torstai 12. heinäkuuta 2018

Toisenlainen kieli



Maailmassa puhutaan paljon ja turhaan sanottuja sanoja riittää. Mikä on oikea tapa puhua Jumalasta?

Ensimmäinen vastaus jonka ortodoksinen kirkko antaa, on hiljaisuus. Erityisesti kuoleman hetkellä me hiljennymme ja pysähdymme. Syntymän ja kuoleman ihmeen edessä meillä ei ole sanoja. Ehkä sama pitää paikkaansa myös elämän ihmeen kohdalla.

Mikä on toinen tapa puhua Jumalasta? Tekeminen ja erityisesti jakaminen.

Kristityn asenne ei voi olla: kaikki mikä on sinun, on myös minun vaan kaikki mikä on minun, on myös sinun. Tämä asenne näkyy hyvin tarinassa Tuhlaajapojasta. Nuorempi veli vie ja tuhlaa isänsä omaisuuden pyytämällä itselleen perinnön jo isän eläessä. Tarinan lopussa omaisuus on hävitetty ja poika palaa kotiin. Isä lohduttaa: kaikki mikä on minun, on myös sinun. Se oli Jumalan ääni.

Samassa evankeliumissa kysytään rikkaan miehen suulla: Kuinka voisin saavuttaa iankaikkisen elämän? Jeesus vastasi, rakastamalla. "Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." (Luuk 18:21). Kun mies poistui pettyneenä Jeesus jatkoi: Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! Näyttää siltä, että rikkaus ei ole määrä vaan asenne.

Jumalasta me voimme puhua monilla sanoilla mutta voimme olla varmoja ettei yksikään sana riitä kuvaamaan Jumalaa ja hänen tekojaan. Siksi kannattaa hiljentyä ja auttaa toisiamme jakamalla sitä hyvyyttä jota me olemme Jumalalta lainaksi saaneet. se on vakuuttavinta puhetta Jumalasta.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Katekeesi 2: Pyhät kuvat



 Ortodoksinen kirkko tunnetaan pyhistä kuvistaan, ikoneistaan. Ne ovat meille rakkaita ja jokaisessa ortodoksikodissa on ainakin yksi ikoni, jonka edessä rukoillaan ja hiljennytään. Ikonin koristetaan joskus laittamalla sen päälle käspaikka ja sen ikonin eteen asetetaan lampukka, jossa on elävä tuli. Ikonin alla saattaa olla myös pieni pöytä, jonka päällä on rukouskirja ja evankeliumi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kotialttariksi.

Tätä nykyä ikonit ovat levinneet myös moniin luterilaisiin ja katolisiin koteihin, kirkkoihin ja työpaikoille. On aina erityinen ilo nähdä ikoni, olkoon se kenen tahansa seinällä, hyllyllä tai pöydällä. Ikonit tuovat pyhyyden läsnäolon. Ikonit tekevät näkymättömän näkyväksi.

Ikonien historia on pitkä eikä se ole aina ollut niin menestyksellinen. Ikonien alkuperä löytyy jo varhaisen kirkon ajoilta, kun ensimmäisiä ikoneja maalattiin. Varhaiset kuvat esittivät alkuun erilaisia symboleja: ristiä, kalaa, riikinkukkoa, karitsaa jne. Myöhemmin ikoneissa kuvattiin Kristusta, Jumalansynnyttäjää, apostoleja, pyhiä tapahtumia, parantajia jne. Ikoneita maalattiin puulle, kirkkojen seinille ja niillä koristeltiin kirkollisia esineitä.

Valitettavasti tänä päivänä kaikkein vanhimmat ikonit on tuhottu ikonoklastisen harhaopin takia. Tämä harhaoppi vaivasi kristikuntaa erityisen pahasti 600-800-luvuilla. Luulen, että ikonoklasmin aika liittyy kuvakielteisen islamin syntyyn ja leviämiseen. Myös juutalaisuudessa on vahva kuvakielteisyys ja ehkä nämä vaikutteet virtasivat nopeasti Lähi-idästä Konstantinopoliin ja muualle itäiseen kristikuntaan. Syynä saattaa olla myös väärinkäsitykset ikonien roolista uskonelämässä. Ikonoklastit tuhosivat ikoneja järjestelmällisesti ja liike oli saada puolelleen koko silloisen väestön.

Ikonit kuitenkin olivat rakkaita uskoville ja erityisesti idän luostareissa ikonit säilyttivät asemansa. Kuuluisin yksittäinen ikonien puolustaja oli Johannes Damaskolainen, joka kirjoitti kirjan ”Ikoneista, Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan”. Tämä kirja on käännetty suomeksi ja se on hyvä perusteos ikoneista.

Johannes Damaskolainen kirjoittaa aiheesta:

”Ennen ei ruumiitonta ja hahmotonta Jumalaa suinkaan kuvattu. Mutta kun Jumala on ilmestynyt lihassa ja elänyt ihmisten keskuudessa, kuvana Jumalan näkyvän puolen. En kumarra ainetta, vaan kumarran aineen Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin”.

Me emme siis palvo ikonia ikonina vaan osoitamme kunnioitusta siinä esitetylle henkilölle tai tapahtumalla. Ikoni ei ole meille materiaalisena maalauksena pyhä esine, vaan sen pyhyys syntyy sen sisällöstä. Ikonissa on kuva, joka viittaa tuonpuoleiseen, taivaalliseen maailmaan. Kun me katselemme Kristuksen ikonia, me näemme siinä Kaikkivaltiaan. Pian katselemisemme muuttuu rukoilemiseksi.

Kirkossamme puhutaan myös ihmeitätekevistä ikoneista. Alkuun on todettava, että kaikki ikonit ovat ihmeitätekeviä, kun rukouksemme niiden edessä on aitoa, palavaa ja vilpitöntä. Kun jonkun tietyn ikonin edessä rukoillaan säännöllisesti ja palavasti, se saattaa saada maineen ihmeitä tekevänä. Tämä ei tarkoita sitä, että ikonista olisi materiaalinsa puolesta tullut jotain ainetta suurempaa mutta me uskomme että, Jumalan armo välittyy tuon ikonin kautta aivan erityisellä tavalla.

Teologiselta kannalta ikoni on todiste meille lihaksitulleesta Jumalasta. Jos kerran Kristus on todella syntynyt ihmiseksi, hänet voidaan silloin kuvata. Tämä oli keskeinen argumentti ikonien puolustajille. Se on hyvä vastaus vanha testamentilliseen kuvakieltoon, joka löytyy mm. Kymmenestä käskystä. Vanhan Testamentin kuvakiellon aikana näkymättömän Jumalan kuvaaminen oli kielletty. Kirkon opettajat ajattelivat, että koska Vanhan liiton aikaan Jumala on näkymätön, käsittämän ja ihmisille tavoittamaton niin silloin hänen kuvaamisensa on myös mahdotonta ja kiellettyä. Nyt kun Kristus oli tullut ihmiseksi, hän on myös tämän vuoksi kuvattavissa. Kuva on itse asiassa vahva ilmaus siitä, että Jumalan Sana todellakin tuli ihmiseksi ja asui meidän keskellämme.

Pyhä Johannes Damaskolainen ajatteli, että kuvakiellon syynä oli myös se, että Israelin kansa oli taipuvainen epäjumalanpalvelukseen (mm. Kultainen vasikka) ja sen vuoksi kuvien tekeminen oli kielletty.

Ikonit kuuluvat ennen kaikkea jumalanpalvelukseen ja henkilökohtaiseen rukouselämään. Ne ovat meidän rukouksemme kohde ja ne auttavat meitä keskittämään mielemme iankaikkiseen todellisuuteen. Sen vuoksi ikoneilla on vahva liturginen merkitys. Ikonit ovat kirkon julistusta siinä mielessä kirkkoveisut, psalmien lukeminen, rukoukset jne.

Ikonien kautta me kunnioitamme Jumalaa, hänen pyhiään, Hänen ihmetekojaan ja kaitselmustaan tässä maailmassa. Pappi suitsuttaa ikonin edessä ja lukee rukoukset niiden edessä. Me teemme ikonin edessä ristinmerkin, kumarramme, joskus teemme maahan kumarruksen ja suutelemme ikonia. Voimme sytyttää sen eteen tuohuksen. Samaa kunnioitusta osoitamme myös kirkkomme papeille ja piispoille. Pyydämme siunauksen, ja kun pappi on siunannut, me suutelemme hänen kättään.

Vanhaan aikaan ikonit opettivat erityisesti kristinuskoon liittyviä asioita. Aikanaan kun luku- ja kirjoitustaito olivat harvinaisia, ikonit opettivat kansaa. Tänä päivänä ikoneille on sama merkitys. Me elämme hyvin visuaalisessa maailmassa ja ikonien tehtävä tässä kuvarikkaassa ajassa on levittää kirkon opetusta ja muistuttaa kaikista pelastavista tapahtumista joita Jumala on meille tehnyt. Meidän on helpompi ja nopeampi katsoa Jouluikonia kuin lukea jouluevankeliumi. Silti ne molemmat vastaavat tarkasti toisiaan.

Kun me siis katsomme näitä pyhiä kuvia, ne tuovat meille mieleen pyhiä tapahtumia. Ne nostavat mielemme Jumalan luo muistelemaan kaikkea hyvää, jota hän on meille tehnyt. Muistuttavat hengellisen todellisuuden olemassa olosta ja kutsuvat meitä siihen mukaan. Kirkon pelastushistoria on todellista historiaan, joka on tapahtunut ajassa ja paikassa. Ikoni viittaa aina aineen ulkopuoliseen todellisuuteen.

Ikonit muistuttavat meitä uskosta ja antavat meille päämäärään elämään. Kun me päivittäin näemme kotona pyhiä ikoneita, me muistamme uudelleen ja uudelleen mikä on tämän päivän ja koko elämän tarkoitus. Ikonit muistuttavat tehokkaalla tavalla sielumme pelastuksesta jo olemme harhautumassa kilvoituksestamme. Ikonit katselevat meitä ja tuovat näkymättömän Jumalan läsnäolon meidän luoksemme.

Me pyhitämme esineitä pyhillä kuvilla. Kirkoissamme on ikonein koristeltuja kirkkolippuja, koristeellisia esineitä: jumalanpalveluspukuja, tekstiilejä, evankeliumeita, saattokynttilöitä, suitsutusastioita. Ne ilmaisevat meille sen mitä pidämme kirkossa kauniina ja haluamme omistaa sen Jumalalle. Kirkko on Jumalan asuinsija ja siksi koemme tärkeäksi tehdä siitä erityisen kauniin, hengellisen ja pyhän paikan. Koko sisustus ja kaikki esineet pyrkivät edistämään hiljentymistä ja keskittämään mieltämme pyhiin asioihin.

***

Monissa seurakunnissa toimii ikonimaalauspiirejä. Kannatta kysyä seurakunnista asiaa ja hakeutua sellaiseen maalauspiiriin, jossa vetäjänä on koulutuksen saanut ikonimaalari, joka on ortodoksisen kirkon jäsen. Ikonimaalaus ei ole mitä tahansa maalailua vaan se on kilvoittelua, joka on yksi hengellistä elämän harjoittamisesta. Suomen ikonimaalarit julkaisevat todella hienoa lehteä, ”Ikonimaalari”. Lehti ilmestyy kahdesti vuodessa ja kannattaa katsoa mm. Maahengen sivuilta sen saatavuudesta.

***

Aloitin aiheemme ikonoklasmilla ja päätän sen myös siihen. Ikonit ovat meille pyhiä ja niitä tulisi aina kohdella jopa enemmän kuin kunnioittavasti. Ne ovat aina sanan merkityksessään sakraaliesineitä. Siksi ei ole toivottavaa, että ikoneja käytetään turhaan kuin mitä tahansa kuvia. Kun ortodoksi näkee ikonin, hän pysähtyy ja tekee ristinmerkin sen edessä. Usein ikonin edessä voidaan toimittaa rukoushetki. Entä siis, jos näemme ikonin lehtikioskissa tai paperinkeräyslaatikossa? Tänä päivänä ikonit ovat hyvin edullisia painokuvina ja niitä myydään halvalla. Meillä on entistä suurempi vastuu siinä, että me muistamme todellakin kunnioittaa ikonia – ei palvoen mutta ei myöskään välinpitämättömästi kohdellen.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Katekeesi 1: Herran pyhälle ehtoolliselle valmistautuminen


Yksi tutuimmista kysymyksistä rippi-isälle on se, miten meidän pitäisi valmistautua ehtoolliselle. 

Kirkossamme on tapana noudattaa ruokapaastoa (1) siten, ettemme ruokaile ennen ehtoollista. Jos ehtoollinen on aamulla, me jätämme aamiaisen väliin. Jos ehtoollinen on illalla (vaikkapa EPL) niin paastoamme kuusi tuntia ennen ehtoolliselle osallistumista. Olen rippi-isänä hyväksynyt aamulääkkeiden ottamisen veden kanssa ennen ehtoollista.

Ruokapaaston osalta poikkeuksen ovat muodostaneet lapset, odottavat äidit, vanhukset ja sairaat. He eivät ole vapautettuja paastosta vaan he noudattavat sitä soveltuvin osin. Jos jotakin pitää syödä aamulla, sen tulee olla pelkistettyä ja yksinkertaista ja ravintoa nautitaan vain sen verran kuin on tarve. Kukaan ei ole lapsi ikuisesti eikä sairauskaan välttämättä kestä lopun ikää. Kun tilanteet muuttuvat, on syytä asiasta keskustella oman rippi-isän kanssa.

Ruokapaaston lisäksi meillä on oltava oikea mielenlaatu ja tämän oikean mielenlaadun me löydämme rukouksen (2) kautta. Rukous- ja hartauskirjasta löytyy ilta- ja aamurukoukset ennen ehtoollista. Ellei jokaista rukousta jaksa tai ehdi lukea niin on parempi lukea jotakin kuin jättää ne kokonaan väliin. Tässä linkki hartausvihkoon, joissa osa rukouksista

Ehtoollisrukousten mukaan yksi pahimmista synneistä on välinpitämättömyys pyhää ehtoollista kohtaan. Ehtoollinen tulee aina kokea ainutlaatuisena tässä hetkessä olevana armon lahjana, joka meille annetaan, kun Jumala uhraa ainokaisen Poikansa meidän tähtemme. Jumala on valmis tekemään tämän rakkaudestaan meitä kohtaan, joten meidän on vastattava tähän oikeanlaisella katumuksella. Meillä on oltava halu muuttaa koko elämämme lopullisesti kohti parempaa. Jättää pois vanhat pahat tottumuksemme ja ehtoollisen pyhittäminä lähteä kulkea uutta tietä kohti pelastusta.

Evankeliumissa löytyy vertauskuva tähän asiaan:

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'" (Matt. 22:11-14)

Meidän pitää tehdä parhaamme, että saamme sovittua erimielisyydet (3) läheistemme kanssa. Voimme aina itse pyytää anteeksi mutta emme välttämättä aina saa anteeksi. Tämän kanssa joudumme elämään. Jos on kyse isommasta riidasta kannattaa vakavasti harkita ehtoolliselle osallistumista. Isä Thomas Hopko kertoi kerran jättäneen liturgian toimittamatta, koska ei mielestään kyennyt siihen henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi. Ehtoolliselle osallistuminen ei ole itsestään selvä oikeus vaan asia, johon me pyydämme Jumalalta lupaa ja siunausta.

Tämän lisäksi katumuksen sakramentille (4) pitää osallistua säännöllisesti. Kun valmistaudumme ehtoolliselle, on hyvä pitää mielessä myös suru siitä, miten me olemme käyttäneet näitä lahjoja, joita Jumala on meille antanut. Suru ei ole synkistelyä tai epätoivoa vaan valoisaa murhetta. Me olemme tehneet väärin ja sairastuttaneet itsemme mutta meillä on toivo Kristuksessa. Suru on vastakohta ylpeydelle, väärälle itsevarmuudelle ja sydämen kovuudelle.


Jumalan pelvossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää!

”Vielä uskon, että tämä on puhtain ruumiisi ja tämä on kallis veresi”. Ehtoolliselle osallistuminen on jumalalliseen salaisuuteen osallistumista. Ehtoolliselle osallistuminen on käytännössä Jumalan eteen ja lähelle menemistä. Sen vuoksi meille annetaan tästä aika uhkaava vertauskuva: Jumalan kasvojen edessä me emme kestä vaan palamme kuin kuiva ruoho.

Kenen sitten on mahdollista osallistua ehtoolliselle? Tavallaan asia on aivan itsestään selvä, kaikkien. Kukaan opetuslapsista ei kieltäytynyt ehtoollisesta, kun se asetettiin. Kristus sanoo: Juokaa tästä te kaikki.

- Mutta samaan aikaan, kukaan meistä ei voi myöskään sanoa, että nyt olen valmis vastaanottamaan Herran pyhät lahjat. Ehtoolliselle valmistautuminen on jollain tapaa paradoksi. Meidän pitää valmistautua ehtoolliselle muistaen, ettemme koskaan ole valmiita tai kelvollisia osallistumaan siihen omien ponnistelujemme perusteella - Ehtoollinen on armon ateria.

Meidän pitää osoittaa omien tekojemme kautta, ettemme osallistu siihen välinpitämättömästi. Jokainen valmistautuu yhä ylemmäs kurottaen. Jumala ymmärtää, että me olemme heikkoja, kun me yritämme kaikkemme omien voimiemme mukaan hän täyttää sen kohdan joka meiltä jää täyttämättä. Toisin sanoen: meidän on lähdettävä matkalle ja kuljettava voimiemme mukainen matka kohti päämäärää mutta, jos emme pääse perille oman heikkoutemme takia niin Jumala tulee meitä vastaan. Aivan kuin Tuhlaajapoika kertomuksessa. Hänen piti lähteä kotiin, sillä ei lähtenyt hakemaan häntä kotiin.


Lopuksi

Meistä tulee helposti tämän aikakauden aikana näköalattomia. Emme näe elämämme pitkää kaarta syntymästä kuolemaan ja sen ylitse iankaikkiseen elämään. Meillä on horisontaalinen velvollisuus rakastaa yli kaiken lähimmäisiämme, kokea myötätuntoa ja sääliä heikompiamme kohtaan. Nämä kaikki ihmiset ympärillämme annettiin meille, jotta pitäisimme heistä huolta. Unohtamatta kuitenkaan samalla myös, sitä että pidämme huolta itsestämme ja läheisistämme.

Samalla myös vertikaalisesti oppisimme näkemään itsemme linkkinä pyhien ihmisten loputtomassa ketjussa aina maailman luomisesta lähtien. Pyhä Henki tekee työtään koko ajan kanssamme ja me olemme nyt hengellisen taistelun areenalla.

Herran pyhässä ehtoollisessa, sakramenttien sakramentissa me käymme kaikki nämä tapahtumat läpi. Veretön uhri, toisen puolesta kuoleminen, rakkaus toista kohtaan, Jumalan kaltaiseksi kasvaminen, syntien anteeksi saaminen, armo.

Kun keskitymme asiaan ja pohdimme näitä asioitaan me emme voi yksinkertaisesti jättää ehtoolliselle valmistautumista väliin.