Laupiaan samarialaisen majatalo

Suomalaiset ovat ottaneet ukrainalaisten hädän omakseen ja järjestäneet keräyksiä sotaa pakenevien auttamiseksi. Sypressiin on varattu autotallin kokoinen tila avustustarvikkeiden säilyttämistä varten. Suomalaiset tuntevat suurta sympatiaa Ukrainasta pakenevia kohtaan mm. muistellessamme omaa kohtaloamme vuosina 1939-1944. 

Samaan aikaan olen epäuskoisena seurannut rasistisen käytöksen nousua seurakunnassamme olevia venäläisiä, virolaisia ja ukrainalaisia kohtaan. Ymmärrän että käynnissä oleva sota herättää mielessämme ahdistusta ja tuskaa mutta emme me voi purkaa sitä lähimmäisiimme. Pahimmillaan vihansa on saanut myös Ukrainasta paennut joka puhuu venäjän kuuloista kieltä. Jokainen venäläistaustainen ei kannata sotaa, vähiten ne jotka ovat aloittaneet uuden elämän täällä Suomessa tai jopa syntyneet täällä. Moni venäläistaustainen häpeilee sotaa ja jopa omaa taustaansa. Heidän oloaan voimme myös helpottaa, koska he ovat syyttömiä sotaan. Eräs kysyi, mikseivät venäläiset vaihda vaaleissa johtajiaan? Uutisista olemme nähneet miltei joka päivä tuhansien mielenosoittajien vangitsemisia ja toisinajattelijoiden myrkytyksiä.   

Emme me voi kristittyinä olla osa vallitsevaa ongelmaa eikä kirkossamme ei ole mitään sijaa rasismille. Kirkossamme on tilaa jokaiselle ihmiselle, niin suomalaiselle, venäläiselle, ukrainalaiselle tai kelle tahansa. Kirkko on se paikka, jossa me otamme jokaisen ihmisen vastaan, olkoon hän sotaan syyllinen tai sen uhri. Tehtävämme ei ole toivoa kenenkään johtajan tappamista tai janota kostoa. Meidän tehtävämme ei ole tuomita vaan ottaa vastaan ja antaa Jumalan hoitaa ja eheyttää katuvia. 

Kirkkomme on laupiaan samarialaisen majatalo, jossa hoidamme ja autamme vähäosaisia. Tässä majatalossa meidän tehtävämme on rukoilla niiden puolesta, jotka vaarantavat elämänsä puolustaessaan kotiaan, perhettään, sairaalaa, lämpö- tai vesilaitosta. Rukoiltava jokaisen äidin ja isovanhempien puolesta, jotka joutuivat jäämään syystä tai toisesta kotiinsa. Niiden jotka ovat sairaalassa, hoitolaitoksissa vailla mahdollisuutta paeta. Niiden jotka ovat jääneet kodittomiksi ja jääneet vaille vettä ja sähköä. Niiden naisten ja lasten puolesta, jotka pakenevat tulituksen keskellä kohti Puolan rajaa. 

Toista miljoonaa turvapaikanhakijaa on lähtenyt pakomatkalle. Odotamme omassa seurakunnassamme turvapaikanhakijoiden tuloa ja olemme valmiita ottamaan heidät vastaan avosylin ja auttamaan heidät uuden elämän alkuun. Sillä kaiken minkä me teimme yhdelle näistä vähäisimmistä, sen me teimme Kristukselle. 

Jatkakaamme siis rukousta rauhan puolesta ja lähimmäistemme palvelemista. Suojelkoon Jumalansynnyttäjän huntu kaikkia Häneen turvaavia! 

Onko Jumala kuollut?

Näin eilen uutiskuvan, jossa oman poikani ikäinen lapsi oli huuhtoutunut Välimeren rantaan. Hän oli perheensä kanssa paennut sisällissotaa ja Isiksen terroria mutta hänen matkansa oli päättynyt hukkumiseen. Kuva oli erityisen musertava, koska itselläni oli saman ikäinen poika. Kuva tässä linkissä.

Elämme historiallista aikaa, Syyrian pakolaistilanne on yllättänyt kaikki arviot pakolaiskriisin suuruudesta. Tämä kriisi on jo itsessään pelottava mutta samaan aikaa pelkoa on herättänyt joidenkin meidän asenteemme turvapaikan hakijoita kohtaan. Osa meistä ei ota tosissaan turvapaikan hakijoiden hätää emmekä ilmeisesti yksinkertaisesti ymmärrä, millainen pakolaisten tilanne on.

Tämä kriisi on koetinkivi meille kaikille, tässä mitataan todellinen ihmisyytemme. Asenteemme näitä pakolaisia kohtaan osoittaa oman ihmisyytemme, myötätuntomme, kykymme tuntea sääliä ja näyttää lähimmäisen rakkautemme mitan. Nyt voimme nähdä sen mikä loppujen lopuksi meille on tärkeää ja kuinka me vastaamme toisen ihmiseen hätään.

Me olemme saaneet niin paljon lahjaksi kaikkea hyvää tässä maassamme, että me olemme alkaneet pitää sitä omanamme. Emme ole kiitollisia emmekä ole valmiita luopumaan toisen elämän pelastamiseksi.

Hengelliseltä näkökulmalta katsoen tilanne on absurdi. Me puhumme Jumalasta, joka luopuu taivaallisesta kirkkaudestaan, tulee ihmiseksi meidän tähtemme, ottaa vastaan ruumiimme alennustilan ja valmis kuolemaan puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Hän antaa tämän kaiken meille esimerkiksi, jotta me ymmärtäisimme oman elämämme todellisen tarkoituksen. Tulla osalliseksi pyhyydestä siitä pyhyydestä, jonka Jumala rakkaudessaan ja armossaan jakaa meidän kanssamme. Uskomme mitataan siinä kuinka me tunnemme myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan ja kuinka me autamme heitä.

Tämän päivän evankeliumissa (Mark. 6:45-53) kerrottiin kuinka opetuslapset taistelivat myrskyä vastaan järvellä ja Jeesus tuli heidän luokseen. Tämän evankeliumin voi ymmärtää monella tasolla. Se kertoo meille noiden turvapaikanhakijoiden hädästä ja siitä kuinka he tuntevat pelkoa kuoleman edessä. He todellakin tarvitsevat pakomatkallaan Kaikkivaltiaan suojelusta mutta oma osuutemme on myös meidänkin reaktioilla. Tullemmeko me vastaan ja sanomme: älkää pelätkö, minä olen tässä, minä autan.

Mutta samalla me voimme nähdä sen myös myrskynä, jota me koemme omassa sielussamme kun olemme kohdanneet tämän kriisin. Olemmeko huutaneet avuksi Jumalaa hätämme hetkellä ja kysyneet mikä on hänen tahtonsa? Jos vain käännymme hänen puoleensa, hän tulee luoksemme ja tyynnyttää myrskyn ja antaa meille vastuksen. Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö! (Mark. 6:50)

Reilun viikon päästä vietämme ristin juhlaa. Kannammeko me mieluummin kultaista ristiä kaulassamme ja hengailemme taas liturgian jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut kirkossa eikä maailmassa. Missä on se totaalinen muutos, jota liturgia meille julistaa? Kuinka me voimme yhtyä koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon yhteiseen liturgiaan kun kanssaveljemme kärsivät? Vielä enemmän, kuinka me voimme yhtyä taivaallisten enkelien yhteiseen rukoukseen jos sielumme on kylmä?

Monesti puhumme, että ristin kantaminen tarkoittaa omien heikkouksiemme ja syntiemme aiheuttamaa tuskaa ja niitä elämänkohtaloita, joiden keskelle me olemme syntyneet. Mutta Kristuksen kantama risti ei ollut hänen omaa tuskaansa ja vain hänelle sattuneita olosuhteita. Hän kärsi meidän puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Olemmeko me valmiita kantamaan ristiä samalla tavalla? Jos olemme, niin silloin me voimme saada levon Jumalassa. Silloin hän voi tulla luoksemme ja lohduttaa meitä ristin alla kulkevia.

Katumuksen ja vastuun tunne voi saada aikaan muutoksen elämässämme, saada meidät tunteman toisen ihmisen tuska omissa nahoissamme. Se voi aloittaa meissä muutoksen, joka voisi johtaa meidät aidosti kohtaamaan Kristuksen. Toisessa ihmisessä. Voisiko tämän tuskan keskellä luettu rukous ikonin edessä työntää esille sen mikä meistä oikeasti voisi tehdä kristittyjä?

Onko siis Jumala kuollut? Siltä joskus asenteemme Jumalaa kohtaan tuntuu. Jos ymmärtäisimme elävämme Jumalan maailmassa, ymmärtäisimme olevamme hänen kasvojensa edessä, me emme voisi päätyä sellaiseen sydämen kylmyyteen, jota nyt mediassa kohtaamme.

Luulen, että monen ihmisen usko on Jumalaan haalistunut, väljähtänyt ja lähellä kuolemaa. Emme me muuten voisi vakavasti pohtia että autammeko me henkensä kaupalla pakenevia lähimmäisiämme vai emme.

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen ja Lapuan piispa Simo Peura kehottivat luterilaisia seurakuntalaisia huolehtimaan Suomeen tulleista pakolaisista ja eilen Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta alettiin myös hahmotella omaa vastuuta Suomeen tulevista pakolaisista.  Luulen, että loppuvuoteen mennessä jokaisen Suomen ortodoksisen seurakunnan pitää tähän hätään vastata jollain tapaa. Me olemme saaneet mahdollisuuden osoittaa uskoamme ja näyttää millaisia ristin kantajia me olemme.

Meidän pitää löytää rohkeutemme ja ne kaikki resurssin jotka meissä on näitä ihmisiä auttaaksemme. Uskon että usko on puhtaimmillaan tekemistä.