torstai 1. elokuuta 2019

Kenen kanssa?

Ortodoksinen kirkko on taas siirtynyt paaston aikaan ja tämä kirkkovuoden viimeinen paasto on nimeltään Jumalansynnyttäjän paasto. Se alkaa 1.8. ja päättyy Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaan 15.8. 

Taas kerran palaamme paaston käsitteeseen ja yhä uudelleen kannattaa miettiä mitä itse asiassa paastoaminen on. Tänään pyhän Ristin evankeliumissa Jeesus sanoi opetuslapsilleen tutut sanat: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 

Ortodoksinen usko on sitä, että me todella elämme Jumalan kanssa, teemme yhteistyötä Hänen kanssaan ja parhaamme mukaan pyrimme noudattaman elämässämme Hänen tahtoaan. Tätä me emme tee sen vuoksi, että saisimme pelastuksen vaan siksi, että Hänessä on kaikki mitä elämältämme tarvitsemme. Hän on Elämä. Meidän ei itse asiassa edes pitäisi miettiä pelastummeko me vaiko emme. Riittää, että me elämme Jumalan kanssa.  

Jumala on kanssamme, kun me koemme iloa, riemua, onnellisuutta. Mutta yhtä lailla Jumalan on kanssamme, ja ehkäpä vieläkin vahvempana kun me koemme surua, tuskaa ja epätoivoa. Meidät on luotu elämään Jumalan kanssa. Jumala voi tulla todeksi meidän kauttamme. 

Nyt paaston alkaessa on hyvä miettiä omaa elämäntilannettamme, vaikkapa katumuksen sakramentissa. Miten meistä voisi tulla Jumalan työtovereita, jos meillä ei ole Jumalan kanssa samaa päämäärää. Kuinka voisimme luoda Hänen kanssaan jotain suurta, jos mielemme askaroi vain omissa asioissamme. Kuuliaisuus on sitä, että me asetamme jokin suuremman hyvän oman itsemme edelle. Me annamme itsemme Jumalan käyttöön. 

Siksi paastoaminen on kieltäytymistä. Ruokapaasto on alkeellinen ilmaus kuuliaisuudesta lain edessä. Tottelevaisuus ilmaisee, että me olemme jälleen valmiita noudattaman Jumalan antamaa käskyä, ettemme söisi kielletyn puun hedelmää.

Jotain silti puuttuu. On helppoa kieltäytyä kaikesta ja vajota synkkyyteen. Elämämme ei ole pelkkää kieltäytymistäkään. Ortodoksiseen uskoomme liittyy olennaisesti myös ilo. Kun me kieltäydymme maallisesta, me saamme tilalle taivaallista. Kun päästämme irti katoavasta, voimme tarttua johonkin iankaikkiseen. Kun me maltamme olla kärsivällisiä, tulemme varmasti saamaan palkinnon, joka on odottamisen arvoinen.  

Siunattua Jumalansynnyttäjän paastoa kaikille lukijoille!

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Meissä on mahdollisuus (Radiohartaus 13.7.2019)

Suomen ortodoksisella kirkolla on tänään erityinen juhlapäivä. Kirkko saa uuden pyhän, kun ilomantsilainen Johannes Karhapää kanonisoidaan eli julistetaan pyhäksi. Kanonisaatiojuhla alkoi perjantaina iltapäivällä ja varsinaista pääjuhlaa vietetään tänään lauantaina. Aamulla kello 10 alkaa Ilomantsissa profeetta Hannan kirkossa liturgia, jonka toimittaa arkkipiispa Leo yhdessä muun papiston kanssa.

Mutta kuka oli tämä Johannes Karhapää? Johannes syntyi Ilomantsissa v. 1884. Tuohon aikaan Suomi oli osa Venäjää ja vuosisadan vaiheessa alkoivat venäläisten sortotoimet suomalaisia kohtaan. Valitettavasti suomalaiset näkivät ortodoksisuuden yhtenä venäläisyyden ilmenemismuotona ja niin ennakkoluulot ortodokseja vastaan kasvoivat.

Johannes oli uskonnonopettaja ja kansanvalistaja, joka toimi erityisesti ortodoksisen uskon puolustajana tässä vaikeassa tilanteessa. Hän teki kansanvalistustyötä ja vaali ortodoksista uskoa Ilomantsissa. Hän sai runsaasti tunnustusta tästä hyvästä työstään mutta samaan aikaan myös paljon vainoa ja panettelua. Tilanne kärjistyi vuonna 1918, kun Kansalaissota riehui pahimmillaan.  Johannesta syytettiin vehkeilystä venäläisten hyväksi ja niin hän joutui valkoisten teloituskomppania eteen.. Johannes Karhapää sai kirkastaa Jumalaa marttyyrikuolemallaan vain 33 vuotiaana.

Viime vuonna, siis sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen, hänet julistettiin pyhäksi kärsimänsä marttyyrikuoleman vuoksi. Tästä lähin hänet tunnetaan asuinpaikkansa mukaan Johannes Sonkajanrantalaisena ja hänen vuosittainen muistopäivänsä on maaliskuun 8. päivä.

 ***
  
Tänään puhumme pyhyydestä ja siitä, kuinka ihminen voi tulla pyhäksi. Ortodoksinen kirkko käyttää ilmaisua pyhä, kun katolinen kirkko puhuu pyhimyksestä. Samaan sanaperheeseen kuuluvat myös ilmaisut vanhurskas ja autuas.

Pyhä ihminen tuntee hyvin syvällisellä tavalla itsessään kaipauksen Jumalan pyhyyteen ja huomaa miten kaukana hän siitä onkaan. Tämä tunne kasvattaa hänessä hengellisen janon. Kristuksen seuraamisen myötä hän voi saavuttaa saavuttaa nöyryyden ja sydämen puhtauden. Pyhityksen tiellä nämä kilvoittelijat kokevat monia kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä mutta ovat silti sydämessään kärsivällisiä. Kristus kertoo meille Vuorisaarnassa tästä tiestä:

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa.
Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.


Autuuden lauseet kertovat meille millaisia pyhät ihmiset ovat. Tätä samaa armolahjaa tarjotaan myös jokaiselle meistä.

Sen vuoksi Autuuden lauseet ovat ylistys ihmisyydelle ja meidän olemuksemme syvin ilmaus. Meidät on luotu elämään Jumalan läheisyyteen ja autuuden saavuttaminen on luonnollinen osa elämäämme.

Kaikki tämä johtuu siitä, että syvimmillään me olemme oman Luojamme kuvia. Tämä kuvana oleminen ei tarkoita sitä, että minä olisin jotain suurempaa ja mahtavampaa kuin muut ihmiset, vaan jos minä kykenen näkemään toisen ihmisen Jumalan kuvana, niin olen jo pitkällä. Meissä on kaikki potentiaali, mitä tarvitsemme pelastusta varten. Potentiaali on hengellinen nälkä Jumalan luo. 

Tänä päivänä me helposti ajattelemme, että pyhä ihminen on jotain meille tavoittamatonta. Kuitenkin jos me tarkkaan pohdimme Raamatun ja evankeliumin opetusta, voimme huomata, että vanhurskauden vaatimus koskee meitä kaikkia. On luonnollista, että ihminen pyrkii hyvään, välttää pahaa ja pyrkii noudattamaan elämässään parhaansa mukaan Jumalan tahtoa. Tämä perusvaatimus koskee meitä kaikkia kristittyjä.

Pyhyydessä ei siis sinänsä ole mitään vaikeaa tai monimutkaista. Me olemme saaneet Raamatusta ja kirkon historiasta monia esikuvia, jotka elivät esimerkillisen elämän Jumalan tahtoa parhaansa mukaan noudattaen. Meille on annettu käskyt sekä paljon erilaisia ohjeita ja kehotuksia pyhää elämäntapaa varten. Tärkeintä kuitenkin on sydämestä kumpuava lähimmäisen rakkaus: se kuinka me kohtelemme lähimmäistämme kertoo, kuinka me kohtelemme Jumalaa.

Silti me yhä uudelleen saatamme jäädä miettimään, että onko minun mahdollista edes pelastua? Kysymys on oikeutettu: ihmisen on mahdotonta pelastua. Silloin me ehkä kuulemme Jeesuksen vastauksen: kyllä, ihmiselle se on mahdotonta mutta Jumalalle kaikki on mahdollista.

Tämä Matteuksen evankeliumin kohta kertoo olennaisen pyhittymisestä: se tarkoittaa ihmisen ja Luojan välistä yhteistyötä, jossa ihminen yrittää ja Jumala auttaa.

Pyhäksi kasvaminen on mahdollista kenelle tahansa eikä se ole koskaan liian myöhäistä. Pyhien joukkoon lukeminen on tänä päivänä kuitenkin harvinaista ja ehkä syynä on se, ettemme me ole kovin herkkiä havaitsemaan pyhyyttä, joka ympäröi meitä. On hyvä muistaa, että kirkon julistamat pyhät ovat vain jäävuoren huippu - Jumalan pelastus ja armotalous jää meille ikuinen mysteeriksi. Maailmassa on varmasti paljon Jumalan tahdon mukaista elämää viettäneitä kilvoittelijoita mutta meille heidän elämänkohtalonsa on saattanut jäädä arvoitukseksi.

Jokainen meistä kantaa sisällään pyhyyden siemenentä ja kenestä tahansa meistä voi tulla todellinen Jumalan temppeli. Kuka tahansa meistä voi omassa elämässään kirkastaa Jumalan pyhän tarkoituksen.

Tänään siis vietämme Johannes Sonkajan-rantalaisen muistopäivää. Tämä suuri ilonpäivä ei koske vain tänään kanonisoitava pyhäämme vana tarkoittaa laajemmassa mielessä myös koko ihmisyytemme juhlapäivää. Meille on annettu mahdollisuus ja tärkeä tehtävä: täyttäkäämme se siis Jumalan kunniaksi!

Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Marttyyrisi Johannes, oi Herra, | karkeloi seppelöitynä voittajana taivaissa | ja kansamme esikoisena pyhien kuorossa, | sillä Sinulta saamallaan innolla hän toimi oikean uskon puolesta kuolemaan asti. || Hänen rukouksiensa tähden pelasta meidän sielumme. (Marttyyrin tropari)

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kohtaamisia




Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: »Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.» Jeesus sanoi: »Minä tulen ja parannan hänet.» Mutta sadanpäällikkö vastasi: »Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.»

Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: »Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.»

Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: »Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.» Sillä hetkellä palvelija parani. (Matt 8:5-13)


Jeesus kohtaa Matteuksen evankeliumin 8. luvussa roomalaisen sotilasosaston johtajan. Asetelma on herkullinen. Kertomus on lyhyt mutta kannattaa huomioida jokainen pieni yksityiskohta tarinassa, siellä on paljon mielenkiintoista.

Sadanpäämies ilmaisee vahvaa uskoa, kääntyessään Jeesuksen puoleen. Jollain lailla hän ilmeisesti ylittää sen normaalin roomalaisen sotilaan tavan elää ja uskoa. Centurion, sadan miehen osaston johtaja: eikö hän olisi voinut käskeä yhden sotilaistaan hakemaan Jeesuksen luokseen? Silloin valta-asetelma olisi muuttunut, kuten muistamme Jeesuksen kohdatessa Pilatuksen.

Ellei kohtaaminen olisi ollut vapaaehtoinen ja tasaveroinen tuota taianomaista hetkeä ei olisi syntynyt.

Kotona palvelija makaa halvaantuneena. Eikö sadanpäällikön olisi ollut helpompi etsiä toinen palvelija? Anteeksi ajatukseni, mutta tuohon aikaan tämä oli tavallista. Palvelijan täytyi olla hänelle erityinen, koska päällikkö näki vaivaa. Ehkä hän oli erityisen luotettava tai hyvin koulutettu, joka toimi kuin ajatus. Vai kertooko tämä jotakin sadanpäälliköstä, vähintäänkin hänen hyväsydämisyydestään?

Roomalaiset olivat yhtä uskonnollisia kuin tuon ajan ihmiset yleensä ja he helposti kääntyivät Marsin, Jupiterin ja muiden jumalien puoleen. Mutta eivät he kuitenkaan minkä tahansa jumalan puoleen kääntyneet. Miksi hän kääntyi juutalaisen rabbin puoleen? Ajatteliko hän Jeesusta jonain yleisenä parantajana, taikuuksien tekijänä vai todellakin Jumalan poikana? Tuskin Jeesus olisi reagoinut sadanpäällikön pyyntöön, jos olisi huomannut miehen pitävän itseään jonain puoskarina. Kysymys on nyt jostain suuremmasta kuin vain palvelijan parantamisesta.

Toisesta näkökulmasta katsottuna: Miksi Jeesus näki tässä mahdollisuuden? Miksi Jeesus mtään kyselemättä suostui lähtemään sadanpäämiehen kotiin parantamaan palvelijaa? Toisessa kohtaa hän yksinkertaisesti kieltäytyi ja sanoi tehtäväkseen pelastaa vain Israelin kadonneet lampaat. Kaiken lisäksi myöhemmin nämä samat Jerusalemin valtaajat ristiinnaulitsivat hänet. Mikä oli Jeesuksen motiivi tässä avuntarjoajana? Tuoda palvelijassa esille Jumalan voima ja kunnia? Vakuuttaakseen roomalaiset omasta jumaluudestaan? Tämä jää avoimeksi koska evankelista ei sitä avaa sen enempää.


Jokin merkillinen yhteys näillä kahdella oli. Evankeliumin kirjoittaja haluaakin kiinnittää huomiomme varsinaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun. Evankeliumin tarkoitus ei ole tuoda ilmi Jeesus Nasaretilaisen historiaa vaan opettaa meille jotakin Jumalan valtakunnasta.

Se oli kahden miehen usko toinen toisiinsa. Ei vain niin että sadanpäällikkö uskoi Jeesukseen, Jeesus myös uskoi tähän mieheen. Kuten kehen tahansa joka vilpittömin mielin lähestyy häntä. 

Ensinnäkin, sotajoukkojen johtaja pani toivonsa Jeesukseen. Tähän mieheen, joka kierteli opetuslapsineen ympäri maita ja mantuja: osa uskoi hänen olevan tuleva Messias, toiset etsivät tilaisuutta tappaa hänet.

Toiseksi, Jeesus näki miehen uskon ja lujan vakaumuksen. - Tätähän mekin toivomme, kun käännymme Herramme puoleen: Herra kuule minun rukoukseni ja täytä minun pyyntöni. Usko ja luja vakaumus on kaiken lähtökohta. Tämä mies todellakin, ei vain rukoillut, vaan ihan konkreettisesti kääntyi Jumalan puoleen ja haki apua. 

Mikä Jeesusta hämmästytti tämän miehen puheissa? Kerta toisensa jälkeen hän oli tuskastunut siihen, ettei edes juutalaiset uskoneet häntä, keskeinen teema koko ajan Jeesuksen ja juutalaisten kohtaamisessa. Tällä kertaa Jeesuksen ei edes tarvitse kysellä uskoa vaan vakaumus on päivän selvä. Tämä mieshän uskoo häneen! Eikä edes Jeesuksen läsnäoloa halvaantuneen palvelijan luona tarvita vaan pelkkä sana riittää.

Riittäisikö pelkkä Jumalan lupaus sinulle ja minulle? - Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan... Jumalan sanan on riitettävä meille, muuta emme saa.

Luulen, että tässä on se rajapinta tai kosketuspiste minun ja tämän tarinan välillä: Meiltä odotetaan samaa uskon vakavuutta kuin sadanpäälliköltä. Rohkeutta myös!


Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää

Yhtenä teemana kertomuksessa on myös asenteemme Jumalan edessä. Tässä kertomuksessa asetetaan esikuvaksi sydämen nöyryys.

"- Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle." Sadanpäämies nöyrtyy vilpittömästi Jeesuksen edessä. Mutta miksi? Siksi, että mies tarvitsee armahdusta.

Tietyssä kohtaa elämää - asiat tulevat pisteeseen, jossa elämän lainalaisuuksien pitää muuttua tai meille käy huonosti. Tässä kertomuksessa maallinen valta ei riitä asioihin, jotka ulottuvat kuoleman tuolle puolen. Sanonnan mukaan ateistikin rukoilee, kun helikopteri putoaa.

Pyydämme Jumalaa, että sen minkä pitää lain mukaan tapahtua, ei missään nimessä tapahtuisi. Se mikä on selvää, ei enää olisikaan selvää. Vääjäämätön jäisi tapahtumatta. Että tapahtuisi ihme - jotain pientä, joka pelastaisi meidät.

- Armahdus. Olemme nähneet, miten ihminen on pelastunut varmalta kuolemalta. Miten pieni Hengen kosketus on kantanut läpi koko elämän, kun toisen ihmisen huulille kohosi hymy, keveä kosketus poskella.


Mielestäni tämä sadanpäällikön nöyrtyminen on yksi keskeinen elementti tämän evankeliumin opetuksessa ja se toi hänelle valtavasti kaipaamansa avun: särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää (Ps. 51:19).


Sieluni katon alle

Evankeliumi antaa tulkita itsensä myös allegorisella tavalla eikä tämän ymmärtäminen oli kovin vaikeaa. Me ymmärrämme helposti, miten sadanpäämies haluaa lähestyä Jeesusta ja hengellisessä mielessä hän on valmis avaamaan sielunsa oven Herralle. Sotilas kuitenkin huomaa, ettei hänen sielunsa oli valmis Herran tuloon ja siksi hän sanoo, että pelkkä sana riittää. Uskoa sanan voimaan hänellä kyllä riittää. Mikä on tuo sana? Se on evankeliumi tai laajemmin jokainen sana, joka lähtee Jumalasta. Halvaantunut palvelija kuvaa yksinkertaisesti meitä itseämme, synti on halvauttanut meidät. Ehkä sadanpäämies kuvaa pappia, joka lähestyy esirukouksin Jumalaa ja rukoilee puolestamme. 

Pyhä Johannes Krysostomos kuvaa tätä kauniista ehtoolliselle valmistavassa rukouksessa:
Herra, minun Jumalani, tiedän, etten ole otollinen, enkä kelvollinen saapuaksesi kattoni alle, sieluni majaan, sillä se on aivan autio ja sortumaisillaan, etkä löydä minusta kelvollista paikkaa, johon pääsi kallistaisit (Matt. 8:20.)

Toisessa rukouksessa hän jatkaa:
Valtias Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit sieluni katon alle, mutta koska sinä, ihmisiä rakastava, tahdot asua minussa, uskallan lähestyä sinua. Sinä käsket minun avata ovet, jotka olet itse tehnyt, ja sinä astut niistä sisään, koska olet ihmisiä rakastava Herra. Sinä astut sisään ja valaiset pimentyneet ajatukseni.

Lähestyminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä: Haluanko todella sitä, että hän muuttaa minun elämäni? Onko sieluni koti puhdas, voinko majoittaa arvovieraan tähän lähes sortuneessa tilassa olevaan paikkaan? Ja mitä tuo Herran tuleminen sitten voisi myös tarkoittaa? Eittämättä Herran pyhää ehtoollista. Olenko valmis lähetymänään myös uskolla ja nöyryydellä Herraamme jota hän oman uhrinsa kautta parantaisi minut, halvaantuneen palvelijansa.


Lopussa oli sana

"Sano vain sana, ja palvelijani paranee."

Koko kristillinen usko perustuu sanan voimaan. Meillä on pyhät kirjoitukset, joiden varassa on pelastuksemme.

Tänä päivänä me puhumme liikaa ja monia turhia asioita. Samalla hetkellä ortodoksisen kilvoituksen keskeinen sanoma on hiljentyminen. Meille joskus muistutetaan: Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi. (Matt 12:36-37)

Kautta aikojen sanalla on ollut valtava merkitys. Jopa suurempi kun pystymme edes kuvittelemaan. Jumala luo maailman Sanallaan, Jumalan pelastaa Sanallaan. Me siunaamme sanalla, me kiroamme sanalla. Valehdella voi vain sanoin. Sanoilla luodaan todellisuutta: kun meille kerrotaan tarpeeksi usein ja säännöllisesti valheellisia asioita, me alamme uskoa niitä. Valehtelemalla voidaan luoda maailma, jota ei itse asiassa ole edes olemassa ja silti saatamme tyytyväisinä elää siinä.


*** 

Armo ja anteeksiantamus on osa meitä. Se kuuluu meidän luontoomme. Jos me olemme valmiita antamaan toisillemme armoa ja anteeksi niin miksei valtava ihmisrakas Jumala tekisi meille samoin?

Ja samaan aikaan, armo ja anteeksiantamus ei ole osa meitä: Me saamme sen Jumalan lahjana. Me saamme sen lahjana ja jos käytämme sitä niin se yhdistää meidät Luojaamme. Meistä tulee silloin pieneksi hetkeksi Jumalan kaltaisia. Hetkeksi meistä tulee jumalia.