Syksyn pimeyden keskellä - luottakaamme Jumalaan!

41 Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. 42 Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan.

Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. 43 [i] Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin,* mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. 44 Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi  heti. 45 Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." 46 Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." 47 Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. 48 [i] Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.* Mene rauhassa."

49 Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." 50 Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." 51 Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. 52 Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." 53 He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. 54 Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" 55 Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. 56 Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.

Lokakuu merkitsee luonnonkierrossa jäähyväisiä kesälle ja astumista pimeään ja sateiseen vuodenaikaan. Ensipakkasten myötä kuoleman tunne on hyvin vahvasti läsnä, kun ilmat kylmenevät ja talvi lähestyy. Pimeyden myötä me siirrymme talviaikaan tulevana sunnuntaina ja luonto hiljenee lämpimän kesän jälkeen.

Jotakin samaa on myös tämän sunnuntain evankeliumissa. Kaksi ihmistä etsii elämässään vastausta kaikkialta mutta lohdutusta ei löytynyt. Heidän elämäänsä hiipinyt pimeys väistyy kun pieni elämänhenkäys pyyhkäisee heidän sydämeensä. He kuulevat Jeesuksesta ja ylittävät rajan, joka heidän mielessään oli ollut. Jairos oli synagogan esimies ja vaati varmasti paljon, että hän tuli kumartamaan Jeesusta ja hakemaan apua häneltä. Verenvuotoa sairastanut nainen taas kosketti salaa Jeesuksen viitantupsua parantumisen ja pelastuksen toivossa. Hän oli antanut kaikkensa lääkäreille mutta sairaus jatkui.

Kuolema odotti pimeydessä. Mutta samalla hengellisen kuoleman varjo oli heidän elämässään. Naisen tauti aiheutti verenvuotoa, joka esti hänen osallistumisensa temppelijumalanpalvelukseen. Synagogan esimies oli varmasti turvautunut jo omaan uskonyhteisöönsä löytämättä apua ja lohdutusta sieltä. Nyt hän hakikin apua vastustajan leiristä. (Eräissä tulkinnoissa nämä kaksi hahmoa edustavat ihmisiä jotka odottavat messiasta. Sairas nainen edustaa pakanakansoja ja Jairos juutalaisten ”isää”, jonka tytär oli menehtynyt ja joka haki pelastusta messiaalta.)

Kun me liitymme näiden kahden Jumalan etsijän joukkoon, meillä on lupa odottaa suuria ihmeitä. Kummankin usko muutti heidän elämänsä. Toinen sai parannuksen sairauteensa ja toinen pelasti lapsensa kuolemasta. Jumalalle kaikki on mahdollista mutta muistakaamme, että Jumalan avulla myös ihmiselle kaikki on mahdollista.

Toivottavasti meille Jumala ei ole viimeinen vaihtoehto vaan aina ensimmäinen ja lopulta myös viimeinen.

Mitä tämä tarkoittaa? Että me luottaisimme kaikessa Jumalan huolenpitoon. Luottaisimme siihen, ettei meille tapahdu mitään pahaa vaan kaikki on meille siunaukseksi.

Usko merkitsee luottamista Jumalan apuun. Edelleen tänä päivänä me saamme apua sairauksiimme lääkäreiden ja lääkkeiden kautta ja niiden kautta Jumalan vaikuttaa elämässämme. Mutta parantuminen on aina Jumalan kädessä. Jokainen sairaus voi olla meille kuin Jobille annettu haaste siitä, kuinka suhtaudumme Jumalan antamiin koettelemuksiin. Sairaus voi merkitä meille kilvoittelua, jotta oppisimme nöyrtymään, rauhoittumaan ja keskittymään olennaiseen. Olemmeko yhtä varmoja uskossamme kuin Aabraham, joka oli valmis uhraamaan poikansa luottaessaan Jumalaan?

Luottamus merkitsee uskoa. Kun me ravitsemme uskoamme ja annamme sen kasvaa sydämessämme, se poistaa pelon sielustamme. Se tuo valon pimeyteen, jota maailman ihmiset eivät voi ymmärtää. Usko on kuin pieni tuohuksen liekki pimeydessä, joka odottaa päivän valkenemista. Päivä valkenee kun Herramme palaa toisen kerran tähän maailmaan kunniassaan. Me saamme esimakua tästä toisesta tulemista kun siirrymme pikku hiljaa joulun odotukseen.

"Älä pelkää" on tuttu enkelin tervehdys ihmiselle, joka on otollinen Jumalalle. Nämä Jumalalle otolliset ihmiset uskoivat siihen, että Jumala voisi auttaa heitä. He olivat valmiita yhteistyöhön Jumalan kanssa. Suokoon Jumala meille kaikille toivoa tähän syksyn pimeyteen, jotta muistaisimme Valkeuden, joka on syntynyt pimeyden keskelle!

Olen koettelemuksissa, älä käännä minulta kasvojasi

Tänä vuonna Suomessa on ollut ennätysmäärä yt-neuvotteluita ja irtisanomisia. Useinkaan kyse ei ole siitä, miten työntekijä on työnsä tehnyt ja harvoin työntekijä voi vaikuttaa oman työsuhteensa jatkumiseen. Etenkin tänä syksynä kuntien irtisanomiset ovat tuoneet työttömyyttä sellaisille aloille, joilla sitä ei perinteisesti ole ollut. Suomen valtava rakennemuutos tuskin tulee säästämään lähitulevaisuudessa yhtäkään ammattiryhmää muutoksilta. Itse sain karvaasti kokea irtisanomisen, kun Lahden seurakunta viime keväänä päätyi omituiseen ratkaisuun työsuhteeni kanssa. En tosin ole asiassa ainoana kärsijänä, koska ongelmia tuossa yhteisössä oli paljon ja olen kuullut, että tällä hetkellä niitä on vielä enemmän.

Kuinka itse olen selvinnyt vastaan tulleesta tilanteesta? Liian aikaista sanoa mutta tähän mennessä hyvin. Työ, joka Hyvinkäällä ja Riihimäellä jäi pahasti kesken, on jatkunut Kouvolassa ja Haminassa. Kotiseurakuntani otti minut sydämellisesti vastaan ja kirkossa käyminen oli parasta terapia näihin haavoihin. Suitsutuspihkan tuoksu alusviitassani, hämärässä palava lampukka ikonin edessä, kauniisti soiva kirkkokuoro ja seuraavana aamuna ehtoolliselle osallistuminen. Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua löytämään uusia ihmisiä ja ymmärtämään paremmin itseäni. Olen sitä kautta tutustunut yhä syvemmin hengelliseen elämään ja saanut apua sen elämisestä toteen. Kun yksi ovi suljettiin, niin uusi aukeni.

Vastoinkäymisissä uskoamme testataan ja koetellaan. Tämä testaaminen on hyvä asia vaikka se saattaa turhauttaa meitä. Jumala koettelee meitä, koska tietää, että me tulemme kestämään ja tämä kestäminen taas merkitsee vahvistumista kilvoittelussa. Erityisesti minua on auttanut uskoni ja luottamukseni Jumalan johdatukseen. Kaikki vastoinkäymiset ja haasteet valmistavat minua johonkin, vaikka vielä en tiedä mihin. Jos osaamme käyttää vastoinkäymisiämme oikein, me saamme mahdollisuuden auttaa kokemustemme kautta toisia ihmisiä ja tukea heitä vastoinkäymisissä. Parasta tällaisessa tilanteessa on pysähtyä, kuunnella ja antaa aikaa.

Mitä enemmän me jaksamme työskennellä kilvoituksessa, sitä vahvemmin Jumalan laupeus tulee näkymään elämässämme. Ja nöyryyden oppiminen on kaiken kristillisyyden perusasia. On aikoja, kun rukoileminen ja Raamatun lukeminen on hyvin työlästä, mutta silti kannattaa jatkaa. Jo itsensä pakottaminen rukoukseen merkitsee uhria Jumalalle ja osoittaa meille kärsivällisyyden arvon tässä elämässä.

Edellisessä blogi-kirjoituksessani puhuin siitä, kuinka ihmisen tulee kilvoittelun kautta tehdä sydämensä otolliseksi Jumalan sanalle. Tämä kilvoitus on erittäin tärkeää työtä, jotta himot ja synti eivät saisi kasvun sijaa sydämessämme. Ei riitä, että me pelkästään viljelemme hengellistä peltoamme ja teemme sen otolliseksi, meidän on myös käännettävä koko elämämme Jumalan luomatonta valkeutta kohti.

Kun Kristus kirkastettiin Taaborin vuorella, opetuslapset näkivät luomattoman valon. Kristus on meidän vanhurskauden aurinkomme, joka koittaa Neitseestä. (Herran temppeliin tuomisen tropari 2.2). Valo paljastaa meidän sydämessämme piilevän pahan ja jotta me voimme taistella sitä vastaan, on meidän myös havaittava se. Valossa on jokaisen elävän elämä ja siinä on myös meidän pyhityksemme.

Älä karkota minua kasvojesi edestä, älä ota minulta pois pyhää henkeäsi. (Ps. 51:13)

Raamatussa puhutaan paljon Jumalan kasvoista ja nämä kasvot liittyvät ihmisen ja koko maailman olemassaolon mahdollisuuteen. Ihmisen olemassaolo riippuu Jumalan suosiollisuudesta ihmistä kohtaan. Kun ihmiset pitävät liiton Jumalan kanssa ja noudattavat hänen käskyjään, ihminen on elävä. Mutta jos ihminen hylkää Jumalan, niin silti Jumala ei hylkää ihmistä. Jumala kääntää kasvonsa pois, jotta ihminen ymmärtäisi, että kaikki viime kädessä on riippuvaista Jumalan suosiosta ihmistä kohtaan. Mutta Jumala ei hylkää ihmistä.

  

Me rukoilemme suuressa ekteniassa monin tavoin rauhaa elämällemme. On Jumalan siunaus, että me saamme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, jotta voimme keskittyä Jumalan palvelemiseen. Mutta meidän on oltava myös kiitollisia siitä, että elämäämme myös välillä ravistellaan ja luutuneita käsityksiämme rikotaan.

Koettelemuksissa me saatamme tuntea hyvin vahvasti sen, kuinka Jumala kääntää kasvonsa pois meistä. Kun Jumala kääntää kasvonsa pois meistä, me astumme silloin hengelliseen pimeyteen. Tässä pimeydessä me emme voi nähdä juuri mitään ja sen vuoksi on tärkeää, että me kilvoituksen kautta olemme vahvistaneet uskoamme Jumalaan. Kun me tässä hengellisessä pimeydessä ymmärrämme turvata Jumalaan, se vahvistaa sydämen uskoamme. 

Tämän uskon avulla me voimme myös keskittyä rukoukseen, joka auttaa meitä löytämään tien Jumalan meille antamaan elämään. Silloin me kolkuttaessamme löydämme avoimen oven ja meille vastataan kun me huudamme.