. Me tiedämme missä tuo kaupunki on, mitä se merkitsee ja mikä siellä odottaa. Pääsiäinen lähestyi pyhässä kaupungissa ja ihmiset valmistavat kiireesti juhlaa perheilleen. Uskovat valmistautuvat ottamaan vastaan kuninkaansa ja Messiaansa. Ihmiset riemuitsevat, sillä aika on täyttymässä.

Me tiedämme, että tie vie kärsimykseen ja kuolemaan mutta myös ylösnousemukseen. Palmusunnuntain juhla on aivan erityinen hetki Kristuksen elämässä, koska hänet otetaan vastaan kuninkaana ja messiaana tämän ainoan kerran. Sen jälkeen hänet revitään alas valtaistuimeltaan ja tuomitaan kuolemaan. Hänet ajetaan ulos kaupungista kuolemaan tuomittuna. Kuninkaasta tulee kapinoitsija ja rettelöitsijä.

Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää!  Kunnian kuningas lähtee nyt kukistamaan syntiä ja kuolemaa. Mutta Kristuksen elämän loppupuoli Jerusalemissa kääntyy kohti kaaosta ja Pimeys valtaa kaupungin. Missä on kuninkaan kunnia?

Maailmassa oleville kuolema merkitsee loppua mutta uskovalle se merkitsee siirtymistä kuolemasta elämään. Tämän saman mysteerin kanssa me edelleen olemme hämmennyksestä. Kristuksen kunnia ja kirkkaus on vapaaehtoisessa ristinkuolemassa, joka merkitsee rakkauden voittoa kärsimyksessä. Todellinen voitto kuolemasta tapahtuu ristillä ja sitä maailma ei tänäkään päivänä ymmärrä.

Kun Hän tuli vapaaehtoisiin kärsimyksiin Jerusalemiin, silloin pimeässä ja kuoleman varjossa istuva kansa otti käsiinsä puiden lehviä ja palmunoksia, noita voitonmerkkejä, joilla se ennalta kuvasi ylösnousemusta. (Virpomavitsojen siunausrukouksesta)

Tänä iltana Kristus tulee meidän seuraksemme. Vaikka hän on kuninkaamme, hän on myös kanssakulkijamme. Vaikka hän on taivaan kirkkaus ja luomaton Sana, hän kulkee kanssamme tänään kohti kuolemaa ja ylösnousemusta. Vaikka hän on meidät maan tomusta luonut, hän on valmis kuolemaan puolestamme.

Profeetta Sakarja valaa meihin toivoa ja ymmärrystä tämän juhlapäivän äärellä:

Tuona päivänä Herra Jumala pelastaa kansansa, kokoaa omansa yhteen kuin lammaslauman. He loistavat hänen maassaan kuin kruunussa sädehtivät jalokivet. Kuinka kauniiksi tulee maa, kuinka ihanaksi! Maa tuottaa viljan ja viinin, nuorukaiset ja neidot kukoistavat. (Sak. 9:16-17)

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Odottaessamme













Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion. - - Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä. Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään, sillä valtias on jalomielinen.

Suuren paaston viimeinen viikko alkoi ja tämän viikon jälkeen aloitamme Suuren viikon, joka johtaa meidät Herran ylösnousemusjuhlaan. Seurakunnissa on tehty paljon virpomavitsoja Palmusunnuntaita varten ja  viikonloppuna ne tuodaan siunattaviksi kirkkoon.

Olemme varmasti tyytyväisiä siihen, että paasto on tehnyt työtä meissä mutta samalla moni kokee myös, ettei paasto tänäkään vuonna edennyt suunnitelmiemme mukaan.

Kokemus riittämättömyydestä on tuttu ja se on hyvä tunne. Sen kautta me löydämme oman riittämättömyytemme, osaamme antaa anteeksi itsellemme ja näin annamme Jumalalle tilaa toimia elämässämme. Silloin me opimme nöyryyttä ja itsehillintää sekä osaamme paremmin arvioida elämämme suuntaa.

Me olemme muuttuneet paaston seurauksena. Moni varmasti tottui jo paastoamiseen, eikä siihen tarvitse kiinnittää suurempaa huomiota. Ulkoinen paasto asettuu hyvin uomiinsa, kun otamme tottumuksen avuksemme. Se on kuin nöyrä veljemme, joka kulkee mukanamme hiljaisena mutta meille tärkeänä.

Hengellinen paasto usein on haastavampaa. Paastorukouksessa kerrotaan kiusauksilta, joihin me yhä uudelleen törmäämme kilvoitellessamme. Laiskuus, velttous, vallanhimo, turhanpuhuminen valtaavat usein mielemme toisten ihmisten läsnäollessa. Vilkuillessamme sivuillemme vertaamme itseämme toisiimme ja olemme vaarassa katkeroitua ja sitten me tuomitsemme.

Missä ovat paastorukouksessa pyytämämme sielun puhtaus, nöyryys, kärsivällisyys ja rakkauden henki? Suokoon Herra, että me tuomitsemisen sijaan näkisimme omat rikoksemme ja kiittäisimme Jumalaa kaikesta hyvästä, jonka olemme saaneet.

Vaikka paastosi olisi epäonnistunut tai et olisi sitä vielä olisi edes aloittanut, niin vielä ei ole myöhäistä. Katujat otetaan ilolla vastaan ja jokaisen paluusta iloitaan. Ehdit vielä pyytää ja antaa anteeksi. Rakastava isä odottaa edelleen portin luona, Hyvä paimen jatkaa etsimistään ja Voimallinen henki johdattaa sinut pyhiin, jos vain annat sille mahdollisuuden.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Maria Egyptiläinen ja sisäinen rauha, osa II















Tee syntiä, että pysyisit synnintuntoisena. Kuulin tämän ohjeen Valamon luostarissa 80-luvulla ollessani siellä talkoolaisena, enkä kieltämättä edelleenkään tiedä, kuinka siihen suhtautua. Enimmäkseen ajattelen sen olevan huono ohje, mutta elämänkokemuksen myötä olen ymmärtänyt siinä olevan jotain perää. Sen tarkoitus on estää meistä tulemasta ulkokultaisiksi fariseuksiksi. Ylpeys valtaa mielen nopeasti jos elämme harhassa, ettei meillä ole mitään paheita.

Ehkä Marialle kävi sama kuin vainojen ajan keisareille, jotka näkivät liikaa kristittyjen verta ja he kyllästyttyään lopettivat vainot. Ehkä hän oli kuin alkoholisti joka 43. kerrallaan oli nähnyt tämän pelin ja oli valmis myöntämään, että jokaisen seuraavan erän hän tulisi taas kerran häviämään. Siksi hän oli valmis luovuttamaan taistelun sitä vastaan ja poistui areenalta voittajana.

Miksi Maria hylkäsi kaiken ja lähti erämaahan? Erämaassa sinä olet yksin demonisi kanssa. Mikään maallinen arkiasioiden hoito ei tule sinulle tekosyyksi vältellä taistelua. Sinä voit omistautua kokonaan taistelulle eikä paha käy kimppuusi lähimmäisen kanssa, jota voisit loukata. Kukaan ei puolusta sinua ja kaiken voit voittaa.

Luulen, että Marian elämässä pohjakosketus oli niin syvä, että hän joutui väkisinkin miettimään oman elämänsuunnan muutoksen lisäksi myös vanhurskasta tuomiota ja armoa. Hän on kuin tuhlaajapoika, joka joutui valintojensa kautta tilanteeseen, jossa hän joutui hyvin vakavasti miettimään elämänsä suuntaa. Vaikka molempien elämä oli umpikujassa, molemmissa silti eli toivo ja katumuksen mieli.

Jumalalle mikään tässä maailmassa ei ole käyttökelvotonta. Hän kääntää hyväksi jopa pahan hengen toiminnan, puhumattakaan ihmisen erehdyksistä ja vastoinkäymisistä. Tämä on elämän sakramentaalisuutta - se mikä on jopa meidän tuhoksemme, voikin pyhyyden läsnä ollessa muuttua pelastavaksi salaisuudeksi. Ja sama kääntäen, jokaista pyhää asiaa voidaan käyttää himollisessa mielessä synnin tekemiseen eikä mikään kaunis luonnollinen oli suojassa tältä kiroukselta.


Varhurskas tuomio ja armo

Maria Egyptiläisen kertomuksessa me opimme paljon Jumalan armosta ja pelastuksesta. Mihin himot meitä vievät ja mikä on synnin palkka? Kuinka maksan psalmin kirjoittajan sanoin Jumalalle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan ja kuinka sovitaan pahat tekoni? Vai käyvätkö ne ylitseni kuin raskas kuorma (Ps. 38:5)?

Kyse ei ole tekojen hyvittämisestä, velan maksusta, oikean tuomion mittaamisesta tai muistakaan maallisesta oikeuskäsittelystä. Ortodoksin yleisin rukous on Herra armahda ja sen kautta me pyydämme anteeksiantoa ja velkojemme unohtamista ilman mitään ehtoja. Mutta samalla se sisältää lupauksen myös siitä, että itse toimia jatkossa lähimmäisiämme kohtaan armahtavasti ja sydämessämme vakuutamme, ettemme toiste tee samaa rikosta.

Kyse on mielenmuutoksesta ja se tekeekin tästä asiasta syvällisen ja vaikean. Meidän suuri ongelma on maallinen ajattelumme, joka estää ymmärtämästä hengellistä elämää. Kuvittelemme helposti, että tuomio ja armo ovat toistensa vastakohtia, emmekä oivalla, että ne voivat olla myös saman asian kaksi eri puolta. Tuomio on mm. sitä että pahan olemus paljastetaan ja sen seurauksena meidät saatetaan pimeydestä valkeuteen. Tuomio on alkuperäisen kauneuden esiintuomista ja elämän voittokulkua tässä luomakunnassamme. Tuomio erottaa toisistaan hyvän ja pahan, oikean ja väärän, valon ja pimeyden, rakkaiden ja itsekkyyden.

Armo tarkoittaa sitä, että me voimme aina kääntyä ristiinnaulitun Kristuksen puoleen tuskassamme ja ahdistuksessamme, koska siinä on tiemme kohti pelastusta. Tuo Golgatan risti, jolla pahoinpidelty ja teloitettu vapahtajamme on ristiinnaulittu, kuvaa maailman syntiä, jonka Jumala puolestamme voittoisana kantaa. Se ei merkitse loppua vaan heikkouden kääntymistä kunniaksi ja tämän käsittäessämme tuo teloitusväline muuttuu kultaiseksi ja jalokivien koristelluksi ristiksi, joka on voiton symboli kuolemasta ja synnistä. Ristin häpeä, kunnia ja voima saattaa meidät siihen pelastavaan murrokseen, johon Mariakin ajautui. Hänellä ei ollut mitään, jolla maksaa, joten hän ei kyennyt kaupankäyntiin ja niin hänen piti antaa itsensä Jumalan haltuun.

Tästä armon hetkestä syntyi tie Kristuksen luo.  Vaikka synnit ylittävät meidän maksukykymme, meidän olisi liian helppoa vain maksaa siitä, mitä olemme rikkoneet ja poistua tuomioistuimesta kotiimme tyytyväisinä. Jumala olisi kovin verenhimoinen tuomari, jos hän vaatisi oikean kätemme syntiemme sovitukseksi.

Armo ja tuomio kulkevat käsi kädessä ja niiden kautta Jumala ympäröi meidät armoilla. Meidän osamme on ottaa vastaan tämä ääretön rakkaus samalla sanoin kuin Maria, minä olen Herran palvelijatar! Sillä ei riitä, että me vain maksamme Jumalalle velkamme takaisin, koska hän haluaa meissä muutosta ja paluutamme kotiin, jossa hän odottaa meitä. Jumala ei tullut maailmaan kutsumaan velallisiaan pakkohuutokauppoihin vaan kutsumaan lapsiaan kotiin. Eihän hän vaatinut tuhlaajapojaltakaan perintöosansa ja omaisuutensa palauttamista vaan toivoi, että maailma antaisi hänelle hänen poikansa takaisin. Hän toivoi, että poika itse tekisi tuon päätöksen ja että tuo päätös kertoisi siitä, että hän on muuttunut.

Tämän vuoksi tuntuu siltä, että joskus meidän jopa pitäisi tehdä syntiä niin paljon ja pahoin, ettemme enää koskaan tekisi sitä toista kertaa. Tämä tunne usein syntyy siitä, että me elämme monesti niin näennäisen hyvää elämää, että meillä on kaikki elämässämme kunnossa. Me joudumme niin tilanteeseen, jossa olisimme riippuvaisia toisen ihmisen armeliaisuudestaan tai anteeksiannosta, että me emme usein itsekään kykene armahtamaan tai anteeksi antamaan. Tämä näennäisen puhdas ja viaton elämämme aiheuttaa meille omahyväisyyttä, jossa tuomitsemme toisiamme kuin fariseus temppelissä.

Ehkä tämän vuoksi meidän tulisi, ehkei teoissamme, mutta ainakin mielissämme sukeltaa alas pohjamutiin ja nähdä, että ainoa tie eteenpäin on ylöspäin. Pahat teot paljastavat meille yhä tarkemmin pahuuden olemuksen ja kun seisomme kuilun partaalle, me saatamme vihdoin silloin uskoa, että tuo pudotus vie kuolemaan. Maria ei uskonut, että hän voisi puolustella tekojaan, korvata niitä tai kantaa niistä langetettua rangaistusta. Hän oli käytännössä joutunut tilanteeseen, jossa oli Vapahtajan armon varassa.

Mitään edellä olevasta ei tarvitsisi olla olemassa, jos löytäisimme synnintunnon rukouksen ja paastoamisen kautta. Me olemme usein vieraantuneet niin paljon katumuksesta, että vaikka tunnemme sen hetkittäin kirkossa korkeintaan hetken aikaa, se hälvenee ennen kuin saa johdattaa meitä katumuksen tekoihin.

Tuo synnintunto vei Marian autiomaahan ja siellä hän näki mitä ihmisen lankeemus oli tehnyt luomakunnalle. Alkuaan kaunis paratiisi oli kuivettunut, elämän virta, joka virtasi paratiisin poikki, oli kuivunut pieneksi vuoristopuroksi, joka kuitenkin tarjosi virvoittavaa vettä. Kauniit ja vihreät niityt olivat muuttuneet paahtavassa kuumuudessa hiekkadyyneiksi ja hedelmällisyys oli kadonnut. Elämän puuta ei enää ollut ja eläimet olivat kaikonneet. Maria oli läsnä syntiinlankeemuksen kanssa tässä yksinäisyydessä ja tämän käsittäminen varmasti syvensi hänen kosmista tunnettaan ihmisen lankeemuksesta. Mutta hän ei jäänyt yksin.


Oma vastuumme

Entä Marian merkitys tänä päivänä? Voimmeko hänen esimerkissään kuulla kuiskauksen yksinkertaiseen elämään tai herättääkö se meissä kaipauksen uudistaa elämämme? Vai muistamme hänen elämäänsä vain paaston viidentenä sunnuntaina ja loppuuko siihen meidän yhteytemme? Hän oli poikkeuksellinen kilvoittelija, jonka tarina jäi elämään ja me tykkäämme tästä kertomuksesta, jossa hän ylitti koko elämän hylkäämällä sen. Mitä sitten?

Nyt on meidän vuoromme tehdä elämästämme jotakin kunnioitettavaa, kaunista ja arvokasta. Ei meidän tarvitse paeta erämaahan, mutta voisimme yrittää kaivaa itsestämme sen mikä on jumalallista, hengellistä ja ikuista. Helposti sanottu enkä itse vieläkään tiedä mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa.  Sen tiedän, että se tarkoittaa rehellisyyttä ja halua tulla omaksi itseäsi, se vaatii rohkeutta, koska sisin meissä vastustaa muutosta ja samaa tekevät myös kanssaihmisemme. Mutta näin jokainen todellinen kilvoittelija joutuu tekemään. Sen takia meidän pitää kovimmillaan hylätä kotimme ja jättää perheemme, jos me tahdomme seurata Marian tavoin Kristusta.

Maria koki jotakin, mitä jokainen meistä kaipaa. Että me näkisimme oman tilamme sellaisena kuin se on. Mutta kestäisimmekö me sen pohjattoman syvyyden näkemistä? Maria näki kaiken paljaana ja hirveänä ja siksi hän teki täyskäännöksen elämässään. Jos ymmärtäisimme oman tilanteemme yhtä selvästi, mekin tekisimme mitä tahansa, jotta pääsisimme eroon tuosta taakasta. Ehkä Maria oli tässä poikkeuksellinen ihminen, että hän kesti eikä vaipunut itsetuhoisiin ajatuksiin. Hän ei peitellyt syntiään tai kaunistellut, vähätellyt, puolustellut sitä niin kuin meillä on tapana tehdä. Raaka katumus, jossa teot laitetaan eteemme sellaisina kuin ne ovat.

Henki ajoi Jeesuksen erämaahan kasteen jälkeen. Syvä katumus johtaa Marian autiomaahan. Millaiseen autiomaahan ja yksinäisyyteen me voisimme mennä? Millaiseen tahansa, jossa löytäisimme rauhan. Mitä perheemme, sukulaisemme ja ystävät sanoisivat, jos lähtisin edes luostariin, puhumattakaan erämaasta? Me, jotka olemme muuttaneet toiselle paikkakunnalle paremman tulevaisuuden toivossa, tiedämme, että ongelmat seuraavat meitä pian. Autiomaa ei löydy paikasta vaan meidän sielustamme. Luostariin me voimme lähteä vasta sitten, kun olemme sujut maailman kanssa.

Meillä on myös pyhät ikonit esikuvinamme. Nämä pyhät kuvaavat ihmisen alkuperäistä kauneutta ja ne näyttävät suunnan, josta todellinen elämme löytyy. Rukoukset kertovat osastamme ihmisenä tässä maailmassa ylistävinä, katuvina ja kiittävinä Jumalan kuvina. Jokainen ihminen on suunnaton mahdollisuus riippumatta siitä mitä hän on joutunut käymään läpi elämässään.

Marialle koitti erämaassa uusi päivä. Mutta silti hänelle jäi muisto vanhasta elämästään ja siksi hän torjuikin autiomaassa kilvoitellessaan häntä tapaamaan tulleen pyhän Zosimaksen, koska piti itseään saastaisina. Hän ei enää elänyt synnissä, mutta osasi varoa vanhoja virheitään Aleksandriassa. Tässä erikoisessa tilassa synnintunto ja sielun rauha elävät harmoniassa.

Kun kaikki aikaa myöten vanha synnillisyys ja himomme alkavat kuihtua pois ja tilalle kasvaa vahva luottamus siitä, että on tehnyt jotakin oikeaa ja pysyvää. Omatunto ei enää soimaa ja sielu saa rauhan vaikka auringon paiste ja kuivuus on polttava. Kaikkialla on hiljaista ja vain tuulen vire on seurana. Jumala armahti eikä vaatinut tilille, pyysin vapautta ja sain sen. Tässä on hetki, joka tuntuu siunaukselliselta ja samalla se on petoksen hetki. Itsetyytyväisyys kiemurtelee mieleemme ja käymme levolle. Kun heräämme, tyytymättömyys alkaa vaivata mieltämme.  Mutta minä en ole yksin, vaan Herra on kanssani.


Ikuisuus on tässä hetkessä

Pelastuksen päivä ei löydy sitten joskus, vaan samoin kuin taivaan valtakunta, se on tässä hetkessä. Me usein annamme tämän hetken lipua käsistämme kun suunnittelemme tulevaa ja lykkääminen tärkeitä päätöksiä elämässämme. Kuka lupasi meille huomisen päivän, onko meillä jokin oikeus siihen? Uskomme elää vahvasti tässä hetkessä ja jokainen hetki on tarkoitettu kiitokseen ja katumukseen.

Marian elämässä tapahtui täyskäännös ja erämaassa kilvoitellessaan hän aloitti valmistautumisen kuolemaan. Vaikka kukaan meistä ei lähtisi erämaahan, niin jokaisen on silti hyvä tehdä tili itsensä kanssa ja hyväksyä se tosiasia, että elon päiviemme määrä on rajattu ja sama kuolema koskee meitäkin.

Voiko kuolemaan valmistautua? Voi toki, elämällä. Muistamalla, että valintojemme määrä on rajallinen ja jokainen valinta pohjustaa seuraavaa valintaa. Valinnoista syntyy tapa ja tapa on pian toinen luontomme. Valmistautuminen on luopumista tästä elämästä ja kiinnittäytymistä hengelliseen maailmaan niin täydellä sielulla ja jokaisessa valinnassa, että se täyttää koko mielemme. Se täyttää mielen kärsivällisyydellä, kaipauksella ja toivolla.


Vaikka Maria näennäisesti hylkäsi maailman ja lähti autiomaahan, hän jäi jokaisen uskovaisen esikuvaksi ja oppaaksi tässä maailmassa. Nyt suuren paaston aikana on hyvä ottaa vaarin ihmisen mahdollisuudesta tulla synnin voittajaksi. Tuon voiton elementit ovat nöyryydessä, rukouksessa ja oman heikkoutemme tunnistamisessa.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Maria Egyptiläinen, armoon kiedottu kilvoittelija


Jerusalem, pitkä laivamatka, väkijoukon hälinää, Pyhän haudan kirkko, pölyävä kaupunki, pyhiinvaeltajia, tungeksimista, odotusta, perille pääsemistä, hekumaa, mielenkiintoa... Maria tulee Jerusalemiin pyhiinvaeltajien mukana kumartamaan Herran ristiä.

Maria etsi kuumeisesti tarkoitusta elämälleen. Ensin hän tarttui maailmaan ja koki suurta nautintoa, jota hän sai seksistä. Hän etsi entistä vimmatummin mutta hänen halunsa ei tyydyttynyt. Lopulta tuo nautinto toi hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää, ettei se voinut olla elämäntarkoitus tai -merkitys.  Jerusalemissa hän kohtasi vastuksen, joka esti häntä lähestymästä pyhyyttä. Voimakas ahdistus valtasi hänen sydämensä ja hän näki koko elämänsä sellaisena kuin se oli. Hän löysi Kristuksen.

Maria eli Aleksandriassa 500-luvulla ja hän on jäänyt kirkon historiaan esikuvana, joka teki elämässään täyskäännöksen välinpitämättömyydestä sen pelastamiseen. Jerusalemissa hän koki hengellisen herätyksen, jätti maailman ja lähti kilvoittelemaan autiomaahan loppuiäkseen. Maria on siinä mielessä poikkeuksellinen pyhä, että hänen menneisyyttään syntien ja himojen pauloissa ei peitellä, vaan se tuodaan vahvana kontrastina hänen pyhittymiselleen autiomaassa.


Yhteys pyhiin

Meillä on aina kaksi hankaluutta, kun luemme kertomuksia pyhistä ihmisistä. Ensimmäinen on se, että meille tarjoillaan siloteltu kuva pyhän ihmisen elämästä ja etenkin hänen nuoruudestaan. Monesti kerrotaan kuinka tämä nuorukainen teki kaiken oikein jo lapsuudessaan ja päivät kuluivat pyhäkössä rukoillen. Toinen vaihtoehto on se, että tarinan henkilöllä ei ole vaihtoehtoa Jumalan edessä vaan hän on kuin orja, jota Jumala käyttää omiin tarkoituksiinsa. Itsenäisyys ja vapaus saavat usein uuden merkityksen pyhän ihmisen elämässä ja jos pohdimme hänen elämäänsä maailmallisesta näkökulmasta moni asia jää ymmärtämättä.

Todennäköisesti jokainen palvelija käy mielessään ristiriidan oman kutsumuksen ja Jumalan kutsumuksen välillä. Erehtyminen ja vastaanpaneminen kertovat ihmisen omasta tahdosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta, joka on olennainen osa ihmisenä olemista. Todennäköisesti jokainen pyhä on käynyt tätä taistelua ennen pyhää tehtäväänsä mutta valitettavasti se usein jätetään kertomatta, jotta tarina oli ehyt ja kaunis.

Raamatun kertomuksissa tätä siistimistä ei juurikaan ole tehty mutta jos luemme myöhäisiä pyhien elämänkertoja, niin ilmiöön törmää melko usein. Siistityissä tarinoissa dramatiikka katoaa, koska olemme tottuneet siihen, että kaikki menee aina hengellisessä elämässä Jumalan tahdon mukaan eikä kukaan mokaile. Pahimmillaan niistä puuttuu silloin aito elämä, pohdinta, hengellinen taistelu ja epäilys. Vaikka tarinan kirjoittajat ovat tarkoittaneet hyvää, se riisuu helposti inhimillisyyden näiltä pyhiltä ja etäännyttää meidät heidän luotaan.

Ja samaan aikaan me tunnemme kuinka hyvät, omat hengelliset saavutuksemme ovat kuin pieni kasa leivänmuruja, joita olemme puolivahingossa onnistuneet keräämään. Onnistumisemme ovat vähäisiä ja epäonnistumisten lista on pitkä. Emme ehkä hyvälläkään tahdolla voi sanoa, että me olisimme onnistuneet tai edes välttäneet tappiota.

Kuilu kasvaa suureksi oman elämämme ja pyhien ihmisten elämän välille. Oma kilvoitukseni on arvokasta ja tärkeää mutta onko minulla mitään yhteistä kirkkomme pyhien ihmisten kanssa? En ole kilvoitellut nuoruudestani asti vaan päiväni ovat menneet turhuudessa, en uskalla tunnustaa koko syntimereni laajuutta vaan yritän parhaani mukaan kaunistella ja selitellä tekemisiäni.  Usein tuntuu siltä kuin pyhillä ihmisillä olisinko olosuhteiden suhteen aivan erityisasema meihin tavallisiin ihmisiin.

Tässä kohden kaksi Mariaa lohduttavat meitä oman elämänsä esimerkillä. Maria Egyptiläisessä me voimme nähdä, ettei ole olemassa sellaista syvyyttä, josta Jumala ei meitä nostaisi, ei sellaista häpeää, josta ei voisi vapautua. Jokaisella on mahdollisuus anteeksiantoon katumuksen kautta.

Nöyryyden, puhtauden ja omistautumisen esikuva ja suojelija meille tulee aina olemaan neitsyt Maria. Kun omat voimamme rukouksessa ovat loppuneet, hän jatkaa siitä, johon me jäimme. Kun otteemme lipsuu ja irtoaa, hän jää meidän seuraamme. Kun taakka on liian raskas, hän tulee auttamaan meitä. Kun hengellisen elämämme liekki sammuu, hän sytyttää sen uudelleen esirukouksellaan.


Ole sitkeä!

Moni ihminen seurasi autiomaahan lähteneitä kilvoittelijoita ja näin syntyi luostariliike. Tunnettujen kilvoittelijoiden ympärille kerääntyi kuulijoita aina 300-luvulta alkaen ja näistä syntyi luostariyhteisöjä. Harvalla tuskin oli samanlaista taustaa kuin Marialla mutta jokaisella oli varmasti palava halu päästä pois kaupunkien melusta ja turhuudesta ja löytää todellinen tarkoitus elämälleen. Maria on esikuva suuresta katumuksesta, mutta samalla myös suuresta toivosta ja luottamuksesta. Jo vanhastaan on sanottu, että siellä missä on paljon katumusta, siellä on myös paljon anteeksiantoa! Maria tuskin luotti enää itseensä ja siksi hän oli valmis turvaamaan Jumalaan.

Mikä Marian elämän sanoma meille on? Katumalla saa anteeksi vaikka millaiset synnit? Elämä autiomaan paahteessa pyhittää meidät? Marian kertomus vaikuttaa lähes yliluonnolliselta mutta hänen valintansa on esimerkillinen meille jokaiselle. En tarkoita, että meidän pitäisi muuttaa erämaahan ja hylätä perheemme ja läheisemme. Väitän, että kaikki työkalut ovat meidän sisällämme.

Jokainen meistä vajoaa helposti "mielettömyyden syövereihin", mutta harva haluaa apua sieltä poispääsemiseksi. Marian suuri oivallus ei ollut autiomaa vaan kerta kaikkinen omistautuminen sille päätökselle, jonka hän teki. Tehkää lupauksia Herralle ja täyttäkää ne! (Ps. 76:12)

Silti elämämme on kaatumista, kompastelua ja ylösnousemista. Tätä jokapäiväistä toimintaamme kuvaa parhaiten toivon käsite. Vaikka kerta toisensa jälkeen me epäonnistumme, luovuttaa ei saa, vaan silloin pitää uskoa ja luottaa. Tämä totisesti kasvattaa meissä nöyryyttä ja itsetuntemusta ja samalla se toivottavasti herkistää meissä anteeksiantamisen taitoa. Kysymys ei siis loppujen lopuksi ole kiinni siitä paikasta, jossa me kilvoittelemme, vaan siitä kuinka monta kertaa me nousemme ylös ja jatkamme.


Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa. (2. Moos 3:5)

Ennen kuin Mooses lähti viemään Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta, Jumala ilmestyi hänelle palavassa pensaassa. Mooseksen kokema ilmestys täytti hänet pyhällä pelolla, olihan Jumala juuri puhutellut häntä. Jumala kehotti häntä ottamaan pois kenkänsä koska hän seisoi pyhällä paikalla. Herra sanoi vielä: "Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala." Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. Profeetta Moosesta kutsutaan Jumalan näkijäksi, koska hän oli otollinen lähestymään Jumalaa ja  välittämään hänen tahtonsa Israelin kansalle. Myös Maria koki pyhän läsnäolon hyvin vahvana voimana Jerusalemissa ja tämä voima esti häntä astumasta kirkkoon.

Miten monin eri tavoin ihmiset ovatkaan yrittäneet lähestyä Jumalaa ilman, että he voisivat katsoa häneen ja jäädä samalla henkiin. Hänen nimensä sanominen oli kielletty eikä Mooses kyennyt nostamaan katsettaan Herraansa kohti. Jaakobin kerrotaan nähneen Jumalan kasvot ja se merkitsi käänne kohta hänen elämässään, hänestä tuli Israel. Aabraham kestitsi kolmea enkeliä Mamren tammistossa kun Pyhä Kolminaisuus oli hänen vieraanaan. Profeetta Daniel näki näyssä Isä-Jumalan vanhana valkopartaisena kuninkaana, ikiaikaisena, jonka eteen Ihmisen poika astui. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka luomaton valkeus sokaisi opetuslapset Taaborin vuorella ja Jordanilla he kuulivat äänen taivaasta.

Jokainen, joka on tuntenut kunnioitusta pyhää kohtaan voi aavistaa mitä tämä luontaantyöntävyys, varovaisuus ja pelko tarkoittavat. Ihmisillä on luonnostaan tämä vaisto ja olen nähnyt monen kerran kirkkoa esitellessäni kuinka ihmiset varovat ja vaikenevat kirkossa, etenkin kun lähestytään alttaria.  Harvassa on ne ihmiset, jotka ilman kunnioitusta marssivat kirkkoon eivätkä kunnioita pyhää tilaa.

Kun minut irtisanottiin Hyvinkään papin työstä keväällä 2013, minulla oli pitkä aika etten käynyt kirkossa. Isolta osalta kysymys oli sairauslomastani, joka seurasi olkapääleikkauksesta, mutta kun liturgia toisensa perään jäi väliin, tunsin kuinka kynnys liturgiaan osallistumiseen kasvoi koko ajan. Kun sitten ensi kertaa menin Tallinnan Pyhän Simeonin ja Hannan kirkkoon kolmen kuukauden tauon jälkeen, oloni oli hyvin herkkä. Tunsin pitkästä aikaa palveluksen kauneuden, erityisesti kerubiveisun sävelmän ja silloin kaikki muistot tulivat mieleeni. Vahvin tunne oli kuitenkin pyhyyden polttava hetki kun en juuri uskaltanut edes liikkua. Tunsin koko olemuksessani, etten ollut kelvollinen lähestymään tai edes olemaan paikallani. Olin palannut kotiin ja kaipauksen synnyttämä levottomuus lakkasi. Koko päivän oloni oli hyvin kiitollinen ja tunsin saaneeni jotain hyvin ainutlaatuista.

Maria koki hyvin vahvana Jumalan läsnäolon ja vaikeuden lähestyä pyhää ristiä. Tämä vastustus ei ajanut häntä pois pelastuksen polulta vaan se vahvisti hänen uskoaan. Hän ymmärsi olevansa aivan ainutlaatuinen Jumalan kuva joka oli pahasti pirstaloitunut himon ja synnin teon seurauksena. Hän tunsi vahvan katumuksen ja sen seurauksena hän lähti pelastamaan elämäänsä jättämällä kaiken entisen taakseen. Miten loistava kuva tämä onkaan katumuksen sakramentista! Lupaus Jumalalle parannuksesta ja sen toteuttaminen keinoista piittaamatta.

Tämä luotaantyöntävä tunne suojelee pyhyyttä tässä maailmassa. Tämä kunnioitus johtuu siitä, että ihminen tuntee pyhyyden läsnäollessa itsensä kelvottomaksi lähestymään puhtautta oman syntisyytensä takia. Ihminen tavallaan suojelee omaa syntisyyttään tällä varomisella, vaikka jokaisessa ihmisessä elääkin halu puhdistua tuosta synnin likaisuudesta. Tuo luotaantyöntävä tunne ei koskaan ole niin suurta, että se karkoittaisi ihmisen pois Jumalan luota vaan se valmistaa ja vahvistaa ihmistä Jumalan kohtaamiselle. Se herättää sydämessämme toivoa, rohkeutta ja uteliaisuutta muuttaa nykyistä elämäämme.


Maria elää meissä jokaisessa

Maria on sinun sisaresi ja kanssakulkijasi.

Tässä tarinassa myös meillä on osa, koska me jaamme Marian ihmisyyden itsessämme. Hekuma, odotus, puhdistautuminen, uhraus ja pyhiinvaeltajat. Nämä kaikki löytyvät myös omasta elämästämme ja tuo pyhän kunnioituksen tunne, jolloin emme voineet lähestyä, on myös meille kaikille tuttu. Vanha Maria elää meissä kun etsimme vimmatusti nautintoa tästä maailmasta ja olemme menossa syvyyksiin etsiessämme sitä ensimmäistä hekumallista tunnetta, jonka saimme tuosta himosta.

Toivottavasti Jumala myös pysäyttäisi meidät pyhässä kaitselmuksessaan. Ja samalla muistaa mihin Maria ylsi kilvoituksellaan Jumalan armosta, sillä ei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa vaan hänen kääntymystään. Tämä on Hänen suuruutensa. Jumala kääntää heikkouden ja häpeän kunniaksi ja kirkastaa meissä Jumalan kuvan, jonka himomme on tahrannut.

Mutta se jää kertomatta kuinka me tuon tarinan päätimme. Oliko se surullinen tarina, joka sai onnellisen lopun vai tuliko elämästämme tragedia jäädessämme Aleksandrian kaduille?