sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Pyhän Ristin ylentämisen sunnuntai - radiosaarna 16.9.2018


Tänään pyhä kirkkomme jatkaa Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen juhlaa. Varsinainen juhla alkoi jo torstai-iltana ja tänä sunnuntaina juhla jatkuu. Juhlan tärkeyttä kuvaa se, että juhlakausi jatkuu aina seuraavaan perjantaihin asti. Tänään Kouvolassa tässä pyhän Ristin kirkossa meillä on kirkkomme vuosijuhla.

Tämä Ristin ylentämisen juhla syyskuussa ei ole kirkkovuoden ainoa ristin juhla. Elokuun ensimmäisenä päivänä me vietämme kunniallisen ja eläväksi tekevään ristin esiintuomisen juhlaa ja keväällä vietetään Ristin sunnuntaita, kun Suuri paasto on puolessa välissä. Tämän lisäksi muistelemme myös jokainen perjantai Herramme kärsimystä ja ristinkuolemaa. Kaikki ristin juhlat ovat paastopäiviä.

Ristin juhlat ovat siis olennainen osa kirkkomme vuoden kiertoa ja risti on jo varhaisista ajoista lähtien ollut olennainen osa uskoamme. Tänään me vietämme siis Ristin ylentämisen juhlaa. Mistä juhlassa on kysymys, mikä on sen historiallinen, teologinen ja hengellinen perusta?

Juhlan alkuperä löytyy 300-luvulta Jerusalemista ja Konstantinopolista. Rooman valtakunnassa elettiin 300-luvun alussa aikaa, jolloin kristittyjen vainot olivat pahimmillaan. Keisari Diokletianoksen aikana vähintään kymmenet tuhannet kristityt kokivat
marttyyrikuoleman ja moni koki tämän lisäsi monenlaista vainoa.

Diokletianoksen jälkeen Rooman valtakunta oli jaettu neljän osaan ja maa ajautui kriisiin. Valtataistelun keskellä itä-Roomassa hallinnut neljännesruhtinas Konstantinos Suuri näki taivaalla punaisen ristin, ja kuuli: Tässä merkissä sinä olet voittava.

Hän otti ristin joukkojensa tunnukseksi ja todella voitti edessä olleet taistelut. Näiden taistelujen seurauksena hänestä tuli koko Rooman keisari ja aloitti mittavat uudistukset Rooman valtakunnassa. Kristittyjen vainot lopetettiin ja takavarikoitu omaisuus palautettiin. Valtakunta sai uuden pääkaupungin Konstantinopolista, jota kutsuttiin uudeksi Roomaksi.

Konstantinos Suuren äiti, keisarinna Helena lähti 320-luvulla pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Hän suoritutti lukuisia kaivauksia eri puolilla Jerusalemia ja tämän tuloksena löytyi mm. Herramme eläväksi tekevä risti ja hauta. Tuolle paikalle rakennutettiin suuri kirkko, joka kattoi sekä pyhän haudan että ristin löytöpaikka. Kirkko vihittiin käyttöönsä syyskuun 13. päivä vuonna 335 ja seuraava päivä pyhitettiin Herramme ristin ylentämisen kunniaksi.

Juhlasta tuli saman tien valtakunnallinen ja ristin symbolista levisi kaikkialle. Juhla sai oman kansallislaulun, jota tänäänkin laulamme kirkossamme: Pelasta Herra sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi, anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.

Mutta entä tänä päivänä - kuinka me suhtaudumme valtakuntaan, joka pyrkii yhdistämään sekä maallisen että hengellisen vallan? Nuo vuosisadat ovat jääneet taakse eikä risti tule koskaan taipumaan minkään valtion yksityisomaisuudeksi.

Evankeliumin ja ristin sanoma ovat aina jotain suurempaa, hengellisempää ja syvempää kuin mitä tämä katoava ja maallinen maailma voi tarjota. Sen vuoksi on hyvä hiljentyä ja pysähtyä tämän päivän evankeliumin sanojen äärelle ja kuunnella mitä evankeliumi rististä meille opettaa.

Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.

Jeesukselle oli selvää se, että hänen elämänsä päättyy ristinkuolemaan. Hän puhui asiasta usein opetuslapsilleen mutta he eivät ymmärtäneet hänen puheitaan. Vielä vähemmän he ymmärsivät sen, että ristin tie koskee myös heitä. Mikäli sanoma rististä olisi ollut heille selvä, he eivät olisi paenneet, kun Jeesus vangittiin. Tuskinpa Pietari ei olisi kieltänyt Herraansa.

Myöhemmin kaikki kuitenkin oli toisin. Lähes jokainen kuitenkin koki marttyyrikuoleman ja antoi henkensä evankeliumin tähden.

Kirkkomme historiassa tätä evankeliumia on luettu vuosituhannesta toiseen. Monet ovat jättäneet sen seurauksena maailman taakseen ja lähteneet luostareihin. Osa on valinnut pappeuden jalon tien ja toiset lähteneet julistamaan evankeliumia. Moni on ollut valmis kuolemaan uskonsa tähden ja vielä useampaa on vainottu.

Jo kasteessa me sitoudumme tähän evankeliumiin ja lupaamme täyttää nuo kehotukset: kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Me saamme kasteessa ristin ja kirkkomme johdattaa meidät evankeliumin tuntemiseen.

Siksi tämä evankeliumi on tarkoitettu jokaiselle meistä ja me kaikki voimme tehdä tämän seurauksena erilaisia ratkaisuja. Jokaisen tie kohti pelastusta on erilainen, kukin lähtee omista lähtökohdistaan.

Ristin kantaminen ei ole vain yksinäistä puurtamista ja tuskaa. Meillä on kirkko sen vuoksi, ettemme joutuisi kantamaan ristiä yksin. Jumala on kanssamme ja me voimme kääntyä Jumalansynnyttäjän ja kaikkien pyhien puoleen vaikeuksien keskellä. On selvää, että me tuemme toisiamme ja saamme ja annamme apua toisillemme vaikeina aikoina. Vaikka jokaiselle meistä on annettu oma risti, niin silti me kuljemme yhdessä.

Tämän päivä kolehti kerätään kansainvälisen diakoniatyön hyväksi. Lahjoitetut varat lahjoitetaan Syyriaan, Blemanin nunnaluostarin kaivohankkeeseen. Tämä pieni luostari on auttanut sotaa pakenevia siviilejä ja suonut heille suojapaikan, vaikka itsekin on monin tavoin ahdistettu.

Suokoon Jumala meille kaikille voimia, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä Ristimme kantamisessa!

torstai 12. heinäkuuta 2018

Toisenlainen kieli



Maailmassa puhutaan paljon ja turhaan sanottuja sanoja riittää. Mikä on oikea tapa puhua Jumalasta?

Ensimmäinen vastaus jonka ortodoksinen kirkko antaa, on hiljaisuus. Erityisesti kuoleman hetkellä me hiljennymme ja pysähdymme. Syntymän ja kuoleman ihmeen edessä meillä ei ole sanoja. Ehkä sama pitää paikkaansa myös elämän ihmeen kohdalla.

Mikä on toinen tapa puhua Jumalasta? Tekeminen ja erityisesti jakaminen.

Kristityn asenne ei voi olla: kaikki mikä on sinun, on myös minun vaan kaikki mikä on minun, on myös sinun. Tämä asenne näkyy hyvin tarinassa Tuhlaajapojasta. Nuorempi veli vie ja tuhlaa isänsä omaisuuden pyytämällä itselleen perinnön jo isän eläessä. Tarinan lopussa omaisuus on hävitetty ja poika palaa kotiin. Isä lohduttaa: kaikki mikä on minun, on myös sinun. Se oli Jumalan ääni.

Samassa evankeliumissa kysytään rikkaan miehen suulla: Kuinka voisin saavuttaa iankaikkisen elämän? Jeesus vastasi, rakastamalla. "Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." (Luuk 18:21). Kun mies poistui pettyneenä Jeesus jatkoi: Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! Näyttää siltä, että rikkaus ei ole määrä vaan asenne.

Jumalasta me voimme puhua monilla sanoilla mutta voimme olla varmoja ettei yksikään sana riitä kuvaamaan Jumalaa ja hänen tekojaan. Siksi kannattaa hiljentyä ja auttaa toisiamme jakamalla sitä hyvyyttä jota me olemme Jumalalta lainaksi saaneet. se on vakuuttavinta puhetta Jumalasta.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Katekeesi 2: Pyhät kuvat



 Ortodoksinen kirkko tunnetaan pyhistä kuvistaan, ikoneistaan. Ne ovat meille rakkaita ja jokaisessa ortodoksikodissa on ainakin yksi ikoni, jonka edessä rukoillaan ja hiljennytään. Ikonin koristetaan joskus laittamalla sen päälle käspaikka ja sen ikonin eteen asetetaan lampukka, jossa on elävä tuli. Ikonin alla saattaa olla myös pieni pöytä, jonka päällä on rukouskirja ja evankeliumi. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kotialttariksi.

Tätä nykyä ikonit ovat levinneet myös moniin luterilaisiin ja katolisiin koteihin, kirkkoihin ja työpaikoille. On aina erityinen ilo nähdä ikoni, olkoon se kenen tahansa seinällä, hyllyllä tai pöydällä. Ikonit tuovat pyhyyden läsnäolon. Ikonit tekevät näkymättömän näkyväksi.

Ikonien historia on pitkä eikä se ole aina ollut niin menestyksellinen. Ikonien alkuperä löytyy jo varhaisen kirkon ajoilta, kun ensimmäisiä ikoneja maalattiin. Varhaiset kuvat esittivät alkuun erilaisia symboleja: ristiä, kalaa, riikinkukkoa, karitsaa jne. Myöhemmin ikoneissa kuvattiin Kristusta, Jumalansynnyttäjää, apostoleja, pyhiä tapahtumia, parantajia jne. Ikoneita maalattiin puulle, kirkkojen seinille ja niillä koristeltiin kirkollisia esineitä.

Valitettavasti tänä päivänä kaikkein vanhimmat ikonit on tuhottu ikonoklastisen harhaopin takia. Tämä harhaoppi vaivasi kristikuntaa erityisen pahasti 600-800-luvuilla. Luulen, että ikonoklasmin aika liittyy kuvakielteisen islamin syntyyn ja leviämiseen. Myös juutalaisuudessa on vahva kuvakielteisyys ja ehkä nämä vaikutteet virtasivat nopeasti Lähi-idästä Konstantinopoliin ja muualle itäiseen kristikuntaan. Syynä saattaa olla myös väärinkäsitykset ikonien roolista uskonelämässä. Ikonoklastit tuhosivat ikoneja järjestelmällisesti ja liike oli saada puolelleen koko silloisen väestön.

Ikonit kuitenkin olivat rakkaita uskoville ja erityisesti idän luostareissa ikonit säilyttivät asemansa. Kuuluisin yksittäinen ikonien puolustaja oli Johannes Damaskolainen, joka kirjoitti kirjan ”Ikoneista, Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan”. Tämä kirja on käännetty suomeksi ja se on hyvä perusteos ikoneista.

Johannes Damaskolainen kirjoittaa aiheesta:

”Ennen ei ruumiitonta ja hahmotonta Jumalaa suinkaan kuvattu. Mutta kun Jumala on ilmestynyt lihassa ja elänyt ihmisten keskuudessa, kuvana Jumalan näkyvän puolen. En kumarra ainetta, vaan kumarran aineen Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin”.

Me emme siis palvo ikonia ikonina vaan osoitamme kunnioitusta siinä esitetylle henkilölle tai tapahtumalla. Ikoni ei ole meille materiaalisena maalauksena pyhä esine, vaan sen pyhyys syntyy sen sisällöstä. Ikonissa on kuva, joka viittaa tuonpuoleiseen, taivaalliseen maailmaan. Kun me katselemme Kristuksen ikonia, me näemme siinä Kaikkivaltiaan. Pian katselemisemme muuttuu rukoilemiseksi.

Kirkossamme puhutaan myös ihmeitätekevistä ikoneista. Alkuun on todettava, että kaikki ikonit ovat ihmeitätekeviä, kun rukouksemme niiden edessä on aitoa, palavaa ja vilpitöntä. Kun jonkun tietyn ikonin edessä rukoillaan säännöllisesti ja palavasti, se saattaa saada maineen ihmeitä tekevänä. Tämä ei tarkoita sitä, että ikonista olisi materiaalinsa puolesta tullut jotain ainetta suurempaa mutta me uskomme että, Jumalan armo välittyy tuon ikonin kautta aivan erityisellä tavalla.

Teologiselta kannalta ikoni on todiste meille lihaksitulleesta Jumalasta. Jos kerran Kristus on todella syntynyt ihmiseksi, hänet voidaan silloin kuvata. Tämä oli keskeinen argumentti ikonien puolustajille. Se on hyvä vastaus vanha testamentilliseen kuvakieltoon, joka löytyy mm. Kymmenestä käskystä. Vanhan Testamentin kuvakiellon aikana näkymättömän Jumalan kuvaaminen oli kielletty. Kirkon opettajat ajattelivat, että koska Vanhan liiton aikaan Jumala on näkymätön, käsittämän ja ihmisille tavoittamaton niin silloin hänen kuvaamisensa on myös mahdotonta ja kiellettyä. Nyt kun Kristus oli tullut ihmiseksi, hän on myös tämän vuoksi kuvattavissa. Kuva on itse asiassa vahva ilmaus siitä, että Jumalan Sana todellakin tuli ihmiseksi ja asui meidän keskellämme.

Pyhä Johannes Damaskolainen ajatteli, että kuvakiellon syynä oli myös se, että Israelin kansa oli taipuvainen epäjumalanpalvelukseen (mm. Kultainen vasikka) ja sen vuoksi kuvien tekeminen oli kielletty.

Ikonit kuuluvat ennen kaikkea jumalanpalvelukseen ja henkilökohtaiseen rukouselämään. Ne ovat meidän rukouksemme kohde ja ne auttavat meitä keskittämään mielemme iankaikkiseen todellisuuteen. Sen vuoksi ikoneilla on vahva liturginen merkitys. Ikonit ovat kirkon julistusta siinä mielessä kirkkoveisut, psalmien lukeminen, rukoukset jne.

Ikonien kautta me kunnioitamme Jumalaa, hänen pyhiään, Hänen ihmetekojaan ja kaitselmustaan tässä maailmassa. Pappi suitsuttaa ikonin edessä ja lukee rukoukset niiden edessä. Me teemme ikonin edessä ristinmerkin, kumarramme, joskus teemme maahan kumarruksen ja suutelemme ikonia. Voimme sytyttää sen eteen tuohuksen. Samaa kunnioitusta osoitamme myös kirkkomme papeille ja piispoille. Pyydämme siunauksen, ja kun pappi on siunannut, me suutelemme hänen kättään.

Vanhaan aikaan ikonit opettivat erityisesti kristinuskoon liittyviä asioita. Aikanaan kun luku- ja kirjoitustaito olivat harvinaisia, ikonit opettivat kansaa. Tänä päivänä ikoneille on sama merkitys. Me elämme hyvin visuaalisessa maailmassa ja ikonien tehtävä tässä kuvarikkaassa ajassa on levittää kirkon opetusta ja muistuttaa kaikista pelastavista tapahtumista joita Jumala on meille tehnyt. Meidän on helpompi ja nopeampi katsoa Jouluikonia kuin lukea jouluevankeliumi. Silti ne molemmat vastaavat tarkasti toisiaan.

Kun me siis katsomme näitä pyhiä kuvia, ne tuovat meille mieleen pyhiä tapahtumia. Ne nostavat mielemme Jumalan luo muistelemaan kaikkea hyvää, jota hän on meille tehnyt. Muistuttavat hengellisen todellisuuden olemassa olosta ja kutsuvat meitä siihen mukaan. Kirkon pelastushistoria on todellista historiaan, joka on tapahtunut ajassa ja paikassa. Ikoni viittaa aina aineen ulkopuoliseen todellisuuteen.

Ikonit muistuttavat meitä uskosta ja antavat meille päämäärään elämään. Kun me päivittäin näemme kotona pyhiä ikoneita, me muistamme uudelleen ja uudelleen mikä on tämän päivän ja koko elämän tarkoitus. Ikonit muistuttavat tehokkaalla tavalla sielumme pelastuksesta jo olemme harhautumassa kilvoituksestamme. Ikonit katselevat meitä ja tuovat näkymättömän Jumalan läsnäolon meidän luoksemme.

Me pyhitämme esineitä pyhillä kuvilla. Kirkoissamme on ikonein koristeltuja kirkkolippuja, koristeellisia esineitä: jumalanpalveluspukuja, tekstiilejä, evankeliumeita, saattokynttilöitä, suitsutusastioita. Ne ilmaisevat meille sen mitä pidämme kirkossa kauniina ja haluamme omistaa sen Jumalalle. Kirkko on Jumalan asuinsija ja siksi koemme tärkeäksi tehdä siitä erityisen kauniin, hengellisen ja pyhän paikan. Koko sisustus ja kaikki esineet pyrkivät edistämään hiljentymistä ja keskittämään mieltämme pyhiin asioihin.

***

Monissa seurakunnissa toimii ikonimaalauspiirejä. Kannatta kysyä seurakunnista asiaa ja hakeutua sellaiseen maalauspiiriin, jossa vetäjänä on koulutuksen saanut ikonimaalari, joka on ortodoksisen kirkon jäsen. Ikonimaalaus ei ole mitä tahansa maalailua vaan se on kilvoittelua, joka on yksi hengellistä elämän harjoittamisesta. Suomen ikonimaalarit julkaisevat todella hienoa lehteä, ”Ikonimaalari”. Lehti ilmestyy kahdesti vuodessa ja kannattaa katsoa mm. Maahengen sivuilta sen saatavuudesta.

***

Aloitin aiheemme ikonoklasmilla ja päätän sen myös siihen. Ikonit ovat meille pyhiä ja niitä tulisi aina kohdella jopa enemmän kuin kunnioittavasti. Ne ovat aina sanan merkityksessään sakraaliesineitä. Siksi ei ole toivottavaa, että ikoneja käytetään turhaan kuin mitä tahansa kuvia. Kun ortodoksi näkee ikonin, hän pysähtyy ja tekee ristinmerkin sen edessä. Usein ikonin edessä voidaan toimittaa rukoushetki. Entä siis, jos näemme ikonin lehtikioskissa tai paperinkeräyslaatikossa? Tänä päivänä ikonit ovat hyvin edullisia painokuvina ja niitä myydään halvalla. Meillä on entistä suurempi vastuu siinä, että me muistamme todellakin kunnioittaa ikonia – ei palvoen mutta ei myöskään välinpitämättömästi kohdellen.