sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Oven takana



Kristus nousi kuolleista!

Tämän evankeliumin osalta olen usein tuonut esille, että siinä meille esitetään kahdenlaista sokeutta, fyysistä ja hengellistä. Sokeana syntynyt mies siis edustaa fyysistä sokeutta, kun taas Jeesusta vastaan nousseet fariseukset taas edustavat hengellistä sokeutta.

Mutta kannattaa olla tarkkana siinä, ettemme kategorisoi näitä fariseuksia ryhmäksi, jota me voimme rauhassa paheksua ja arvostella. Silloin evankeliumin pointti menee kerta heitolla ohitse. Evankeliumin tarkoitus on toimia peilinä meidän edessämme. Löydämmekö me itsessämme nuo samat sanat ja asenteet, jonka heiltä kuulimme?

Harva meistä on fyysisesti sokea mutta hengellinen sokeus on osa meitä niin monella tapaa. Voimme olla sokeita Jumalan johdatukselle, vastustaa Häntä, olla kuuroja Hänen opetukselleen, sokeita lähimmäisemme hädälle ja tarpeille. Ehkemme näe tätä luomakunnan kauneutta ja sen tarvetta tulla suojelluksi. Voimme olla sokeita omien syntiemme suhteen ja sen vuoksi lankeamme arvostelemaan ja tuomitsemaan toisiamme.

 

Paradoksaalista tässä evankeliumissa on se, että Jumala kyllä pystyy antamaan sokealle näön mutta fariseusten kovasydämisyydelle hän ei voi mitään. Toki hän voisi mutta se olisi ihmisen vapautta vastaan. Hyvä uutinen on se, että ihminen voi parantua hengellisestä sokeudesta helpostikin. Tästä Raamatussa on monia kertomuksia. 

 

Tänä keväänä moni meistä on jäänyt kirkon ovien ulkopuolelle. Me kaikki, joille jumalanpalveluksiin osallistuminen oli itsestään selvyys. Miksi?

Ehkä olemme tämän karanteenin aikana harjoittaneet itsetutkiskelua. Oliko jumalanpalvelus meille itsestään selvyys. Olemmeko kirkossa ehkä antaneet rukousten soljua ohi korviemme? Olemmeko olleet sokeita sen aarteen edessä, joka edessämme aina oli? Ehkemme ole ottaneet koskaan parannuskehotuksia tosissamme?

Moni meistä jäi kirkon ovien taakse. Siksi moni meistä kokee tuskaa, kun tuntuu, että yhteys kirkkoon alkaa heikkenemään. Onko nyt vaarana, että suljetut ovet vieraannuttavat meidät seurakuntayhteydestä?

Me emme ole ensimmäisiä emmekä ainoita uskovia, jotka kohtaavat suljetut ovet.

Tämä teema on yllättävän yleinen evankeliumissa. Me muistamme varmasti vertauksen taivaallisesta häähuoneesta, jonka ulkopuolelle olen jäänyt. Suuren viikon eksapostilariossa me laulamme:

Minä näen, oi Vapahtajani, sinun häämajasi kaunistettuna mutta minulla ei ole vaatetta siihen sisälle mennäkseni. Valista, oi Valonantaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.

Sama suljettujen ovien tematiikka näkyy myös kertomuksessa viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitseestä, jotka odottivat ylkää. Kun Ylkä yöllä saapui, sisälle pääsivät vain ne, jotka olivat varautuneet Yljän tulemiseen. Opetuslapset pelkäsivät Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen ja kokoontuivat lukittujen ovien takana.

 

Me elämme nyt pääsiäisen juhlan aikaa ja luimme jotain lupaavaa muutama viikko sitten. Muistatteko, miten mirhantuojanaiset tulivat haudalle, jonka edestä kivi oli vieritetty pois. Tämä on myös se, jota mekin palavasti odotamme.

Näin aikoina Jumala tulee lähelle. Olkamme siis kärsivällisiä ja toiveikkaita, vahvoja uskossamme. Olkaamme samalla myös korva herkkänä kuulemaan mitä hän meille hiljaisuudessa kuiskaa. Kuiskauksen me voimme vain kuulla, kun hiljennymme ja odotamme.

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Pyytäkää, niin teille annetaan. Jumala tahtoo, että me kaikessa käännymme Hänen puoleen.

Ehkä tämän epidemian tarkoitus on opettaa meille kärsivällisyyttä, tilaisuus osoittaa uskoamme. Pitämään huolta toisistamme ja katsomaan toistemme perään. Varmasti Hän haluaisi tehdä jotakin, meidän kauttamme.

Pyydä siis Jumalalta kestävyyttä, lohtua, uskoa, luottamusta ja ennen kaikkea varjelusta. Jumala kyllä vastaa pyyntöihimme aivan kuin Hän itse sanoo.


Entä elämä koronan jälkeen, millainen jälki meihin jää tämän seurauksena? Muuttuiko mikään vai palaammeko vanhoille urillemme. Tätä jokaisen myös kannattaa miettiä kun hiljalleen mietimme myös koronan jälkeistä aikaa.

Kristus nousi kuolleista!


maanantai 4. toukokuuta 2020

Hiljaa ja kärsivällisesti odottaen


Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 

Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» 

Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli. Mutta se päivä oli sapatti. 

Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: »Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.» Mies vastasi heille: »Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’» Silloin juutalaiset kysyivät: »Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?» Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon.

Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: »Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.» Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.


Kristus nousi kuolleista!

38 vuoden odotus. Yksinäisyys, minulla ei ole ketään. Miten suurta kärsivällisyyttä mies osoitti odotuksellaan mutta toisaalta, oliko hänelle vaihtoehtoja? Elämä valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.

Monesti me haluamme luoda merkityksiä omaan elämämme, toteuttaa kaikki suunnitelmamme ja rakentaa jotain. Meillä on tahto ja haluamme toteuttaa ne asiat, joita haluamme.

Mutta mietimmekö me sitä, että kaikella voi myös olla tarkoituksensa, että Jumala johdattaa tiettyjä tapahtumia ja hetkiä meidän elämäämme? Tämä halvaantunut mies kohtasi tuskassaan lopulta Jumalan, joka muutti hänen elämänsä suuntaa. Kavereita ja läheisistä ei ollut auttamaan tässä muutoksessa vaan hänen piti vain odottaa ja olla kärsivällinen.

Kuinka monesti hän varmasti epäili Jumalan johdatusta, mietti kaiken mielettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta…

Me olemme tänä keväänä olleet uuden edessä. Tiedämme syvimmässämme, että pelastuksen lähde on kirkossa ja pyhissä sakramenteissa.

Entä kun pelastava lähde on suljettu? Entä kun me emme pääsekään kirkkoon. Tuleeko meille olo, josta psalmin kirjoittaja kertoo, Herran on kääntänyt pois kasvonsa. Entä jos me emme pääse sinne vaikka haluaisimme? Meidän on helppo asettua tuon miehen asemaan, vaikka oma odotus aikamme onkin vasta reilu kuukausi.

Epidemioita on ollut aina, kautta historian. Ne ovat olleet ihmiskunnalle välillä hyvin tuhoisia. Mutta ne saavat ihmisen pysähtymään ja hiljenemään suuremman edessä. Me kykenemme moneen asiaan mutta tämän epidemian edessä me olemme lähes voimattomia. Me kykenemme hillitsemään sen leviämistä mutta tuskin me voitamme sitä kokonaan.

Kaikella on tarkoituksensa. Myös sillä, ettemme pääse tänään osallistumaan liturgiaan.

Ehkä on niin että meidät asetetaan tuon halvaantuneen miehen asemaan. Nyt mekin odotamme.

Ehkä olemme pitäneet oikeuttamme osallistua Herran pyhään ehtoolliseen itsestään selvyytenä. Kuinka syvästi me koemme katumuksen ja rukouksen ennen ehtoollista. Valmistaudummeko me aidosti kohtaamaan Herramme pyhässä Ehtoollisessa

Ehkä me olemme antaneet liturgian rukousten ja sanoman mennä vain ohi korviemme kerta toisensa jälkeen.

Kaikella on siis tarkoituksensa ja tämä elämän aikana Jumalan kaitselmus meille salaisuudeksi. Samaan aikaan kun murehdimme, olisi syytä muistaa miten solidaarisuus, lähimmäisen rakkaus ja keskinäinen huolenpito on kasvanut. Nyt meillä on pysyvä mahdollisuus arvopohjan muutokseen, nähdä asiat uudella tavalla.  Mikä lopulta on tärkeää, mihin me haluamme jatkossa keskittyä kun tämä epidemia on ohitse.

Toivon, että tämän koronaepidemian myötä me opimme arvostamaan elämän kauniin yksinkertaisia asioita. Opimme miettimään omaa suhdettamme Jumalaan. Kirkon julistamaa mysteeriä lihaksi tulleesta ja kuoleman voittaneesta Jumalasta. Olemassaolomme syvintä tarkoitusta. Tälläkin epidemia on osa suurta Jumalan suunnitelmaan meidän kaikkien pelastukseksi.

Kristus nousi kuolleista!

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Maria - Sinä ja minä




Kirkkomme viettää tänään Maria Egyptiläisen sunnuntaita ja varmaan meille kaikille pyhittäjä-äidin elämä on tuttu. Hän vietti 500-luvulla synnin tahraamaa elämää Aleksandriassa eikä välittänyt sielunsa vahingoista. Hän kuitenkin lähti sattuman oikusta pyhiinvaeltajien mukaan Jerusalemiin ottamaan vastaan Herramme pääsiäistä. Kun hän saapui pyhiinvaeltajien joukossa Jerusalemin Pyhän Haudan kirkkoon, hän tunsi miten näkymätön voima esti häntä astumasta sisään. Hän yritti uudelleen monta kertaa muttei onnistunut.

Mitä tapahtui?

Maria kohtasi Hänet, jonka oli aina tuntenut mutta jota oli samalla aina etsinyt. Hän tiesi synnillisen elämän keskellä, että on olemassa parempaa ja ikuisempaa.

Siksi hän sisimmässään oli onnellinen, että kohtasi Hänet, joka vapahtaisi hänet. Mutta hän ei ollut valmistautunut, hänellä ei ollut taivaallista hääpukua.

Jokainen meistä on tuo Maria. Hän on metaforinen kuva sinusta ja minusta. Mutta se mitä hän katumuksen kyyneleiden kautta saavutti, jää monelle meistä haaveeksi. Hyvä lähtökohta on se, että tutkiskelemme itseämme joka kerta kun me astumme kirkon pihaan, kirkon ovelle.

Sillä Marian mystinen kokemus kirkastaa myös meille hengellisen elämän salaisuuden:

Vain samanlainen voi kohdata samanlaisen. Jumala etsii meissä olevaa särkynyttä kuvaa itsessämme. Meidän on pyrittävä kirkastamaan ja selventämään Jumalan kuvaa itsessämme. Toisin sanoen, kääntämään kasvomme kohti Jumalaa ja kulkea kohti valoa.

Syntinen voi katumuksen kyynelten kautta kohdata Jumalan armon lahjan mutta ihminen ei saa jäädä syntiseen elämään.

Sillä Jumala näkee aina ensimmäisenä ja muistaa viimeisenä luoduissaan lepäävän hyvyyden. Synti ei saa jäädä tahraamaan meissä olevaa ikuista hyvyyttä.

Kun me parannuksen kautta jätämme synnillisen elämän ja suuntaamme kohti iankaikkisia hyvyyksiä, me voimme kirkastaa elämämme kuin tämä pyhittäjä-äiti. Kun me parannuksen kautta ja Jumalan armosta kirkastamme oman sielumme katumuksen kyyneleiden kautta, me voimme kohdata kirkkaudessa asuvan Vapahtajamme.

Niin Maria aloitti vuosikymmenten pituisen katumuskilvoituksen erämaassa. Lopulta hän sai mahdollisuuden kohdata Jumalan joka vapahti hänet.

***

- Jokin tuntematon voima esti häntä menemästä kirkkoon…

Koronasta on tullut meille tuntematon voima, joka estää meitä astumasta kirkkoon. Se on läsnä kaikkialla mutta emme voi aistein havaita sitä. Osa meistä miettii, olemmeko mekin syntiä tehneet, kun emme pääse osallistumaan kirkon jumalanpalveluksiin? Olisimmeko me arvollisia astumaan Herramme huoneeseen, tai osallistumaan Herran pyhästä ehtoollisesta. Jos luemme rukouksia ehtoollisen edellä, törmäämme usein tähän ajatukseen. Ehkä meidän on syytä vakavoitua oman elämämme suhteen ja pysähtyä miettimään tätä asiaa.

Me emme koskaan ole arvollisia osallistumaan Herramme pyhään ehtoolliseen. Jumala voi armahtaa meitä, jos rukouksessa ja paastossa käännymme Hänen puoleensa.

Maria jätti tämän maailman hälyn ja lähti kilvoittelemaan erämaahan. Ehkei monikaan meistä toimi samoin mutta kaiketi me voimme ymmärtää tämän asian myös metaforana: Me jätämme tämän katoavan maailman ajalliset nautinnot ja lähdemme kilvoittelemaan autiomaahan, joka on meidän mielemme.