sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Uusi katekumeenikurssi alkaa




Aloitan uuden juttusarjan blogissani, joka käsittelee kirkossakäymiseen ja jumalanpalveluksiin liittyviä kysymyksiä. Nämä selvästi askarruttavat monia kirkossa kävijöitä ja sitä harkitsevia. Olemme Haminan seurakunnassa pitäneet katekumeenikursseja kolme reilun vuoden sisään ja keskustelu niiden sisällä ovat olleet hyviä ja valaisevia.

Monesti minulta kysytään, miten joku asia tehdään: miten valmistaudutaan ehtoolliselle, miten paastotaan, jne. Olen ollut itse aika suurpiirteinen ulkoisia tapoja suhteen. Joillekin typikonit (jumalanpalvelusohjeet) ovat tärkeä osa jumalanpalvelusta, kun taas itselleni se varsinainen juttu on siinä mitä rukouksissa sanotaan. Sisältö on muotoa ensisijaisempi.

Ortodoksisuus ei ole ulkoisia menoja ja tapoja, se on magiaa. Ennen kaikkea meidän on opittava rukoilemaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:24). Henki on muotoa suurempi.  Sen vuoksi meillä on joskus puhuttu myös siitä, ettei ortodoksisuus ole uskonto. Uskonnolla tarkoittaa laitostunutta, ulkoisia tapoja noudattavaa hengetöntä instituutiota. Tämän sijaan pyritään siihen, että ortodoksisuus on jotakin syvällisempää, hengellisempää ja sydämessä olevaa katumuksen ja ylistyksen henkeä. Tämä saa meidät kääntymään Jumalan puoleen Hengessä ja Totuudessa eli pyhässä Hengessä ja Kristuksessa.

Monet Jeesuksen riidat fariseusten ja kirjanoppineiden kanssa liittyivät juuri ulkoisiin tapoihin. Tavoista oli tullut sisältöä ja elämää tärkeämpiä. Ne synnyttivät sydämen kovuutta ja illuusion, että tapoja noudattamalla voimme pelastaa sielumme.

Monet tapamme eivät perustu Raamattuun, perimätietoon, ei edes kanoneihin tai kirkkolakiin. Osa tavoistamme voi olla vanhoja mutta useimmat kovin tuoreita, vaikka pidämmekin niitä uusina. Monet tavat ovat muuttuneet historian kuluessa vaikka monesti pidämme niitä lähes ikuisina. Vaikkapa nykyinen tapamme viettää Suurta paastoa ei ole kovinkaan vanha tapa ja sen sisältö on muuttunut vuosien kuluessa.

Tavat ovat pelkkiä tapoja ja niitä voidaan tarvittaessa muuttaa. Jopa paaston osalta meidän olisi syytä miettiä, millä tavalla me paastoamme. Paasto on työväline, jonka tarkoitus on lähentää meitä Jumalaan ja ellei tämä ole lopputulos, niin sitten asiasta kannattaa puhua oman rippi-isän kanssa. Me voimme yhtä lailla luoda myös uusia tapoja, jos ne koituvat sielumme pelastukseksi.

Mutta olen hiljalleen huomannut, että tapojen tuntemisella on merkityksiä, joita en ole aiemmin ajatellut. Itse asiassa on hyödyllistä osata jotain keskeisiä tapojamme.

Yhteiset tavat yhdistävät meidät toisiimme. Kun joku haluaa liittyä joukkoomme, hän opettelee meidän tapamme ja toimii niiden mukaan. Jos joku vierailija toimii eri tavalla kuin me, tunnistamme hänet uudeksi hänen tavoistaan. Tavat luovat yhteenkuuluvuutta. Ammattikunnat tunnistavat toisensa keskeisistä tavoista ja kielestä, jota he käyttävät.

Toisekseen, epävarmuus ei tunnu mukavalta. Kun tulemme uuteen paikkaan me saatamme äskeisestä syystä kokea itsemme ulkopuolisiksi. Meillä kaikilla on luonnollinen tarve kuulua ryhmään. Kun me tunnemme tavallisimmat ulkoiset tavat, niin meidän on helpompi osallistua palveluksiin. 

Paremmin sanoen, kun me tunnemme ulkoiset tavat, me voimme keskittyä palveluksen hengellisiin merkityksiin. Sama koskee pappia, kun hän oppii palvelukset vuosien kuluessa hän voi keskittyä varsinaiseen sisältöön eikä vain seuraavaan vuorosanaan tai liturgiseen ohjeeseen.

Eukaristinen yhteisö on parhaimmillaan lämmin, vastaanottavainen ja hellä uutta tulijaa kohtaan.  Meidän tulee itse myös osoittaa paljon ymmärrystä toisiamme kohtaan ja erityisesti uusia kohtaan. Ei riitä, että toivotamme hänet tervetulleeksi vaan on myös tarjota apua ja kysyä kuulumiset. Meidät tunnetaan keskinäisestä rakkaudesta.

Ensimmäisessä osassa käsitellään yhtä keskeistä asiaamme eli ehtoolliselle valmistautumista.
Voit osallistua tämän blogin tekemiseen kommentoimalla ja ehdottamalla aiheita joita olisi hyvä käsitellä.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Jumalan luomakunnassa





















Tänään Herramme lupaus saa täyttymyksen, kun Hän lähettää meille toisen Puolustajan, Totuuden hengen, Lohduttajan ja jumalallisen Voiman. Kun Kristus on astunut kunniassaan ylös Taivaaseen, me saamme Pyhän Hengen osaksemme.

Odottamiseen liittyy usein ikävä, epävarmuus, epäilys, kaipaus, odotus, uskomme koetus. Näitä tunteita näemme erityisesti apostoli Tuomaassa mutta samalla kaikissa apostoleissa, sillä he kokoontuivat ”lukittujen ovien takana”. Sama epävarmuus ja epäilys on osamme myös tässä maailmassa jossa me emme voi koskaan löytää lopullista varmuutta Jumalasta.

Mutta jumalallisen Hengen humina käy ylitsemme hiljaisena ja näkymättömänä. Se karkottaa luotamme epävarmuuden ja synnyttää sydämessämme rakkauden ja kiitollisuuden tunteen. Samalla tavoin kuinka Kristus, pyhä Henki vahvistaa uskoamme, kun vain pyydämme sitä. Jokainen etsijä tulee löytämään ja jokaiselle koputtavalle avataan.

Keskeinen osa Helluntaijuhlaa on tulisten kielten vuodattaminen opetuslasten päälle ja tämän seurauksena he profetoivat kielillä puhuen. Ymmärtääksemme tämä hetken merkityksen kokonaan meidän on palattava Ensimmäiseen Mooseksen kirjan 11. lukuun, jossa puhutaan Baabelin tornin rakentamisesta. Kun tornin rakentamisen seurauksena kaikki kielet sekoittuivat. Helluntain tapahtumat merkitsevät tämän rangaistuksen päättymistä ja kaikkien kansojen yhteyttä. Jerusalemissa paikalla olleet vieraat ymmärsivät omalla kielellään mitä oli tapahtumassa. Tämä jos mikä merkitsi tulevien apostolien maailmanlaajuista tehtävää, lähetystyön kohteena ei ollut vain juutalainen kansa vaan koko asuttu maanpiiri.

Sinä Herra teit viisaiksi kalamiehet, kun heidän päälleen Pyhän Hengen vuodatit ja heidän kauttaan sait verkkoon koko maailman (Juhlan tropari). Kristus antoi heille sanoman, jota he lähtivät viemään kaikille kansoille opettamalla ja kastamalla. Pyhän Hengen vuodattaminen merkitsi apostoleille kastetta ja uutta elämää Kristuksessa. Enää he eivät pelänneet samalla tavoin kuin enne, he eivät olleet epävarmoja vaan täynnä henkeä ja uskoa.

***

Pyhä Henki on läsnä meidän elämässämme edelleenkin kuten se on ollut kanssamme sukupolvesta toiseen. Hän ei ole vain jokin Jumalan lähettämä epämääräinen apuvoima tai -henki vaan hän on todella Jumala, pyhän Kolminaisuuden persoona. Hänessä me voimme tuntea ja kokea Jumalan armolliset energiat, hänen laupeutensa ja armonsa. Hän vahvistaa synnissä heikon ihmisen ja vahvistaa meitä kilvoituksessa. Hän on armon lähde, kun hänet annettiin apostoleille, jotta he voivat parantaa ja antaa syntejä anteeksi. Hän on se Henki, joka liikkui vetten päälle ennen maailman luomista.

Me tunnustamme, että Pyhä Henki yhdistää kaiken rakkauden sitein.

Mitä tuo yhdistyminen tarkoittaa? Me olemme osa suurempaa katkeamatonta ketjua. Hän yhdistää kaikkien aikojen pyhät ihmiset toisiinsa. Samalla tavalla mekin olemme saaneet osamme tässä samassa katkeamattomassa ketjussa osamme. Me olemme saaneet esivanhemmiltamme, meidän on pidettävä huoli saamastamme lahjasta, vaalittava sitä luovalla tavalla ja annettava lopulta se eteenpäin meidän lapsillemme.

Pyhä Henki yhdistää meidät toisiimme, kun huomaamme sosiaalisen epäoikeuden mukaisuuden ja sydämessämme herää solidaarisuuden henki. Tunnemme myötätuntoa tai jopa vilpitöntä rakkautta ja halua jakaa toisen kanssa se mistä minä olen tullut osalliseksi.

Pyhän Hengen vuodattaminen tarkoittaa myös luodun maailman rikastumista, moninaisuuden näkemistä ja kauneuden havaitsemista, tunteiden tuntemista, elämästä iloitsemista. Pääskyt nousevat korkeuksiin ja joen vesi virtaa raikkaana. Valo välkehtii tumman veden pinnalla. Jumalan luomakuntaa katsellessa syntyy hetkiä, jotka ovat pakahduttavan kauniita.

Helluntain myötä me näemme koko aistillisen luomakunnan vehreyden, uuden tuoreuden, lämmön ja vapauden. Pyhä Henki on kuin tuulen vire, joka hyväilee meitä hyvyydellään.

*

Olemmeko ylenpalttisen hengellisiä vailla kosketusta tähän aineelliseen maailmaan? Jumalan työ meissä alkaa sydämestä ja tekojen kautta me teemme Jumalan todelliseksi tässä maailmassa. Emme pääse mihinkään siitä, että loppujen lopuksi koko todellinen elämä tapahtuu vain hengen maailmassa. Kuvitelkaa rakkauden kokemuksessa, mitä aineellista siinä on. Entä taiteen synnyttämässä syvässä tunteessa, entä ilossa tai syvässä ahdistuksessa, joka raastaa sieluamme. Kun autamme toisiamme ja annamme jotain omastamme, se on ensi sijassa hengellisessä maailmassa tapahtuva asia. On totta, että me ilmaisemme näitä syviä tuntoja tekemällä mutta niiden pohja on kokemuksessa ja hengessä. Lopulta ainoa millä on merkitystä, on se, mitä tapahtuu meidän sisällämme – me olemme hengellisiä olentoja.

Hengellinen maailma on se, joka on olemassa ja näkyvä heijastelee sen muotoja. Jumala murtautuu tähän maailman aineen kautta, ottamalla ja pyhittämällä sen. Meillä on ihmeitätekevät ikonit, pyhien reliikit, pyhä Ehtoollinen, joiden kautta me tulemme osalliseksi ikuisesta ja katoamattomasta maailmasta.

Tämä hengellinen näkökulmamme ei silti koskaan latista aineellisen maailman merkitystä. Tämä luomakunta on Jumalan luoma kuva, ikoni, jossa hän ilmaisee ylipursuavan rakkautensa meitä kohtaan. Tämän ikonin kautta hän kutsuu meitä rakastamaan itseään ja tulemaan osalliseksi hänen elämästään. Kun Pyhä Henki laskeutuu apostolien ylle Helluntaina, me muistamme, ettei tämä koske vain apostoleja vaan kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa: Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. (Joel 6:1)

Luomakunnan ajaton kauneus ja harmonia. Se on meidän esikuvamme ja me voimme saattaa oman elämämme kauniiksi ja harmoniseksi seuraamalla Kristusta. Se on Jumalan kunnioittamista ja rakastamista parhaimmillaan. 

perjantai 11. toukokuuta 2018

Elämää suojeleva äitiys




Tulevana sunnuntaina kirkossamme muistetaan Nikean kirkolliskokouksen isien lisäksi myös äitejä. Muistamme heitä esirukouksissamme niin elävien kuin edesmenneidenkin osalta. 

Kirkkomme elää vahvasti äitiydestä.

Kirkon historiassa on monia äitejä jotka ovat jääneet elämään pyhien elämänkertoihin. Muistamme marttyyri Sofian ja hänen kolme lastaan. Hänen kärsimyshistoriansa liittyy nimenomaan äitiyteen. Eräs toinen äiti taas kasvatti lapsensa kovin esimerkillisesti, sillä monet heistä kanonisoitiin. Äiti oli nimeltään pyhä Makrina Vanhempi ja hänen lapsensa oli Basileios Vanhempi. Hänen lapsiaan taas olivat kuuluisa idän kirkon mystikko Gregorios Nyssalainen, suuri kirkkoisämme Basileios Suuri, Makrina Nuorempi ja Pietari Sebastinialainen.

Äitien rooli oli tärkeä myös silloin kun ortodoksisuus oli vaarassa kuihtua pois. Sanotaan että Neuvostoliitossa ortodoksisuus säilyi vain niiden naisten ansioista jotka vuodesta toiseen jatkoivat kirkon rukousperinnettä vaikka koko muu yhteiskunta oli hylännyt uskonsa. Kautta historian äideillä on myös ollut erityinen tehtävä uskonnonopetuksessa ja lasten kasvatuksessa.

Suurin kunnioittamamme pyhä on Jumalanäiti neitsyt Maria, jonka kunnioitus on keskeinen tunnuspiirre niin ortodoksisessa kuin katolisessa kirkossa. Molemmissa kirkkokunnissa myös kirkkoa on aina kutsuttu äidiksi, jonka suojasta me haemme turvaa. Tälle epiteetille on myös olemassa oma juhlansa, Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhla (1.10).

Mutta Jumalansynnyttäjän erityinen asema ei ensi kädessä pohjaa siihen, että hän synnytti Vapahtajamme. Hänen erityinen asema kirkossamme liittyy Marian päivän tapahtumiin ja siihen hetkeen, kun hän antoi myönteisen vastauksen enkeli Gabrielille. - Katso minä olen Herrani palvelijatar. Tämä myönteinen vastaus aloitti pelastushistoriamme.

Ehkä samalla tavalla meidänkin on ymmärrettävä, ettei äitiys ole niinkään biologinen suhde vaan pikemminkin asenne elämää kohtaan. Se merkitsee huolenpitoa, hoivaamista, suojelua, sääliä, myötätuntoa. Ja tänäkin päivänä, me voimme vastata myönteisesti Jumalan kutsuun osoittamalla näitä samoja hyveitä toisillemme. Sen vuoksi äitiys ja vanhemmuus ovat jaloa ja suurta kilvoittelua jo itsessään.

Äitiys kuvaa kristinuskoa syvimmillään. Se on myönteinen vastaus kaikelle valoisalle, hyvälle ja elämää synnyttävälle ja suojelevalle. Se on omasta itsestään luopumista ja toiselle antamista ilman, että odottaa saavansa mitään takaisin.

Siunattua pyhää kaikille kirkkomme äideille ja suokoon Herramme edesmenneille äideillemme iankaikkisen muiston!