Paaston päättyessä olemme jälleen kynnyksellä — uuden alun äärellä.
Paasto ei pitäisi olla vain ajanjakso kalenterissa, vaan jatkuva hengellinen matka. Ylösnousemuksen matka kohti Jerusalemia, askel askeleelta kohti kaikaisuudessa olevaa Jumalaa. Sydämentemme puhdistautumista, sielujemme kirkastumista, kaiken turhan taakse jättämistä. Hengellistä uudistumista, johon meidät kutsutaan yhä uudelleen.
Paasto on valmistanut meitä. Ja nyt olemme tulleet siihen hetkeen, kun matka ei lopu — vaan muuttuu.
Nyt on juhlan aika. Kirkon viisaus on siinä, että se kieltää paastoamisen juhlan aikana. Nyt ei ole enää katumuksen hetki, vaan ylösnousemuksen valoisan ilon juhla. Elämä on voittanut kuoleman. Kristus nousi kuolleista! Emme enää ole samaoja ihmisiä kuin paaston alkaessa. Olemme taas askeleen lähempänä viimeistä tilinteon päivää.
Siksi juhla ei saa tarkoittaa paluuta entiseen. Emme ole täällä, jotta palaisimme vanhoihin tapoihin, entisiin synteihin, tai kaipaisimme taaksepäin siihen elämään, josta lähdimme liikkeelle. Tämä ei ole matkan loppu, vaan uuden tason alku. Olemme nousseet portaan verran ylemmäs. Ehkä vain pienen, mutta aidon askeleen lähemmäs Valtakuntaa.
Mitä siis seuraavaksi? Mitä on uuden elämän sisältö?
Mikä voisi olla uuden elämämme sisältö: voisimmeko juhlia Hengessä, voisimmeko jatkossa puhua Totuudessa, iloita Pyhässä Hengessä?
Mitä jos jokainen suuri paasto nostaisi meidät astetta korkeammalle, aina askelman lähemmäs Jumalaa? Puhdistasi kerran toisensa jälkeen yhä pyhempää elämää. Jokainen paasto olisi tarkoitettu viemään meitä lähemmäs taivasta? Vähän kerrallaan, vaihe vaiheelta, tulla puhtaammaksi, lähestyä viattomuutta, kasvaa ja pyhittyä, kokea pyhän läsnäolon. Edes hitusen. Se riittää.
Mitä se voisi olla, miten voisimme vahvistaa kaikkea sitä mitä saimme paaston aikana?
Ottaisimme lähimmäisen elämämme keskiöön. Sen ihmisen, joka on meille annettu — pidettäväksi huolta, rakastettavaksi. Muistammehan Jeesuksen vertauksen viimeisestä tuomiosta: tehdä hänelle kaikki voitavamme nälkäisille, janoisille, kodittomille, sairaille ja vangituille. Korvata kaikki saamamme hyvä Kristukselle: palvella Kristusta palvelemalla lähimmäistämme.
Avaisimmeko kotimme? Jakaisimmeko omastamme? Pitäisimmekö heikomman puolta? Ovatko reaktiomme pelkkiä sanoja — vai myös tekoja, jotka nousevat rakkaudesta?
Siksi haaveilen että voisimme elää todeksi sitä viisautta, jota saimme tämän paaston aikana. Jokainen meistä luottaisi siihen, että Jumalan huolenpito kantaa, kun elämä kolhii.
Oppisimme katsomaan maailmaa kirkkaammin. Näkemään, kuinka pyhä salaisuus on kätkeytynyt luomakuntaan. Tuntea, kuinka Pyhä Henki hengittää kaiken näkyvän takana. Että jokaisella pienelläkin asialla on merkitys tässä suuressa suunnitelmassa. Mikään ei ole sattumaa ja pyhälle kaikki on pyhää.
Jos vain uskaltaisimme antaa Hänen johdattaa — niin kuin Hän johti Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta. Jos vain antaisimme Jumalan kantaa meitä, eikä yrittäisimme itse hallita kaikkea.
Silloin voisimme elää sitä opetusta, jonka Kristus jätti meille evankeliumeissa: pysyä puhtaina, pitäytyä yksinkertaisissa, mutta elämää kantavissa käskyissä. Ne eivät ole meille taakaksi — ne ovat suojaksi sielullemme ja sydämellemme.
Kristus on puhdistanut meidät. Hän on leikannut pois sen, mikä ei kanna hedelmää — niin hän todella työskentelee sielumme kanssa kuin viisas ja kokenut viinitarhuri. Hän on valmistanut maan, kitkenyt rikkaruohot ja kastellut mullan.
Nyt meidän tehtävämme on kääntää katseemme kohti aurinkoa, kääntää katseemme kohti valoa ja lämpöä. Nauttia ja kasvaa!
Kristus nousi kuolleista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti