Palvelijoille uskotut rahat: vastuu

Tänä sunnuntaina luemme liturgiassa evankeliumin palvelijoille uskotuista talenteista (Matt. 25:14-30). Mies antoi kolmelle palvelijalle omaisuutensa huolehdittavakseen: ensimmäinen mies sai viisi, toinen kaksi ja kolmas yhden talentin. Annettuaan heille koko omaisuutensa hoidettavaksi, mies lähti ulkomaille.

Palvelijoille annettiin tehtävä ja he olivat selkeässä vastuussa heille uskotuista varoista. Palattuaan mies tulisi vaatimaan tilityksen siitä, kuinka noita talentteja oli käytetty. Tietenkään hänen paluunsa ei ollut mikään itsestään selvä asia, vierailla mailla voi käydä mitä tahansa.

Evankeliumin vertauskuva on meille hyvin selkeä ja ymmärrettävä. Mies on Jumala ja me olemme nuo palvelijat, jotka ovat saaneet talentit huolehdittavaksi. Tämä maailma on se paikka, jossa tehtävämme alkaa ja päättyy ja me olemme vastuussa noista rahoista. Kaikki siis on annettu meille hoidettavaksi: ihmiset, luomakunta, kaikki läheisemme.

Kun Kristus toisen kerran palaa kirkkaudessaan tuomitsemaan tätä maailmaa, meiltä tullaan kysymään, kuinka hoidimme tehtävämme.

***

Jo Raamatun alkusivuilla puhutaan ihmisen vastuusta ja ymmärrämme helposti, miten lyhyt ihmisen elämä on ja miten selkeät rajat meille on Raamatussa annettu. Jo alussa meille annettiin käsky: Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma (1. Moos. 2:16). Me söimme ja saimme elämällemme määräajan, joka ei ole pitkä.

Vastuu ja rajallisuus alkavat Raamatun alkulehdiltä ja jatkuu kantavana teemana aina lopunajan tapahtumiin asti. Me olemme Jumalan edessä vastuussa siitä, kuinka kohtelemme itseämme, lähimmäistämme ja luomakuntaa. Moni meistä on saanut lahjaksi perheen ja me olemme vastuussa siitä, kuinka me kohtelemme ystäviämme, sukulaisiamme ja läheisiämme.

Vastuun lähde on siinä, että me opimme tuntemaan Jumalan vanhurskaan tahdon ja noudatamme sitä elämässämme. Mooseksella oli vastuu Israelin kansasta, kun hän vei sen Punaisen meren yli Luvattuun maahan. Profeettojen vastuu oli siinä, että ilmaisivat kapinoivalla kansalle Jumalan tahdon. Apostolit saivat tehtävän levittää ilosanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta kaikille kansoille. Jumalan tahdon me opimme tuntemaan evankeliumin kautta.

Tänä päivänä vastuumme näkyy erityisesti kahdessa asiassa. Ensimmäinen haaste on ekologinen. Muistammeko edelleen alkuperäisen tarkoituksemme tässä luomakunnassa: Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä (1. Moos. 2:15). Kun meidät luotiin, meille annettiin luomakunta hallintaamme, jotta viljelisimme ja varjelisimme sitä. Tätä vastuuta me kannamme tänäkin päivänä.

Me emme ole riittävällä vakavuudella ottaneet vastaan tehtävää, joka meille on annettu. Luomakunta kärsii ihmisen välinpitämättömyydestä eikä kestä sitä, että me kulutamme sitä yli todellisen tarpeemme. Jumala loi tämän paikan kodiksemme, jotta voisimme luonnon kautta kokea Hänen loppumattoman ja laupiaan rakkauden meitä kohtaan.

Toinen haaste on sosiaalinen vastuu toisistamme, erityisesti niistä, jotka elävät hädässä ja tarvitsevat apuamme. 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?' Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. (Matt. 25:44-45)

Tässä evankeliumissa on hyvä kuva omistamisemme laadusta. Se mitä kuvittelemme omistavamme ei ole omaamme vaan meille uskottua lainaa joka on käytettävä isäntämme toiveen mukaisesti. Kun aika on täysi, me joudumme palauttamaan kaiken takaisin. Sen vuoksi meisän on hyvä ymmärtää että tässä elämässä meille on toki varattu tarpeellinen, jota tarvitsemme elääksemme mutta ylimääräinen on tarkoitettu lähimmäisellemme. Ylimääräisen antaminenkaan ei ole itse asiassa edes laupeuden työtä vaan velan maksua takaisin köyhille, kuten pyhä Ambrosius Milanolainen toteaa. Sen vuoksi rakkaus on itsestämme luopumista toisen hyväksi, toisen asettamista itsemme etusijalle.

***

Rakastaa kaikesta sydämestämme kuten Jumala rakastaa meitä, se on olemassaolomme ydin.

Rakkautemme ei voi kohdistua vain niihin, jotka rakastavat meitä vaan rakkautemme esikuvana pitää olla Kristuksen rakkaus. Siinä, kuinka Hän otti vastaan syntisiä ja muiden halveksumia. Rakkautemme ei voi kohdistua pelkästään tuttuihimme, koska Kristuksen rakkaus ylitti maantieteelliset rajat ja kohtasi monia vierasheimoisia.  Samoin myös meidän rakastamisen pitää olla rajoja ylittävää rakkautta. Rakkaus, joka kohdistuu pelkästään itseemme ja lähimmäisiimme on lopulta pelkkää itserakkautta.

Kukin meistä saa vain rajallisen mahdollisuuden tehdä hyvää, ja tämän vuoksi puhumme viidestä, kahdesta ja yhdestä talentista. Meidän ei pidä ole kateellisia niille, jotka ovat saaneet viisi tai kaksi talenttia eikä myöskään murehtia niitä, jotka saivat vain yhden talentin. Kukaan ei jäänyt ilman talentteja. Kaksi ensimmäistä palvelijaa ymmärsivät tämän ja ryhtyivät heti toimeen.
Entä jos olemme kuin tuo palvelija, joka sai yhden talentin, ja Herraa peläten hän hautasi sen maahan?

Se kuvaa elämää, jota emme koskaan eläneet. Kaikkia niitä tekoja, joita olisi pitänyt tehdä mutta joita emme eri syiden takia koskaan tehneet. Ne mahdollisuudet joita saimme, jäivät vain aikomuksiksi. Toisekseen voimme myös miettiä arvostiko tuo mies tarpeeksi saamaansa talenttia jonka hän sai. Jokainen talentti on arvokas, etenkin jos siihen vielä liittyy tehtävä ja vastuu joka kohdistuu lähimmäiseemme.

Keskeinen opetus tässä evankeliumissa on se, ettemme voi sulkeutua keljaamme ja olla tekemättä yhtään mitään. Se on huonoin ratkaisu, jonka voimme tehdä. Jumala ei tuomitse epäonnistumistamme tai sitä että teemme isojakin virheitä, vaan tuomio tulee siitä, ettemme edes yritä.

Kaikki alkaa tänä sunnuntaina siitä, että todella kuulemme tämän evankeliumin sanoman. Se synnyttää meissä katumuksen tunteen ja halun muuttaa elämämme suuntaan. Mennyt elämä on takanamme ja ainoa millä on nyt väliä, on tässä hetkessä.

Meidän ei kannata masentua siitä, ettemme kerralle voi uuttaa elämämme suuntaa toiseksi ja tulemme tänä päivänkin epäonnistumaan näissä yrityksissämme toimia oikein. Me olemme niin pitkään eläneet itsekästä elämää, ettei muutos tule olemaan nopea. Vanha ihminen taistelee uutta ihmistämme vastaan ja paha henki yrittää kaikin keinoin estää hyvät aikomuksemme. Mutta hiljalleen muutos tapahtuu, kun vain jatkamme sinnikkäästi yritystämme. Jumala ja pyhät esirukouksineen ovat meidän tukenamme, kunhan vain ryhdymme heti työhön.

Suokoon Jumala meille kaikille uskoa ja kärsivällisyyttä talenttiemme hoitamiseen ja antakoon meille voimia, että jaksamme kuuliaisesti jatkaa työtämme Taivaan valtakunnan hyväksi!

Suomi24 - harkinnan paikka

Ja minä nautin suuresti nähdessäni sinun kärsimyksesi kun et saa mistään otetta ja kieriskelet omassa narsistisessa raivossasi ja epätoivossasi kun mikään temppusi eivät saa toivomaasi tulosta :) Nimimerkki "Epitimia" Suomi24 Ortodoksisuus - sivustolla

Tämä ihminen kertoo nauttivansa toisen ihmisen kärsimyksestä. Mitä tämä tekstin pätkä kertoo kirjoittajasta ja mitä tähän voisi vastata? Tämä sitaatti kertoo pahasta olosta, jota ihminen työntää ulos itsestään, koska se satuttaa sen kantajaa ja sitä on mahdotonta padota sisälle. Hedelmistään puu tunnetaan. Kun himot ja synti kasvavat ja tekevät työtä sisällämme, tässä näemme sen hedelmiä.

Onneksi tämä sitaatti oli erikoisin, jonka ensisilmäyksellä löysin. Suurin osa sivuston keskustelijoista yrittää toimia ja vastata asiallisesti mutta työ näyttää Sisyfoksen urakalta. Aina kun kivi on työnnetty vuoren laelle, se vierii alas vuoren juurelle, ja työ alkaa alusta. Syystäkin moni keskustelija turhautuu ennemmin tai myöhemmin ja alentuu samalle tasolle provosoijien kanssa. Harvemmin nämä keskustelut tuovat meissä esille parhaita puoliamme.

Meidän jokaisen sisällä on olemassa tämä henki mutta harva antaa sille äänen. Pyhän Siluanin Athosvuorelaisen (1866-1938) yksi käännekohdista oli uni, jossa hän näki käärmeen luikertelevan hänen suuhunsa. Hän tunsi suurta vastenmielisyyttä vanhaa elämäänsä kohtaan ja oli valmis muutokseen. Jokaisessa meissä voi olla tuo sama myyttinen käärme, mutta annammeko sen elää meissä ja annammeko sille äänemme?


Sivuston sosiaalinen tilaus

Minun on vaikea uskoa, että Suomi24-sivustolla käyvät ortodoksit olisivat yhtään erilaisempia ihmisiä kuin muillakaan keskustelupalstoilla käyvät kanssaihmisemme. Anonymiteetin taakse meneminen nostaa meissä alhaisen minämme esille ja sen jälkeen toimimme toisin kuin normaalissa vuorovaikutustilanteessa. Keskustelu putoaa provokaatioiden seurauksena samalla tavalla pohjalle kuin muuallakin ja käytöstavat unohtuvat.

Mutta silti se harmittaa, koska tilanne on ristiriitainen. Me olemme kristillinen yhteisö ja meidät pitäisi tuntea keskinäisestä rakkaudestamme. Meille on annettu tuolla sivustolla mahtava tilaisuus olla vieraanvaraisia ja ymmärtäväisiä, inspiroivia, ystävällisiä ja kohteliaita toisiamme kohtaan mutta kerta toisensa jälkeen jokin menee pieleen. Toki sivustolla vierailee myös muitakin kuin kirkkomme jäseniä mutta heidät on melko helppo tunnistaa sanojen käytöstä.

Jokainen meistä hakee hyväksyntää ja jokaisella on tarve kuulua ryhmään. Jokainen toivoo, että hänen mielipidettään arvostettaisiin ja että sitä myös jotenkin kannatettaisiin. On hyvä, että asioista keskustellaan ja kritiikkiä esitetään. Ihmisillä on luontainen tarve jakaa ja vertailla kokemuksia ja olla yhteydessä toisiinsa.

Me luonnostamme hahmottamme ympäristöämme tekemällä siitä havaintoja, vertailemalla ja kommentoimalla niitä toisillemme. Käytämme tämän apuna omaa kokemusmaailmaamme ja arvotamme tapahtumia luonteemme mukaan. Samalla tulemme kertoneeksi mikä meille on tärkeää, miten toivomme toisten ihmisen toimivan ja mitä toivoisimme tulevaisuudessa tapahtuvan.

Sivustolla on selvästi olemassa tilaus, joka johtuu tiedonhalustamme ja tarpeestamme ymmärtää paremmin maailmaa. Ihmiset tietävät, että asioita tapahtuu mutta usein vuorovaikutuksellinen, luotettava ja kattava tiedon saaminen on jäänyt vajaaksi. Kun kokonaisuus jää vajaaksi, me muodostamme itse kokonaisuuksia, jotta tämä kokonaiskuva olisi ymmärrettävä. Nämä täydennykset kokonaiskuvaan päätellään itse tai sitten aukot täytetään huhuilla ja kuulopuheilla.

Paras lääke tätä vastaa olisi avoimuus ja yhteisöllisyys, jossa kaikki osapuolet voisivat paremmin osallistua keskusteluun ja uudistaa yhteisöämme. Mutta se vaatii meiltä kaikilta todella paljon rehellisyyttä ja alttiutta nähdä myös omat vajavaisuutemme eikä pelätä niitä. Jos edelleen yritämme takertua aikaan, jolloin kirkkokunnastamme kerrottiin pelkästään positiivisia uutisia, ei edistystä tapahdu.  Seurakunnissa elää edelleen vahvana käsitys, ettei seurakuntaa kohtaan saa olla kriittinen, koska se merkitsee oman pesän likaamista.

Ero kuitenkin kritiikin, keskustelun ja pahansuopuuden välillä on selvä. Jos kirkon ilmiöt nähdään vain negatiivisessa valossa ilman rakentavia vaihtoehtoja, se ei johdata meitä mihinkään. Papeilla ei ole aikaa, seurakunnan työntekijät eivät välitä ihmisistä ja kirkossa kävijät syyllistyvät ylpeyteen ja syrjintään. Tämä usein aiheeton kritiikki on mahdollista siksi, että anonymiteetti antaa siihen mahdollisuuden ja osa lankeaa sen houkutukseen.


Suomi24 kertoo heikkoudestamme

Suurin vastuu tietenkin on jokaisella keskusteluun osallistujalla ja että hän on valmis seisomaan sanojensa takana. Miksi ihminen haluaa olla joku muu kuin on tai miksi hän haluaa piilottaa itsensä nimimerkin taakse? Jostain syystä nimimerkki antaa meille lähes rajattoman vapauden sanoa mitä tahansa ja siksi uskomme, ettemme ole vastuussa sanoistamme. Jos vertaamme anonyymia Suomi24-sivustoa Facebookiin, niin ero on suuri.

Miksi pelkäämme omia mielipiteitämme ja emmekä esiinny omana itsenämme? Meille on ensinnäkin annettu mahdollisuus henkilöllisyytemme salaamiseen vaikkei siihen mitään syytä olisikaan. Pelkäämme liikaa toisten ihmisten reaktioita ja luulemme, että kaikki hyvä päättyy, jos olemme eri mieltä muiden kanssa. Tämä käytös estää avoimuutta tehokkaasti. Varsinainen sanottava asia on toki tärkein eikä sen esittäjä, mutta miksi sitten nimettömyys johtaa joidenkin kohdalla usein ala-arvoiseen keskusteluun? Siksi, että vastuu velvoittaa seisomaan sanojensa takana.

Usein keskustelu alkaa näennäisellä asiakysymyksellä mutta siirtyy pian henkilökohtaisuuksiin ja toisen ihmisen tuomitsemiseen. Varmistimia ei tässä aseessa tunneta. Päämääränä ei ole ymmärryksen kasvattaminen, positiivisen vuorovaikutuksen synnyttäminen tai tiedon selvittäminen vaan mahdollisimman suuren kannatuksen saaminen ja oikeassaoleminen.

Joku provosoi ja toiset provosoituvat. Kyse on ikäänkuin pelistä, jolla haetaan reaktioita, erilaisia tuntemuksia, adrenaliinia, jännitystä. Keskustelussa on tämän ensimmäisen provosoijan lisäksi kolme muuta ryhmää: ne jotka provosoituvat, ne jotka yrittävät tehdä oikein ja ne jotka seuraavat vieressä.

Systeemi on samankaltainen kuin koulukiusaamisessa. Prosessi vaatii aina yhteisön ympärilleen, tuo yhteisö voi aloittaa kiusaamisen hyväksymällä huonon käytöksen. Mutta se voi myös lopettaa sen, sillä ettei lähde mukaan tai vahvista huonoa käytöstä. Ärsyttämisen ja provosoimisen ainoa päämäärä on huomion saaminen. Ellei huomiota saada, niin huomion hakeminen häiriköinnillä loppuu. Tarvitaan vain sanaton sopimus, ettei mukaan lähdetä vaikka toinen provosoikin. Meillä kaikilla on vastuu asiasta, vaikka vastuunmäärä vaihteleekin.


Meissä on suuri potentiaali

Koittaisiko joskus sellainen ihmeellinen päivä, että kaikki tuo sisällämme olevan käärmeen puhe lakkaisi ja tilalle tulisi kirjoituksia, jotka ohjaavat hyvään, puhuvat anteeksi antamisesta, lohduttavat ja tukevat? Vaikeitakin asioita käsiteltäisiin monipuolisesti ja lopputuloksena on jokaisen keskustelijan ymmärryksen kasvaminen. Sen jälkeen voisimme olla ylpeitä tuosta palstasta ja lähettää vaikka kirkkoonliittyjiä lukemaan sitä.

Pitäisikö papiston ja seurakunnan työntekijöiden osallistua aktiivisesti Suomi24- sivuston keskusteluihin? En tiedä miksi meidän pitäisi. Sheriffiksi? Ehkä moni osallistuukin, nimimerkin turvin. Lähes kaikki seurakuntapapit on palkattu palvelemaan seurakuntalaisia omassa paikallisseurakunnassaan. Kyse tuskin on myöskään papiston laiskuudesta tai ylimielisyydestä vaan todellisen kohtaamisen hakemisesta, joka tapahtuu aina kasvotusten. Papiston pääasiallinen työ seurakuntalaisten kanssa on sielunhoitoa ja diakoniaa, jota ei voi hoitaa muuten kuin tapaamalla näitä ihmisiä kasvokkain.

Miten me saisimme kaikki ne valmiudet käyttöön, jotka meissä luonnostaan on? Oppimalla aiemmista erehdyksistämme ja oppimalla luottamaan. Luottamalla itseemme hyvinä ihmisinä, luottamalla toisiin keskustelijoihin vaikka se aikaa viekin, ja luottamalla Jumalaan. Kiusaus huonoon käytökseen on usein suuri mutta se on aina huono valinta, joka kostautuu pahiten meille itsellemme.


Kilvoittelun paikka

Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Emme provosoi emmekä provosoidu. Toinen vaihtoehto on jättää koko sivusto Suomi24. Koska tiedän, ettei tämä sivusto katoa käyttäjien sieltä poistuttua, meidän pitää tehdä työtä itsemme kanssa. Samalla tavalla kuin teemme työtä jokapäiväisessä elämässä lähimmäistemme kanssa.

Kuinka me kunnioitamme Jumalan luomaa erilaisuuden rikkautta tässä maailmassa? Huonosti, jos olemme halukkaita tuomitsemaan lähimmäisiämme. Ortodoksinen kirkko on aina ollut luonteeltaan monikulttuurinen eikä erilaisuutta ole koettu uhkana. Kuitenkin meissä elää vahvana erikoinen vakaumus, että moneen asiaan on olemassa vain yksi ainoa oikea vastaus ja muut ovat vääriä. Toki asia on näin jos puhumme kirkon ydindogmeista, mutta jos puhumme traditioista, seurakuntaelämän arjesta tai muista tavoista, niin moninaisuus on pikemminkin siunaus.

Me tarvitsemme rakkautta tässä kilvoituksessa yli kaiken. Toisen sydäntä ei kannata yrittää voittaa väittelemällä ja oikeassa olemisella vaan etsiä ja ymmärtää toisen motiiveja niin pitkälle kuin se on mahdollista. Usein löydämme haavoja, pahaa oloa, huonoa kohtelua, hylkäämistä, ryhmästä sulkemista, huonoa kohtaamista toisen ihmisen kanssa. Me löydämme ihmisen, joka kaipaa tukea ja ymmärtäjää. Takalauta varmaan on se että, vaikkemme suoranaisesti pystyisi auttamaan toista, niin emme ainakaan pahenna hänen vammojaan.

Me emme koskaan voita väittelyä saatanan kanssa. Mitä enemmän me keskustelemme ja intämme sen kanssa, sitä tukevamman otteen se saa meistä. Sen sijaan jos me lopetamme kommunikoinnin sen kanssa samantien ja vaikka aloitamme Jeesuksen rukouksen, me voitamme tuon taistelun heti. Takaan sen.

Kuinka olla sävyisä ja armahtava tämän sivuston äärellä? Pitää muistaa, että me lähdemme harvoin samalta viivalta ja samoista olosuhteista kilvoittelemaan. Toisen ymmärrys on suurempi, matka pidempi ja elämänkokemukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Kun me pidättäydymme hermostumasta ja käännämme katseemme pois toisten vajavaisuuksista, me emme anna ääntämme käärmeen käyttöön.

Kaiken hengellisen kamppailun ja kilvoittelun perustus on kärsivällisyydessä ja pitkämielisyydessä. Ellemme tähän pysty, niin kannattaa vaieta. Hengellinen prosessi oman itsemme kanssa on pitkä ja se kesti suurimmillakin kilvoittelijoilla vuosikymmeniä. Siksi meillä on katumus, tuo toinen kaste ja rakastava Isä, joka rohkaisee meitä juuri silloin, kun sitä vähiten odotamme tai ansaitsemme. Jos lankeamme,  nouskaamme ylös ja jatkakaamme matkaa yhtä kokemusta viisaampana.

Suomi24-sivustolla on paljon hyvää tarkoittavia ihmisiä vaikka he eivät monestikaan onnistu kääntämään keskustelua kohti hyvää. Tämä ei johdu heidän puutteistaan vaan toisen osapuolen haluttomuudesta nöyrtyä. Vanhojen luostarien ohjaajavanhukset törmäävät tähän samaan ongelmaan jatkuvasti. Toista ihmistä ei voi muuttaa ja se pitää vain hyväksyä. Ainoa tie on silloin lopettaa ja siirtyä sellaiseen oppilaaseen, joka välittää.

Kosmas Aitolialaisen veljestö teki siunatun työn kääntäessään pyhän ohjaajavanhus Porfyrioksen kirjan Rakkauden haavoittama suomeksi. Lainaan lopuksi siitä katkelman, joka antaa hyvän ohjeen aiheellemme.

Jos vertaamme hyvää puutarhaan, joka on täynnä kasveja, kukkia ja puita, pahaa ohdakkeisiin ja voimaa puolestaan veteen, silloin käy näin: kanavoidessamme veden puutarhaan, kaikki kasvit kasvavat, viheriöivät, kukkivat, uudistuvat. Samaan aikaan ohdakkeet ilman kastelua kuihtuvat ja kuolevat. Jos taas vesi kanavoidaan ohdakkeisiin, ne kukoistavat.  Teidän ei siis tarvitse askaroida ohdakkeiden kanssa. Älkää ryhtyykö kitkemään pahaa pois kaikin voimin. Ei Kristus tahdo huomiomme kiinnittyvän himoihin ja vastustajaan. Suunnatkaa vesi - siis koko sielunvoimanne - kukkiin ja te saatte iloita niiden kauneudesta, hyvästä tuoksusta ja virkeydestä.

Ruokkimisihme ja nälänhätä

Tämän sunnuntain evankeliumi on meille monille tuttu ja se puhuu meille varsin arkisesta aiheesta: leivästä ja syömisestä. Jeesuksen opetusta oli kuulemassa suuri joukko ihmisiä ja kun ilta oli tulossa erämaahan eikä heillä ollut syötävää. Jeesus otti viisi leipää ja kaksi kalaa, kiitti niistä Jumalaa ja antoi ne opetuslapsilleen. Opetuslapset jakoivat ne 5000 miehelle ja kaikki tulivat ravituiksi. Leipää jäi vielä ylitsekin ja 12 vakallista kerättiin leipää takaisin.

Tämä ruokkimisihme löytyy jokaisesta neljästä evankeliumista ja se on olennainen osa Jeesuksen julistustyötä. Markuksen evankeliumista löytyy tämän lisäksi vielä toinenkin ruokkimisihme ja samoin myös Vanhasta testamentista muistamme mannan, jolla ravittiin erämaassa vaeltava kansa.

Raamatussa syömisellä on hyvin keskeinen rooli. Ennen kuin Jeesus aloitti julkisen opetustyönsä, hän paastosi 40 päivää. Kun ihmisen ja Jumalan välillä tehtiin uusi liitto, niin se tehtiin ehtoollisen muodossa. Kun kolme enkeliä vieraili Aabrahamin ja Saaran luona, heille tarjottiin ruokaa. Kun Jeesus opetti samarialaisnaiselle millainen on elävä Jumala, hän pyysi naiselta vettä juotavaksi. Syöminen toisen kanssa näyttää merkitsevän siis yhteyttä, jakamista ja uuden alkamista. Ruokkimisihmeen myötä Jeesus tuo tähän varsin arkiseen asiaan jälleen kerran syvän teologisen merkityksen.

Ruokkimisihmeellä on erittäin tärkeä rooli evankeliumissa ja sen tarkoitus on osoittaa, että Jeesus on se luvattu messias, josta Vanhassa testamentissa puhutaan. Yleinen käsitys oli se, että kun Messias tulee kansansa luo, niin ihmiset eivät näe enää nälkää, koe sairauksia tai kuolemaa.  Psalmin sanoin Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista. (Ps. 146: 7). Tätä psalmia lauletaan liturgiassa toisena antifonina ja sen tarkoitus on kertoa, että messiaaninen aika on tullut myös meidän osaksemme. Nyt Herra on kanssamme ja odotuksemme on ohitse!

Millainen Jumala on tämän evankeliumin valossa? Jumala on todellakin isä, joka pitää huolta lapsistaan. Hän tuntee lapsensa ja tietää heidän tarpeensa. Jumala ei ole vain hengellinen tai filosofinen periaate vaan elävä Jumala, joka pitää huolta ihmisestä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Ihmiseksi syntynyt Jumala, Kristus, tietää millaista ihmisenä oleminen on synnin maailmassa ja siksi lohduttaa ihmistä. Tämän tässä evankeliumin yksi keskeisimmistä asioista on Jumalan myötätunto ihmistä kohtaan.

Mitä tämä evankeliumi kertoo ihmisestä? Ihmisen jokainen päivä on riippuvainen Jumalan armosta ja siunauksesta. Evankeliumin teksti kuitenkin kertoo sen, kuinka vaikea ihmisen on luottaa siihen, että Jumala rakastaa ja auttaa ihmistä. Opetuslasten reaktio on kuvaava: kuinka viisi leipää ja kaksi kalaa voisi riittää 5000 miehen ruokkimiseen? Kunpa aina pitäisimme mielessämme, ettei Jumalalle mikään ole mahdotonta.

Miksi sitten maailmassa on edelleenkin nälänhätää vaikka Jumala kykenisi ruokkimaan kaikki maailman ihmiset? Tässä maailmassa me olemme edelleen ristin tiellä ja odotamme Kristuksen toista tulemista, joka merkitsee Jumalan voittoa pahasta. Jumalan tarkoitus ei ollut poistaa nälänhätää ja sairauksia maailmasta vaan saattaa ihmiset pelastukseen Jumalassa. Vaikka Kristus ruokki nuo ihmiset, se ei tarkoita, etteikö heille olisi tullut seuraavana päivänä uudelleen nälkä. Kristus osoitti tunnusteoillaan ihmisille, että hän on messias ja hänessä on todellinen elämä.   

Toinen yhtä tärkeä asia on myös se, että meillä jokaisella on vastuu nälänhädästä ja sen salliminen on syntiä. Tänä päivänä heikko-osaisten auttaminen on tehty niin helpoksi, ettei kukaan voi kieltäytyä siitä vaivan vuoksi. Meidän on mietittävä uskoamme aina sen valossa, miten me toteutamme uskoamme käytännössä. Annammeko me leipää nälkäiselle ja pidämmekö huolta vähäosaisista? Helposti kysymme opetuslasten tavoin, kuinka omastani riittäisi muille.

Jokainen nälkäinen on meille mahdollisuus kohdata Kristus. Jokainen puutteessa oleva on meille mahdollisuus tehdä apostolin työtä ja tuoda edes hetkeksi taivaan valtakunta hänen lähelleen. Me olemme onnellisessa asemassa kun emme itse näe nälkää ja voimme tehdä jotakin asian hyväksi. Meillä kuitenkin on suurempi vastuu viimeisellä tuomiolla.  

Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. "Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?' Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.' (Matt. 25:42, 44, 45)