Joulupaasto, muisto hengellisestä rakkaudesta

 

Muistan, kuinka nuoruuteni ensimmäiset muistoni kietoutuvat ponomarin palvelutehtäviin pyhässä alttarissa. Oli varhainen aamu, yön hiljaisuus vielä lepäsi maailmassa, ja kirkon ilma oli kylmää, - kylmää, joka palelsi sormenpäitäni. Oli vaikea jättää kesken unien lämmin syli ja herätä keskelle talvisen aamun karua todellisuutta.  

Värikkäät ikkunat alkoivat hitaasti herätä valon ensi säteisiin, ja tunnelma kirkossa muuttui hetkessä läpikuultavan herkäksi. Se oli outoa ja samalla pyhää – vaikeasti omaksuttavaa, mutta kuitenkin koskettavaa. Talviaamun raskaus vaihtui hiljalleen hiljaisuuden täyteen kauneuteen.  

Kädessäni pidin suitsutusastiaa, jonka metalli oli käsissäni lämmittävä ja pehmeästi polttava. Sen kannen alta suitsukkeen savu kohosi hitaasti, kuin itsekseen vaellellen ja kiertäen alttarin pyhää uhripöytää. Savu liikkui kuin näkymätön käsi ohjaisi sitä, ja valonsäde, joka laskeutui suoraan sen läpi, sai aikaan lähes taivaallisen näyn. Se mystinen tuoksu, joka täytti ilman, tuntui kuin se olisi kantanut rukouksia korkeuksiin.  

Kun suitsutusastian kultaiset ketjut lepäsivät käsissäni, aloin hiljaa tuudittaa sen pesää. Odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin pappi antaisi merkin ottaa astian vastaan. Kaikki oli valmiina; kaikki oli valmiina. Ja niin alkoivat hetket, jolloin aika ja maailma alkoivat etääntyä, ja minut otettiin mukaan rukouksen, valon ja savun pyhään tanssiin.  

Kylmyys jaloissani ja käsissäni alkoi hiljalleen väistyä, ja lämpö, joka tuntui ensin suitsutusastian metallissa, levisi koko kehooni. Suutani kuivasi, mutta se tuntui vähäpätöiseltä. Suljin silmäni, hengitin syvään, ja odotin.  

Sitten tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Värähdin. Ensimmäinen suitsutus alkoi. Suitsukkeen savu kohosi yhä korkeammalle, ja kirkon pyhä hiljaisuus täyttyi sen liikkeen pehmeästä musiikista.  


Armo on tullut nyt lähellemme.

Kuinka poikkeuksellinen onkaan tämä paaston pyhä aika, jonka kautta meitä valmistetaan kohtaamaan Kristuksen syntymän salaisuus! Tätä hengellistä matkaa kulkiessamme meitä kutsutaan sekä ruumiilliseen että sielulliseen paastoon, jotta voisimme puhdistua ja pyhittyä kohtaamaan Kaikkeuden Valtiaan, joka armossaan tulee ihmiseksi meidän pelastukseksemme.  

Joulupaasto on ruumiin ja mielen määrätietoista kuolettamista kaikesta  turhasta, jotta ikuinen sielumme voi kohdata elävän Jumalan. Paasto on nöyrä uhrimme, sanaton rukous, kutsu kasvaa kohti katoamatonta ja ikuista.  

Kuinka pyhä ja vanhurskas onkaan fyysisen paaston tie. Luopuessamme maallisista me sidomme ruumiin halut ja himot, jotta sielu voisi vapautua kohoamaan takaisin todelliseen olemassaoloomme. Paastoaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain ulkoisten sääntöjen noudattamista, se on asteittaista antautumista yhä uudelleen Jumalan tahdolle ja armolle. Hän lähestyy, me vastaamme.  

Muistakaamme pyhien esimerkki: kuinka he paastoamalla vaimensivat lihan äänen ja tekivät itsestään kelvollisia Jumalan kirkkauteen ja armoon. Samoin meitä kutsutaan hiljentämään kehomme, jotta voisimme kuulla Herramme hiljaisen ja lempeän äänen, tule!  


Älkäämme siis väsykö rukouksessa, sillä rukous on sielun hengitystä ja autuas tie Jumalan läsnäoloon. Paaston pyhä aika on erityisesti annettu meille rukouksen vahvistamiseksi, sillä ilman rukousta paasto on tyhjä eikä se kanna satoa.  

Rukous on silta, jolla me astumme katoavaisuudesta ikuisuuteen, väliaikaisesta pysyvään ja kuolemasta elämään. Langetessamme uudelleen ja uudelleen Jumalan eteen ja avatessamme sydämemme hänelle, me osallistumme hänen rauhaansa, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Me tulemme osalliseksi hänen valkeudestaan, jonka kirkkaus on jotain niin ikuista ja katoamatonta.

Etsikäämme häntä joka päivä, niin näemme miten hän onkin luonamme koko ajan, kun  kolkutamme hänen portilleen, niin paluumme kohti paratiisia on alkanut.  


Älkäämme jättäkö lukematta pyhiä kirjoituksia paaston aikana, sillä niistä sielu saa ravintonsa. Silloin kun kehomme paastoaa, antakaamme sielumme ravita itsensä yltäkylläisesti hengellsellä leivällä. Rukousten sanat ovat elämämme leipää, ja isiemme opetukset ovat himmeä lamppu, joka valaisee tiemme kohti kirkkautta. Lukekaa ja tutkistelkaa niitä, niin sydämenne täyttyy Jumalan tuntemisen ilosta.  

Muistakaamme erityisesti pyhien elämäkertoja, jotka osoittavat, kuinka Jumalan ystävät elivät pyhää elämää ja luopuivat omastaan Kristuksen tähden. Heidän esimerkkinsä on meille kehotus kääntyä pois kaikesta maallisesta ja etsiä taivaallista.  


Kuinka suuri lahja onkaan kirkkomme liturgia, sillä siellä tunnemme rajapinnan, jossa taivas hivelee maata ja me saamme maistaa tulevan maailman iloa. Olkaamme siis ahkeria liturgiaan osallistumisessa, sillä siinä helmessä me kohtaamme Kristuksen, joka tulee näkyväksi pyhissä lahjoissaan. Meidän rukouksemme yhdistyvät pyhien rukouksiin, meistä tulee osa ylistävää enkeljoukkoa ja meistä tulee rukoilevana kirkkokansana yhtä Kristuksen kanssa.  


Herramme, joka syntyi köyhyyden keskelle Betlehemissä, ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, joka ikuisuudestaan tuli ajallisuuteen, viipyy sydämemme ovelle. Älkääme kovettako sydäntämme, vaan antakaamme hänen astua temppeliimme, hänen tulla sisäämme. Vain Hän yksin voi täyttää sen rakkaudellaan.  

Paaston aika on meille annettu, jotta puhdistuisimme ja tulisimme osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta. Antakaamme itsestämme kaikki hänelle, niin kuin hän antoi itsensä meidän puolestamme. Luopukaamme maallisesta, rakastakaamme lähimmäistämme kuin laupias samarialainen ja etsikäämme Herramme kasvoja jokaisessa hetkessä ja jokaisesta lähimmäisestämme.  

Niin tuona aamuna valon kajo alkoi himmetä, aurinko nousi ja maailma oli herännyt. Silti näin edelleen lähtiessäni rauhalliset ja ikuiset kasvot kultaisessa ikonissa. Se jätti minuun lepäävän hetken, joka voisi särkyä minä hetkenä hyvänsä, kun kirkon ovi sulkeutui takanani.

Silti tuo muisto ei rikkoudu ja Kristus jää luoksemme.

Valoisaa paaston odotusta!  Kristus syntyy – kiittäkää!

Taivaalliseen iloon johtava tuomio

»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen.

Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ »Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ 

Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

»Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

»Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

»Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

VIETÄMME paastoon laskeutumisen aikaa ja tänä sunnuntaina keskitymme Viimeisen tuomion teemaan. Lukukohdassa kerrotaan, miten viimeisenä päivänä kaikki kansat kutsutaan Vanhurskaan Tuomarin eteen ja kansat jaetaan kahteen ryhmään. Pelastukseen astuvat ne, jotka näkivät Kristuksen vähäosaisissa ja palvelivat heitä rakkaudessa ja myötätunnossa. Kadotukseen taas astuvat ne, jotka olivat välinpitämättömiä lähimmäisen hädälle ja kulkivat ohitse. 

Tuomio on yksinkertainen: Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Jumala kutsuu yhteyteensä meitä Jumalan kuvia, kasvamaan hänen kaltaisikseen ja tallettamalla sydämeemme rakkauden lain. Lähtökohta ihmisen elämälle on hyvin kaunis ja positiivinen. Ihmisellä on mahdollisuus rakastaa, hän on vapaa valitsemaan ja kaiken lisäksi tuo vapauteen perustuva lähimmäisen rakkaus palkitsee häntä jo tässä elämässä. Tässä evankeliumissa kiteytyy helpolla tavalla Kristuksen ydinopetus. 

ON MIELENKIINTOISTA, että me monesti ajattelemme tuomiopäivää pelottavana asiana. Varhaiset kristityt, etenkin suurten vainojen aikaan, suorastaan odottivat Tuomiopäivää. Tuomiopäivä tietenkin voi toki olla lähtökohtaisesti kauhistuttava asia mutta samaan aikaan se on lohdutuksen ja oikeudenmukaisuuden päivä. Tuomiopäivää odotettiin vainojen keskellä paljon ja näemme tästä esimerkin vaikkapa Raamatun viimeisessä luvussa, Ilmestyskirjassa: "Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan." (Ilm. 22:12) Maailmanlopun odotus oli hyvin todellista ensimmäisten kristittyjen kesken ja siihen uskottiin konkreettisesti. 

Mutta miksi näin oli? Siksi koska Viimeinen tuomio antoi lohtua ja toivoa vainojen keskellä. Varhaisilla kristityillä ei ollut ensi sijaisena pelkona mitä heille itselleen käy vaan se, että viimeisenä päivänä oikeudenmukaisuus palaa maailmaan ja kaikki pahaa tekevät joutuvat tilille teoistaan. 

Tuomiopäivä, kuten tässäkin vertauksessa, merkitsee pahan vallan loppumista. Tuska, jota se aiheuttaa päättyy eikä synnillä, sairaudella ja kuolemalla ole enää sijaa ihmisen elämässä. Sen myötä alkaa Taivaan valtakunnan aika, tuon valtakunnan, joka on ikuinen. Kuoleman valta päättyy ja saamme jälleen astua paratiisiin. 

LISÄKSI TÄSSÄ evankeliumissa tulee esille hyvin tärkeä pelastukseen liittyvä teema: jokainen voi itse vaikuttaa siihen, mitä viimeisellä tuomiolla tapahtuu. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen, siitä voimme olla varmoja. Tuomion peruste on se, kuinka me kohtelemme tämän maailman vähäosaisia. Samalla tavalla kuin me olemme kohdelleet lähimmäisiämme, niin samalla tavalla myös meitä kohdellaan tuomiolla. Kyse on myötätunnosta, säälistä, tasapuolisuudesta, kohtuullisuudesta, armahtamisesta. Sen sijaan välinpitämättömyys koituu monen kohtaloksi. 

Nyt meidän kannattaa muistaa, että olemme saaneet armoa armon päälle, me olemme saaneet elinpäiviä, jotta voisimme katua ja tehdä parannuksen. Sitä Herramme meiltä odottaa. 

Moraalin tuolle puolen

YHTEISELÄMÄ PERUSTUU moraalisiin sääntöihin ja tapoihin. Erilaiset moraalikoodit suojelevat yhteiskuntamme eri osia väkivallalta, vahvemman oikeudelta, epärehellisyydeltä jne. Moraali suojelee, ei vain elämää, vaan aivan tavallisia asioita: perheitä, koteja, ystävyyssuhteita. Usein ihmisillä on hyvä olla, kun noudatamme yleisesti hyväksyttyjä moraalisääntöjä. 

Moraalia tarvitaan samaan kuin lakiakin, heikompien suojaamiseksi. Me voimme tehdä monia asioita, koska me yksinkertaisesti voimme tehdä niin. Meidän ei tarvitse edes välittää seurauksista, koska seurauksia ei välttämättä edes tule. Polkupyöriä varastetaan päivittäin, harvemmin tekijä jää kiinni eikä poliisiakaan kiinnosta resurssien puuttuessa tutkia vähäisiä asioita. Yhteiskuntamme kestää, jos enemmistö kuitenkin noudattaa jonkinlaisia moraalisääntöjä eikä syyllisty isompiin rikkeisiin. Vähän niin kuin rokotesuoja. 

Mutta lailla ja moraalilla on tärkeä erotus toisiinsa. Lakia on noudatettava ja sen rikkomisesta seuraa jokin sanktio. Laki heijastelee yhteiskuntamme moraaliarvoja mutta kukaan ei voi päättää noudattaako lakia vai ei. Yleensä ajattelemme, että jokaisen on noudatettava lakia. Moraali taas kumpuaa ihmisestä itsestään ja sanktiot tulevat myös sisältämme, vaikkapa huonona omanatuntona. Me voimme vaihtaa moraalista ohjenuoraa, jopa hylätä se ja elää vailla moraalia. Lainsäädäntöä voi olla paljon, mutta jos meiltä puuttuu moraalinen ryhti, yhteiskunta voi hiljalleen hajota.

Meillä on ollut aikoja, kun moraalista ei ole välitetty tai sitä on pidetty samantekevänä. Moraalilla on hyvät aikansa, yhä lailla kuin huononsakin. Moraalin rappeutumista on usein pidetty myös yhteiskunnan sortumiseen johtava ilmiönä. Rooman valtakunnan romahtamiseen on varmasti löytynyt monia syitä (mm kansainvaellukset) mutta usein moraalinen rappio nähdään merkittävänä romahduksen syynä.

MEILLÄ EI OLE OLEMASSA jotain yhtä ainoaa kaikkien hyväksymää moraalikoodistoa. Meillä on runsas määrä erilaisia teorioita siitä, mitä me esim. pidämme moraalin lähtökohtana tai päämääränä. Moraalin päämäärän voi olla esim. nautinto, hyöty, onnellisuus, tasapuolisuus. Etiikan ja moraalifilosofian tutkimuksessa on vuosisatojen aikana etsitty eri näkökulmia kysymykseen hyvästä ja pahasta, metodeista jne.

Mutta samaan aikaan meillä on yrityksiä luoda universaaleja moraalisäännöstöjä, jotka saattavat olla melko ympäripyöreitä tai hyvinkin eksakteja. Tunnemme monia versiota Kultaisesta säännöstä: Tee lähimmäiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Tämä formula ei juurikaan kerro siitä, mitä me pidämme hyvänä tai pyhänä ja vastaus siihen pitää löytää toisaalta.

YK:n ihmisoikeuksien julistus sen sijan antaa konkreettisia vastauksia siihen, mitä tulisi kunnioittaa ja suojella. Se pyrkii mahdollisimman kattavasti heijastamaan moraalisia käsityksiämme. Vielä tutumpi meille on Suomen laki, joka pyrkii viime kädessä ilmaisemaan moraalisia arvojamme.

KRISTILLISEN ETIIKAN yksi keskeinen ja olennainen idea löytyy Jeesuksen vastauksesta lainopettajalle:

»Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. 38 Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.» (Matt. 22:36-40)

Miksi Lailla ja käskyillä on niin keskeinen asema uskossamme? Siksi että yksinkertaisia käytöstapoja ja sääntöjä on selkeä noudattaa. Mutta onko meidän hengellinen elämä pelkkää lakien noudattamista?

Hyvä kysymys, koska eräs rikas mies tuli kysymään tätä aikanaan Jeesukselta.

Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?» 19 Jeesus vastasi hänelle: »Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. 20 Käskyt sinä tiedät: älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi.» 21 »Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen», vastasi mies. 22 Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: »Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.» 23 Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. (Luuk. 18)

Me emme voi noudattaa tätä pyhää lakia vain soveltuvin osin. Samalla kannattaa muistaa ettei rikasta miestä ei kannata tuomita omassa mielessä vaan keskittää katse omaan sisimpään. Pelkään, että useimmat meistä olisi tehneet samoin. Pelastus oli tarjolla mutta ajallisen maailman houkutukset veivät mukanaan.

Juutalaisuudessa oli toki tärkeää tuntea Laki ja käskyt, koska ilman tätä pelastuminen ei ollut mahdollista. Eräs lainopettaja tulikin hieman epäilyttävin aikein kysymään Jeesukselta, mikä laeista ja käskyitä on tärkein: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.» (Matt. 22:36-40)

Mutta yhtä lailla ortodoksisen ihmiskuvan ja etiikan lähtökohta ja päämäärä on yksinkertainen: jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja jokainen meistä on kutsuttu kasvamaan Jumalan kaltaiseksi. Meissä ei ole vain Jumalan sanan siementä vaan me olemme Jumalan kuva, ikoni. Tämä takaa jokaiselle ihmiselle ainutlaatuisen aseman ja antaa päämäärän, jonka jokainen voi saavuttaa, Jumalan armosta.

Apostoli Paavali lähteekin viemään juutalaista lakiuskoa kohti kristillistä ajattelua ja keskiöön tulee Jumalan armo. Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on. Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. 22 Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, 23 sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. (Room. 3)

AIKAKAUSIEN KULUESSA, ehkä läntisen maailman vaikutuksesta, kirkon rooli on muuttunut. Jo aikaisessa vaiheessa Kirkosta tuli osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja jopa valtarakenteita ja samalla sen rooli muuttui. Kirkko sai yhteiskunnallisen roolin jossa se tehtävä on kertoa, että on asioita, joita saa tehdä ja mitä ei saa tehdä? Onko moraali kirkon se keskeinen elementti miettiessämme pelastusta.

Kristinuskon ydin ei moraalisääntöjen noudattamisessa. Jos näin olisi niin silloin me palaisimme Vanhan testamentin aikaan, jolloin Lain ja käskyjen noudattaminen ratkaisi pelastuksen. Kristinuskon ydin on siinä, että me tunnemme Jumalan rakkauden itsessämme ja kohdistamme tuon rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Me otamme rakkauden omaksemme ja teemme siitä elämämme punaisen langan, siirrämme sen elämämme keskiöön. Silloin me tulemme Jumalan kaltaisiksi, koska Hän on Rakkaus. Jumala ei vain rakasta, vaan Hän itse on Rakkaus. Tämän ymmärrettyämme, erilaisilla moraalisäännöille ei ole kovin suurta merkitystä.

ON JÄNNÄ HAVAITA, että pyhien elämänkerroissa harvoin on keskiössä jokin moraalinen ongelma tai dilemma. Pyhän ihmisen nuoruudessa saattaa olla jokin kohta, joka on aiheuttanut maailmallisen elämän hylkäämisen mutta usein se jää tähän. Maria Egyptiläinen koki syntisen elämänsä käännekohdan, kun hän Jerusalemissa yritti päästä kirkkoon mutta jokin voima esti häntä. Sitten hän jätti synnillisen elämän ja lähti autiomaahan kilvoittelemaan. Hänen tarinassa ei käydä sen enempää moraalisia pohdintoja. Hän antaa elämänsä Kristukselle ja elää vakaumuksensa kanssa loppuelämänsä.

Pyhä ihminen ylittää lain mennen tullen. Hän ei tarvitse lakia, ei sääntöjä ei kehotuksia, koska lähimmäisen rakkaus ylittää nuo säännöt.

Tämä mielenkiintoinen asia, koska se liittyy myös keskeiseen kristilliseen teemaan, syntiin. Tiedämme, että synti on jotain suurempaa kuin vain Jumalan lain rikkomista. Vaikka voimme ulkoisesti ajatella, että pyhä ihminen on saavuttanut suuren moraalisen ”korkeuden”, niin silti hän pitää itseään suurimpana syntisenä maailmassa. Samaan aikaan joku saattaa sanoa katumuksella, ettei mielestään ole tehnyt juuri mitään pahaa. Kyse ei taaskaan ole siitä kuinka monta kertaa on tehnyt moraalisesti oikean tai väärän valinnan. Pyhyys ja synti ovat jotain paljon suurempaa.

Jossakin mielessä me siis kristittyinä astumme moraalin tuolle puolen. Alkuun moraalinen elämäntapa on lähtökohta kaikelle henkisyydelle mutta pian Rakkauden laki ylittää moraaliset vaatimukset. Jos me jäämme vain lain ja sääntöjen noudattamisen tasolle, me emme silloin ole ehkä ymmärtäneet koko kristinuskon ydintä. On vaara, että välineestä tulee varsinainen päämäärä. Meille saattaa riittää se, että noudatamme lakia. Silloin me olemme lain orjia emmekä astu siihen vapauteen, jonka rakkauden laki meille tarjoaa.

Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tästä hyvänä esimerkkinä on tarina Laupiaasta samarialaisesta. Pahoinpidellyn miehen ohi kulkeneet pappi ja leeviläinen varmastikin noudattivat lain käskyjä (temppelissä odotti palveluvuoro eikä matkalla sinne tehty muita asioita). Samarialaisella on kuitenkin sydämen usko eikä hän jäänyt pohtimaan lakeja tai käskyjä vaan teki sen mitä sydän sanoi. Hän lopulta oli se joka toimi oikein. 

Lopultakin tässä kaikessa on kysymys oikeudenmukaisuudesta. Meille laki edustaa moraalia ja tuomioistuinlaitos valvoo että lakia noudatetaan, jotta kokisimme että yhteiskuntamme on oikeuden mukainen. Sitten taas jos me ajattelemme Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan, niin huomaamme ettei tähän Suureen pelastussuunnitelmaan kuulu oikeudenmukaisuus. Jos Jumala noudattaisi meidän maallista lakia ja olisi oikeudenmukainen, meille kävisi huonosti.  

Meiltä vaaditaan enemmän kuin pelkkää lain noudattamista. Ihminen on kutsuttu kasvamaan kohti Jumalan kaltaisuutta ja parhaiten me teemme sen rakastamalla.

Kristus nousi kuolleista!

Pääsiäinen on juhlistamme kiistattomasti suurin ja siinä kiteytyy koko uskomme ydin. Kristus on kuolemallaan voittanut kuoleman ja tyhjentänyt tuonelan valtakunnan hautaanlaskeutumisellaan. Hänen ristillä vuodattamansa lunnasveri on valunut ristiltä maahan ja se on antanut meille uuden elämän. Meidän syntiemme velkakirja on revitty ja olemme vapaita.

Kuninkaana hän laskeutuu alas sielumme syvyyteen ja valaisee olemuksemme pimeyden jokaisen kohdan. Hän vapauttaa sielumme himojen ja synnin vallasta. Tuo luomaton valo johtaa meidät todelliseen elämään eikä synti enää kahlehdi tahtoamme. Meidän sielumme pääsiäinen on lähtöä pois hengellisen Egyptin maasta ja Punaisen meren halki me kuljemme kohti luvattua maata.

Miten suuren rakkauden osaksi me olemme tulleetkaan nyt pääsiäisenä! Meille kerrotaan Jumalasta, joka on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen meidät omaksi kansakseen. Hän ei vain johda meitä pois pimeydestä vaan on valmis tuhoamaan koko pimeyden. Hän ei kutsu meitä luokseen vaan tulee itse luoksemme synnin saastuttamaan maailmaan.

Ja meille jää vapaa tahto, seurata häntä iankaikkiseen elämään. Hän kulkee edellämme ja samalla hän on se tie, jota me kuljemme. Hän ei vain anna meille elämää, sillä Hän itsessään on aito ja todellinen elämä.

Osa meistä ei ole koskaan herännyt tähän ylösnousemuksen juhlaan ja todellisuuteen, koska jos me olisimme hereillä, me emme yksinkertaisesti voisi olla iloitsematta siitä ylenpalttisesta armosta ja laupeudesta ja hyvyydestä, joka on tullut osaksemme. Se on enemmän kuin olemme ansainneet, se on liikaa meille edes käsittää.

Ja kun rakkauteen ei edes kuulu sitä, että meidän pitäisi se käsittää tullaksemme siitä osalliseksi. Rakkaus, kuka tahansa sen on kokenut tietää, että se on aina jotain sellaista jota me emme ansaitse. Sitä ei voi ostaa, hankkia tai hakea jostain.

Rakastamista ja rakkautta on yhtä vaikea kuvailla kuin lämpöä tai kotia. Muistatko kun ensi kertaa joku rakastui sinuun?

Ensimmäinen tyttö- ja poikaystävä, joka jostain syystä vain rakastui meihin. Häkellyksestä seuraa mielihyvä ja koko maailma hymyille, jopa nauraa. Kaikki mikä oli tärkeää, oli mahdollista. Mitään turhaa tai aineellista emme tuona päivänä tarvinneet vaan pelkästään rakkaus riitti. Omat vanhempamme jotka tekivät monia uhrauksia puolestamme, jotta meillä olisi hyvä elämä. Tai lapset, joiden vuoksi me olemme myös valmiita tekemään enemmän kuin voimamme antavat myöten.

Rakkautta me emme voi teoillamme ansaita vaan se pitää vain hyväksyä. Eikä loppujen lopuksi edes hyväksyä vaan ottaa se vain vastaan jo koettaa asetella elämänsä siten, ettei tuo rakkaus meitä kohtaan sammuisi omien tekojemme ja sanojemme vuoksi. Rakkaus sammuu, jos käyttäydymme sitä kohtaan ylimielisesti ja halveksuen.

Ja sen muistaa ikuisesti, kun tämä maallinen rakkaus sammui ja hän rakastui toiseen. Silloin maailma pysähtyy ja pettymys on valtava. Hylätyksi tuleminen. Tämä on myös meidän Jumalamme osa tässä synnin kyllästämässä maailmassa kun me käännymme pois hänen luotaan synnin tekojen kautta.

Samalla me voimme muistaa miltä rakastuminen toiseen ihmiseen tuntui. Ainoa toivomme oli siinä, että tuo toinen vastaisi meidän rakkauteemme. Tämä on myös meidän Jumalamme osa tässä synnin kyllästämässä maailmassa kun emme ole vastanneet hänen rakkauteen ja antanut itseämme hänelle.

Jos tämä on ihmisten välistä rakkautta niin miten paljon suurempaa voikaan olla Jumalan rakkaus meitä kohtaan? Iankaikkisen ja täydellisen olennon ehdotonta, pyyteetöntä ja loputonta rakastamista.

Se joka meitä rakastaa on valmis vaikka kuolemaan ristillä meidän puolestamme. Eikä tämä ole sanoja vaan historiallinen tosiasia! Tuon jumalallisen rakkauden rinnalla meidän kykymme rakastaa on kuin pienen tähden valo verrattuna auringon lämmittävään loistoon. Kaikki ihanat kokemuksemme ja muistomme ovat vain pieni häivähdys siitä autuudesta, jota me koemme taivasten valtakunnassa.

Siunattu kevään aika on taas tullut! Vehreyden ja tuoreuden ja uuden elämän aika! Takanamme on pitkä pimeän jakso ja joskus tuntui, että päivät ovat pelkkää pimeyttä. Nyt olemme siirtyneet juhlan aikaan joka kestää 40 päivää ja senkin jälkeen juhlimme tätä ylösnousemuksen sanomaa jokainen sunnuntai. Nyt päivät taas pitenevät ja lumi sulaa pois. Ei kauaakaan, kun puissa taas on vihreät lehdet ja lämpimät tuulet tuovat kesän lähelle.

Älkäämme siis pitäkö tätä ylösnousemuksen sanomaa vain itsellämme vaan viekää se koko maailmaan. Käykää vierailemassa ja slaavimassa, julistamalla Jumalan kunnia ystäviemme luona. Antakaamme anteeksi kaikille vihamiehillemme koska nyt meille kaikille on koittanut uusi synnistä vapaa elämä! Älköön meistä kukaan murehtiko, sillä Kristus on noussut kuolleista ja kuolemallaan voittanut kuoleman!

Kristus nousi kuolleista!

Saimme viinitarhan!

"Kuulkaa toinen vertaus. Oli isäntä, joka istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta.

"Kun korjuuaika oli käsillä, hän lähetti palvelijoitaan perimään viinitarhan viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon. Mutta nämä ottivat palvelijat kiinni. Jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. Isäntä lähetti uusia palvelijoita, enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta heidän kävi samalla tavoin. Lopulta hän lähetti vuokraajien luo poikansa ajatellen: 'Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.' Mutta kun nämä näkivät pojan, he sanoivat toisilleen: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.' He ottivat hänet kiinni, raahasivat ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet.

"Kun viinitarhan omistaja tulee, mitä hän tekee noille viljelijöille?"

He vastasivat: "Hän antaa noille pahoille pahan lopun ja vuokraa tarhan toisille viljelijöille, jotka toimittavat hänelle kuuluvan sadon määräaikaan."

Jeesus sanoi heille:

"Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet:

-- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. (Matt. 21:33-42)

Tämän päivän evankeliumi puhuu meille seurakunnastamme. Saimme viinitarhan viljeltäväksi mutta mitä me sille teemme?

Luvattu kansa tuossa evankeliumissa on meille varoituksen sana: sille annettiin viinitarha viljeltäväksi mutta he eivät tuottaneet isännälleen satoa vaan tappoivat ne palvelijat, jotka tulivat hakemaan tilityksiä. Lopulta hän lähetti heille oman poikansa ja tämänkin he tappoivat. 

Tapammeko me tämän saman pojan, kun jätämme auttamatta lähimmäistämme tai uhkaammeko me Hänen henkeään olemalla itsekkäitä?

Kristus vertaa meitä myös viiniköynnöksen oksaan ja Hän on tuo viinipuu. Kun me pysymme hänessä, elämme hänen elämäänsä ja pyrimme kasvaman hänen kaltaisekseen, me tiedämme, että olemme silloin elossa. Silloin hänen verensä virtaa meissä ja hän on ravintomme. Jokainen oksa taas, joka erkanee tuosta köynnöksestä, eikä tuota hedelmää, kuivettuu ja heitetään tuleen. Niinhän mekin teemme, jos menemme metsään etsimään polttopuita.

Tämä viinitarha otettiin pois luvatulta kansalta ja nyt se on annettu meille. Meidän seurakuntamme, tämä eukaristinen yhteisö, on tämä viinitarha. Mitä me sillä teemme, kannammeko me hedelmää? 

Mitä ovat nämä henget hedelmät, joita meiltä odotetaan? Mitä me odotamme, tietoa siitä mikä voisi olla hengen hedelmää? Apostoli vastaa: Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. (Gal. 5:22-23)

Olkoon siis tuntomerkkimme tästä seurakunnasta lähimmäisen rakkaus. Levittäkäämme toistemme elämään iloa ja rauhaa ja olkaamme kärsivällisiä ja lempeitä toisiamme kohtaan ja harjoittakaamme itsehillintää. Olkaamme ystävällisiä ja hyviä vaikka se ei aina helppoa olekaan. Tämä uskollisuus palkitaan, sillä jonain päivänä isäntä tulee ja hän maksaa jokaiselle tekojensa mukaan.

Kohti Suurta paastoa, osa 3

Kirkko kutsuu apostoli ja evankelista Johannesta rakkkauden apostoliksi. Hänen evankeliumeissaan ja lähetyskirjeissään rakkaus on koko pelastustyön ydin ja vain rakkauden kautta me voimme ymmärtää oman asemamme tässä maailmassa. Luulen, että erityisesti tänä sunnuntaina Johanneksella on paljon sanottavaa meille.

Johanneksen evankeliumissa todetaan:
Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. (Joh. 15:12-13)

Lähetyskirjeessään hän jatkaa: Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen. Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä. (1. Joh. 2:9-11)


Tänä sunnuntaina pyhä Kirkkomme puhuu meille viimeisestä tuomiosta. Evankeliumin kuvaus tosin on erikoinen tulevasta oikeudenkäynnistä. Ei syyttäjää, ei todistajia, ei puolustajaa. Sanoisin mieluummin, että kyse on hetkestä, jona kohtaamme Kristuksen. Sinä hetkenä me näemme itsemme sellaisena kuin todellisuudessa olemme.

Meidän tuomiomme on se, ettemme noudata Kristuksen pelastavia käskyjä. Me tuomitsemme itsemme, kun suljemme lähimmäisemme pois rakkaudesta. Me tuomitsemme itsemme, kun emme jaa sitä rakkautta, jonka olemme Jumalalta saaneet. Me tuomitsemme itsemme kun juoruamme, valehtelemme, kehumme itseämme, soimaamme toisia, ylpeilemme ja puhumme pahaa.

Silti uskon että vaikka että Jumalan mittaamaton rakkaus meitä kohtaan peittää meidän syntiemme paljouden. Mutta miten?

Oppimalla tuntemaan Jumalan käskyt ja noudattamalla niitä.

Meidät on kutsuttu rakastamaan, ilman ehtoja. "Ilman ehtoja" on se vaikein osuus. Mutta niin Kristuskin teki. Hän ei sanonut: minä rakastan jos. Jos hän asettaisi ehdon rakkaudelleen, me emme selviäisi. Sen sijaan hän antaa meille rakkaudellaan mahdollisuuden muutokseen, hän on kuin kätilö, joka autaa meitä toteuttamaan muutoksen itsessämme.

Meidän on rakastettava kaikkia. Riippumatta millaisia he ovat, mitä he ovat tehneet ja kuinka he meitä kohtelevat. Ei ole muuta tietä pelastukseen... Hän vieraili erityisesti syntisten luona ja sellaisten, joita tavalliset ihmiset hyljeksivät.

Tuomion mitta on rakkaus. Millä me olemme mitanneet toisillemme, sillä myös meille mitataan. Rakkaus tekee meidät todellisiksi, se tekee meistä Jumalan lapsia. Siksi meidän pitää olla aktiivisia rakkaudessa eikä lopettaa vaikka pettyisimmekin.

Miten paljon kautta aikojen onkaan puhuttu rakkaudesta! Se on saanut ihmisiä tekemään monenlaisia asioita, saanut heidät ylittämään itsensä, pettymään, tuntemaan itsensä elossa oleviksi. Rakkaus on muuttanut maailman ja antaa sille elävyyden. Vain rakkaus tekee meitä ihmisiä. Rakkaus on toivomme: Ajatelkaa Ukrainan sotaa, mikä muu sen voisi lopettaa kuin rakkaus, siitä syntyvä halu neuvotella ja sopia rauha.

Ja miten paljon maailmassa on rakkauden vastaisia asioita. Viha taas tekee meistä petoja.

Millä lailla me olemme tuoneet Jumalan valtakuntaa maan päälle vai olemmeko omien tekojemme kautta lisänneet pahaa maailmassa? Jumala eli tätä elämää kanssamme, hän oli ristillä janoinen, hän syntyi alastoman seimeen, Hän oli maanpaossa, koki nälkää ja oli vainottu. Millä lailla me olisimme häntä auttaneet, samalla tavalla kuin kohtaamme omassa elämässämme köyhän.

Tässä evankeliumissa oli paljon tekoja, joita olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Juottaa janoisia, antaa ruokaa nälkäisille, vaatettaa alastomia ja vierailla heikompiemme luona. Miksemme yhä vahvemmin ohjaisi eksyneitä takaisin elämää johtavalle tielle, tukisi toisiamme kilvoituksessa, rohkaisisi epävarmoja. Taistella väärää vastaan, ja paljastaa valheet. Hyvän tekemisen ihmeellinen puoli on siinä, että hyvin pienentkin teot saavat meissä aikaan todella suurta mielihyvää.

Rakastaminen on sitä, että me yksinkertaisesti asetamme toisen ihmisen oman etumme edelle. Kuuntelemalla evankeliumin opetusta me voimme oppia rakastamaan, sillä vain se johtaa ja valaisee tietämme. Me monesti epäonnistumme ponnisteluissamme mutta jos meillä on rakkaus sisällämme, me voimme jatkaa kilvoitustamme. Silloin me emme kulje poispäin hänestä.

Paasto kutsuu meidät luopumaan tämän maailman menosta, se kutsuu meitä rakastamaan Jumalaa.

Me olemme hänen opetuslapsiaan ja toivottavasti meistä kasvaa Pyhän Hengen laupeudesta ja armosta myös hänen apostolejaan. Tänä sunnuntaina Kirkko kertoo meille syvällisen  totuuden: Tie Kristuksen luo kulkee lähimmäistemme kautta. Se, miten me kohtelemme lähimmäisiämme, kertoo suhteestamme Kristukseen.

Kultainen sääntö muuttaa elämän - 14 ohjetta

"Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."

"Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." (Luuk. 6:31-36)

Sunnuntain evankeliumi puhuu Kultaisesta säännöstä. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Se on kristinuskon perustotuus ja sen varaan liittyy olennaisesti myös rakkauden kaksoiskäsky: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken. Kultainen sääntö on kehys ja kaksoiskäsky on sen sisältö. 

Vakava ongelma on se, että me pidämme näitä asioita pelkkinä ihanteina. Ne ovat usein meille jopa niin yleviä ajatuksia, ettemme yritä edes noudattaa niitä. Sen sijaan me helposti omaksumme maalliset arvot niiden sijaan. 

Se on suuri onnettomuus, koska se sävyttää meidän suhdettamme lähimmäisiimme ja itseemme. Ennen kaikkea se kertoo, millaisia me olemme suhteessa Jumalaan. Kunpa ortodoksit tunnettaisiin taidostamme noudattaa kultaista sääntöä. 

Kukaan ei opi noudattamaan kultaista sääntöä kerralla vaan se vaatii aikaa. Tässä 14 asiaa, joiden avulla itse harjoitan parhaani mukaan kultaista käskyä. 

Valmistaudu

1. Aloita pienistä asioista äläkä yritä voittaa kaikkea kerralla. Huomioi toinen pienissä asioissa, niin muutos on helpompaa. Toki suuretkin teot ovat tärkeitä, mutta älä erehdy tavoittelemaan kaikkea kerralla. 

2. Älä odota saavasi palkintoa "hyvyydestäsi", siitä ei ole kyse tässä asiassa. 

3. Varaudu tekemään hyvä työ. Päätä jo etukäteen, että siinä tietyssä tilanteessa ja asioissa toimin toisin kuin aiemmin: aamulla kotona, työpaikalla, kaupassa...

4. Vaikean tilanteen edessä, hae oikea mieliala rukouksesta tai edes hiljentymisestä. Hengitä ja rentoudu. 

5. Jos epäonnistunut, älä anna periksi vaan yritä uudelleen. Epäonnistuminen on hyvä kasvattaja.

Toinen ihminen

1. Näe jokaisessa ihmisessä vilpitön, pieni lapsi, joka aikanaan tuotiin kirkkoon kastettavaksi. Kukaan ei ole paha omasta tahdostaan vaan usein tietämättömyydestään. Sinä voit auttaa häntä. 

2. Usko, että toinen todennäköisesti tarkoittaa hyvää ja pyrkii tekemään asiat oikein.

3. Ole valmis antamaan anteeksi ennen kuin toinen pyytääkään.

4. Empatia: Yritä miettiä miltä toisesta tuntuu. Tunne erityisesti myötätuntoa "pahoja" ihmisiä kohtaan. Ainoa tapa auttaa aiheita on hyvyys. 

Sinä itse

1. Tarkkaile ajatuksiasi ja varo erityisesti toisten tuomitsemista, pilkkaamista ja halventamista. Älä käytä liikaa aikaa pelkästään omien ajatusten valvomiselle: tee mieluummin hyvää äläkä välitä kiusaajan härnäämisestä.

2. Kannattaa hiljentyä ja kuunnella tarkemmin toisen ihmisen puhetta. Tämä usein on paras tapa rakastaa lähimmäistäsi. Puhu vähemmän. Jos uskallat, kosketa.

3. Muistuta itseäsi tehtävästäsi. Kosketa rukousnauhaa, kaularistiäsi, vihkisormustasi ja palauta kultainen käsky mieleesi. 

5. Älä pelästy, jos ihminen suuttuu sinulle. Meidän ympärillämme on paljon haavoittuneita ihmisiä ja usein ihmisen pahuus johtuu näiden haavojen arkuudesta. Sinun ystävälliset sanasi, myötätuntosi ja välittäminen tekevät hänet terveeksi ja hyväksi, vaikka hän ei sitä suoraan paljastaisikaan. 

Miksi meidän pitäisi sitten noudattaa tätä sääntöä? Se kasvattaa meitä kohti Jumalan kaltaisuutta. Me saamme aavistuksen siitä, millaista oli elämä paratiisissa ja millaista se tulee olemaan taivasten valtakunnassa. 

Kultainen sääntö on loistava apuväline taistelussa himoja vastaan. Huomaat pian, miten ajatuksissa kiertää pahoja ajatuksia mutta kun tuot myötätunnon valoa tähän pimeyteen, huomaat selvästi kiusaajan toimet. 

Miksi kirjoitan tästä asiasta? En siksi, että olisin itse siinä ansioitunut. Olen nähnyt miten läheiseni ovat saaneet paljon hyvää aikaan. He ovat muuttaneet maailmaa niillä työkalulla, joita heillä oli. Ja tästä on kysymys koko pyhityksessä: tee se, mihin pystyt.

Sinä olet osa pyhien ihmisten ketjua, sinä voit olla Pyhän Hengen kantaja. Sinä olet myös Jumalan työkalu, jonka kautta hänen hyvyytensä ja rakkautensa voi tulla lihaksi. 

Kaiken kilvoittelun lähtökohta on Jumalan armo. Jos Jumala suo, me voimme onnistua. Tämä tehtävä ei koskaan valmistu eikä yksikään pyhä saanut tätä tehtyä loppuun asti. Mutta jotain heidän sydämessään tapahtui. 

He oppivat rakastamaan ja rakkaus kietoutui heihin.

Viisi askelta mystiseen elämään

Varhaiset hengelliset ja lähes mystiset kokemukset lapsuudesta elävät edelleen vahvana mielessäni. Osa kokemuksista liittyy suoraan kirkkomme jumalanpalveluksiin mutta sain myös vahvoja elämyksiä erityisesti Hermann Hessen kirjoista Demian sekä Siddharta. Niiden pelkistetty, lähes askeettinen ja yksinkertainen maailmankuva tekivät minuun vahvan hengellisen vaikutuksen. Kiinnostuin nuorena myös Pekka Ervastin teosofiasta ja luin monia hänen pieniä kirjasiaan paikallisessa kirjastossa. Samaan aikaan olin kiinnostunut myös shamanismista ja Carlos Castanedasta.

Mutta kristinuskossa oli jotakin hyvin erityistä suhteessa kaikkeen muuhun. Se ei ole vain henkistä ja tuonpuoleista vaan hyvin vahvasti tässä todellisuudessa olevaa ja konkreettista. Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset olivat hyvin tärkeässä osassa tätä hengellistä heräämistä ja koin vahvoja uskonnollisia kokemuksia etenkin osallistuessani liturgiaan kotikirkossani. Palveluksessa ei sinänsä kai ollut ulkoisesti mitään poikkeavaa mutta usein etenkin lapsilla on aikakausia, jolloin he ovat erityisen avoimia ja herkkiä ottamaan vastaan ja kokemaan hengellisiä ilmiöitä.

Valamon luostarissa tutustuin ensi kertaa Jeesuksen rukoukseen ja tunsin kuinka se avasi salaisen hengellisen maailman. Rukouksen toistaminen ja hengityksen sitominen sen rytmiin tuntuivat täyttävän koko elämän. Tämä ei ollut kuitenkaan vielä oikea aika aloittaa todellista kilvoitusta. Vielä kerran ennen teologian opintoja harkitsin hetken aikaa uskontotiedettä mutta teologia vei voiton ja muut saivat jäädä. Ajattelin jo tuolloin että olennaista hengellisessä elämässä ei ole vain tutkia asioita vaan lähteä itse matkaan.

Vaikka meillä elämässämme on erilaisia herkkyyskausia, me voimme myös herkistää itsemme kokemaan jumalallisia asioita. Sopivat virikkeet avaavat meille tien mystiseen maailman, jonne ei astuta kerta rytinällä vaan kaikki tapahtuu hiljaa ja hitaasti rakentaen, päivä kerrallaan ja rukous kerrallaan.

Jälkikäteen miettiessäni kaikkea tapahtunutta löydän viisi asiaa, jotka johdattivat minua hengen maailmaan. Ne paljastivat minulle mystisen maailman todellisuuden ja auttoivat minua paremmin ymmärtämään oman elämäni tarkoitusta ja Jumalan suurta suunnitelmaa koko maailman kaikkeudessa. Kaiken tämän tarkoitus kai oli oppia tuntemaan Jumala paremmin ja kasvaa rakkaudessa häneen. Kunnia Jumalalle tälle tielle johdattamisesta!

1) Rukous

Rukoile säännöllisesti, harjoita erityisesti Jeesuksen rukousta. Pyri pitämään Jumala mielessäsi koko ajan kaikissa päivän hetkissä ja toista Jeesuksen rukousta. Hesykastisessa perinteessä puhutaan rukouksen ja hengityksen samanaikaisuudesta - samalla lailla kun hengitämme koko elämämme ajan, pitäisi meidän myös pitää Jeesuksen rukouksen sanat huulillamme.

Ihanne on se, että rukous sanoineen, asenteineen ja ajatuksineen täyttää päivämme. Harva meistä kykenee rukoilemaan lakkaamatta mutta Jumala on hyvä pitää mielessä koko ajan. Tässä mielessä rukous on omaa puhettani omalle itselleni. Päivän mittaan kannattaa muistaa rukouspyyntöjämme, kerrata Jeesuksen rukousta ja siunata itseään ristinmerkillä. Pyydä Jumalaa siunaamaan kaikki toimesi ja tee kaikki hänen kunniakseen.

Mutta ennen kaikkea rukous on puhetta Jumalalle. Hän kuulee rukouksesi ja vastaa siihen, jos se on sinulle pelastukseksi. Rukouksessa ei pidä painostaa Jumalaa, esittää hänelle omia haluamisiamme, kertoa hänelle asioita, joita hän jo tietää tai neuvoa häntä. Rukous osoittaa meille oman paikkamme Jumalan palvelijoina ja herättää meissä katumuksen ja halun täyttää Hänen tahtoaan.

Rukous kertoo, mistä tulet ja minne olet menossa. Kaikki tekstit eivät välttämättä tunnu kertovan sinun elämästäsi mutta ennen pitkää huomaat, että ne asiat ovat sinussa vaikka et ole huomannutkaan. Me olemme monesti kovin sokeita, sille millaisia me oikeasti olemme emmekä helpolla huomaa vikoja ja puutteitamme.

Rukous on ovemme hengellisten maailmaan. Mutta se on samalla ainoa tapa jolle me voimme suojautua kiusaajaa vastaan ja taistella himoja vastaan jotka ajavat meidät kauas kaikesta hyvästä. Rukous on kuin sota-asu, se pitää pukea päälle ennen taistelua, myöhäistä silloin kun taistelu on jo alkanut. Opettele siis turvautumaan Jeesuksen nimeen silloin kun olet vielä turvassa eikä pahempaa ole tapahtunut.

2) Hiljentyminen

Meille jokaiselle on varattu tehtävä tässä maailmassa. Tämä tehtävä on meille usein kuitenkin jäänyt hämäräksi, jos emme ymmärrä Hänen suurempaa suunnitelmaansa.

Emme voi kuulla Jumalan kutsua, jos häly täyttää jatkuvasti elämämme. Me tuskin koskaan saamme nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, sillä meitä ympäröi jatkuvasti jokin ääni. Kellon tikitys, ilmastoinnin humina, kolahduksen, narinat, liikenne. Monet asiat vaativat huomiotamme ja meidän reaktioitamme: työelämä, tuttavat, puhelin, sähköposti, tietyn kelloon aikaan tapahtuvat asiat... Aina tavoitettavissa ja saatavilla.

Kerran kuuntelin Lapissa lähes täydellistä hiljaisuutta. Se oli häkellyttävää ja ihmeellistä. Oli syksyinen yö ja istuin kuistilla enkä kuullut käytännössä mitään. Oli vain musta yö, tähtitaivas ja oma hengitykseni. Tuntui, että olin yksin koko maailmassa mutta samalla aikaa koko maailma oli tässä läsnä edessäni. Se oli melkein mystinen kokemus.

Ortodoksisen hengen elämän ydin on hiljaisuudessa, hesykhiassa. Hiljaisuudessa me voimme kohdata itsemme ja Jumalan. Minusta olisi hyvä, että jumalanpalveluksissa hyödynnettäisiin hiljaisuutta enemmän osana rukousta, kuten esim paastoliturgiassa tai Jeesuksen rukouksessa.

Hiljaisuus ei merkitse vain ulkoista hiljaisuutta vaan myös sisäisen keskustelimme vaimentamista ja sen korvaamista lakkaamattomalla rukouksella. Tämä on todella vaativa harjoitus ja siinä helposti menee vuosikausia ellei -kymmeniä. Kaksi apua tähän kuitenkin olen löytänyt, työntekeminen ja rukousnauha. Rukousnauha on pelkästään ulkoinen apuväline mutta olen itse huomannut, että se auttaa paljon keskittymisessä erityisesti Jeesuksen rukoukseen. Joutilaisuuden korvaava työnteko pitää myös turhat ja vahingolliset ajatukset loitolla.

Meitä auttaa paljon myös se, että suljemme kotonamme kaikki äänilähteet. Hiljaisuuden tärkein asia on se, että silloin kuulet oman mielesi puhetta ja ääntä. Millaista ääntä ja keskustelua kuulet, sellainen sinä olet. Hiljaisuus voi aluksi tuntua ahdistavalta ja pelottavalta mutta siitä oppii nauttimaan hyvin nopeasti. Mielen negatiivista puhetta ei kannata pelästyä, sillä sitä on helppo lähteä muokkaamaan ja tervehdyttämään, etenkin alkuvaiheessa.

Ensi askel on oman suun puheen vaientamista. Mieti mitä aiot sanoa ja ennen kuin sanot mitään, mitä onko se tarpeellista, hyödyllistä, parantavaa ja hyvää. Erityisesti kannattaa lopettaa turhanpuhuminen ja juoruilu. Kun tässä onnistuu edes pikkuisen, pääsee nopeasti jyvälle siitä, mitä hengellinen elämä on. Seuraava askel on vaientaa omat tuomitsevat ajatukset.

Mielessä helposti syntyy tuomitsevia ajatuksia mutta alkuun, vaikene. Ensi alkuun älä kiinnitä niihin huomiota, vaan jatka eteenpäin aivan kuin et olisi kuullutkaan sitä. Myöhemmin mieti tarkkaan, miksi sinä haluat tuomita vaikka itse olet syntisistä ensimmäinen ja suurin anteeksisaanut tässä maailmassa. Tuomitsemisen sijaan siunaa joka kerta, vaikka olisitkin jo ehtinyt tuomita. Kiitä Jumalaa tästä ihmisestä, siitä, että hän tulee luoksesi opettamaan sinulle jotakin sellaista, jota et vielä ymmärrä ja pyydä anteeksi tuomitsemistasi.

3) Armahtaminen

Samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Armahtava ihminen kaipaa luonnostaan rakastavaa Jumalaa, joka on kaiken armollisuuden lähde. Samalla tavalla me tulemme Jumalan kaltaisistasi, kun opettelemme armahtamaan lähimmäisiämme. Jumala paljastaa itsensä sellaisille jotka kaipaavat hänen läheisyyttään ja jotka uskoen lähestyvät häntä.

Miksi armahtaminen on sitten olennaista? Siksi että ilman sitä me emme kykene aidosti katumaan ja löytämään armoa Jumalan edessä. Katumus, kääntyminen, palaaminen ja uusi elämä on ensimmäinen askel. Jos tämän jätämme tekemättä, kaikki myöhempikin on turhaa.

Me emme myöskään opi tuntemaan armahtavaa ja rakastavaa Jumala ellemme opettele taivaan valtakunnan sääntöjä ja lakeja. Sitä yhteistä kieltä, jota taivaassa puhutaan. Se on rakastamista ja anteeksiantamista.

Anteeksiantamisessa ja -pyytämisessä on vähintään kaksi tärkeää hengellistä ulottuvuutta. Ensimmäinen on hyvin käytännöllinen ja se merkitsee sitä, että me opimme sopimaan ja opimme katumaan. Katuminen on itsemme näkemistä sellaisina kuin todella olemme, se on itseemme menemistä. Kun tämän ymmärrämme me huomaamme seuraavan asian eli sen kuinka nöyryys ja herkkyys enenee meissä ja sieluumme kehittyy paikka jossa on tilaa Jumalalle.

Pyydä ja anna anteeksi monta kertaa päivässä. Ellet kykene armahtamaan, älä tuomitse ja vaikene. Suurin este meidän itsemme ja Jumalan välillä on sopimattomat asiat lähimmäistemme kanssa.

4) Maailman kokeminen hengellisin silmin

Ikonit näyttävät meille häivähdyksen hengellisestä maailmasta. Kaunis rukous voi työstää mieltämme koko päivän ja saada meissä aikaan hyvää muutosta. Kirkkoveisu, jonka kuulimme kirkossa, jää soimaan korvaamme ja pian tapailemme psalmin sanoja kävellessämme kaupungilla. Ehkä liturgiasta jää itu mieleemme ja teemme hyvän työn toiselle ihmiselle.

Herran pyhä ehtoollinen on se Herran rukouksen mainitsema jokapäiväinen leipämme, jota me tarvitsemme. Valmistaudu ehtoolliselle aina huolella paastoamalla edellisenä iltana ja lue ehtoolliselle valmistavat rukoukset. Elämä on parhaimmillaan kaiken näkemistä liturgiasta käsin ja Jumalan rakkauden havaitsemista elämässämme. Kaikella on alkusyy, tarkoitus ja päämäärä. Jokaisella valinnallamme on merkitystä ja vie meidät joko lähemmäs tai kauemmas Jumalaa.

Koko maailma on Jumalan rakkauden ilmentymää. Meille on annettu monia mahdollisuuksia osoittaa tätä samaa jumalallista rakkautta lähimmäiselle, mutta harvoin niin teemme. Sen vuoksi usein elämässä käykin päinvastoin. Sen vuoksi me näemme päivittäin kollektiivisen lankeemuksen seurauksia. Sodat, nälänhädät, sairauksien leviäminen, terrorismi, kuvaavat ihmisen raakuutta ja epäuskoamme Jumalaan.

On monesti sanottu, etenkin Suomessa, että luonto on Jumalan toinen evankeliumi. Tämä on totta niin kauan kun pääpaino on kirkon evankeliumissa ja ymmärrämme luomakunnan suhteessa Raamattuun. Me näemme luonnossa Jumalan luomistyöstä ja tarkkailemalla tätä kaikkea me voimme nauttia sen kauneudesta ja ehkä ymmärtää paremmin oman paikkamme tässä maailmassa.

Luonnossa tapahtuva kiertokulku on ja harmonia ovat meidän elämämme esikuvaa ja ne opettavat meille tämän maailman väliaikaisuutta. Nyt syksyllä puun lehdet kellastuvan ja ne pudottavat lehtensä. Samalla tavalla myös elämämme menee vääjäämättä kohti kuolemaa ja me joudumme joka päivä antamaan osan lehdistämme ja maahan pudottuaan ne kuolevat. Kevät on Suuren paaston ja Pääsiäisen aikaa ja kertoo keille uuden elämän synnystä.

Kaikella, mitä tapahtuu, on tarkoituksensa. Maailman tarkoitus ei ole palvella meitä vaan kasvattaa meistä Jumalan valtakunnan asukkaita. Siihen me tarvitsemme nöyryyttä, kuuliaisuutta ja kärsivällisyyttä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Sitä meille vastoinkäymiset opettavat. Älä kapinoi ja nurise kun Jumala tarjoaa sinulle mahdollisuutta kasvaa.

5) Rakasta elämää ja muista kuolemaa!

Ihmisen elinaika on hämmästyttävän lyhyt. Etenkin jos vertaamme tätä elämää iankaikkiseen elämään. Silti vain harva käyttää tämän elämänsä siihen, että valmistaisi sieluaan pelastusta varten. Me menemme mieluummin testaamaan härkiämme, katsomaan ostamaamme maatilkkua. Kyselemme rikkaina miehinä, kuinka voisimme pelastua ja rakennamme suurempaa varastoa, jonne voisi varastoida ylimenevän satomme. Vertailemme itseämme toisiimme kuin fariseus publikaaniin.

Jos kristinusko pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi rakkaus. Eikä mikään muu rakkaus kuin sellainen, joka on valmis lähtemään meistä itsestämme uhrautumaan toisen puolesta, vuodattamaan oman verensä, ja antaman kaiken anteeksi ilman ehtoja. Pelkästä rakkaudesta. Ja tämä rakkaus on valmis antaman kaiken ja tämä kaiken antaminen osoittautuu niin suureksi, että se voittaa kuoleman käsittämättömän vallan. On erikoista, että meidän kykymme tuntea Jumala on sidottu pelkästään rakkauteen. Jumalan voi oppia tuntemaan vain rakastamalla.

Kristus käski meitä ristin sunnuntain evankeliumissa kadottamaan elämämme, jotta me pelastaisimme sen. Onko tämä ristiriidassa sen kanssa, että elämää pitäisi rakastaa? En usko. Elämä on Jumalan antama lahja meille, joka kertoo Pyhän Kolminaisuuden ylitse vuotavasta rakkaudesta. Siksi meidän elämällämmekin on suuri tarkoitus: löytää rukouksen ja kilvoitukseen kautta tie pelastukseen.

Hengen maailma on merkinnyt minulle elämänpituista matkaa, jolta ei ole ollut paluuta. Kun kerran on aistinut mitä tämän näkyvän todellisuuden toisella puolella, on vaikea tyytyä vain tähän todellisuuteen. Väitän, että se on ainoa todella olemassa oleva todellisuus. Tämä todellisuus, jossa me elämme, on pelkkää heijastusta tuosta tosimaailmasta.