tiistai 30. syyskuuta 2014

Brutaalia terroria Marian suojeluksen päivänä



Sinulle, oi Jumalansynnyttäjä, voitolliselle sotajoukkojen johtajalle, me, Sinun palvelijasi, vaaroista päästyämme kiitokseksi veisaamme voittovirren. Pelasta meidät kaikista vaaroista, sillä sinulla on valta voittamaton, että veisaisimme Sinulle: Iloitse, Morsian, aviota tuntematon.

Tämä tuttu tropari voi saada mielessämme monenlaisia merkityksiä, yksi voi liittyä bysanttilaisen kansallistunteeseen, toinen pieneen tunnelmalliseen tsasounaan, kolmas mahtavaan katedraaliin, neljäs raskaaseen mutta voitettuun sotaan. Tämä tropari liittyy uskossa lausuttuun toiveeseen, maallisen ja hengellisen hädän voittamiseen ja iloon siitä kuinka Jumala on kanssamme.

Pokrovan juhlaa vietetään nimenomaisesti sen muistoksi, kun Konstantinopolin kristikansa pelastui 900-luvulla saraseenien hyökkäykseltä paetessaan kirkkoon rukoilemaan Jumalan suojelusta. Jumala suojeli kansaa ja pyhä Kristuksen tähden houkka Andreas näki yhdessä oppilaansa Epifanioksen kanssa, kuinka Jumalansynnyttäjän ja pyhät ihmiset levittivät suojaavan hunnun kirkkokansan päälle ja kansa pelastui hyökkäykseltä. Tämän Blahernan kirkossa tapahtuneen ihmeen muistoksi on tehty myös akatistos Jumalansynnyttäjälle, voitolliselle sotajoukkojen johtajalle, jonka yhteydessä tuo äskeinen tropari lauletaan.

Ortodoksinen kirkko on rukouksen kirkko. Kirkon pyhää ja mystistä elämää voimme ymmärtää koko täyteydessään vain uskon ja rukouksen kautta. Sama koskee tätäkin juhlaa ja sen merkitystä. Olennaista koko juhlassa on kirkkoon kokoontunut uskova kansa, joka rukoilee Jumalalta suojelusta. Siis usko, rukous ja sitä seuraava suojelus. Läpi aikakausien tämä sanoma kiirii myös meidän kirkkokuntaamme: me kokoonnumme aamulla taas kirkkoon ja rukoilemme yhdessä Jumalansynnyttäjää suojelemaan meidän uskovaista yhteisöämme.

Sen vuoksi Marian suojeluksen muistaminen ei tarkoita vain menneiden aikojen muisteloa vaan tuon saman uskon ja ihmeen vaikutuksen ymmärtämistä myös tänä päivänä. Kaikki hengellisessä maailmassa tapahtuneet ihmeet ovat ainaisia ja ikuisia vaikka ne ajassa tapahtuvatkin. Ne ovat uskomme rakennusaineksia, vahvistusta vaikeisiin aikoihin, lohdutusta ja muistutusta siitä, ettemme ole yksin tässä elämässä.

Pyhä ihme merkitsee aina Jumalan toimintaa meidän ajassamme. Siinä hetkessä me saamme ikäänkuin välähdyksen siitä tulevasta maailmasta, jonne me olemme pyhiinvaellusmatkalla. Nämä ihmeet voivat olla meille hengellinen aarreaitta ja niiden arvo olla elämällemme ikuinen, kun osaamme liittää ne osaksi omaa kilvoitteluelämäämme. Oikein ymmärrettynä niiden muisto säilyy sydämessämme aina eikä niiden vaikutus lakkaa vaikka aikaa kuluisikin.

Mitkä ovat tämän juhlan aarteet sielullemme? Se, että Jumala pitää meistä huolta, jos käännymme hänen puoleensa. Ne kertovat rakastavasta Jumalasta ja hänen hyväntahtoisuudestaan meitä kohtaan.

Rukouksen kautta me voimme paremmin ymmärtää mitä Marian suojelus elämässämme tarkoittaa. Se ei kohdistu vain ulkoisiin asioihin vaan ennen kaikkea hengellisen elämäämme. Sillä mitä me teemme silmällä, jos menetämme sielumme, millä me ostaisimme sen takaisin? Me rukoilemme häntä suojelemaan meitä pahan hengen hyökkäyksiltä, pyydämme häntä valaisemaan ja avaamaan silmämme hengelliseltä sokeudelta, ohjaamaan synninkatumuksen ovelle. Paranna ja uudista minut ja tee minut otolliseksi Jumalan edessä!


Vastoinkäymiset johdatuksena

Miltä Marian huntu meitä suojaa? Jotkut vastoinkäymisen kuuluvat elämäämme ja ne kasvattavat meitä. On Jumalan tahto, että niin tapahtuu.  Siksi jokaisen pitää opetella  näkemään elämän tapahtumat Jumalan johdatuksena ja suojeluksena. Niin hyvät kuin huonotkin asiat. Sillä monesti emme vain ymmärrä niiden merkitystä, ennen kuin katselemme noita tapahtumia Jumalan johdatuksesta käsin. Työpaikan menettäminen voi olla meille jopa siunaus, samoin kuin vaikkapa suuret taloudelliset menetykset ja sairastuminen. Moni on kuullut tarinoita, kuinka lomamatka on peruuntunut ja myöhemmin kuulemme onnettomuuden kohdanneen matkalle lähteneitä. Estonian laivaturmasta kului juuri 20 vuotta ja vain harva pelastui lautalta.

Vastoinkäymisten edessä meidät pistetään vakavasti miettimään elämämme nykytilaa ja suuntaa. Olemmeko kiitollisia siitä, mitä meille juuri nyt tässä on annettu? Rajallinen aika ja mihin sen olemme käyttäneet?  Muuttuuko mikään elämässämme, mistä olen kiitollinen ja mitä kadun? Pyysimme anteeksi koskaan, annoinko tunnustusta, sanoinko toiselle mitä todella ajattelin?

Joskus elämämme menee niin vauhdilla eteenpäin, että unohdamme elää. Siksi Jumala pysäyttää meidät joskus kovastakin vauhdista niin että tuntuu. Kaikki loppuu juuri tuona hetkenä mutta kun pöly laskeutuu, saatamme herätä uuteen todellisuuteen - siihen, joka on totta. Tuhlaajapojalle tuo hetki ei ollut miellyttävä mutta se oli pelastuksen alkusoittoa. Hän ei ollut epäonnistunut ihminen löydettyään itsensä sikojen karsinassa, vaan hänessä me näemme ihmisen joka sai mahdollisuuden tehdä valtavan parannuksen. Ehkä tuo oli viimeinen armon päivä hänelle parannuksen tekoon...

Tästä samassa oli kyse myös Blahernan kirkossa. Kansa jolla oli hätä. Sama kansa joutui vakavasti miettimään mihin uskoo. Tämä kansa turvasi Jumalaan ja se sai vielä mahdollisuuden tehdä oikein. Luulen, että sama rakenne löytyy myös meidänkin elämästämme,

Sillä meitä suojellaan, jotta me saisimme vielä yhden mahdollisuuden tehdä hyvää. Ja jotta me ymmärtäisimme lopettaa pahan tekemisen. Sanoa rakkaillemme niitä oikeita, parantavia, totuudellisia ja ystävällisiä sanoja, jotka voivat pelastaa toisen päivän. Sanoa vihamiehillemme sovinnon sanoja ja ehkä luopua oikeassaolemisesta yhteisen sovun tähden.

Jokainen uusi päivä ja aamu ovat armoa meidän elämässämme. On siunausta, että me saamme tämän päivää käyttöömme mutta samalla me tarvitsemme suojelusta käyttääksemme sen oikein. Ettei paha henki juonillaan tuhoaisi hyviä aikeitamme.


Brutaalia terroria

Millaista on meidän uskonnollisuutemme tänä päivänä? Mihin me turvaisimme hädän hetkellä, menisimmekö kirkkoon pakoon vainoajiamme? Turvaammeko Jumalansynnyttäjän apuun edes vähäisimmässä asiassa ja panemmeko häneen kaiken toivomme vai onko hän ikäänkuin ilmainen taivaallinen lisäturva?

Jumalaan turvaaminen on hyvin konkreettista tällä hetkellä Lähi-idässä, jossa ISIS kylvää kauhua brutaalilla tavallaan. Lukuisia uskonveljiämme on menettänyt henkensä silmittömässä väkivallassa, jota on kohdistettu perheisiin ja pieniä lapsia vastaan. Tuolla järjestöllä ei ole juurikaan inhimillisyyttä tai arvostusta toista ihmistä kohtaan ja niin Kirkkomme saa päivittäin yhä uusia marttyyreja. Vähin ja samalla suurin, mitä me voimme tehdä heidän puolestaan, on rukoilla heidän puolestaan.

Miksi Jumala suojeli kristikansaa silloin, mutta ei nyt? Oliko Blahernan pelastuksessa sittenkin kyse vain sattumasta tai sen ajan ihmisten rukouksen palavuudesta? Tätä emme koskaan saa tietää, voimme vain miettiä hyviä selityksiä. Onko tuolla verilöylyllä tarkoitus? Varmasti, ainakin jokaiselle meille, jotka elämme turvallisessa Suomessa. Herättääkö se meissä myötätuntoa ja halua tehdä jotakin?

Sanoin alussa, että tuolla suojeluksella on ennen kaikkea hengellinen merkitys. Jokin aika sitten Pohjois-Irakista tuli esirukouspyyntö kaikkien niiden perheiden puolesta, jotka ovat tällä hetkellä valmistautuneet marttyyrikuolemaan. Heidän uskonsa koetellaan verellä ja he ovat kestäneet uskollisina loppuun asti. Se mikä meille on tullut teoretisoinniksi, on muuttunut heidän elämässään konkreettiseksi tragediaksi. Meidän olosuhteissamme tuollaiset kohtalot ovat käsittämättömiä mutta vielä viime vuosisadalla se oli hyvin lähellä meitäkin kommunismin aikana. Me emme ole ajallisesti emmekä maantieteellisesti kaukana siitä tilanteesta, että olemme samaan tilanteessa kuin uskova kansa Blahernan kirkossa tai veljemme Pohjois-Irakissa.

Toivottavasti nykyinen rauhamme ja turvallisuutemme täällä Suomessa herättää meissä kiitollisuutta.

Syvimmillään meidän on ymmärrettävä tämä Marian suojelukseen juhla samalla tavalla niin Suomessa kuin Pohjois-Irakissakin. Oppisimme turvaamaan Jumalansynnyttäjän esirukouksin palavasti ja ymmärtämään vaaran, jota hengellinen kuolema ja Kristuksen kieltäminen voikaan merkitä meidän kenen tahansa elämässä. Meille suurin onnettomuus on se, jos sielumme kuolee.

Mikä on näiden veljemme ja sisartemme lohtu tänä päivän kun he kokoontuvat kirkkoon eivätkä kohtaa samanlaista maallista ja taivaallista lopputulosta kuin Blahernan kirkon yhteisö 900-luvulla?  Immanuel. Jumala on heidän kanssaan ja viimeisenä päivänä. Kun kaikki tämä kärsimys on ohitse, me voimme astua Herramme rauhaan.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Jättäisinkö työni ja vaihtaisin nimeni?






















Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.


Se oli kaunis aurinkoinen päivä. Pitkä yö oli takana ja verkkojen selvittämisen ja putsaamisen jälkeen oli aika lähteä kotiin. Mutta kaikki muuttui lopullisesti kun Kristus lähestyi kalastajia. Hän pyysi venettä lainaksi ja jatkoi järveltä tungeksivan väkijoukon opettamista. Jeesus opetti kansaa järveltä ja Pietari kuunteli hänen puhettaan sivukorvalla. Lopetettuaan Jeesuksella oli asiaa Pietarille ja hänen työkavereilleen.

Pietari ei tavannut Jeesusta missään erikoisessa tilanteessa vaan Jumala lähestyi heitä aivan jokapäiväisessä elämässä, niissä olosuhteissa, joissa he elämäänsä elivät. Simon Pietarin ei kerrota palvelleen Herraa temppelissä kuten vaikka Joakim ja Anna eikä lie muutenkaan viettänyt hengellistä elämää millään erityisellä tavalla. Tavallinen mies jokapäiväisessä työssään kunnes Jeesus tuli hänen elämänsä.

Pietari on varmasti kuullut ennenkin "hyviä" neuvoja työnsä hoitamiseen. Hänen vastaus Jeesukselle oli sen mukainen: Herra me olemme kalastaneet jo koko yön eikä järvestä tule mitään vaikka noin meitä neuvotkin. Kai Pietari äskeisen opetuksen jälkeen aavisti, että kyseessä oli Herra ja niin hän päättikin tehdä poikkeuksen ja noudattaa Jeesuksen ohjetta. Ja hän saikin Pietarin kalansaaliin.

- Minä teen teistä ihmisten kalastajia.

Suuri kalansaalis oli ennuskuva sille lähetystyön menestymiselle, jota apostolit alkoivat myöhemmin tehdä. Apostolien teoissa myöhemmin kerrotaan, kuinka tuhansia ihmisiä liittyi varhaiseen kirkkoon ja Bysantin historiasta tiedämme, kuinka kristinuskosta lopulta tuli koko valtakunnan uskonto.


***

En muista sitä päivää, jolloin kuulin kutsun seurata Kristusta. Kenties sellaista päivää ei ole koskaan ollutkaan. Kaikki lie tapahtunut pikku hiljaa ja matkalle lähteminen alkoi hiljakseen asioita harkiten, välillä innostuen ja välillä lannistuen. Vakaumus vahvistui ja kutsu kuului yhä selkeämmin. Moni asia jäi taakseni enkä enää palannut niihin. Luovuin, jotta saisin omasta mielestä parempaa  tilalle.

Samalla taakse jäi paljon sellaisia asioita, joita kadun ja olen onnellinen, että sain niihin etäisyyttä. Moni asia voi olla hyvinkin vaarallista sielullemme vaikka pidämme niitä harmittomina. Hengellinen kuolema saattaa olla yllättävän lähellä meitä, ellemme ole valmiita vastaamaan Kristuksen kutsuun.

Se on kuin häkä.

Se väsyttää meidät, kyllästyttää jo lopulta vaivuttaa uneen. Herääminen on entistä työläämpää ja mahdotonta. Meissä syntyy välinpitämättömyys, toisessa taas piittaamattomuus, toisessa se johtaa kyynistymiseen ja yksi eroaa kirkosta. Mutta kutsu kaikuu edelleen ja siihen voi vastata. Siksi meidän on tartuttava tähän Kristuksen kohtaamiseen ja kutsuun eikä antaa mennä elämän yhtään kauemmas käsistämme.


Juuri tämä hetki

Itse opin Jeesuksen rukouksen kautta ymmärtämään arjen ja pyhyyden läheisen yhteyden toisiinsa. Olen oppinut vuosien saatossa, että ihme on tämä hetki, se on annettu mahdollisuus. Näitä mahdollisuuksia sain enemmän kuin ansaitsin, puoletkin niistä oli liikaa. Jumala on tuhlaavainen siinä, kuinka hän antaa yhä uudelleen meille mahdollisuuksia. Serbian kirkon kultasuu pyhä Nikolaj Velimirović kuvasi tätä piirrettä Jumalassa:

Eläinten tavoin ihmiset eivät kiinnitä huomiota siihen, mikä on olemassa ylenmääräisenä runsautena, vaan räpsyttelevät silmäripsiään ainoastaan sen edessä mikä on harvinaista tai poikkeuksellista.

Oi Herra, minun hengitykseni, Sinua on liikaa, eivätkä ihmiset siksi näe sinua. Oi Herra, minun huokaukseni, Sinä olet liian ilmeinen, minkä vuoksi ihmisten huomio kääntyy pois Sinusta ja ohjautuu kohti jääkarhuja, kohti harvinaisuuksia kaukaisuudessa.  (Käännös Nemanja Balcin ja Aija Sailamäki)

Sama koskee myös pelastuksen hetkeä. Se ei välttämättä ole mikään ihmeellinen aamu, jolloin kaikki on toisin vaan juuri tämä päivä saattaa olla, se jonka Herra teki pelastukseksemme. Meidän vain pitää olla valveilla ja tarkkaavaisia. Herran ääni on hiljainen ja kuullaksemme sitä, meidän on vaiettava ja oltava hiljaa.

Kun Pietari tunnisti rannalla Jeesuksen Herraksi, hän huomasi saman kuin Aadam paratiisissa. Hän oli syntinen eikä ollut kelvollinen tulemaan Luojansa eteen. Hän puhunut mistään tietystä synnistä, jonka hän olisi tehnyt, vaan kyse oli siitä, ettei hän ei kyennyt elämään Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kun ihminen tulee valkeuteen, hän näkee itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Hänessä oli hyvyyden siemen ja hän  havaitsi, että hänestä voi taas tulla hyvä ja täysi ihminen, kunhan vain Herra sanoisi mitä hänen pitää tehdä.  Jumala tekee meistä enemmän kuin mitä yksinämme olisimme.

Monesti meidän on vaikea nähdä omaa syntisyyttämme ja etenkin rukouksen äärellä löytää oikean sävyistä ja todellista katumusta. Meillä on pitkä matka katumuksen kyyneleisiin. Hetkellinen katumus löytyy helposti mutta päivästä toiseen kestävä katumuksen mieliala on suuri hengellinen lahja. Todellinen, elämää muuttava katumus on lahja, jonka saamme armosta. Vaikka emme katumusta löytäisikään pitkänkään ajan jälkeen, kannattaa olla kärsivällinen. Kannattaa etsiä niitä pieniä muutoksia, sillä monesti muutos on jo alkanut.

Simon saa vanhan nimensä rinnalle toisen nimen, Pietari. Hänen elämänsä on suuren muutoksen reunalla. Hän ei enää vedä kaloja elämästä kuolemaan, vaan tästä lähin ihmisiä kuolemasta elämään.


Näiden marttyyrien veri

Pietari kumppaneineen jätti suuren kalansaaliin ja lähti seuraamaan Jeesusta. Miksi nämä kalastajat olivat valmiita muuttamaan elämänsä aivan toisenlaisiksi, jättämään kotinsa ja perheensä? Päätös seurata Kristusta oli lopullinen, sillä tiedämme etteivät he palanneet kalastajan ammattiinsa. Tälle matkalle mahtui paljon kuoleman pelkoa, kaaosta, epätoivoa, uskon menettämistä. Määränpäässä odotti lähes jokaisen opetuslapsen marttyyrikuolema.

Jeesuksen tekemän ihmeen ydin ei ollut valtava kalansaalis vaan muutos heidän sisällään. Jeesus tuli heidän luokseen, heidän omaan maailmaansa, ja teki ihmeen, joka ei meille ulkopuolisille näyttäytynyt miltään niin kovin ihmeelliseltä asialta. Samat kalat olisi voinut käydä toriltakin ostamassa. Kyse oli siitä, kuinka Herra kosketti näitä kalastajia heidän omassa elämässään henkilökohtaisella tasolla. Hän loi heidän elämäänsä merkityksen ja sai heidät uskomaan parempaan.

En tiedä mikä sai Pietarin sydämessä suuren muutoksen. Tiedänkö itsekään mitä minussa joskus tapahtui?  Muutoksen saa aikaan se, että kaikella on tämän jälkeen päämäärä ja tarkoitus. Kärsimyksellä ja vastoinkäymisellä on syvempi tarkoitus eikä tämän maailman pinnallisuus jää viimeiseksi sanaksi. Elämäntapahtumista syntyy kokonaisuus ja pienet yksityiskohdat saavat merkityksen kokonaisuuden osana. Ymmärrämme paremmin ihmiskunnan historiaa ja voimme käsittää miksi ihmiset ovat olleet valmiita kärsimään ja kuolemaan uskonsa tähden. Usko heille antoi uskollisuuden voimaa ja miksi toiset luovuttivat.


***

Mikä on sitten motiivi seurata Kristusta? Rikkaus, jonka löytää Kirkkomme jumalanpalveluksista, kun palveluksen jälkeen kaikki on kunnossa, hyvin ja oikein. Kun yöllä käy nukkumaan sielu turvassa ja rauha sydämessä. Kun herää uuteen aamuun ja näkee sen mahdollisuuden, jonka Jumalan siunaus antaa tälle päivälle. Sen tunteen, jonka saa yrittäessä täyttää edes pikkuriikkisen hänen tahdostaan. Silloin kun tuntee pienen eteenpäin nytkähdyksen hengellisessä elämässä.

Mutta ennen kaikkea - tämä hetki. Ambrosius Optinalainen sanoi: me emme tarvitse todelliseen katumukseen vuosia emmekä edes päiviä vaan tämän hetken.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Viisi askelta mystiseen elämään



Varhaiset hengelliset ja lähes mystiset kokemukset lapsuudesta elävät edelleen vahvana mielessäni. Osa kokemuksista liittyy suoraan kirkkomme jumalanpalveluksiin mutta sain myös vahvoja elämyksiä erityisesti Hermann Hessen kirjoista Demian sekä Siddharta. Niiden pelkistetty, lähes askeettinen ja yksinkertainen maailmankuva tekivät minuun vahvan hengellisen vaikutuksen. Kiinnostuin nuorena myös Pekka Ervastin teosofiasta ja luin monia hänen pieniä kirjasiaan paikallisessa kirjastossa. Samaan aikaan olin kiinnostunut myös shamanismista ja Carlos Castanedasta.

Mutta kristinuskossa oli jotakin hyvin erityistä suhteessa kaikkeen muuhun. Se ei ole vain henkistä ja tuonpuoleista vaan hyvin vahvasti tässä todellisuudessa olevaa ja konkreettista. Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset olivat hyvin tärkeässä osassa tätä hengellistä heräämistä ja koin vahvoja uskonnollisia kokemuksia etenkin osallistuessani liturgiaan kotikirkossani. Palveluksessa ei sinänsä kai ollut ulkoisesti mitään poikkeavaa mutta usein etenkin lapsilla on aikakausia, jolloin he ovat erityisen avoimia ja herkkiä ottamaan vastaan ja kokemaan hengellisiä ilmiöitä.

Valamon luostarissa tutustuin ensi kertaa Jeesuksen rukoukseen ja tunsin kuinka se avasi salaisen hengellisen maailman. Rukouksen toistaminen ja hengityksen sitominen sen rytmiin tuntuivat täyttävän koko elämän. Tämä ei ollut kuitenkaan vielä oikea aika aloittaa todellista kilvoitusta. Vielä kerran ennen teologian opintoja harkitsin hetken aikaa uskontotiedettä mutta teologia vei voiton ja muut saivat jäädä. Ajattelin jo tuolloin että olennaista hengellisessä elämässä ei ole vain tutkia asioita vaan lähteä itse matkaan.

Vaikka meillä elämässämme on erilaisia herkkyyskausia, me voimme myös herkistää itsemme kokemaan jumalallisia asioita. Sopivat virikkeet avaavat meille tien mystiseen maailman, jonne ei astuta kerta rytinällä vaan kaikki tapahtuu hiljaa ja hitaasti rakentaen, päivä kerrallaan ja rukous kerrallaan.

Jälkikäteen miettiessäni kaikkea tapahtunutta löydän viisi asiaa, jotka johdattivat minua hengen maailmaan. Ne paljastivat minulle mystisen maailman todellisuuden ja auttoivat minua paremmin ymmärtämään oman elämäni tarkoitusta ja Jumalan suurta suunnitelmaa koko maailman kaikkeudessa. Kaiken tämän tarkoitus kai oli oppia tuntemaan Jumala paremmin ja kasvaa rakkaudessa häneen. Kunnia Jumalalle tälle tielle johdattamisesta!


1) Rukous

Rukoile säännöllisesti, harjoita erityisesti Jeesuksen rukousta. Pyri pitämään Jumala mielessäsi koko ajan kaikissa päivän hetkissä ja toista Jeesuksen rukousta. Hesykastisessa perinteessä puhutaan rukouksen ja hengityksen samanaikaisuudesta - samalla lailla kun hengitämme koko elämämme ajan, pitäisi meidän myös pitää Jeesuksen rukouksen sanat huulillamme.

Ihanne on se, että rukous sanoineen, asenteineen ja ajatuksineen täyttää päivämme. Harva meistä kykenee rukoilemaan lakkaamatta mutta Jumala on hyvä pitää mielessä koko ajan. Tässä mielessä rukous on omaa puhettani omalle itselleni. Päivän mittaan kannattaa muistaa rukouspyyntöjämme, kerrata Jeesuksen rukousta ja siunata itseään ristinmerkillä. Pyydä Jumalaa siunaamaan kaikki toimesi ja tee kaikki hänen kunniakseen.

Mutta ennen kaikkea rukous on puhetta Jumalalle. Hän kuulee rukouksesi ja vastaa siihen, jos se on sinulle pelastukseksi. Rukouksessa ei pidä painostaa Jumalaa, esittää hänelle omia haluamisiamme, kertoa hänelle asioita, joita hän jo tietää tai neuvoa häntä. Rukous osoittaa meille oman paikkamme Jumalan palvelijoina ja herättää meissä katumuksen ja halun täyttää Hänen tahtoaan.

Rukous kertoo, mistä tulet ja minne olet menossa. Kaikki tekstit eivät välttämättä tunnu kertovan sinun elämästäsi mutta ennen pitkää huomaat, että ne asiat ovat sinussa vaikka et ole huomannutkaan. Me olemme monesti kovin sokeita, sille millaisia me oikeasti olemme emmekä helpolla huomaa vikoja ja puutteitamme.

Rukous on ovemme hengellisten maailmaan. Mutta se on samalla ainoa tapa jolle me voimme suojautua kiusaajaa vastaan ja taistella himoja vastaan jotka ajavat meidät kauas kaikesta hyvästä. Rukous on kuin sota-asu, se pitää pukea päälle ennen taistelua, myöhäistä silloin kun taistelu on jo alkanut. Opettele siis turvautumaan Jeesuksen nimeen silloin kun olet vielä turvassa eikä pahempaa ole tapahtunut.


2) Hiljentyminen

Meille jokaiselle on varattu tehtävä tässä maailmassa. Tämä tehtävä on meille usein kuitenkin jäänyt hämäräksi, jos emme ymmärrä Hänen suurempaa suunnitelmaansa.

Emme voi kuulla Jumalan kutsua, jos häly täyttää jatkuvasti elämämme. Me tuskin koskaan saamme nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, sillä meitä ympäröi jatkuvasti jokin ääni. Kellon tikitys, ilmastoinnin humina, kolahduksen, narinat, liikenne. Monet asiat vaativat huomiotamme ja meidän reaktioitamme: työelämä, tuttavat, puhelin, sähköposti, tietyn kelloon aikaan tapahtuvat asiat... Aina tavoitettavissa ja saatavilla.

Kerran kuuntelin Lapissa lähes täydellistä hiljaisuutta. Se oli häkellyttävää ja ihmeellistä. Oli syksyinen yö ja istuin kuistilla enkä kuullut käytännössä mitään. Oli vain musta yö, tähtitaivas ja oma hengitykseni. Tuntui, että olin yksin koko maailmassa mutta samalla aikaa koko maailma oli tässä läsnä edessäni. Se oli melkein mystinen kokemus.

Ortodoksisen hengen elämän ydin on hiljaisuudessa, hesykhiassa. Hiljaisuudessa me voimme kohdata itsemme ja Jumalan. Minusta olisi hyvä, että jumalanpalveluksissa hyödynnettäisiin hiljaisuutta enemmän osana rukousta, kuten esim paastoliturgiassa tai Jeesuksen rukouksessa.

Hiljaisuus ei merkitse vain ulkoista hiljaisuutta vaan myös sisäisen keskustelimme vaimentamista ja sen korvaamista lakkaamattomalla rukouksella. Tämä on todella vaativa harjoitus ja siinä helposti menee vuosikausia ellei -kymmeniä. Kaksi apua tähän kuitenkin olen löytänyt, työntekeminen ja rukousnauha. Rukousnauha on pelkästään ulkoinen apuväline mutta olen itse huomannut, että se auttaa paljon keskittymisessä erityisesti Jeesuksen rukoukseen. Joutilaisuuden korvaava työnteko pitää myös turhat ja vahingolliset ajatukset loitolla.

Meitä auttaa paljon myös se, että suljemme kotonamme kaikki äänilähteet. Hiljaisuuden tärkein asia on se, että silloin kuulet oman mielesi puhetta ja ääntä. Millaista ääntä ja keskustelua kuulet, sellainen sinä olet. Hiljaisuus voi aluksi tuntua ahdistavalta ja pelottavalta mutta siitä oppii nauttimaan hyvin nopeasti. Mielen negatiivista puhetta ei kannata pelästyä, sillä sitä on helppo lähteä muokkaamaan ja tervehdyttämään, etenkin alkuvaiheessa.

Ensi askel on oman suun puheen vaientamista. Mieti mitä aiot sanoa ja ennen kuin sanot mitään, mitä onko se tarpeellista, hyödyllistä, parantavaa ja hyvää. Erityisesti kannattaa lopettaa turhanpuhuminen ja juoruilu. Kun tässä onnistuu edes pikkuisen, pääsee nopeasti jyvälle siitä, mitä hengellinen elämä on. Seuraava askel on vaientaa omat tuomitsevat ajatukset.

Mielessä helposti syntyy tuomitsevia ajatuksia mutta alkuun, vaikene. Ensi alkuun älä kiinnitä niihin huomiota, vaan jatka eteenpäin aivan kuin et olisi kuullutkaan sitä. Myöhemmin mieti tarkkaan, miksi sinä haluat tuomita vaikka itse olet syntisistä ensimmäinen ja suurin anteeksisaanut tässä maailmassa. Tuomitsemisen sijaan siunaa joka kerta, vaikka olisitkin jo ehtinyt tuomita. Kiitä Jumalaa tästä ihmisestä, siitä, että hän tulee luoksesi opettamaan sinulle jotakin sellaista, jota et vielä ymmärrä ja pyydä anteeksi tuomitsemistasi.


3) Armahtaminen

Samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Armahtava ihminen kaipaa luonnostaan rakastavaa Jumalaa, joka on kaiken armollisuuden lähde. Samalla tavalla me tulemme Jumalan kaltaisistasi, kun opettelemme armahtamaan lähimmäisiämme. Jumala paljastaa itsensä sellaisille jotka kaipaavat hänen läheisyyttään ja jotka uskoen lähestyvät häntä.

Miksi armahtaminen on sitten olennaista? Siksi että ilman sitä me emme kykene aidosti katumaan ja löytämään armoa Jumalan edessä. Katumus, kääntyminen, palaaminen ja uusi elämä on ensimmäinen askel. Jos tämän jätämme tekemättä, kaikki myöhempikin on turhaa.

Me emme myöskään opi tuntemaan armahtavaa ja rakastavaa Jumala ellemme opettele taivaan valtakunnan sääntöjä ja lakeja. Sitä yhteistä kieltä, jota taivaassa puhutaan. Se on rakastamista ja anteeksiantamista.

Anteeksiantamisessa ja -pyytämisessä on vähintään kaksi tärkeää hengellistä ulottuvuutta. Ensimmäinen on hyvin käytännöllinen ja se merkitsee sitä, että me opimme sopimaan ja opimme katumaan. Katuminen on itsemme näkemistä sellaisina kuin todella olemme, se on itseemme menemistä. Kun tämän ymmärrämme me huomaamme seuraavan asian eli sen kuinka nöyryys ja herkkyys enenee meissä ja sieluumme kehittyy paikka jossa on tilaa Jumalalle.

Pyydä ja anna anteeksi monta kertaa päivässä. Ellet kykene armahtamaan, älä tuomitse ja vaikene. Suurin este meidän itsemme ja Jumalan välillä on sopimattomat asiat lähimmäistemme kanssa.


4) Maailman kokeminen hengellisin silmin

Ikonit näyttävät meille häivähdyksen hengellisestä maailmasta. Kaunis rukous voi työstää mieltämme koko päivän ja saada meissä aikaan hyvää muutosta. Kirkkoveisu, jonka kuulimme kirkossa, jää soimaan korvaamme ja pian tapailemme psalmin sanoja kävellessämme kaupungilla. Ehkä liturgiasta jää itu mieleemme ja teemme hyvän työn toiselle ihmiselle.

Herran pyhä ehtoollinen on se Herran rukouksen mainitsema jokapäiväinen leipämme, jota me tarvitsemme. Valmistaudu ehtoolliselle aina huolella paastoamalla edellisenä iltana ja lue ehtoolliselle valmistavat rukoukset. Elämä on parhaimmillaan kaiken näkemistä liturgiasta käsin ja Jumalan rakkauden havaitsemista elämässämme. Kaikella on alkusyy, tarkoitus ja päämäärä. Jokaisella valinnallamme on merkitystä ja vie meidät joko lähemmäs tai kauemmas Jumalaa.

Koko maailma on Jumalan rakkauden ilmentymää. Meille on annettu monia mahdollisuuksia osoittaa tätä samaa jumalallista rakkautta lähimmäiselle, mutta harvoin niin teemme. Sen vuoksi usein elämässä käykin päinvastoin. Sen vuoksi me näemme päivittäin kollektiivisen lankeemuksen seurauksia. Sodat, nälänhädät, sairauksien leviäminen, terrorismi, kuvaavat ihmisen raakuutta ja epäuskoamme Jumalaan.

On monesti sanottu, etenkin Suomessa, että luonto on Jumalan toinen evankeliumi. Tämä on totta niin kauan kun pääpaino on kirkon evankeliumissa ja ymmärrämme luomakunnan suhteessa Raamattuun. Me näemme luonnossa Jumalan luomistyöstä ja tarkkailemalla tätä kaikkea me voimme nauttia sen kauneudesta ja ehkä ymmärtää paremmin oman paikkamme tässä maailmassa.

Luonnossa tapahtuva kiertokulku on ja harmonia ovat meidän elämämme esikuvaa ja ne opettavat meille tämän maailman väliaikaisuutta. Nyt syksyllä puun lehdet kellastuvan ja ne pudottavat lehtensä. Samalla tavalla myös elämämme menee vääjäämättä kohti kuolemaa ja me joudumme joka päivä antamaan osan lehdistämme ja maahan pudottuaan ne kuolevat. Kevät on Suuren paaston ja Pääsiäisen aikaa ja kertoo keille uuden elämän synnystä.

Kaikella, mitä tapahtuu, on tarkoituksensa. Maailman tarkoitus ei ole palvella meitä vaan kasvattaa meistä Jumalan valtakunnan asukkaita. Siihen me tarvitsemme nöyryyttä, kuuliaisuutta ja kärsivällisyyttä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Sitä meille vastoinkäymiset opettavat. Älä kapinoi ja nurise kun Jumala tarjoaa sinulle mahdollisuutta kasvaa.


5) Rakasta elämää ja muista kuolemaa!

Ihmisen elinaika on hämmästyttävän lyhyt. Etenkin jos vertaamme tätä elämää iankaikkiseen elämään. Silti vain harva käyttää tämän elämänsä siihen, että valmistaisi sieluaan pelastusta varten. Me menemme mieluummin testaamaan härkiämme, katsomaan ostamaamme maatilkkua. Kyselemme rikkaina miehinä, kuinka voisimme pelastua ja rakennamme suurempaa varastoa, jonne voisi varastoida ylimenevän satomme. Vertailemme itseämme toisiimme kuin fariseus publikaaniin.

Jos kristinusko pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi rakkaus. Eikä mikään muu rakkaus kuin sellainen, joka on valmis lähtemään meistä itsestämme uhrautumaan toisen puolesta, vuodattamaan oman verensä, ja antaman kaiken anteeksi ilman ehtoja. Pelkästä rakkaudesta. Ja tämä rakkaus on valmis antaman kaiken ja tämä kaiken antaminen osoittautuu niin suureksi, että se voittaa kuoleman käsittämättömän vallan. On erikoista, että meidän kykymme tuntea Jumala on sidottu pelkästään rakkauteen. Jumalan voi oppia tuntemaan vain rakastamalla.

Kristus käski meitä ristin sunnuntain evankeliumissa kadottamaan elämämme, jotta me pelastaisimme sen. Onko tämä ristiriidassa sen kanssa, että elämää pitäisi rakastaa? En usko. Elämä on Jumalan antama lahja meille, joka kertoo Pyhän Kolminaisuuden ylitse vuotavasta rakkaudesta. Siksi meidän elämällämmekin on suuri tarkoitus: löytää rukouksen ja kilvoitukseen kautta tie pelastukseen.


Hengen maailma on merkinnyt minulle elämänpituista matkaa, jolta ei ole ollut paluuta. Kun kerran on aistinut mitä tämän näkyvän todellisuuden toisella puolella, on vaikea tyytyä vain tähän todellisuuteen. Väitän, että se on ainoa todella olemassa oleva todellisuus. Tämä todellisuus, jossa me elämme, on pelkkää heijastusta tuosta tosimaailmasta.

torstai 18. syyskuuta 2014

Ristin tiellä kohti Golgataa



Kolmas sunnuntai peräkkäin kun meille luetaan evankeliumia rististä. Ensimmäisenä sunnuntaina luimme kertomuksen Nikodeemuksen yöllisestä vierailusta Jeesuksen luona ja Jeesus kertoo ristiinnaulitsemisestaan. Seuraavana sunnuntaina (14.9), pyhän ristin varsinaisena juhlapäivänä, kuulimme evankeliumin Herramme ristiinnaulitsemisesta. Nyt tulevana sunnuntaina luemme Markuksen evankeliumin ristin kantamisesta ja Kristuksen seuraamisesta.

Näin pyhä evankelista kertoo:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa."

Hän sanoi vielä: "Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan." (Mark. 8:34 - 9:1)

Kristuksen eläväksitekevä ja kunniallinen risti. Se jättää meihin pysyvän muiston ja herättää iankaikkisen elämän siemenen sydämessämme. Ristin kohtaaminen on kautta aikojen ollut pysäyttävä kokemus meidän ihmisyydellemme, koska se kuvaa kaikkea sitä mitä tämä maailma on: syntymää, elämää ja kuolemaa; se on henkeä ja ainetta, maallista ja pyhää. Se kuvaa äärimmäistä uhria, rakkautta, synnin aiheuttamaa vihaa, julmuutta, myötätuntoa, surua ja sääliä, kaiken loppumista, valoisaa pyhä aamua, toivoa elämästä, inhimillistä heikkoutta ja jumalallista voimaa.

Tuon merkin edessä me joudumme miettimään, kumpaan leiriin me lähdemme. Toinen käyttää brutaalia voimaa uhratakseen yhden muiden edestä, valmis jopa ristiinnaulitsemaan äänekkään joukon niin halutessa. Toinen taas vaikenee ja liittyy siihen hiljaiseen ja iskuja vastaanottavaan joukkoon, joka mieluummin etsii sovintoa ja rauhaa, siunaa ja antaa anteeksi.


Risti on puinen silta

Risti yhdistää taivaan ja maan toisiinsa, luodun ja luomattoman, ajallisen ja iankaikkisen. Kristus tuli ihmiseksi alas maan päälle langenneeseen luomakuntaamme. Hän luopui taivaallisesta kunniasta, otti päälleen langenneen ihmisyyden ja tyhjensi itsensä jumalallisesta voimastaan ja syntyi luolaan järjettömien eläinten keskelle. Hän syntyi neitseestä ja tuli ihmiseksi. Hän tuli täyttämään kaikkihyvän Herramme tahdon ja tuhoamaan synnin vallan, voittamaan kuoleman, tekemään tyhjäksi päällämme olleen kirouksen ja parantamaan meidät synnin sairaudesta. Tämän sodan hän voittaa tyhjentämällä itsensä, luopumalla itsestään ja tulemalla orjan kaltaiseksi.

Jumalan laskeutuessa alas maailmaan meidät nostetaan ylös taivaaseen.
Jumalan tyhjentäessä itsensä meidät täytetään Pyhällä Hengellä.
Jumalan syntyessä ihmiseksi me kasvamme armosta jumaliksi.
Jumalan ottaessa ristin kantaakseen, meidän taakkamme on poistettu.
Jumalan kuollessa ristinpuulle meidän velkakirjamme mitätöitiin.
Hänen nukkuessaan kuoleman unta meille lahjoitetaan iankaikkinen elämä.
Hänen astuessaan taivaaseen meidät pestään lumenvalkoisiksi synneistämme.
Kunnia armahtavaiselle Jumalalle!

Hän tulee ylhäältä alas, jotta me syntyisimme uudelleen ylhäältä. Tämän hän sanoi yöllä Nikodeemukselle. Me olemme syntyneet uudelleen ylhäältä kun meidät on kastettu. Kasteessa me saimme Jumalan lapsen nimen ja saamme tien kulkeaksemme kohti iankaikkista elämää Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Siksi meille annetaan tämän puhdistavan pesun jälkeen valkoinen kastepuku ja risti kaulaamme, tuttujen sanojen kera: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Kristus korotetaan ristille, jotta hän voisi sulkea kaikki luokseen tulleet armoonsa sekä vetää luokseen ja korottaa myös meidät ylös tästä langenneesta maailmasta.

Kristus tulee yhdeksi meistä mutta vielä enemmän - pyhän sakramentin kautta hän tulee asumaan meihin. Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä voittajana ja sen muistoksi me vietämme joka sunnuntai liturgiaa ja nautimme siinä ylitaivaallisen ja verettömän uhrin. Vietämme ylösnousemuksen juhlaa ja pyhitämme koko elämämme. Pyhä liturgia on Herramme voittojuhla kuolemasta, se on tämän elämän ja iankaikkisen elämän juhlaa. Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!

Kaikki tehtiin meitä varten, se tehtiin meidän puolestamme, koska emme itse siihen kyenneet. Tämä tie on avattu meille ja annettu lahjaksi, jotta mekin oppisimme kulkemaan ristin tietä. Kristus valmisti meille kärsimyksen kautta tien iankaikkiseen elämään, jotta me löytäisimme rakkauden taivaallisen Isämme tyköä. Nyt on meidän aikamme toimia.


Kärsivä palvelija ja risti

Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:7)

Ristin kantaminen on sitä, että me olemme valmiita kestämään kärsimystä, vihaa ja huonoa kohtelua, ilman nurinaa ja vastalauseita. Kristus ei ristillä kironnut vangitsijoitaan, hautonut kostoa tai uhkaillut vaan kärsi hiljaa. Hän ei tarttunut vangitsemisensa hetkellä miekkaan tai kutsunut taivaallista sotaväkeä avukseen. Hän vaikeni ja tämä jäi meille esimerkiksi.

Samoin emme mekään todellisina kristittyinä kosta emmekä maksa samalla mitalla takaisin, vaan yritämme yhä uudelleen voittaa hyvyydellä ja antaa anteeksi meitä vastaan rikkoville. Rukoilemalla heidän puolestaan me kannamme lihassamme ja hengessämme koko ihmishistoriaamme koskevaa lankeemusta. Itsellemme me pyydämme vain kestävyyttä ja ymmärrystä käsittämään kohtaamaamme kärsimystä.

Miksi Kristus sanoi, että hänen taakkansa on keveä? Mitä lähemmäs Kristusta me tulemme, sitä keveämmäksi meidän taakkamme käy, koska silloin me ymmärrämme koko ajan selvemmin roolimme tässä maailmassa hänen seuraajinaan. Hänen taakkansa on keveä, koska me emme koskaan tule olemaan yksin kun lähdemme ristin tielle. Keveä, koska me jätämme vanhan Aadamin taaksemme ja tämä kohottaa meidät taivaalliselle tielle. Silloin tiedämme, että kaikki kokemamme kärsimys on väliaikaista ja koituu meidän pelastukseksemme. Pyhät enkelit varjelevat kulkuamme ja kaikki taivaalliset pyhät kantavat rukouksia meidän edestämme.


Kirkastava kärsimys

Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua" (Joh 21:18–19)

Risti kuvaa taakkaamme ja kärsimystämme, jota langennut maailma meille aiheuttaa. Risti on painava eikä kukaan meistä ota mielellään sitä kantaakseen. Mutta samalla risti myös muistuttaa meitä tämän maailman tilapäisyydestä ja herättää lohduttavaa kaipausta taivaalliseen kotiimme, jonne Kristus on tehnyt meille jo asuinsijat. Kenties tuhlaajapoikaan lopulta huomasi sikolätissään, ettei hänellä ole mitään saatavaa tässä maailmassa vaan kaikki isän kotona olleet asiat olivat ne aidot ja todelliset asiat, joita hän kaipasi. Ehkä hän ennen lähtöään vielä pohti kotiinpalaamistaan ja löysi lohtua jaksamiselleen siitä, että hänellä oli koti, josta hän kerran oli lähtenyt. Ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät, hän otti ristin ja lähti paluumatkalle.

Tuhlaajapojan risti oli lihan heikkoutta ja arvostelukyvyn puutetta. Hän rakastui kiihkeästi tämän maailman viettelyksiin ja kadotti elämästään suunnan luullessaan, että tämä elämä on kaikki. Sen vuoksi hänessä on paljon samaa kuin alkuaan pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisessä. Kumpikin löysi pelastuksen, kun he olivat valmiita ottamaan ristinsä.

Kristus kantoi koko ihmiskunnan syntitaakkaa Golgatalle mutta me kannamme oman elämämme taakkaa, joka syntyy meille annetuista haasteista. Meillä kaikilla on omia helmasyntejä: Alttiutemme langeta tietyissä elämäntilanteissa, vaikeita ihmissuhteita, köyhyyttä, katkeruutta, surullisuutta ja masentuneisuutta, kiivastumista ja vihamielisyyttä, turhanpuhumista, sairauksia, epäluotettavuutta, yksinäisyyttä, väsymistä, elämän tarkoituksen kadottamista.

Nämä aiheuttavat meille tuskaa, koska emme siedä epätäydellisyyttämme mutta niissä on olemassa myös kirkastumisen mahdollisuus. Me voimme rukouksen ja kilvoituksen kautta voittaa heikkoutemme ja armosta kasvaa Jumalan kaltaisiksi. Tämän elämän kärsimys ei ole vailla merkitystä, ja siksi pyhät marttyyrit ovat meille vahvoja esikuvia uskollisuudesta tällä ristin tiellä.

Kärsimyksen syvempi tarkoitus on jalostaa meidät ja tehdä otolliseksi iankaikkiseen elämään. Siksi ei välttämättä ole oikein pyytää vapautumista kärsimyksistä vaan pyytää vahvuutta kestää koettelemukset. Pyhä Porfyrios kirjoittaa:

Nyt en pyydä Jumalaa ottamaan minulta pois sairautta, jota Häneltä anoin. Iloitsen, että minulla on se, jotta suuresta rakkaudestani tulisin osalliseksi Hänen kärsimyksiinsä. Jumala kasvattaa minua. ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa (Hepr. 12:6).” – – Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni. (kirjasta "Rakkauden haavoittama", käännös Hannu Pöyhönen)


Matka kohti Golgataa

Hän otti päälleen meidän langenneen ihmisyytemme, sairastuneen luontomme ja otti sen omakseen. Hän oli valmis menemään vieläkin syvemmälle synnin kuolettamaan luontoomme ja jopa kuolemaan puolestamme. Hän astui ihmisyyden syvimpään kuiluun, kylmyyteen ja yksinäisyyteen ja valaisemaan sen jumalallisella valollaan. Hävittääkseen ja tuhotakseen kaiken sen kirotun synkkyyden, joka maailmaan oli tullut käärmeen kavallukseen ja lankeemuksemme seurauksena. Tulemaan ihmiseksi ja kuolemaan juuri ristin kautta, hän otti sen aseeksi syntiä ja kuolemaan vastaan. Hän otti vastaan kuoleman, nujersi sen.

Ristin kantamisen palkinto on kaikkea muuta kuin mitä tämä maailma ymmärtää palkitsemisella. Me löydämme lopulta itsemme nälkäisinä, janoisina, herjattuina ja vainottuina Kristuksen tähden. Me tulemme murheelliseksi ja köyhyys on osanamme. Nämä kaikki edeltävät lopullista uhriamme, ristiinnaulitsemista ja itsestämme luopumista. Risti on kuin ikonostaasi, sen edessä on tämä maailma ja sen takana on taivas. Risti on kuninkaan ovet jonka kautta me voimme astua pyhien maailmaan.

Risti ei siis tarjoa meille välitöntä palkintoa. Se tarjoaa meille pitkän ja kapean tien pelastukseen, jossa meidän pitää päivä toisensa jälkeen oppia laittamaan Kristus ensimmäiseksi ja myöhemmin jopa ainoaksi asiaksi. Me olemme kutsuttuja luopumaan itsestämme. Miksi lähteä tälle vaivalloiselle matkalle? Siksi, että se on tämän elämän syvin tarkoitus, seurata Kristusta. Tätä tietä seuraamalla me voimme saapua pyhään kaupunkiin, löytää sieltä sellaisen juhlatalon, jossa juhlavieraiden riemuääni on lakkaamaton ja Hänen kasvojaan näkevien ihastus on loppumaton. Se on meidän kotimme, jonne tuhlaajapoikakin palasi.

Ristin kantaminen johdattaa meidät aitoon elämään. Me saamme hylätä kaiken väliaikaisen, omat himomme, tämän maailman viettelykset ja seireenit. Ristin tielle lähtiessämme luovumme niistä haaveista, jota aivan valtavan massiivinen markkinakoneisto meille myy. Ristintiellä me emme tule saamaan  tyydytystä, jota ruoka meille tarjoaa vaan meille tarjotaan yksinkertaista ravintoa ja paastoa, viihteen sijaan me nautimme iankaikkisen elämän kajastuksesta, päihteiden sijaan me juovumme Pyhästä Hengestä. Meille annetaan yksinkertainen mutta aito tapa elää ja tämä on ristin palkinto. Sinä tunnet itsesi eläväksi etkä ole tässä maailmassa ilman päämäärää.

Kirkon alttari- ja käsiristeissä on usein kuvattu toiselle puolelle ristiinnaulittu Kristus ja toiselle puolelle kuoleman voittanut ylösnoussut Kristus. Kun kaikki näyttää loppuvan, niin uusi alkaa. Käännämme Herramme ristin silloin toisin päin. Kun normaalisti katselemme ristillä kuollutta Kristus, me näemme kääntöpuolella ylösnousseen Kristuksen. Nämä kaksi kuvaa kertovat meille syvimmän totuuden, joka ristiin on kuvattu: paratiisia vartioiva enkeli, jonka kädessä on leimuava miekka, on poistunut ja paratiisin ovet ovat avoinna. Kristus kuoli, voitti kuollessaan kuoleman ja nousi kuolleista antaen meille elämän, ja niin elämä hallitsee. Samoin myös meidän tulee kuolla ristillä tälle maailmalle ja nousta yhdessä Kristuksen kanssa kuolleista uuteen elämään. Tule ja astu sisään!

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Nöyryyden ja kärsivällisyyden koulu















Tänä iltana kirkko ryhtyy viettämään Marian syntymän juhlaa. Juhla on kirkkovuoden ensimmäinen ja se kuuluu 12 suureen juhlaan. Marian syntymän varjoon jää usein kertomus lapsettomasta pariskunnasta, joka kärsi vuosikymmeniä ihmisten halveksunnasta. Marian vanhemmat, Joakim ja Annan viettivät hurskasta elämää mutta yrityksistään huolimatta he eivät saaneet lapsia.

Koko tämä tapahtumaketju on täynnä koskettavaa inhimillisyyttä. Ulkopuolisten heittämä epäilys Annan ja Joakimin päällä lapsettomuuden takia: mihin syntiin he olivat syyllistyneet, koska eivät voineet saada jälkeläistä?  Et ole sen arvoinen, että voisit uhrata Jumalalle noilla lapsettomilla käsilläsi. sanottiin Joakimille kun hän oli temppelissä uhraamassa. He omistivat kaikesta huolimatta elämänsä Jumalalle vaikka heistä varmasti välillä tuntui kuin Jumala oli ikäänkuin kääntänyt kasvonsa pois heidän hädästään. Silti heidän uskonsa säilyi kuin vanhurskaalla Jobilla.

Ehkä Anna kertoi myöhemmin Marialle tästä pitkästä odotuksesta ja kenties tästä tarinasta kumpusi Mariassa ihailemamme nöyryys ja kärsivällisyys. Kaikkina noina vuosina, kun Joakim ja Anna kävivät läpi tätä häpeäänsä ja kilvoittelivat, Pyhä Henki oli heidän kanssaan. Se lohdutti ja piti yllä heidän uskoaan. Aika ja ikuisuus kohtasivat heidän elämässään: he tiesivät kuinka Jobia koeteltiin ja ehkä he muistivat kuinka Jumala oli suojellut kansaansa erämaavaelluksen aikana ja johdattanut heidät luvattuun maahan.

Tuo temppelissä tapahtunut nöyryytys ajoi Joakimin erämaahan ja Annan puutarhaan rukoilemaan entistä palavammin. Pian ylienkeli Gabriel tuo heille ilouutisen ja he vapautuvat lapsettomuudestaan. Joakim palasi Jerusalemiin ja joissakin ikoneissa on kuvattu, kuinka Joakim kietoo Annan syliinsä kaupungin porteilla. Joissakin Joakimia ja Annaa kuvaavissa ikoneissa me näemme kuinka Joakim ja Anna syleilevät toisiaan sängyn edessä, tämä syleily johtaa tämän avioparin rakasteluun ja Annan hedelmöittymiseen. Tästä syntyvä rakkauden hedelmä on Maria ja tätä hedelmöitystä kirkossamme juhlitaan joulukuun 9. päivä, yhdeksää kuukautta ennen Marian syntymää. Anna ei tullut raskaaksi Pyhän Hengen kautta vaan hän sai lapsen miehensä Joakimin kanssa samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä saa lapsia vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Kaikki nuo tarinat, joita vanhurskaiden ihmisten uskollisuudesta kerrottiin, konkretisoituvat heidän elämässään. He elivät myös itse noita kohtaloita ja tunsivat mitä tarkoittaa epävarmuus ja toisaalta luottamus, toivo paremmasta ja kärsivällisyys. Missä tuska oli suurinta, siellä myös toivo ja lohdutus oli suurinta. Myötätunto kärsiviä kohtaan on koko jumalallisen rakkauden perusta tänäkin päivänä.

Marian syntymä oli Jumalan vastaus lapsettoman avioparin rukouksiin. Pyhät Herran esivanhemmat Joakim ja Anna kärsivät lapsettomuuden häpeästä ja olivat jo tulleet vanhaksi, kunnes Jumala vastasi heidän rukoukseensa. Anna tuli raskaaksi ja synnytti Joakimille lapsen,  Marian. Häpeä väistyi heidän elämästään ja saivat suuren siunauksen tyttärestään Mariasta, josta tuli Elämän äiti.

Tänään lapsettomuuden siteet heltiävät, | sillä kuultuaan Joakimin ja Annan rukoukset | Jumala antaa heille, jotka eivät toivoa omanneet, | totisen lupauksen, että he synnyttävät jumalallisen lapsukaisen, | josta Hän itse, kuvaamaton, oli syntyvä. | Hän ihmiseksi tuleva antaa enkelien veisata hänelle: || Iloitse, armoitettu, Herra on sinun kanssasi. Joulukuun yhdeksännen päivän tropari


Lapsettomuus

Joakimin ja Annan lapsettomuudesta kärsitty tuska on tätä päivää, se on samaa tuskaa niin silloin kuin tänäänkin. Torstain Hesarissa oli pitkä artikkeli lapsettomuudesta otsikolla: Pitäisikö erota, jos puoliso ei voi saada lapsia?

Lapsettomuus on vaikea asia. Sitä leimaa usein joko itsensä  tai toisen syyllistäminen. Lapsettomuuden tuskaan liittyy vertailu toisiin perheisiin, mielialan vaihtelut, epäonnistumisen tunne miehenä tai naisena, hedelmällisyyshoitojen synnyttämät paineet, toiveet ja turhautumiset, sukulaisten ja ystävien odotukset, yhteiskunnan normit perhellisten elämänmuodosta, jota pidetään ainoana "oikeana". Asiasta tulee tunnekysymys vaikka asialla ei välttämättä ole mitään tekemistä tunteiden kanssa tai toisen ihmisten elämän valintojen kanssa.

Aikuisilla on luontainen tarve saada jälkikasvua ja nähdä oman elämän jatkuminen omissa lapsissa. Vanhemmuus on yksi ikiaikaisista tarpeistamme ja vieteistämme kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta. Annan ja Joakimin aikaan oli siten erilainen, että heidän pärjääminen liittyi olennaisesti lapsiin ja yhteisöön, jossa he elivät. Juutalaisessa kulttuurissa lapset olivat Jumalan lahja ja Herran erityinen siunaus pariskunnalle. Ilman lapsia vanhuus saattoi olla hyvinkin vaikeaa, koska lapset takasivat toimeentulon ja selviytymisen vanhuudessa.

Mutta he eivät hylänneet uskoaan eivätkä nousseet toisiaan vastaan. He varmasti epäilivät Herransa olemassaoloa kaikkein vaikeimpina hetkinä mutta tuo epäily vain todisti heidän elävästä uskostaan. Ehkä he paremmin olivat sisäistäneet Jumalan katselmuksen ja huolenpidon elämässään ja osasivat tyytyä siihen, mitä heille oli annettu. He eivät eristäytyneet tai muuttuneet katkeriksi toisia ihmisiä kohtaan. Kerrotaan, että he antoivat tuloistaan kolmanneksen temppelille ja toisen kolmanneksen hyväntekeväisyyteen.

Mikä oli kaiken sen odotuksen lopputulos Joakimin ja Annan elämässä, ja toivottavasti ylös meidänkin elämässämme? Me voimme erilaisten kärsimysten kautta oppia tuntemaan myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Olemaan kiitollisia niistä pienistä asioista, joita meillä jo on. Ehkä opimme laittamaan elämämme asiat tärkeysjärjestykseen, meillä on koti, läheisiä, oma seurakunta, me olemme terveitä.  Ehkä me pitkän odotuksen kautta löydämme nöyryyden ja kärsivällisyyden - tien, joka vie Kristuksen luo.

Apostoli Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle: Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä,  kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. (Room. 5:3-5)


Lupauksen lapsi - Maria syntymä

Mutta mitä sitten tapahtui? Miten hänestä tuli sielujemme pelastaja? Maria kasvoi taivaiden valtiattareksi uskosta ja Jumalan armosta. Maria tuotiin kolmen vanhana temppeliin ja hänet kasvatettiin siellä. Joakimin kerrotaan kuolleen 79 vuoden ikäisenä ja Anna 80 vuoden ikäisenä.

Maria kasvoi rukouksessa ja paastossa ja salaisella tavalla hän valmistautui ottamaan vastaan Jumalan sanaa ja hän ottikin vastaan Sanan. Maria, eikä kukaan meistä, tiedä lopullista syytä kilvoitukselle, eikä kukaan meistä tiedä sitä, mihin tilanteisiin tämä nykyinen hetkemme meitä valmistaa. Kaikki on Herran kaitselmuksessa, kaikella voi olla tarkoituksensa, jopa lankeemuksillammekin. Tärkeintä on oppia rukoilemaan, että ymmärrys sielussamme kasvaisi ja tulisimme otollisiksi vastaamaan Jumalan pelastavaan kutsun myöntävästi.

Sinun syntymäsi, Jumalansynnyttäjä Neitsyt, | toi ilosanoman koko maailmalle, | sillä sinusta koitti vanhurskauden aurinko, Kristus, meidän Jumalamme, | joka tehtyään tyhjäksi kirouksen tuotti siunauksen | ja poistettuaan kuoleman antoi meille iankaikkisen elämän. Juhlan tropari

Maria valmistui sanomaan, että hän on Herransa palvelijatar, marttyyrit olivat valmiita olemaan uskollisia kuoleman hirvittävyyksien edessä, jumalankantajat olivat valmiita kestämään kaikkea mahdollista jotta evankeliumin liekki ei sammuisi autiomaassa pahan hengen kiusatessa heitä. Tähän kaikkeen nämä pyhät valmistautuivat. Ja kun me niin helposti voimme turmella elämämme pyhän tarkoituksen viettämällä välinpitämätöntä ja joutilasta elämää.

Maria on suurin pyhistä ja hän on kaikkein kunnioitetuin kaikista luoduista, jopa enkeleitäkin ylempi. Kerubeja kunnioitettavampi ja serafeja verrattomasti jalompi... Marian kunnioitus liittyy aina Kristukseen, samoin kuin kirkko saa arvonsa vain Kristuksen kautta. Hän on Kristuksen valtaistuin ja arvoasteikoltaan seuraava Pyhästä Kolminaisuudesta. Hän istuu Kristuksen oikealla puolella. Maria on ensimmäinen ja suurin kristitty. Hän on meidän kaikkien esirukoilija ja esikuva. Maria on liiton arkki, koska hän kantaa sisällään uutta lakia, Kristusta. Maria on kaikki superlatiivit.


Maria, meidän puolustajamme

Karkaako Maria ylisanojen myötä jonnekin kauas hengellisiin sfääreihin vai voimmeko tuntea hänet rakkaaksi puolustajaksemme Jumalan edessä, joka tuntee erityistä hellyyttä ihmisiä kohtaan? Se riippuu meistä. Meidän on rohkeasti lähestyttävä häntä ja ottava hänet omaksemme. Kaikista ylisanoista ja superlatiiveista huolimatta hän on meidän hengellinen äitimme ja tärkein esirukoilijamme. Hän parhaiten tietää äitinä mitä on inhimillinen heikkous, mitä on maailman pahuus ja miten se raatelee meidän elämäämme. Maria on tuntenut omassa elämässään hyvin konkreettisesti, mitä on epäoikeudenmukaisuus, nöyryys ja kärsivällisyys.

Marian kohdalla on olemassa koko ajan se vaara, että me menetämme inhimillisen Marian, joka oli samanlainen kuolevainen kuin kuka tahansa meistä. Hän todella syntyi ihmiseksi ja kuoli apostolien ympäröimänä. Koko kristinuskon suurin voima on heikkoudessa ja kaikkein suurin pyhyys ja jumalallisuus on inhimillisyydessä ja nöyryydessä. Kristinusko on vastakohtien uskonto sanan merkityksestään, koska Kristus yhdisti itsessään kaiken.

Maria rakasti eniten Kristusta ja Kristus rakasti eniten häntä, omaa äitiään. Hän oli kaikkein läheisin Herrallemme. Maria on siunatuin meistä kaikista, mutta hän myös kärsi eniten meistä kaikista. Jumala antoi ainokaisen poikansa meidän elämämme edestä. Maria antoi myös ainoan poikansa meidän puolestamme. Sen takia Maria todellakin on meille tiennäyttäjä. Hän osoittaa kädellään Kristusta, joka ei ole vain päämäärä, jota kohti me kuljemme vaan hän on myös kanssakulkijamme, veljemme.


Lopuksi

Koko kristinuskon historia on rukouksen ja kilvoituksen tarinaa. Se on täynnä kertomuksia ihmisistä, jotka avaavat, kun Kristus kolkuttaa heidän sielunsa ovea. He oppivat hiljentymään ja löytämään tästä tyhjyydestä sen olennaisen tarkoituksen elämälleen, Jumalan tahdon mukaisen elämän. He löytävät elämälleen tarkoituksen ja vaikka maailma yrittäisi sen kukistaa, he pysyvät siinä kiinni rukouksen voimalla.

Miksi Maria oli otollinen synnyttämään Vapahtajamme? Pitkällisen kilvoituksen seurauksena hän taivutti oman tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi. Hän jalostui kilvoituksessaan ottamaan vastaan Jumalan sanan, tutkiskeli sitä ja hyväksyi sen. Hänen vastauksensa on ilosanoma, koska siitä syntyi tapahtumaketju, josta meille koitti pelastus synnistä ja kuolemasta.

Mitä väliä tällä kaikella on tänä päivänä? Tuo myönteisen vastauksen mahdollisuus on meidän kaikkien sielussa odottamassa. Ei meistä kenestäkään Mariaa tule mutta jokaisesta voi tulla se ainutlaatuinen Ristin kantaja. Sillin ihminen kirkastaa Jumalan kuvan itsessään ja kasvaa siihen kauneuteen joka hänen sisässään siemenenä on. Tällä tiellä me tarvitsemme samaa uskoa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, jota Joakimilla ja Annalla rukouksen lahjana.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Luomakunnan päivänä: kiitosuhri




Tämä kirkkovuotemme ensimmäinen päivä on pyhitetty luomakunnalle. Uusi pelastuksen vuosi on alkanut ja tulevat kuukaudet tulevat olemaan meille armon täyteisiä kunhan vain käännyimme ja turvaamme elämässämme Jumalan hyvyyteen. Tänään puhumme kiittämisestä ja uhraamisesta, jotka ovat hyvin olennainen osa tätä luomakunnan päivää.

Sinä toit minut tähän elämään kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita, tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa. Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi. Kiitosakatistoksen toinen iikossi

Olin viikonloppuna Porin tiistaiseuran järjestämällä perheleirillä Merikarvialla. Meren rannalle oli tullut mukavasti perheitä mukaan ja vietimme aurinkoisen viikonlopun aikaa yhdessä viettäen. Lauantaina toimitimme kiitosakatistoksen eli akatistoksen luomakunnalle. Meren äärellä, auringon välkkyessä rantapuiden takaa ja Herramme ristiä katsellen tuo palvelus oli ainutlaatuinen. Toki luonnonhelmassa toimitetuissa palveluksessa on aina jotain ihmeellisen aitoa, välitöntä ja puhdasta, koska silloin me koemme ja näemme luonnon sellaisena kuin se meille annetaan. Aamulla jatkoimme liturgialla ja vedenpyhityksellä.

Nämä kaikki kolme palvelusta ovat hyvin luontokeskeisiä. Akatistos on pelkkää kiitosta kaikesta, mitä me näemme ja koemme, ja siinä puetaan sanoiksi Jumalan huolenpito ihmiskunnasta. Liturgia on kiitosuhria koko luomakunnan puolesta ja tuon palveluksen kautta koemme kuinka synti ja kuolema on kukistettu ja elämä on saanut voiton Kristuksessa. Vedenpyhitys jatkaa liturgian voittosanoman julistamista ja siinä saamme itsellemme pyhää vettä juomista ja vihmomista varten, jotta pyhittäisimme kaiken elämässämme olevan Jumalalle.


Uhraamisen teema

Kiitoksen ja pyhittämisen perusta  on alttarissa ja uhraamisessa. Uhraamisella on  erilaisia merkityksiä mutta suurin omalta kannaltamme on jakaminen ja kiitoksen osoittaminen kaikesta, mitä me olemme saaneet. Uhraaminen on sitä, että me rakennamme alttarin, otamme jotakin kallisarvoista ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta, me pyhitämme tuon lahjan Jumalalle. Sinun omaasi, sinun omistaisi, me sinulle uhraamme, kaiken tähden, kaiken edestä!

Tämä papillinen työ tarkoittaa erottamista ja jakamista. Me otamme eroon maailmasta, kohotamme sen ja omistamme sen Luojallemme. Sen vuoksi tuo uhrattava asia myös jaetaan meidän kaikkien kesken ja se muodostaa pelastavan siteen jokaisen siihen osallistuvan välille.

Suurin tehtävämme tässä luomakunnassa on papillinen. Ottaa luonnosta ja kohottaa se kiitoksena Luojallemme kaikesta. Ylevin muoto tästä on Herran pyhä ehtoollinen, jossa me otamme viljaa ja viinipuun antia, valmistamme ne omien kättemme kautta ja uhraamme ne kiitoksella Jumalalle. Sitä on eukaristia. Kun Kristuksen kirkastumisjuhlassa siunaamme maan satoa, kyse on myös samasta asiasta.

Valtias Herra, meidän Jumalamme, joka olet käskenyt jokaisen tuoda Sinulle uhrinaan Sinun omaasi Sinun omastasi, ja annat vastalahjaksi iankaikkista hyvääsi; Sinä, joka suopeasti vastaanotit leskeltä hänen voimiensa mukaisen uhrin, ota nytkin vastaan palvelijasi (nimi) esiin kantama lahja ja katso se arvolliseksi katoamattomaan aarteistoosi. Ja anna hänen (heidän) ja hänen omiensa runsaasti nauttia myös ajallista hyvää. Rukous uutishedelmiä tuotaessa

Parhaimmillaan ja aidoimmillaan uhri merkitsee sitä, että me luovumme ja tingimme omastamme, jotta voimme antaa Jumalalle kiitoksen hänen hyvyydestään. Emme anna sekundaa vaan parasta, jota meillä on. Se opettaa meille hyvällä tavalla luopumista, varoittaa meitä kiintymyksen vaarasta ja auttaa meitä huomioimaan omia lähimmäisiämme.

 Tämä uhraaminen kulkee punaisena lankana läpi Raamatun. Muistamme kuinka monissa eri kohdin autuaat ja pyhät ihmiset ovat rakentaneet alttarin ja uhranneet Jumalalle kiitosuhria hyvyyden tähden. Kain ja Abel toivat kumpikin oman uhrinsa, siitä mitä he olivat työllään saaneet aikaan. Kun Nooalle selvisi, että tulva oli ohitse, hän luonnollisesti kiitti Jumalaa ja rakensi alttarin uhriaan varten.(1. Moos. 8:20)

Aabrahamin uhri on koko Raamatussa vertaansa vailla, samoin kuin hänen uskollisuutensa, kun hän oli valmis uhraamaan tekemällään alttarilla ainoan poikansa Jumalalle. Myöhemmin Mooses sai erityiset ohjeet erilaisten uhrien toimittamiseen ja kuningas Daavid puhuu soveliaasta uhrista Jumalalle, joka ei välttämättä olekaan polttouhri vaan otollinen asenne Jumalaa kohtaan (Ps. 51). Profeetta Jesajan kertoo, kuinka valittu kansa on langennut niin moniin synteihin, että heidän uhrinsakin haisee Jumalan edessä (Jes. 1:13). Uudessa testamentissa tämä uhri saavuttaa äärimmäisen muotonsa rakkauden syvyyden tähden ja koko uhrikäsityksemme mullistuu.


Muistaminen

Uhraaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muistamme Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota me olemme saaneet. Muistamisella on hyvin suuri merkitys Raamatussa ja koko suhteemme Jumalaa rakentuu pitkälti muistamiselle. Liturgiassa käytetään paljon aikaa siihen, että muistamme jumalan pelastustekoja ja kertaamme, kuinka Hän on monien eri tapahtumien kautta osoittanut hyvyyttään ihmiskuntaa kohtaan. Ja jotta me muistaisimme nuo teot ja ottaisimme vaarin hänen kutsutaan... Lopulta me uhraamme kiitosuhrin Jumalalle, koska hän on osoittanut meille niin suurta rakkautta ja haluaa edelleen jatkaa hyvyyttään meitä kohtaan.

Ja antaessamme tuon uhrin, me saamme suurimman lahjan, mitä voimme kuvitella: elämän, yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän Jumalan rakkaudessa. Katsoessamme taaksepäin, me voimme ymmärtää, kuinka hyvää huolta meistä pidetään jatkossakin, jos vain turvaamme Kristukseen!

Kiitosuhrin antaminen ei koske vain kirkon papistoa, vaan jokaista kirkon jäsentä.  Eikä tämäkään vielä kerro kaikkea: liturgiaan ei osallistu pelkästään koko seurakunta vaan salaisella tavalla koko luomakunta, koko näkyvä ja näkymätön maailma. Täynnä on taivas ja maa sinun ylistystäsi! Kiitosuhri on jotakin, joka annetaan meidän jokaisen tähden ja meidän jokaisen puolesta.

Siksi tämän muistamisen päähuomio on siinä, että me olemme uskollisia ja osoitamme uskollisuuttamme uhraamalla. Meidän olemassaolomme riippuu Jumalan armosta ja hyvyydestä ja jos me rikomme tämän liiton olemalla uskottomia, me menetämme oleellisen osan ihmisyyttämme. Me olemme enkelien lailla ylistäviä olentoja ja jos me pidämme mielessämme suuren armon, joka osaksemme on tullut Kristuksen lihaksitulemisessa, me voimme uskoa myös silloin pelastuvamme. Jos siis olemme uskollisia tälle liitolle.


Kirkkaus ja pyhyys tämän kaiken takana

Luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja hän loi maailman hyväksi. Ihmiselle annettiin jo alussa erityinen tehtävä tässä paikassa, kun hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Tänäkin päivänä tämä työmme jatkuu, me saamme maasta elämällemme tarpeellisen juoman ja ravinnon mutta meidän pitää myös huolehtia tästä maasta, joka ravitsee meidät.

Luomakunta on rakkauden osoitus. Maailma ei ole olemassa sattumalta vaan se on luotu ihmiselle asuinpaikaksi. Luomakunta ei myöskään ollut olemassa ennalta jonkinlaisena luvattuna maana, jonka ihmiset sitten ottivat haltuunsa Jumalan käskystä. Tämä maa luotiin meitä varten ja se on pyhä.

Kun Mooses näki palavan pensaan, Herra käski häntä: Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä (2. Moos. 3:1-6).

Kun Jaakob kävi yölevolle Betelissä, hän heräsi äkisti ja huudahti: Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti. (1. Moos. 28: 17).

Kun Pietari kohtasi Kristuksessa luomattoman valkeuden, hän heittäytyi maahan yhdessä Johanneksen ja Jaakobin kanssa. He saivat nähdä Jumalan kirkkauden, joka oli tuleva tämän luomakunnan osaksi.

Näitä pyhyyden kokemuksia on muitakin Raamatussa ja ne kertovat meille jotakin hyvin olennaista tästä luomakunnastamme. Vaikka me uhraamme, olemme uskollisia ja osoitamme rakkauttamme sanoillamme ja teoillamme, me tulemme aina tietämään, että se on kuin pisara meressä verrattuna Jumalan rakkauteen meitä kohtaan. Tänään luomakunnan päivänä, meidän on muistettava olla avoimia ja vastaanottavia tämän pyhyyden ympäröiminä. Herra on meidän kanssamme hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan!