Jumalan väkevän käden alle

Sinä sokea fariseus, puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta. (Matt. 23:26-28)


Olemme Suuren paaston tiellä ja matkaevääksi olemme saaneet tukun neuvoja kuinka paastota. Lihaton ja maidoton ruokavalio, hyväntekeväisyys ja kirkossa käyminen ovat tiedossamme ja jokainen yrittää parhaansa mukaan etsiä jonkinlaisen käytännön toteutuksen näille hyville aikeille.

Paasto kuitenkin on enemmän ja sen on mentävä syvemmällä kuin pelkästään käytöksemme ulkoisiin muotoihin. Muistamme kaksi rukoilijaa temppelissä (Luuk. 18:10-14), jossa fariseus kertoi, mitä kaikkea hyvää hän oli tehnyt ja totta tosiaan: jos me noudattaisimme paastoamme yhtä täsmällisesti, voisimme varmasti olla kovin tyytyväisiä. Tätähän me monesti omalta paastoltamme haemme. Fariseus onnistui ja syystäkin hän kiitti Jumalaa.

Silti - hän ei paastoamisella ja hyvillä teoillaan saavuttanut vanhurskautta.

Publikaani sen sijaan tavoitti pyhyyden, kun hän toistuvasti rintaansa lyöden pyysi Jumalaa armahtamaan itsensä. Publikaani todella näki, että hän on omien valintojensa kautta menettänyt mahdollisuutensa iankaikkiseen elämään eikä koskaan tule saavuttamaan sitä omien aherrustensa kautta. Nyt armoa pyytäessään hän antaa Jumalalle tilaisuuden toimia. - Minä en tästä selviä ellet sinä auta minua.

Tämän hetken jälkeen Jumala toimii, aina ja joka kerta. Ei niin, niin kuin me haluamme vaan siten että me löytäisimme tuon avun kautta pelastuksen.

Sama koskee myös Tuhlaajapojan käännekohtaa: Silloin poika meni itseensä (Luuk. 15:17). Hän ymmärsi niin syvästi, että hän on tehnyt väärin, että hän päätti palata vierailta mailta omaan kotimaahansa. Ilman tietoa siitä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Hänen ainoa toivonsa oli se, että Isä antaisi anteeksi. Vaatii todella suurta nöyryyttä mennä itseensä ja palata kotiin. Samalla tavalla myös Publikaani oli ollut kaukana vierailla mailla ja nyt hän teki kotiinpaluuta sama rukous huulillaan kuin Tuhlaajapojalla.

Paaston kautta me ymmärrämme olevamme vieraassa maassa ja väärällä asialla. Kun me oikeasti tämän ymmärrämme, niin meillä on vain yksi vaihtoehto. Lähteä kiireen vilkkaan kohti kotia ja toivoa, että meille käy kotona hyvin.


***

Kuinka me jaksamme piehtaroida omassa synnillisyydessämme ja keskeneräisyydessämme? Varmasti aika heikosti, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Nykyaikana nöyryydestä puhutaan ani harvoin ja enemmänkin meidän aikanamme puhutaan itsemme ja tekojemme esilletuomisesta sosiaalisessa mediassa.

Tätä elämänasennetta meille opetetaan rukouksen koulussa. Siellä saamme yhä uudelleen opetella tuota publikaanin rukousta ja vedota Herramme armahtavaisuuteen. Kysymys on vakituisesta asenteesta elämää kohtaan. Se on nöyryyttä Jumalan ja lähimmäisten edessä.

Paaston keskeinen kohde on oman itsekkyytemme kohtaaminen. Olemme monesti turhamaisia ja tykkäämme hemmotella itseämme. Oletamme monesti, että maailma pyöri ympärillämme. Me oletamme, että saavutamme rauhan, jonkinlaisen onnellisuuden, kun saamme kaiken mitä haluamme ja saamme teemme mistä tykkäämme.


***

Kirkko kehottaa meitä syvälliseen ja todelliseen mielenmuutokseen, muuttumaan ihmisinä. Lopullisesti.

Fariseus oli meille esimerkillinen siinä, että hän todellakin noudatti paastosääntöjä. Nöyryys ei ole periksi antamista. Emme saa ottaa asennetta, ettei meidän tarvitsisi noudattaa paastoa ellen onnistu siinä sataprosenttisesti. Epäonnistumiset paastossamme voivat oikein ymmärrettynä kasvattaa meissä nöyryyttä ja myötätuntoa lähimmäisiämme kohtaan. Paaston yksi tarkoitus on myös muistuttaa meitä omasta keskeneräisyydestämme.

Publikaani oli oppinut, että nöyryys on nöyrtymistä Jumalan edessä ja sen tunnustamista, että me olemme riippuvaisia Hänestä. Painopiste siirtyi tuon yksinkertaisen rukouksen myötä hänestä itsestään Jumalan laupeuteen.

Nöyryys on oman heikkoutemme hyväksymistä. Tätä elämää me emme pysty elämään yksin vaan me tarvitsemme monessa kohtaa lähimmäistemme apua emmekä ilman Jumalan ohjausta kykene pääsemään päämääräämme.

Kääntymys ja parannuksen teko vaativat ihmisen omaa päätöstä tehdä muutos. Ihminen aloittaa ja Jumala saattaa päätökseen. Paaston päätyttyä on tavoitteena, ettemme luisu takaisin siihen elämän, jonka yläpuolelle me nousimme paaston aikana. Hengellistä elämää kuvataankin kirkon teologiassa mieluummin tikapuiksi kuin yhdeksi askelmaksi.

Nöyryyteen kuuluu myös kiitollisuus, nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. On kuitenkin olemassa oikeanlaista ja vääränlaista kiitollisuutta. Oikeanlainen kiitos ymmärtää kaiken tulevan Jumalalta ja kohdistuu aina Häneen. Kiitollisuus ei ole kehumista eikä itsensä ylentämistä vaan kunnian antamista Jumalalle.

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. (1. Piet. 5:6)

Naisten päivä, tasa-arvon päivä

Tänään vietämme kansainvälistä Naisten päivää. Miten oma kirkkomme suhtautuu naisiin ja naisten asemaan? Toivottavasti hyvin. Onko meillä syytä olla siitä huolissaan tai päivittää ajatteluamme 2010-luvulle? Varmasti.

Naisten tasa-arvo on edennyt aimo harppauksen yhteiskunnassamme ja tällä hetkellä olemme maailman kolmanneksi tai neljänneksi tasa-arvoisin maa. Asia on pitkään huomioitu lainsäädännössä ja tasa-arvovaltuutetun kanslia seuraa tilannetta.

Myös kirkossamme naisten asema on parantunut huomattavasti 1990-luvulta alkaen. Tällä hetkellä monissa kirkkokuntamme keskeisissä toimissa on naisia päättäjinä, johtajina ja työntekijöinä. Seurakunnan luottamuselimissä on tänä päivänä ilahduttavan paljon naisia, paikoitellen jopa enemmistöjä.

En silti usko, että meidän kannattaa jäädä hyrisemään tyytyväisinä. Meillä saattaa edelleen tulla eteen vanhoja käsityksiä miesten ja naisten rooleista. Nämä eivät välttämättä kuulu puheissa, vaan saattavat näkyä asenteissa ja rooleissa. Ennen esimerkiksi sanottiin, että naiset eivät saa mennä alttariin ja tätä kysytään edelleen, kun kirkossa käy vierailijoita. Kyllä, tänä päivänä naiset voivat mennä alttariin, jos heillä on jokin tärkeä tehtävä siellä. Kysymys ei ole siis miehestä tai naisesta vaan siitä onko siellä jotakin erityitä tehtävää hoidettavana.

Tasa-arvon ensimmäisessä vaiheessa me etsimme kohtia, joissa naisten tasa-arvoa voitaisiin parantaa ja siinä varmasti meillä on tehtävää. Mutta seuraava vaihe on jo käynnissä, se että pääsemme yli mies- ja naisrooleista. Meillä ei tänä päivänä ole syytä korostaa onko kiinteistölautakunnan puheenjohtaja mies tai nainen, koska sukupuolella ei ole merkitystä tehtävänhoidon kannalta. Me emme valitse miestä tai naista luottamustehtävään tai työntekijäksi vaan tehtävään sopiva henkilö ja samalla muistaen tasa-arvon vaatimukset. 

Onko meidän sitten tarkoitus hälventää miesten ja naisten rooleja tässä maailmassa? Ei suinkaan. Kirkkomme on tarkoitus myös tukea, antaa mahdollisuuksia ja ennen kaikkea antaa hyväksyntää erilaisille rooleille. Usein nämä roolit liittyvät perheisiin, isiin ja äiteihin. On hyvä, että naiset voivat halutessaan osallistua työelämään, että isät voivat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan, että myös miehet voivat tulla papin kanssa keskustelemaan vaikeista asioista ja tunteistaan. Kirkkomme ei ole kiinnostunut miehistä tai naisista vaan seurakuntalaisistaan.

Tämä sukupuolirooleista yli pääseminen on nimittäin yksi keskeinen osa Kristuksen opetusta. Kristinusko oli nimenomaan se uskonto, joka painotti ihmisten tasa-arvoa ja erityisesti paransi naisten, lapsien ja orjien asemaa. Apostoli Paavali sanoo sen selkeästi ääneen Galatalaiskirjeessään: 

Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. (Gal. 3:27-28)

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Sovinto lähimmäisen kanssa - Sovinto Jumalan kanssa

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. (Matt. 6:14)

Huomenna sunnuntaina toimitettava ehtoopalvelus päättyy keskinäiseen anteeksipyyntöön ja -antoon. Sen myötä laskeudutaan Suuren paaston viettoon. Tämä ehtoopalvelus on yksi kirkkovuoden kauneimmista palveluksista ja sen myötä aloitamme pitkän taipaleen kohti ylösnousemuksen juhlaa.

Armahtaminen, anteeksianto ja laupeus ovat koko kristinuskon ydinasioita. Me uskomme loputtomaan anteeksiannon ketjuun, rajattomaan kärsivällisyyteen, siihen jalouteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa.

Meidät on kutsuttu tuohon samaan työhön lähimmäistemme kanssa. Arkinen elämämme voi muodostua hyvinkin syvälliseksi ja pienet tekomme vaikuttavat pelastukseemme. Anteeksiantavalle on luvassa paljon tulevassa elämässä. Ja samaan aikaan tässä elämässä: miten paljon helpompaa meidän kaikkien elämä olisi, jos kykenisimme pyytämään ja antamaan anteeksi toisillemme.

Törmäyksiä

Elämässä on kyse niinkään keskinäisten konfliktien välttämisestä vaan siitä, kuinka me kykenemme antamaan ja pyytämään toisiltamme anteeksi. Kuinka me olemme valmiita elämään epätäydellisessä, katoavassa ja ajallisessa maailmassa. Jokaisen on oltava valmiita sietämään toisen ihmisen heikkouksia, jopa kantamaan niitä. Emme ehkä kykene tuntemaan sääliä meitä rikkonutta ihmistä kohtaan mutta anteeksianto ja hänen puolestaan rukoileminen merkitsee paljon niin rukoilijalle kuin rukouksen kohteellekin.

On vahingollista jäädä odottamaan toisen anteeksipyyntöjä. Vaikka minua vastaan olisi rikottu, niin on jalompaa kestää ja se kääntää se nöyryyden haasteeksi kuin vaatia häneltä anteeksipyyntöä. Pyhien elämänkerroissa ei juurikaan kerrota kilvoittelijasta, joka istui keljassaan ja odotti toisen veljen anteeksipyyntöä. Pikemminkin, he kertovat oppineensa nöyryyttä, kun saivat kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. He jopa rukoilivat heitä loukanneen puolesta ja jopa kiittivät häntä. Muistamme ensimmäisen diakonin, Stefanoksen tarinan kuinka hän rukoili kivittäjiensä puolesta.

Teinkö jotain?

Anteeksi voi pyytää monella tapaa, samoin kuin rukoillakin voi monella tapaa. Parhaimmillaan se nousee syvältä sydämestä ja merkitsee kertakaikkista mielen muutosta. Pahimmillaan anteeksipyyntö on sanojen helinää vailla katumusta. Anteeksipyyntö pelkkänä rituaalina on turhaa.

Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa me saatamme tuntea olevamme tässä tilanteessa pyytäessämme toisiltamme vaikkei läheisen kanssa olisi mitään kummempaa edes ollut. Pyydämmekö anteeksi siis turhaan? Emme.

Me saatamme monesti rikkoa toisiamme vastaan - tietämättämme. Meillä usein rukouksissa pyydetäänkin anteeksi tekoja, joita olemme tehneet tietoisesti tai tietämättämme. Voi olla yllättävää mitä kaikkea toinen kertookaan, jos satumme kysymään tätä asiaa häneltä suoraan. Vaikken olekaan omasta mielestäni tehnyt mitään pahaa, yllätys voi olla suuri.

Samaan aikaan ajattelen, että suhteemme lähimmäisiin on sama kuin kilvoittelu ylipäätään. Se muuttuu aikaa myöten yhä hienovaraisemmaksi ja herkemmäksi ja tulemme huomaamaan yhä useammin, miten loukkaavaa käytöksemme saattaa olla, vaikka itse pitäisimme sitä normaalina. Emme tarvitse loukataksemme suuria sanoja tai tekoja vaan pelkät ilmeet saattavat olla loukkaavia toista kohtaan, jopa sisällä oleva asenteemme saattaa näkyä ulospäin tietämättämme.

Anteeksipyytäminen ja -antaminen vahvistavat keskinäistä luottamustamme, se lisää intiimiyttä suhteisiimme. Kun olemme kerran pyytäneet ja saaneet, se on jatkossakin meille helpompaa ja luontevampaa. Tästä syntynyt luottamus antaa meille uskoa siihen, etten menetä kasvojani, jos olen töpännyt ja menen pyytämään anteeksi. Häpeä voi olla suuri, jos anteeksipyyntöni torjutaan.  

Vaikeus kohdata oma heikkoutemme

Anteeksiantaminen merkitsee sitä, me hyväksymme toisen ihmisen keskeneräisyyden. Samalla me myönnämme myös itse olevamme keskeneräisiä. Toisen käytöksestä huomauttelu ja siihen puuttuminen on meille tavallista mutta kovin kaukana kilvoittelusta.

Tämä näkyy joskus myös katumuksella, kun tunnustus eksyykin siihen, että etsimme vikoja toisista ihmisistä. Meillä on paljastavaa ja vaikeaa ottaa vastuu omista teoistamme ja yrittää nähdä miten minullakin oli osuuteni tuossa pahassa mikä tapahtui. Vaikken täysin syyllinen kaikkeen ollutkaan, on suurta löytää itsessään osallisena vaikeissa asioissa. Ehkä me pelkäämme paljon toistemme tuomioita niin paljon, ettemme uskalla olla keskeneräisiä tai erehtyväisiä. Ja silti tiedämme, että niinhän se maailmassa on. Vain Kristus oli synnitön.

Kun me annamme anteeksi, niin silloin mekin voimme saada anteeksi. Tai paremmin sanoen, kun kerran me olemme saaneet anteeksi Jumalalta uudelleen ja uudelleen, niin miksi me emme antaisi anteeksi? Muistamme varmasti kertomuksen armottomasta palvelijasta, joka sai anteeksi suuren velan mutta itse vaati toveriltaan anteeksi melko vähäistä summaa.

Sovinto on prosessi

Pystytkö antamaan anteeksi? Anteeksiantaminen ja pyytäminen on isommissa asioissa aina prosessi ja voi vaatia aikaa. Aina kannattaa asia käydä kunnolla läpi toisen kanssa. Vakavissa asioissa kannattaa miettiä asiaa, jos ei heti ole valmis sovintoon. Me saatamme vaatia lapsia antamaan toisille anteeksi kovinkin helposti mutta tämä vesittää koko anteeksiantoon liittyvän hyvyyden. Anteeksianto ei saa olla rituaali tai automaatio. Anteeksipyyntö ei saa myöskään muodostua pelkäksi käsienpesuksi.

Vaikkemme heti kykenisi armahtamaan niin sydämessämme meidän on tehtävä työtä sen eteen, että annamme anteeksi. Voihan olla, etten ole enää tekemisissä tuon minua vastaan rikkoneen ihmisen kanssa mutta silti kummankaan ei pidä jäädä velkaan toistaan kohtaan.

Koemme varmasti olomme loukatuksi mutta aina on tärkeää muistaa, että saatamme joutua myös itse tuohon vastaavanlaiseen tilanteeseen. Mitä silloin itse toivoisimme? Jokainen meistä tekee vääriä asioita ja jokaiselle anteeksipyyntö ja -anto on ainoa tapa selviytyä tästä maailmasta. Anteeksiantaminen merkitsee mahdollisuuden antamista toiselle, samalla me saamme myös itsellemme mahdollisuuden uuden mahdollisuuteen.

Entä jos emme saa anteeksi, vaikka kuinka pyytäisimme? Meillä kristittyinä on velvollisuus antaa anteeksi. Emme silti voi vaatia sitä muilta. Jokaisella on oma osuutensa sovintoprosessissa: voimme kulkea sillalla vain puoleen väliin ja prosessiin tarvitaan aina vähintään kaksi vapaata ihmistä. Me tarvitsemme etenkin kärsivällisyyttä ja odottaa kunnes toinen on valmis antamaan anteeksi. Samalla meidän on myös varjeltava sydämemme, ettemme katkeroidu tilanteeseen ja muutu kovasydämiseksi.

Karkotetut ja kotiinkutsutut

Sovintosunnuntaina vietämme myös Aadamin ja Eevan paratiisista karkottamisen muistoa. Tämä antaa mielenkiintoisen ulottuvuuden myös anteeksiannon teemaan. Vaikka nämä kaksi rikkoivatkin sitä ainoaa käskyä, jonka Jumala heille antoi, Hän ei kuitenkaan hylännyt heitä karkotuksen myötä. Kaitselmus ja huolenpito seuraavat ihmistä.

Karkotuksesta lähtien Jumala alkoi valmistaa heille ja myös meille pelastusta itse Kristuksessa. Erityisen pelastavaa tuossa kaikessa oli Sana, opetus, joka meille annetaan Raamatussa ja sitten Evankeliumissa. Me olemme saaneet Rakkauden kaksoiskäskyn.

Kaikki on valmista Isämme kotona. Meidän tehtävämme on katumuksen kautta ylläpitää sitä luontaista kauneutta, joka meille luomisessa annettiin: rakkaus lähimmäiseen, laupeus toisiamme kohtaan ja todellakin - taito antaa anteeksi toisillemme. Silloin me todella olemme Jumalan lapsia ja valmiita palaamaan Paratiisiin, kun Kristuksen ylösnousemuksen myötä nämä portit meille taas avataan.

Siunattua paaston aikaa!