keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Lapsen uskoa ja naivismia



Sunnuntaina oli Vaasassa liturgia ja puhuin opetuspuheessani turvapaikanhakijoista ja Kristuksen ristin kantamisesta. Palautetta tuli paljon ja syynä varmastikin oli televisiointi. Palaute oli pääsääntöisesti positiivista. Itse en ollut kovin tyytyväinen saarnaan vaan minusta siinä oli koko ajan jokin valuvika. Työstin aihetta kauan eikä se silti oikein asettunut. Luulen, että se oli hyvä merkki: jotakin se kai muutti minussa kun mieli jollain tapaa pani vastaan.

Lueskelin alkuviikosta saamaani palautetta ja joku sanoi, että joko saarnaaja tai saarna oli naiivi. Sanakirjan mukaan naiivi on hyväuskoinen, viaton, lapsellinen, typerä, lapsekas.

Luulen, että hengelliseen elämään ja kristittynä olemiseen liittyy paljon lapsellisuutta. Herran rukouksessa lähtökohtana on Isä, jonka lapsia me olemme. Usko on pitkälti sitä, että me olemme Herran rakkauden ja armon varassa. Lapsiamme ei kehoteta kasvamaan aikuisiksi vaan aikuisia tulemaan lapsen kaltaisiksi. Lapsen usko on meille esikuva, ei niinkään aikuisten looginen ja rationaalinen tapa ymmärtää Jumalaa.

Onko Jumala naiivi? Tämän maailman ajattelussa siltä vähän vaikuttaa. Vaikka me kuinka monta kertaa petämme hänet ja teemme ihan muuta kuin mitä rukouksissamme lupaamme, Hän silti on uskollinen meitä kohtaan ja armahtaa jokaista joka kääntyy hänen puoleensa. Jeesus kai oli joidenkin mielestä kovinkin naiivi puhuessaan lähimmäisten rakkaudesta, kehottaessaan rakastamaan vihamiehiä ja kääntämään toisenkin poskemme meitä lyöville. Jokin päämäärä tällä naiivisuudellakin taitaa olla. Voittaa paha hyvällä, lievittää pahan ihmisen aristavia haavoja laupeuden eli hyvyyden öljyllä.

Evankeliumit ovat kovin naiiveja ja Kristus kehotti meitä olemaan vähän lapsellisia:

"Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. (Matt. 18: 1-6)

Näyttää siltä, että moni hengellisessä elämässä edennyt on naiivi. Olen lukenut pyhien Paisioksen ja Porfyrioksen elämänkertoja opetuksia ja nämä kaksi vaikuttavat aika lapsellisilta ja hyväuskoisilta ajattelussaan. Pyhä Serafim Sarovilainen joutui ongelmiin antaessaan aina anteeksi ja uskoessaan ihmisten hyvyyteen.Vaikka hänet yritettiin tappaa kirveellä, hän oli valmis antamaan anteeksi. 

Jokaisen pyhän ihmisen elämään on liittynyt naivismia ja jopa yletöntä uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Tuskin olen törmännyt sellaiseen pyhään, joka kovasti epäilisi ihmisten motiiveja. Kukaan pyhistä ei ollut synnitön mutta olisiko kukaan heistä silti ajatellut lähimmäisestään, ettei tuosta toisesta kuitenkaan mitään tule?


Maailmaa vastaan

Uskomme pitää olla vastakohta tämän langenneen maailman normeille. Olla jotakin ihan toista, mitä tämä maailma tarjoaa, vaihtoehto. Se on naiivisuudessaan ristiriidassa tämän maailman kanssa. Jotain ihan muuta kuin rationaalinen, tehokas, suorittava ja päämäärähakuinen. Vaikka maailma halveksuu naiivisuutta joka samaistetaan hyväuskoisuuteen ja tyhmyyteen, niin silti me uskomme, että hyvyys lopulta voittaa.

Haluan uskoa hyvää kaikista. Vaikka tässä ajattelussa voinkin pettyä, niin tiedän, että olen lähtenyt silloin hyvälle tielle. Luotan siihen, että Jumala auttaa tuolla tiellä kulkevia vaikka heitä vedetäänkin höplästä. Naiivia, kaiketi mutta pahinta maailmassa ei ole naiivi usko. Vielä pahempaa on kyynisyys ja nihilismi. Ne vievät senkin hyvän, joka voisi olla olemassa ja suuntaa kohti hengellistä kuolemaa.

Olen naiivi mutta luulen, että olen sitä kovin tietoisesti. Uskon vilpittömästi siihen, että jokaisesta ihmisestä voi kasvaa hyvä, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Tämä ei liity vähäiseen elämänkokemukseen sillä luulen, että tämän yhteiskunnan pimeä puoli on minulle tuttu tähän ikään ja työhistoriaani nähden. Ihmisten seksuaalinen, henkinen, taloudellinen, psykologinen tai fyysinen julmuus on minulle tuttua kun olen tehnyt työtä sekä tekijöiden että niiden kohteiden kanssa. Kaikki astalot olivat mukana leipäveitsistä paistinpannuista ja hieromasauvoihin. Toisen voi pettää voi monella tapaa ja mummoltaan voi kavaltaa rahat, mutta pahiten sattuu kun isä tai äiti pettää lapsensa.

Saarna tai saarnaaja oli naiivi? Oliko oikeastaan vaihtoehtoja? Tuskin saarnassa olisi voinut kyseenalaistaa ja epäillä turvapaikanhakijoiden motiiveja. En tiedä, olisiko ollut oikein, että lisännyt saarnaan omia ennakkoluulojani toisen ihmisen vahingoksi tai nolaamiseksi?

Jokainen meistä on uuden asian edessä alkuun epäileväinen ja ennakkoluuloinen mutta kyse on siitä, jääkö tuohon asenteeseen vai yrittääkö tietoisesti muuttaa sitä. Tässä työssä tavataan uskoa uskotaan Jumalaan, mutta ei työstä tule mitään, ellei usko toiseen ihmiseen.

Minä luulen, että meillä on maailmassa niin paljon epäilyä hyvyyttä kohtaan, että papin tehtävä on ainakin yrittää luoda uskoa hyvyyteen. Tästä kasvaa se, että jokaisella on pelastuksen mahdollisuus eikä kenenkään meistä pidä olla esteenä toisen pelastukselle. Emme me saa estää, mitätöidä tai kyseenalaistaa toisen ihmisen halua selviytyä. 

Lapsen usko - ainoastaan rohkeille ja tosi uskovaisille.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Onko Jumala kuollut?



Näin eilen uutiskuvan, jossa oman poikani ikäinen lapsi oli huuhtoutunut Välimeren rantaan. Hän oli perheensä kanssa paennut sisällissotaa ja Isiksen terroria mutta hänen matkansa oli päättynyt hukkumiseen. Kuva oli erityisen musertava, koska itselläni oli saman ikäinen poika. Kuva tässä linkissä.

Elämme historiallista aikaa, Syyrian pakolaistilanne on yllättänyt kaikki arviot pakolaiskriisin suuruudesta. Tämä kriisi on jo itsessään pelottava mutta samaan aikaa pelkoa on herättänyt joidenkin meidän asenteemme turvapaikan hakijoita kohtaan. Osa meistä ei ota tosissaan turvapaikan hakijoiden hätää emmekä ilmeisesti yksinkertaisesti ymmärrä, millainen pakolaisten tilanne on.

Tämä kriisi on koetinkivi meille kaikille, tässä mitataan todellinen ihmisyytemme. Asenteemme näitä pakolaisia kohtaan osoittaa oman ihmisyytemme, myötätuntomme, kykymme tuntea sääliä ja näyttää lähimmäisen rakkautemme mitan. Nyt voimme nähdä sen mikä loppujen lopuksi meille on tärkeää ja kuinka me vastaamme toisen ihmiseen hätään.

Me olemme saaneet niin paljon lahjaksi kaikkea hyvää tässä maassamme, että me olemme alkaneet pitää sitä omanamme. Emme ole kiitollisia emmekä ole valmiita luopumaan toisen elämän pelastamiseksi.

Hengelliseltä näkökulmalta katsoen tilanne on absurdi. Me puhumme Jumalasta, joka luopuu taivaallisesta kirkkaudestaan, tulee ihmiseksi meidän tähtemme, ottaa vastaan ruumiimme alennustilan ja valmis kuolemaan puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Hän antaa tämän kaiken meille esimerkiksi, jotta me ymmärtäisimme oman elämämme todellisen tarkoituksen. Tulla osalliseksi pyhyydestä siitä pyhyydestä, jonka Jumala rakkaudessaan ja armossaan jakaa meidän kanssamme. Uskomme mitataan siinä kuinka me tunnemme myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan ja kuinka me autamme heitä.

Tämän päivän evankeliumissa (Mark. 6:45-53) kerrottiin kuinka opetuslapset taistelivat myrskyä vastaan järvellä ja Jeesus tuli heidän luokseen. Tämän evankeliumin voi ymmärtää monella tasolla. Se kertoo meille noiden turvapaikanhakijoiden hädästä ja siitä kuinka he tuntevat pelkoa kuoleman edessä. He todellakin tarvitsevat pakomatkallaan Kaikkivaltiaan suojelusta mutta oma osuutemme on myös meidänkin reaktioilla. Tullemmeko me vastaan ja sanomme: älkää pelätkö, minä olen tässä, minä autan.

Mutta samalla me voimme nähdä sen myös myrskynä, jota me koemme omassa sielussamme kun olemme kohdanneet tämän kriisin. Olemmeko huutaneet avuksi Jumalaa hätämme hetkellä ja kysyneet mikä on hänen tahtonsa? Jos vain käännymme hänen puoleensa, hän tulee luoksemme ja tyynnyttää myrskyn ja antaa meille vastuksen. Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö! (Mark. 6:50)

Reilun viikon päästä vietämme ristin juhlaa. Kannammeko me mieluummin kultaista ristiä kaulassamme ja hengailemme taas liturgian jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut kirkossa eikä maailmassa. Missä on se totaalinen muutos, jota liturgia meille julistaa? Kuinka me voimme yhtyä koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon yhteiseen liturgiaan kun kanssaveljemme kärsivät? Vielä enemmän, kuinka me voimme yhtyä taivaallisten enkelien yhteiseen rukoukseen jos sielumme on kylmä?

Monesti puhumme, että ristin kantaminen tarkoittaa omien heikkouksiemme ja syntiemme aiheuttamaa tuskaa ja niitä elämänkohtaloita, joiden keskelle me olemme syntyneet. Mutta Kristuksen kantama risti ei ollut hänen omaa tuskaansa ja vain hänelle sattuneita olosuhteita. Hän kärsi meidän puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Olemmeko me valmiita kantamaan ristiä samalla tavalla? Jos olemme, niin silloin me voimme saada levon Jumalassa. Silloin hän voi tulla luoksemme ja lohduttaa meitä ristin alla kulkevia.

Katumuksen ja vastuun tunne voi saada aikaan muutoksen elämässämme, saada meidät tunteman toisen ihmisen tuska omissa nahoissamme. Se voi aloittaa meissä muutoksen, joka voisi johtaa meidät aidosti kohtaamaan Kristuksen. Toisessa ihmisessä. Voisiko tämän tuskan keskellä luettu rukous ikonin edessä työntää esille sen mikä meistä oikeasti voisi tehdä kristittyjä?

Onko siis Jumala kuollut? Siltä joskus asenteemme Jumalaa kohtaan tuntuu. Jos ymmärtäisimme elävämme Jumalan maailmassa, ymmärtäisimme olevamme hänen kasvojensa edessä, me emme voisi päätyä sellaiseen sydämen kylmyyteen, jota nyt mediassa kohtaamme.

Luulen, että monen ihmisen usko on Jumalaan haalistunut, väljähtänyt ja lähellä kuolemaa. Emme me muuten voisi vakavasti pohtia että autammeko me henkensä kaupalla pakenevia lähimmäisiämme vai emme.

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen ja Lapuan piispa Simo Peura kehottivat luterilaisia seurakuntalaisia huolehtimaan Suomeen tulleista pakolaisista ja eilen Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta alettiin myös hahmotella omaa vastuuta Suomeen tulevista pakolaisista.  Luulen, että loppuvuoteen mennessä jokaisen Suomen ortodoksisen seurakunnan pitää tähän hätään vastata jollain tapaa. Me olemme saaneet mahdollisuuden osoittaa uskoamme ja näyttää millaisia ristin kantajia me olemme.

Meidän pitää löytää rohkeutemme ja ne kaikki resurssin jotka meissä on näitä ihmisiä auttaaksemme. Uskon että usko on puhtaimmillaan tekemistä.