maanantai 12. kesäkuuta 2017

Apostolien paasto on alkanut



Pääsiäisen juhlakausi on takana ja helluntain päätösjuhla oli viime perjantaina. Tänään maanantaina laskeudutaan apostolien paastoon ja paasto päättyy 29.6. kun vietetään apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Apostolit ovat tämän paaston esikuvia. He aloittivat työnsä paastoamalle ja sitten lähtivät maailmaan levittämään ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Tästä alkoi kristinuskon voittokulku, joka muutti koko maailman.

Nyt alkava kesäpaasto jää usein meillä kesän jalkoihin. Nyt alkava apostolien paasto on ulkoisesti keveämpi kuin Suuren paaston aika. Viini, kala ja öljy on sallittu paitsi keskiviikkona ja perjantaina. Paasto ei ole myöskään kovin pitkä etenkään tänä vuonna, mutta silti me voimme tehdä siitä elämäämme mullistavan ajanjakson. Pelastuksen hetki on käsillämme.

Jokainen meistä noudattaa paastoa omien kykyjensä mukaan. Sairaat, raskaana olevat ja lapset voivat noudattaa paastoa soveltuvin osin. Paastoa ei kannata laiminlyödä sen takia, että on aiemmin siinä epäonnistunut tai että tavoittelee täydellistä suoritusta. Harvoin osaamme paastota ensimmäisestä kerrasta alkaen. Ei, paasto on pikemminkin koko elämän läpi kestävä harjoitus, jossa me kehitymme kun olemme siinä vilpittömin ja vapain mielin mukana. 

Paastoaminen on oleellinen osa hengellistä elämää. Sen kautta me voimme ilmaista kuuliaisuuttamme ja nöyrtymistä Jumalan edessä ja etsiä sitä mikä katoavan sijan ikuista. 

Kirkko on normatiivinen paaston suhteen ja odottaa meiltä tietynlaista elämäntapaa, ajattelua ja toimintaa. Paasto on ilmaus meidän uskostamme ja kuuliaisuudesta Jumalan edessä. On hyvä aina pitää mielessä, ettemme palvele Jumalaa vain ajatusten ja sanojen kautta vaan pyrimme tekemään sen aina myös tekojen kautta.

Apostoli Jaakob kirjoittaa: Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: "Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin", jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 5:14-17)

Paastosäännöt luovat meille ihanteen hyvästä elämästä. Keskitymme ruumiimme ja sielumme kannalta tarpeellisiin asioihin ja jätämme ylimääräisen pois. Nautinnoilla on oma paikkansa kun alkaa juhlan kausi mutta muuten etsimme mieluummin ikuista ja iankaikkista kuin katoavaa ja väliaikaista.

Miksi meidän sitten pitäisi paastota? 

Sitten Johanneksen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo. He sanoivat: "Meille ja fariseuksille paastoaminen on tärkeää. Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?" 15 Jeesus vastasi heille: "Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat. (Matt. 9:14-15)

Jeesus paastosi monessa evankeliumin kohdassa. Kasteen jälkeen hän lähti erämaahan ja paastosi 40 päivää ja yötä. Hän vetäytyi yksinäisyyteen, jossa hän paastosi ja rukoili. Vuorisaarnassa hän sanoi: "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät (Matt. 5:16).

Hän ei siis sanonut, että jos paastoatte vaan kun paastoatte. Sama koskee rukousta ja hyväntekeväisyyttä - ei jos vaan kun. Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan, kuinka apostolit paastosivat ja apostoli Paavalin lähetyskirjeissä annetaan kehotuksia paastoamaan.

Paasto saattaa tehdä meidät ylpeiksi ja toisiamme tuomitseviksi. Sen vuoksi on tärkeää muistaa, että paasto on henkilökohtainen asia. Samoin kuin rukous, me emme tee sitä farisealaisesti ja rehennellen vaan pitäen sen omana tietonamme. 

Ilman lähimmäisen rakkautta paastosta ole meille mitään hyötyä, kuten apostoli Jaakob äsken kirjoitti.

Paasto valmistaa tärkeään tehtävään.  Apostolit jättivät Jerusalemin taakseen ja lähtivät julistamaan evankeliumia. On silmiinpistävää, miten Helluntain jälkeen he eivät olleet enää pelokkaita ja neuvottomia opetuslapsia vaan rohkeita, kuolemaa pelkäämättömiä uskon sankareita. Samalla kun muistamme, että Kristus oli jättänyt heidät maailmaan mutta lupaus toisesta Lohduttajasta sai täyttymyksen, kun pyhä Henki vuodatettiin heidän päälleen. Me olemme saaneet tämän saman hengen kasteen sakramentissa ja siten mekin olemme valmiita tähän samaan tehtävään.

Apostolisuus on uskon jakamista. Kirkossa saamamme pyhän Hengen lahja on yhteinen ja tarkoitettu jaettavaksi samoin kuin keskinäinen rakkaus, hyvinvointi, laupeus, hyvän tekeminen jne. Se ei ole vain puhumista vaan tekemistä. Tämän vuoksi monet pyhät ihmiset ovat meille esikuvia omassa vaelluksessaan. 

Apostolit kokosivat yhteen hajallaan olevat. Työ jatkuu tänäkin päivänä ja tehtävämme on kutsua toisemme jälleen yhteiseen liturgiaan. Sen vuoksi on luontevaa muistaa, että sana apostoli merkitsee lähetettyä. Lähtiessään evankeliumin julistamiseen he toteuttivat Jeesuksen viimeistä käskyä opetuslapsilleen: menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla ja opettamalla heitä.


Siunattua paaston aikaa kaikille!

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen
















Miksi puhun aina me-muodossa ja korostan yhteisön merkitystä ja kaikkea sellaista mikä tekee meistä yhteisön?  Siksi että ortodoksisuus on ajattelultaan hyvin yhteisöllinen, vaikka se ei aina meidän käytöksessämme näkyisi.

Tänään (8.5.2017) Iltasanomissa puhuttiin hautajaisista, joissa ei ollut lainkaan saattoväkeä. Hautajaisiin kutsuttiin koululaisia, jotta hautajaiset eivät olisi "hiljaiset hautajaiset". Joensuulainen pastori kertoi, ettei vainajalla ollut sukulaisia tai ystäviä jotka olisivat tulleet saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Tämä surullista mutta olen itse tällaisiin tapauksiin jonkun kerran törmännyt. Ellei vainajalla ole lapsia tai sisaruksia näin voi helposti käydä.

Lehtijutun huoli syntyi siitä, ettei vainajalla ollut ystäviä tai sukulaisia. Samalla aloin miettiä, että onhan hänellä ystäviä ja sukulaisia vaikka kuinka paljon, jos hän oli kirkossa kävijä.

Jeesuksen vielä puhuessa väkijoukolle hänen äitinsä ja veljensä olivat tulleet paikalle. He seisoivat ulkona ja tahtoivat puhua hänen kanssaan. Joku tuli sanomaan Jeesukselle: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi." Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: "Katso, tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."(Matt. 12:46-50)

Me olemme lyhyessä ajassa tulleet siihen pisteeseen, että monet kirkon toimitukset ovat muuttuneet yksityistilaisuuksiksi. Tämä ei kuitenkaan ole kirkkomme ajattelun mukaista, sillä jokainen seurakunta on yhteisö. Olisi kovin luonnollista, että ihmisen elämään liittyvät tapahtumat ja toimitukset tapahtuisivat yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja läsnä ollessa.

Ja kyse ei ole vain siitä, että esim. vainaja jäisi yksin. Yhtä oleellista on myös se, että nuo pyhät toimitukset muistuttavat myös meitä elämän tärkeistä hetkistä. Me voimme kulkea toistemme rinnalla ja tukea toisiamme niin ilossa kuin surussakin. Kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen ovat luonnollinen osa meidän elämäämme ja nuo toimitukset pitävät meidät kiinni tässä elämässä. Ne tekevät meidän elämästämme elämän.

Tätä asiaa vastaan on myös hyvin tietoisesti taisteltu. Nykyisin meillä on kasteliturgioita, jolloin moni kirkon vakikävijä on paikalla. Mutta yhtä lailla liturgian osana voidaan myös toimittaa avioliittoon vihkiminen tai hautaan siunaaminen. 

Nämä yhteiset toimitukset eivät kuitenkaan ole mikään uusi keksintö vaan kyse on paluu alkuperäiseen varhaiskirkon tapaan.  Tämä on päämäärä, johon meidän on pyrittävä.

Osaltaan ongelma on siinä, ettemme voi ilmoittaa lehdessä kuka on kuollut ja kenen lapsi kastetaan seuraavaksi. Kuulutukset ennen häitä on edelleen olemassa mutta harvemmin näitä sanomalehdissä julkaistaan. 

Tässä kuitenkin voidaan usein tehdä poikkeus, jos kyseessä on henkilö, joka kiinteästi on ollut mukana seurakunnan toiminnassa. Luonteva tapa tähän ilmoitukseen on kirjoittaa muistokirjoitus vainajasta, jonka lopussa mainitaan siunaustilaisuuden aika ja paikka.

Hautajaiset eivät ole yksityistilaisuus eikä omaisilla ole yksinoikeutta vainajaan. Vainaja on saattanut olla hyvin tärkeä osa seurakuntamme elämää ja olisi outoa, että joku kieltäisi ihmisiä osallistumista siunaustilaisuuteen. Muistotilaisuuden voi jokainen tietenkin järjestää omiensa parissa mutta kirkossa toimitettava siunaustilaisuus on kaikille yhteinen tapahtuma.


Ortodoksinen pelastuskäsitys lähtee siitä, että me pelastumme toistemme kautta. Kukaan ei pelastu yksin vaan yhteisö on se, joka pelastuu, jos on pelastuakseen. Meille on myös hyvin tuttu opetus siitä mistä me voimme löytää Kristuksen: me löydämme Hänet toisesta ihmisestä.

Asioiden ei tarvitse olla jatkossa siten kuin ne tällä hetkellä ovat. Yksinäisyyden torjunta on tänä päivänä hyvin tärkeää koska se on yhä ylestyvät ongelma, etenkin vanhojen ihmisten kohdalla. Se on arkipäivän diakoniaa joka ei maksa mitään mutta tuottaa paljon iloa ja turvallisuutta kanssaihmisillemme. 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Minun tähteni

Kristus nousi kuolleista!

Nyt vietämme pääsiäisen juhla-aikaa ja olemme hengellisen uudistumisen kynnyksellä. Herramme ylösnousemuksen juhlan aikana me muistamme, kuinka Vapahtajamme ilmestyi opetuslapsilleen 40 päivän aikana vahvistaakseen heidän uskoaan ylösnousseeeseen Herraan. Nämä ilmestykset koskevat myös meitä.

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.  (Joh. 3:16)

Törmäsin tänään iltarukouksissani kohtaan, jossa puhuttiin siitä, kuinka pelastus tapahtui minun tähteni. Toki, pelastus on tapahtunut meidän tähtemme, niin kuin usein sanotaan. Samalla usein puhutaan kuinka kaikki pyhät tapahtumat tapahtuvat tänä päivänä. Mutta se, että ikuisuus on tässä hetkessä ja koskee nimenomaan minua, oli hätkähdyttävää.

Siksi hetken aikaa ymmärsin, että tässä hetkessä on ikuisuus. Tässä hetkessä voimme kokea sen saman Jumalan, jonka puoleen pyhät, autuaat ja vanhurskaat ovat kääntyivät.

Pyhä Maksimos puhui kosmisesta liturgiasta, jossa koko luomakunta yhtyy taivaallisten enkelten kuoroon ylistämään Jumalaa: Pyhä, pyhä, pyhä olet sinä Jumala. Aikakausilla, maantieteellä, tai millään muilla rajoilla ei ole enää väliä.

Koko ihmiskunta aina luomakunnan varhaisesta alkuhistoriasta profeettoihin, Israelin kansan vaiheisiin, puhumattakaan Herramme pelastustyöstä todistavat Jumalan läsnäolosta. Pyhät apostolit, jotka lähtivät täynnä pyhää inspiraatiota, levittivät ilosanomaa koko maailmalle. Me olemme saaneet tuon sanoman ja sen vuoksi olemme yhtä heidän kanssaan.

Yhtä lailla pyhät opettajat, marttyyrit, palkattaparantajat, pyhittäjät, itsensäkieltäjät, neitseet, tunnustajat, kilvoittelijat. Me elämää samaa todellisuutta. Herrassamme Jumalassamme me olemme yhtä, niin elävät kuin kuolleet.

Sen vuoksi Jumalan rakkautta minua yksinkertaista syntistä kohtaan on vaikea ymmärtää, koska en ole Hänen rakkautensa arvoinen. Ja samaan aikaan - se lahja, jonka olen saanut, on ylitse kaiken ymmärryksen. Jumala ei rakasta, Jumala ei ole laupias eikä ole armollinen vaan Hän on rakkaus ja hän on laupeus. Kun käännymme Hänen puoleensa, käännymme rakkauden, armon ja laupeuden puoleen. Kristuksen pelastustyö oli kertakaikkinen ja koskee meitä kaikkina aikoina, jopa tässäkin hetkessä.

Kuinka minä sitten vastaan, jos kaikki on tehty myös minun tähteni? Järjestämällä elämäni sellaiseksi, että elän sen mukaan, miten uskon ja rakastan. Laitan elämäni asiat järjestykseen sen mukaan, mikä on minulle arvokasta ja mitä rakastan. Kun minulle puhutaan, minä vastaan. Kun joku kolkuttaa ovellani, riennän avaamaan sen ja otan vieraan vastaan.

Herra on lähellämme ja odottaa vastaustamme.