torstai 30. tammikuuta 2014

Kertooko Kiova jotakin meistä?


Ukrainan kansannousu on toistuvasti uutisissa ja yhä vakavammin siltä, että maa ajautuu sisällissotaan ellei neuvotteluja saada toden teolla käyntiin. Tällä hetkellä useita ministeriöitä on vallattu ja barrikadit kaduilla näyttävät niin pysyviltä, että umpisolmu alkaa olla liian tiukassa. Neuvotteluistakaan ei ole hyötyä ellei molemmilla osapuolilla ole halukkuutta kompromisseihin ja sovintoon. Arabikevät osoitti meille hyvin karulla tavalla sen, miten lähellä yhteiskunta voi olla vallankumousta ja sisällissotaa.

Ukraina on vahvasti ortodoksinen maa. Kristinusko tuli tähän valtioon reilu tuhat vuotta sitten jo ennen Venäjää ja erityisesti pääkaupunki Kiova oli pitkään ortodoksisuuden keskus. Enemmistö kansasta on ortodoksisen kirkon jäseniä ja ortodoksisia näkyy tavallisen ihmisen arjessa huomattavasti voimakkaammin kuin meillä Suomessa.

Tänä päivän tilanne Ukrainassa näyttää nyt niin vakavalta ja uhkaavalta, että myös kirkon piirissä on noustu vastustamaan levottomuuksia. Ukrainan ortodoksinen kirkko on näkynyt Kiovan mielenosoituksissa selvänä vastavoimana levottomuuksille ja se on toistuvasti vedonnut rauhanomaisen ratkaisun puolesta. On selvää, että kirkko on löytänyt oman paikkansa tässä kriisissä ja toimii juuri siten kuin sen pitääkin. Tulevaisuudessa selviää saako se erityisen aseman kansakunnan yhdistävänä tekijänä kun kriisi lopulta ratkeaa.

Kuvat munkeista ja papeista Kiovan kaduilla ovat pysäyttäviä. Mieleen tulee helposti  sananlähettiläät toisesta maailmasta, koska kuvissa näkyviä pappien epitrakiileja ja saattoristejä harvoin näkee mellakoissa ja mielenosoituksissa. Samalla olen ihaillut millaista rohkeutta on osoitettu sillä, että on otettu kantaa kriisin tulemalla kadulle. Sekä fyysisen turvallisuuden että hengellisen sanoman esiintuomisen näkökulmasta.



Varmisteleva kulttuuriliike

Jokainen paikalliskirkko elää yhteiskunnassa ja joutuu reagoimaan niin hyviin kuin haitallisiin muutoksiin sen ympärillä. Me emme voi kirkon jäseninä elää erossa yhteiskunnasta, koska viime kädessä kaikki lähimmäisemme ovat osa yhteiskuntaa.  Valitettavasti usein esim. Suomen ortodoksisen kirkon reagointi on hidasta ja myöhään tapahtuvaa. Kannanottoja varmistellaan liikaa ja tämän vuoksi varsinainen asia on jo vanhentunut kun reaktio julkaistaan.

Mutta olisi kaikilla paikalliskirkolla selkeämpi ja vahvempikin roolikin tarjolla: sillä on vahva ja kauan kehitetty eettinen kokonaisrakenne, joka kykenee vastaamaan hyvin monenlaisiin ongelmiin. Kirkon ongelma on pikemmin rohkeus puuttua ja ottaa kantaa kuin se, että onko sanottavaa

Tämän vuoksi kirkkomme suuri vaara on kulttuuriliikkeeksi muuttuminen. Suomalainen ortodoksia yhdistettiin pitkään karjalaisuuteen ja jossakin vaiheessa näytti siltä, että kirkon hengellinen ja teologinen sanoma katosi jonnekin taustalle. Jos näemme kirkon vain kulttuurillisena ilmiönä, niin silloin sen elämä nähdään sovinnaisena, ehkä mielipiteitä herättävänä mutta siitä puuttuu elävä vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa.  Kirkko pyrkii vahvistamaan vallassa olevien käsitystä yhteiskunnasta.

Toki tässä kulttuuriulottuvuudessa on hyvätkin puolensa. Ortodoksisen kirkon on ollut luontevaa lähestyä ja vaikuttaa ihmisiin tätä kautta, koska kirkkomme historia on muodostunut hyvin voimakkaasti kulttuurin kautta. Tämä ei voi kuitenkaan olla nykyaikana ainoa tapa reagoida ympäröivään yhteiskuntaan. Kirkon olemus on monesti kulttuuria vahvempi ja siksi sen pitää näkyä majakkana yhteiskunnassamme. Taannoinen päätös Kirkkomuseon remontista herätti paljon mielipiteitä, jotka varmasti liittyivät myös siihen millaisena me näemme kirkon tehtävän tänä päivänä. 


Millainen käsityksemme on Jumalasta












Mikä sitten näiden rohkeiden ukrainalaisuskovaisten sanoma on? Rauha ja neuvotteluiden aloittaminen. Kirkon sanoma on aina ollut voimakkaasti pasifistinen ja mm. Vuorisaarnassa rauhantekijöitä kutsutaan autuaiksi. Jos Ukrainan ort. Kirkko uskoo olevansa apostolien kirkko, sillä ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin nousta puolustamaan rauhaa barrikadeille. Tämän saman syyn vuoksi jokainen kirkkokunta siis joutuu kerta toisensa jälkeen muodostamaan oman identiteettinsä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Sota-aikoina kyse on rauhasta ja talouskriisin aikana oikeudenmukaisuudesta.

Ukrainan kirkon esiintulossa on vahvasti kysymys uskosta ja vakuuttuneisuudesta. Kysymys on sen takia paljon myös siitä, millainen kuva meillä on Jumalasta. Tapahtuuko evankeliumityö vain kirkon seinien sisällä vai todistammeko ylösnoussutta Kristusta myös kaduilla sen vuoksi, että se saattaa muuttaa käsityksemme elämästä? Näemmekö Kristuksen pelkästään kerubiveisun mukaisesti kaikkeuden kuninkaana vai etelä-amerikkalaisen vapautuksen teologian mukaan vasemmistoradikaalina, joka taistelee sorrettujen puolesta? Kyse siis ei ole vain uskosta vaan tavastamme uskoa. Toisaalta on mietittävä myös sitä, onko kirkon tarkoitus muuttaa yhteiskuntaa vai auttaa ihmisiä sopeutumaan siihen.

Erityisesti apostolit Johannes ja Paavali (esim. 1. Kor. 14:33) olivat jälkimmäisellä kannalla. Paavali oli kannanotoissaan hyvin sovitteleva ja kehotti hyvinkin erilaisia ihmisiä elämään rauhassa keskenään. Hän kiivaili nuorena voimakkaasti uskonsa puolesta mutta etsi vanhemmalla iällään rauhaa ja hyvää järjestystä seurakunnilleen. Apostoli Johannes ei niin ikään nähnyt, että tämä maailma olisi ollut se paikka, joka pitäisi muuttaa vaan pikemminkin näki siinä valon ja pimeyden taistelun, joka päättyy eskatologisessa ajassa.

Tämä ei ole ainoa tapa Kirkolle suhtautua yhteiskuntaan. Jokainen Johannes Krysostomokseen perehtynyt tietää miten voimakkaasti Johannes elinsuhteessa oman aikakautensa vääryyksiin vaikka se aiheuttikin hänelle monia ongelmia. Kirkossamme elää hyvin vahvana askeettinen elämäntapa ja moni riviseurakuntalainen kykenee helposti noudattamaan tällaista elämäntapaa etenkin paastojen aikana. Se valmistaa meitä kohtaamaan maailman mutta usein mietityttää se, haluammeko kohdata maailmaa.

Tämän päivän Suomessa molemmat kirkot, luterilainen ja ortodoksinen, etsivät itseään ja paikkansa tässä yhteiskunnassa. Maailman talouden tilanne pakottaa molempia miettimään tarkkaan oma tehtäväänsä niiden resurssien rajoissa, joita on annettu. Toivon, että nämä ongelmat, joita molemmat kirkot kohtaavat, saisivat niissä aikaan muutoksen joka tähtäisi näiden muuttumiseen.

Millaisia arvoja tarjoan? Avoin, keskusteleva, reagoiva, esilletuleva ja rohkea. Oikealla tavalla  välinpitämätön kritiikkiä kohtaan, ylimielinen maallisuutta ja nihilismiä kohtaan ja ehkä jopa raivoisaa asennetta heikompiaan sortavaa vastaan. Mutta näistä kaikista toivon eniten rohkeutta, koska se kertoo eniten siitä uskommeko me todella kaikkeen siihen, mitä liturgiassa meille kerrotaan.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Askelia kohti hyvää kuolemaa


Tulevana sunnuntaina kirkossa luetaan kertomus kanaanilaisnaisesta joka aneli pelastusta tyttärelleen, jota paha henki riivasi. Jeesus oli hyvin vastahakoinen naista kohtaan mutta lopulta heltyi naisen uskon edessä ja paransi tyttären. Entäpä jos Jeesus ei olisi parantanut naisen tytärtä aneluista huolimatta ja hyväksyisimme tytön vääjäämättömän tien kohti kuolemaa? Mutta ei millaista tahansa kuolemaa, vaan matkan kohti hyvää kuolemaa.

Vaikka Jeesus paransi monia kuoleman sairaita ihmisiä ja herätti kuolleita, meidän ihmisten osaksi jäi silti kuoleminen synteihimme. Kuolema rajaa elämämme ajan ja päivä toisensa jälkeen me huomaamme elämämme kulkevan kohti kuoleman todellisuutta. Herramme ristinkuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen antavat meille mahdollisuuden astua iankaikkiseen elämään. Ihminen asetetaan kuoleman hetkellä tähän jännitteeseen ja siksi me rukoilemme saadaksemme osaksemme hyvän kuoleman hetken.

Hyvä kuolema liittyy olennaisesti pelastukseen. Koska ortodoksisen kirkon ajattelussa koko elämä on kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta, niin siksi meidän tulisi aina pitää mielessämme sekä elämän ainutlaatuisuus että kuoleman tuoma rajallisuus elämässämme.Vaikka usein kadotamme tehtävämme tässä elämässä Jumalan kuvana, me voimme yhä uudelleen löytää sen kirkon jumalanpalveluksissa.  


Kuolema on aina läsnä

Me joudumme luopumaan joka päivä jostakin ja elämämme muuttuu pysyvästi joka hetki. Me menetämme elämämme aikana ystäviä ja sukulaisia, muutokset terveydessä ja työyhteisöissä ravistelevat elämämme pysyvyyttä. Menetykset valmistavat meitä luopumaan tästä maailmasta ja kiinnittymään iankaikkiseen elämään. Luopumalla me opimme näkemään kaiken väliaikaisuuden ja valmistaudumme sen myötä tulemaan tietoiseksi elämämme rajallisuudesta.

Menneet tapahtumat myös muokkaavat elämäämme ja niistä syntyy meille kokemuksia. Tunteet, ajatukset ja muistot syntyvät elämän kokemuksistamme ja niiden avulla me arvioimme myös tulevaisuuttamme. Tämän tulevaisuuteen tähtäävän elämämme vuoksi on tärkeää, että kilvoittelemme säännöllisesti ja tarkistamme kurssiamme katumuksen sakramentilla. Parannuksen kannalta meillä ei ole olemassa kuin tämä hetki ja toivottavasti pitkä tulevaisuus joka antaa meille mahdollisuuden muutokseen.

Kilvoittelu valmistaa meitä siihen, että osaamme päästää irti tästä maailmasta. Me opimme luopumaan koko ajan enemmän omasta itsestämme ja toivottavasti täytämme tuon osan jumalallisella elämällä. Kun liturginen elämä täyttää sielumme, me kuolemme yhä vahvemmin tämän maailman himoille ja haluille ja uusi elämä täyttää sieluamme. Kun me elämme Kristukselle, me huomaamme yhä vahvemmin kuinka Kristus elää meissä.

Kun me hengitämme kirkon elämää eukaristiassa, me opimme näkemään maailman uudella tavalla, Jumalan luomana sakramenttina. Ilo täyttää sydämemme kun palaamme kirkosta takaisin maailmaan ja tiedämme, että olemme juuri tulleet osalliseksi Herran pyhästä ehtoollisesta. Sinä pienenä hetkenä me voimme tuntea taivaan valtakunnan todellisuutta.

Menettämisen myötä me saamme myös uusia aineksia elämäämme. Pyhien isien kuuluisassa sanaparissa "theosis-kenosis" kuvataan täyttymistä ja tyhjentymistä. Jumala tyhjentää itsensä tullessaan ihmiseksi, jotta voisi täyttää itsensä ihmisyydellä. Kun Jumala tekee tämän pelastavan työn meidän hyväksemme, me saatamme tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.


Hyvä elämä johtaa hyvään kuolemaan

Kysymys hyvästä kuolemasta liittyy olennaisesti kysymykseen hyvästä elämästä.  Elämämme on valmistautumista iankaikkiseen elämään, oman itsemme kehittämistä ja muokkaamista taivaan valtakunnan asukkaaksi.  Me olemme omassa elämässämme nuo viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä, jotka odottavat ylkää. Se öljy, jota meillä on tai ei ole, kuvaa elämämme hyvien tekojen lopputulosta. Öljy, josta vertauksessa puhutaan, kuvaa armoa ja laupeutta toisiamme kohtaan.

Me arvioimme kirkon ajattelussa hyvää elämää eri tavoin kuin maallisessa yhteiskunnassa. Ortodoksinen kirkko seisoo maailmaa vastaan käsityksessään ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Kirkkomme opetuksen mukaan ihmisen elämä ei ole hänen omissa käsissään vaan Jumalan. Me voimme ja meidän pitää vaalia ja ravita elämäämme emmekä me saa missään tilanteessa vahingoittaa tai tuhota sitä. Emme omaamme emmekä toistemme elämää.

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja meidän jokaisen elämä ainutlaatuinen ja korvaamaton. Elämämme on Jumalan käsissä ja oma osamme on sisäistää tämä asia. Me voimme rukoilla Jumalaa olemaan armollinen ja laupias meille mutta me emme voi vaatia Jumalaa toimimaan oman tahtomme mukaan.  Sen sijaan meille on annettu rukous, jossa me pyydämme viittä keskeistä asiaa osaksemme ennen siirtymistämme iankaikkiseen elämään.


Pyyntömme viime hetkille

Anomusektenia on kaikille kirkossakävijöille tuttu vuororukous. Se on verrattain pitkä ektenia ja siinä anotaan elämällemme suojelusta monin eri tavoin. Tarkastellaan lähemmin viittä eri pyyntöämme, jotka ekteniasta löytyy.

Anokaamme elämällemme kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä.


Kristillistä

Kristillisen elämän päämäärä on siinä, että saamme kokea myös kristillisen kuoleman. Kirkkomme historiassa on kerrottu monien pyhien ihmisten kuoleman hetkestä, koska se merkitsee heidän maallisen taistelun päättymistä ja siirtymistä iankaikkiseen elämään. Kuoleman hetki nähdään vapahduksena tämän maailman kärsimyksestä, puutteesta, pahantahtoisuudesta ja pahan hengen kiusauksesta.

Mitä sitten kuuluu kristilliseen kuolemaan? Olennaisena osana on sairaanvoitelun sakramentti, joka kertoo tyhjentävästi siitä, mitä kuoleman hetken lähestyminen uskovaiselle merkitsee. Se on iloa ja kiitosta kaikesta siitä, mitä olemme saaneet elämämme aikana kokea, sakramentista ymmärrettävään miten väliaikainen tämä maailma on ja että meidän tulevaisuutemme ja elämämme on taivaan valtakunnassa.

Meillä on oikeus mutta myös velvollisuus elää elämämme kristillisesti loppuun asti. Ortodoksisuus sisältää paljon erilaisia tapoja, joiden kautta me ilmennämme uskoamme. Erityisesti tämän asian tärkeys korostuu silloin kun ortodoksinen lähiomaisemme valmistautuu kuolemaan. Saako hän edelleen olla ikonien, tuohusten, rukousten ja kirkkomusiikin ympäröimä vaan "loppuuko" ortodoksisuus hänen elämästään vaikean sairauden kohdalla? Seurakunnan papistoa kannattaa erityisesti tällaisessa tilanteessa vierailemaan hänen luonaan. 


Kivutonta

Ortodoksisen kirkon maailmankäsitys saattaa olla yllättävän erilainen kuin muun yhteiskunnan näkemys. Jos mietimme kirkkomme historiassa vaikuttaneita marttyyreita, me voimme nähdä kovin erilaisen käsityksen kivusta. Kipu ei välttämättä ole sellaista, mitä meidän pitää kaikin tavoin välttää. Rukouksemme ei välttämättä tarkoita sitä, että me pääsisimme kivusta vaan se voi olla myös pyyntö, että kestäisimme vastaantulevan kivun.  Kivun kautta me saatamme samaistua Kristukseen ja löytää siitä avain ristin kantamiseen. Samanlaisia kristillisiä hyveitä ovat myös kärsivällisyys, nöyryys ja toivo, jotka eivät aina ole yhdenmukaisia maailmallisen ajattelun kanssa.

Kipu on monen kuolemaa lähestyvän osa. Usein ikävällä tavalla kipu valmistaa meitä kuolemaan. Kun kivun määrä kasvaa ja muuttuu krooniseksi, meidän suhteemme elämään alkaa muuttua. Kivun tunne helposti täyttää ajatuksemme ja kaikki muu ympärillä jää toissijaiseksi. Lopulta me alamme päästää irti elämästä päästäksemme rauhaan.


Kunniallista

Jokainen ihminen on Jumalan kunnian kuva ja siitä juontuu ihmiselämän kunniallisuus ja ainutkertainen arvo. Me voimme hämärtää omien tekojemme ja sanojemme kautta tuota kunniaa mutta yhtä lailla me voimme olla sellaisen toiminnan kohteena, joka vie meiltä kunnioituksen ihmisenä. Vaikka me parhaassa tapauksessa voimme valmistautua kuolemaan, niin se silti tulee meille aina yllätyksenä.

Me voimme kuolevan omaisina vaikuttaa myös siihen, annammeko läheisellemme arvokkaan ja kunniallisen tavan kuolla. Me saatamme olla tilanteessa, jossa emme jaksa emmekä pysty rukoilemaan vaikka se olisi ollut elämässämme aina keskeisellä sijalla. Kirkossa käyminen ja osallistuminen ehtoolliseen ovat saattaneet tuoda elämän henkäyksen sieluumme, mutta niistä luopuminen voi merkit myös asteittain tästä elämästä luopumista.


Rauhallista

Rauha on Jumalan läsnäoloa elämässämme. Rauha merkitsee myös sitä, että asiat ovat kunnossa ja kaikki tarpeellinen on tehty. Rauha kuoleman hetkellä tarkoittaa sitä, että me olemme valmiita.

Jos me saamme sellaisen siunauksen osaksemme, ettemme kuole äkillisesti vaan voimme valmistautua siihen, voimme olla onnellisia. Meille on silloin annettu mahdollisuus sovinnon tekoon kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä. Rauha lähimmäisteni kanssa ja voisimme olla kuolinvuoteella levollisella mielellä tehtyäni sovinnon lähimmäistemme kanssa.


Hyvää vastausta Kristuksen tuomioistuimen edessä

Hyvä vastaus peljättävän tuomioistuimen edessä perustuu rukoukseen ja armoon.  Nämä kaksi ydinasiaa toteutuvat parhaiten sairaanvoitelun sakramentissa, koska tässä sakramentissa me rukoilemme anteeksiantoa synneillemme ja parantumista sairaudestamme. Tämän merkkinä sairaan otsaan, rintaan ja kämmenselkiin voidellaan öljyllä ristinmerkki ja rukoillaan hänen pelastumisensa puolesta. Kuolemaa lähestyvän seurakuntalaisen kanssa voidaan toimittaa myös sairaan ripittäminen, joka koostuu katumuksen sakramentista ja Herran ehtoollisesta.

Kristityn kehittyminen hyveissä on erikoinen, erityisesti pyhien ihmisten kohdalla. Mitä vahvemmin he ovat elämänsä aikana kilvoitelleet, sen voimakkaampana heidän sydämessään on katumuksen tunne. Mutta samalla se on hyvin luonnollista: mitä lähemmäs me tulemme pyhyyttä ja valoa, sitä vahvemmin me näemme tässä valossa oman puutteellisuutemme. Sen vuoksi yksikään pyhä ihminen ei voi olla varma pelastuksestaan ennen kuin hän on astunut taivaan valtakuntaan Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edestä.

Käsitys viimeisestä tuomiosta on meille kaikille selvä. Meidän tekomme mitataan sen mukaan, miten olemme kohdelleet tässä maailmassa Kristusta lähimmäisissämme. Hyvä vastaus kuvastaa sitä, kuinka olemme elämämme eläneet.

***

Puhunko tässä artikkelissa saattohoidosta ja eutanasiasta? Tästä lähdin kirjoittamaan ja halusin tietoisesti välttää aiheen käsittelemistä etiikan kannalta. Enemmistölle meistä hyvä kuolema syntyy näistä anomusekteniassa mainitusita viidestä asiasta. Henkilökohtaisesti olen aika surullinen siitä, miten vähän ortodoksipappeja pyydetään käymään sairastavien ja etenkin kuolevien seurakuntalaisten luona. Osaltaan syynä ovat maallistuneet omaiset mutta yhtä suurena syynä varmasti on myös se, ettei pappia haluta häiritä.

Ortodoksisen kirkon käsitys kuolemasta on hyvin valoisa ja ylösnousemususkomme kumpuaa pääsiäisen ilosanomasta. Pääsiäistervehdys, "Kristus nousi kuolleista" on meidän lyhyin ja terävin uskontunnustuksemme, samalla se on tervehdys, joka usein kertoo jakaako vastapuoli uskon kanssamme. Ylösnousemusta korostava kirkkomme näkyy luonnollisesti myös hautausperinteessämme, jota kuvataan usein hyvin kauniiksi, koskettavaksi ja herkäksi. Tämän vuoksi on tärkeää, että myös omassa uskossamme näkyy valoisalla tavalla kuoleman väistämättömyys ja samalla myös ylösnousemuksen todellisuus. 

lauantai 18. tammikuuta 2014

Kiitos, jonka seurauksena elämän suunta vaihtui















Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."


Muutos

Evankeliumi Kymmenestä spitaalisesta puhuu kiitollisuudesta ja kiittämättömyydestä. Se kertoo myös suuresta elämänmuutoksesta ja reagoimisesta siihen. Aluksi tämä kertomus näyttää melko yksinkertaista kokonaisuudelta mutta kun tarkastelemme sitä lähempää voimme huomata sen olevan melkoinen mosaiikki. Siinä on monia pieniä kiinnostavia yksityiskohtia ja muutama suurikin teema.

Parannusihme, joka evankeliumissa tapahtuu, toki muuttaa näiden miesten elämän mutta jääkö muutos vain ulkoiseksi vai tapahtuuko heidän sydämessään jotain suurempaa? Yhden parantuneen miehen elämässä oli kytemässä jotakin ja hän oli heräämässä todellisuuteen, jossa hän oli ensi kertaa vapaa sairauden kahleista. Tämä ilmenee vain yhden asian kautta, hän palasi kiittämään. Paraneminen alkoi ruumiista ja levisi sieluun asti.

Kansan suussa on kautta historian kulkenut erilaisia kertomuksia Jeesuksen ihmeteoista ja niitä kohdanneesta ihmisistä. Kun Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla ihmisjoukot hänen luonaan kävi pieni poika tuomassa nuo tarveaineet. Kerrotaan, että tuo poika oli p. Ignatios Antiokialainen joka eli 100-luvulla. Samarialaisnainen, jonka Jeesus tapasi kaivolla, tunnetaan kirkossamme marttyyri Fotini Samarialaisena, joka viettää muistopäiväänsä 20.3. Entä tämä kiittämään palannut mies? En ole kuullut kuka hän olisi ollut.

Muistan itseni pienenä päivittelemässä kuinka nuo yhdeksän spitaalista eivät palanneet kiittämään Herraa. Nyt huomaan itse kuuluvani tuohon enemmistöön, joka osaa pyytää ja vaatia oikeuksiaan mutta joka ei osaa olla kiitollinen juuri mistään mitä on saanut. Me ymmärrämme helposti tämän kertomuksen hyvät ja pahat henkilöt, mutta miksi meidän on niin vaikea omaksua hyvien rooli? Siksi, ettei tuo kertomus ollut ennuste meidän elämästämme vaan peilikuva meistä tällä hetkellä, että pyrkisimme tekemään elämässämme muutoksen. Se on meille peili, jotta meistä löytyisi niin paljon elämänhalua, että olisimme valmiita kävelemään ulos tältä hautausmaalta.

Hengellinen elämä on aktiivista kääntymistä Jumalan puoleen. Ellemme käänny kymmenen spitaalisten tavoin yhä uudelleen Jumalan puoleen, meidän ei myöskään pidä odottaa mitään itsellemme. Kilvoituksemme vaatii kärsivällisyyttä ja toivomme panemista Jumalaan.


Ketkä ovat tervetulleita ihmeiden maailmaan?

Evankeliumi kertoo kahdenlaisesta terveydestä: sellaisesta, joka koskee ruumistamme ja sellaisesta, joka koskee sieluamme. Yhdeksän miestä saivat ruumiin terveytensä takaisin ja vain yksi sai sekä sielun että ruumiin terveyden. Jeesus ihmetteleekin eivätkö kaikki parantuneetkaan. Vaikka Jeesus paransi nämä miehet sairaudestaan, vain yksi heistä oli otollinen ottamaan vastaan terveyden, joka vaikuttaisi koko hänen olemukseensa. Nuo yhdeksän muuta saivat terveytensä takaisin mutta oliko tuolla paranemisella merkitystä, jos he heti palasivat maalliseen elämäänsä?

Me varmasti myös huomaamme evankeliumin erikoisen järjestyksen. Mies sai fyysisen terveytensä takaisin eli Jeesus paransi hänet. Mutta pelastuksesta osalliseksi hän tuli vasta silloin, kun hän palasi kiittämään ja ylistämään Jumalaa tästä tunnusteosta. Tämä tarkoittaa sitä, että miehen parantuminen ei ollut lopputulos vaan se oli alkupiste, josta kasvaminen vasta alkoi. Hän aloitti uuden elämänsä kiittämällä Junalaa laupeudesta jota hän oli saanut.

Ja kaiken lisäksi tämä ainoa kokonaan parantunut oli samarialainen. Se on muistutus meille siitä, ettemme turvaisi siihen, ketä me olemme ja mitä olemme tehneet, vaan ymmärtäisimme itsemme tämän maailman viimeisimpänä, joka on pelastuksen ansainnut. Samarialaiset esiintyvät usein Jeesuksen opetuksessa ihmisinä, jotka ottivat hänet vastaan ilman ennakko-oletuksia kokonaan ja täydestä sydämestään. He olivat halveksittuja eivätkä kuuluneet valittuun kansaan. Mutta heidän erityisyytensä oli siinä, että he olivat alastomina Jeesuksen edessä ja valmiita suureen elämänmuutokseen.

Joskus mietimme miksei meidän aikanamme tapahdu ihmeitä. Uskon itse, että ihmeitä tapahtuu paljon mutta oman asenteemme vuoksi niitä ei tapahdu meille. Ne katoavat järkeilyyn ja epäuskoon sekä siihen, ettemme osaa ottaa niitä vastaan tai pyytää niitä. Me koemme paljon erilaisia sattumuksia, parantumisia, onnenpotkuja, jotka saattavat jopa ylittää evankeliumissakin esitetyt ihmeet, mutta ne eivät ole meille ihmeitä vaan sattumaa. Oleellista ihmeessä on se, että ymmärrämme tuon lahjan olevan Jumalan pelastavaa johdatusta. Olisiko Talvisodan ihmeestä tullut jotakin suurempaa, jos olisimme ymmärtäneet sen tapahtumat Jumalan suojeluksena ja johdatuksena, en tiedä. Oleellista on kysyä, että miten se muutti elämäämme, herättikö se sydämemme ylistämään Herraa?

Olisiko sairauden jatkuminen koitunut noiden yhdeksän miehen pelastukseksi? Vaikka miehet kokivat parantumisen ja he saivat käytännössä kaiken menettämänsä takaisin, niin silti jotakin keskeistä puuttui. Heidän sielunsa ei herännyt vaan jatkoi untaan. Ihmeellä ei kuitenkaan olisi toivottua vaikutusta, koska ihmisen kääntymistä se ei ainakaan takaa. Mutta täsmälleen päinvastaistakin on käynyt.  Kreetan Haniasta on kotoisin yksi viimeisimmistä pyhistämme, NikeforosSpitaalinen (1890-1964) joka sairasti koko elämänsä spitaalia eli lepraa eli Hansonin tautia. Tuo sairaus ei estänyt hänen kilvoitteluaan vaan pikemminkin teki siitä entistä otollisempaa. Sen vuoksi häntä on verrattu vanhurskaaseen Jobiin, joka kiitti Herraa kaikesta mitä oli saanut ja kokenut.
  

Uskosi on sinut pelastanut. Mitä kiitollisuus on?

Kiitollisuuden ydin on siinä, että ymmärrämme Jumalan tulleen ihmiseksi rakkaudesta meitä kohtaan. Hän on voittanut ristinkuolemallaan kuoleman ja antanut meille iankaikkisen elämän. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Siitä syntyy kiitoksemme ja tarkoituksemme tässä elämässä.

Kiitollisuus on Jumalan rakkauden sisäistämistä kun ymmärrämme kuinka armollinen ja kärsivällinen Herra on ollut meitä kohtaan.  Se on kiitollisuutta omasta olemassolostamme ja kaiken kauneuden näkemisestä luomakunnassamme. Kiitollisuutta turvallisuudesta, hyvinvoinnista, taiteesta, kulttuurista, jne.  Kiitollisuutta vanhemmistamme, sukulaisista, ystävistä. Kiitollisuutta tästäkin kirkosta ja tästä eukaristiasta.

Kiitollisuus on asenne omaan elämään. Olla kiitollinen, siitä mitä meillä nyt on ja tunne siitä, etten yksinkertaisesti tarvitse enempää. Minun elämäni ei muutu paremmaksi eikä onnellisemmaksi vaikka saisinkin jotakin lisää itselleni. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen ja kaikki on nyt hyvin. Minä en tule saamaan lisää onnea vaikka jotakin saisin lisää. Kaikki riippuu nyt vain siitä ymmärränkö tämän asian ja sisäistänkö sen. Tyytymättömälle mikään ei riitä.

Kiitollisuus on pysähtymistä ja oman tilanteen hahmottamista ja ymmärtämistä. Ei kannata elää elämää lyhyellä tähtäimellä päivästä toiseen vaan pyrkiä näkemään elämä kokonaisuutena, johon kuuluu onnistumisia ja epäonnistumisia. Tämän näkeminen edellyttää hiljentämistä, hiljentymistä ja pysähtymistä, muuten kaikki lipuu ohitsemme.


Kiitollisuus kertoo myös nöyryydestä. Minä en pärjää yksin vaan tarvitsen sinun apuasi omassa elämässäni. Minä olen riippuvainen toisesta ihmisestä ja ennen kaikkea Jumalasta. Kiitollisuus on myös toisinpäin ajateltuna sitä, että teemme lähimmäisemme osalliseksi saamastamme lahjasta. Me jaamme sen hänen kanssaan ilman, että menettäisin itse mitään tästä.

Syvin kiitollisuuden aihe on siinä, kuinka synnitön ja puhdas Jumala ottaa vastaan syvästi itsensä tahraaman syntisen. Ja kun hän ottaa vastaan tämän syntisen, hän parantaa hänet ja lähettää takaisin terveenä ja kaiken anteeksi saaneena. Tätä Kristus itse asiassa teko koko ajan kun hän mm. aterioi syntisten parissa.


Kiitos siitäkin, mistä en osaa kiittää!

Kiitämmekö Jumalaa vain sellaisista asioista, joita itse olemme halunneet ja josta koemme olevan hyötyä meille? Manipuloimmeko mieltämme kiittämällä Jumalaa? Hyvä, että Jumala huomasi että minä todellakin tarvitsin sitä asuntoa ja että hän huomasi antaa sen minulle! Siinä tapauksessa olemme kovin kaukana Jumalan tuntemisesta. Kiittäessämme me ikäänkuin kerromme Jumalalle, että hän on nyt toiminut oikein ja tässä kiitos asiasta. Kiitämme Jumalaa siitä, että hän täytti meidän tahtomme.

Emme kiitä vain hyvästä vaan jokaisesta vastoinkäymisestä joka tulee osaksemme. Me emme tiedä mikä meille loppujen lopuksi on hyväksi ja Jumala on ainoa joka näkee elämämme kehdosta hautaan tietäen mikä on meille hyväksi. Monet ongelmat ovat kääntyneet meille siunaukseksi jos osaamme ymmärtää ne oikein. Erehdyksemme saattavat kasvattaa meissä nöyryyttä. Epäonnistumiset taas kasvattaa luottamustamme Jumalaan.

Parannusihme antaa näille miehille mahdollisuuden päästä eroon synnin kahleista ja siten me voimme samaistua heihin omien syntiemme määrässä. Vaikka synti on halvaannuttanut meidät, se ei ole tehnyt meitä kokonaan toimintakyvyttömiksi. Tämän vuoksi me tarvitsemme katumuksen sakramenttia.  Katumuksella me ilmaisemme Jumalalle sen että me haluamme kääntää elämämme oikeaan suuntaan, pois pahasta ja siihen, että me tarvitsemme ihmettä syntivelkamme tyhjäksi tekemiseen.

Millä lailla kiitokseni olisi otollinen Jumalalle? En kuvittele, että lahjan saaminen johtuu minun hyvyydestäni, koska minä en ole tehnyt maailmassa mitään hyvää. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa meille ja tarkoitettu siihen, että me olisimme hyviä toisiamme kohtaan. Otollinen kiitos Jumalalle on myös sitä, että me jaamme tuon kiitoksen ystäviemme kanssa ja annamme kaiken kunnian siitä Jumalalle. Otollinen kiitos Jumalalle muuttaa meidän elämämme.

Ainoa hyvä asia, jonka synti saa aikaan meissä on tieto siitä, että me tarvitsemme muutosta. Meidän elämämme valinnat luovat tarinan ja tarinan kohokohta on aina muutos juonessa. Millaisen tarinan meidän oma elämämme synnyttää jälkeläistemme muistoissa? Toivottavasti se syntyy valittamisen ja murehtimiseen sijaan kiitoksesta joka johtaa meidät ymmärtämään Jumalan kaitselmuksen elämässämme.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Sota ja sadan vuoden jälleenrakennustyö


Räjähdykset, ambulanssit ja tuhotut sairaalat. Taistelevia siviilejä, konekiväärejä, sinkoja, kranaatteja. Ei ruokaa, kouluja, sairaaloita tai ruokakauppoja sellaisina kuin me ne tunnemme. Onko mikään pyhää tai tabua? Tankit ja tykit eivät välitä. Tässä tuhon kierteessä jokainen syyrialainen kärsii kuin loputtomassa yössä. Me olemme tämän julman sisällissodan todistajat.

Syyrian sodalle ei näy loppua ja kuolonuhreja tulee joka päivä lisää. Ja sota ei ole vain kuolleita vaan myös miljoonia pakolaisia ja niitä, jotka kärsivät sadoin eri tavoin tuhon seurauksista. Nälänhätä, vammautumiset, sukujen ja perheiden häviäminen, tuhoutuneet kodit ja työpaikat. Sodan lapset ja nuoret kasvavat tähän maailmaan ja siitä syntyy todellisuutta, jossa he ovat tottuneet elämään ja ratkaisemaan ongelmia. Moni syyrialainen on valinnut tämän vuoksi pakolaisuuden ja jättänyt kotinsa säilyttääkseen henkensä.

Syvimmillään kärsimystä aiheuttaa yhden keskeisen periaatteen jatkuva laiminlyönti. Joissakin paikoissa sen laiminlyönti ei aiheuta suurta haittaa mutta jos siihen yhdistetään viha, epäluulo ja aseet, niin jälki on hirveää. Mikä tuo periaate on? Se on kultaisen säännön periaate.


Kultainen sääntö

Me tunnemme tuon periaatteen evankeliumista ja muut kuin kristityt tuntevat sen omista pyhistä kirjoituksistaan tai perinnöstään. Tässä muutamia versioita tutusta periaatteesta:

* Älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi. (Kungfutse 551-479 eKr)
* Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt. 7:12)
* Älä tee sellaista kanssaihmisillesi, joka on itsellesikin vastenmielistä. (Juutalaisuus)
* Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen. (Islamilaisuus)

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi on muunnelma tästä periaatteesta ja sen mukaan meidän tulee toimia siten, että toiminnastamme voisi tulla yleinen toiminnan laki tai periaate.

Kultaista sääntöä on kritisoitu moittimalla sitä naiiviksi säännöksi. Jos pidämme kultaista sääntöä lapsellisena, me voimme silloin pitää suurinta osaa kaikista uskonnoista sellaisina. Ja ehkä ne sitä syvimmillään ovatkin, uskossa eläminen perustuu haaveisiin ja optimismiin paremmasta huomisesta. Ehkä kyse on myös omasta "lapsellisuudestamme" hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden maailmassa. Me emme synny myötätuntoisiksi vaan me kasvamme siihen.

Toisekseen kultaista sääntöä on kritisoitu siitä, että se on vain muodollinen periaate. Se ei kerro meille mitä hyvä on, vaan se kertoo ainoastaan miten meidän pitää toimia. Kristinuskon kohdalla tällä kritiikillä ei ole merkitystä, koska Kirkko opettaa mitä se hyvä on, jota meidän tulisi toteuttaa. Ateistille kultaisen säännön periaate on varmasti melko tyhjä periaate.

Kultaista sääntöä tai periaatetta on arvosteltu myös siitä, että se olettaa kaikkien ihmisten pitävän hyvinä samoja asioita. Esimerkkinä on käytetty sitä, että esim. muslimi käännyttää toisuskoiset islamiin, koska kokee sen ihmisen parhaaksi kohtaloksi. Luulen silti, että kriisitilanteessa enemmistö aikuisista ihmisistä ymmärtää sydämessään mikä on hyvää ja oikeaa lähimmäiselle.

Kultainen sääntö kertoo tiivistettynä kyvystämme tuntea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Miksi emme noudata tätä periaatetta omassa elämässämme? Siksi ettemme arvosta tarpeeksi myötätuntoa toisiamme kohtaan. Me olemme loistavia keksimään syitä sille, miksi me emme voi noudattaa sitä. Me asetamme oman etumme toisen ihmisen edun edelle siinäkin tapauksessa, että lopputulos olisi jo etukäteen tiedettynä kauhistuttava.

Ellemme kykene täyttämään kultaista sääntöä kannattaa aloittaa säännön lievemmästä versiosta. Pidättäydy tekemästä toiselle sitä, mitä et toivo itsellesi tehtävän. Tällä pääsee jo pitkälle vaikka se merkitseekin vain passiivisuutta omien tekojemme suhteen. 


 Toive paremmasta

Humanisti asettaa kaiken mitaksi ihmisen. Itsekkyydessämme me laitamme kaiken mitaksi oman itsemme ja elämämme keskiössä Kristuksen sijaan olen minä itse. Me teemme tämänlaisia valintoja jatkuvasti ja meidän aikakautemme tukee itsekkäitä valintoja. Itsensä kieltäminen ei kuulu tämän päivän tavoitteisiin vaan mieluummin puhumme itsemme toteuttamisesta.

Moni elää silti niin pimeässä, että on helpompi uskoa pimeyteen kuin aamun sarastukseen. Taistelijat eivät luota viholliseen tarpeeksi paremman huomisen rakentamiseksi. Uusi sukupolvi todennäköisesti valitsee mieluummin vihamielisen asenteen anteeksiannon sijaan. Ja voiko heitä moittia tästä? Me tuomitsemme toisiamme ja nostamme paljon pienemmistä syistä. Syyriassa on yritetty käynnistää lukuisia kertoja rauhanneuvotteluita mutta mikään ei ole auttanut. Koston ja sodan vaihtoehto on koettu paremmaksi.

Kyllä kuitenkin moni pyrkii noudattamaan kultaista periaatetta, Syyriassakin. He vain jäävät maan hiljaiseksi enemmistöksi, joiden äänen sotiminen hiljentää. Jokainen liipaisimen veto on vastoinkäyminen rauhalle ja kerta toisensa jälkeen sen pitää ponnistella ylösnoustakseen. Noustakseen puolustamaan rauhaa ja elämää.

Uskon silti, että jokainen ihminen on syvimmillään hyvä mutta me saamme usein odottaa tuskallisen kauan tämän hyvyyden esille tulemista. Toiveemme kuitenkin on lapsissa ja uudessa sukupolvessa. Toiveemme on siinä, että ihminen väsyy veren vuodatukseen ja väkivaltaan. Enemmistö meistä kaikista kuitenkin valitsee väkivallan sijaan rauhan, vihamielisyyden sijaan luottamuksen, kuoleman sijaan elämän.


Koskeeko tämä asia meitä?

Miksi Jumala sallii tämän sodan? Tämä kysymys usein tarkoittaa sitä, että me ulkoistamme vastuun itsestämme ja siirrämme ongelman muiden hoidettavaksi. Ehkä olisi järkevämpi kysyä sitä, miksi me sallimme tuon sodan jatkua ja miten olemme helpottaneet siitä syntyvää hätää? Voisimmeko me toimia Jumalan käsinä ja jalkoina ja auttaa ihmisiä, jotka kärsivät tästä ihmisten aiheuttamasta pahuudesta? Ja suurin asia on vielä edes sanomatta, olemmeko muistaneet veljiämme esirukouksissamme? Jo sen tietäminen, että joku muistaa meitä esirukouksin, auttaa jaksamaan vaikeuksien keskellä ja auttaa ymmärtämään Jumalan tahtoa tässä maailmassa.

Me välitämme sanojemme ja tekojemme kautta monenlaisia viestejä, joista tärkeimmät koskevat välittämistä tai välinpitämättömyyttä, myötätuntoa tai itsekkyyttä. 

Oletko valmis toimimaan Kultaisen säännön mukaisesti? Tai edes pidättäytymään toisen ihmisen tietoisesta vahingoittamisesta? Tai edes lievittämään toisen ihmisen pahuudesta aiheutunutta kärsimystä? Omien valintojemme myötä me voimme vahvistaa tämän säännön voimaa maailmassa ja tuoda toivoa kaikille hätää kärsiville.

Sodan jälkeisen Syyrian jälleenrakentamiseen menee vuosikymmeniä ja Euroopan turvallisuus ja vakaus riippuvat siitä, miten hyvin tämä saadaan suoritettua. Osallistukaamme hyvyyden tukemiseen, kotien suojaamiseen, hädän lievittämiseen ja toivon tuomiseen, jotta yhä useampi Syyriassa oleva näkisi jotakin toivoa tulevaisuudessa!

Syyriassa on runsaasti avustusjärjestöjä ja tätä työtä voi tukea mm. seuraavien järjestöjen kautta: Filantropia, Unicef, Kirkon ulkomaanapu, Punainen risti ja Pelastakaa lapset

***

Kirjoittaja suoritti asevelvollisuutensa siviilipalvelusmiehenä Otavan opistossa 1993-1994. Syynä oli nuorena omaksuttu pasifistinen maailmankuva ja seuraavana vuonna alkaneet teologian opinnot.

torstai 9. tammikuuta 2014

Momentum - hetki ja merkitys


















Niin minä katselin sinua pyhäkössä, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi. (Ps. 63:3)

Sanotaan, että maailma on täynnä merkityksiä. Ihminen luo merkityksiä ja  liittää niitä asioihin, joita hän näkee ympärillään. Jumalallisten ilmestysten merkitys on siinä, että meille kerrotaan asioiden syvällisempi ja todellisempi merkitys. Enkelien rooli tässä on erityisen suuri: paimenet kedolla saivat tiedon tulevasta messiaasta, enkeli Gabriel tervehti Mariaa ja kertoi hänelle ilosanoman. Todellisen valkeuden me voimme löytää vasta Kristuksen kautta: hän on Valkeus, hän on Totuus, hän on Elämä. Tästä meille todistaa ennen kaikkea Pyhä Kolminaisuus, kuten Teofanian juhla meille asian opetti. 

Leipä ei ole vain leipää ja viini viiniä vaan se voi koitua sielumme ja ruumiimme pelastukseksi. Suitsutus ei ole vain tuoksuvaa savua vaan se on kuva rukouksestamme. Me ortodoksit elämme monien merkitysten ympäröimänä ja ilman näiden ymmärtämistä, me joudumme katselemaan asioita ulkopuolisina. Jos ajattelemme pientä hetkeä keskellä liturgiaa, vaikka eukaristian hetkellä, me saatamme hetkessä ymmärtää pelastushistorian kaikkien aistimme kautta.

Mutta näissä luomissamme merkityksissä ja mielikuvissa on myös vaaransa. Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan synti estää ihmistä näkemästä sinänsä luonnollisia asioita puhtaina. Synnin turmeleman mielemme seurauksena ihminen projisoi himojaan luotuihin asioihin ja väärinkäyttää asioita himojensa kohteina. Hän kehottaakin meitä kilvoittelun ja kontemplaation kautta puhdistaamaan mielemme näkemään asiat puhtaina ja yksinkertaisina.

Merkitykset kiinnittävät meidän aina johonkin. Paikallisesta pyhäköstä tulee ajanmittaan hengellinen koti. Jokainen säännöllisesti kirkossa käyvä on löytänyt sydämestään kohdan, jossa kaipaamme jotakin mennessämme kirkkoon ja olemme saaneet jotakin poistuessani kirkosta. Kirkossa vastaanottamamme merkitykset vahvistuvat ja syvenevät kun osallistumme kirkon elämään. Sisällämme on jokin hyvin herkkä alue, joka kaipaa pyhyyden kokemusta ja oltuamme kosketuksissa sen kanssa, me tunnemme itsemme eheämmäksi ja vahvemmaksi.

Millainen kokemus kirkossa käyminen on itselleni? Sitä on mahdoton selittää mutta kykenen kertomaan sen, mitä aistin noina hetkinä. Niistä syntyy se kokemuksia ja merkityksiä, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen palaamaan kirkkoon. Sanat, eleet, tapahtuvat luovat merkityksiä, jotka liittyvät siihen mitä olen oppinut kirkosta ja ne luovat uusia kokemuksia joista en aikaisemmin ole ollut tietoinen.

Kaikki jumalanpalveluksessa alkaa kääntymisestä itäänpäin, seisomisesta, hiljentymisestä ja aistien avaamisesta. Joko me katselemme ikonien luomaa harrasta tunnelmaa tai sitten me suljemme silmämme ja keskitymme hengitykseen ja tähän hetkeen. Ajatuksella tehty ristinmerkki ja kumarrus, rukous jatkuu. Hiljenevä kirkko ja alkusiunaus. Yhä uudelleen palatessamme kirkkoon me koemme häivähdyksen Jumalan läsnäolosta ja Pyhä Henki uudistaa hengen sisällämme.


Minun sieluni riippuu sinussa kiinni, sinun oikea kätesi tukee minua (Ps 63:9)

Kauniit ikonit, kultaiset lampukat, kuoron ja papin melodiset vuororukoukset, troparit ja stikiirat, katilosta nouseva suitsukkeen tuoksuisa savu, hämyinen kirkkosali, tuohusten valo. Lämpimän viinin ja leivän maku paastoamisen jälkeen. Kosketuksia ja kristottamisia. Tervehdyksiä ja toivotuksia.

Kirkossa maailmalliset arvoni korvataan iankaikkisilla arvoilla. Kuulen mitä on armahtaminen, toivo, anteeksiantaminen, uskollisuus, viisaus, marttyyrius, kärsivällisyys ja pitkämielisyys. Näiden arvojen kautta voin yrittää opetella taivaan valtakunnan periaatteita ja Jumalan lakeja. Opin sen mikä on totuudellista, elämään johtavaa, hyvää, oikeaa, pyhää. Tulen kirkkoon, että saisin elämänarvoni kuntoon ja löytäisin tyydytyksen hengelliselle janolleni.

Osallistumalla pyhään elämään kokonaisvaltaisesti ja rohkeasti, me kaikki saamme esimakua tai aavistuksen siitä, mitä hengellisen valtakunnan todellisuus on. Rukousten, veisujen ja Raamatun tekstien myötä me opimme paremmin tmmärtämään erilaisia merkityksiä ympärillämme ja palaamaan niihin pelastaviin sanoihin, tekoihin ja tapahtumiin, jotka meidän vuoksemme on tehty. Lohdutus ja rohkaisu kilvoitteluun vahvistavat meitä jatkamaan hengellistä elämää myös kodissamme ja lähimmäistemme parissa.

Se, että me muodostamme yhteisön, joilla on samat uskomukset ja yhtäläinen päämäärä, tekee meistä valitun kansan ja Kristuksen ruumiin. Hän on ristinkuolemallaan voittanut meidät omaksi laumakseen ja tehnyt meidät hänen perintöosakseen. Valittu kansa tuntee yhteisen kielen ja siirtävät senlapsilleen ja jakavat sen iloiten myös uusille ihmisille.

Me muodostamme eukaristisen yhteisön, joka ei tunne kuoleman rajaa. Kanssamme rukoilevat niin elävät ja kuolleet ja rukous ylittää tuon rajan, jota me kutsumme elämän ja kuoleman rajaksi. Me rukoilemme edesmenneiden puolesta ja pyhät ihmiset rukoilevat meidän puolestamme, erityisesti Jumalansynnyttäjä. rukous on se konkreettisin väline kuinka me hahmottaminen iankaikkista elämää. Ja silti kaikki sanamme ja ilmauksemme ovat vain vaisu  aavistus tulevasta.  

Elämän ja kuoleman rajat myös menettävät merkityksensä jos olemme kasvaneet uskossamme. Kirkon martttyyreissa me näemme kuinka usko ja luottamus Jumalaan kasvoi väsymättömän kilvoittelun seurauksena. He löysivät uuden merkityksen omalle elämälleen ja lopulta ennen kuolemaansa he konkreettisesti näkivät, että ajallinen elämä ja kuolema ova tässä samassa hetkessä. Tässä hetkessä ainoa merkitys on vain uskollisuudella ja kestämisellä. Rakkaus ja luottamus saivat niin suuren merkityksen että se hävitti pelon ja tilalle astui toivo tulevasta.

Samalla tavalla kun me ylitämme elämän ja kuoleman rajan, me voimme myös unohtaa aikakausien rajat. Kun siirrymme Herran kasteen juhlaan, me emme tutki ja mieti tapahtuman historiallisia vaiheita vaan ikäänkuin astumme itse tuohon tapahtumaan välittämättä ajan ja paikan rajoitteista. Vai sanoisimmeko, että he astuvat mystisillä tavalla yhä uudelleen meidän todellisuuteemme? Evankeliumissa kerrottu Jumalan laupeus koskeekin meitä ja se tapahtuu tänä päivänä tässä pyhäkössä. Me asetamme itsemme osaksi tuota kertomusta ja niin löydämme yhä uusia piirteitä omasta itsestämme.

Mutta kuitenkin kun muistelemme kirkossa olemista myöhemmin uudelleen, koko jumalanpalvelus syntyy uudelleen meidän mielessämme. Me ymmärrämme yhä tarkemmin merkityksiä kun kuulemme rukousten ja veisujen sanat uudelleen mielessämme ja samalla kun mielemme on tehnyt työtä niiden parissa. Siten me opimme yhä syvemmin ymmärtämään niiden merkityksen.

Jumalanpalveluksesta syntyy muistoja, jotka toivottavasti lohduttavat meitä, tukevat vaikealla hetkellä, muistuttavat, että meillä on olemassa hengellinen koti, jos myöhemmin tulee elämässä ongelmia. Me puhumme usein kirkon veisuissa suojasatamasta, jonne hakeudumme turvaan kun myrsky yllättää elämän merellä. Tässä suojasatamasta me uudistumme ja paranemme ja ehkä huomaamattamme tunteemme ja ajatuksemme voivat tulla pyhyyden sävyttämiksi.

Siksi tärkeintä onkin se, että tultuamme kirkosta takaisin me tuntisimme itsemme uudistuneiksi ja levänneiksi. Parhaillaan tämä kaikki johtaa siihen, että me  alamme tekemään. Hyväntekeväisyys, auttaminen, seurana oleminen, kuunteleminen ja myötätunto on se lamppu, joka meidän pitää laittaa lampun jalkaan. Nämä teot merkitsevät sitä että olemme ymmärtämään oman elämämme jumalallisen merkityksen. 

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Valkeuden ja veden juhlana

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, tapahtui, että ihmiset kumarsivat pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti sinusta nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden. Kunnia olkoon sinulle Kristus Jumala, joka ilmestyit ja valistit maailman. Juhlan tropari

Tänään vietämme Teofaniaa, Herran kasteen juhlaa. Varhaiskirkossa oli kolme suurta kastepäivää vuodessa, teofania, pääsiäinen ja helluntai. Kun siis tällä kertaa  puhumme Teofaniasta, on samalla puhuttava myös omasta kasteestamme.

Teofaniaan liittyen Jesajan kirjan 61. luvusta löytyy profetia, jonka Jeesus lukee sapattina Nasaretin synagogassa ja viittaa tällä omaan messiaanisuuteensa. Hän tietää tehtävänsä tässä maailmassa ja ilmaisee sen synagogassa olijoille. (Luuk. 4:16-30)

Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
parantamaan ne, joiden mieli on murtunut,
julistamaan vangituille vapautusta
ja kahlituille kahleitten kirpoamista,
julistamaan Herran riemuvuotta,
päivää, jona Jumalamme antaa palkan (Jes 61:1-2)

Vähän myöhemmin samassa kirjassa profeetta jatkaa:

Minä riemuitsen Herrasta,
minä iloitsen Jumalastani!
Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet,
hän kietoo minut vanhurskauden viittaan,
niin että olen kuin sulhanen,
joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen,
tai kuin morsian,
joka koristautuu kauneimpiinsa. (Jes. 61:10)

Puhuiko jälkimmäinen teksti Kristuksen kasteesta vai omasta kasteestamme? Vastaan, että molemmista, koska Kristuksen kaste oli meille esikuva tästä pelastavasta sakramentista ja siten siitä tulee meidän syntiemme puhdistuspesu. Meidät on kasteen myötä puettu valkoiseen pelastuksen vaatteeseen ja olemme kastetut Kristuksen nimeen. Tämän merkkinä  pappi pukee liturgiaa varten valkoisen alusstikarin, joka kuvaa kastepukua. Stikaria päälle pukiessaan hän lukee edellä olevan katkelman Jesajan kirjasta.

Nämä kaksi edellä olevaa tekstiä kertovat  paljon Teofanian juhlan sisällöstä ja merkityksestä. Kastettavaksi tullut Jeesus on se odotettu messias, jonka päälle Pyhä Henki laskeutuu kyyhkysen muodossa ja josta Isä todistaa äänenä taivaasta. Tällä juuri kastetulla pelastajalla on  tehtävä, jonka hän saanut Isältään ja jonka hän tekee Pyhässä Hengessä. Pyhän Kolminaisuuden nöyryys, valkeus, puhtaus ja yhteenkuuluvuus kuultaa profetiasta läpi hyvin valoisalla tavalla. Tästä Jordanin kasteesta ja Pyhän Kolminaisuuden ilmestymisestä alkaa meidän ja koko ihmiskunnan matka kohti luvattua maata.

Mitä tarkoitan luvatulla maalla ja miten Vanha testamentti suhteutuu tähän ilmaisuun? Voimmeko todeta, että kaste on meidän jokaisen henkilökohtainen pääsiäinen, siis Egyptistä poispääsemisen juhla, pasha? Olennaista kasteessa on se, että me  siirrymme vanhasta uuteen.


Jordanin kautta he astuivat vapauteen

Uskon, että Mooses on ennuskuva eli typologia Kristuksesta. Mooseksen tehtävä Vanhassa testamentissa avautuu meille uudella tavalla suhteessa Kristukseen. Kristus tuli Mooseksen tavalla vapauttamaan meidät Egyptin orjuudesta ja vie meidät Punaisen meren kautta luvattuun maahan.

Egyptin maa kuvaakin nyt synnin ja kuoleman maata, jossa Israelin kansaa sorrettiin ja josta he toivoivat pääsevänsä vapauteen. Mooses vakuutti  faaraon puolelleen tunnusteoilla ja niin hän suostui vapauttamaan Israelin kansan. Kun pakenijat tulivat Punaiselle merelle he näkivät, kuinka faaron joukot palasivat vaatimaan omaansa takaisin. Punaisesta merestä tuli heidän hautansa mutta Israelin kansalle siitä tuli kulkuväylä luvattuun maahan. (Kiitosveisuna he lauloivat tämän ihmeen jälkeen samoja jakeita,  joita pappi lukee pukiessaan hihaa käteensä ennen liturgiaa. 2. Moos 15:6-7)

Punainen meri liittyykin olennaisesti kasteeseen Jordanilla, jonka kautta Kristus aloitti pelastustyön maailmassa. Tuo meri hävitti kuohuihinsa synnin ja kuoleman ja väylä läpi meren johdatti kansan luvattuun maahan. Sauva, jonka Mooses kohotti halkaistakseen meren kahtia on Kristuksen risti. Kristus ei ohjannut meitä kaukaisuudesta käsin vaan hän itse kulki joukkonsa johtajana meren halki ja niin hän myös otti Jordanilla ensimmäisenä kasteen vastaan. Kun Israelin kansa astui Joosuan johdolla luvattuun maahan, virta pysähtyi ja he ylittivät Jordanin virran kantaen mukanaan liiton arkkia. Joosuan nimi on yhtäläinen Jeesuksen nimen kanssa.


Suuri olet sinä Herra ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, eikä yksikään sana ole sinun ihmeittesi ylistämiseen riittävä. Kasteen sakramentista

Kasteen hetkenä me kuolemme entiselle minällemme, nousemme uuteen elämään Kristuksessa. Synnin orjuus on poistettu, lunnasrahat on maksettu ja olemme saaneet lupauksen taivaallisesta valtakunnasta. Teofaniana meidän juhlamme on siinä, että saimme nähdä lihaksitulleen Kristuksen, Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa ja aluttoman Isän taivaallisen äänen muodossa - tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.

Joulun ihmeelliset vastakohtaisuudet jatkuvat myös Teofaniana: kaikkien kastaja ja pyhittäjä tulee Johanneksen luo kastettavaksi, viaton pestään puhtaaksi synnistä, luotu asettaa kätensä  luomattoman päälle. Kaikkeuden kuninkaan pään siunaa maan tomusta luotu ihminen. Puhtaimman pesee puhtaaksi synnintahraaman, koska Luoja haluaa niin. Miksi?

Siksi, että kasteen asettamisen kautta hän osoittaa meille tien pelastukseen. Mitään tietä ei varsinaisesti ole olemassa, koska Kristus itse on tuo tie. Hän itse on myös se iankaikkinen elämä ja hän on totuus, joka tekee meidät vapaiksi. Hän on todellinen edelläkävijä, joka vie meidät synnin orjuudesta iankaikkiseen elämään. Kaste pesee meidät pois synnistä ja sen kautta meidät puetaan valkeuden sota-asuun.


Luomakunnan pyhittäminen

Kristus ei tarvitse kastetta Jordanilla vaan hän otti kasteen pyhittäkseen veden, jolla meidät voidaan kastaa taivaan valtakunnan kansalaisiksi. Jordanin virta pyhittää kaikki maailman vedet ja niiden olemus muuttuu tuhoavista elementistä pelastuksemme välineeksi. Me saamme uuden elämän veden ja hengen kautta, sillä enää vesi ei pese vain ruumistamme vaan myös sielumme.

Olennaista koko juhlassa on siis aineen pyhittäminen. Me ortodoksit olemme tottuneet pyhittämään erilaisia asioita, mutta mistä tässä on kysymys? Pyhittäminen tarkoittaa sitä, että me otamme jotakin tästä maailmasta ja annamme sen Jumalalle uhrina. Pyhittämiseen kuuluu olennaisena osana Jumalan hyvyyden muistaminen, kiittäminen ja asian omistaminen Jumalalle uskolla ja nöyryydellä. Oli sitten kyseessä viini, leipä, öljy, vesi, ikoni, risti, sormus, ruoka, koti, auto, kylvö. Hyvin moni asia elämässämme voi koitua meille pelastukseksi jos ymmärrämme liittää tuon asian osaksi Jumalan hyvyyttä ihmistä kohtaan. Ja lopulta mikä tahansa voi koitua pelastukseksemme, jos Jumala niin haluaa. Äärimmäinen esimerkki tästä on Golgatan risti, tuo kiduttava teloitusväline, josta tuli meille voiton merkki.

Kaste ja voitelu ovat meille lahja ja mahdollisuus. Meistä ei voi tulla taivaan valtakunnan asukkaita ilman tätä sakramenttia. Kaste on samalla myös  kaksinkertainen lupaus. Ensinnäkin se on kuolleista ylösnousseen Jumalan lupaus ihmiselle vapautus synneistä ja iankaikkisesta elämästä. Toisekseen se on meidän tai kummimme antama lupaus Herralle elää Hänen lakinsa mukaan, hänen ristiä kantaen ja häntä kaikessa seuraten. Kuinka usein epäonnistummekaan tässä lupauksessamme. Sen vuoksi meille on annettu katumuksen sakramentti ja ehtoollinen. Ne ovat tiemme anteeksiantoon, uuteen yritykseen ja elämään.

Muistan Teofania erityisen kauniina ja kirkkaana juhlana, kun olemme päässeet toimittamaan siihen kuuluvan Suuren vedenpyhityksen elävän veden ääressä. Monesti tammikuussa järvet ovat jo niin jäässä, että palvelus on voitu toimittaa avannolla raittiissa talvi-ilmassa. Näiden kokemuksien jälkeen mieleeni on tallentunut Teofanian juhla raikkaana valon ja veden juhlana. Tästä tammikuisesta juhlasta koittaa kevään ensi säteet ja ensi lupaus tulevasta pääsiäisestä. - Teofaniasta ei ole monestikaan pitkä matka Suureen paaston alkuun ja pääsiäisen myötä olemmekin jo keväässä. Tällä hetkellä päivät jo pitenevät ja jos saamme vielä lunta maahan niin päivät kirkastuvat entisestään.

Armorikasta Herran kasteen juhlaa!