Ylitaivaalliselle uhrialttarille

Liturgia Jumalansynnyttäjän kuolonuneennukkumisen juhlana Vaasassa 2015, kuva: Pirjo Leino

Miksi ihminen on saatettu olemattomuudesta olemiseen, miksi me olemme täällä? Jumala on rakkaus ja meidät on luotu siksi, että me rakastaisimme. Jumalan rakkaus on Hänestä itsestään ulosvirtaavaa energiaa, jonka Hän haluaa jakaa kanssamme. Meidät luotiin elämään hänen yltäkylläisessä rakkaudessa ja jakamaan Hänen hyvyytensä. Sen mitä Jumala on luonnostaan, sen me saamme uskon ja armon kautta lahjana Hnäeltä. Hän on kuin rikas mies, joka jakaa meille kaiken sen hyvyyden, jota Hän itsessään on.

Jumala on pyhä Kolminaisuus, jonka persoonien suhde toisiinsa on rakkaus. On sanottu, että rakkaus yhteen suuntaan on itserakkautta, rakkaus kahteen kaupankäyntiä mutta Jumalan kolminainen rakkaus on pyyteetöntä rakkautta. Tämä PYhän Kolminaisuuden rakkaus on annettu meille jotta me osallistuisimme siitä Valkeudesta jossa Jumala elää. Luomisessa tämä ylivuotavainen rakkaus sai muodon paratiisina, jonne meidät kutsuttiin ylistämään Luojaamme. Me yhdistymme palvonnan kautta enkelien joukkoihin, jotka ylistävät lakkaamatta Jumalaa veisaten: Pyhä, Pyhä, Pyhä!

Meidät on luotu ylistämään pyhää Kolminaisuutta ja seisomaan Hänen kasvojensa edessä. Tästä jalosta tehtävästä kumpuaa olemassaolomme ja kaikki meidän tekemisemme, jopa rakastaminen. Me voimme rakastaa toisiamme oikealla tavalla vain silloin, kun ymmärrämme toisemme veljiksi, sisaruksiksi ja kanssapalvelijoiksi. Joka halveksii tai tuntee vihaa lähimmäistään kohtaan, ei palvele Jumalaa, koska hän ei voi tuntea Jumalaa. Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. (1. Joh. 2:9)


Alttari

Meidän kotimme on alttarin edessä. Jokainen meistä on luotu Jumalan palvelijoiksi ja ylistämisessä me ilmaisemme syvimmän olemuksemme ihmisenä. Ylistäminen ja palvominen on Jumalan rakastamista ja heittäytymistä hänen haltuunsa. Siksi kukaan meistä ei voi olla kristitty, ellei osallistu kirkon jumalanpalveluksiin.

Mikä tarkkaan ottaen alttari on ortodoksisessa kirkossa? Alttari on paikka, jonka ympärille me kokoonnumme toimittamaan eukaristiaa. Varhaisessa kirkossa tämä kokoontumispaikka oli hauta, jonka päällä palvelus toimitettiin. Kirkoissa tämä paikka on alttari, idässä portailla korotettu paikka, jossa on pyhä pöytä. Ennen kuin tämä alttari otetaan käyttöön, siihen sijoitetaan reliikki ja piispa vihkii sen käyttöön.

Pyhän pöydän päällä on antiminssiliina, usein keltainen silkkinen liina, johon on kuvattu Kristuksen hautaaminen ja jossa on reliikki. Kun seurakunta toimittaa liturgian esim. luterilaisessa seurakuntasalissa, pappi ottaa mukaan antiminssiliinan ja toimittaa ehtoollisen sen päällä eikä ilman antiminssiliinaa liturgiaa ei toimiteta.

Alttari on kirkkorakennuksen pyhin paikka. Tätä asiaa kunnioitetaan erilaisilla tavoilla: alttaria saa lähestyä ja koskettaa vain henkilö, joka on vihitty alttaripalvelukseen. Ennen sanottiin, ettei naiset saa tulla alttariin, mutta selvyydeksi on sanottava, ettei alttarin saa tulla miehetkään, ellei heitä ei ole kutsuttu alttaripalvelukseen.

Muistatteko mitä Nooa teki heti vedenpaisumuksen jälkeen? Kyyhkynen oli tuonut hänelle oliivipuun oksan ja Nooa näki taivaalla sateenkaaren. Vanhurskas Nooa rakensi alttarin ja uhrasi Jumalalle.

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle, otti kaikkia uhrikelpoisia karjaeläimiä ja uhrikelpoisia lintuja ja uhrasi ne polttouhrina alttarilla. Ja kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, hän sanoi mielessään: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. (1. Moos 8:20-21)

Entä sen kertomuksen kun eräänä päivänä auringon helteessä isä kulki poikansa kanssa vuorelle uhraamaan Jumalalle uhria? Poika kysyi missä uhri on ja isä tiesi mielessään, että siinähän sinä olet. Jumala oli käskenyt Aabrahamia uhraamaan poikansa ja tätä Aabraham lähti toimittamaan ainoakaisen poikansa Iisakin kanssa. Entä sen hetken kun enkeli riensi keskeyttämään Aabrahamia joka oli kohottanut veitsensä Iisakin ylle. Entä ne naulat jotka lävistivät Vapahtajamme ruumiin Golgatalla ja  sen veren, joka valui Kristuksen ruumiista alas puista ristiä? Marttyyrit antoivat oman verensä tätä samaa tietä kulkien, he uhrasivat itsensä ja elämänsä maailman elämän tähden.

Uhrien aika ei ole ohi. Sama uhriveri virtaa meidänkin päivinä kun moni kristitty Lähi-idässä vuodattaa verensä Kristuksen puolesta, uhraa itsensä uskonsa tähden ja antaa koko elämänsä Jumalalle. Marttyyrien aika ei ole päättynyt. Mutta olemme mekin marttyyreitä eli todistajia - meiltä ei kovin suuria uhreja tosin vaadita mutta niitäkin me monesti pyrimme välttelemään.


Uhri

Alttarista on kirjoitettu yllättävän vähän vaikka se on koko uskomme tyyssija. Me puhumme aika vähän ylistämisessä ja palvomisesta vaikka itse asiassa teemme sitä koko ajan rukouksen kautta: me kadumme, kiitämme ja ylistämme kun me käännymme Jumalan puoleen.

Jumala on armahtanut minua. Minut on neljästi viety alttarin ympäri ja silloin olen antanut valan Jumalalle. Olen kasteessa liitetty Pyhän Kirkkomme jäseneksi, avioliitossa olen solminut liiton vaimoni kanssa ja luopunut itsestäni. Näitä seurasi diakoniksi vihkiminen ja lopulta myös pappeus. Jokin minusta on kuollut kerta toisensa jälkeen ja jotain uutta on syntynyt tilalle. Tätä pyhä apostoli kuvaa hyvin kaste-epistolassaan. Kannattaa lukea tämän roomalaiskirjeen jokainen lause hitaasti ja huolella.

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.

Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta. Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen. Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.

Meidät kastetaan alttarin äärellä, menemme naimisiin ja osa meistä vihitään alttaria kolmesti kiertäen. Kasteen kautta on helpoin ymmärtää että alttari liittyy kuolemaan ja ylösnousemukseen. Sitäpä se elämämme on aidoimmillaan, Jumalan alttarin asettamista elämämme keskiöön ja elämän löytämistä tuon akselin ympäriltä. Me kierrämme alttaria vastapäivään, koska emme mukaudu tähän maailmaan vaan pidämme katseemme Taivasten valtakunnan todellisuudessa.

Uhri tarkoittaa aina jonkun sijasta. Meidän elämämme pelastui, koska emme joutuneet itse maksamaan takaisin velkaa, jonka olimme syntiä tehden koonneet. Sain säilyttää elämäni koska Kristus uhrattiin minun puolestani. Minä voin uhrautua, jotta voisin pelastaa jotain sellaista jota arvostan, kunnioitan ja rakastan enemmän kuin omaa elämääni.


Ylitaivaalliselle uhrialttarillesi

Alttari merkitsee uhria. Me uhraamme jotain itsestämme, annamme pois ja osoitamme arvostustamme ja tingimme. Uhri merkitsee luopumista ja sen antamista Jumalalle. Me emme anna sitä, mikä on meille huonosti kelpaavaa vaan me annamme parhaan Jumalalle ja pidämme itsellämme loput. Siksi me käytämme kirkossa kultaa ja jalokiviä.

Me emme enää uhraa härkiä, nautoja, lintuja vaan meidän uhrille sanallinen yhteysuhri ylitaivaalliselle uhrialttarille. Liturgia on sanallista ja järjellistä palvelustamme Jumalalle. Me olemme ottaneet tämän Jumalan luoman maailman antimia ja uhraamme ne kiitoksena Jumalalle. Parhaimmillaan me uhraamme oman itsemme ja annamme itsemme Jumalan käyttöön.

Tätä on pappeus. Jokainen papiksi vihittävä seisoo pelottavan ja musertavan asian edessä. Hänet asetetaan palvelukseen kantamaan vastuuta, vastaamaan, ei vain itsestään vaan myös laumastaan. Siksi kannattaa huomata, että pappi vihitään aina pyhän liturgian Suuressa saatossa: hän antaa itsensä uhriksi ja hänet annetaan uhriksi. Hän on yhteytemme Jumalaan, hän on kiitoksemme, hän on sovituksemme, hän on uhrattava karitsa.

Apostoli Paavali puhuu tästä sanoessaan: Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. (2. Kor. 2:14-15)

Alttari merkitsee liittoa Jumalan kanssa. Me olemme valittu kansa ja Jumala on ottanut meidät suojelukseensa. Tätä liittoa varten me kokoonnumme alttarin ääreen uhraamaan ja osoittamaan yhteyttämiseen ja omistautumistamme hänelle.

Nouskoon siis meidän rukouksemme, hyvät tekomme ja sanamme  Jumalan kasvojen eteen kuin otollinen suitsutusuhri!

Luomakunnan päivänä: kiitosuhri

Tämä kirkkovuotemme ensimmäinen päivä on pyhitetty luomakunnalle. Uusi pelastuksen vuosi on alkanut ja tulevat kuukaudet tulevat olemaan meille armon täyteisiä kunhan vain käännyimme ja turvaamme elämässämme Jumalan hyvyyteen. Tänään puhumme kiittämisestä ja uhraamisesta, jotka ovat hyvin olennainen osa tätä luomakunnan päivää.

Sinä toit minut tähän elämään kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita, tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa. Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi. Kiitosakatistoksen toinen iikossi

Olin viikonloppuna Porin tiistaiseuran järjestämällä perheleirillä Merikarvialla. Meren rannalle oli tullut mukavasti perheitä mukaan ja vietimme aurinkoisen viikonlopun aikaa yhdessä viettäen. Lauantaina toimitimme kiitosakatistoksen eli akatistoksen luomakunnalle. Meren äärellä, auringon välkkyessä rantapuiden takaa ja Herramme ristiä katsellen tuo palvelus oli ainutlaatuinen. Toki luonnonhelmassa toimitetuissa palveluksessa on aina jotain ihmeellisen aitoa, välitöntä ja puhdasta, koska silloin me koemme ja näemme luonnon sellaisena kuin se meille annetaan. Aamulla jatkoimme liturgialla ja vedenpyhityksellä.

Nämä kaikki kolme palvelusta ovat hyvin luontokeskeisiä. Akatistos on pelkkää kiitosta kaikesta, mitä me näemme ja koemme, ja siinä puetaan sanoiksi Jumalan huolenpito ihmiskunnasta. Liturgia on kiitosuhria koko luomakunnan puolesta ja tuon palveluksen kautta koemme kuinka synti ja kuolema on kukistettu ja elämä on saanut voiton Kristuksessa. Vedenpyhitys jatkaa liturgian voittosanoman julistamista ja siinä saamme itsellemme pyhää vettä juomista ja vihmomista varten, jotta pyhittäisimme kaiken elämässämme olevan Jumalalle.


Uhraamisen teema

Kiitoksen ja pyhittämisen perusta  on alttarissa ja uhraamisessa. Uhraamisella on  erilaisia merkityksiä mutta suurin omalta kannaltamme on jakaminen ja kiitoksen osoittaminen kaikesta, mitä me olemme saaneet. Uhraaminen on sitä, että me rakennamme alttarin, otamme jotakin kallisarvoista ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta, me pyhitämme tuon lahjan Jumalalle. Sinun omaasi, sinun omistaisi, me sinulle uhraamme, kaiken tähden, kaiken edestä!

Tämä papillinen työ tarkoittaa erottamista ja jakamista. Me otamme eroon maailmasta, kohotamme sen ja omistamme sen Luojallemme. Sen vuoksi tuo uhrattava asia myös jaetaan meidän kaikkien kesken ja se muodostaa pelastavan siteen jokaisen siihen osallistuvan välille.

Suurin tehtävämme tässä luomakunnassa on papillinen. Ottaa luonnosta ja kohottaa se kiitoksena Luojallemme kaikesta. Ylevin muoto tästä on Herran pyhä ehtoollinen, jossa me otamme viljaa ja viinipuun antia, valmistamme ne omien kättemme kautta ja uhraamme ne kiitoksella Jumalalle. Sitä on eukaristia. Kun Kristuksen kirkastumisjuhlassa siunaamme maan satoa, kyse on myös samasta asiasta.

Valtias Herra, meidän Jumalamme, joka olet käskenyt jokaisen tuoda Sinulle uhrinaan Sinun omaasi Sinun omastasi, ja annat vastalahjaksi iankaikkista hyvääsi; Sinä, joka suopeasti vastaanotit leskeltä hänen voimiensa mukaisen uhrin, ota nytkin vastaan palvelijasi (nimi) esiin kantama lahja ja katso se arvolliseksi katoamattomaan aarteistoosi. Ja anna hänen (heidän) ja hänen omiensa runsaasti nauttia myös ajallista hyvää. Rukous uutishedelmiä tuotaessa

Parhaimmillaan ja aidoimmillaan uhri merkitsee sitä, että me luovumme ja tingimme omastamme, jotta voimme antaa Jumalalle kiitoksen hänen hyvyydestään. Emme anna sekundaa vaan parasta, jota meillä on. Se opettaa meille hyvällä tavalla luopumista, varoittaa meitä kiintymyksen vaarasta ja auttaa meitä huomioimaan omia lähimmäisiämme.

 Tämä uhraaminen kulkee punaisena lankana läpi Raamatun. Muistamme kuinka monissa eri kohdin autuaat ja pyhät ihmiset ovat rakentaneet alttarin ja uhranneet Jumalalle kiitosuhria hyvyyden tähden. Kain ja Abel toivat kumpikin oman uhrinsa, siitä mitä he olivat työllään saaneet aikaan. Kun Nooalle selvisi, että tulva oli ohitse, hän luonnollisesti kiitti Jumalaa ja rakensi alttarin uhriaan varten.(1. Moos. 8:20)

Aabrahamin uhri on koko Raamatussa vertaansa vailla, samoin kuin hänen uskollisuutensa, kun hän oli valmis uhraamaan tekemällään alttarilla ainoan poikansa Jumalalle. Myöhemmin Mooses sai erityiset ohjeet erilaisten uhrien toimittamiseen ja kuningas Daavid puhuu soveliaasta uhrista Jumalalle, joka ei välttämättä olekaan polttouhri vaan otollinen asenne Jumalaa kohtaan (Ps. 51). Profeetta Jesajan kertoo, kuinka valittu kansa on langennut niin moniin synteihin, että heidän uhrinsakin haisee Jumalan edessä (Jes. 1:13). Uudessa testamentissa tämä uhri saavuttaa äärimmäisen muotonsa rakkauden syvyyden tähden ja koko uhrikäsityksemme mullistuu.


Muistaminen

Uhraaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muistamme Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota me olemme saaneet. Muistamisella on hyvin suuri merkitys Raamatussa ja koko suhteemme Jumalaa rakentuu pitkälti muistamiselle. Liturgiassa käytetään paljon aikaa siihen, että muistamme jumalan pelastustekoja ja kertaamme, kuinka Hän on monien eri tapahtumien kautta osoittanut hyvyyttään ihmiskuntaa kohtaan. Ja jotta me muistaisimme nuo teot ja ottaisimme vaarin hänen kutsutaan... Lopulta me uhraamme kiitosuhrin Jumalalle, koska hän on osoittanut meille niin suurta rakkautta ja haluaa edelleen jatkaa hyvyyttään meitä kohtaan.

Ja antaessamme tuon uhrin, me saamme suurimman lahjan, mitä voimme kuvitella: elämän, yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän Jumalan rakkaudessa. Katsoessamme taaksepäin, me voimme ymmärtää, kuinka hyvää huolta meistä pidetään jatkossakin, jos vain turvaamme Kristukseen!

Kiitosuhrin antaminen ei koske vain kirkon papistoa, vaan jokaista kirkon jäsentä.  Eikä tämäkään vielä kerro kaikkea: liturgiaan ei osallistu pelkästään koko seurakunta vaan salaisella tavalla koko luomakunta, koko näkyvä ja näkymätön maailma. Täynnä on taivas ja maa sinun ylistystäsi! Kiitosuhri on jotakin, joka annetaan meidän jokaisen tähden ja meidän jokaisen puolesta.

Siksi tämän muistamisen päähuomio on siinä, että me olemme uskollisia ja osoitamme uskollisuuttamme uhraamalla. Meidän olemassaolomme riippuu Jumalan armosta ja hyvyydestä ja jos me rikomme tämän liiton olemalla uskottomia, me menetämme oleellisen osan ihmisyyttämme. Me olemme enkelien lailla ylistäviä olentoja ja jos me pidämme mielessämme suuren armon, joka osaksemme on tullut Kristuksen lihaksitulemisessa, me voimme uskoa myös silloin pelastuvamme. Jos siis olemme uskollisia tälle liitolle.


Kirkkaus ja pyhyys tämän kaiken takana

Luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja hän loi maailman hyväksi. Ihmiselle annettiin jo alussa erityinen tehtävä tässä paikassa, kun hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Tänäkin päivänä tämä työmme jatkuu, me saamme maasta elämällemme tarpeellisen juoman ja ravinnon mutta meidän pitää myös huolehtia tästä maasta, joka ravitsee meidät.

Luomakunta on rakkauden osoitus. Maailma ei ole olemassa sattumalta vaan se on luotu ihmiselle asuinpaikaksi. Luomakunta ei myöskään ollut olemassa ennalta jonkinlaisena luvattuna maana, jonka ihmiset sitten ottivat haltuunsa Jumalan käskystä. Tämä maa luotiin meitä varten ja se on pyhä.

Kun Mooses näki palavan pensaan, Herra käski häntä: Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä (2. Moos. 3:1-6).

Kun Jaakob kävi yölevolle Betelissä, hän heräsi äkisti ja huudahti: Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti. (1. Moos. 28: 17).

Kun Pietari kohtasi Kristuksessa luomattoman valkeuden, hän heittäytyi maahan yhdessä Johanneksen ja Jaakobin kanssa. He saivat nähdä Jumalan kirkkauden, joka oli tuleva tämän luomakunnan osaksi.

Näitä pyhyyden kokemuksia on muitakin Raamatussa ja ne kertovat meille jotakin hyvin olennaista tästä luomakunnastamme. Vaikka me uhraamme, olemme uskollisia ja osoitamme rakkauttamme sanoillamme ja teoillamme, me tulemme aina tietämään, että se on kuin pisara meressä verrattuna Jumalan rakkauteen meitä kohtaan. Tänään luomakunnan päivänä, meidän on muistettava olla avoimia ja vastaanottavia tämän pyhyyden ympäröiminä. Herra on meidän kanssamme hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan!