Oven takana

Kristus nousi kuolleista!

Tämän evankeliumin osalta olen usein tuonut esille, että siinä meille esitetään kahdenlaista sokeutta, fyysistä ja hengellistä. Sokeana syntynyt mies siis edustaa fyysistä sokeutta, kun taas Jeesusta vastaan nousseet fariseukset taas edustavat hengellistä sokeutta.

Mutta kannattaa olla tarkkana siinä, ettemme kategorisoi näitä fariseuksia ryhmäksi, jota me voimme rauhassa paheksua ja arvostella. Silloin evankeliumin pointti menee kerta heitolla ohitse. Evankeliumin tarkoitus on toimia peilinä meidän edessämme. Löydämmekö me itsessämme nuo samat sanat ja asenteet, jonka heiltä kuulimme?

Harva meistä on fyysisesti sokea mutta hengellinen sokeus on osa meitä niin monella tapaa. Voimme olla sokeita Jumalan johdatukselle, vastustaa Häntä, olla kuuroja Hänen opetukselleen, sokeita lähimmäisemme hädälle ja tarpeille. Ehkemme näe tätä luomakunnan kauneutta ja sen tarvetta tulla suojelluksi. Voimme olla sokeita omien syntiemme suhteen ja sen vuoksi lankeamme arvostelemaan ja tuomitsemaan toisiamme.

 

Paradoksaalista tässä evankeliumissa on se, että Jumala kyllä pystyy antamaan sokealle näön mutta fariseusten kovasydämisyydelle hän ei voi mitään. Toki hän voisi mutta se olisi ihmisen vapautta vastaan. Hyvä uutinen on se, että ihminen voi parantua hengellisestä sokeudesta helpostikin. Tästä Raamatussa on monia kertomuksia. 

 

Tänä keväänä moni meistä on jäänyt kirkon ovien ulkopuolelle. Me kaikki, joille jumalanpalveluksiin osallistuminen oli itsestään selvyys. Miksi?

Ehkä olemme tämän karanteenin aikana harjoittaneet itsetutkiskelua. Oliko jumalanpalvelus meille itsestään selvyys. Olemmeko kirkossa ehkä antaneet rukousten soljua ohi korviemme? Olemmeko olleet sokeita sen aarteen edessä, joka edessämme aina oli? Ehkemme ole ottaneet koskaan parannuskehotuksia tosissamme?

Moni meistä jäi kirkon ovien taakse. Siksi moni meistä kokee tuskaa, kun tuntuu, että yhteys kirkkoon alkaa heikkenemään. Onko nyt vaarana, että suljetut ovet vieraannuttavat meidät seurakuntayhteydestä?

Me emme ole ensimmäisiä emmekä ainoita uskovia, jotka kohtaavat suljetut ovet.

Tämä teema on yllättävän yleinen evankeliumissa. Me muistamme varmasti vertauksen taivaallisesta häähuoneesta, jonka ulkopuolelle olen jäänyt. Suuren viikon eksapostilariossa me laulamme:

Minä näen, oi Vapahtajani, sinun häämajasi kaunistettuna mutta minulla ei ole vaatetta siihen sisälle mennäkseni. Valista, oi Valonantaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.

Sama suljettujen ovien tematiikka näkyy myös kertomuksessa viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitseestä, jotka odottivat ylkää. Kun Ylkä yöllä saapui, sisälle pääsivät vain ne, jotka olivat varautuneet Yljän tulemiseen. Opetuslapset pelkäsivät Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen ja kokoontuivat lukittujen ovien takana.

 

Me elämme nyt pääsiäisen juhlan aikaa ja luimme jotain lupaavaa muutama viikko sitten. Muistatteko, miten mirhantuojanaiset tulivat haudalle, jonka edestä kivi oli vieritetty pois. Tämä on myös se, jota mekin palavasti odotamme.

Näin aikoina Jumala tulee lähelle. Olkamme siis kärsivällisiä ja toiveikkaita, vahvoja uskossamme. Olkaamme samalla myös korva herkkänä kuulemaan mitä hän meille hiljaisuudessa kuiskaa. Kuiskauksen me voimme vain kuulla, kun hiljennymme ja odotamme.

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Pyytäkää, niin teille annetaan. Jumala tahtoo, että me kaikessa käännymme Hänen puoleen.

Ehkä tämän epidemian tarkoitus on opettaa meille kärsivällisyyttä, tilaisuus osoittaa uskoamme. Pitämään huolta toisistamme ja katsomaan toistemme perään. Varmasti Hän haluaisi tehdä jotakin, meidän kauttamme.

Pyydä siis Jumalalta kestävyyttä, lohtua, uskoa, luottamusta ja ennen kaikkea varjelusta. Jumala kyllä vastaa pyyntöihimme aivan kuin Hän itse sanoo.

Entä elämä koronan jälkeen, millainen jälki meihin jää tämän seurauksena? Muuttuiko mikään vai palaammeko vanhoille urillemme. Tätä jokaisen myös kannattaa miettiä kun hiljalleen mietimme myös koronan jälkeistä aikaa.

Kristus nousi kuolleista!

Daavidin poika, minä uskon!

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: "Mitä haluat minun tekevän sinulle?" Mies vastasi: "Herra, anna minulle näköni." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut." Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Kun luin tämän sunnuntain evankeliumin ymmärsin, että sokeutta voi olla hyvin monenlaista. Onko parempi olla sokea ja omata sisäisesti rikas maailma vai olla näkevä ja nähdä mielessään pelkkiä mainoksia ja iltapäiväuutisia? Olla nälkäinen ja janoinen ja kaivata parempaa vai elää yltäkylläisyydessä ja elää ilman maallisia huolia? Ehkä karuinta kuitenkin on se, ettemme tässä hengellisessä sokeudessa kykene edes pyytämään apua vammaamme, kuten evankeliumin kerjäläinen. Joko meiltä puuttuu palava halu päästä johonkin tai sitten halu päästä pois jostakin. Ehkemme kokonaan ymmärrä mitä synnin maailma todellisuudessa tarkoittaa tai miten valtava aarre pyhyyden maailma voisi olla. 


Värähdys sairaan kerjäläisen sielussa

Sokean elämä oli varmasti vaikeaa tuon ajan maailmassa, koska kaikki oli täysin toisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Kun Jeesuksen seurue alkaa lähestyä tätä sokeaa kerjäläistä, alkaa hänen sielussaan tapahtua. Suuri tunne herää tämän miehen sisällä, toisaalta hän uskoo tilaisuutensa tulleen ja samalla hän myös pelkää sen menettämistä. Hänen hätänsä ja epätoivonsa oman selviämisen puolesta on suuri ja hän pelkää tilaisuuden menettämistä. Miehet käskivät rukoilevaa sokeaa olemaan hiljaa – tämä toteamus kuvaa viiltävällä tavalla sitä pinnallisuutta, jossa me elämme.

Miehen avuntarve kuitenkin oli ilmeinen eikä kohtelias käyttäytyminen ollut enää olennaista vaan saada apua hätäänsä. - Mitä haluat minun tekevän sinulle? Ja samaan aikaan hänessä herää toivo tilaisuus parantua, hän tuntee, että pelastus on lähellä. Nyt kun Kristus oli lähellä, hän luotti ainoastaan siihen, että Jumala voi häntä auttaa. Hänelle syntyi tästä hädästä todellinen usko, jonka takia hän oli valmis suututtamaan vaikka omien almujensa antajat.

Tuo mies tunnisti Kristuksen Daavidin pojaksi, joka voisi auttaa häntä. Hän myös tunnusti Herransa kaikkien ihmisten edessä hyvin yksinkertaisella tavalla. Mutta kyllä myös Jumala löysi sen uskollisen palvelijansa, jota hän tuli maailmaan etsimään. Tunnustamisesta ja tunnistamisesta syntyi usko, joka loi siteen Luodun ja luomattoman välille. Tuo avunhuuto oli tuore ja eläväksi tekevä parkaisu Kuolemanvarjon maasta, jonne Vapahtaja oli tullut pelastamaan syntisiä. Mies rukoili Herraa melkein samoin sanoin kuin mekin lausumme Jeesuksen rukousta.

Rukous, joka syntyy palavasta halusta ja hädästä voi tuoda meille jokaiselle laupeuden. Kun tuo mies oli köyhä, hän kaipasi enemmän. Kun tuo mies oli sokea, hän luotti jumalalliseen valoon. Hän rukoili Herralta syntien anteeksi antamista ja hänen tapauksessaan se merkitsisi vapahdusta sokeudesta ja sen kautta kurjuudesta. Nämä kaksi vaivaa rajoittivat ja ahdistivat hänen elämäänsä siten, että hänen elämänsä muotoutui pelkäksi selviytymistarinaksi päivästä seuraavaan. Kun elämä on pelkkää selviytymistaistelua, monesti ihmisen on vaikea keskittyä hiljentymiseen ja kilvoitteluun.

Parannusihmeet ja synnin tekeminen

Miten parannusihmeet ja syntien anteeksi antaminen liittyvät toisiinsa? Kuinka synti ja ruumiillinen sairaus liittyvät toisiinsa? Tämä evankeliumin mies kärsi ruumiin vammasta ja tämä vamma todennäköisesti aiheutti hänelle köyhyyden. Evankeliumeiden ajan ajattelussa sairaus ja synti kyllä liittyivät yhtä vahvasti toisiinsa kuin parantuminen ja pelastuminenkin. Syntien ajateltiin synnyttävän sairauksia ihmisessä. Synti toki sairastuttaa sielumme ja hengen sairaus voi muuntua ruumiilliseksi sairaudeksi (esim. psykosomaattiset sairaudet). Tässä keskustelussa kaikkein tärkeimmäksi asiaksi nousee kuitenkin tämä hetki ongelmineen ja vahva luottamus tulevaan.

Onko synti sama asia kuin moraalisesti väärin tehtyjä tekoja? Oletammeko, että tämä mies olisi tehnyt sairauteensa liittyen menneisyydessään jotakin väärin? On tärkeä huomata, että tässä evankeliumin kohdassa parannusihme ei tarkoita sitä, että mies oli tehnyt roppakaupalla moraalisesti vääriä tekoja ja olisi saanut ne anteeksi. Evankeliumiteksti ei yksinkertaisesti ilmaise sitä, että mies olisi omilla valinnoillaan aiheuttanut terveydellisen ja taloudellisen tilanteensa. Mutta se oli varmaa, että sokeudella oli iso merkitys siihen, että mies oli joutunut kerjuulle.  

Jos lyhyesti vilkaisemme seuraavia evankeliumin pätkiä, niin huomaamme kuinka niistä puuttuu kokonaan synnin teon moraalinen pohdinta. Halvaantunut mies Betesdan altaalla, kymmenen spitaalista, tomutahnalla parannettu sokea mies, köyryselkäinen nainen, verenvuotoa sairastanut nainen. Heissä Jumalan kunnia tule ilmi tunnusteon muodossa ja he ilmaisevat uskonsa Herraan saatuaan takaisin terveytensä.

Sen sijaan meillä on Raamatun henkilöitä, jotka ovat selkeästi toimineet moraalisesti väärin ja heidän katumuksensa tai katumattomuutensa nousee tarinan kohokohdaksi. Sakkeuksen luona puhutaan kiskonnasta, kertomus publikaanista ja fariseuksesta sisältää moraalisen osion samoin kuin kertomus rikkaasta miehestä.

Synti kavensi näiden ihmisten mahdollisuutta elää todellisina ihmisinä, he olivat vamman rajoittamia. Tämän kautta me voimme ymmärtää hengelliseltä kannalta, että mitä enemmän me olemme synnin orjuuttamia, sen vaikeammaksi ja rajatummaksi elämämme muuttuu. On hyvä katumuksella me kerromme niista ongelmista, joita synti on aiheuttanut, mutta suurin asia katumuksessa on kuitenkin se, että me kaipaamme parannusta!

Syntien anteeksi antaminen kuitenkin on elimellinen osa parantamista. Parantaminen aloittaa uuden elämän ja vasta tässä yhteydessä Jeesus saattaa varoittaa, ettei henkilö enää tekisi syntiä (esim. Betesdan altaan parannus. Synti aiheuttaa meissä sairauden ja synnin anteeksi antaminen merkitsee parantumista.

Synti on jotain syvempää kuin moraali

Me saatamme jostakin syystä ajatella Jumalaa moraalituomarina, joka rankaisee meitä vääristä valinnoista. Tässä ajattelussa kristityn elämä kutistuu sarjaksi moraalisia valintoja, joita mitataan asteikolla hyvä ja paha sekä oikea ja väärä. Sairaiden parantamiskertomuksissa harvemmin, jos koskaan, käydään moraalisia keskusteluja ihmisen aiemmasta elämästä eikä niihin liity eettistä tai juridista pohdintaa ihmisen valinnoista. Uskallan nyt väittää, että synnissä on kysymys jostain paljon syvemmästä asiasta ja samalla me voimme ymmärtää myös saamamme parannuksen ja pelastuksen huomattavasti syvempänä asiana.

Synti merkitsee eroa Jumalasta, se merkitsee yhteyden katkeamista todelliseen elämään, se merkitsee oman elämämme tarkoituksen kadottamista. Se merkitsee astumista ohuelle jäälle, joka saattaa pettää altamme hetkenä minä hyvänsä. Synnin seurauksena me unohdamme ja unohdumme, huumaannumme, joudumme harhaan ja alamme epäillä. Synti luo näennäistodellisuuden, jota moni pitää todellisena.

Synti on moraalisen valinnan sijaan asenne, jossa me kiellämme Jumalan olemassaolon. Kova sydän ja välinpitämättömät tekomme estävät Jumalan toiminnan elämässämme. Ihminen täynnä vihaa - hän ei jätä Jumalalle tilaa toimia itsessään. Ihminen, joka on julma toistaan kohtaan, on asenteeltaan vastakkainen kaikelle sille hyvyydelle, jota Jumala on.

Synti on meille niin tuttu olemisen muoto, että meidän on usein vaikea nähdä sen koko toimintaa meissä. Synti vammauttaa meidät. Se on monesti meille asioita, joita emme itse huomaa mutta lähimmäisemme saattavat kärsiä niistä hyvinkin paljon. Sokea mies vapautui vammasta, joka oli huomattavasti vakavampi asia kuin hänen yksittäiset syntinsä sen rinnalla. Miehen todellinen este jumalanpalvelukseen ei ollut yksittäinen synnin teko vaan hänen kyvyttömyytensä seurata ja palvella Herraa. 

Tähän hän pyyti armahdusta. Herran parannus eli pelastus oli paljon suurempi asia kuin vain väärien valintojen nollaaminen. Se tarkoittaa ihmisen vapautumista jumalalliseen elämään: ensin katumusta ja sitten kiitollisuutta Jumalan edessä. Sen vuoksi miehen rukous oli kahtalainen. Hän pyytää armahdusta ja kun laupeus tulee hänen osakseen, muuttuu katumus karkeloivaksi kiitollisuudeksi Luojaa kohtaan. 

Kun me opimme rukoilemaan, syntyy kiitollisuus elämästä

Usko pelastaa ja parantaa meidät sairauksistamme. Se on meille annettu mahdollisuus palata rakastavan Isän luo ja herätä jälleen oikeaan jumalalliseen todellisuuteen. Uskon kautta me muistamme, mistä me olemme kotoisin ja missä elämämme päämäärä on. Tämä on koko kristinuskon ydin. Usko siis herättää meidät jumalalliseen todellisuuteen ja johdattaa meidät siihen.

- Kuluneena syksynä olin kadottaa yhteyden Kristukseen, kun kohtasin sairalaassa ennen kokemattomia vahvaa ja pitkäkestoista kipua ja toivottomuuden tunnetta. Tunne terveyden menettämisestä karisti rukouksen mielestäni ja luottamuksen Jumalan huolenpitoon horjui todenteolla. Silti yritin ja pyysin esirukouksia puolestani vaikka oma sieluni tuntiukin hengellisesti tyhjältä ja väljähtäneeltä.

 -Sain rakastavia vastauksia ja löysin kaiken läheltäni rukouksen ja perheeni kautta. Kun näin Filippiinien hirmumyrskyn ja tuhannet kuolleet ja kymmenet tuhannet kärsivät, minä uskoin ja ymmärsin, että voin sydämessäni auttaa tässä maailmassa Kristusta lähimmäiseni kautta. Suhteuttaessani oman tuskani toisen tuskaan sain perspektiiviä omaani. Kun palasin pitkän sairauteni jälkeen kirkkoon ja eukaristiaan sain palata toiseen kotiini.

Kirkko yhteisönä ja sen sakramentit ovat väkevin aseemme syntiä ja sairautta vastaan. Kirkon eukaristia palauttaa meille sen yhteyden, jonka olemme synnin kautta kadottaneet.

Oletko sinä jo pelastettu vai odotatko edelleen parantumista tai pelastusta? Me harvoin osaamme olla kiitollisia, jos vasta odotamme ihmetekoa. Sen sijaan me voisimme miettiä kuinka monta kertaa Jumala on jo pelastanut sielumme ja elämämme. Jokainen meistä on kokenut Jumalan hyvyyttä ja lahjaa tässä elämässä, mutta samalla meitä on myös suojeltu monilta vaaroilta.  

Ja tästä syntyy aito kiittäminen ja ylistäminen. Jumala ei tarvitse rukouksiamme vaan me tarvitsemme itse rukousta. Rukous muokkaa meitä, puhdistaa ja pyhittää sielumme. Sokean miehen rukous oli yksinkertainen ja se hän tarkoitti jokaista sanaa. Mies sai avun sokeuteensa mutta muistakaamme myös se ettemme aina itse tiedä mikä on parhaaksemme. Rukouksen tarkoitus on auttaa meitä oppia ymmärtämään Jumalan tahto omassa elämässämme. Ja ennen kaikkea rukouksen ja uskon kautta me annamme Herralle mahdollisuuden toimia meissä.