perjantai 15. heinäkuuta 2016

Nizza 2016: Herra, sinä olet minun kanssani

















Tämä on valtavan surun päivä: Nizzan terrori-iskussa on kuollut ainakin 84 ihmistä, joiden joukossa monia lapsia ja lapsiperheitä. Itselleni, perheen isänä, tämä on ollut erityisen murheinen ja surun täyttämä päivä, erityisesti näiden viattomien lasten takia. Miten valtavan murheen tämä toi kuolleiden ja loukkaantuneiden omaisille, moniko vanhempi jäi palaamatta kotiin ja kuinka monen pienen lapsen sänky jäi viime yönä tyhjäksi.

Terrorismi on arkipäiväistynyt emmekä aiemmin ole ollut tilanteessa, jossa yksittäiset ihmiset ovat säännöllisesti tehneet brutaaleja terrori-iskuja syyttömiä vastaan.

Kuten eräs tutkija sanoi, kysymys ei ole radikaalista islamista vaan islamisoituneesta radikalismista. Radikalismin pohja on vakavissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Kun nuoret menettävät elämänsä suunnan eivätkä löydä tarkoitusta olemiselleen, helppoja vastauksia voi löytää radikaalista ajattelusta, jossa luodaan yhteinen vihollinen.

***

Mitä olen tänään ajatellut Jumalasta näiden tapahtumien jälkeen? Minusta vastaus on yksinkertainen. Jumala syntyi tähän maailmaan, jotta voisi olla kanssamme ja tuoda meidät takaisin taivaalliseen kotiimme.

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. (Ps. 23:4)

Mutta yhtä lailla minä voisin miettiä, mitä Jumala ajattelee minusta näiden tekojen jälkeen. Olenko tehnyt sen mitä olen rukouksissani luvannut ja olenko ollut todellinen Kristuksen seuraaja elämäni aikana?

Meitä on kehotettu vain ja ainoastaan rakastamaan. Tässäkin asiassa ja ilman ehtoja. Ei kostamaan vaan antamaan anteeksi, toistuvasti ja toistuvasti. Se on valtava risti kantaa mutta meidän on luotettava Jumalan antamaan käskyyn, sillä tätä on kristinusko.

Ja rukous. Meidän on samalla tavalla rukoiltava vihollistemme puolesta kuin Kristus rukoili ristillä surmaajiensa puolesta. Samoin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos:

Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: "Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni." Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: "Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!" Sen sanottuaan hän nukkui pois. (Apt. 7:59-60)

Ilman aktiivista ja säännöllistä rukousta lähimmäistemme ja vihamiestemme puolesta, me emme ole ortodoksikristittyjä. Ortodoksinen kirkko on ollut kautta historian vainojen ja marttyyrien kirkko ja niin kauan, kun me kestämme kärsivällisesti vainoja ja rukoilemme sortajiemme puolesta, me olemme suojassa.

Sanoin alussa, että radikalismin siemen kasvaa vakavissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ongelmissa. Sen vuoksi meillä jokaisella on vastuu siinä, miten me kohtaamme lähimmäisemme. Me olemme vastuussa jokaisesta lähimmäisestä. Huolenpitomme ei saa kohdistua vain omiin ystäviimme ja sukulaisiimme vaan mukaan on otettava kaikki syrjäytymisvaarassa olevat mukaan. Yhteisöstä hylkääminen ja ulkopuolelle sulkeminen synnyttää katkeruutta, häpeää ja alemmuuden tuntoa. Se on myrkkyä mille tahansa elolliselle olennolle ja sellainen tarjoaa otollisen maaperän monelle pahalle asialle.

Meidän on oltava valmiita kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja asetuttava heidän kanssaan vuorovaikutukseen. Mitä korkeammat muurit me rakennamme omiemme ympärillemme sitä pelottavammaksi ja vaarallisemmaksi maailma sen ulkopuolella muuttuu.

Saata Herran lepoon nukkuneiden palvelijoidesi sielu ja anna heille iankaikkinen muisto!