Himoista puhdistatuminen avaa silmämme pyhyydelle

Jeesus, Filippus ja Natanael

Filippus apostolina ja näkijänä

Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo hyvin eloisalla ja käytännönläheisellä tavalla mitä apostolisuus tarkoittaa käytännössä ja se näkyy Filippuksen ja Natanelin keskustelussa:

Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista." "Nasaretistako?" Natanael kysyi. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" "Tule, niin näet", sanoi Filippus. (Joh. 1:45-46)

Vanhan testamentin lupaukset täyttyivät Kristuksessa ja nyt opetuslapset saivat nähdä Herransa kuin kenet tahansa meistä. Jeesus on lähetetty maailmaan tuomaan valkeutta ja pelastamaan se synnin ja kuoleman orjuudesta. Me olemme opetuslasten ja apostolien seuraajia ja sen kautta tuon valon ja pelastuksen vastaanottajia.

Natanael ja Filippus löysivät muiden apostolien tavoin Kristuksesta messiaan ja jakoivat tuon ilosanoman myös toisten kanssa. Filippus ei selittele Natanaelille millainen Herra on, vaan hän kehottaa häntä tulemaan mukaan ja katsomaan. Myöhemmin tämä lihaksi tulleen Sanan salaisuus syvenee entisestään kun Kristus kertoo kuinka Kristuksessa me näemme Isän. Jälleen asialla on Filippus:

"Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa?" Joh. 14:9-10

Tämä kolmen erillisen persoonan yhteys ja olemuksellinen ykseys, jota kutsumme Pyhän Kolminaisuudeksi, jää meille ikuiseksi salaisuudeksi. Se kuinka me voimme nähdä Isän Pojassa, jää myös käsityskykymme ulottumattomiin. Filippukselle se ei kuitenkaan muodostunut epäilyn aiheeksi vaan se merkitsi askelta uskon salaiseen valtakuntaan.

Filippuksessa oli palava halu nähdä Jumala ja hän toi monia ihmisiä katsomaan kuka Jeesus oli. Hän oli samaan aikaan ihmeiden katselija ja apostoli. Jokainen kirkonpalvelija on pyhän apostolin tapaan Jumalan näkijä ja lähetetty maailmaan kertoman tästä salaisuudesta.

Jokainen Kristukseen kastettu on kutsuttu elämään apostolina - ottamaan vastaan pelastava lahjan ja todistamaan siitä maailmalle. Liturgiassa me näemme ehtoollisen muodossa todellisen valkeuden ja tämän jälkeen meitä kehotetaan lähtemään rauhassa maailmaan. Me saamme tuon rauhan yhteydestämme Jumalaan ja meidät on lähetetty levittämään tuota rauhaa maailmaan.

Tänäkin päivänä kirkkomme usko on näkemistä ja jakamista. Me voimme hyvin konkreettisella tavalla nähdä Jumalan pyhyyden hänen pyhissään, kun katselemme ja kunnioitamme ikoneita. Pyhien kuvien kautta taivaan todellisuus jaetaan kanssamme ja meidät kutsutaan osallistumaan jumalallisesta elämästä.

Hän otti leivän pyhiin, puhtaisiin ja viattomiin käsiinsä...

Meidän aineellinen maailmamme voi myös tulla pyhyyden läpitunkemaksi siunaamisen ja sakramenttien kautta. Me otamme vettä, öljyä, viiniä, leipää ja siunaamalla me esiintuomme niistä sen alkuperäisen kauneuden ja herkkyyden, joka niissä olemuksensa mukaan on. Siunaamalla me pesemme ne puhtaaksi synnistä ja nostamme ne niille kuuluvaan arvoonsa.

Tämä siunaaminen ja uhraaminen on meidän papillista työtämme tässä maailmassa. Me otamme, siunaamme ja uhraamme Kristuksen esimerkin mukaisesti. Tuo siunaava voima ei synny meistä itsestämme vaan Kristus siunaa meidän kauttamme. Sen takia jokainen ehtoollinen, jonka kirkossa siunaamme, on samanlainen kuin Suuren torstain ehtoollinen ylähuoneessa opetuslasten kanssa: yhtä pyhä, ainutlaatuinen ja salainen.

Suurin salaisuus kuitenkin on se, että Kristus siunasi ja pyhitti ihmisyyden tulemalla itse ihmiseksi. Inkarnaatio oli alku meidän jokaisen pappeudelle. Se oli ihmisyytemme parantaminen ja puhtaaksi peseminen synnin saastaisuudesta. Kun varhain sunnuntaiaamuna ensimmäiset opetuslapset tulivat tyhjälle haudalle, he näkivät uudistetun ihmisyyden säteilevän valkoisissa vaatteissa.

Nyt kysymys onkin meidän kyvystämme ottaa vastaan tämä pelastus. Kykenemmekö näkemään ja ottamaan vastaan nämä salaisuudet hengellisin silmin? Uskommeko me todella Kristuksen tulleen ihmiseksi tähän maailmaan ja yhdeksi meistä? Onko meillä hengellistä kykyä nähdä ehtoollisaineet Kristuksen ruumiina ja verenä, ikonit iankaikkisen todellisuuden peilinä tai papin siunaavan käden Kristuksen kätenä? 

Hän oli yksi meistä

"Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." 

(Joh. 1:10)

Ortodoksisuuden sunnuntai on lihaksitulleen Jumalamme juhla. Kun me ajattelemme Kristuksen syntymää, kastetta ja Herran temppeliin tuomista, me puhumme Jumal-ihmisestä, joka eli elämäänsä paikoissa, joissa me voimme tänä päivänä käydä ja yrittää tuntea Hänen hengityksensä, askeleensa ja sanansa.

Tänään, ikonoklasmista saadun voiton päivänä, me voimme kuvitella kuinka kuvainraastajat tuhoavat Kristuksen ikonin. Samalla tuhoutuu myös se näky, jossa ihminen voi tulla pyhitetyksi, sillä ilman Kristuksen inkarnaatiota se on mahdotonta. Jos hylkäämme Kristuksen ikonin, me hylkäämme samalla myös hänen inhimillisen luontonsa ja historiallisen hetken, jolloin hän syntyi ihmiseksi. Samalla tuhoutuu myös todiste historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta, joka eli Pontius Pilatuksen aikana ja kuoli ristinkuoleman meidän puolestamme.

Hän myös eli kuin yksi meistä. Hän tunsi samanlaisia ilontunteita, sääliä, surua, luottamusta ja epävarmuutta kuin kuka tahansa meistä. Hän oli ihmisenä riippuvainen toisista ihmisistä ja samalla hänen lähipiirinsä rakasti ja tarvitsi häntä. Kristus itki Lasaruksen haudalla ja Maria itki Kristuksen haudalla puutarhassa.

Mitä tapahtui, kun synti riisui kauneuden meistä? Me menetimme hengen yhteyden aineeseen ja aloimme kuvitella, että aineellisuus on pahasta. Hylätessämme aineen pahana, me joudumme kieltämään myös sakramentit ja kaiken sen, kuinka Pyhä henki voisi tulla läsnäolevaksi tähän luomakuntaan. Samalla me hylkäisimme myös ainutlaatuista koko kristinuskosta: neitseellisen syntymän ihmiseksi ja ristinkuoleman meidän puolestamme Golgatalla.

Apostoli johdattaa uskon äärelle

Filippus kehotti Natanaelia tulemaan ja katsomaan. Keväällä 1994 harkitsin opiskelua uskontotieteen ja teologian välillä, Helsingin ja Joensuun välillä. Valitsin teologian enkä katunut valintaa. Halusin tuntea väkevästi sen mitä kristinusko opettaa Kristuksesta sen sijaan, että minulla olisi kaikenlaista tietoa monista uskonnoista. Uskontotieteessä me olemme katsomossa kun taas ortodoksisuudessa me olemme hengelliselle areenalla ja taistelun kohteena ovat himot.

Uskomme syntyy siitä, kun me heittäydymme hengelliseen maailmaan kokemaan, oppimaan ja aistimaan pyhyyttä. Kirkkomme teologiaa ei opita lukemalla vaan ainoastaan näkemällä, maistamalla, kuulemalla, haistamalla ja koskettamalla. Ja eniten, rukoilemalla. Kysymys ei ole niinkään teorian hallitsemisesta vaan kokemusperäisestä vakuuttuneisuudesta, jossa tunne ja järki täydentävät toisiaan. Tämä kokemus syvenee entisestään kun näkee sen ympärillä olevan vuosisataisen maailman, jossa kaikki tuntuvat liittyvän toisiinsa.

Paaston tarkoitus on nostaa hengellinen elämä siihen kuuluvaan arvoonsa mutta samaan aikaan se on myös aineellisen maailman kunnioittamista pelastuksemme välineenä. Paaston myötä me otamme yhden askeleen taaksepäin nähdäksemme paremmin, mistä koko elämässä on kysymys. Kun me kilvoittelun kautta puhdistamme itsemme himoista ja synneistä, me voimme ottaa tuon Filippuksen kutsun vastaan katsomaan Herraamme. 

Aika rientää ja ikuisuus odottaa

 Tämän puolalaisen sananlaskun myötä on hyvä pohtia hengellistä elämäämme kirkkovuoden vaihtuessa. Vuoden mittaan meille on annettu kirkon jumalanpalveluksissa paljon aineksia hengellisen elämän aloittamiseksi, kehittämiseksi ja jatkamiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään ja siksi kannattaa miettiä, mitä hyvää olemme saaneet aikaan kuluneen kirkkovuoden aikana ja miten voisimme paremmin tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä. Entä millaisia heikkouksia löysimme omasta itsestämme ja kuinka pystyisimme jatkossa varomaan ansoja, jotka saivat meidät satimeen. Sen vuoksi on hyvä yksin tai rippi-isän kanssa käydä läpi mennyttä vuoden kiertoa.

Suuri haaste hengellisessä elämässämme on se, kuinka me pystymme rikkomaan ja murtamaan sen maailmallisen elämämme, jonka olemme ympärillemme rakentaneet. Ne palaset, joiden varaan olemme elämän rakentaneet harvoin kestävät todellisessa myrskyssä. Esikuvana elämällemme on liturgiassa murrettu Jumalan Karitsa ”joka ottaa kannettavakseen maailman synnin”. Se on kehotus myös murtamaan meidän luutunut elämämme, jotta Jumala voisi tehdä työtä meissä.

Sanon joka päivä itselleni, tänään minä aloitan. (Antonius Suuri)

Kilvoittelu alkaa alusta jokaisena aamuna ja jokaisen lankeamisen jälkeen. Ajan kautta Jumala on armollinen ihmiselle, sillä jokainen aamu on ihmiselle mahdollisuus aloittaa uusi ja hylätä entinen. Mutta, meille ei ole luvattu huomista päivää. Sen takia meidän pitäisi elää kilvoitteluelämäämme kuin huomista ei ole olemassakaan. Tämä jännite saattaa tuntua pelottavalta mutta samalla se pitää meidät ajan hermolla.

Kirkon suuri mysteerio on siinä, kuinka ajaton Jumala tulee ajalliseen maailmaan ja pyhittää maailmamme ajan. Aika jäsensi luomistyötä ja koko maailma heijasti Jumalan viisautta kauniina sopusointuna (kreik. kosmos). Vasta ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena kuolevaisuus tuli osaksi elämää ja elollemme asetettiin raja. Elämän raja merkitsi kuolemaa ihmiselle mutta samalla se merkitsi päätepistettä ihmisen syntimäärän kasvamiselle. Vasta Kristuksen inkarnaatio pyhitti ajan ja teki ylösnousemuksen kautta tyhjäksi kuoleman vallan elämässämme.

Kronos ja kairos

Länsimainen aikakäsityksemme on lineaarinen ja janamainen – ymmärrämme aikaa siten, että tapahtumilla on alkunsa ja ne päättyvät johonkin. Mennyt aika ei palaa ja jokainen elämämme hetki on siten ainutlaatuinen. Menneisyyden kautta me ymmärrämme nykyhetkeä ja kaikki pyrkimyksemme liittyvät nykyhetken kautta tulevaisuuteen. Silti etenkin kirkollisessa elämässä meidän aikamme on pikemminkin syklinen. Jumalan pelastava armotalous ei vain ala ja lopu vaan me vuosi toisensa jälkeen palaamme uudelleen elämään näitä pelastavia tapahtumia.

Antiikin kreikan kielessä on kaksi sanaa ajalle, toinen on normaalissa elämässä käytettävä aika, kronos, jonka avulla ihmiset mittaavat, jäsentävät, suunnittelevat elämässään tapahtuvia asioita. Kronos-aika mittaa mennyttä ja tulevaa aikaa. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa emme voi elää, ainoastaan muistot menneistä tapahtumista elävät ajatuksissamme. Tulevaisuudelta me voimme toivoa asioita ja voimme tehdä työtä jonkin asian eteen, että saisimme mahdollisuuden johonkin.

Toinen kreikankielinen aikaa merkitsevä sana on kairos, joka ei tarkoita kellossa kuluvaa aikaa vaan se merkitsee erityistä hetkeä, jolloin jotakin suurta tapahtuu. Tämä aika ei ole mitattavissa vaan se on hetki, jolloin iankaikkisuus on kohtaa meidän aikamme ja elämämme.  Kairos-aika ei mittaa ajan määrää vaan ajan laatua. Kairos aikaa ei voi mitata, sen voi vain kokea ja tuntea.

Kirkon veisuissa usein puhutaan siitä kuinka juhlan aihe tapahtuu "tänä päivänä". Tämä on kairos-aikaa. Kun koemme suuria asioita elämässämme, me helposti voimme kokea mitä kairos tarkoittaa. Apostoli Paavali puhuu kairos-ajasta sanoessaan: Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:1)

Iankaikkinen elämä on kairos-aikaa

Jokainen kai on miettinyt millaista iankaikkinen elämä on ja mitä silloin tapahtuu. Koska viimeinen tuomio alkaa ja kauanko iankaikkinen elämä kestää? Jos meille olisi vain kronos-aika, koko iankaikkinen elämä oli vähintäänkin mieletön ajatus. Kronos-aikana ymmärrettynä ikuisuus tuntuisi lähinnä pitkäveteiseltä ja ikävystyttävältä ajalta, joka kuitenkin päättyisi joskus. Vastaus ikuisuusongelmaan on kairos-sanassa, joka kuvaa parhaiten ikuista elämää.

Ajasta ikuisuuteen voisi tarkoittaa siirtymistä kronos-ajasta kairos-aikaan. Kairos-ajalla ei ole muuta olemusta kuin tämä hetki. Taivaassa ei ole mennyttä eikä tulevaa vaan se on ikuista nyt-hetkeä. Tässä mielessä Kairos-aika tutustuttaa meidät kolmanteen aikakäsitykseen, pistemäiseen aikaan: on olemassa vain tämä hetki. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen ja aivan pienet lapset kokevatkin ajan vain tällä tavalla.

Ainoa tapani mitata aikaa on se, olenko kanssasi vai yksin (Jorge Luis Borges)

Elämämme olisi helppoa, jos ymmärtäisimme kuinka riippuvaisia olemme Jumalasta, tai sen kuinka yltäkylläisen elämän voisimme löytää Jumalan parista. Se, että Jumala muistaa meitä, on meidän pelastuksemme. Kirkkoisät opettavat meitä sanomalla, että ellei Jumala muistaisi meitä, maailma lakkaisi olemasta.

"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."  Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)

Kirkon elämässä unohdetun ihmisen kohtalo näyttää olevan kurjin vaihtoehto. Sen vuoksi rukoilemme edesmenneelle iankaikkista muistoa. Esirukous on muistamista: meitä pyydetään rukoilemaan toistemme puolesta ja me pyydämme toisiamme muistamaan toisiamme rukouksen kautta.

Kannattaa osallistua seurakunnissa mahdollisimman usein vainajien muistelupalvelukseen tai jos niitä ei ole, niin pyytää pappia toimittamaan sellainen edesmenneen sukulaisen tai ystävän muistoksi. Muistaessamme kuolemaa säännöllisesti, kykenemme väkevämmin aistimaan ja kokemaan elämää. Aikamme ei ole vain tylsiä arkipäiviä toisensa jälkeen, vaan näemme kuinka elämä on tässä hetkessä.

Aika on Herran toimia

Jokainen liturgia alkaa tällä pyynnöllä ja se tarkoittaa sitä, että meidän uurastuksemme on ohitse ja nyt on Jumalan aika tehdä työtä meidän sisällämme ja meidän hyväksemme. Me emme kykene omalla työllämme pelastamaan syntistä maailmaamme ja sen vuoksi Jumala tekee pelastavan työn meidän hyväksemme. Tässä itse asiassa on tiivistettynä koko evankeliumi ja näistä tapahtumista kaikki evankeliumit kertovat.

Yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."

Tämän sunnuntain evankeliumi asettaa meidät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Oman elämämme aikana meidän pitäisi oppia noudattamaan rakkauden pyhää lakia ja toteuttamaan sitä. Tehtävän mahdottomuus ei johdu Jumalan antamasta vaikeasta tehtävästä vaan siitä kuinka kauas synti on meidät Jumalasta vienyt. Tämä laki kertoo meille taivaan valtakunnan todellisuudesta ja siitä, mikä on iankaikkisen elämän perustuslaki. Suhteuttamalla itsemme ja oman toimintamme tähän periaatteeseen, me voimme arvioida kuinka lähellä pelastusta me olemme.

Elämä ei ala, eikä tule, eikä mene ohitse vaan koko olemisemme on tässä. Totisesti. Me elämme nyt vain tässä hetkessä. Tänä hetkenä voit aloittaa elämäsi muuttamisen.  Momentum on se hetki, jolloin tuhlaajapoika katui ja vaihtoi sikolätin taivaaseen. Sinä hetkenä koko luomakunta sai maistaa paratiisia, koska ihminen päätti palata tuhlaajapojan muodossa Luojansa kotiin.