Kohtaamisia

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: »Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.» Jeesus sanoi: »Minä tulen ja parannan hänet.» Mutta sadanpäällikkö vastasi: »Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.»

Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: »Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.»

Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: »Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.» Sillä hetkellä palvelija parani. (Matt 8:5-13)

Jeesus kohtaa Matteuksen evankeliumin 8. luvussa roomalaisen sotilasosaston johtajan. Asetelma on herkullinen. Kertomus on lyhyt mutta kannattaa huomioida jokainen pieni yksityiskohta tarinassa, siellä on paljon mielenkiintoista.

Sadanpäämies ilmaisee vahvaa uskoa, kääntyessään Jeesuksen puoleen. Jollain lailla hän ilmeisesti ylittää sen normaalin roomalaisen sotilaan tavan elää ja uskoa. Centurion, sadan miehen osaston johtaja: eikö hän olisi voinut käskeä yhden sotilaistaan hakemaan Jeesuksen luokseen? Silloin valta-asetelma olisi muuttunut, kuten muistamme Jeesuksen kohdatessa Pilatuksen.

Ellei kohtaaminen olisi ollut vapaaehtoinen ja tasaveroinen tuota taianomaista hetkeä ei olisi syntynyt.

Kotona palvelija makaa halvaantuneena. Eikö sadanpäällikön olisi ollut helpompi etsiä toinen palvelija? Anteeksi ajatukseni, mutta tuohon aikaan tämä oli tavallista. Palvelijan täytyi olla hänelle erityinen, koska päällikkö näki vaivaa. Ehkä hän oli erityisen luotettava tai hyvin koulutettu, joka toimi kuin ajatus. Vai kertooko tämä jotakin sadanpäälliköstä, vähintäänkin hänen hyväsydämisyydestään?

Roomalaiset olivat yhtä uskonnollisia kuin tuon ajan ihmiset yleensä ja he helposti kääntyivät Marsin, Jupiterin ja muiden jumalien puoleen. Mutta eivät he kuitenkaan minkä tahansa jumalan puoleen kääntyneet. Miksi hän kääntyi juutalaisen rabbin puoleen? Ajatteliko hän Jeesusta jonain yleisenä parantajana, taikuuksien tekijänä vai todellakin Jumalan poikana? Tuskin Jeesus olisi reagoinut sadanpäällikön pyyntöön, jos olisi huomannut miehen pitävän itseään jonain puoskarina. Kysymys on nyt jostain suuremmasta kuin vain palvelijan parantamisesta.

Toisesta näkökulmasta katsottuna: Miksi Jeesus näki tässä mahdollisuuden? Miksi Jeesus mtään kyselemättä suostui lähtemään sadanpäämiehen kotiin parantamaan palvelijaa? Toisessa kohtaa hän yksinkertaisesti kieltäytyi ja sanoi tehtäväkseen pelastaa vain Israelin kadonneet lampaat. Kaiken lisäksi myöhemmin nämä samat Jerusalemin valtaajat ristiinnaulitsivat hänet. Mikä oli Jeesuksen motiivi tässä avuntarjoajana? Tuoda palvelijassa esille Jumalan voima ja kunnia? Vakuuttaakseen roomalaiset omasta jumaluudestaan? Tämä jää avoimeksi koska evankelista ei sitä avaa sen enempää.

Jokin merkillinen yhteys näillä kahdella oli. Evankeliumin kirjoittaja haluaakin kiinnittää huomiomme varsinaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun. Evankeliumin tarkoitus ei ole tuoda ilmi Jeesus Nasaretilaisen historiaa vaan opettaa meille jotakin Jumalan valtakunnasta.

Se oli kahden miehen usko toinen toisiinsa. Ei vain niin että sadanpäällikkö uskoi Jeesukseen, Jeesus myös uskoi tähän mieheen. Kuten kehen tahansa joka vilpittömin mielin lähestyy häntä. 

Ensinnäkin, sotajoukkojen johtaja pani toivonsa Jeesukseen. Tähän mieheen, joka kierteli opetuslapsineen ympäri maita ja mantuja: osa uskoi hänen olevan tuleva Messias, toiset etsivät tilaisuutta tappaa hänet.

Toiseksi, Jeesus näki miehen uskon ja lujan vakaumuksen. - Tätähän mekin toivomme, kun käännymme Herramme puoleen: Herra kuule minun rukoukseni ja täytä minun pyyntöni. Usko ja luja vakaumus on kaiken lähtökohta. Tämä mies todellakin, ei vain rukoillut, vaan ihan konkreettisesti kääntyi Jumalan puoleen ja haki apua. 

Mikä Jeesusta hämmästytti tämän miehen puheissa? Kerta toisensa jälkeen hän oli tuskastunut siihen, ettei edes juutalaiset uskoneet häntä, keskeinen teema koko ajan Jeesuksen ja juutalaisten kohtaamisessa. Tällä kertaa Jeesuksen ei edes tarvitse kysellä uskoa vaan vakaumus on päivän selvä. Tämä mieshän uskoo häneen! Eikä edes Jeesuksen läsnäoloa halvaantuneen palvelijan luona tarvita vaan pelkkä sana riittää.

Riittäisikö pelkkä Jumalan lupaus sinulle ja minulle? - Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan... Jumalan sanan on riitettävä meille, muuta emme saa.

Luulen, että tässä on se rajapinta tai kosketuspiste minun ja tämän tarinan välillä: Meiltä odotetaan samaa uskon vakavuutta kuin sadanpäälliköltä. Rohkeutta myös!

Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää

Yhtenä teemana kertomuksessa on myös asenteemme Jumalan edessä. Tässä kertomuksessa asetetaan esikuvaksi sydämen nöyryys.

"- Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle." Sadanpäämies nöyrtyy vilpittömästi Jeesuksen edessä. Mutta miksi? Siksi, että mies tarvitsee armahdusta.

Tietyssä kohtaa elämää - asiat tulevat pisteeseen, jossa elämän lainalaisuuksien pitää muuttua tai meille käy huonosti. Tässä kertomuksessa maallinen valta ei riitä asioihin, jotka ulottuvat kuoleman tuolle puolen. Sanonnan mukaan ateistikin rukoilee, kun helikopteri putoaa.

Pyydämme Jumalaa, että sen minkä pitää lain mukaan tapahtua, ei missään nimessä tapahtuisi. Se mikä on selvää, ei enää olisikaan selvää. Vääjäämätön jäisi tapahtumatta. Että tapahtuisi ihme - jotain pientä, joka pelastaisi meidät.

- Armahdus. Olemme nähneet, miten ihminen on pelastunut varmalta kuolemalta. Miten pieni Hengen kosketus on kantanut läpi koko elämän, kun toisen ihmisen huulille kohosi hymy, keveä kosketus poskella.

Mielestäni tämä sadanpäällikön nöyrtyminen on yksi keskeinen elementti tämän evankeliumin opetuksessa ja se toi hänelle valtavasti kaipaamansa avun: särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää (Ps. 51:19).

Sieluni katon alle

Evankeliumi antaa tulkita itsensä myös allegorisella tavalla eikä tämän ymmärtäminen oli kovin vaikeaa. Me ymmärrämme helposti, miten sadanpäämies haluaa lähestyä Jeesusta ja hengellisessä mielessä hän on valmis avaamaan sielunsa oven Herralle. Sotilas kuitenkin huomaa, ettei hänen sielunsa oli valmis Herran tuloon ja siksi hän sanoo, että pelkkä sana riittää. Uskoa sanan voimaan hänellä kyllä riittää. Mikä on tuo sana? Se on evankeliumi tai laajemmin jokainen sana, joka lähtee Jumalasta. Halvaantunut palvelija kuvaa yksinkertaisesti meitä itseämme, synti on halvauttanut meidät. Ehkä sadanpäämies kuvaa pappia, joka lähestyy esirukouksin Jumalaa ja rukoilee puolestamme. 

Pyhä Johannes Krysostomos kuvaa tätä kauniista ehtoolliselle valmistavassa rukouksessa:

Herra, minun Jumalani, tiedän, etten ole otollinen, enkä kelvollinen saapuaksesi kattoni alle, sieluni majaan, sillä se on aivan autio ja sortumaisillaan, etkä löydä minusta kelvollista paikkaa, johon pääsi kallistaisit (Matt. 8:20.)

Toisessa rukouksessa hän jatkaa:

Valtias Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit sieluni katon alle, mutta koska sinä, ihmisiä rakastava, tahdot asua minussa, uskallan lähestyä sinua. Sinä käsket minun avata ovet, jotka olet itse tehnyt, ja sinä astut niistä sisään, koska olet ihmisiä rakastava Herra. Sinä astut sisään ja valaiset pimentyneet ajatukseni.

Lähestyminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä: Haluanko todella sitä, että hän muuttaa minun elämäni? Onko sieluni koti puhdas, voinko majoittaa arvovieraan tähän lähes sortuneessa tilassa olevaan paikkaan? Ja mitä tuo Herran tuleminen sitten voisi myös tarkoittaa? Eittämättä Herran pyhää ehtoollista. Olenko valmis lähetymänään myös uskolla ja nöyryydellä Herraamme jota hän oman uhrinsa kautta parantaisi minut, halvaantuneen palvelijansa.

Lopussa oli sana

"Sano vain sana, ja palvelijani paranee."

Koko kristillinen usko perustuu sanan voimaan. Meillä on pyhät kirjoitukset, joiden varassa on pelastuksemme.

Tänä päivänä me puhumme liikaa ja monia turhia asioita. Samalla hetkellä ortodoksisen kilvoituksen keskeinen sanoma on hiljentyminen. Meille joskus muistutetaan: Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi. (Matt 12:36-37)

Kautta aikojen sanalla on ollut valtava merkitys. Jopa suurempi kun pystymme edes kuvittelemaan. Jumala luo maailman Sanallaan, Jumalan pelastaa Sanallaan. Me siunaamme sanalla, me kiroamme sanalla. Valehdella voi vain sanoin. Sanoilla luodaan todellisuutta: kun meille kerrotaan tarpeeksi usein ja säännöllisesti valheellisia asioita, me alamme uskoa niitä. Valehtelemalla voidaan luoda maailma, jota ei itse asiassa ole edes olemassa ja silti saatamme tyytyväisinä elää siinä.

*** 

Armo ja anteeksiantamus on osa meitä. Se kuuluu meidän luontoomme. Jos me olemme valmiita antamaan toisillemme armoa ja anteeksi niin miksei valtava ihmisrakas Jumala tekisi meille samoin?

Ja samaan aikaan, armo ja anteeksiantamus ei ole osa meitä: Me saamme sen Jumalan lahjana. Me saamme sen lahjana ja jos käytämme sitä niin se yhdistää meidät Luojaamme. Meistä tulee silloin pieneksi hetkeksi Jumalan kaltaisia. Hetkeksi meistä tulee jumalia.