keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Paasto - sielun ja ruumiin terveydeksi

Syksyä kohti mennään ja sen myötä laskeudumme Jumalansynnyttäjän paastoon. Paasto alkaa torstaina ja päättyy Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan aattona 14.8. Varsinaista juhlaa vietetään siis 15.8. ja se päättää kirkkovuoden kierron. 

Maria astuu iankaikkiseen elämään ja tämä on meille juhlan asia. Kristitylle kuolema ei merkitse surullista loppua vaan siirtymistä taistelevasta seurakunnasta riemuitsevaan seurakuntaan. Juhlan ikonissa Maria on kuvattu kuolleena ja tätä todistamassa on koko kirkko, apostolit ja Kristus Marian sielu sylissään. Maria todellakin kuoli mutta hänellä on elämä ylösnousseessa Kristuksessa, samoin kuin meillä kaikilla. Jumalansynnyttäjän paaston aikana meidän kaikkien on hyvä pohtia tätä kristinuskon ydinasiaa. 

Ortodoksisen kirkon erityinen piirre on siinä, että sen näkemys ihmiselämästä on kokonaisvaltainen. Kirkon paastoperinteessä ihmisen tarpeet ymmärretään hengellisen elämän lisäksi myös fyysiseltä kannalta. Kirkko ei unohda ihmisen sosiaalista vastuuta lähimmäisistään, vaan kehottaa ihmistä jakamaan saamaansa hyvää myös toisille ihmisille. Paaston aika merkitsee uskovalle ihmiselle intensiivistä hengellisen kilvoituksen aikaa, jolloin tarkoituksena on pelkistää elämäämme ja tarkastella suuntaa, jonne olemme menossa. Paastoa voidaan siis pitää juhla-aikana ihmisen hengelliselle elämälle, koska onnistunut kilvoitus virvoittaa ja herättää kaipuumme Jumalan kaltaisuuteen.

Ruoka oli ennen aikaan haastava asia ihmisille. Jokapäiväinen ateria ei ollut itsestäänselvyys ja ruoan hankkiminen vaati paljon enemmän työtä kuin tänä päivänä. Valinnan varaa ei paljoakaan ollut ja ihmisen kohteena ei ollut ruuan terveellisyys tai monipuolisuus vaan se, että sitä on. Keskimääräinen elinajan odote oli huomattavasti alhaisempi kuin tänä päivänä. Kiitollisuus ruoasta olikin suurempi kuin tänä päivänä ja ruoan siunaamisen merkitys oli paljon konkreettisempi.

Suhteemme ruokaan on kuitenkin muuttunut hyvin nopeasti teollistumisen myötä. Samalla kun ruokamme on tullut terveellisemmäksi, monipuolisemmaksi ja turvallisemmaksi, siitä on tullut meille asia, johon lataamme paljon arvoja. Ruoan terveellisyyttä voidaan arvioita, onko se lähiruokaa ja luomua, eettistä vai teollisesti tuotettua, edullista vai ylellistä. Noudattaako ruokani jotakin ruokavaliota ja onko se riittävän monipuolista. Kuvaavaa on se, että vasta meidän aikanamme on syntynyt käsite roskaruoka ja epäeettinen ruoka.

Omana aikanamme ruokaan liittyvät ongelmat ovat kärjistyneet. Tämä ei niinkään liity ruoan laatuun, vaan pikemminkin siihen, mitä me ajattelemme ruoasta ja kuinka suhtaudumme siihen. Me saatamme asettaa itsellemme haasteita koskien ruokaa ja tämä on historiassamme uusi piirre. Haasteet liittyvät terveyteemme ja lihomiseen ja ne saattavat synnyttää sairaan ja synnillisen suhteen ruokaamme. Kun syömisestä tulee suoritus, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan, ollaan lähellä syömishäiriöitä. Thinspiration-liike kertoo hyvin kuvaavasti, kuinka syöminen saattaa johtaa meidät ennen aikaiseen kuolemaan. Tässä yksi linkki suomenkieliseen blogiin.  

Paaston aika merkitsee erityistä aikaa kilvoittelussa ja sen tavoitteena on tehdä meistä täydempiä ihmisiä. Sen takia meidän ei kannata vain kiinnittää huomiota ruokailuun, vaan muutkin hengellisen elämän osa-alueet kannattaa pitää kunnossa. Jos puristamme paaston ajatuksen timantiksi, se voisi olla hengellisen herkkyyden kasvattaminen elämässämme. Todellisen hiljentymisen arvon voimme tuntea siinä, kuinka rukouselämä ja kirkossa käyminen ravitsee meitä ja antaa meille myös luottamusta Jumalan suojelukseen ja johdatukseen.

Paastoa ei kannata jättää sivuun, jos ruokapaasto ei tunnu onnistuvan. Paaston tarkoitus on auttaa meitä kilvoittelussa, se ei itsessään tuo pelastusta ihmiselle. Siten paaston aika kannattaa pyhittää myös hyvien tekojen tekemiseen, runsaampaan jumalanpalveluselämään, jonkin Raamatun kirjan lukemiseen tai tiiviimmän rukouselämän noudattamiseen. Liian suuria tavoitteita ei kannata tehdä, vaan mieluummin pieniä tavoitteita, joissa onnistumisen mahdollisuus on suurempi.

Oi Jumalansynnyttäjä, sinä synnyttäessäsi säilytit neitsyyden | ja kuolonuneen nukkuessasi et maailmaa hyljännyt. | Sinä elämän äitinä menit Elämän tykö || ja rukouksillasi päästätä kuolemasta meidän sielumme. Jumalansynnyttäjän juhlan tropari

Siunattua Jumalansynnyttäjän paastoa!

torstai 25. heinäkuuta 2013

Päätin yksinkertaisesti luovuttaa

- Ei ole koskaan liian myöhäistä järjestää elämäänsä uudelleen. 20 vuotta kestäneestä epilepsiasta parantunut nuorukainen kertoo. Nyt olen löytänyt toivon Kristuksessa ja rauhan Hänessä.

Erään mäntyharjulaisen perheen elämä tuli käännekohtaan kesäkuun 30. päivä, kun heidän poikansa parannettiin epilepsiasta. Poika oli pitkään sairastanut tätä neurologista sairautta eikä sopivaa hoitoa löytynyt vaikka erilaisia tutkimuksia oli tehty paljon. Mikkelin keskussairaalassa määrätty uusi lääkitys ei juurikaan tehonnut ja paikka leikkausjonossa oli jo varattu.

- Epilepsia harvoin itsessään on vaarallinen mutta kohtausten ennalta-arvaamattomuus tekee siitä kohtalokkaan, valottaa neurologian erikoislääkäri asiaa.

Juhannusaattona poika sai kohtauksen suvun kesämökillä n. klo 21 aikaan ja kaatui nuotioon. Pojan isä oli ollut saunaa lämmittämässä ja äiti valmistelemassa ruokaa. Sisko oli liiterissä hakemassa lisää puita puugrilliin. Heidän toimensa päättyivät kuitenkin pian kovaan huutoon ja he näkivät poikansa makaamassa osittain nuotion päällä. Vanhemmat soittivat hätäkeskukseen ja sieltä lähetettiin ensihoitoyksikkö mökille. Kohtaus kesti tällä kertaa noin minuutin ja nuo minuutit tuntuivat kestävän tunneilta.

Tarkastuksessa ilmeni, että hän oli saanut kivestä ison haavan otsaansa ja kolmannen asteen palovammoja kylkeensä, ylävartaloon ja kaulaan. Poika vietiin ensiavusta suoraan HUS:n palovammayksikköön ja perhe tuli autolla perässä. Hoito oli hyvää mutta toipuminen kesti kauan ja kivut olivat kovat.

- Kun olimme menossa palovammayksikköön, voimani loppuivat. Istuin taukopaikalle ja näin kuinka äidin silmistä valui kyyneleitä. Lohdutin äitiä, että kyllä me pian taas jaksamme jatkaa, sisko kertoo.

Vanhemmat kertoivat kokeneensa jo aiemmin kauhunhetkiä, kun poika oli laiturilla ollessaan saanut kohtauksen ja kaatunut matalaan rantaveteen. Ainoastaan vanhempien pikainen apu oli pelastanut hänen henkensä. Sairaus itsessään tuskin olisi poikaa tappanut mutta kohtauksista seurasi jatkuvasti hengenvaarallisia tilanteita, joita ei pystytty ennakoimaan.

Vuosien kuluessa pojan sairaus oli määrittänyt vahvasti perheen elämään. Ehkä tästä johtuen pojan vanhemmat olivat löytäneet jumalanpalveluselämän ja he kävivät liturgiassa melkein joka sunnuntai. Heillä oli tapana sytyttää tuohus Kristus Kaikkivaltiaan ikonin eteen ja viedä esirukouspyynnöt alttariin luettavaksi. Tällä kertaa isä polvistui Panteleimonin ikonin eteen ja hän tunsi sydämessään sanat:  Herra, armahda poikaani! Hän on kuunvaihetautinen, ja hänen tilansa on kovin huono. Hän kaatuu usein, milloin tuleen, milloin veteen. (Matt. 17:15) Tänä sunnuntaina rukous tuntui nousevan Jumalan kasvojen eteen aivan kuin suitsutussavu.

- Olin niin väsynyt näihin jatkuviin vastoinkäymisiin, voimani olivat loppuneet niiden edessä, kertoo äiti. Päätin yksinkertaisesti luovuttaa. Ja se auttoi. Kun en itse yrittänyt selviytyä tästä vaan jätin kaiken ristin juurelle, niin taakka sydämessäni keveni.

Liturgian jälkeen outo rauha täytti heidät ja tuntui, että jokin oli muuttunut kun he palasivat kotiinsa. Mennessään Mikkelin keskussairaalaan tapaamaan poikaansa, rauhan tunne kasvoi. Poika tuntui rauhallisemmalta ja eloisammalta. Ikäänkuin jokin raskas möykky oli lähtenyt perheen elämästä. Tuosta sunnuntaipäivästä on kulunut nyt neljä vuotta eikä kohtauksia ole enää tullut.

- Tunnen vahvasti että sula hyvyys ja laupeus seuraavat perhettämme äiti mukailee tuttua psalmia (Ps. 23:6). Toivon, että osaisimme pitää tämän ihmeen aina mielessämme emmekä koskaan ikäänkuin tottuisi siihen, äiti kertoo.


Tämä tarina voisi olla totta. Tein sen kuitenkin tulevan sunnuntain evankeliumin pohjalta ja sovitin sen tämän päivän Suomeen. Usein meille Raamatun kertomukset merkitsevät mennyttä maailmaa. Kuitenkin meidän pitää nähdä noiden evankeliumeiden Kristus tänään meidän kanssamme. Me emme muistele menneitä aikoja vaan uskomme, että Jumala on kanssamme tässä paikassa ja nyt.

Evankeliumeiden tarinat eivät ole menneiden muistelemista vaan pelastavien tapahtumien uudelleen elämistä. Kun me mietimme näitä kertomuksia ja niin voimme usein löytää niistä erilaisia merkityksiä omaan elämäämme. Epilepsia koskee vain harvaa meistä mutta voimmeko nähdä itsessämme jonkun toisen sairauden tai ongelman joka toteutuu elämässämme säännöllisesti (kuunvaiheiden mukaisesti). Uskon ja oikean rukouksen kautta me voimme saada armosta vapauden tästä vaivasta ja siten meistä tulee osa suurta kertomusta.

Kristus on antanut meille voiman tehdä tunnustekoja: parantaa sairaita, herättää kuolleita. Mutta joskus tuntuu kuin ihmeiden aika olisi ohitse. Sunnuntain evankeliumissa Kristus tuskailee epäuskomme kanssa ja vakuuttaa meille: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta. (Matt. 17:20).

Meidän ei tarvitse taistella Saatanaa vastaan omilla voimillamme vaan Jumalan voimaan tukeutuen. Kristus on ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut pahan ja antanut meille voiton Saatanasta. Sen merkkinä meille on katettu juhlapöytä ja avaimet on annettu haltuumme. Rukoilkaamme toistemme puolesta että saisimme edes sinapin siemenen verran uskoa!

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Myrskyn valtias ja hukkuva opetuslapsi

Tämän sunnuntain evankeliumi jatkuu siitä, mihin ruokkimisihme päättyi. Lähetettyään kansanjoukot pois luotaan, Kristus jäi yksin rukoilemaan vuorelle. Hän lähetti opetuslapset vastakkaiselle rannalle mutta matkalla järven yli puhalsi voimakas tuuli. Pelko valtasi opetuslapset ja heidän uskonsa joutui koetukselle mutta vielä enemmän tultiin koetteleman Pietarin uskoa. Kun Kristus tuli heidän luokseen vetten päällä, hän rauhoitteli heitä. Pietari nousi ylös veneestä ja lähti itsekin kävelemään kohti Herraansa. Myrskyssä hän menetti uskonsa ja Kristus pelasti hänet.

Epäilemättä tämä kertomus on todellisuudessa tapahtunut. Gennesaretin järvi on pieni ja sitä ympäröi korkeat vuoret. Kun tuuli laskeutuu alas vuorilta, se saattaa synnyttää järvellä voimakasta aallokkoa ja opetuslasten kokema pelko hukkumisesta oli hyvin aito. Pelko myrskyn keskellä ei johtunut siitä, etteikö opetuslapsilla olisi ollut kokemusta veneistä, sillä olivathan he ammattikalastajia. Tarinassa on oltava syvempi opetus.

Gennesaretin järvi tänä päivänä
Tämän evankeliumi voimakkain teema on usko ja siihen turvautuminen. Jeesus puhui elämänsä aikana paljon uskosta ja hän käsitteli sitä monin eri tavoin. Evankeliumien perusteella usko on koko hengellisen elämämme tärkein asia. Ilman sitä, kaikki on yhdentekevää ja kun me uskomme, kaikki muu muuttuu yhdentekeväksi. Usko on hengellisen elämän alku ja siihen samaan se myös päättyy. Opetuslasten oli koko ajan vaikea ymmärtää, kuka Jeesus on ja kannattaako häneen uskoa. Samalla evankeliumeissa on monia uskon tunnustuksia, jossa opetuslapset ovat vakuuttuneet Jeesuksesta Jumalan poikana. Vasta Helluntaina heidän uskonsa oli kypsä apostolin työhön.

Myrskyssä meidän uskomme vahvuutta koetellaan. Silloin me voimme todella nähdä luotammeko Jumalan apuun vai etsimmekö lohdutusta tästä maailmasta ja sen tarjoamasta nautinnosta. Myrskyssä meiltä vaaditaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sekä luottamusta siihen, että vaikeudet voivat vahvistaa uskoamme. Äärimmäisessä tapauksessa me voimme ajatella kristittyjen vainoja, jolloin moni joutui miettimään uskonsa hintaa. Marttyyriaika ei lopettanut kirkkoa vaan sen verestä syntyi kirkkomme siemen. 

Monelle marttyyrikokelaalle kävi varmasti kuitenkin kuin Pietarille. Usko on vahva mutta kovan paikan tullen me hätäännymme ja menetämme uskomme. Moni kristitty voi siten löytää lohduttavan kuvan Pietarista, joka tosissaan kamppailee uskon ja epäuskon kanssa. Evankelista Matteus ei yritä kaunistella kuvaa Pietarista vaan antaa meille hyvin inhimillisen kuvan hänestä. 

Miksi Jumala sallii myrskyn ja miksi hän sallii ongelmat elämässämme? Meidän uskomme testataan elämän myrskyissä.  Meidän on suhteellisen helppo olla uskovaisia kun elämässämme kaikki on helppoa ja sujuvaa mutta kun vaarat ja onnettomuudet kohtaavat meitä, me saatamme jopa kirota oman Luojamme. Vastoinkäymiset kuitenkin kuuluvat elämäämme samalla tapaa kuin kaikki luonnonilmiöt. Me pelkäämme, loukkaannumme, suutumme, katkeroidumme, kadumme, vihaamme ja petymme. Kukaan meistä ei halua kokea näitä tunteita mutta niillä on merkitys omalle elämällemme. Ilman vastoinkäymisiä elämästämme puuttuisi ilo, nautinto ja onnellisuus. Jatkuva tyytyväisyyden tunne tekee meistä välinpitämättömiä, turhautuneita eikä lopulta mikään enää tunnu miltään. 

Ortodoksisen kirkon opetuksen kulmakivi on oppi synergiasta eli vastavuoroisuudesta tai yhteistyöstä. Kirkon opetuksessa ihmisen pelastus nähdään ihmisen ja Jumalan välisenä yhteistyönä. Tässä evankeliumin kohdassa on merkille pantavaa se, ettei Kristus tule Pietarin luo vaan kutsuu hänet luokseen kävelemällä vetten päällä. Tässä kuvauksessa on vahva kuva siitä, kuinka Jumalan kutsu voi vaatia meitä tekemään asioita, joita me välttelemme tai jopa pelkäämme. Kummankin on haluttava ihmisen pelastusta ja oltava valmiita tekemään työtä pelastuksen eteen. 

Kun olemme itse omassa elämässämme myrskyn keskellä, meidän on muistettava Jeesuksen lupaus, jonka hän antaa tämän saman evankeliumin viimeisessä lauseessa.  Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Matt. 28:20). Vaikka elämämme olisi myrskyisää me voimme silti tietää, että Jumala on meidän kanssamme. Jeesuksen nimi ”Im-manu-el” tarkoittaa tätä, Jumala kanssamme. Hän on kärsinyt meidän puolestamme ja meidän kanssamme. Sen vuoksi hän haluaa auttaa, tukea, rohkaista ja lohduttaa meitä. Kun me uskomme ja luotamme, me voimme vaikka kävellä vetten päällä. 

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Ruokkimisihme ja nälänhätä


Tämän sunnuntain evankeliumi on meille monille tuttu ja se puhuu meille varsin arkisesta aiheesta: leivästä ja syömisestä. Jeesuksen opetusta oli kuulemassa suuri joukko ihmisiä ja kun ilta oli tulossa erämaahan eikä heillä ollut syötävää. Jeesus otti viisi leipää ja kaksi kalaa, kiitti niistä Jumalaa ja antoi ne opetuslapsilleen. Opetuslapset jakoivat ne 5000 miehelle ja kaikki tulivat ravituiksi. Leipää jäi vielä ylitsekin ja 12 vakallista kerättiin leipää takaisin.

Tämä ruokkimisihme löytyy jokaisesta neljästä evankeliumista ja se on olennainen osa Jeesuksen julistustyötä. Markuksen evankeliumista löytyy tämän lisäksi vielä toinenkin ruokkimisihme ja samoin myös Vanhasta testamentista muistamme mannan, jolla ravittiin erämaassa vaeltava kansa.

Raamatussa syömisellä on hyvin keskeinen rooli. Ennen kuin Jeesus aloitti julkisen opetustyönsä, hän paastosi 40 päivää. Kun ihmisen ja Jumalan välillä tehtiin uusi liitto, niin se tehtiin ehtoollisen muodossa. Kun kolme enkeliä vieraili Aabrahamin ja Saaran luona, heille tarjottiin ruokaa. Kun Jeesus opetti samarialaisnaiselle millainen on elävä Jumala, hän pyysi naiselta vettä juotavaksi. Syöminen toisen kanssa näyttää merkitsevän siis yhteyttä, jakamista ja uuden alkamista. Ruokkimisihmeen myötä Jeesus tuo tähän varsin arkiseen asiaan jälleen kerran syvän teologisen merkityksen.

Ruokkimisihmeellä on erittäin tärkeä rooli evankeliumissa ja sen tarkoitus on osoittaa, että Jeesus on se luvattu messias, josta Vanhassa testamentissa puhutaan. Yleinen käsitys oli se, että kun Messias tulee kansansa luo, niin ihmiset eivät näe enää nälkää, koe sairauksia tai kuolemaa.  Psalmin sanoin Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista. (Ps. 146: 7). Tätä psalmia lauletaan liturgiassa toisena antifonina ja sen tarkoitus on kertoa, että messiaaninen aika on tullut myös meidän osaksemme. Nyt Herra on kanssamme ja odotuksemme on ohitse!

Millainen Jumala on tämän evankeliumin valossa? Jumala on todellakin isä, joka pitää huolta lapsistaan. Hän tuntee lapsensa ja tietää heidän tarpeensa. Jumala ei ole vain hengellinen tai filosofinen periaate vaan elävä Jumala, joka pitää huolta ihmisestä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Ihmiseksi syntynyt Jumala, Kristus, tietää millaista ihmisenä oleminen on synnin maailmassa ja siksi lohduttaa ihmistä. Tämän tässä evankeliumin yksi keskeisimmistä asioista on Jumalan myötätunto ihmistä kohtaan.

Mitä tämä evankeliumi kertoo ihmisestä? Ihmisen jokainen päivä on riippuvainen Jumalan armosta ja siunauksesta. Evankeliumin teksti kuitenkin kertoo sen, kuinka vaikea ihmisen on luottaa siihen, että Jumala rakastaa ja auttaa ihmistä. Opetuslasten reaktio on kuvaava: kuinka viisi leipää ja kaksi kalaa voisi riittää 5000 miehen ruokkimiseen? Kunpa aina pitäisimme mielessämme, ettei Jumalalle mikään ole mahdotonta.

Miksi sitten maailmassa on edelleenkin nälänhätää vaikka Jumala kykenisi ruokkimaan kaikki maailman ihmiset? Tässä maailmassa me olemme edelleen ristin tiellä ja odotamme Kristuksen toista tulemista, joka merkitsee Jumalan voittoa pahasta. Jumalan tarkoitus ei ollut poistaa nälänhätää ja sairauksia maailmasta vaan saattaa ihmiset pelastukseen Jumalassa. Vaikka Kristus ruokki nuo ihmiset, se ei tarkoita, etteikö heille olisi tullut seuraavana päivänä uudelleen nälkä. Kristus osoitti tunnusteoillaan ihmisille, että hän on messias ja hänessä on todellinen elämä.   

Toinen yhtä tärkeä asia on myös se, että meillä jokaisella on vastuu nälänhädästä ja sen salliminen on syntiä. Tänä päivänä heikko-osaisten auttaminen on tehty niin helpoksi, ettei kukaan voi kieltäytyä siitä vaivan vuoksi. Meidän on mietittävä uskoamme aina sen valossa, miten me toteutamme uskoamme käytännössä. Annammeko me leipää nälkäiselle ja pidämmekö huolta vähäosaisista? Helposti kysymme opetuslasten tavoin, kuinka omastani riittäisi muille.

Jokainen nälkäinen on meille mahdollisuus kohdata Kristus. Jokainen puutteessa oleva on meille mahdollisuus tehdä apostolin työtä ja tuoda edes hetkeksi taivaan valtakunta hänen lähelleen. Me olemme onnellisessa asemassa kun emme itse näe nälkää ja voimme tehdä jotakin asian hyväksi. Meillä kuitenkin on suurempi vastuu viimeisellä tuomiolla.  

Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. "Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?' Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.' (Matt. 25:42, 44, 45)

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Nukahduksia ja heräämisiä

Tulevan sunnuntain evankeliumissa kuulemme kertomuksen, jossa Kristus paransi kaksi sokeaa miestä. (katso tästä Matt. 9:27-35)

Näkövammaisten keskusliiton mukaan Suomessa on arviolta 80 000 näkövammaista ihmistä. Heistä sokeita on noin 10 000 ja loput eri tavoin heikkonäköisiä. Enemmistö meistä omaa normaalin näkökyvyn ja perustilaltaan melko terve. Tuskin monikaan meistä tänään on kiitollinen siitä, että meillä on kyky nähdä, kuulla maistaa, koskettaa, puhua tai olla terve.

Hyvät teot, joita Jumala on meille suonut, voivat olla huomattavasti suurempia kuin sokeuden parantaminen. Olemme ehkä parannusihmeen sijaan selvinneet  kuolettavasta sairaudesta, henkeämme tai terveyttämme uhkaavasta onnettomuudesta tai läheisen menettämisestä. Kertomuksessa kymmenestä spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään Jumalaa parantumisesta (Luuk.17:12-19).

Jokainen sairaalaan tuleva ihminen uskoo olevansa sairas ja sen takia pyytää lääkäriltä apua. Kun me tulemme kirkkoon, niin pyydämmekö me sielujen lääkäriä hoitamaan sairauttamme vai olemmeko fariseuksia, jotka ylpeilevät omasta hyvydestään (Luuk. 18:10-14)? Ylpeillessämme me menetämme  publikaanin nöyryyden ja joudumme lähtemään kerta toisensa jälkeen tyhjän käsin. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. (Matt. 9:12).

Liturgia koskettaa sieluamme ja sydäntämme erityisellä tavalla, silloin kun me olemme avoimia sille ja todella tarvitsemme Jumalan apua elämäämme. Jokainen liturgia on ainutlaatuinen kiitosuhri ja saatamme joskus nukahtaa Jumalan valtaistuimen edessä. Haluammeko apua ja tunnemmeko me tarvitsevamme sitä? Tuhlaajapojan kertomuksen mukaan rakastava isä odottelee meitä kotiportillamme.

Mikä saisi meidät sanomaan Kristukselle kuin nuo kaksi sokeaa miestä: Armahda meitä, Daavidin Poika! Paranna meidät, pelasta meidät, molemmat merkitsevät samaa asiaa. Parannuksen ja pelastuksen voimme löytää vain heräämällä todellisuuteen. Katumus on lahja ja se merkitsee  elämän täyskäännöstä ja oman elämämme  hylkäämistä. Syntinen luontomme ei halua luopua omasta itsestä ja sen vuoksi kilvoittelu on niin vaikeaa. Ehkemme me halua sitä sisimmässämme, koska olemme tottuneet oloomme ja viihdyimme siinä.

Hengellisestä unesta herääminen voi olla raskasta mutta se on ainoa tie parannukseen. Kahden sokean miehen mielessä tuo herääminen synnytti hengen hedelmän, joka purkautui tunnustamalla Herramme Messiaaksi: Armahda meitä, Daavidin Poika!