lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sovinto lähimmäisen kanssa - Sovinto Jumalan kanssa



Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. (Matt. 6:14)


Huomenna sunnuntaina toimitettava ehtoopalvelus päättyy keskinäiseen anteeksipyyntöön ja -antoon. Sen myötä laskeudutaan Suuren paaston viettoon. Tämä ehtoopalvelus on yksi kirkkovuoden kauneimmista palveluksista ja sen myötä aloitamme pitkän taipaleen kohti ylösnousemuksen juhlaa.

Armahtaminen, anteeksianto ja laupeus ovat koko kristinuskon ydinasioita. Me uskomme loputtomaan anteeksiannon ketjuun, rajattomaan kärsivällisyyteen, siihen jalouteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa.

Meidät on kutsuttu tuohon samaan työhön lähimmäistemme kanssa. Arkinen elämämme voi muodostua hyvinkin syvälliseksi ja pienet tekomme vaikuttavat pelastukseemme. Anteeksiantavalle on luvassa paljon tulevassa elämässä. Ja samaan aikaan tässä elämässä: miten paljon helpompaa meidän kaikkien elämä olisi, jos kykenisimme pyytämään ja antamaan anteeksi toisillemme.


Törmäyksiä

Elämässä on kyse niinkään keskinäisten konfliktien välttämisestä vaan siitä, kuinka me kykenemme antamaan ja pyytämään toisiltamme anteeksi. Kuinka me olemme valmiita elämään epätäydellisessä, katoavassa ja ajallisessa maailmassa. Jokaisen on oltava valmiita sietämään toisen ihmisen heikkouksia, jopa kantamaan niitä. Emme ehkä kykene tuntemaan sääliä meitä rikkonutta ihmistä kohtaan mutta anteeksianto ja hänen puolestaan rukoileminen merkitsee paljon niin rukoilijalle kuin rukouksen kohteellekin.

On vahingollista jäädä odottamaan toisen anteeksipyyntöjä. Vaikka minua vastaan olisi rikottu, niin on jalompaa kestää ja se kääntää se nöyryyden haasteeksi kuin vaatia häneltä anteeksipyyntöä. Pyhien elämänkerroissa ei juurikaan kerrota kilvoittelijasta, joka istui keljassaan ja odotti toisen veljen anteeksipyyntöä. Pikemminkin, he kertovat oppineensa nöyryyttä, kun saivat kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. He jopa rukoilivat heitä loukanneen puolesta ja jopa kiittivät häntä. Muistamme ensimmäisen diakonin, Stefanoksen tarinan kuinka hän rukoili kivittäjiensä puolesta.


Teinkö jotain?

Anteeksi voi pyytää monella tapaa, samoin kuin rukoillakin voi monella tapaa. Parhaimmillaan se nousee syvältä sydämestä ja merkitsee kertakaikkista mielen muutosta. Pahimmillaan anteeksipyyntö on sanojen helinää vailla katumusta. Anteeksipyyntö pelkkänä rituaalina on turhaa.

Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa me saatamme tuntea olevamme tässä tilanteessa pyytäessämme toisiltamme vaikkei läheisen kanssa olisi mitään kummempaa edes ollut. Pyydämmekö anteeksi siis turhaan? Emme.

Me saatamme monesti rikkoa toisiamme vastaan - tietämättämme. Meillä usein rukouksissa pyydetäänkin anteeksi tekoja, joita olemme tehneet tietoisesti tai tietämättämme. Voi olla yllättävää mitä kaikkea toinen kertookaan, jos satumme kysymään tätä asiaa häneltä suoraan. Vaikken olekaan omasta mielestäni tehnyt mitään pahaa, yllätys voi olla suuri.

Samaan aikaan ajattelen, että suhteemme lähimmäisiin on sama kuin kilvoittelu ylipäätään. Se muuttuu aikaa myöten yhä hienovaraisemmaksi ja herkemmäksi ja tulemme huomaamaan yhä useammin, miten loukkaavaa käytöksemme saattaa olla, vaikka itse pitäisimme sitä normaalina. Emme tarvitse loukataksemme suuria sanoja tai tekoja vaan pelkät ilmeet saattavat olla loukkaavia toista kohtaan, jopa sisällä oleva asenteemme saattaa näkyä ulospäin tietämättämme.

Anteeksipyytäminen ja -antaminen vahvistavat keskinäistä luottamustamme, se lisää intiimiyttä suhteisiimme. Kun olemme kerran pyytäneet ja saaneet, se on jatkossakin meille helpompaa ja luontevampaa. Tästä syntynyt luottamus antaa meille uskoa siihen, etten menetä kasvojani, jos olen töpännyt ja menen pyytämään anteeksi. Häpeä voi olla suuri, jos anteeksipyyntöni torjutaan.  


Vaikeus kohdata oma heikkoutemme

Anteeksiantaminen merkitsee sitä, me hyväksymme toisen ihmisen keskeneräisyyden. Samalla me myönnämme myös itse olevamme keskeneräisiä. Toisen käytöksestä huomauttelu ja siihen puuttuminen on meille tavallista mutta kovin kaukana kilvoittelusta.

Tämä näkyy joskus myös katumuksella, kun tunnustus eksyykin siihen, että etsimme vikoja toisista ihmisistä. Meillä on paljastavaa ja vaikeaa ottaa vastuu omista teoistamme ja yrittää nähdä miten minullakin oli osuuteni tuossa pahassa mikä tapahtui. Vaikken täysin syyllinen kaikkeen ollutkaan, on suurta löytää itsessään osallisena vaikeissa asioissa. Ehkä me pelkäämme paljon toistemme tuomioita niin paljon, ettemme uskalla olla keskeneräisiä tai erehtyväisiä. Ja silti tiedämme, että niinhän se maailmassa on. Vain Kristus oli synnitön.

Kun me annamme anteeksi, niin silloin mekin voimme saada anteeksi. Tai paremmin sanoen, kun kerran me olemme saaneet anteeksi Jumalalta uudelleen ja uudelleen, niin miksi me emme antaisi anteeksi? Muistamme varmasti kertomuksen armottomasta palvelijasta, joka sai anteeksi suuren velan mutta itse vaati toveriltaan anteeksi melko vähäistä summaa.


Sovinto on prosessi

Pystytkö antamaan anteeksi? Anteeksiantaminen ja pyytäminen on isommissa asioissa aina prosessi ja voi vaatia aikaa. Aina kannattaa asia käydä kunnolla läpi toisen kanssa. Vakavissa asioissa kannattaa miettiä asiaa, jos ei heti ole valmis sovintoon. Me saatamme vaatia lapsia antamaan toisille anteeksi kovinkin helposti mutta tämä vesittää koko anteeksiantoon liittyvän hyvyyden. Anteeksianto ei saa olla rituaali tai automaatio. Anteeksipyyntö ei saa myöskään muodostua pelkäksi käsienpesuksi.

Vaikkemme heti kykenisi armahtamaan niin sydämessämme meidän on tehtävä työtä sen eteen, että annamme anteeksi. Voihan olla, etten ole enää tekemisissä tuon minua vastaan rikkoneen ihmisen kanssa mutta silti kummankaan ei pidä jäädä velkaan toistaan kohtaan.

Koemme varmasti olomme loukatuksi mutta aina on tärkeää muistaa, että saatamme joutua myös itse tuohon vastaavanlaiseen tilanteeseen. Mitä silloin itse toivoisimme? Jokainen meistä tekee vääriä asioita ja jokaiselle anteeksipyyntö ja -anto on ainoa tapa selviytyä tästä maailmasta. Anteeksiantaminen merkitsee mahdollisuuden antamista toiselle, samalla me saamme myös itsellemme mahdollisuuden uuden mahdollisuuteen.

Entä jos emme saa anteeksi, vaikka kuinka pyytäisimme? Meillä kristittyinä on velvollisuus antaa anteeksi. Emme silti voi vaatia sitä muilta. Jokaisella on oma osuutensa sovintoprosessissa: voimme kulkea sillalla vain puoleen väliin ja prosessiin tarvitaan aina vähintään kaksi vapaata ihmistä. Me tarvitsemme etenkin kärsivällisyyttä ja odottaa kunnes toinen on valmis antamaan anteeksi. Samalla meidän on myös varjeltava sydämemme, ettemme katkeroidu tilanteeseen ja muutu kovasydämiseksi.


Karkotetut ja kotiinkutsutut

Sovintosunnuntaina vietämme myös Aadamin ja Eevan paratiisista karkottamisen muistoa. Tämä antaa mielenkiintoisen ulottuvuuden myös anteeksiannon teemaan. Vaikka nämä kaksi rikkoivatkin sitä ainoaa käskyä, jonka Jumala heille antoi, Hän ei kuitenkaan hylännyt heitä karkotuksen myötä. Kaitselmus ja huolenpito seuraavat ihmistä.

Karkotuksesta lähtien Jumala alkoi valmistaa heille ja myös meille pelastusta itse Kristuksessa. Erityisen pelastavaa tuossa kaikessa oli Sana, opetus, joka meille annetaan Raamatussa ja sitten Evankeliumissa. Me olemme saaneet Rakkauden kaksoiskäskyn.

Kaikki on valmista Isämme kotona. Meidän tehtävämme on katumuksen kautta ylläpitää sitä luontaista kauneutta, joka meille luomisessa annettiin: rakkaus lähimmäiseen, laupeus toisiamme kohtaan ja todellakin - taito antaa anteeksi toisillemme. Silloin me todella olemme Jumalan lapsia ja valmiita palaamaan Paratiisiin, kun Kristuksen ylösnousemuksen myötä nämä portit meille taas avataan.

Siunattua paaston aikaa!

3 kommenttia:

  1. Hieno, monipuolinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus jälleen isä Ville!
    Tämä "kolahtaa", mutta samalla myös lohduttaa. Kiitos.
    TT

    VastaaPoista
  2. Olen yrittänyt sovintoa,mutta turhaan.

    Onko vaikeneminen sitten paras ratkaisu?

    En tiedä, mieluummin olen vaiti ja siirryn pois.

    VastaaPoista