torstai 31. heinäkuuta 2014

Tunnelmia ennen Jumalansynnyttäjän paastoa



Pehmeää ja lempeää valoa tuova tuohus ikonin edessä, rukouskirja avoinna aamurukousten kohdalta, hiljentyminen. Kristuksen vakava katse menee silmieni ohitse jonnekin kaukaisuuteen. Vain kellon tikitys ja kylmä lattia paljaiden jalkojen alla. Teen ristinmerkin ja lausun alkusiunauksen. Helteinen päivä on alkamassa mutta vielä on viileää.

Rakastan näitä yksinäisiä ja hiljaisia aamuja, jolloin muut vielä nukkuvat ja voin hiljentyä ikonin edessä ja kohdata ihmisyytemme sen alkulähteillään. Minä olen sama ihminen kuin Aadam paratiisissa ja minussa on kaikki nuo ihmiskunnan tarinat sisälläni, joista olen kuullut Raamatussa. Katso, minä ja lapseni, heissä tämä sama tarina jatkuu. Olen osa pitkää uskovien ketjua, osa samaa maailmaa ja taivaalla sama aurinko. Sama taistelu synnin himoja vastaan silloin kuin tänäänkin. Apostolinen suksessio jatkuu ja Pyhä Henki tekee eläväksi ja kokonaiseksi jokaisen vajavaisen.

Aamurukousten jälkeen esirukoukset. Kaikken läheisten muistaminen, rippilapseni, rippi-isäni, edesmenneet sukulaiseni. Lopuksi vielä katumus ja anteeksipyyntö itsenikin puolesta. Puhallan tuohuksen sammuksiin ja suutelen Kristuksen ikonia ja puista käsiristiä.

Vaikka nämä rukoukset ovat tulleet hyvin tutuiksi, en kyllästy niihin, sillä niillä on tarkoitus. Rukoileminen on pukeutumista taivaalliseen hääpukuun, puhdistautumista himoja vastaan. Tärkein niistä on se, että jokainen rukous valmistaa meitä Herran päivään, tulevan sunnuntain ehtoolliselle ja pyhään eukaristiaan. Kuninkaan pojan juhlat, jonne meidät kutsuttiin, mutta josta niin monet kieltäytyivät.

Mitä vahvemmin ja syvemmin me viikon mittaan valmistaudumme tuohon juhlaan, sitä syvemmin me voimme kokea sen tuoman katumuksen, kiitoksen ja siunauksellisuuden. Me emme ole enää niin alttiina ulkonaisille häiriöille vaan voimme yhä vakavammin keskittyä Jumalan valtaistuimen edessä seisomiseen. Kristus, kaikkeuden kuningas, tulee luoksemme.

Mutta samalla jokainen rukoushetki aamulla valmistaa meitä myös sotaan pimeyden voimia vastaan. Ennen sotaa meidän on tiedostettava heikkoutemme ja valmistauduttava vahvistamaan puutteitamme. Se on himojemme ja heikkouksiemme paljastamista ja varustautumisen niitä vastaan. Risti ja Jeesuksen Kristuksen nimi suojaavat meitä. Tässä taistelussa me tarvitsemme itsekuria, kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Paasto alkaa.


Rukouksen historiallinen ketju - pyhityksen tiellä

Sunnuntailiturgia myös aloitti tämän viikon ja meidät lähetettiin maailmaan ilosanoman kanssa kuin apostolit. Me palaamme tulevana lauantaina kirkkoon kuin viimeiselle tuomiolle vastaamaan kuluneesta viikosta. Me asetumme vigiliassa Herramme eteen ja pian jo kuulemmekin avuksihuutopsalmit ja stikiirat. Ehtooveisu vastaa langenneeseen hätähuutoomme ja antaa meille toivon: Elettyämme auringonlaskuun, nähtyämme illan koiton, me veisaten ylistämme Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhä Henkeä. Me olemme saaneet vastauksen rukoukseen ja pelastus on tullut osaksemme.

Rukous on suurimpia asioita, joita olen elämässäni löytänyt. Se on antanut turvaa, vahvuutta ja varmuutta elämään. Mutta samalla se on oikealla tavalla vienyt turvan elämästäni, vahvuuden, varmuuden ja opettanut elämään ilman niitä. Rukous vie pohjan tämän maailman turvalta ja on antanut meille vahvemman perustan.

Rukouksen kautta meistä jokaisesta tulee osa kirkkomme pitkää historiaa. Rukouksen ja uskon ydin on sama tänä päivänä kuin kuningas Daavidinkin aikana. Hänen psalminsa puhuttelevat meitä edelleen hyvin elävällä kielellä ja vastaavat hyvin niitä tunteita, joita hengellinen elämä meissä herättää. Vaikka kaikki muu ympärillämme muuttuu, Herramme ja hänen eläväksitekevät käskynsä ovat samat.

Me usein pyydämme erilaisia asioita rukouksissamme. Me harvoin saamme mitään rukouksessa heti, vaan meitä koetellaan ja meiltä vaaditaan kärsivällisyyttä. Me saatamme saada myös jotain muuta kuin mitä me pyydämme, jotain sellaista jota me enemmän tarvitsemme. Usein päivien ja viikkojen jälkeen voimme nähdä orastavasti rukouksen hedelmän, joka on tullut osaksemme ja saada esimakua sen suloisuudesta. Rauha tulee luoksemme hiljaa ja se alkaa vallata sijaa sielussamme. Näin meissä kasvaa herkkyys ja nöyryys Jumala edessä ja me opimme kuuliaisuutta Hänen edessään.

***

Tulin juuri hautajaisista ja nyt taas muistan miten paljon tarvitsen rukousta, paastoa ja kilvoitusta elämääni. Pieni siunaustilaisuus sairaalan kappelissa, tuhkaus, ei muistotilaisuutta. Keskityin erityisen voimakkaasti rukouksiin edesmenneen puolesta ja suljin silmäni. Halusin rukoilla tämän vainajan puolesta enemmän. Pienet hautajaiset. Vain harva oli paikalla silloin kun Herrammekin haudattiin.

Tämä vainaja on jokainen meistä, osa Kristuksen ruumista. Valmiina ylösnousemukseen ja palaamaan Aabrahamin helmaan, jossa ei ole kipua eikä surua vaan loppumaton elämä. Aamun esirukouksissa koin miten rukous yhdistää meidät toisiimme. Yhdistää toisiimme, ei vain historiallisesti, vaan myös mystisesti. Tämä vainaja on osa minua, hän oli yksi Kristuksen ruumiin jäsen, joka hetki sitten vielä taisteli kanssamme tässä maailmassa. Nyt hän on siirtynyt iankaikkiseen elämään, odottamaan Herramme päivää.

Millaisen taistelun me taistelemme, asenaamme paasto ja rukous? Kun annamme itsestämme paljon rukoukselle, me voimme saada paljon myös tilalle.


Paastolupaus

Paasto on joko taistelua pahaa vastaan tai sitten se on kääntymistä hyvään päin. Taistelin aiemmin paljon enemmän pahaa vastaan ja sain kilvoitella todella paljon yrittäessäni kieltäytyä kaikesta vahingollisesta, jolla tämä maailma helposti kietoo meidät. Monesti olen yrittänyt täyttää sen tyhjyyden sisälläni erilaisilla asioilla, huolehtimisella, velvollisuuksilla. Taistelin sitä vastaan, joka kävi sisääni ja pyrin estämään sen pääsyä monin eri tavoin. Tuntui, että paha lopulta väsyttää minut tähän taisteluun ja joudun antamaan periksi.

Sain suuren avun kun kirkon isät kehottivat taistelun sijaan kääntämään katseen hyvään ja olla välittämättä pahasta hengestä. Saatan todeta mielessäni, kuinka paha kiusaa minua ja herättää mielessäni saastaisia himoja. Suljen ne kuitenkin oman itseni ulkopuolelle ja totean kuinka paha kiusaa taas minua ja yrittää saada minut mukaansa. Nuo himot eivät synny minusta, vaan ne ovat siemeniä, joita paha sydämeeni kylvää. Me voimme joko kitkeä näitä rikkakasveja tai olla kastelematta niitä. En välitä paholaisen yrityksestä vaan käännän katseeni Kristukseen lukemalla Jeesuksen rukousta. Vanhus Porfyrios puhui pienestä aukosta seinästä josta valo pääsee sisälle ja kehotti kiinnittämään katseemme siihen. Paha kaikkoaa taas kunnes se palaa uudelleen tekemään samaa. Ei se haittaa, kunhan vain pidän Kristuksen mielessäni.

Ulkona jyrähti juuri ukkonen ja sateet ovat palaamassa. Jumalansynnyttäjän paasto alkaa huomenna ja se valmistaa meitä syksyn tuloon. Kesän kepeys ja lomailu jäävät vähitellen vähemmäksi ja on aika taas terävöityä hengelliseen elämään.

Vaikka edellisessä paastossa olisimmekin epäonnistuneet, tälle kertaa me taas saamme aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta ei koskaan niin puhtaalta, ettei tehdyistä virheistä mitään oppisi. Oliko rima liian korkealla ja tuliko vaadittua itseltä liikaa? Monelle kävi niin ja he onnistumisen kokemus jäi saamatta.

Mutta eikö loppujen lopuksi paaston tarkoitus olekin näyttää meille oma riittämättömyytemme? Monesti epäonnistuminen on meille siunaus, jota emme vain ymmärrä sinä hetkenä emmekä ota siitä myöhemminkään vaarin. Sama nimittäin koskee meidän pelastustamme. Emme me kykene nostamaan itseämme tästä synnin suosta vaan tarvitsemme vapahdusta.

Paasto on ennen kaikkea virittäytymistä katumuksen tilaan. Kiitos jakautumista ovat siinä mielessä veljeksiä keskenään että kun katumus palauttaa meidät kotitielle, on kiitos se reaktio joka meissä syntyy kun ymmärrämme taas elämämme asettuneen raiteilleen ja kulkevan oikeaan suuntaan. Kunpa edes tämän paaston aikana ymmärtäisin, kuinka hyvin asiat ovat. Ja siksi voinkin jakaa omaa hyvinvointini myös heikompiosaisille.

Sehän merkitsee kiitollisuuden löytämistä siitä kaikesta, jota me olemme jo saaneet ja luottamista siihen vähään, jolla me kuitenkin ihan hyvin tulemme toimeen jokapäiväisessä elämässä. Enemmän uskoa ja vähemmän nurinaa!

Siunattua Jumalansynnyttäjän paastoa kaikille Kristuksen tähden kilvoitteleville!

torstai 24. heinäkuuta 2014

Jeesuksen rukouksen osa 5, armahtaminen



Jeesuksen rukous keskittyy kahteen pääasiaan. Jumalan tunnustamiseen Herraksemme ja armon pyytämiseen meille, jotka olemme syntiä tehneet. Koko sen taika on sen lyhyydessä, toistossa ja keskittymisessä. Sanat on helppo oppia ulkoa ja muistaa ilman vaivaa ja pian ne alkavat elää ja tehdä työtä sydämessämme.

Jeesuksen rukous on armahdusrukous. Siinä vedotaan Kaikkivaltiaaseen, jotta hän antaisi anteeksiannon häntä vastaan rikkoneelle. Armo on hyvin kristillinen käsite ja jotta sen ymmärtää kokonaisuudessaan on hyvä tietää myös jotakin rikoksesta, oikeudenmukaisuudesta ja tuomitsemisesta. Synti ja rikos ovat eri asia mutta syntiä usein kuvataan rikoksiin liittyvillä ilmaisuilla. Yksi tutuimmista sanoistamme onkin armahtaminen.

Meidän on mahdotonta löytää armoa, ellemme me osaa katua. Tämä kyky kehittyy vuosien kuluessa vaikka osa on ilmeisesti saanutkin sen lahjan että kykenee näkemään itsensä sellaisena kuin on. Joku meistä on saanut suureksi lahjaksi katumuksen kyyneleet. Ellei meillä ole minkäänlaista hengellistä elämää, mielemme helposti täyttyy maailmallisista nautinnoista ja huolista. Suruttomuus, välinpitämättömyys ja huolettomuus vaivuttavat meidät helposti uneen ja hengellinen herääminen on välttämätöntä sielun pelastumisen vuoksi.


Armahtaminen ja oikeusjärjestelmämme

On monesti pohdittu mitä synti on, mitä se tarkoittaa ja mihin se pohjaa mutta yllättävän vähän me pohdimme sitä, mitä armahtaminen tarkoittaa ja mitä käsitteitä ja asenteita sen taustalla on. Armahtaminen on anteeksiantamista, toisen pahojen tekojen unohtamista, toisen poisauttamista pahan orjuudesta, vapauttamista veloista.

Historiasta tunnemme monia erilaisia tapoja reagoida koettuun vääryyteen ja näistä ajatuksista kasvaa myös meidänkin oikeuskäytäntömme. Tähän mennessä julmin tapa reagoida kärsittyyn vääryyteen on idea moninkertaisesta kostosta: emme kosta vain kärsimäämme pahaa vaan annamme monin kerroin takaisin. Sen vuoksi Hammurabin laki oli melkoinen uudistus aikoinaan, ei kosteta enempää kuin silmä silmästä. Tähän samaan ryhmään kuuluu myös lapsille kostaminen aina sukupolvelta toiselle eli lapset maksoivat vanhempiensa töppäilyistä. Kun Jeesusta ristiinnaulittiin juutalaiset huusivat: Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle (Matt. 27:25)

Nykyinen oikeuskäytäntömme rangaistusteoria perustuu pitkälle siihen, että koemme oikeudenmukaiseksi sen, että väärin tehnyttä rangaistaan, sen verran että hän saa sovinnon muun yhteisön kanssa. Rangaistuksen tarkoitus on siis tasoittaa tilit ja usein ennen vanhaan se tarkoitti kärsimyksen tuottamista tai kuoleman tuomiota rikokseen syyllistyneelle.

Tämä retributiivinen rangaistusteoria sai rinnalleen myöhemmin rehabilitatiivisen oikeuskäsityksen, jonka mukaan rangaistuksen tehtävä on korjata tai parantaa ihminen. Rikos käsiteltiin sairaudeksi ja kun tämä sairaus parannetaan niin myös rikokset vähenevät. Nykyisessä oikeusteoriassamme on osia tästä filosofiasta.

Kolmas ja inhimillisin tapa on restoratiivinen oikeuskäsittely, joka pohjautuu avoimeen dialogiin, vastuunottoa, sovinnon tekemisen ja toisen ihmisen kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen. Monet totuuskomissiot pohjaavat tähän oikeuskäsittelyyn. Kahden tai useamman ihmisen välinen konflikti johtaa sovinnon tekemiseen ja vahinkojen korvaamiseen. Anteeksiannolla on ratkaiseva osa tässä prosessissa.


Armahtaminen, outo lapsi

Nämä oikeusteoriat sopivat melko huonosti meidän kilvoitukseemme mutta niiden kautta me voimme vähän ymmärtää mitä me pyydämme ja mitä me saamme anteeksi. Keskeistä tässä Jumala tuomioiden vanhurskaudessa oli se että hänen tuomionsa olivat oikeat. Ihmiset saattoivat luottaa siihen että vaikka paikallinen kuningas tuomitsi miten sattuu, niin Jumalan tuomiot ovat aina oikeat ja todet. Samaan aikaan Jumalan kansa saattoi jättää asiat Jumalan tuomittavaksi vaikka tekijä ei olisi koskaan kiinni jäänytkään. Luottamus siihen että viimeisenä päivänä kaikkia saavat ansionsa mukaan, toi lohtua monelle vääryyttä kokeneelle. Ja niin se on tänäkin päivänä.

Tämä oli hyvin totta etenkin Vanhan testamentin puolella mutta Jeesus toi armon kaikkein keskeisimmäksi osaksi koko elämää. Oikeudenmukaisuus vaihtui rakkauteen ja kosto laupeuteen. Jeesuksen Vuorisaarnassa opettama väkivallattomuus sopi huonosti roomalaiseen oikeuskäytäntöön.

Tänä päivänä armahtaminen on sinänsä harvinainen mutta olemassa oleva periaate oikeusjärjestelmässä. Suomalaisessa oikeuskäytännössä on toki lievennyksiä, joita voidaan käyttää teon vähäisyyden takia, jos syyllisyys on epävarmaa tai tuomio olisi kohtuuton.

Epäilty rikos voidaan jättää tutkimatta, syyte jättää nostamatta, oikeuskäsittelyn aikana syytetty voidaan todeta syylliseksi mutta jättää tuomitsematta, tai hänet voidaan tuomita mutta jättää rankaisematta tai hänen tuomio voidaan määrätä lievennettynä. Teosta tuomittu voi anoa myöhemmin armahdusta tuomiostaan. Vaihtoehtoja on monia.

Armahdus kelpaa huonosti maalliseen oikeuskäytäntöön, koska ihmiset ovat itsekkäitä ja saattavat käyttää hyväkseen syntyvää tilannetta. Siksi armahdus on aina lahja. Sitä ei voi vaatia, sen voivani saada jos sitä pyytää. Suomessa rikoksista tuomittuja armahdetaan erittäin harvoin, sen sijaan tuomiota harvoin määrätään maksimimäärinä tai niitä kärsitään täysimääräisinä.


Taivaallinen tapa mitata armoa

Jeesuksen vertauksessa armottomasta palvelijasta, palvelija sai kuninkaalta lahjaksi velkansa anteeksi. Hän oli hyvin paljon velkaa, edes tämän päivän asuntovelallinen ei saisi lainaksi moisia määriä rahaa. Evankeliumissa sanotaan, että hän oli velkaa 10 000 talenttia. Yhdellä talentilla sai 6 000 denaaria ja denaari oli työläisen päiväpalkka. Aiemmin Homeroksen aikaan (n. 700-l eKr) talentilla sai ostettua härän. Kukaan muu kuin kuningas ei voinut omistaa tällaisia varoja, saati antaa niitä anteeksi. 60 miljoonaa denaaria on paljon rahaa ja työvuosia sen maksamiseen menisi 160 tuhatta.

Jostakin syystä tämä palvelija sai armahduksen velkojilleen mutta mistään ei käy ilmi miten iloinen hän oli saamastaan lahjasta. Mutta ehkä hän oli varautunut velkojensa anteeksisaamiseen ja aavistanut tämän mahdollisuuden. Niin ehkä kävi, koska hän päätti kerätä loputkin rahat haltuunsa ja lähti velkomaan työkaveria denaarien toivossa. Ahneus ja ansainta hiipivät hänen mieleensä ja ennen kuin hän huomaisikaan, joku oli kannellut isännälle.

Tämä on meille vakava varoitus. Syntivelkamme on yhtä suuri kuin tämän palvelijan mutta nuo velat annetaan anteeksi, jos sitä sydämestämme pyydämme ja ymmärrämme asian vakavuuden. Sen sijaan, jos vaadimme veljemme ja sisaremme tilille kurkusta kuristaen, käy huonosti. Silloin velat peritään myös meiltä täysimääräisinä. Siksi meidän on ikäänkuin valittava puolemme: Jos haluamme tulla Taivaan Isän lapsiksi, on meidän opittava antamaan anteeksi. Jos taas haluamme elää rtämän maailman oikeudenmukaisuuden mukaan, on meidän tyydyttävä myös sen tapaan tuomita ja tulla tuomituksi.


Kuinka syntejä voi saada anteeksi?

Kannattaa aika ajoin miettiä itseään suhteessa tuohon armottomaan palvelijaan. Etenkin jos harjoitamme Jeesuksen rukousta. Pyydämmekö anteeksi samalla kun itse pidätämme anteeksiannon toiselta? Teemme tätä varmasti toistuvasti. Periaate kuitenkin on tuttu meille, anna meille anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi. Periaate on vaikea noudattaa, koska me olemme heikkoja ja epäonnistumme tässä anteeksiannosta helposti. Sen ei pidä antaa masentaa meitä vaan herättää meissä samaa hellyyttä lähimmäisiämme kohtaan kuin kuningas tunsi palvelijaansa kohtaan. Vaikka anteeksianto on vaikeaa, niin siihen on pyrittävä hyvin tietoisesti. Unohtamisen taito tässä kohtaa on mitä suurin lahja joka ihmisellä voi olla!

Toki tässä voi ihmetellä, että missä välissä me ehdimmekään joutua tuollaiseen pikavippikierteeseen. Sama kummallisuus on myös siinä, että mitä pahempi ihminen on kyseessä, sitä suurempana syntisenä hän itseään pitää.

Kilvoittelu avaa silmämme näkemään nykyisen elämämme tilan. Mitä edistyneemmille ihminen on hengellisessä itsetuntemuksessaan, sitä laajemmin hän tunnistaa langenneen tilansa.

Luulen, että samasta asiasta on kyse myös silloin kun epäilemme lapsikastetta ja siihen liittyvien eksorsismien tarpeellisuutta. Kuinka pieni lapsi olisi voinut tehdä syntiä tai miksi hänestä ajetaan pois pahaa henkeä? Pahan Hengen toiminta, synti ja armahdus eivät ole niinkään moraalisia asioita, vaan kyse on langenneesta maailmasta, jossa me elämme. Synti on niin olennainen osa elämäämme, ettemme aina edes huomaa sitä. Se on vaivuttanut meidät niin perinpohjaisen uneen, että meillä kestää kauan ennen kuin havaitsemme synnin ja armahduksen vaikutuksen kaikessa. Synti on niin epäluonnollisen luonnollinen osa elämäämme, ettemme osaa aina edes kaivata siitä poispääsyä taivaalliseen hääjuhlaan.



Armahduksen monet muodot

Me saamme katumuksen sakramentissa anteeksi syntimme kun pappi lukee meille synninpäästörukouksen.

Osallistuessamme Herran ehtoolliselle, me nautimme sen syntien anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Ennen liturgiaa luettavissa alkurukouksissa pappi kumartuu kirkkokansan edessä ja pyytää anteeksiantoa synneilleen ja samoin kuin ennen Suurta saattoa hän kumartaa kirkkokansalle anteeksipyynnön merkiksi.

Kaikissa rukouksissamme me pyydämme yhä uudelleen syntiemme anteeksiantoa ja armahdusta. Ilman katumuksen elementtiä meidän koko rukousaineistomme kuihtuisi kokoon, niin olennainen osa se on kaikkea.

Itsestäni usein tuntuu erityisesti katumuksen ja ehtoollisen jälkeen, että olen todella saanut anteeksi syntini, joita olen katunut. Tavallisten rukousten kohdalla tunne on useammin se, että minä pyydän anteeksi ja jätän tämän anteeksipyynnön Jumalan jalkojen juureen ja hän ratkaisee mitä sille tekee. Minä pyydän, mutta en saa aina vastausta.

Ehkä kyse on todellakin rukouksen ja sakramentin välisestä erosta. Papin aamenesta. Sakramentti, samoin kuin ihmeitä tekevä ikoni, on erityinen armon välikappale. Se ei ole vain minun ja Jumalan välinen keskustelu, vaan siinä on erityisen vahvalla tavalla koko Kirkko mukana rukoilemassa yhdessä. Sakramentissa on läsnä myös aina toinen ihminen, elävä Jumalan kuva elävästä Jumalasta. Sakramentti ei ole vain suun rukouksia ja sanoja mielessä vaan se on myös ruumiillinen ulottuvuus polvistumisineen ja siinä kosketetaan siunauksen ja pyhityksen saamiseksi.


Armon ja tuomion jännite

Me tiedämme Vanhasta testamentista Jumalan, joka oli vanhurskas ja oikeamielinen tuomiossaan. Jumalan joka vaati tilille palvelijansa rikoksesta. Mutta samalla hän oli katuva Jumala ja ennen kaikkea katuvien Jumala, joka teki useasti liiton ihmiskunnan kanssa eli sovinnon. Sateenkaari, liiton taulut eli kymmenen käskyä, kenties myös Kainin merkki, jonka oli määrä suojella Kainia murhaajilta.

Uudesta testamentista saimme viimeisen ja täydellisen liiton Jumalan kanssa Kristuksen ristin kuolemassa. Tämä lisäksi muistamme Vuorisaarnan ja kehotuksen rakastaa niitä, jotka meitä vihaavat ja tekevät meille pahaa. Tuomio ei ole kuitenkaan pois suljettu, koska viimeisellä tuomiolla pahat saavat rangaistuksen pahuudessaan ja hyvät palkitaan. Näin asiaa on avattu inhimilliselle mielellemme vaikka lopullista totuutta emme koskaan tulekaan tietämään. C.S. Lewis totesi, että viimeisenä päivänä moni tulee yllättymään. Samaa sanotaan myös Tuomiosunnuntain evankeliumissa, jossa sekä pyhät että kadotukseen joutuvat ovat aidosti hämmästyneitä kohtalostaan.

Kaiken tämän keskellä meillä on armo. Me pyydämme jatkuvasti armoa itsellemme, armahdusta ja apua kurjaan tilanteeseensa. Me luotamme apuun. Siksi Jeesuksen rukous pysyy niin monen sydämessä ja yhä useampi on löytänyt sen omakseen. Me pyydämme armoa koska me itsekin armahdamme lähimmäisiämme. Ja ellemme armahda, emme mekään ole arvollisia ottamaan armoa vastaan.

Herran rukouksessa meitä kehotetaan kutsumaan Jumalaamme isäksi. Se merkitsee sitä että me olemme hänen lapsiaan. Me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, lapsen oikeudet perintöön ja hänen suojeluksessa ja rakkautensa. Nyt kun mietimme omaa isäämme tai omaa vanhemmuuttamme, me saatamme ymmärtää jotakin Jumalan armosta ja armahtamisesta. Kuinka moni isä ja äiti ensi sijassa haluaa kostaa ja rangaista lastaan hänen pahoista teoistaan ja kuinka moni ottaa syliin ja rakastaa hänet hyväksi? Ja jos me olemme sellaisia vanhempina niin millainen onkaan Jumala, jonka rakkautta me vain kapeasti heijastelemme.

Me helposti peilaamme näissä käsityksissä omaa suhdettamme vanhempiimme ja erityisesti omaan isäämme. Jos meillä oli rakastava isä me uskomme helposti myös rakastavaan Jumalaan. Jos taas isämme oli julma, se heijastuu myös käsitykseemme Jumalasta. Poikkeuksia on, mutta usein se menee näin.


Lopuksi

Olemme käyneet läpi oikeusteorioita ja ehkä huomanneet, että kristinuskolla ja länsimaalaisella oikeusjärjestelmämme on paljon yhteistä. On elementtejä kostosta, parantavasta tuomiosta ja sovinnon tekemisestä ja jonkin verran armahtavaisuudellakin on osaa tässä kaikessa.

Me astumme melkoiseen miinaan, jos otamme oikeuslaitoksessa käsiteltyjä asioita sellaisenaan kristilliseen ajatteluumme. Historian aikana tätä on tapahtunut paljon ja erityisesti lännen kirkossa se on synnyttänyt legalistisen perinteen, jossa synti voidaan samaistaa rikokseen, ristinkuolema tämän velan sovittamiseen jne. Toki nämä elementit löytyvät myös ortodoksisuudesta, mutta niitä ei pidä ylikorostaa tai nostaa ainoaksi tavaksi ymmärtää pelastustamme. Mystiikkaan taipuvainen kirkkomme on ansiokkaasti puolustanut syvällisempää tapaa ymmärtää ihmisen pelastusta ja jumaloitumista sen sijaan, että ymmärtäisimme sen pelkästään oikeuskäsittelynä.

Armahtaminen voi tarkoittaa syntien anteeksi antamista, mutta uskon että se on jotakin syvempää ja jotain toisesta maailmasta tullutta. Armo on mysteeri, jota me voimme oppia tuntemaan ja ymmärtämään vain itse armahtamalla. Sen lisäksi me uskomme persoonalliseen, elävään ja täydelliseen Jumalaan, jonka ihmisrakkaus on sanomaton ja armon syvyys pohjaton.

Loppujen lopuksi kyse on siitä miten me annamme anteeksi toisillemme. Ehkäpä me emme annakaan toisillemme anteeksi sen vuoksi, että saisimme itse anteeksi vaan siksi, että oppisimme elämään taivaallista elämää. Anteeksiantaminen on jatkuva asenne lähimmäistämme kohtaan. Kun hän kaatuu, me autamme häntä miettimättä miten siitä hyötyisimme. Jos hän rikkoo meitä vastaan, voimme ymmärtää sen Jumalan antamana kilvoituksena meille ja muistutuksena omista synneistämme. Silloin me saamme tilaisuuden antaa anteeksi, ainakin mielessämme.

Ortodoksisuus on erikoinen tapa elää ja ajatella. Mitä suuremmaksi syylliseksi me Jeesuksen rukouksen kautta itsemme tunnemme, sitä onnellisemmaksi me tulemme. Silloin me olemme lähellä suurta armoa. Silloin meillä on mahdollisuus heittäytyä Jumalan armon varaan ja tuntea kuinka se täyttää ilolla meidät. Ja lopuksi kaikki pn vain niin helppoa, jos sinä annat anteeksi, niin silloin sinäkin saat anteeksi. Siinä kaikki!

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Lähimmäiseni puolesta














Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.

Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. (Room. 12:6-14)


Jeesus astui veneeseen, meni järven yli ja tuli kotikaupunkiinsa. Siellä ihmiset toivat hänen luokseen halvaantuneen, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."

Jotkut lainopettajat sanoivat silloin itsekseen: "Tuohan herjaa Jumalaa." Mutta Jeesus näki, mitä he ajattelivat, ja sanoi: "Miksi teillä on pahoja ajatuksia sydämessänne? Kumpi on helpompaa, sanoa: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" -- hän puhui nyt halvaantuneelle - - "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Silloin mies nousi ja lähti kotiinsa. Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan. (Matt. 9:1-8)


Tämän sunnuntaievankeliumin tarkoitus on antaa meille evästystä tulevalle viikolle. Kirkollisessa ajanlaskusta sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja uusi viikko alkaa käytännössä jo lauantai-iltana klo 18 ehtoopalveluksen myötä. Me vietämme tänään kahden tunnetun pyhän muistopäivää, Vanhan testamentin profeetan Eliaan ja viime vuosisadalla kuolleen pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivää. Molemmat olivat särmikkäitä hahmoja, jotka oman työnsä kautta toivat pelastuksen monille ihmisille. Tämän päivän evankeliumi on antaa hyvän näkökulman näiden kahden pyhän ihmisen elämään.

Kuka on lähimmäiseni, kysyi eräs lainopettaja Jeesukselta. Hän sai vastaukseksi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta ja vastauksen idea oli siinä että lähimmäisemme on se ihminen josta me välitämme. Kuka on lähimmäiseni, voitaisiin kysyä myös tämän päivän evankeliumin pohjalta ja kuulemme toisenlaisen vastauksen. Tällä kertaa vastaus syntyy tekemisestä.

Tämän päivän epistolassa ja evankeliumissa on yhteinen teema: ne molemmat puhuvat huolenpidosta ja itsensä antamisesta toisen ihmisen hyväksi. Epistolassa pyhä apostoli luettelee erilaisia Jumalan antamia armolahjoja, joilla voimme auttaa toisiamme: on profetoimista, opettamista, palvelemista, rohkaisemista - yksi antaa omastaan ja toinen johtaa. On tärkeää huomata, että kyse on armosta ja lahjasta. Lahjaksi olemme saaneet, ja lahjaksi antakaamme. Armoa me olemme saaneet, jotta me oppisimme myös itse armahtamaan. Tällä filantropialla on selkeästi hengellinen merkitys.

Näiden armolahjojen kautta me voimme toteuttaa meissä olevaa Jumala kuvaa ja näin kirkastaa Jumalan kunniaa seurakunnassamme. Meidän sielussamme asuu hyvyys, rakkaus sekä taito pitää huolta ja välittää. Kun me käytämme näitä jumalallisia ominaisuuksia toistemme hyväksi, se herättää meissä iloa ja tyytyväisyyttä.  Kun hoidamme tehtävämme nöyrästi ja kuuliaisesti, se vie meitä askel askeleelta kohti Jumalan kaltaisuutta. Me opimme jotakin jumalallisesta elämästä ja sitä kautta me hitaasti myös itse jumaloidumme.

Tämän päivän evankeliumi on mitä suurimmassa määrin kertomus lähimmäisen rakkaudesta ja diakoniasta. Se kertoo halvaantuneen kantamiseen osallistuneiden miesten ystävyydestä, uskosta ja siitä kuinka he ovat valmiita tekemään paljon toisen hyväksi.

Minusta kerta toisensa jälkeä virkistävää havaita miten konkreettista Raamatun ajan ihmisten kilvoittelu on! Se on arkisessa ympäristössä tehtyä työtä, jossa pidetään huolta toisesta ilman että kukaan saa siitä sen kummempaa kunniaa tai että asiasta tehdään numeroa. Ei pitkiä teologian opintoja, kreikan kursseja tai kirkollisia palkitsemisia....

Sen vuoksi tämä evankeliumi on meille kaikille muistutus siitä, mitä meidän pitäisi olla. Me muodostamme yhden eukaristisen yhteisön, jossa me kokoonnumme yhteen rukoilemaan ja murtamaan leipää. Meillä jokaisella on oma osa ja tehtävä tässä pyhässä yhteisössä toisiamme kohtaan. Suuria ei vaadita, vain oikeastaan sitä, että ymmärrämme lähimmäisemme tarpeita ja autamme häntä.

Mutta ei sovi unohtaa rukouksenkaan voimaa. Jos jätämme tämän hengellisen ulottuvuuden tästä diakoniasta, on se verrattavissa samaan kuin että Pyhä Henki jättäisi Kirkkomme. Esirukous voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin rukoileminen omasta puolestamme. Pyhä vanhus Porfyrios kehottaa meitä erityisesti tähän, koska esirukouksin me osoitamme oikealla tavalla rakkautta lähimmäistämme kohtaan ja panemme omat tarpeemme syrjään.

Niinpä kirkon opetuksessa tämän halvaantuneen miehen kantaminen Jeesuksen luo on tulkittu tarkoittavan esirukousten voimaa meidän yhteisössämme. Nämä miehet osoittivat konkreettista lähimmäisen rakkautta halvaantunutta kohtaan eikä hänellä tuskin ollut muuta mahdollisuutta päästä ahdingostaan. Ei pelkästään tämän halvaantuneen miehen usko ollut suurta, vaan myös jokaisen kantajan usko.

Pyhä apostoli antaakin hyvin yksinkertaiset ja konkreettiset ohjeet meille oman kuuliaisuustehtävän tekemiseen: Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.

Olen usein kehottanut katumukselle tukijoita kertaamaan Roomalaiskirjeen 12. luvun, koska siinä annetaan meille ikään kuin peili, johon voimme peilata omaa elämäämme. Olenko kunnioittanut kanssaihmisiäni, ollut vieraanvarainen aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Kerta kaikkiaan sanoen, olenko kohdellut lähimmäistäni kuin ihmiseksi tullutta Jumalan poikaa.

Jokainen luokseni tullut ihminen on Jumalan antama tehtävä minulle. Osaanko kiittää, häntä kun siihen on aihetta. Entä katua jos olen rikkonut häntä kohtaan. Huomiointi hänen tarpeensa vai olenko itsekäs. Osaanko puhua hänelle, siis siunaanko vai tuomitsenko hänet. Kun hän pelkäsi, rohkaisinko häntä?

Kirkon opetuksessa on kautta vuosisatojen vallinnut seuraava periaate. Kukaan ei voi olla kristitty yksinään, vaan jokainen meistä tarvitsee toisen ihmisen palvellakseen Kristusta ja kasvaakseen Jumalan kaltaisuuteen. Me voimme olla Jumalan kuvia vain suhteessa toiseen ihmiseen.

Ei kukaan voi kiittää ketään tai katua, jos meillä ei ole lähimmäistä. Me emme voi kasvaa hyveissä, jos meillä ei ole ihmistä kenelle osoittaa rakkautta, sävyisyyttä tai kärsivällisyyttä. Mitä me kadumme tai keneltä me pyytäisimme ja saisimme anteeksi, ellemme lähimmäiseltämme? Kun asiaa miettii tarpeeksi pitkälle, me voimme huomata, että pelastuksemme on tavallaan lähimmäisemme kädessä.

Kerrotaan, että Maria Pariisilainen kuoli keskistysleirillä toisten vankien puolesta v. 1945. Se oli suurinta rakkautta, jota ihminen kykeni toistaan kohtaan osoittamaan. Ei tämä asia Marialle tullut hetken päätöksenä vaan vuosikymmenten kilvoituksen tuloksena. Kun ratkaiseva hetki tuli valita oman elämän ja lähimmäisen elämän kohdalla, hän oli valmis. Kunpa mekon saisimme myös kasvaa näin suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Se tarkoittaisi sitä että paranisimme hengellisestä halvaantumisestamme.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Arkkipiispan anteeksipyyntö



Porissa järjestetään tällä viikolla Suomi-areena, joka mukavalla tavalla piristää kesäkauden muuten hiljaista media-aikaa. Tämän viikon alussa tuli todella iso avaus luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkiseltä, joka pyysi kirkon nimissä anteeksi homoseksuaaleilta kirkon harjoittamaa julmuuttaja syrjintää heitä kohtaan.

Miten ortodoksien kirkko tuohon suhtautuu ja pitäisikö meidän jotenkin reagoida asiaan? Osa luterilaisista teologeista on jo sanonut odottavansa roomalais-katolisen ja ortodoksisen kirkon vastinetta asiaan.

Ennen kuin pyydämme anteeksi, on hyvä tietää tarkalleen mitä pyydetään anteeksi. Mitä anteeksipyynnöstä seuraa, ja tässä tapauksessa, miten luterilainen kirkko muuttaa toimintaansa. Millä tavoin se muuttaa käytäntöjään, hyvittää vääriä tekojaan tai korjaa aiheuttamiaan vahinkoja. Olisi hyvä, että asiaan liittyisi jotain konkreettista.

Miksi juuri nyt on ajankohtaista pyytää anteeksi ja mitä me tarkkaan ottaen pyydämme anteeksi, mitä on tapahtunut? Varmaankin  meillä on paljon anteeksipyydettävää, mutta ei vain homoilta vaan kaikilta heiltä, jotka ovat mahdollisesti joutuneet julmuutemme, syrjintämme ja epäoikeudenmukaisen kohtelumme kohteeksi.

Arkkipiispan julkinen anteeksipyyntö, siitä syntynyt mediahuomio ja homojen asema tämän päivän yhteiskunnassa... Samaan aikaan roomalais-katolisessa kirkossa paavi Fransiscus ottaa askelia kohti syviä vesiä. Hän ottaa härkää sarvista ja puuttuu vuosikymmeniä jatkuneeseen pedofiliaskandaaliin. Entä ihmiskauppa ja kehitysmaiden kaltoinkohtelu?

Ei ole reilua asettaa tällä tavalla erilaisia eettisiä asioita rinnakkain, koska jokaisesta aiheesta ja ongelmasta pitää pystyä puhumaan vaikka pahempiakin ongelmia olisi olemassa. Mitta silti mielessäni herää oudoksuntaa sitä kohtaan, että luterilaisen kirkon arkkipiispa pyytää julkisesti anteeksi kirkon harjoittamaa julmaa syrjintää homoseksuaaleja kohtaan kun pinnan alla on isompiakin asioita.

Tietenkin koko anteeksipyyntö liittynee vahvasti siihen keskusteluun, jota luterilaisessa kirkossa käydään tasa-arvoisesta avioliitosta. Luterilaisessa kirkossa on ensi kertaa järjestetty sateenkaarimessuja, joista yksi äskettäin televisioitiinkin. Pridekulkue järjestettiin juuri Helsingissä ja Eduskunnassa lykättiin lakialoitetta samaa sukupuoltaolevien avioliitosta.

Luulen, että olemme kyllä seurakunnissa syyllistyneet homojen syrjintään. Eniten se varmaankin näkyy ennakkoluuloissamme heitä kohtaan, joista taas seuraa se, että me helposti tuomitsemme ja suljemme heidät ulkopuolelle. Tuomitsessamme teon, me huomaamattamme tuomitsemme myös ihmisen emmekä tarpeeksi tue, rohkaise ja auta heitä kilvoituksen tiellä. Ehkä syyllistymme vääriin tuomioihin siinä, ettemme tunne homoseksuaalisuutta tarpeeksi hyvin ja tuomitsemme vähäisin ja jopa väärin tiedoin asioissa, jotka eivät välttämättä edes kuulu meille.

Tuomitseminen harvoin saa aikaan mitään hyvää. Rohkaiseminen hyvään ja kannustaminen oikealle tielle on usein ainoa keino kuinka me voimme auttaa toisiamme kilvoituksessame tai johdattaa lähimmäistämme pelastuksen polulle.

Synnintekoa on edelleen tuomittavaa mutta meillä kaikilla on taipumus monenlaisiin synteihin ja näitä vastaan me voimme taistella. Me emme voi tuomita ihmistä hänen heikkoutensa tai taipumuksensa mukaan vaikka synti sinänsä onkin tuomittava asia. Olennaista on tukea häntä hänen kilvoituksessaan.


Miten me voimme pyytää anteeksi?

Tällä arkkipiispa Kari Mäkisen avauksella on yllättävän isoja vaikutuksia koko anteeksipyynnön teemaan. Me voimme ottaa anteeksipyynnön yleiseltä kannalta, kuten arkkipiispa tässä teki ja pyytää kaikkea mahdollista anteeksi mahdollisimman monelta. Emme välttämättä tunne silloin samanlaista katumusta kuin selvästi itsemme tekemistämme konkreettisista teoista.

Monissa kirkkomme rukouksissa tämä on lähtökohta. Tämä on anteeksipyynnön kollektiivinen muoto, jossa me ikäänkuin otamme koko ihmiskunnan rikkomukset kantaaksemme ja pyydämme niitä anteeksi. Me tunnemme suurta sääliä maailmaa kohtaan ja haluamme rukoilla anteeksiantoa niidenkin puolesta, jotka eivät tunne katumusta vääristä teoistaan. Suurilla kilvoittelijoilla on varmasti tähän mahdollisuus hengellisen herkkyytensä vuoksi.

Anteeksipyyntöä ei kannata ajatella vain rikkomistemme anteeksisaamisen kannalta. Anteeksipyyntöä kannattaa miettiä pikemminkin asenteena lähimmäisiämme, luomakuntaa ja Jumalaa kohtaan. Anteeksipyynnön yksi tärkeimmistä asioista meille itsellemme on herättää katumuksen, herkkyyden ja nöyryyden asennetta. - Emme ehkä ole riittävästi tunteneet myötätuntoa ja kärsivällisyyttä toisiamme kohtaan, mutta tulemme yrittämään kuitenkin uudelleen ja paremmin. Tähän me tarvitsemme Herramme apua ja tukea, jotta voisimme onnistua.

Toisaalta me voimme miettiä mitä olemme aidosti rikkoneet kuluneen päivän aikana ja keskittyä siihen. Koko uskomme ydin on katumuksesta ja anteeksipyynnössä. Aamuin illoin me lähestymme Jumalaa ja pyydämme anteeksi tekojamme ja sanojamme, joilla olemme rikkoneet Herraamme ja lähimmäistämme kohtaan. Ehkemme ole mielestämme syyllistyneet kaikkiin niihin rikoksiin, joita rukouksessa mainitaan, mutta tarkemmin ajateltuna me saatamme nähdä tuon rikoksen siemenen muiden joukossa odottamassa kasvuaan .

Anteeksipyyntö on todellinen, kun yritämme myös rukouksessa esitetyn anteeksipyynnön lisäksi pyytämään aivan suusanallisesti anteeksi heiltä, joita vastaan olemme rikkoneet ja pyrkimään elämää siten, ettemme jatkossa enää riko heitä vastaan.

Tämä aiheuttaa suurimman ja parhaimman muutoksen meissä ja toivottavasti tästä myös ulkopuoliset tunnistavat ortodoksin. Tämä voisi olla liturgiaa liturgian jälkeen, että viemme tuon anteeksipyynnön myös lähimmäistemme ja vihamiestemme elämään ja toivomme heiltä suopeutta meitä kohtaan.


Vähemmän muodikkaita ja ajankohtaisia anteeksipyyntöjä

Ketään ei saa syrjiä eikä kohdella julmasti.

Homojen lisäksi uskon, että myös muut vähemmistöt ovat kohdanneet meidän kaltoinkohtelua. Emme ole tarpeeksi kirkkaana pitäneet mielessämme että me kaikki olemme Jumalan kuvia. Erityisen selvä tämä Jumalan kuva on kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten sielussa. Haluaisin pyytää anteeksi ainakin seuraavilta.


Lapsilta

Ennen homoseksuaaleja meidän on pyydettävä anteeksi lapsilta. He ovat erityisen suojan tarpeessa ja hyvin riippuvaisia meidän sanoistamme ja teoistamme. Heidän tarpeensa on helppo sivuuttaa, koska he eivät ole aikuisia eivätkä osaa ilmaista tarpeitaan niin hyvin kuin aikuiset. Me voisimme useammin kohdella lapsia lapsina emmekö pieninä aikuisina.

Katolinen kirkko juuri pyysi anteeksi pedofiilien uhreilta. Ei tämä häpeällinen asia  vieras ole ortodoksisen kirkon sisälläkään. Tämän kieroutuneen taipumuksen omaavia ihmisiä on meidänkin kirkossamme emmekä tuskin ole riittävän vahvasti ja päämäärä tietoisesti taistelleet sitä vastaan ja purkaneet niitä rakenteita, jotka mahdollistavat sen olemassaolon. Näitä tekoja on tapahtunut kirkkomme sisällä aivan lähitulevaisuudessa ja uusia tulee varmasti esille jatkossakin. Häpeä tulee osaksemme, joten voisimmeko toimia ennen kuin joudumme katumaan tekemättömyyttämme ja pyytämään anteeksi.

Vanhempina me olemme varmastikin syyllistyneet siihen, ettemme ole tarpeeksi tuoneet lapsiamme kirkkoon ja opettaneet heitä rukoilemaan. Sen vuoksi me olemme estäneet lapsia tulemasta Jumalan tykö. Olemme johtaneet harhaan lapsia omien himojemme tähden ja tarjonneet hengellisen sijaan aineellista, ikuisen sijaa ajallista ja katoamattoman sijaan katoavaista.


Köyhiltä

Kristus on meidän esikuvamme ja hänen seurakuntalaisensa olivat niitä, jotka olivat köyhiä. Hän ei sanonut köyhille, että pitäkää huolta itsestänne vaan hän auttoi heitä.  Kristus ei jättänyt heitä köyhyyteen vaan antoi heille rauhan. Meidät on lähetetty köyhien pariin mutta harva meistä auttaa, vaikka köyhät lähetettäisiin meidän luokse.

Kirkko kutsuu meitä yhä uudelleen auttamaan niitä, jotka kokevat materiaalista köyhyyttä tässä maailmassa. Ei riitä, että vain rukoilemme heidän puolestaan, meidän on myös autettava heitä. Auttamiskanavia on lukuisia ja tänä päivänä on vaikea keksiä  syitä olla auttamatta. Taloudellisesti heikko tilanne, rahat loppu?

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." (Mark. 12:41-44)


Luomakunnalta

Luomakunta on meidän lapsemme, josta me emme pidä tarpeeksi hyvää huolta. Me olemme sen suojelijoita mutta helposti me ajattelemmekin mieluummin omien tarpeisemme sijaan omia mielihalujamme ja saatamme tällä tiellä helposti joutua myös ahneuden tielle.

Kuluttaessamme kaupoilla me helposti syyllistymme kertakäyttökulttuurin tukemiseen. Tähän usein syynä on vain uutuuden viehätys. Me haluamme sellaista joka on hienossa paketissa, joka on aivan uutta ja jota voimme hypistellä. Kun olemme saaneet tuon koristeen itsellemme, huomiomme kohdistuukin jo seuraavaan asiaan.

Anteeksi että olemme kohtuuttomia, kunpa oppisimme tyytymään tarpeelliseen ja kieltäytymään turhasta ja liiasta. Jospa me tämän anteeksipyynnön jälkeen oppisimme kunnioittamaan sitä samalla tavalla kuin kunnioitamme ikoneita. Molemmathan ovat Jumala kuvia, luomakuntahan tosin on Jumalan itsensä tekemä kuva!


Lopuksi

Anteeksipyyntö ja anteeksianto on sisältävät uuden elämän siemenen. Usko siihen, että Jumalamme on armahduksen ja anteeksiannon Jumala. Mutta anteeksipyyntö ei ole vain mahdollisuus meille vaan enemmänkin se on valtava mahdollisuus heille, joilta me pyydämme anteeksi. He saavat mahdollisuuden. Jos vain me itse muistamme sen antaa heille anteeksipyynnön jälkeen.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Jeesuksen rukouksen kontemplointi, osa 4



Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. (Joh. 16:23)

Olen aina ollut minimalismiin taipuvainen. Vähemmän on enemmän ja yksinkertainen ja pelkistetty on kaunista. Jeesuksen rukous on hyvin yksinkertainen ja pelkistetty tapa ilmaista uskomme mysteeriä. Meille on tuttuja myös monet rukoukset, jotka ovat sisällöltään sanamäärältään runsaita, monimuotoisia joskus jopa monimutkaisia. Molemmissa on vaaransa.

Runsassanainen rukous kuvaa usein seikkaperäisesti ja yksilökohtaisesti langennutta tilaamme, Jumalan pelastustyötä ja meidän sitoumustamme katumuksen jälkeen. Saatamme vain nopeasti unohtaa mitä rukouksessa sanottiin kun aikaa on kulunut hetki. Joskus lauserakenteet ovat niin pitkiä, että viesti rukouksessa hämärtyy ja rukouksesta tulee lukusuoritus, jonka sisältö jää hämäräksi. Joskus kannattaa perata näitä rukouksia ja etsiä niistä ydinsanomaa, joka usein löytyy melko helposti.

Lyhyessä ja tiiviissä rukouksessa on vaarana se, ettei rukous aukea meille koko laajuudessaan. Herra armahda, on tyypillinen tällainen rukous samoin kuin doksologiat. Saatamme hyvin ymmärtää sen sisällön mutta emme juuri ajattele sen sisältöä tai eläydy sen maailmaan.

Sen vuoksi tänään puhumme Jeesuksen rukouksen sanojen merkityksestä ja sen kontemploinnista.

Kontemplointi tarkoittaa sanojen katselua ja niiden merkitysten mietintää. Kontemplaatiolla eli mietiskelyllä on hyvin tärkeä osa etenkin edistyneemmässä kilvoittelussa. On hedelmällistä pelastuksemme kannalta ymmärtää mitä tarkoitamme mm. sanoilla Herra, Jeesus ja Kristus. Mitä me pyydämme kun sanomme, armahda.


Armahda minua!

Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' (Luuk. 18:13)

Jeesuksen rukouksen ydin on usko armahtavaan Jumalaan. Ellemme tunnista itsessämme syntisyyttä, epäonnistumista ja anteeksisaamisen tarvetta, meidän on hyvin vaikea rukoilla. Lääkärin on vaikea parantaa ihmistä, jolla ei ole oireita ja joka ei tavallaan ole sairas.

Siksi me tarvitsemme ennen rukousta ja sen aikana vahvaa itsetutkiskelua, jotta ymmärtäisimme langenneen tilamme. Kyse ei oikeastaan ole pahojen tekojen määrästä tai vakavuudesta vaan siitä, kuinka vakavasti ymmärrämme synnin kuolettavuuden pyhyyden läheisyydessä. Rukous kasvattaa meissä hengellistä herkkyyttä, mutta välillä paatunut valtaa mielen ja rukouksellisen tilan saavuttaminen voi olla vaikeaa.

Paras lääke paatumukseen on säännöllinen rukouselämä. Joskus jopa säännöllisten rukoushetkien lisääminen päivään auttaa tässä pulmassa: jos rukoilemme vain iltaisin, voi aamurukouksilla olla hyvin suotuisa vaikutus. Kun salaisia rukoushetkiä lisää myös arkisiin hetkiin ja tilanteisiin, me helposti alamme tavoittaa sitä herkkyyttä joka meiltä puuttuu. Olen huomannut, että elävä tuli ja itsensä hiljentäminen ikonin edessä on myös hyvä tapa tehdä olo hartaaksi ja erityisesti silmien sulkeminen on hyvä tapa keskittää ajatuksia.


Jeesuksen nimi, pelastava sinetti

Turvautumalla Kristuksen nimeen me kunnioitamme häntä monin tavoin. Me kadumme ja pyydämme anteeksi rikkomuksiamme, kun pyydämme häntä armahtamaan meitä. Me ylistämme häntä kun turvaudumme hänen ylitsevuotavaan rakkauteensa ja armoonsa. Ainoastaan suuren ihmisrakkautensa vuoksi hän auttaa meitä kun turvaamme häneen.

Julkujärven leirikeskuksen vanhat portaat
Onko Jeesuksen rukouksen lukeminen pelkkää synkistelyä kesäpäivänä? Olen itse kokenut monia kauniita hetkiä kun olen katsellut luonnon kauneutta ja toistanut Jeesuksen rukousta. Silloin voi hyvin konkreettisesti nähdä armon kaikkialla luomakunnassa ja nähdä miten Jumala on armahtanut ihmiskuntaa monin eri tavoin.

Vaikka me olemme olleet ahneita ja tuhoisia luomakuntaa kohtaan, se edelleen on Luojansa kädessä ja jotenkin selvinnyt koettelemuksista. Meitä kohtaan Herra on pitkämielinen ja kärsivällinen ja odottaa kääntymystämme vaikka sydämemme onkin kovettunut.  Meidän on avattava silmämme ja nähtävä Jumalan kauneus ja rakkaus ympärillämme! Se vaatii sielun herkkyyttä.

Jumala loi kaiken meidän iloksemme. Vaikka lankesimme syntiin, hän ei lakannut etsimästä meitä. Hän oli valmis tekemään suuren uhrauksen rakkaudestaan meihin. Siksi me voimme rohkein mieli lähestyä häntä, samalla kuitenkin muistaen, että joskus tämä armon aika päättyy kun Herra palaa kunniassaan maanpäälle.

Vaikka Jeesuksen rukous on sävyltään katumuksellinen, niin koen sen yhtä suuresti myös ilona, sillä sen kautta meillä on tie pelastukseen. Tämä tie on Jumalan armo, johon me turvaamme ja vetoamme. Herra armahda sisältää ajatuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta ja lupauksen siitä että hän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti.


Jeesus Kristus

Jeesuksen rukous on katumuksen ja kiitoksen lisäksi meidän uskontunnustuksemme. Me tunnustamme Jumalamme lihaksitulon kun kutsumme häntä Jeesukseksi. Jeesus on Jumalan antama nimi pojalleen. Tuo nimi annettiin Jeesuksen vanhemmille enkeli Gabrielin välityksellä, kun Marialle ilmoitettiin Jeesuksen syntymästä (Luuk. 1:31).  Jeesus nimenä tarkoittaa pelastajaa ja joka tuo pelastuksen maailmalle. Se merkitsee voittajaa ja hänen kauttaan kuoleman ja synnin valta tässä maailmassa on voitettu.

Me kunnioitamme Poikaa Jumalana kun kutsumme häntä Kristukseksi. Hänen herruutensa on ylitse kaiken ja siksi kutsumme häntä aina ensimmäisenä Herraksi. Voideltu tarkoittaa kirjaimellisesti sellaista henkilöä, joka on voideltu öljyllä. Voideltu on erotettu maailmasta ja otettu Jumalan palvelijaksi. Voideltu kuului Jumalalle ja Kristuksen nimi merkitsee sitä, että Kristus on messias ja Jumala on voidellut hänet oman kansansa kuninkaaksi. Kun me pyydämme häntä armahtamaan meitä, tunnustamme hänen voittonsa yli synnin ja kuoleman.

Luukkaan evankeliumissa on kohta, jossa Jeesus kertoo messiaanisuudestaan:

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.
Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: "Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen." (Luuk. 4:18-21)

Kun sanomme häntä Jumalan pojaksi, me ilmaisemme suuren salaisuuden. Jo ennen kuin maailma luotiin, jo ennen aikojen luomista, Poika syntyi Isästä ja on siksi luomatonta valoa itse valkeuden lähteestä. Sen vuoksi hän on todellinen Jumala. Koska hän on täydellinen Jumala, hän voi pelastaa meidät. Hän tulee ihmiseksi ja sen vuoksi me voimme oppia tuntemaan Jumalan ja sanoa, että Kristus on Jumala poika.


Usko on rukoilemista

Uskoamme me voimme tunnustaa lopulta vain siten, että me rukoilemme. Siksi kirkkoisämme on vaikuttanut kirkkoisä Evagrios (k. 399) toteaakin, että se joka rukoilee on teologi ja teologi on se, joka rukoilee.

1Johannes Kastaja, yksityiskohta Harri Stafanoksen ikonista
Armahda minua syntistä! Jeesuksen rukouksen toisessa osassa me ilmaisemme oman riippuvuutemme häntä kohtaan kumartamalla ja pyytämällä hänen armoaan. Kun sanomme itseämme syntisiksi me tunnustamme oman heikkoutemme ja avuntarpeemme Luojamme edessä. Me emme kykene kätkemään omaa alastomuuttamme hänen edessään, koska pyhyys paljastaa aina pahuuden. Vain tuntiessamme itsemme nälkäiseksi, janoiseksi, murheelliseksi, me voimme olla otollisia Jumalan edessä. Kysymys on samasta asiasta kun kun Fariseus ja publikaani menivät temppeliin, toinen lähti vanhurskaana ja toinen ei.

Armahtaminen merkitsee meille valtavan suurta lahjaa pitkämieliseltä ja kärsivälliseltä Jumalalta. Harva meistä pyytää anteeksi veljeltään ja sisareltaan ilman, että on valmis korvaamaan aiheuttamaansa vahinkoaan. Tai soittaa pankkiin ja pyytää asuntolainaan lyhennysvapaiden sijaan täydellistä armahdusta ja velkakirjan hävittämistä. Hengellisen elämämme kohdalla tämä on kuitenkin mahdollista, jos olemme valmiit myös itse opettelemaan Taivaan valtakunnan säännöt. Ne ovat kovin erilaiset kuin täällä maailmassa.  Me sitoudumme itse armahtamaan, jos haluamme tulla osalliseksi armosta. Anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme velallisillemme.

Armahtaminen on hyvin konkreettinen tapa kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Tehdä samaa, mitä Jumala tekee meitä kohtaan. Usein meidän oma anteeksiantamisen vaikeus toista ihmistä kohtaan näyttää meille sen, miten kaukana me olemmekaan Jumala kaltaisuudesta. Me olemme monesti noita armottomia palvelijoita, josta evankeliumi kertoo: kun olemme saaneet omat velkamme anteeksi, me käymme veljemme kimppuun ja tuomitsemme hänet.

Me siis tuskin aidosti ymmärrämme Jumalan armon suuruutta ja laupeuden syvyyttä. Se ylittää ymmärryksemme ja siksi rukous on tähän vaivaan hyvä apu. Kun kerta toisensa jälkeen toistamme rukousta ja luemme myös muita meille annettuja rukouksia läpi, me alamme hiljaa ymmärtää Jumala rakkauden suuruutta. Me ymmärrämme sen aidosti sinä hetkenä kun meissä syntyy nöyryyden versoja.

Kiittäminen merkitsee siis uskomme tunnustamista. Luomakunnan luominen, sen pelastaminen synnin orjuudesta, rukouksen saaminen ja Häneen turvautuminen… Kaikista ihmisistä jotka rukoilevat puolestamme ja tekevät meille hyvää, ja jopa iloita heistä jotka pahuudessaan antavat meille mahdollisuuden kilvoitella lähimmäisen rakkaudessa.


***

Jeesuksen rukous avaa meille loputtomasti erilaisia pohdinnan aiheita. On hyvä syventää omaa hengellistä ymmärrystä ja pyrkiä yhä kokonaisvaltaisemmin ymmärtämään mistä pelastuksestamme on kysymys. Silti on hyvä pitää mielessä myös se kaipaus, joka pitäisi syntyä aina ennen jokaista rukousta. Emme rukoile vain sen takia, että ymmärtäisimme paremmin vaan siksi, ettemme voi olla ilman Jumalaa ja hänen armoaan. Otollinen sielu löytää levon rukouksessa.

Me tarvitsemme Jeesuksen nimeä yhä uudelleen ja uudelleen koska me olemme koko ajan kiusaajan armoilla. Olen hämmästynyt siitä miten voimakas Jeesuksen nimi on kiusauksen kohdatessa. Vastustajan ääni ikäänkuin katoaa kun Jeesuksen rukous alkaa ja sen avulla keskittyminen Jumalaan on helppoa.

Voimia meille kaikille Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Elämän henkäys lämpimässä tuulessa

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee." Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani.

Sain harvinaisen tilaisuuden osallistua tänä kesänä Tampereen ortodoksisen seurakunnan kristinoppileirille. Leirille kokoontuu kuusitoista nuorta ja seitsemän ohjaajaa ja olemme yhdessä Ylöjärven Julkujärvellä kymmenen päivää. Leirillä meillä on harvinainen tilaisuus kokonaisvaltaisesti opetella kristinuskon perusasioita: syntymää, kuolemaa ja iankaikkisesti elämää sekä kaikkea mitä sen väliin jää. Puhua erityisesti siitä lyhyestä ajasta, joka ratkaisee pääsymme iankaikkiseen elämään.



Saunatiellä aukeni kaunis näky. Aurinko paistoi metsän keskelle, kuusien ylitse ja keskellä kulki kapea polku. Tuuli puhalsi lämpimänä ja aurinko välkehti oksien heiluessa tuulen mukana.Tuollaisia hetkinä kannattaa unohtaa kaikki muu ja keskittyä hetkeen. Hetki nopeasti kasvaa päivää suuremmaksi ja nousee ajan yläpuolelle. Miten kaunis tuo hetki oli ja se hiljaisuus. Silloin kun aika tällä lailla pysähtyy me saamme maistaa, miltä ikuisuus tuntuu. Silloin Jumala on meidän kanssamme. En tiedä kannattaako elämässä suurempia hetkiä edes odottaa. Tässä oli kaikki hyvä mitä kaipasin ja tarvitsin.

Sisältäni portin löysin
melkein huomaamattoman.
Kun sen läpi hiljaa nousen,
näen toisin maailman. - Pekka Streng -


Maasta löytyi ikkunaan lentänyt kuollut lintu. 

Puhuimme myös eilen kasteesta. Kuinka meidät hukutetaan kasteveteen ja nousemme sieltä ylös yhdessä Kristuksen kanssa. Vanha ihminen kuolee ja uusi ihminen puetaan valkoiseen kastepukuun. Voitto kuolemasta, kastetun kaulaan ripustetaan voiton merkki, risti, joka samalla on myös merkki siitä kenen palvelija ja orja hän tästä lähtien on. Tämän sunnuntain epistolassa pyhä apostoli valottaa meille tätä orjuuden salaisuutta.

Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät. Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema. Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän.

Kirkossamme kaste ja katumus on täysin sidoksissa toisiinsa. Puhuimme eilen myös katumuksesta ja terveestä häpeän tunteesta, jota synnin tekeminen meissä synnyttää. Häpeä on hyvin terapeuttinen tunne ja vain se kautta me voimme saada aidon tunteen syntien anteeksiantamisesta. Häpeä suojelee meitä isommalta pahuudelta ja saa aikaan meissä kääntymyksen kohti paranemista ja pelastumista.

Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Sadanpäämies sanoo tämän Kristukselle ja osoitti Herransa edessä hämmästyttävää uskoa. Mutta yhtä lailla sadanpäämies voisi sanoa sen meille ikuisuudesta. - Sinä Kristuksen seuraaja, sano vain Sana niin sinun harras pyyntösi toteutetaan.

Jeesuksen rukouksessa me vetoamme Jeesuksen nimeen saadaksemme osaksemme armon. Tuo nimi on voimallinen ja ihmeitä tekevä. Se muuttaa elämämme, se opettaa meitä pysähtymään ja näkemään sekä ottamaan vaarin. On hämmentävää ajatella että  me edelleen elämme siinä samassa maailmassa, jonka Jumala loi ja johon hän tuli asumaan ihmisenä. Sama tuuli, joka leikki noiden kuusien oksalla puhalsi myös hänen ihollaan. Sama aurinko, joka välkehti kauniina aurinkoisena päivänä,  peitti kasvonsa nähdessään luomakunnan Herran ristiinnaulittuna Golgatalla. Kuin kuollut lintu, hänkin kuoli ristille ja joutui hautaan. Elämä lähti hänestä ja jäljelle jäi vain tyhjä ruumis.

Kaiken tähden ja kaiken edestä. Sukellus syvyyteen, sysimustaan pimeyteen, jonne hän vei luomattoman valkeuden ja valaisi elämän säteillä kuoleman syvyyden. Siitä alkoi nousu kohti valoa ja iankaikkisesti elämää. Synnymme uudelleen elämään, koska Herra on hyvä, ja hän on jättänyt meille rukouksen jotta voisimme aina olla Hänen kanssaan: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!