Kohti pysyvämpää muutosta

Paaston tarkoitus on kirkastaa Jumalan kuvaa meissä ja viedä kohti Jumalan kaltaisuutta. Monesti pääsiäisen koitettua me kuitenkin palaamme vanhoihin tapoihimme ja seuraavan paaston myötä me aloitamme paastomme siitä samasta pisteestä, jossa ennen paastoakin olimme. Ehkä sen vuoksi on hyvä ymmärtää, että paaston tarkoitus on jalostaa ihmisyyttämme ja kehittää meitä paasto toisensa jälkeen.

Tämän elämänmuutoksen myötä opimme harkitsemaan valintojamme tarkemmin, valvomaan paremmin elämäämme ja tekemään muutoksia elämäämme. Tämän ei pitäisi olla tilapäinen vaihe elämässämme vaan pysyvä muutos. Johannes Siinailainen puhuu hengellisen elämän portaista ja siinä ideana on kiivetä vähä vähältä aina ylöspäin.

Tämä asia askarrutti minua paljon pääsiäisen alettua, koska monesti me juhlimme pääsiäistä aika maallisella tavalla ja joskus tuntuu juhlintakin menevän yli. Eihän tämä sinänsä mitään uutta ole, koska Johannes Krysostomoskin asiaan kiinnitti huomiota aikanaan. Kristus otti ristimme Suurella viikolla ja tät ristiä kantaen hänen elämänsä päättyi Golgatalle äärimmäisenä uhrina. Kun hän ristin kanssa laskeutui alas Tuonelaan ja hän toi valon kuoleman valtakunnassa odottaville, hän antoi heille ikuisen elämän. Haudasta hän nousi ylös risti mukanaan.

Risti on meille itsekieltäymyksen kuva. Me kannamme tuota ristiä ennen pääsiäistä ja jatkamme sen kantamista pääsiäisen jälkeen. Pääsiäisenä me lopetamme paastoamisen mutta me emme lopeta ristimme kantamista. Monesti alttareissa oleva saattoristi käännetään toisinpäin ja silloin näemme ristin kääntöpuolella ylösnousseen Kristuksen. Pääsiäinen toisensa jälkeen me tulemme ymmärtämään yhä uudelleen sen miksi me kannamme tuota ristiä ja mikä on meidän päämäärämme.  
Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. (Luuk 9:23)

Eniten tässä mieltäni vaivasi tuo itsensäkieltäminen. Itsekieltäminen kuten moni muukin evankeliumin opetus voi olla meille kovin abstraktia ja teoreettista. Me helposti kiellämme lähimmäisiltämme jotakin, heidän tarpeitaan tai me kiellämme heidät kokonaan sulkemalla heidän tarpeensa pois mielestämme. Me harvemmin kiellämme itseämme tai asetamme toista itsemme edelle.

Ääripäitä kannattaa välttää: ellemme kykene tekemään jotain asiaa sata prosenttisesti niin 60 prosenttiakin on jo hyvä asia. On parempi rukoilla edes vähän kuin ettei rukoile ollenkaan. Harvalla meistä on tilaisuutta lähteä erämaahan tai edes yksinäisyyteen pysyvästi ja siksi kannattaa omassa elämässä miettiä niitä kohtia, joihin voisi luoda tilaa itsekieltäymykselle.

Itsekieltäymyksen harjoittaminen kannattaa aloittaa pienistä ja arkisista asioista. Aluksi kannattaa erottaa halut tarpeista: me haluamme monia asioita mutta tarvitsemme vain harvoja asioita. Meidän halumme ovat himojen lähteitä: kun alamme palavasti haluta jotakin se muuttuu himoksi ja himosta syntyy teko eli synti.

Omasta elämästään voi helposti karsia pois turhia ja epäolennaisia asioita. Televisio, mobiililaitteet – ei niitä myydä tarvitse mutta harkita niiden käyttöä tai sopia sääntöjä niiden käytölle. Riittääkö ostoksilla halvempi versio samasta asiasta, tarvitsemmeko todella kaikkea mitä ostamme vai riittäisikö vähempi. Ihminen tottuu helposti niin vaatimattomaan kuin ylelliseenkin elämään puhumattakaan siitä, että harvalla on mahdollista edes elää kovinkaan ylellistä elämää.

Moni perheen isä ja äiti oppii luonnostaan tämän itsekieltäymyksen taidon koska lapset eivät juurikaan kysele vanhempien tarpeiden perään vaan vanhempien tarkoitus on monesti kieltää omat halunsa ja täyttää lasten tarpeet.

Miksi itsekieltäymystä kannattaa harjoittaa? Koska Herramme käskee niin tehdä. Se on oleellinen osa kilvoitteluamme ja osa kirkon ekologista ajattelua. Me emme elä tätä elämää itseämme varten eikä tätä kaikkea luotu vain minulle. Itsekieltäymys antaa luottamusta, voimaa ja vahvuutta kilvoitukseen. Se antaa uskoa kilvoitteluun ja siihen, että me emme tarvitse niin paljon kuin haluamme.

Itse kieltäymys opettaa meille jonkinlaista minimalismia. Opimme karsimaan ja nauttimaan siitä vähästä joka meille on jo annettu.

Itsekieltäymys on turhaa, ellei sen jollain tapaa hyödytä lähimmäistämme. Sehän on myös paaston idea. Tasataan siis hyvinvointiamme toistemme kanssa ja otetaan pääsiäisen juhlaan mukaan myös ne joilla siihen ei samalla tavalla ole varaa kuin meillä.

Kristus nousi kuolleista!

Kuusen alle vai taivaaseen

Jeesus esitti heille vertauksen:
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?'

"Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."


Tämä evankeliumi muistuttaa yhdestä asiasta: älä kerää aarteita maan päälle, jossa ruoste raiskaa ja koit syövät, vaan kerää aarteita taivaaseen. Teema on tuttu Vuorisaarnasta ja samasta asiasta puhutaan myös Rikkaan miehen ja Lasaruksen tarinassa. Jeesus tuntee heikkoutemme maallisen omaisuuden edessä.

Ei kritisoida miestä vääristä asioista. Runsas sato oli siunaus vaikka se olikin koetinkivi. Viljan varastointi oli hyvää varautumista katovuosia varten. Muistammehan, kuinka Joosef ennusti faaraolle katovuosista ja niin he varautuivat säilömällä viljaa. Ja kyllähän terve mies myös elämästä saa nauttia, ei se syntiä ole. Jumala antaa meille sekä maallisia että taivaallisia hyvyyksiään myös nauttiaksemme hänen hyvyydestään.

Mutta rajansa kaikella. Tämä mies keräsi kaiken itselleen ja rakensi vielä varaston nautinnon jatkamiseksi. Tuskin hänelle olisi riittänyt mikään. Hän sai mahdollisuuden köyhien auttamiseen mutta hän valitsikin itsensä hemmottelun. Rikkaus erotti hänet lähimmäisistään ja Luojasta.

Meissä jokaisessa on himoja. Mutta se ratkaisee, annammeko himojen kasvaa synniksi vai vastustammeko niitä. Himon kautta tämänkin miehen saama siunaus muuttui kiroukseksi. Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi.

Mies rakensi elämän omaisuuden varaan.

Teemmekö samoin, turvaammeko tässä elämässä, Jumalan huolenpitoon vai omaisuuteen? Omaisuuteen turvautuminen on kuin uppoavaan tukkiin tarttuminen hukkumisen edellä. Se tuo hetken turvan, mutta pian vajoamme jo syvyyksiin siihen tukeutuen.

Mies ei vain rakentanut elämäänsä omaisuuden varaan, hän jätti myös lähimmäisensä ilman apua. Tiemme pelastukseen käy lähimmäistemme kautta. Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Taivaallisia aarteita me voimme koota ainoastaan hyväntekeväisyydelle, laupeudella toisia kohtaan. Meille annettu ylimääräinen omaisuus on annettu jaettavaksi, ei omien varastojemme kasvattamiseksi.

Joulu on yhdessäolon aikaa. Todellinen rauha syntyy koteihimme siitä, että me pidämme huolta toisistamme. Tänä vuonna voisimme tehdä toisin. Emme keräisi lahjavuoria kuusen alle vaan antaisimme köyhillekin palan joulua hyväntekeväisyyteen. Se on aarre taivaassa.

Olkaamme avokätisiä. Mutta muistakaamme, ettei joulua eikä elämää rakenneta maallisen varaan. Ei kerätä aarteita kuusen alle vaan taivaaseen

Lähimmäiseni puolesta

Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.

Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. (Room. 12:6-14)


Jeesus astui veneeseen, meni järven yli ja tuli kotikaupunkiinsa. Siellä ihmiset toivat hänen luokseen halvaantuneen, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."

Jotkut lainopettajat sanoivat silloin itsekseen: "Tuohan herjaa Jumalaa." Mutta Jeesus näki, mitä he ajattelivat, ja sanoi: "Miksi teillä on pahoja ajatuksia sydämessänne? Kumpi on helpompaa, sanoa: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" -- hän puhui nyt halvaantuneelle - - "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Silloin mies nousi ja lähti kotiinsa. Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan. (Matt. 9:1-8)


Tämän sunnuntaievankeliumin tarkoitus on antaa meille evästystä tulevalle viikolle. Kirkollisessa ajanlaskusta sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja uusi viikko alkaa käytännössä jo lauantai-iltana klo 18 ehtoopalveluksen myötä. Me vietämme tänään kahden tunnetun pyhän muistopäivää, Vanhan testamentin profeetan Eliaan ja viime vuosisadalla kuolleen pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivää. Molemmat olivat särmikkäitä hahmoja, jotka oman työnsä kautta toivat pelastuksen monille ihmisille. Tämän päivän evankeliumi on antaa hyvän näkökulman näiden kahden pyhän ihmisen elämään.

Kuka on lähimmäiseni, kysyi eräs lainopettaja Jeesukselta. Hän sai vastaukseksi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta ja vastauksen idea oli siinä että lähimmäisemme on se ihminen josta me välitämme. Kuka on lähimmäiseni, voitaisiin kysyä myös tämän päivän evankeliumin pohjalta ja kuulemme toisenlaisen vastauksen. Tällä kertaa vastaus syntyy tekemisestä.

Tämän päivän epistolassa ja evankeliumissa on yhteinen teema: ne molemmat puhuvat huolenpidosta ja itsensä antamisesta toisen ihmisen hyväksi. Epistolassa pyhä apostoli luettelee erilaisia Jumalan antamia armolahjoja, joilla voimme auttaa toisiamme: on profetoimista, opettamista, palvelemista, rohkaisemista - yksi antaa omastaan ja toinen johtaa. On tärkeää huomata, että kyse on armosta ja lahjasta. Lahjaksi olemme saaneet, ja lahjaksi antakaamme. Armoa me olemme saaneet, jotta me oppisimme myös itse armahtamaan. Tällä filantropialla on selkeästi hengellinen merkitys.

Näiden armolahjojen kautta me voimme toteuttaa meissä olevaa Jumala kuvaa ja näin kirkastaa Jumalan kunniaa seurakunnassamme. Meidän sielussamme asuu hyvyys, rakkaus sekä taito pitää huolta ja välittää. Kun me käytämme näitä jumalallisia ominaisuuksia toistemme hyväksi, se herättää meissä iloa ja tyytyväisyyttä.  Kun hoidamme tehtävämme nöyrästi ja kuuliaisesti, se vie meitä askel askeleelta kohti Jumalan kaltaisuutta. Me opimme jotakin jumalallisesta elämästä ja sitä kautta me hitaasti myös itse jumaloidumme.

Tämän päivän evankeliumi on mitä suurimmassa määrin kertomus lähimmäisen rakkaudesta ja diakoniasta. Se kertoo halvaantuneen kantamiseen osallistuneiden miesten ystävyydestä, uskosta ja siitä kuinka he ovat valmiita tekemään paljon toisen hyväksi.

Minusta kerta toisensa jälkeä virkistävää havaita miten konkreettista Raamatun ajan ihmisten kilvoittelu on! Se on arkisessa ympäristössä tehtyä työtä, jossa pidetään huolta toisesta ilman että kukaan saa siitä sen kummempaa kunniaa tai että asiasta tehdään numeroa. Ei pitkiä teologian opintoja, kreikan kursseja tai kirkollisia palkitsemisia....

Sen vuoksi tämä evankeliumi on meille kaikille muistutus siitä, mitä meidän pitäisi olla. Me muodostamme yhden eukaristisen yhteisön, jossa me kokoonnumme yhteen rukoilemaan ja murtamaan leipää. Meillä jokaisella on oma osa ja tehtävä tässä pyhässä yhteisössä toisiamme kohtaan. Suuria ei vaadita, vain oikeastaan sitä, että ymmärrämme lähimmäisemme tarpeita ja autamme häntä.

Mutta ei sovi unohtaa rukouksenkaan voimaa. Jos jätämme tämän hengellisen ulottuvuuden tästä diakoniasta, on se verrattavissa samaan kuin että Pyhä Henki jättäisi Kirkkomme. Esirukous voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin rukoileminen omasta puolestamme. Pyhä vanhus Porfyrios kehottaa meitä erityisesti tähän, koska esirukouksin me osoitamme oikealla tavalla rakkautta lähimmäistämme kohtaan ja panemme omat tarpeemme syrjään.

Niinpä kirkon opetuksessa tämän halvaantuneen miehen kantaminen Jeesuksen luo on tulkittu tarkoittavan esirukousten voimaa meidän yhteisössämme. Nämä miehet osoittivat konkreettista lähimmäisen rakkautta halvaantunutta kohtaan eikä hänellä tuskin ollut muuta mahdollisuutta päästä ahdingostaan. Ei pelkästään tämän halvaantuneen miehen usko ollut suurta, vaan myös jokaisen kantajan usko.

Pyhä apostoli antaakin hyvin yksinkertaiset ja konkreettiset ohjeet meille oman kuuliaisuustehtävän tekemiseen: Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.

Olen usein kehottanut katumukselle tukijoita kertaamaan Roomalaiskirjeen 12. luvun, koska siinä annetaan meille ikään kuin peili, johon voimme peilata omaa elämäämme. Olenko kunnioittanut kanssaihmisiäni, ollut vieraanvarainen aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Kerta kaikkiaan sanoen, olenko kohdellut lähimmäistäni kuin ihmiseksi tullutta Jumalan poikaa.

Jokainen luokseni tullut ihminen on Jumalan antama tehtävä minulle. Osaanko kiittää, häntä kun siihen on aihetta. Entä katua jos olen rikkonut häntä kohtaan. Huomiointi hänen tarpeensa vai olenko itsekäs. Osaanko puhua hänelle, siis siunaanko vai tuomitsenko hänet. Kun hän pelkäsi, rohkaisinko häntä?

Kirkon opetuksessa on kautta vuosisatojen vallinnut seuraava periaate. Kukaan ei voi olla kristitty yksinään, vaan jokainen meistä tarvitsee toisen ihmisen palvellakseen Kristusta ja kasvaakseen Jumalan kaltaisuuteen. Me voimme olla Jumalan kuvia vain suhteessa toiseen ihmiseen.

Ei kukaan voi kiittää ketään tai katua, jos meillä ei ole lähimmäistä. Me emme voi kasvaa hyveissä, jos meillä ei ole ihmistä kenelle osoittaa rakkautta, sävyisyyttä tai kärsivällisyyttä. Mitä me kadumme tai keneltä me pyytäisimme ja saisimme anteeksi, ellemme lähimmäiseltämme? Kun asiaa miettii tarpeeksi pitkälle, me voimme huomata, että pelastuksemme on tavallaan lähimmäisemme kädessä.

Kerrotaan, että Maria Pariisilainen kuoli keskistysleirillä toisten vankien puolesta v. 1945. Se oli suurinta rakkautta, jota ihminen kykeni toistaan kohtaan osoittamaan. Ei tämä asia Marialle tullut hetken päätöksenä vaan vuosikymmenten kilvoituksen tuloksena. Kun ratkaiseva hetki tuli valita oman elämän ja lähimmäisen elämän kohdalla, hän oli valmis. Kunpa mekon saisimme myös kasvaa näin suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Se tarkoittaisi sitä että paranisimme hengellisestä halvaantumisestamme.