lauantai 30. marraskuuta 2013

Daavidin poika, minä uskon!



Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.


Kun luin tämän sunnuntain evankeliumin ymmärsin, että sokeutta voi olla hyvin monenlaista. Onko parempi olla sokea ja omata sisäisesti rikas maailma vai olla näkevä ja nähdä mielessään pelkkiä mainoksia ja iltapäiväuutisia? Olla nälkäinen ja janoinen ja kaivata parempaa vai elää yltäkylläisyydessä ja elää ilman maallisia huolia? Ehkä karuinta kuitenkin on se, ettemme tässä hengellisessä sokeudessa kykene edes pyytämään apua vammaamme, kuten evankeliumin kerjäläinen. Joko meiltä puuttuu palava halu päästä johonkin tai sitten halu päästä pois jostakin. Ehkemme kokonaan ymmärrä mitä synnin maailma todellisuudessa tarkoittaa tai miten valtava aarre pyhyyden maailma voisi olla. 


Värähdys sairaan kerjäläisen sielussa

Sokean elämä oli varmasti vaikeaa tuon ajan maailmassa, koska kaikki oli täysin toisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Kun Jeesuksen seurue alkaa lähestyä tätä sokeaa kerjäläistä, alkaa hänen sielussaan tapahtua. Suuri tunne herää tämän miehen sisällä, toisaalta hän uskoo tilaisuutensa tulleen ja samalla hän myös pelkää sen menettämistä. Hänen hätänsä ja epätoivonsa oman selviämisen puolesta on suuri ja hän pelkää tilaisuuden menettämistä. Miehet käskivät rukoilevaa sokeaa olemaan hiljaa – tämä toteamus kuvaa viiltävällä tavalla sitä pinnallisuutta, jossa me elämme.

Miehen avuntarve kuitenkin oli ilmeinen eikä kohtelias käyttäytyminen ollut enää olennaista vaan saada apua hätäänsä. - Mitä haluat minun tekevän sinulle? Ja samaan aikaan hänessä herää toivo tilaisuus parantua, hän tuntee, että pelastus on lähellä. Nyt kun Kristus oli lähellä, hän luotti ainoastaan siihen, että Jumala voi häntä auttaa. Hänelle syntyi tästä hädästä todellinen usko, jonka takia hän oli valmis suututtamaan vaikka omien almujensa antajat.

Tuo mies tunnisti Kristuksen Daavidin pojaksi, joka voisi auttaa häntä. Hän myös tunnusti Herransa kaikkien ihmisten edessä hyvin yksinkertaisella tavalla. Mutta kyllä myös Jumala löysi sen uskollisen palvelijansa, jota hän tuli maailmaan etsimään. Tunnustamisesta ja tunnistamisesta syntyi usko, joka loi siteen Luodun ja luomattoman välille. Tuo avunhuuto oli tuore ja eläväksi tekevä parkaisu Kuolemanvarjon maasta, jonne Vapahtaja oli tullut pelastamaan syntisiä. Mies rukoili Herraa melkein samoin sanoin kuin mekin lausumme Jeesuksen rukousta.

Rukous, joka syntyy palavasta halusta ja hädästä voi tuoda meille jokaiselle laupeuden. Kun tuo mies oli köyhä, hän kaipasi enemmän. Kun tuo mies oli sokea, hän luotti jumalalliseen valoon. Hän rukoili Herralta syntien anteeksi antamista ja hänen tapauksessaan se merkitsisi vapahdusta sokeudesta ja sen kautta kurjuudesta. Nämä kaksi vaivaa rajoittivat ja ahdistivat hänen elämäänsä siten, että hänen elämänsä muotoutui pelkäksi selviytymistarinaksi päivästä seuraavaan. Kun elämä on pelkkää selviytymistaistelua, monesti ihmisen on vaikea keskittyä hiljentymiseen ja kilvoitteluun.


Parannusihmeet ja synnin tekeminen

Miten parannusihmeet ja syntien anteeksi antaminen liittyvät toisiinsa? Kuinka synti ja ruumiillinen sairaus liittyvät toisiinsa? Tämä evankeliumin mies kärsi ruumiin vammasta ja tämä vamma todennäköisesti aiheutti hänelle köyhyyden. Evankeliumeiden ajan ajattelussa sairaus ja synti kyllä liittyivät yhtä vahvasti toisiinsa kuin parantuminen ja pelastuminenkin. Syntien ajateltiin synnyttävän sairauksia ihmisessä. Synti toki sairastuttaa sielumme ja hengen sairaus voi muuntua ruumiilliseksi sairaudeksi (esim. psykosomaattiset sairaudet). Tässä keskustelussa kaikkein tärkeimmäksi asiaksi nousee kuitenkin tämä hetki ongelmineen ja vahva luottamus tulevaan.

Onko synti sama asia kuin moraalisesti väärin tehtyjä tekoja? Oletammeko, että tämä mies olisi tehnyt sairauteensa liittyen menneisyydessään jotakin väärin? On tärkeä huomata, että tässä evankeliumin kohdassa parannusihme ei tarkoita sitä, että mies oli tehnyt roppakaupalla moraalisesti vääriä tekoja ja olisi saanut ne anteeksi. Evankeliumiteksti ei yksinkertaisesti ilmaise sitä, että mies olisi omilla valinnoillaan aiheuttanut terveydellisen ja taloudellisen tilanteensa. Mutta se oli varmaa, että sokeudella oli iso merkitys siihen, että mies oli joutunut kerjuulle.  

Jos lyhyesti vilkaisemme seuraavia evankeliumin pätkiä, niin huomaamme kuinka niistä puuttuu kokonaan synnin teon moraalinen pohdinta. Halvaantunut mies Betesdan altaalla, kymmenen spitaalista, tomutahnalla parannettu sokea mies, köyryselkäinen nainen, verenvuotoa sairastanut nainen. Heissä Jumalan kunnia tule ilmi tunnusteon muodossa ja he ilmaisevat uskonsa Herraan saatuaan takaisin terveytensä.

Sen sijaan meillä on Raamatun henkilöitä, jotka ovat selkeästi toimineet moraalisesti väärin ja heidän katumuksensa tai katumattomuutensa nousee tarinan kohokohdaksi. Sakkeuksen luona puhutaan kiskonnasta, kertomus publikaanista ja fariseuksesta sisältää moraalisen osion samoin kuin kertomus rikkaasta miehestä.

Synti kavensi näiden ihmisten mahdollisuutta elää todellisina ihmisinä, he olivat vamman rajoittamia. Tämän kautta me voimme ymmärtää hengelliseltä kannalta, että mitä enemmän me olemme synnin orjuuttamia, sen vaikeammaksi ja rajatummaksi elämämme muuttuu. On hyvä katumuksella me kerromme niista ongelmista, joita synti on aiheuttanut, mutta suurin asia katumuksessa on kuitenkin se, että me kaipaamme parannusta!

Syntien anteeksi antaminen kuitenkin on elimellinen osa parantamista. Parantaminen aloittaa uuden elämän ja vasta tässä yhteydessä Jeesus saattaa varoittaa, ettei henkilö enää tekisi syntiä (esim. Betesdan altaan parannus. Synti aiheuttaa meissä sairauden ja synnin anteeksi antaminen merkitsee parantumista.


Synti on jotain syvempää kuin moraali

Me saatamme jostakin syystä ajatella Jumalaa moraalituomarina, joka rankaisee meitä vääristä valinnoista. Tässä ajattelussa kristityn elämä kutistuu sarjaksi moraalisia valintoja, joita mitataan asteikolla hyvä ja paha sekä oikea ja väärä. Sairaiden parantamiskertomuksissa harvemmin, jos koskaan, käydään moraalisia keskusteluja ihmisen aiemmasta elämästä eikä niihin liity eettistä tai juridista pohdintaa ihmisen valinnoista. Uskallan nyt väittää, että synnissä on kysymys jostain paljon syvemmästä asiasta ja samalla me voimme ymmärtää myös saamamme parannuksen ja pelastuksen huomattavasti syvempänä asiana.

Synti merkitsee eroa Jumalasta, se merkitsee yhteyden katkeamista todelliseen elämään, se merkitsee oman elämämme tarkoituksen kadottamista. Se merkitsee astumista ohuelle jäälle, joka saattaa pettää altamme hetkenä minä hyvänsä. Synnin seurauksena me unohdamme ja unohdumme, huumaannumme, joudumme harhaan ja alamme epäillä. Synti luo näennäistodellisuuden, jota moni pitää todellisena.

Synti on moraalisen valinnan sijaan asenne, jossa me kiellämme Jumalan olemassaolon. Kova sydän ja välinpitämättömät tekomme estävät Jumalan toiminnan elämässämme. Ihminen täynnä vihaa - hän ei jätä Jumalalle tilaa toimia itsessään. Ihminen, joka on julma toistaan kohtaan, on asenteeltaan vastakkainen kaikelle sille hyvyydelle, jota Jumala on.

Synti on meille niin tuttu olemisen muoto, että meidän on usein vaikea nähdä sen koko toimintaa meissä. Synti vammauttaa meidät. Se on monesti meille asioita, joita emme itse huomaa mutta lähimmäisemme saattavat kärsiä niistä hyvinkin paljon. Sokea mies vapautui vammasta, joka oli huomattavasti vakavampi asia kuin hänen yksittäiset syntinsä sen rinnalla. Miehen todellinen este jumalanpalvelukseen ei ollut yksittäinen synnin teko vaan hänen kyvyttömyytensä seurata ja palvella Herraa. 

Tähän hän pyyti armahdusta. Herran parannus eli pelastus oli paljon suurempi asia kuin vain väärien valintojen nollaaminen. Se tarkoittaa ihmisen vapautumista jumalalliseen elämään: ensin katumusta ja sitten kiitollisuutta Jumalan edessä. Sen vuoksi miehen rukous oli kahtalainen. Hän pyytää armahdusta ja kun laupeus tulee hänen osakseen, muuttuu katumus karkeloivaksi kiitollisuudeksi Luojaa kohtaan. 


Kun me opimme rukoilemaan, syntyy kiitollisuus elämästä














Usko pelastaa ja parantaa meidät sairauksistamme. Se on meille annettu mahdollisuus palata rakastavan Isän luo ja herätä jälleen oikeaan jumalalliseen todellisuuteen. Uskon kautta me muistamme, mistä me olemme kotoisin ja missä elämämme päämäärä on. Tämä on koko kristinuskon ydin. Usko siis herättää meidät jumalalliseen todellisuuteen ja johdattaa meidät siihen.

- Kuluneena syksynä olin kadottaa yhteyden Kristukseen, kun kohtasin sairalaassa ennen kokemattomia vahvaa ja pitkäkestoista kipua ja toivottomuuden tunnetta. Tunne terveyden menettämisestä karisti rukouksen mielestäni ja luottamuksen Jumalan huolenpitoon horjui todenteolla. Silti yritin ja pyysin esirukouksia puolestani vaikka oma sieluni tuntiukin hengellisesti tyhjältä ja väljähtäneeltä.

 -Sain rakastavia vastauksia ja löysin kaiken läheltäni rukouksen ja perheeni kautta. Kun näin Filippiinien hirmumyrskyn ja tuhannet kuolleet ja kymmenet tuhannet kärsivät, minä uskoin ja ymmärsin, että voin sydämessäni auttaa tässä maailmassa Kristusta lähimmäiseni kautta. Suhteuttaessani oman tuskani toisen tuskaan sain perspektiiviä omaani. Kun palasin pitkän sairauteni jälkeen kirkkoon ja eukaristiaan sain palata toiseen kotiini.

Kirkko yhteisönä ja sen sakramentit ovat väkevin aseemme syntiä ja sairautta vastaan. Kirkon eukaristia palauttaa meille sen yhteyden, jonka olemme synnin kautta kadottaneet.

Oletko sinä jo pelastettu vai odotatko edelleen parantumista tai pelastusta? Me harvoin osaamme olla kiitollisia, jos vasta odotamme ihmetekoa. Sen sijaan me voisimme miettiä kuinka monta kertaa Jumala on jo pelastanut sielumme ja elämämme. Jokainen meistä on kokenut Jumalan hyvyyttä ja lahjaa tässä elämässä, mutta samalla meitä on myös suojeltu monilta vaaroilta.  

Ja tästä syntyy aito kiittäminen ja ylistäminen. Jumala ei tarvitse rukouksiamme vaan me tarvitsemme itse rukousta. Rukous muokkaa meitä, puhdistaa ja pyhittää sielumme. Sokean miehen rukous oli yksinkertainen ja se hän tarkoitti jokaista sanaa. Mies sai avun sokeuteensa mutta muistakaamme myös se ettemme aina itse tiedä mikä on parhaaksemme. Rukouksen tarkoitus on auttaa meitä oppia ymmärtämään Jumalan tahto omassa elämässämme. Ja ennen kaikkea rukouksen ja uskon kautta me annamme Herralle mahdollisuuden toimia meissä. 

lauantai 23. marraskuuta 2013

Paluu rikkaan miehen ongelmaan

18 Muuan korkeassa asemassa oleva mies kysyi Jeesukselta: "Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?" 19 Jeesus vastasi hänelle: "Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. 20 Käskyt sinä tiedät: älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi." 21 "Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen", vastasi mies. 22 Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: "Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." 23 Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas.

24 Nähdessään sen Jeesus sanoi: "Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! 25 Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." 26 "Kuka sitten voi pelastua?" kysyivät kuulijat. 27 Jeesus vastasi: "Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle."


Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi (Matt. 6:19)

Tähän vuoden aikaan illat ovat pimeitä ja näemme vähän auringon valoa elämässämme. Olemme astuneet synkimpään vuodenaikaan ja seuraava valomme tulee olemaan Kristuksen syntymän juhla. Pimeys, surullisuus, yksinäisyys, selviytyminen pimeyden ajasta on monelle suomalaiselle vaikeaa aikaa. Ehkä juuri sen vuoksi Kristuksen syntymän juhla tuntuu meistä erityisen valoisalta ja suloiselta ja valmistautuminen siihen tuottaa monelle suurta helpotusta. Kristuksen syntymäjuhlaa kutsutaankin kirkkomme perinteessä talvipääsiäiseksi.

Mutta kun jouluaika alkaa lähestyä, me helposti menetämme sisäisen rauhamme ja joulukiire valtaa meidät. Suomalainen joulunviettomme on vahvasti maallistunut ja muuttunut tavarakeskeiseksi. Joulun ydin ei synny enää Vapahtajamme syntymän juhlimisesta ja joulukauden jumalanpalveluksista vaan tilalle on tullut kaupallinen jouluperinne ruokineen ja lahjoineen. Jos jommastakummasta joudutaan tinkimään, kirkon sanoma jää toiselle sijalle. Tämä on sääli, koska kirkkomme perinne antaa hyvin rikkaan sisällön tämän juhlakauden viettoon.

Tämä pinnallinen ja materiaalinen jouluvietto estää meitä ymmärtämästä mistä joulussa on kysymys. Kerskakulutus, shoppailu ja tavaroiden haaliminen estää meitä viettämästä hengellistä elämää. On surullista jos joudumme kaiken lisäksi maksuvaikeuksiin tammikuussa jouluhankintojemme takia. Vaihtoehtoja on olemassa ja useimmille meistä on tarjolla antoisampaa ja syvällisempää elämäntapaa.   

Kertomus Jeesuksen ja rikkaan miehen tapaamisesta on ajankohtainen joulupaaston aikaan. Se asettaa meidät pohtimaan omaisuutemme merkitystämme suhteessa kilvoitukseemme ja hengelliseen elämään. Kysyin viimeksi mitä olemme valmiita uhraamaan omastamme? Nyt olen kiinnostunut siitä että uskallammeko luottaa Jumalaan siinä määrin, että me luopuessamme jostakin, me saamme jotain suurempaa moninkertaisesti takaisin. Näin Jumala on meille luvannut, eikä hän peruuta lupauksiaan. 


Voimmeko löytää trendeistä työkaluja kilvoitteluumme?

Minusta usein tuntuu, että ortodokseille on haasteellista olla avoimia ympäröivälle yhteiskunnalle. Pienenä vähemmistönä suhtaudumme melko epäluuloisesti ympäröivään yhteiskuntaan ja helposti koemme sen uudet virtaukset kovin vieraiksi. Näemme paljon erilaisia hyviä ja kannatettavia asioita mutta tunnemme epävarmuutta niiden edessä ne, koska meitä ei kirkossa kannusteta avoimeen vuorovaikutukseen yhteiskuntamme kanssa.

Monet asiat kuitenkin olisivat jokaiselle meille hyviä työvälineitä hengellisessä elämässä. Olemme hyvin ottaneet vastaan mm. tietoteknisiä laitteita ja sovelluksia ja monia muita tapoja levittää evankeliumia toistemme elämään. Seurakuntien nettisivut, blogit, Facebook, Twitter, uutiskirjeet syntyivät melko maallisiin tarkoituksiin mutta tänä päivänä ne ovat kirkon työssä välttämättömiä. Toisaalta moni ”uusi” trendi on itse asiassa jo vanhastaan kuulunut kirkon ajatteluun. Tämä paastodieetti 5:2 on tämän ajan ihmiselle uusi tapa hoitaa terveyttään, kun taas kirkon jäsenille se on ikivanha paastosääntö.

Vuorovaikutuksen merkitys ympäröivän yhteiskunnan kanssa on tärkeää. Basileios Suuri kehotti kristittyjä olemaan kuin ampiaisia, jotka etsivät mettä kaikista kukista mutta poimivat sieltä vain sielulle hyödyllisen. Ehkäpä mekin tarvitsemme enemmän rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta uusia asioita kohtaan! 


Ortodoksit minimalisteista

Jeesus varoitti harvinaisen painokkaasti meitä turhan omaisuuden vaaroista. "Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!”. Omaisuuden vaaliminen on verrattavissa kivirekeen. Mitä enemmän meillä on näitä maallisia velvollisuuksia, sitä vaikeampi meidän on seurata Herramme tietä. Kyse on siitä, haluammeko päästää irti tämän maailman asioista saavuttaaksemme aarteita tulevassa elämässä. Osalle meistä tämä on helppoa, koska emme omista juuri mitään, mutta tiedän että osalle tämä voi olla hyvin vaikeaa.

Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Ortodoksit harvemmin ottavat Jeesuksen sanoja kirjaimellisesti, mutta uskon että tässä kohden me voimme ottaa rohkeasti askeleita tätä kehotusta kohtaan. Opetuslapset lähtivät seuraamaan Kristusta jättämällä kaiken taakseen. Saman tekivät myös luostariliikkeeseen sitoutuneet kilvoittelijat ja kaikki loput kirkkomme pyhät ihmiset, jotka löysivät todellisen elämän tämän maailman ulkopuolelta. Vaikkemme nyt koko omaisuuttamme myisi pois, niin luulen että suurimmasta osasta luopuminen tekisi itse kullekin hyvää.  

Kirkon elämässä askeettinen elämäntapa on vanhaa perua. Luostariliikkeen omaisuudettomuuden idea heräsi viimeistään 300-luvulla eikä siitä juurikaan ole historian aikana tingitty. Tultaessa 1900-luvun lopulle ekologinen teologia laajensi tämän asian koskemaan myös tavallisia kirkossakävijöitä. Kierrätys, luonnonvarojen vastuullinen käyttö, turhan kulutuksen karsiminen, vähempään omaisuuteen tyytyminen ovat keskeisiä osia ortodoksisen ekoteologian vaatimuksia. 

Samaa kaipuuta yksinkertaiseen ja pelkistettyyn elämäntapaan löytyy myös varsin tuoreesta minimalismitrendistä. Erityinen huomio tässä liikkeessä on kiinnitetty siihen valtavaan tavarapaljouteen, jonka keskellä me elämme. Ideana on turhan omaisuuden karsiminen omasta kodista ja sen kautta löytää uusia arvoja omaan arkiseen elämään. Samalla se synnyttää meissä arvostusta välttämätöntä omaisuuttamme kohtaan, jonka jo omistamme ja jota aidosti tarvitsemme. Jos ihminen tulee elämässään toimeen noin 100–200 esineellä, me usein omistamme yli 10 000 tavaraa ja jotta me voimme hankkia lisää tavaraa, me tarvitsemme yhä suurempia asuntoja ja varastoja. Yle Areenassa on vielä jonkin aikaa kuunneltavissa radio-ohjelma aiheesta. 

Kirkon näkökulma omaisuudettomuuteen on kahtalainen. Toisaalta se pyrkii modernimmassa mielessä puuttumaan niihin epäkohtiin, joita teollistuminen on yhteiskunnassamme synnyttänyt. Kuinka luonnonvarat riittävät ja kuinka niitä hoidetaan, millaisia päästöjä tehtaat ja liikennöinti aiheuttavat, kuinka työntekijöitä kohdellaan jne. Toisaalta kirkon huoli nousee myös siitä kuinka materialismi ja mammona vahingoittavat hengellistä elämää. Mitä enemmän me omistamme, sitä enemmän meillä on huolehdittavaa ja hoidettavaa. Ja mitä vähemmän me omistamme, sen vähemmän meillä näitä maallisia huolia piisaa. 


Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. (1. Kor 13:3)

Kuten pyhä apostoli meille opettaa, me emme kuitenkaan pelastu pelkkää lakia noudattamalla. Tätä kirjanoppineet toistuvasti yrittivät ja jos muistamme kertomuksen publikaanista ja fariseuksesta, me voimme todeta, ettei farisealainen lain noudattaminen mitään hyvää tuonut. Mutta ei sekään riitä, että myyn omaisuuteni ja annan rahat köyhille. Nämä molemmat ovat vasta lähtökohta ja pelastuksen alku. Meidän on tämän lisäksi lähdettävä matkalle ja kulkemaan Kristuksen opetuksen perässä.

Miten syvälle tämän maailman synnin lonkerot ulottuvat sieluumme? Tuskin sitä tulemme ymmärtämään ennen kuin alamme tehdä työtä niiden kukistamiseksi. Me elämme tässä maailmassa usein ymmärtämättä miten paljon paholainen tekee työtään meidän elämässämme. Turhamaisuutemme, ahneutemme, välinpitämättömyyden ja itsekkyytemme ongelma on usein siinä, että me olemme liiaksi kiintyneitä omaisuuteemme. Se mikä on tarkoitettu turvaksi ja siunaukseksi perheellemme, onkin muuttunut mille mammonaksi, epäjumalaksi. Se ei palvele pelastustamme vaan itsekkyyttämme.

Mikä tekee tästä kaikesta lopulta tärkeän asian? Sen, että me emme ainoastaan luovu kaikesta vaan löydämme sen sijalle jotakin suurempaa, arvokkaampaa ja syvempää. Me voimme hylätä mammonan ja löytää turvan Jumalasta ja hänen huolenpidostaan. Löytäessämme turvan Jumalasta, me voimme löytää sen pyhän huolettomuuden, josta Jeesus vuorisaarnassa puhui. Kuunnelkaamme siis yhä herkemmällä korvalla kutsua: Tule ja seuraa minua!

Voisiko olla niin että tänä jouluna miettisimme uudelleen suhdettamme omaisuuteemme?

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Tiellä kohti Jumalan kaupunkia

Tämä päivä on Jumalan hyvän tahdon julistus ja ihmisten pelastuksen ennustus: Herran temppelissä julkisesti Neitsyt ilmestyy / ja kaikille Kristuksen edeltä ilmoittaa. / Veisatkaamme siis hänelle suurella äänellä: / Iloitse, Sinä, / jonka kautta Luojan huolenpito toteutui.

Marian rooli on valtaisa koko kristinuskon suuressa tarinassa. Koko ihmiskunnan pelastus tapahtuu hänessä, hänen kauttaan, hänen suojeluksessaan ja hänen nöyryydessään. Elämän äidin kautta jumalallinen valkeus syntyy pimeyden keskelle, eläväksitekevä henkäys virvoittaa kuoleman keskellä, parannuksen aika ja lupaus tulee kivun ja sairauden keskelle. Marian kohdalla me joudumme käyttämään ylisanoja, koska sanamme eivät kykene riittävästi kertomaan hänen pelastavasta roolistaan.

Samalla meidän on tärkeä muistaa, että Maria on samanlainen ihminen kuin kuka tahansa meistä. Maria näyttää meille sen mahdollisuuden, johon ihminen on kutsuttu ja jokainen meistä on kutsuttu Jumalan armosta. Maria on uusi Eeva mutta hän on myös meille uusi Aadam. Vaikka kirkkomme teologiassa Kristusta sanotaan toiseksi Aadamiksi niin silti Mariassa me voimme nähdä sen ihmisen, jonka Jumala loi kanssaluojakseen.

Sen vuoksi Maria on meille kaikessa esikuva pyhitykseen kulkevasta kilvoittelijasta. Jokaiselle meille annetaan mahdollisuus ottaa elämässämme vastaan hyvä osa Herran palvelijoina. Meidän ei pidä tyytyä siihen osaan, jota meille tarjotaan tässä maailmassa vaan pyrkiä yhä uudelleen ja vahvemmin Jumalan tahdon mukaiseen elämään.


Koska sinä tulit uskoon, Maria?

Ortodokseille voi olla vierasta puhua uskoon tulemisesta tai äkillisestä elämänmuutoksesta uskon kautta. Uskoon tuleminen tai uskossa oleminen on hidas prosessi, jossa kasvetaan kohti Jumalan kaltaisuutta koko elämän ajan. Kun uskoon tuleminen on hidasta kasvamista kirkon rakastamiseen, uskonkriisit ovat silloin harvinaisia ja uskosta vieraantuminen on myös hidasta.

Tämän ortodoksisen tavan ajatella me näemme neitseen Marian elämässä. Toisin kuin monen apostolin elämässä (ap. Paavali ja opetuslasten kutsuminen), me emme löydä Marian elämässä mitään tiettyä kohtaa, jolloin hän olisi tullut ”uskoon”. Marian elämä pyhitettiin Jumalalle jo lapsena ja hänen elämänsä päättyi tällä samalla Jumalan palvelijan tiellä.

Uskossa oleminen on myönteisiä sanoja ja tekoja lähimmäisiämme ja Luojaamme kohtaan. Tässä Marian juhlassa tämä näkyy hyvin selvästi vuorovaikutussuhteena ihmisen ja Luojan välillä, josta syntyy pelastava elementti koko ihmiskunnalle. Se kertoo ihmisen kaipuusta ja aktiivisuudesta Jumalaa kohtaan ja halusta tehdä asiat oikein. Samalla se kuvaa kuinka Jumala ottaa vastaan ihmisen ja palkitsee hänet monenlaisilla lahjoillaan.


Elämän omistaminen Jumalalle merkitsee hyvää uhria Jumalalle

Marian temppeliin tuomisen juhla kuvaa meille Jumalan rakkautta ja laupeutta ihmistä kohtaan. Paljon armoa ja paljon laupeutta on tullut meidän osaksemme. Meidän poyhityksemme alkaa siitä hetkestä, kun Kristus tuli ihmiseksi Marian kautta. Jumala ei ulkoa käsin koeta korjata synnin ja kuoleman synnyttämää ongelmaa vaan hän syntyy ihmiseksi. Ihmisenä ollessaan hän ottaa kaiken heikkoutemme päälleen ja uudistaa meidän ihmisyytemme. Vaikka siis Kristus on Herramme hän on myös syntymänsä kautta aidosti Veljemme, hän on Kanssakärsijämme, Lohduttaja ja lopulta myös kuolemasta Vapahtaja.

Yhtä ihmeellinen on myös se rooli, joka Marialle annettiin pelastuksemme tähden.

Marian elämä Vapahtajamme äitinä sisältää monia kauneuden ja vapauden elementtejä. Hän syntyi monien ja pitkällisten rukousten lopputuloksena ja hän itsessään poisti häpeän, joka Joakimin ja Annan osaksi oli tullut lapsettomuudesta. Temppelissä hän valmistautui rukoillen kilvoitellen osaansa ja pyhitti elämänsä Jumalalle jo lapsena. Enkeli Gabrielin tuotua hänelle ilosanoman hän vastasi myönteisesti Jumalan kutsuun. Tämä myönteinen vastaus merkitsi uutta liittoa Jumalan kanssa joka tähtäisi jokaisen meidän pelastumiseen Kristuksessa. Maria luopui omastaan ja niin hänestä tuli äiti, jonka kautta maailma saisi elämän. Minä olen Herran palvelijatar.

Yhtä lailla olisi voinut tapahtua toisin.

Me helposti länsimaissa ajattelemme vapauden tarkoittavan mahdollisuutta toimia miten tahdomme. Vapaus usein merkitsee vapautta pois jostakin.  Mutta uskon että vapaus usein tarkoittaa päinvastaista, vapautta johonkin, mahdollisuutta tulla ja kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Silloin vapaus tarkoittaa mm. sitä että annamme Jumalalle tilan kasvaa sydämessämme. Maallisen vapauden käyttäminen usein rajoittaa vapauttamme ja sulkee vaihtoehtoja kun taas kristillinen vapaus taas kasvaa oikeuden valintojen seurauksena.

Ja Maria omisti elämänsä pyhyydelle.

Me voimme nähdä hänet pakenemassa Joosefin kanssa, etsimässä Jeesus lasta Jerusalemissa, kuuntelemassa Jeesuksen opetusta väkijoukoille, taivaltamassa poikansa kanssa ilta-aterialle. Näkemässä poikansa vangitsemisen ja kidutuksen, ristiinnaulitsemisen ja kuoleman ja siten myös tyhjän haudan. Marian kautta Jumalan huolenpito ihmistä kohtaan herkän ja näkyvän muodon.


Osalliseksi suuresta rakkaudesta

Ellemme tarpeeksi väkevästi ymmärrä, mistä Jumala on luopunut meidän vuoksemme ja miten syvä hänen rakkautensa meitä kohtaan on, emme koskaan tule ymmärtämään sitä, miten suuren armon me olemme saaneet. Nykyaikainen ateismi tai skeptisyys etsii turhaan epäilyksen kohdetta Jeesuksen tunnusteoista, Raamatun uskottavuudesta tai logiikkaleikeistä. Mutta todellinen ateismi voisi enemmänkin ihmetellä Jumalan äärimmäistä ja väsymätöntä hyvyyttä ihmistä kohtaan.

Ihmisinä me emme koskaan opi ymmärtämään jumalallisen rakkauden syvyyttä ihmistä kohtaan, koska se ylittää käsityksemme. Tämän vuoksi me olemme saaneet toisen kielen käyttöömme ja tämä kieli syntyy kyyneleistä. Kirkkomme pyhät kilvoittelijat ovat toistuvasti kuvanneet jumalallisen rakkauden kokemusta nimenomaan kyyneleiden kautta. Kyyneleet ilmaisevat meissä epäonnistumista, pyhittymistä, sääliä, myötätuntoa, jaksamista ja luottamista Jumalaan. Kyyneleet kuvaavat ihmisenä olemista hyvin herkällä ja syvällisellä tavalla.

Liturgiaan osallistumisen kautta jokainen meistä voi tuoda itsensä otolliseksi Jumalan palvelijaksi. Samoin kuin Maria astui temppelissä kaikkein pyhimpään, niin sama kaikkein pyhin avataan meille Herran ehtoollisella. Me pääsemme osallistumaan kuolemattomasta ja eläväksitekevistä lahjoista. Kun me avaamme sydämemme Jumalan kutsulle ja sisäistämme ektenioiden pyynnöt, me voimme löytää jumalallisen kutsumuksemme Kristuksen edessä. Jokaiselle meistä on varattu osa tässä Jumalallisessa tarinassa, johon myös Maria kuuluu. Mariasta tuli Herran temppeli ja sen myötä jokainen meistä on kutsuttu Jumalan kaupungin asukkaaksi.

Siunattua temppeliin tuomisen juhlaa kaikille joulupaastoa viettäville!

lauantai 16. marraskuuta 2013

Evankeliumi joulupaastoa viettäville



Rikas mies ja Lasarus

Ja hän esitti heille vertauksen:

"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?'

"Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."

Joulupaasto alkoi eilen ja meille annetaan sunnuntain evankeliumissa ohje kuinka saavuttaa hyvä kilvoitus joulun edellä. Moni meistä varautuu joulun viettoon keräämällä kaupoista mukaansa tavaroita, joista voidaan nauttia perheen kesken. Jopa siinä määrin, että me olemmekin yllättävän lähellä tuota evankeliumin hullua miestä. Keskeinen sijamuoto tässä kertomuksessa on minä ja minulle.

Moni pitää hullun miehen käytöstä hyväksyttävänä  ja luontevana. Jos meille ”siunaantuu” ylimääräistä, me varastoimme sen ja koemme olomme turvallisiksi. Tämä evankeliumin mies teki juuri niin kuin me olemme länsimaissa tottuneet tekemään. Jos tuosta ylimääräisestä jää jotakin ylitse, niin saatamme antaa jotakin hyväntekeväisyyteen. Muuten vain hiljennymme viinilasillisen äärelle, lämmitämme saunan ja toteamme mielessämme: Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!

Mutta evankeliumin tehtävä on saada meidät näkemään omia vinoutumiamme. Jos teksti jättää meidän kylmäksi tai emme ymmärrä siitä mitään, sieluumme on hyvää vauhtia syntymässä kuolio. Jos tunnemme taas piston omassatunnossamme ja haluamme korjata tekojamme, meillä on toivoa.

Jos tarkkaan mietimme elämäämme, me saatamme huomata, että olemme tilanteessa, jossa sanomme itsellemme ”kyllä minun nyt kelpaa”. Entä jos tämän sijaan jakaisimme ja antaisimme pois omastamme, jotta mahdollisimman monella olisi mahdollisuus viettää joulua. Jokainen tekee itse päätöksen.

Evankeliumin me saamme tästä tekstistä kääntämällä kaiken ylösalaisin. Hedelmällisen ja aidon paaston voi saavuttaa tekemällä asioita päinvastoin kuin tässä evankeliumissa eli antamalla ja luopumalla. - Kyllä sinun nyt kelpaa, minä autan sinua. 


***

 
Viime yönä monen ihmisen sielu vaadittiin takaisin Jumalalle. Monikaan ei valmistautunut lähtöönsä ja moni asia jäi kesken. Ketkä omaisuuden onnistuivat itselleen keräämään, joutuivat siitä kerta heitolla luopumaan. Matkalle lähti hyviä ja pahoja ihmisiä, lapsia ja vanhuksia. Mukana oli nälkää nähneitä, hyväksikäytettyjä, katkeroituneita, kärsineitä, köyhyydessä eläneitä ja sairaita, rikkaita ja köyhiä.

Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa hyvinvointi ei ole jakaantunut niin epäoikeudenmukaisesti kuin meidän aikanamme. Me emme löydä edes Salomonin rikkauksista mitään mittaa sille, miten paljon osa ihmisistä tässä maailmassa omistaa. Ja mitä me teemme tälle asialle? Pidämme huolta itsestämme ja rakennamme suurempia taloja tavaroillemme, joista loppuu säilytystila.

Me aivan tavalliset ihmiset elämme kuin kuninkaalliset ja me näemme joka päivä ihmisiä, joita voisimme auttaa. Silti me emme tee välttämättä mitään heidän olonsa helpottamiseksi. Mihin me oikeasti käytämme sen hyvän sadon jonka Jumala meille antaa?

Jokainen ihminen on vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan. Vaikka me kuinka yrittäisimme puolustella omaa itsekkyyttämme toisten ihmisten itsekkyydellä, me olemme vastuussa teoistamme. Otammeko ja varastoimme, vai annammeko ja autammeko? Jos me laiminlyömme tämän osan paastostamme, on paastoaminen turhaa.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kyyneleet


Hyvät blogini seuraajat!

Olen nyt toistaviikkoa sairaalassa pahojen vatsavaivojen takia. Tautini ei ole kuolemaksi mutta parannuskeinoa etsitään kuumeisesti. Teholle on majailtu pari päivää ja ilmeisesti siirto Helsinkiin on tulossa lähipäivinä. 

Isä Jarmo on monesti kirjoittanut kirkosta sairaalana ja olen näinä päivinä asiaa kovasti miettinyt. Kirkko on hengellisten sairauksiemme sairaala mutta uskon että asiasta on vielä paljon kirjoitettavaa. 

Olen luonnollisesti lukenut monia evankeliumeiden parannuskertomuksia ja uskon vaatimus niissä on yllättäen ollutkin itselleni kova paikka. Kannattaa aina välillä miettiä mihin kohtaan evankeliumin käännekohdan asettaa koska se muuttaa evankeliumin luonnetta aika paljon. 

Kolmas asia on kivun merkitys kristityn elämässä. Olen kokenut paljon heikkoutta ja kipua ja sen kautta pohtinut myös marttyyriyden merkitystä. Voisiko meille sovinnolla riittää myös vähempi vaatimus pelastukseksemme? Totta kai jos tilanne tulee kohdallemme niin asia on niin. 

Tein sunnuntaina sovinnon minulle rakkaan henkilön kanssa. Puhun omasta äidistäni. Itkin onnesta ja olen edelleen onnellinen. Kristus voitti ja nyt hän on keskellämme. Varautukaa ottamaan vastaan tämä sama onni jos sellainen teitä on odottamassa! 

Olkaamme kaikki kiitollisia kun saamme elää terveinä omaa elämäämme. Ja käyttäkäämme se oikeiden asioiden tekemiseen. Siunausta teille kaikille ja voikaa hyvin!