perjantai 27. helmikuuta 2015

Rukous avaa tien



Rukous on kaikki kaikessa. Joku sanoo, että se on minun puhettani Jumalalle, toinen että rukouksen kautta Jumala puhuu meille. Tärkeintä on, että meillä on säännöllinen rukouselämä.

Rukoukseen on kiteytynyt kirkkomme vuosisatainen tai tuhantinen  kilvoitteluperinteemme. Sen kautta me liitämme itsemme kirkkomme opetukseen ja se on verraton tapa oppia tuntemaan Jumalan tahto. Evagrios Pontoslainen totesi, että se joka rukoilee, on teologi ja se joka on teologi, rukoilee.

Eräs huipentuma tästä rikkaasta rukousperinteestämme on meditatiivinen Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! 

Rukous alkaa huuliltamme ääneen lukien, josta se siirtyy mieleemme sanattomaksi hiljentymiseksi ja nousee tai laskee lopulta sydämeemme, jolloin siitä tulee alati jatkuvaa rukousta. Tämä on rukousta aidoimmillaan, hesykhiaa, mielen hiljaisuutta. Se kirkastaa ja jalostaa ajatuksemme sanamme ja tekomme.

Jeesuksen rukous on vastalause monisanaisiin rukouksiimme ja pyyntöihin, joihin ajatuksemme tuntuvat joskus hukkuvan. Jeesuksen rukous on puhdasta yksinkertaisuutta, jossa keskitymme vain kahteen asiaan, Jeesukseen Kristukseen ja armahtamiseen. Se tyhjentää mielen ja nostaa eteemme kirkkaimmaksi timantiksi Jeesuksen nimen ja siihen turvautumisen.
  
Pyydä Jumalalta rukouksen armolahjaa, niin huomaat, että jaksat rukoilla yhä useammin, enemmän, keskittyneemmin ja  suuremmalla antaumuksella. Siitä kasvaa sisäinen ilo, jota kaipaat yhä enemmän elämässäsi. Pyydä Häneltä vapautusta vihasta ja hädästä, niin pian huomaat, että tyyneys valtaa alaa mielessäsi.

Rukouksen tiessä on jotain erikoista. Me tulemme pyhiksi vasta silloin, kun huomaamme oman syntisyytemme ja nojaamme Jumalan armoon. Vasta kun kykenemme samaistamaan Autuuden lauseet elämäämme, me olemme lähellä. Kun me olemme hengessä köyhiä, nälkäisiä, vainottuja, armahtavia ja sävyisiä. Meitä ei pelasta se, että me olemme valmiita, vaan se vie meidät tuhoon. Meidät pelastaa kaipaus pyhyyteen ja sen ymmärtäminen, ettemme kykene yksin pelastumaan.

Entä jos huomaammekin rukoillessamme, ettei meillä olekaan mitään tunnustettava tai kaduttavaa? Se merkitsee sielumme väsymistä ja kylmenemistä. Moni meistä törmää tähän tilanteeseen aika ajoin, mutta siitä voi päästä eteenpäin kun muistaa muutaman asian. Jokaiseen rukoushetken pitää keskittyä erityisen huolellisesti. Jos luet hajamielisesti iltarukouksia, eivätkä ne saa sijaa sinussa, aamurukoukset tulevat olemaan entistä vaikeampia. Seuraavat rukoushetket  voivat olla hyvin vaativia.

Itse luen entistä enemmän rukouksia, jos tunnen sydämeni kylmenevän rukoukselle. Silloin olen usein huomannut, että sydän alkaa pehmetä ja heltyä ja nöyryys palaa mieleen. Toinen vaihtoehto on lukea rukoukset entistä hitaammin ja suuremmalla ajatuksella. Joskus mieltä on rasitettava ihan todella ja todellinen hartaus syntyy vasta selkeän työntekemisen jälkeen.

Itse pyrin ajattelemaan, että kyse on kuuliaisuudessaan ja itsekurista. Laiskuudelle ja velttoudelle on helppo antaa periksi ja meidän pitää nähdä vaivaa rukouksemme eteen. Kun rukous on vaikeaa, uskon, että paremmat ajat on koittamassa, jos vain jatkan. Jos lopetan nyt, niin silloin parempia aikoja ei koskaan voi silloin tulla.
  
Kun me rukoilemme säännöllisesti, meidän hengellinen herkkyytemme kasvaa. Me huomaamme yhä selvemmin kaikkia synnillisiä asioita, joita sanomme ja mietimme. Me löydämme itsestämme paljon piileviä asenteita ja tuomitsemista. Huomaamme miten kaukana me olemmekaan kaikesta siitä hyvästä, johon meidät luotiin.

Saatamme myös hyvin usein kieltäytyä pitämästä tehtyä syntiä syntinä, ja selvitämme sen tekemisen jopa välttämättömäksi. Selittelemme ja puolustelemme tekojamme. Siirrämme vastuun toiselle, kuten Aadam ja Eeva paratiisissa. Saatammepa myös oikeuttaa syntimme ja tehdä sen tekemisen välttämättömäksi.


Rukouksen lahja

Keskity ja hiljenny, hengitä syvään ja sulje kaikki huolet mielestäsi. Toista mielessäsi rukouslauselmaa, Jumala puhdista minua syntistä ja armahda minua!

Kuvittele itsellesi ne asiat, joissa rukouksessa puhutaan ja erityisesti ne puutteet, joista siellä puhutaan. Kun rukouksessa sanotaan, että puhdista minut synneistäni, ymmärrä, että sinä olet tahrannut itsesi synnillä. Jos pyydät puhdistusta synneillesi, sinun on tunnettava itsesi synnin tahraamaksi, jotta voisit saada puhdistuksen armon sielullesi. Kautta aikojen kirkkomme isät ovat sanoneet, ettei synnin sairautta ei voida sielustamme puhdistaa, ellemme näytä haavoja lääkärillemme. Jos kiellämme koko sairauden olemassaolon, emme voi saavuttaa parannusta.

Tunnetko rukouksessa mainitut puutteet omaksesi? Tunnetko itsessäsi ne samat puutteet, jotka Kristuksellakin oli? Hän oli nälkäinen, koditon, hengessään köyhä, tässä maailmassa sureva ja rauhaa rakentava. Aivan kuten Autuuden lauseissa sanotaan. Oletko poistanut näitä puutteita lähimmäiseltäsi vai lisännyt hänen taakkansa. 
  
Itse koen erityisesti pappina, että esirukoukset toisten puolesta ovat hyvin tärkeitä. Melkein yhtä tärkeää on kuitenkin löytää myös henkilökohtaisten rukousten kautta oma syyllisyys ja vieraantuneisuus Jumalan edessä. Samalla ne herättävät voimakkaan tunteen myös siitä, että taivaalliset esirukoilijat auttavat minua kilvoittelussani. Noiden rukoukseen kautta minä liityn siihen samaan rukoilijoiden joukkoon, jotka vuosisatojen ajan ovat hiljentyneet ikonin edessä. 

Joskus me saatamme odottaa jotakin muuta itsellemme palkkioksi uurastuksestamme ja se voi olla kova paikka meille. Olemme tottuneet usein siihen maailmassa, että meidät palkitaan työstämme ja uhrauksemme korvataan. Me rukoilemme ja pyydämme jotain erityistä, riippumatta siitä, onko siitä meille edes hyötyä. Tätä sanotaan palkaksi mutta kristittyinä meidät on kutsuttu uhrautumaan. Meidän pelastuksemme ei ole Jumala antama palkka vaan pelastuksemme perustuu armoon. Siksi meidänkin pitää armahtaa, olettamatta palkkiota siitä. Ja mihin meidän palkkiomme edes riittäisi jos vertaamme sitä synteihin, joihin me olemme langenneet?

Vain rukouksen kautta me voimme nähdä oman keskeneräisyytemme ja tästä syntyy tilaa Luojallemme. Hän toivoo, että me kadumme, jotta hän voisi koota meidät uudelleen. Tästä syntyy todellinen paasto ja se avaa tiemme kohti rakastavaa Isää.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Kohti Suurta paastoa, osa 4


Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.

Kirkkomme siirtyy 40 päivänä mittaiseen paastoon tulevana maanantaina. Takana on neljä valmistusviikkoa ja olemme kuulleet kertomuksia kahdesta rukoilijasta, Tuhlaajapojasta, Viimeisestä tuomiosta ja nyt viimeisenä sunnuntaina sovinnon teon välttämättömyydestä.

Viimeisenä valmistussunnuntaina eteemme tuodaan anteeksiantamisen teema ja sen kautta meitä valmistetaan tulevaan paastoon. Me usein puhumme laskeutumisesta paastoon mutta yhtä lailla se voisi olla myös nousemisesta paastoon. Tarkoittavan se jonkinlaista matkaa  pyhyyttä kohti ja ryhdistäytymisenä omassa elämässämme. Sunnuntai-iltana me pyydämme anteeksi toisiltamme ja tästä tuo pyhiinvaellusmatka alkaa.

Anteeksiantaminen on vaikeaa ja jokainen tietää tämän omasta kokemuksestaan. Arkikokemuksemme kehottaa meitä ”tasaamaan tilejä” ja toimimaan ”oikeudenmukaisesti”. - Eihän toinen opi mitään ellemme kosta hänelle! Monesti oma mielenrauhammekin vaatii tätä ja samalla ajatus anteeksiantamisesta toiselle tuntuu aika kovalta ponnistukselta. Mutta jos ajattelemme asiaa tarkemmin ja isommassa mittakaavassa saatamme päätyä toisenlaiseen lopputulemaan.

Meillä on aika monia esimerkkejä vuosikymmeniä jatkuneista koston kierteistä. Israelin ja Palestiinan tilanne alkaa näyttää jo satavuotiselta sodalta ja loppua kostamiselle ei näytä olevan. Itse asiassa kostonkierre ruokkii itseään jo niin paljon, että nyt kostetaan kostamista. Se on aika surullinen esimerkki siitä, mitä anteeksiantamattomuus saa aikaan. Syyrian ja Ukrainan sodat ovat sillä kynnyksellä, että lapset näkevät sodan vallitsevana normaalitilana. Kun tämä askel on otettu, koko kansa on tuomittu kulkemaan hyvin pitkä matka kurjuudessa ja toivottomuudessa. Epätavallisesta tulee tavallista.

Anteeksiantaminen on aina vallan käyttöä ja pahojen tekojen unohtaminen merkitsee luopumista tästä vallasta. Me olemme kutsuttuja seuraamaan Kristusta ja kantamaan hänen ristiään tässä elämässä. Meidät on kutsuttu kärsimykseen Taivaan valtakunnan tähden. Rukoilemaan niiden puolesta, jotka kohtelevat meitä väärin. Mitä järkeä tässä sitten on? Arkijärjellä ajateltuna ei mitään.

Anteeksi antaessamme me joudumme luopumaan omastamme. Herran rukouksessa puhutaan hyvin osuvasti synnistä ja rikkomuksistamme velkoina. Velan käsite sisältää ajatuksen siitä, että me luulemme meillä olevan oikeuksia meitä rikkonutta kohtaan. Me koemme, että meillä on oikeus kostaa tai maksaa takaisin samalla mitalla kuin meillekin on pahaa tehty. Mutta tämä tilanne muuttuu kestämättömäksi jos mietimme omaa elämäämme ja sitä miten monella tapaa me olemme itse rikkoneet Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan. Periaate hammas hampaasta, koituu nopeasti meidän tuhoksemme ja Jumala tietää tämän. Me voimme saada anteeksi vain silloin kun olemme itse valmiita antamaan anteeksi.

Jos me olemme millään lailla huolestuneita omasta pelastuksestamme, meidän kiireesti annettava anteeksi ja ilman ehtoja.

Anteeksiantaminen on aina uuden mahdollisuuden antamista toisillemme ja itsellemme. Me kaikki olemme heikkoja ja siksi anteeksiantamus on suuri tunnustus ihmisyydelle. Me olemme heikkoja ja teemme virheitä toistuvasti mutta meissä kaikissa on myös Jumalan kuva. Tässä jännitteessä me annamme armahtaessamme itsellemme ja toisillemme toivon kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta.

Monesti on vaikeaa ymmärtää sitä että me olisimme muka rikkoneet toisiamme vastaan niin paljon kuin rukoukset siitä puhuvat. Tämä on vähättelyä ja hengellistä sokeutta omia rikkomuksiamme kohtaan. Monet tekomme ovat omasta mielestämme harmittomia ja ehkä monet niistä olivat mielestämme varsin oikeutettujakin. Olemmehan tunnetusti taitavia keksimään oikeutuksia synneillemme. Monet syntimme ovat myös tekemättömiä tekoja, niitä asioita, joita meidän olisi pitänyt tehdä ja joita ehkä toivoisimme itsellemmekin tehtävän jos olisimme vastaavassa tilanteessa.

Mitä pidemmälle me pääsemme hengellisessä elämässämme, sitä vahvemmin me alamme löytää syyllisyyttä sisällämme. Ja samalla me alamme yhä voimakkaammin ymmärtämään myös Jumalan armon ja suurpiirteisyyden. Mutta ilman katumusta ja tietoista elämänsuunnan vaihtoa tuo syyllisyyden tunne ei jalostu pelastukseksi.

Meidän elämämme on odotusta. Me puhumme uskontunnustuksessa siitä kuinka  odotamme tulevaisen maailman elämää. Herran rukouksessa taas toivomme Jumalan valtakunnan tuloa: tulkoon sinun valtakuntasi. Sen vuoksi me elämme odotuksessa eikä tämä maailma kykene täyttämään tuota kaipausta iankaikkiseen elämään.

Sen vuoksi meille annetaan murhe sydämeemme. Se ei ole kuitenkaan samanlaista murhetta jota tämä maailma tuottaa vaan pikemminkin se on valoisaa murhetta. Se saa aikaan monia positiivisia asioita elämässämme ja se muuttaa meidän suhtautumisemme toisiamme kohtaan. Tuo murhe synnyttää sääliä ja rakkautta lähimmäisiämme kohtaan ja johtaa meidät nöyryyteen ja anteliaisuuteen. Se auttaa meitä ymmärtämään elämän katoavaisuuden ja tarttumaan tähän hetkeen. Tämä positiivinen murhe auttaa meitä ymmärtämään, että me olemme vielä kaukana siitä ihmisyydestä johon meidät on kutsuttu.

Evankeliumissa puhuttiin aarteista ja palkinnosta. Aarteet taivaissa on sitä että me elämme tämän väliaikaisen elämämme täällä maan päällä kuuliaisena Jumalan sanalle. Otamme vaarin hänen lakinsa ja noudatamme sitä parhaamme mukaan. Ja jos unohdamme ja rikomme tätä pyhittävää opetusta vastaan, nousemme ylös ja jatkamme siitä mihin jäimme. Tästä uskosta ja periksiantamattomuudesta kasvaa se palkinto, joka meille on luvattu.

Sisaret ja veljet! Antakaa minulle anteeksi millä tahansa tavoin olen väärin puhunut, loukannut, panettelut, ylpeillyt, ollut epäkunnioittava, vihjaileva tai turhamainen. Jumala armossaan antakoon meille anteeksi ja armahtakoon meitä!

Siuanattua paastoon aikaa kaikille pyhyyden etsijöille!

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kohti Suurta paastoa, osa 3


















Kirkko kutsuu apostoli ja evankelista Johannesta rakkkauden apostoliksi. Hänen evankeliumeissaan ja lähetyskirjeissään rakkaus on koko pelastustyön ydin ja vain rakkauden kautta me voimme ymmärtää oman asemamme tässä maailmassa. Luulen, että erityisesti tänä sunnuntaina Johanneksella on paljon sanottavaa meille.

Johanneksen evankeliumissa todetaan:
Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. (Joh. 15:12-13)

Lähetyskirjeessään hän jatkaa: Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen. Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä. (1. Joh. 2:9-11)


Tänä sunnuntaina pyhä Kirkkomme puhuu meille viimeisestä tuomiosta. Evankeliumin kuvaus tosin on erikoinen tulevasta oikeudenkäynnistä. Ei syyttäjää, ei todistajia, ei puolustajaa. Sanoisin mieluummin, että kyse on hetkestä, jona kohtaamme Kristuksen. Sinä hetkenä me näemme itsemme sellaisena kuin todellisuudessa olemme.

Meidän tuomiomme on se, ettemme noudata Kristuksen pelastavia käskyjä. Me tuomitsemme itsemme, kun suljemme lähimmäisemme pois rakkaudesta. Me tuomitsemme itsemme, kun emme jaa sitä rakkautta, jonka olemme Jumalalta saaneet. Me tuomitsemme itsemme kun juoruamme, valehtelemme, kehumme itseämme, soimaamme toisia, ylpeilemme ja puhumme pahaa.

Silti uskon että vaikka että Jumalan mittaamaton rakkaus meitä kohtaan peittää meidän syntiemme paljouden. Mutta miten?

Oppimalla tuntemaan Jumalan käskyt ja noudattamalla niitä.

Meidät on kutsuttu rakastamaan, ilman ehtoja. "Ilman ehtoja" on se vaikein osuus. Mutta niin Kristuskin teki. Hän ei sanonut: minä rakastan jos. Jos hän asettaisi ehdon rakkaudelleen, me emme selviäisi. Sen sijaan hän antaa meille rakkaudellaan mahdollisuuden muutokseen, hän on kuin kätilö, joka autaa meitä toteuttamaan muutoksen itsessämme.

Meidän on rakastettava kaikkia. Riippumatta millaisia he ovat, mitä he ovat tehneet ja kuinka he meitä kohtelevat. Ei ole muuta tietä pelastukseen... Hän vieraili erityisesti syntisten luona ja sellaisten, joita tavalliset ihmiset hyljeksivät.

Tuomion mitta on rakkaus. Millä me olemme mitanneet toisillemme, sillä myös meille mitataan. Rakkaus tekee meidät todellisiksi, se tekee meistä Jumalan lapsia. Siksi meidän pitää olla aktiivisia rakkaudessa eikä lopettaa vaikka pettyisimmekin.

Miten paljon kautta aikojen onkaan puhuttu rakkaudesta! Se on saanut ihmisiä tekemään monenlaisia asioita, saanut heidät ylittämään itsensä, pettymään, tuntemaan itsensä elossa oleviksi. Rakkaus on muuttanut maailman ja antaa sille elävyyden. Vain rakkaus tekee meitä ihmisiä. Rakkaus on toivomme: Ajatelkaa Ukrainan sotaa, mikä muu sen voisi lopettaa kuin rakkaus, siitä syntyvä halu neuvotella ja sopia rauha.

Ja miten paljon maailmassa on rakkauden vastaisia asioita. Viha taas tekee meistä petoja.

Millä lailla me olemme tuoneet Jumalan valtakuntaa maan päälle vai olemmeko omien tekojemme kautta lisänneet pahaa maailmassa? Jumala eli tätä elämää kanssamme, hän oli ristillä janoinen, hän syntyi alastoman seimeen, Hän oli maanpaossa, koki nälkää ja oli vainottu. Millä lailla me olisimme häntä auttaneet, samalla tavalla kuin kohtaamme omassa elämässämme köyhän.

Tässä evankeliumissa oli paljon tekoja, joita olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Juottaa janoisia, antaa ruokaa nälkäisille, vaatettaa alastomia ja vierailla heikompiemme luona. Miksemme yhä vahvemmin ohjaisi eksyneitä takaisin elämää johtavalle tielle, tukisi toisiamme kilvoituksessa, rohkaisisi epävarmoja. Taistella väärää vastaan, ja paljastaa valheet. Hyvän tekemisen ihmeellinen puoli on siinä, että hyvin pienentkin teot saavat meissä aikaan todella suurta mielihyvää.

Rakastaminen on sitä, että me yksinkertaisesti asetamme toisen ihmisen oman etumme edelle. Kuuntelemalla evankeliumin opetusta me voimme oppia rakastamaan, sillä vain se johtaa ja valaisee tietämme. Me monesti epäonnistumme ponnisteluissamme mutta jos meillä on rakkaus sisällämme, me voimme jatkaa kilvoitustamme. Silloin me emme kulje poispäin hänestä.

Paasto kutsuu meidät luopumaan tämän maailman menosta, se kutsuu meitä rakastamaan Jumalaa.

Me olemme hänen opetuslapsiaan ja toivottavasti meistä kasvaa Pyhän Hengen laupeudesta ja armosta myös hänen apostolejaan. Tänä sunnuntaina Kirkko kertoo meille syvällisen  totuuden: Tie Kristuksen luo kulkee lähimmäistemme kautta. Se, miten me kohtelemme lähimmäisiämme, kertoo suhteestamme Kristukseen.