tiistai 30. joulukuuta 2014

Uuden vuoden kynnyksellä



















Aika menee vääjäämättä eteenpäin ja taas on yksi armon vuosi takana. Aika on Jumalan antama lahja meille ja jokainen päivä on varattu parannuksen tekoon. Olinko kuluneen vuoden arvoinen ja teinkö kaiken sen mitä minulta odotettiin? Tuskin monessakaan mielessä. Rohkaisuna lienee se, että olen saanut vielä mahdollisuuden jatkaa tätä vaellustani ja jokapäiväisen yrityksen ja jokailtaisen katumuksen kautta voin haparoiden hakea oikeaa tietä.

Tänä vuonna tutustuin vanhus Porfyriokseen (k. 1993) ja hän avasi monta solmua sisältäni. Hänen vilpittömyys, suoruus, valoisuus ja laupeus ovat tehneet vahvan vaikutuksen moniin lukijoihin ja sen vuoksi hänen kirjansa "Rakkauden haavoittama" on hyvin rohkaiseva ja innostava kirja jokaiselle kilvoittelijalle ja rukoilijalle. Tiedän monen ihmisen elämän muuttuneen tämän kirjan myötä ja vihdoin löytäneen tien kohti pelastusta.

Tämän lisäksi sain perehtyä myös pyhän Johannes Kronstadtilaisen elämänkertaan ja opetuksiin. Etenkin papeille Johanneksen elämä on esimerkillinen, koska hän ennen kaikkea oli seurakuntapappi ja kulki pyhityksen tietä melko samanlaisessa arjessa kuin mekin. Päällimmäisinä asioina mieleeni jäi hänen heittäytymisensä rukouksen maailmaan ja syvä rakkaus eukaristiaa kohtaan. Lämpimät kiitokset molempien kirjojen kääntäjille!

Oman aikamme pyhien elämään on hyvin antoisaa tutustua. Heidän kohdatessaan tämän päivän haasteita voimme todella nähdä, miten myös oma aikamme tuottaa pyhiä ihmisiä ja miten jumaloitumisen tie ja Pyhän Hengen lahjat ovat edelleen vahvaa todellisuutta tänä päivänä. Siksi olen blogissani kiinnostunut ortodoksina olemisesta tänään ja pyrkinyt kirjoittamaan uskosta tämän päivän Suomessa.

Olen tänä vuonna saanut tämän blogin kirjoittamisen myötä paljon uusia tuttuja. Erityisesti iloitsen jokaisesta uudesta ja vanhasta hengellisestä lapsesta, jotka jakavat kanssani onnistumisiaan, pelkojaan, kokemuksiaan ja löytämiään hengellisiä aarteitaan. Olemme käyneet paljon kirjeenvaihtoa ja etsineet ratkaisuja erinäisiin tilanteisiin. He ovat kanssakulkijoitani tällä valoisalla tiellä vaikka sielun vihollinen kaikkensa tekeekin estääkseen hyvän toteutumisen.

Hengellinen elämä on mahdotonta pidemmän päälle ilman rippi-isää. Oma rippi-isäni muutti eläkkeelle jäämisen jälkeen toiselle paikkakunnalle ja olen hakenut uutta rippi-isää. Tilanne on harmittanut ja vaivannut. Toivottavasti jokaisella meillä on turvanaan pappi, joka ottaa vastaan katumuksemme, ohjaa hengellisellä matkalla ja rohkaisee vaikeina aikoina. Ortodokseja on Suomessa vähän mutta ortodoksipappeja suhteellisen paljon, joten aikaa papeilla on verrattuna esim. luterilaiseen kirkkoon.

Kulunut vuosi on ollut seurakuntatyön kannalta hyvin rikas ja antoisia. Etenkin alkuvuodesta Suuren paaston aikaan kävin paljon Hämeenlinnassa ja tutustuin tähän mukavaan pieneen seurakuntaan. Toimitin Forssassa pääsiäisyön palveluksen ja tunnelma tuona yönä oli harras ja läheinen kaikkien kanssarukoilijoiden kanssa. Olen tutustunut Tampereen seurakuntaan viime kesästä alkaen ja saanut paljon uusia tuttavia ja tavannut vanhoja. Porin ortodoksien yhteisö otti minut lämpimästi vastaan ja he ovat työssään olleet todella innostavia ja tehneet kaiken suurella sydämellä. Athos-yhteisössä myös työ jatkuu ja toivon heille kestävyyttä, toivoa ja uskoa alkuvaikeuksista selviämiseen.


Armon vuosi, pelastuksen aika

Me saimme tämän hetken pelastustamme varten. Pelastus on sitä, että taivutamme oman synnin tahraaman tahtomme Jumalan tahdon mukaiseksi. Kerta toisensa jälkeen jokaisessa valinnassa mietimme, kuinka voisimme palvella Jumalaa ja mikä olisi hyväksi. Sen kautta me opimme kuuliaisuutta, opimme tuntemaan millainen Jumala on.

Hiljalleen tämä hyvien ja oikeiden asioiden tekeminen kasvattaa meidät  samanlaisiksi hyviksi olennoiksi kuin Jumala. Hänessä ei ole pahuutta, vääryyttä, valhetta, vilppiä, pimeyttä ja myös sellaisiksi meidänkin on tultava. Meidän hylättävä kaikki pimeyden työt, jotta voisimme kasvaa hyviksi, oikeammin pyhiksi. Olemme saaneet ajan, jotta me voisimme kasvaa hyveissä ja palvella lähimmäisiämme.

Mutta kristityn elämä ei ole pelkästään moraalista valintaa oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä. Muutenhan me voisimme myös kasvaa pyhiksi ilman Jumalaakin. Jumalallinen ja pyhä elämä on paljon enemmän kuin pelkkää hyvää ja oikeaa. Toki Pyhä Raamattu opettaa meille oikeaa ja hyvää mutta meidän tarkoitus ei ole vain kasvaa hyviksi vaan muuttua totaalisesti ja kasvaa Jumalan kaltaisiksi, jumaliksi. Meillä on suurempi päämäärä kuin moraalisesti hyvä ihminen.

Kun rukoilemme keskittyneesti ja tämä tavallinen maailma alkaa katoamaan ympärillämme, me voimme tuntea mitä pyhyys on. Se on hyvää, mutta jotain paljon suurempaa, se on lähellä jotakin mitä me kuvailemme rakkaudeksi.

Sen vuoksi elämässä ei ole kysymys hyvästä tai pahasta vaan kyse on elämästä ja kuolemasta. Kyse on katoamattomasta ja ikuisesta. Sellaisesta mikä tuottaa elämää, sellaista mikä ei katoa, vaan pysyy muistoissamme vuosisadasta toiseen, ikuisesti. Se on sielun saama lepo ja rauha joka tuo tyyneyden tähän maailmaan. Silloin me näemme ja ymmärrämme, että Jumalan luona on elämä, Hän on elämä ja hänen ulkopuolella on kuolema.

Me olemme heikkoja ja siksi epäonnistumme usein. Meille on annettu katumus tätä varten ja mahdollisuus rukoilla uudellen ja uudelleen mahdollisuutta oikaista virheemme. Jonain päivänä tätä mahdollisuutta ei ole, minulla tai ei kenelläkään. Silloin on tuomion aika.

Minä luulen että me pelastumme vähitellen. Hetki hetkeltä me voimme tehdä hyviä valintoja ja vahvistaa kulkuamme kohti ikuista elämää. Hengellinen herääminen, josta herätysliikkeet puhuvat, on toki oleellista ja meidän pitäisi yhä uudelleen herätä ja avata silmämme pyhittämisen mahdollisuudelle.  Mutta herääminen on alku ja sen jälkeen alkaa työ, sille pitkälle matkalle, joka tämä elämämme on. Me voimme tehdä virheitä elämässämme paljon ja teemmekin, kunhan vain pidämme määränpäämme selkeänä edessämme.

 Millä mielin tulevaan vuoteen? Paljon työtä on edessä ja keskeisintä lienee kaiken sen hyvän vahvistaminen joka pantiin alulle tänä vuonna. Huomenna lähden Vaasaan avoimin ja hyvin mielin. En ole aiemmin käynyt tässä Pohjanmaan seurakunnassa mutta olen kuullut siitä paljon hyvää.

Kiitos teille kaikille kuluneesta vuodesta! Suokoon Taivaallinen Kuningas siunauksensa tulevan vuoden kierrolle ja antakoon meille paljon mahdollisuuksia täyttää Hänen pyhää tahtoaan!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Perheestä pyhyyteen





































Sain seuraavan kommentin edelliseen blogikirjoitukseeni:

Kutsun vastaanottaneet ovat pyhiä ihmisiä. Mainitset että uhrasivat elämänsä ja lähtivät yksinäisyyteen. Onko myös tavallisia perheellisiä ihmisiä pyhien joukossa? Harvoin kerrotaan esimerkkejä pyhistä, jotka olisivat eläneet perheenä, pitäen huolta puolisostaan ja mahdollisista lapsistaan. Kuitenkin perhe-elämä on enemmistön elämänmuoto. Kun kirkko toisaalla asettaa perhe-elämän luostarielämän rinnalle ihanteelisena elämänmuotona, niin millä kirkko rohkaisee, kannustaa ja opettaa uskovaisia kilvoittelemaan siinä? Luostariväestä kyllä paasataan. Toisinaan kuulee jopa sellaisia harhaoppisia äänenpainoja, että luostarielämä olisi pyhempää kuin perhe-elämä.


Pelastus on vaikea aihe. Usein tuntuu siltä, että Kristus pelastusta tarjoaa jokaiselle joka sen ottaa vastaan. Kaikki ovat kutsuttuja. Mutta samalla tämän lahjan vastaanottajia tuntuu olevana kovin vähän, ainakin jos vertaa sitä Kirkon kanonisoimiin pyhiin. Ehkä yhdet meistä ovat suuria uskon sotureita, toiset mainioita opettajia ja kolmannet suuria kilvoittelijoita ja loput heidän joukossaan ovat niitä hiljaisia, nälkäisiä ja kaipaavia, jotka jäävät meiltä huomaamatta. Kaikille heille yhteistä on kuitenkin kärsivä rakkaus.

Tätä taustaa vasten siis kannattaa todellakin miettiä, millaisia ratkaisuja aiomme elämässämme tehdä. Kannattaako kaikki jättää taakseen ja seurata Kristusta vai voiko pelastus löytyä oman elämän kotikulmilta. Monesti sellainen vaikutelma voi syntyä, kun lukee pyhien elämänkertoja, että ainoastaan luostarissa ja yksinäisyydessä elävät voivat pelastua.

Jos ajattelemme evankeliumin aikoja, niin lähes kaikki Jeesuksen parantamat eli pelastamat ihmiset olivat aika lailla aivan tavallisia ja arkisia ihmisiä. Jumala tuo näissä kertomuksissa pelastuksen arjen keskelle. Joulun tapahtumat Beetlehemissä nimenomaan kuvaavat tätä jumalallisia nöyryyttä, jota Jeesus osoittaa syntyessään pienenä avuttomana lapsena seimeen.

Kirkon historiasta tiedämme toki monia pyhiä perheitä, pyhiä isiä, äitejä ja lapsia. Jouluna tietenkin muistamme tämän pyhän perheen, neitseen Marian, pyhän Joosef Kihlaajan ja Jeesus-lapsen. He etsivät majapaikkaa ja pian Jeesuksen syntymän jälkeen he lähtivät maanpakoon Egyptiin.

Marian syntymän yhteydessä on kerrottu myös hänen vanhemmistaan vanhurskaista Joakimista ja Annasta. Mooseksen ensimmäisessä kirjassa puhutaan myös toisista Jeesuksen esivanhemmista, vanhurskaista Aabrahamista ja Saarasta, jotka saivat vanhalla iällään Iisak-nimisen pojan.

Varhaiskirkon ajan jälkeen tiedämme myös monia pyhiä äitejä, poikia tyttäriä. Hyvin moni muistaa Pyhän Sofian ja hänen lapsensa Pistiksen, Elpiksen ja Agapen, marttyyriperheen. Etenkin vainojen aikana moni perheen äiti ja isä ovat kantaneet Kristuksen ristiä hyvin konkreettisesti omalla marttyyrikuolemallaan eivätkä lapsetkaan säästyneet vainoista.

Tunnetuimpia 300-luvun äitejä lienee Basileios Suuren äiti, pyhä Emilia. Myös pyhän Emilian äiti kanonisoitiin ja hän on marttyyri Makrina Vanhempi. Emilian lapsista, siis Basileioksen sisarista, neljä muutakin ovat pyhiä ja näistä tunnetuin meille ehkä on Gregorios Nyssalainen ja Makrina. Jos tarkastelemme Gregorios-nimisiä kirkkomme opettajia, heidän jokaisen äiti oli pyhä: Gregorios Teologi sisaruksineen, Gregorios Nyssalainen, Gregorios Palamas.

Entä oma elämämme?

Marttyyrit ovat olleet uskollisia Kristukselle kuolemankin edessä. Löytyykö meiltä samanlaista uskollisuutta huomattavasti pienemmissä asioissa? Meidän aikanammekin on paljon niitä, jotka mieluummin mukautuvat tämän maailman elämään kuin olisivat valmiita kärsimään yhteisen uskomme tähden.

Kilvoittelu on siksi tärkeää, että osaamme valmistautua tilanteeseen, jossa uskoamme koetellaan. Millaisella tavalla lopulta saamme kirkastaa Jumalan kunniaa, jää meille arvoitukseksi.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa on selvästi nähtävissä linja, jonka mukaan ihmisen elämä on kilvoitusta ja ihmisen pelastuminen on vähittäistä kasvamista kohti Jumalan kaltaisuutta. Se kestää usein koko ihmisen elämän ja itse asiassa meidän elämämme täällä maan päällä on valmistautumista iankaikkista elämää varten. Niinhän evankeliumeissa kerrotaan monista parannusihmeistä, joissa ihmiset olivat vuosikausia rukoillen odottaneet pelastusta ja lopulta sen saavuttivat.

Viisas ryöväri kuitenkin on toisenlainen esimerkki tästä, hän pelastui viime hetkellä ristillä. Muistamme varmasti myös kertomuksen työntekijöistä, jotka saapuivat eri aikaan isännän luokse työntekoon ja eritysesti sen kohdan, jossa viimeisellä hetkellä tulleet saivat saman palkan kuin ensiksi tulleetkin. Pelastuksemme tulee siis olemaan ihmeitä täynnä!

On totta, että olemme herkempiä kanonisoimaan erämaakilvoittelijoita. Ovathan he jollain tapaa jo valmiiksi jalustalla ja heiltä odotetaan enemmän kuin tavalliselta perheenisältä tai -äidiltä. Monesti ajatellaan, että juuri luostarista tulee pyhiä ihmisiä, koska he ovat selvästi omistaneet elämänsä Jumalalle. Mutta tämä on meidän ihmisten tapa nähdä pyhyyttä ympärillämme, etsiä vain sieltä missä me pidämme sitä itsestäänselvyytenä.

Ehkä oma aikamme, joka vaikuttaa kovin maalliselta ja materialistiselta, ei tuota pyhiä samalla tavalla kuin menneinä aikoina. Samaan aikaan on muistettava se tosiasia, että me emme tiedä ketkä kaikki meistä kasvavat kohti pyhyyttä. Kuinka paljon meillä varmaan onkaan kanonisoimattomia pyhiä.

On turhaa kuvitella, että sitten joskus olosuhteet kilvoituksemme ovat hyvät. Kaikki mitä tarvitsemme on jo hallussamme ja paras hetki aloittaa on tässä ja nyt.

Meillä kaikilla on oma kutsumuksemme ja jokaisen on tehtävä parhaansa oman kutsumuksensa täyttämiseksi. Perheessä eläminen on mitä loistavinta kilvoitusta, kovempaa kuin luostarissa ja vielä kovempaa kuin yksinäisyydessä. Perheelliset tietävät, miten paljon tarvitaan kärsivällisyyttä, anteeksiantamista ja pyytämistä, välittämistä ja taas kerran kärsivällisyyttä ja joustoa, jotta yhteinen arki sujuisi edes jotenkin.  Perhe-elämä hioo särmiämme hyvin tehokkaasti.

Perheestä kasvaa pyhyyttä. Jeesuksen elämä oli täynnä perhesuhteita ja ystäviä ja nämä samat perhesuhteet vaikuttavat myös meidän,suhteessamme Jumalaan. Me kutsumme Jumalaa Isäksi. Me sanomme pappia isäksi. Maria on meidän taivaallinen äitimme. Kristus tulee luoksemme kuin veljemme. Kaikki tämä tarkoittaa välittämistä, huolenpitoa, toisen huomioimista, toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on.

Eilen liturgiassa mietin uudellen tuota itsensä uhraamista. Kristus uhrasi oman elämänsä meidän elämämme vuoksi. Samalla myös neitsyt Maria luopui omasta elämästään, omista suunnitelmistaan, haaveistaan, jotta toimisi Jumalansynnyttäjänä ja Jumalan äitinä aina ristille asti ja siitä eteenpäin. Käytännössä Kristuksen elinaika vastasi koko Marian elämää, Kristus täytti koko hänen elämänsä.

Jokainen vanhempi myös tinkii omasta elämästään lapsen vuoksi. Se on oman itsensä sivuun panemista toisen hyväksi. Nyt oleellista onkin, kohdistammeko me tätä työtä myös Jumalan hyväksi. Vastaammeko me hänen rakkauteensa, jota hän osoitti antamalla oman Poikansa meidän puolestamme.

Kirkko olemme me. Jokainen meistä on osa Kristuksen ruumista ja me kaikki olemme oksia viinipuussa. Siksi kannattaakin aloittaa aina kaikki muutokset omasta itsestään ja kantaa vastuuta kirkon elämästä oman elämän kautta. Jokainen perheen äiti, isä ja lapsi on kutsuttu todelliseen kilvoitukseen.

Lapseus on meidän päämäärämme.

Siunauttua Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän juhlaa!

lauantai 13. joulukuuta 2014

Tulkaa, kaikki on jo valmiina!



















"Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina.' Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. 'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 'Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.'

"Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"


Raamatussa usein puhutaan suurista pidoista ja häistä. Ne usein kuvaavat taivasten valtakuntaa ja nämä palvelijat olivat profeettoja. Israelin valittu kansa oli se, joka kutsuttiin takaisin Isän kotiin, luvattuun maahan. Tänä päivänä myös me olemme kutsuttuja. Monissa kirkon veisuissa ja etenkin tropareissa me pyydämme, että puolestamme rukoiltaisiin, jotta saisimme pelastuksen ja siis kutsun tuohon taivaalliseen juhlaan.

Mitä tämä evankeliumi opettaa meille pelastuksesta? Aika ison yllätyksen. Kaikki on valmista. Vierailta ei vaadita katumusta, parannuksen tekoa vaan kaikki esteet tulemiselle on poistettu. Me olemme kaikki tervetulleita, ja kun valittu kansa ei ole halukas tulemaan, kutsuttiin kaikki, jotka kynnelle kykenivät. Ei tulliporttiteorioita eikä kiirastulia eikä oikeudenkäyntejä. Tulkaa, kaikki on valmista!

Tämän vuoksi isäntä piti itsestään selvänä, että kaikki haluavat osallistua juhliin, jotka hän järjesti. Paljon armoa, paljon laupeutta, paljon rakkautta! Jumala on tuhlaavainen rakkaudessaan ja hyvyydessään emmekä me useinkaan arvosta sellaista, mitä on paljon. Toisin kuitenkin kävi kutsujen isännälle ja niin käy tänäkin päivänä. Näin vähänkö me arvostamme Jumalaa, että kieltäydymme hänen kutsustaan? Me keksimme tekosyitä mutta Jumala tietää ne.

Pyyteetön hyvyys herättää halveksuntaa. Jos me saamme paljon ja ilmaiseksi, me emme arvosta sitä vaan ajattelemme sen olevan jotain huonoa, halpaa ja helppoa. Me olemme joutuneet aika kauas kodistamme ja kuljemme yhä kauemmas vailla pysähdyksiä.

Iankaikkinen elämä hyvyydessä on jokin unohtunut maa meille, jota emme juurikaan enää edes kaipaa. Me elämme tilapäisyyden maailmassa, jossa kaikki on katoavaa. Juhlat taivaassa, jonne meidätkin on kutsuttu? Onko se jo niin kaukaista ettemme edes jaksa miettiä sitä tai innostua siitä. Olemmehan me kovin luottavaisia, kyllä me sitten kadumme ja teemme parannuksen, kun olemme vanhoja. Mutta pian me ohitamme tuon kutsujan eikä hän välttämättä enää kutsu meitä. Kun olemme vanhoja, emme edellenkään löydä katumusta ja kaikki mennyt tuntuu tarkoituksettomalta ja turhalta.

Uni ja unohdus, ne ovat lähellämme.


Jumala ei anna perksi

Turha meidän on vakuutella, että jos me olisimme noita kutsuttuja, me kyllä ottaisimme kutsun vastaan ja lähtisimme mukaan juhlimaan. Tämä evankeliumi nimittäin kuvaa meitä. Kyllähän meillä syitä riittää sille, ettemme käy kirkossa. Olemme väsyneitä, haluamme viettää vapaa-aikaa, on erilaisia perhesyitä, työasioita, harrastuksia, matkustelua.

Nämä ovat vielä tekosyitä mutta vielä enemmän niitä, joita ei yksinkertaisesti kiinnosta. Me vaadimme ja oletamme, että Jumala on aina käytettävissämme mutta kuinka paljon me uhraamme aikaamme sille, että itse kuuntelemme häntä ja olemme hänen käytettävissään?

Me viihdymme nimittäin liian hyvin tässä elämässä. Tämän elämän tarkoitus on harjoittaa sieluamme kilvoituksessa iankaikkista elämää varten. Mutta me mieluummin menemme kaupan kautta kotiin katsomaan telkkaria. Käymme töissä, jotta saamme velkamme maksettua ja ostamme lisää velaksi että jaksaisimme yhä kiihtyvää työelämää. Me olemme oravanpyörässä. Me odotamme eläkkeelle pääsyä ja eläkkeellä ihmettelemme miten nopeasti elämä meni ohitse.

Kuningas suuttuu mutta juhlien hylkäämisen sijaan hän lähettääkin palvelijansa takaisin. Tällä kertaa palvelijat vaativat ihmisiä tulemaan, he tekevät  kaikkensa, vakuuttelevat ja jopa painostavat, jotta kaikki tulisivat.


Juhlat alkavat

Yhtenä päivänä koitti aika, jolloin ovet sulkeutuivat ja juhlat alkoivat. Silloin me olimme kuin viisi tyhmää neitsyttä, jotka eivät koskaan huolehtineet sielunsa lampukasta. Kun ylkä tuli keskellä yötä, me heräsimme unestamme.  Silloin huomasimme juhlahuoneen sulkeutuneen ja juhlien alkaneen. Kukaan ei enää auttanut meitä.

Kutsun vastaanottaneet ovat pyhiä ihmisiä, autuaita, vanhurskaita. He ovat kukin päätyneet erilaisiin elämänkohtaloihin, osa tunnustajiksi, osa apostoleiksi, osa maksoi verellään, osa antoi koko omaisuutensa, osa uhrasi toisella tapaa koko elämänsä, lähti yksinäisyyteen ja kokosi ympärilleen kilvoittelijoita. He ovat kutsuttuja mutta ennen kaikkea he ovat kutsun vastaanottajia.

Miksi köyhät ja raajarikot olivat otollisia ottamaan vastaan taivasten valtakunnan?

Hengessään köyhät ovat sellaisia, jotka  tuntevat ja  tunnustavat oman syntisyytensä ja heikkoutensa. He tietävät, että ainoan avun elämässään he saavat suurista pidoista eli kirkosta. Siksi he haluavat tulla sinne. Heistä itsestään ei ole mihinkään eivätkä he ole tehneet mitään hyvää ja siksi he janoavat Pyhää Henkeä täyttämään heidät ja asumaan heissä.

Meidän on löydettävä askel askeleelta tämä sama köyhyys hengessämme.

Autuuden lauseet kertovat lisää otollisista: pyhät ovat ovat nälkäisiä, he janoavat, heitä vainotaan, heillä ei ole mitään mihin turvata. He janoavat Jumalan armoa, niinkuin meidänkin tulisi janota. He eivät ole itserakkaita, heillä ei ole mitään millä kehuskella, ylpeillä vaan he voivat ainoastaan pyytää ja anoa armoa.

Siksi nämä puutteessa elävät ovatkin meidän esikuviamme. Kerta toisensa jälkeen meidän on huomattava miten vähän meillä on hyveitä ja miten paljon me tarvitsemmekaan Jumalan armoa. Sitä meidänkin elämämme pitäisi olla. Huomata niin syvästi oma syntisyytemme ettemme enää luottaisi omiin uimataitoihimme kun huomaamme hukkuvamme vaan huutaisimme apua.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Vahvistusta paaston tielle

Valkeakosken rukoushuoneen alttari-ikoni














Auringon noususta sen laskuun saakka olkoon Herran nimi ylistetty. Hän, joka tomusta nostaa alhaisen, korottaa loasta köyhän asettaaksensa hänet ruhtinasten rinnalle, hänen kansansa ruhtinasten rinnalle (Psalmista 113)



Koko kilvoituksen ydin on muutoksessa, itseemme menemisessä, suunnan vaihtamisessa. Sisimpämme on kuitenkin rakennettu siten, että se vastustaa muutosta ja pyrkii säilyttämään olemassaolevan. Tämä ominaisuus on haitallinen kilvoituksen alkuvaiheessa mutta kääntyy eduksemme, kun olemme kulkeneet matkaamme jokin aikaa.

Tämä on hyvä tiedostaa koska esim. paaston aikana me saatamme lopettaa paastoamisen jo kahden ja kolmen epäonnistumisen jälkeen. Epäonnistuminen on luonnollista ja jopa suotavaa. Minkä vuoksi me yritämme tehdä paastotessa täydellistä suoritusta vaikka monessa muussa asiassa meille riittää vähempikin? Harva meistä oppi uimaankaan kun ensimmäisellä kerralla veteen astumme.

Toki paasto on otettava siltä kannalta, että me todella yritämme, koska vain silloin voimme onnistua, mutta epäonnistumiset ja lipsumiset ovat osa kilvoittelua. Se opettaa meille ennen kaikkea nöyryyttä ja olemaan turvaamatta pelkästään itseemme. Lipsumiset opettavat olemaan antamatta periksi ja luottamaan armahtamaan Jumalaan. Seuraavassa paastosta olemme taas viisaampia ja voimme yrittää enemmän.

Jos haluat kokeilla tosissasi muutosta elämässäsi, niin käytä siihen aikaa kolmekymmentä päivää. Se on hyvä aika mihin tahansa suurempaan muutokseen - jos sen kestää, on vahvoilla. Kolmekymmentä päivää ja nyt huomio yhteen päivään. Yksi päivä on armollisempi kuin viikko, puhumattakaan kokonaisesta vuodesta.

Ei kannata yrittää voittaa kerralla koko maailmaa vaan elää paastoa vain päivästä päivään. Näin asia on myös katsoessamme isoa kuvaa: Me pystymme elämään vain päivän kerrallaan. Paasto ei pääty ennen kuin jokainen yksittäinen päivä on eletty. Mitä paremmin elämme tuon yhden päivän sen paremman kokonaisuuden muodostamme.


Päivänkierto kuvana elämästämme

Jokainen yö kuvaa kuolemaamme. Päivän päättyminen on kuin pienoiskoossa kuva meidän elämämme päättymisestä. Johannes Krysostomos kysyykin, kuka on meille luvannut huomisen päivän. Kirkon iltarukouksissa luetaan lopuksi Johannes Damaskolaisen rukous, jossa sanotaan: lieneekö tämä vuode jo kuolinsijani vai annatko vielä päivän valaista sieluparkaani?

Vaikka meillä on paljon voimavaroja Herran tahdon täyttämiseen, mutta viime kädessä kaikki riippuu Herramme johdatuksesta ja armosta. Herran tiet todellakin ovat tutkimattomia meille. Monet tapahtumat ja teot, voivat koitua lopulta myös siunaukseksi, kun löydämme niiden kautta nöyrän asenteen Jumalan edessä. Ylpeys väistyy kun opimme näkemään kuinka monin tavoin me olemme erehtyneet ja syyllistyneet omavoimaisuuteen.

Periksi siis ei saa antaa vaikka epäonnistumisia paaston aikana tulisikin. Se on sielunvihollisen voitto kun me lopetamme emmekä enää välitä. Katumus on aina tie elämään.

Jokainen aamu on ylösnousemuksen kuvaus ja uusi päivä antaa meille uuden mahdollisuuden. Kuinka me tämän mahdollisuuden käytämme, osoitammeko olevamme tämän lahjan arvoisia?


Valoisampi elämä

Tee parannus. Älä lupaa tai yritä mitään vaan tee parannus tästä hetkestä alkaen. Älä katsele taaksesi vaan usko, että paras on vielä edessä. Suuntaa mielenkiintosi positiivista päin niin kilvoitus helpompaa kuin jotakin vastaan taisteleminen ja kieltäytyminen. Kun epäonnistut, nouse ylös ja jatka eteenpäin. Taisteluita voit hävitä mutta hiljalleen voitat sodan, kun et vain anna periksi.

Ota elämä haltuusi. Päätä mitä aiot tehdä ja pysy tuossa päätöksessä. Karsi elämästäsi pois turhat ja aikaa vievät asiat ja keskity pelastuksen kannalta tärkeisiin asioihin.

Laita rukouselämääsi kuntoon. Jos olet lipsunut aamu- ja iltarukouksistasi, niin aloita ne uudelleen. Ellet ole koskaan aloittanutkaan, niin pysähdy nyt ja lue edes Herran rukous tai 12 kertaa Jeesuksen rukous. Tee siitä tapa, niin löydät hiljalleen tarkoituksen elämällesi.

Yksinkertaista elämääsi. Opettele sanomaan ei. Kun sanot ei, kunnioitat niitä asioita, joita todella arvostat ja annat niille aikaa. Sano Jumalalle kyllä.

Tunnista elämäsi aikavarkaat: ne eivät aina ole ihmisiä vaan usein rutiineja, joilla tapamme tylsyyttä. Mutta ne ovat kuin huume: niiden virkistävään vaikutukseen jää koukkuun ja erikoisella tavalla niiden piristävää vaikutusta tarvitsee aina vain enemmän ja enemmän. Kunnes ne alkavat tylsistyttämään ja lopulta saavat mielen masentuneeksi ja alakuloiseksi.

Tee jokin hyvää ihmiselle, joka on lähelläsi. Tee se vaikka hampaat irvessä, mutta tee kuitenkin. Jossain vaiheessa hän maksaa sen sinulle takaisin ja se saattaa pelastaa huonon päiväsi. Soita yksinäiselle tai laita hänelle sähköpostia.


Siunattua joulupaaston jatkoa ja voimia kilvoitukseen!

torstai 4. joulukuuta 2014

Kohti syvempää liturgista kokemusta



Liturgia synnyttää hyvin ainutlaatuisen ja syvällisen kokemuksen, kun siihen valmistautuu säännöllisellä rukouksella. Jokainen eukaristia pitäisi aina ymmärtää taivaallisena juhlana, Raamatun suurina pitoina ja kuninkaan pojan juhlina, joita varten meidän on puhdistettava sielumme. Valmistautumisemme on aina vajavaista ja riittävän kelvollisuuden voimme saada vain armosta.

Meillä on harvoin hengelliset vastaanottimet avoinna kun jumalanpalvelus alkaa. Jos olemme pitkään olleet poissa kirkon jumalanpalveluksista, menee aikaa entistä enemmän oikean vireen löytämiseen. Monet asiat alkavat vaivata mieltämme ja rukoukset ikäänkuin menevät ohitsemme emmekä saa kiinni tunnelmasta. Pahimmillaan koko palvelus voi mennä ohitsemme.

Kun viikolla noudattaa päivittäistä rukoussääntöä, osallistuminen  pyhään liturgiaan avaa helposti uusia syvyyksiä hengen elämään. Aika kirkossa ei mene keskittymisen hakemiseen tai kuten pyhä Porfyrios asian ilmaisee, sielun esilämmitykseen. Myös palveluksen jälkeen pudotus tavalliseen maailmaan on huomattavasti pienempi ja "liturgia liturgian jälkeen" tuntuu luontevammalta.

Kun viime syksyllä viimeksi osallistuin Lammin Athosyhteisössä agripniaan eli kokoöiseen vigiliaan, huomasin, että mitä kauemmin palvelus kesti, sitä syvemmin sen koki. Kun kiire jäi pois, mieli alkoi viihtyä pyhien tekstien parissa ja sai ravintoa niiden kuuntelemisesta. Öisestä jumalanpalveluksesta muodostui ihmeellinen kokonaisuus, joka tavallaan siirtyi sellaisenaan sieluun. Kaikki oli tuon yön jälkeen elämässä hyvässä järjestyksessä. Auringon noustessa alkanut liturgia oli kuin Pyhän Hengen sinetti yöllisen rukouksen päälle.

On siis hyvä valmistautua jumalanpalveluksiin lukemalla säännöllisesti aamu- ja iltarukoukset. Säännöllinen perehtyminen evankeliumiin ja psalmeihin auttaa myös löytämään maailman, jossa kirkko elää ja ymmärtämään kirkon puhumaa kieltä. Kun tämän valmistautumisen jälkeen tulemme kirkkoon ja suljemme silmämme rukoukseen, meille avautuu kaunis hengen maailma. Sielumme kohoaa katselemaan pyhien ihmisten ylistystä ja ymmärtää kuinka kaukana me olemme omasta pyhyydessämme. Kun mielemme on avautunut rukoukselle, se voi parantua synnin sairaudesta ja saavuttaa vähitellen Jumalan kaltaisuuden.

Ei ole hyvä, jos hengellinen elämä on irrallisia päiviä tai hetkiä, jossa saamme vahvoja pyhyyden kokemuksia ja sen jälkeen elämme ilman jumalayhteyttä monta päivää tai viikkoa. Pyhyyden pitäisi kuulua elämäämme luontevasti päivästä päivään ja siunauksella olla tärkeä rooli päivän askareissa. Kyse ei ole vain erillisestä elämän osa-alueesta vaan hengen yhteys on kaikkialla ja joka hetki, kokonaisvaltaisesti.

Rukous, puhdas omatunto ja kirkossa käyminen herkistävät sieluamme Jumalan kokemiselle. Hiljentyminen ja keskittyminen ristin edessä vakavoittaa elämäämme ja saa meidät  ymmärtämään sen, mikä lyhyessä elämässämme oleellista.

Mitä sitten voimme käytännössä tehdä? Varaa aamusta ja illasta sopiva aika, jolloin keskityt pelkästään siihen että astut elävän, rakastavan ja kaikkitietävän Jumalan eteen. Hiljenny tuohuksen tai lampukan sytyttämiseen, rauhoitu ja omistaudu täysin rukousten lukemiselle.

Usein pelkkä hiljentyminen on hyvin tapa rukoilla, joidenkin isien mielestä jopa korkein tapa rukoilla. Oman mielen hiljentäminen voi olla nykymaailmassa vaivalloista mutta ajan myötä se on mahdollista.

Rukoussääntö koostuu usein alkurukouksista, psalmeissa ja tiettyyn ajankohtaan liittyvistä rukouksista sekä esirukouksista. Näitä ajankohtia ovat aamu-, ilta-, päivä- ja ehtoollista edeltävät rukoukset. Kirkkokunnassamme on käytössä Orologion, rukouskirja, jossa rukoukset kaavoineen ovat valmiina.

Kotialttarin on hyvä olla sellaisessa paikassa, jossa voi rauhoittua ja olla yksin. Rukous luo taivaallisen valtakunnan eteemme, se asettaa meidät seisomaan Jumalan valtaistuimen eteen.

Rukoukset tulevat parhaiten osaksi elämäämme, kun elämme niitä parhaamme mukaan todeksi hetki hetkeltä ja palaamme niiden sanoihin päivän mittaan.

Rukouksen ja liturgian suurin aarre mielestäni on omantunnon herkistäminen. Herkkä omatunto on elämämme luotettava opas ja valvoja. Se asettaa luonnostaan hyvän kaiken edelle ja miettii pelastusta puolestamme. Kun jaksamme kehittää sitä tekemällä hyvää, se tekee meistä hyviä ihmisiä.

Me tiedämme millainen on syyttävä omatunto. Se ei jätä meitä rauhaan vaan vaatii meitä tekemään oikein ja korjaamaan tekemämme virheen. Me voimme myös turruttaa oman tuntomme, kun jätämme sen toistuvasti huomioimatta.

Omantuntomme puhtaus ja herkkyys riippuu siitä, millaista elämää me olemme eläneet ja millaisia valintoja olemme tehneet. Jokainen valinta elämässämme muokkaa meitä, me olemme valintojemme summa. Jokainen valintamme seuraa meitä ikuisuuteen asti. Sen vuoksi katumuksen sakramentilla on hyvä käydä säännöllisesti.

Omantunnon yksi parhaista piirteistä on se, että se palkitsee meidät nopeasti. Kun emme ole antaneet periksi kiusaukselle vaan olemme tehneet oikein, omatunto sanoo, että teimme oikein. Näistä hyvistä valinnoista seuraa sielun rauha, vahvistuminen hyvyydessä ja luottamus Jumalan kaitselmuksen.

Jokainen sunnuntai on meidän viikottaisen rukouselämämme kruunu. Se on viikon kohokohta ja summaa yhteen kaikki ne rukoukset, joita olemme viikon aikana lukeneet. Liturgiassa me näemme todellisen valkeuden ja otamme vastaan Taivaallisen hengen!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Taas eroiltiin kirkosta



Eduskunta siis hyväksyi hieman yllättäen lakialoitteen sukupuolineutraalisuudesta avioliitosta. Tähän mennessä mies- ja naisparit ovat voineet rekisteröidä parisuhteensa mutta tulevaisuudessa tätä rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan avioliitoksi ja siihen kuuluu myös lasten adoptio-oikeus. Tosin tämä mahdollisuus adoptioon vaatii myös adoptioon antavan tahon suostumuksen. Esim. Venäjä, josta moni adoptiolapsi tulee, suhtautuu kielteisesti samaa sukupuoltaolevien avioliittoon. Mahdollisuus adoptoida lapsia sieltä heikkenee oleellisesti, ellei lopu kokonaan.

Yhteiskunta ymmärtää jatkossa avioliiton eri tavalla kuin moni kristillinen kirkko. Avioliitto on jatkossa kahden aikuisen ihmisen välinen keskinäinen sopimus, joka takaa sen solmineille erityisiä oikeuksia. Perheeseen liittyen näkyvin muutos on adoptio-oikeus. Se heikentää lapsen oikeuden ns. perinteiseen perhemalliin, jossa on isä ja äiti. Toki osa lapsista joutuu tälläkin hetkellä elämään ilman isää tai äitiä hyvin monista syistä. Huostaanotot, sijoitukset, avioerot, vakavat sairastumiset, kuolemat jne. ovat valitettavaa arkea, mutta ne eivät ole tilanteita, johon tietoisesti pyritään.

Ortodoksiseen kirkkoon tällä lainmuutoksella ei ole vaikutusta muuta kuin yhteiskunnan asenteellisella tasolla. Luterilainen kirkko joutuu tulevaisuudessa miettimään uudelleen, alkaako se vihkiä myös samaa sukupuoltaolevia avioliittoon. Kun tämä suostumus on saatu, on oman kirkkomme vuoro. Ortodoksinen kirkko tosin on kanoneihin nojaava katolinen kirkko, eikä kysymys ole paikalliskirkon päätettävissä.

Asiassa kannattaa huomioida myös vähemmistö-enemmistö-akseli. Ortodoksit ovat vähemmistö Suomessa ja meitä on yhtä paljon tässä maassa kuin muslimeja, vaikkapa koripalloilijoita, vähän enemmän kuin helluntailaisia. Meille on tärkeää, että vähemmistöjä kohdellaan hyvin ja heille taataan yhdenmukainen kohtelu lain edessä. Tällä hetkellä esim. uskonnonopetus kouluissa on koko ajan vaarantunut enemmistöpaineen edessä ja opettajat joutuvat päivittäin tekemään paljon työtä olemassaolonsa eteen. Jos yhteiskunta suvaitsee heikosti vähemmistöjä, on myös meidän kirkkomme vaarassa.

Me olemme tottuneet siihen, että kaikki kuuluvat kirkkoon. Mutta vähemmistönä ja jopa vainottunakin, on eletty pitkiäkin aikoja. Evankeliumin aikana kaikki eivät seuranneet Kristusta vaan vastustajia oli huomattavasti enemmän kuin seuraajia. Varhaiskirkon aikana kristityt olivat pieni vähemmistö samoin kuin viime vuosisadalla Neuvostoliitossa. Sekä vähemmistössä että enemmistössä on etunsa ja ongelmansa. Tämän hetken tilannetta kuvaa ehkä parhaiten se 300-luvun tilanne, jolloin kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto. Lähes kaikki kuuluivat kirkkoon ja siitä alkoi harhaoppien ja kirkolliskokousten aika.


Onko eroamisen syy luterilaisessa kirkossa?

Vapaa-ajattelijat saivat taas riemun aihetta kun pelkästäään eilen 2600 ihmistä erosi kirkosta uuden avioliittolain vuoksi. Eroamista näytti kiihdyttävän arkkipiispa Kari Mäkisen ilmaisema kannatus vähemmistöille, joka poikkesi luterilaisen kirkon linjasta. Kirkosta eroaminen on nykyisin melkoista kansanhuvia eikä se seurauksia juurikaan mietitä. Toisaalta se ilmaisee miten ohutta todellinen kristillisyys on Suomessa, esim. verrattuna naapurimaahamme Venäjään.

Tällä kertaa syyksi on esitetty kirkon lipeämistä Raamatun opetuksesta ja arkkipiispa Kari Mäkisen kannanottoa sukupuolineutraalin avioliiton puolesta. Perustelut ovat outoja, koska luterilainen kirkko vastusti samaa sukupuoltaolevien avioliittoa ja Kari Mäkinen taas sympatiseerasi vähemmistöä. En tiedä paljonko kirkosta olisi eronnut ihmisiä, jos kirkko oli kannattanut lakiehdotusta, arkkipiispa Kari Mäkinen olisi eri mieltä tai eduskunta olisi äänestänyt toisinpäin. Tai että nämä kaikki kolme olisivat olleet samaa mieltä, puolesta tai vastaan.

Ilmiö tuskin kertoo luterilaisen kirkon rappiosta vaan pikemminkin eroamisen helppoudesta ja uskon pinnallisuudesta.

On erikoista, että arkkipiispa ja kirkko ovat eri mieltä asioista. Totta kai valmisteluvaiheessa ihmiset ajattelevat eri tavalla mutta lopputulema pitäisi olla yksi sydän ja yksi suu. Voiko arkkipiispa olla kirkon paimen, joka johdattaa laumansa eri tielle kuin kirkko? Tuntuu, että tässä sekoittuu arkkipiispan virka ja yksityinen ajattelu, ehkä tarkoituksellakin.

Kirkosta erotaan kovin kevein perustein ja samalla luovutaan mahdollisuudesta kehittää sen toimintaa. Kirkossa varmasti on paljon sellaisia jäseniä, jotka eivät ole varsinaisesti koskaan liittyneet kirkkoon omasta halustaan vaan heidät on lapsena liitetty seurakunnan jäseniksi. Mutta kaikkia jäseniä tarvitaan.

Onko kirkosta eroaminen siten hyvä ratkaisu? Ei ainakaan jäädä kirkon ulkopuolelle ja hylätä se. Me voimme olla kirkossa ja rukoilla oman papistomme puolesta. Me voimme osallistua luottamustoimintaan, valtuuston ja neuvoston ja kirkolliskokousten kautta. On paljon erilaista vapaaehtoistyötä. Onhan niinkin että papistommekin saattaa olla joskus oikeassa ja meidän tulee mukautua tähän opetukseen ja heidän päätöksiin. Ja aina nuo päätökset eivät ole meidän mieleen vaan niiden edessä pitää osoittaa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Harvoin meidän tehtävämme on muuttaa kirkkoa, kirkon tehtävä on muuttaa meidät. Tehdä paremmiksi ja pelastaa.

Vai onko luterilainen kirkko erehtynyt Raamatun tulkinnassaan ja siihen liittyvässä opetuksessa?

Ei ole yhtä tapaa tulkita Raamattua. Ortodoksinen kirkkokin pitää sisällään erilaisia Raamatun, Tradition, tradition, kanonien, typikonien ym. perinteiden tulkintoja eikä se ole paha asia. Mutta tietenkin päälinjat pitäisi olla selvillä ja niissä pysyä. On olemassa dogmeja ja vahvoja kanoneja, jotka velvoittavat ajasta aikaan. On olemassa paikallisia tapoja ja teologisia mielipiteitä, joita tulee ja menee. Dogmeja noudatetaan kirjaimellisesti ja teologisia mielipiteitä kunnioitetaan, kunhan ne eivät ole dogmien vastaisia. Marian asema Jumalansynnyttäjänä on dogmi. Hänen kunniakseen toimitettavien akatistosten määrä mielipide.

Luterilainen kirkko on selvästi pyrkinyt pois konservativismista kohti liberalismia. Sen tarkoitus ei ole säilyttää vanhaa vaan etsiä uutta. Tässä on yksi keskeinen ero luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä. Siinä missä ortodoksinen kirkko on kuin kivi kosken keskellä, on luterilainen kirkko kuin lastu laineilla. Valitettavasti kaikkia ei voi miellyttää ja se on tämän ketteryyden hinta.

Entä oma kirkkomme? Toivottavasti ortodoksit eivät eroa kirkosta tämän lakimuutoksen takia, koska tällaista liikehdintää on havaittu Päivi Räsäsen lausuntojen seurauksena. Yhteiskunnan ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä kirkko opettaa vaan kirkon pitää aina olla yhteiskuntaa paremmaksi muuttava voima. Meillä jokaisella on vastuu Kirkostamme ja erityisesti omasta paikallisseurakunnastamme. Kannattaa tulla mukaan ja elää sen uuudistavaa ja pyhittävää elämää jokaisella solulla!

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kuusen alle vai taivaaseen, vastaus kommenttiin
























Sain tänään kommentin koskien edellistä blogikirjoitustani:

Hei!
Olen hieman hämmentävässä tilanteessa, sillä uskon vahvistuessa ja muuttaessa sisintäni moni (liiankin moni) asia ympärillä alkaa näyttää aivan turhalta ja tarkoituksettomalta. Monessakaan asiassa, joita maailma pyörittää, ei ole enää mitään tolkkua ja maalaisjärki on katoamassa täysin. Kaikessa myös pitää kehittyä ja olla vain tuloksellinen. Koko ajan vaaditaan oman selustan turvaamista. Minulla on perustyöni, mistä minun tulisi olla äärimmäisen kiitollinen, mutta siinäkin tuntuu, että kaikki muu on oleellisempaa kuin itse työ, mihin olen saanut koulutuksen. Se uuvuttaa. Sitten on liikaa vuosien varrella kertyneitä muita velvoitteita, joista irrottautuminen ei tunnu aivan helpolta. Ne ovat kuitenkin menettäneet merkityksensä. Olenkin jo tehnyt valintoja, mutta tuntuu, että muutosten pitäisi olla radikaalimpia, mutta jotenkin voima ja rohkeus niiden tekemiseen on kateissa. Sydämessäni on palava halu olla avuksi ja palvella Jumalaa ja toisia, mutta tuntuu, että monet vaatimukset lamaannuttavat, enkä saa oikein mistään otetta. Elämä täytyy kyllä elää, mutta halu keskittyä oleelliseen eli Jumalan Sanaan ja tahdon toteutumiseen on valtava. Haluan hidastaa, mutta miksi se on niin vaikeaa. Ehkä vaadin uskossanikin itseltäni liikaa. Muutoksille tulisi toki antaa aikaa ja tehdä niitä vähitellen, pieninä paloina. Niin monen asian näkeminen turhana on hieman pelottavaakin, sillä elämään kuuluu kuitenkin asioita, jotka vain kuuluu hoitaa. Olisi muka kuulla ajatuksiasi ja saada näkökulmia tänne kaiken maallisen turhuuden keskelle.


On siunaus, että elämämme välillä kriisiytyy ja joudumme miettimään elämme kaikkein tärkeimpiä asioita ajatuksella. Kiitos, tämän kokemuksen jakamisesta, toivottavasti se herättää meitä muitakin pohtimaan elämämme olennaisia kysymyksiä!

Tänä päivänä meitä ajetaan yhä vahvemmin riittämättömyyden tunteisiin. Me olemme hyvin hämmentävässä tilanteessa nykyaikana, kun joka asiassa vaaditaan yhä suurempaa omistautumista työelämälle ja tiukempaa taloudellista tehokkuutta. Kaikkea mitataan rahassa ja kyllähän tämä evankeliumi on myös loistava kuva tästä nykyajan ahneudesta!

Samalla myös tasa-arvoisuus on muuttumassa ja yhteiskunnalliset arvot kovenemassa. Köyhien määrä lisääntyy vähitellen eikä yhteiskunta huolehdi heikoimmista samalla tavalla kuin ennen. Toki kaikilla on vastuu omasta elämästä mutta valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuutta kantaa tätä vastuuta samalla tavalla kuin vahvemmilla. Ja kun voimat loppuvat, me näemme näitä perhetragedioita. Aivan huomaamatta yhä suurempi vastuu heikommista on siirtymässä yhteiskunnalta tavallisille ihmisille. Perussuomalaisten ehdotus kehitysavun puolittamisesta ja sen muuttamisesta vapaaehtoiseksi auttamiseksi oli pelottava esimerkki tästä.

Paaston ydin sanoma on muutos. On hyvä arvioida säännöllisesti omaa elämää ja miettiä kuinka hyvin me toteutamme lähimmäisyyttä ja kuinka me omistamme elämäämme Jumalalle. Meillä ei ole kuin tämä yksi elämä, jonka aikana meidän on valmistauduttava iankaikkiseen elämään eikä päivien määrääkään ole meille kerrottu.

Ehkä me pelkäämme liikaa muutosta ja luotamme liian vähän Jumalaan. Jeesus tunsi tämän ja siksi hän vertasi uskoamme sinapin siemeneen ja kertoi vuorten siirtämisestä.

Moni pyhittäjäisä ja -äiti teki aikanaan aikamoisen muutoksen jättäessään kaiken taakseen seuratessaan Kristusta. Jokainen meistä on kutsuttu seuraamaan häntä - tämä on pelottava kutsu, johon vain harva tarttuu. Mutta samalla se on myös pelastava kutsu, koska muuten me vain jäisimme siihen pimeään laaksoon, josta profeetta Jesaja puhuu. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. (Jes 9:1)

Jokaisella on oma kutsumuksensa samalla tavalla kun Jeesuksellakin oli erilaisia opetuslapsia. Toinen meistä on Martta ja toinen Maria, toinen palvelee ja toinen syventyy opetukseen. Rukouksen kautta meidän pitää etsiä tätä omaa kutsumustamme ja olla myös kärsivällisiä siinä muutoksessa, johon meitä kutsutaan.

Ei ole helppoa löytää tasapainoa vanhan ja uuden elämän välille. Toisaalta vanha ihminen meissä vastustaa kaikkea mikä voisi uudistaa ja virkistää hengellistä elämäämme. Tottumus, helppous ja turvallisuus monesti jarruttavat jopa aivan välttämätöntä muutosta, jota elämämme kaipaisi. Mutta monesti se, ettemme tee mitään on huonoin vaihtoehto.

Meidän on huomioitava se ympäristö, jossa elämämme: perheemme, sukumme ja ystävämme. Siksi tuo kehotus ottaa risti ja jättää kaikki taakseen, sisältää myös meille maailmaan jääville kehotuksen arvottaa elämämme uudelleen.

Mikään ei saa olla meille tärkeämpää kuin Kristuksen seuraaminen, vaikka me jäisimme elämään tähän yhteiskuntaan palvelemaan toisia ihmisiä. Valitsemalla Kristuksen, me valitsemme rakkauden ja myötätunnon. Valitsemme uhrautumisen ja palvelemisen.

Muutokset elämässä kannattaa tehdä vähitellen. Tavallisen ihmisen elämässä kuukausi on hyvä aika totuttaa itseään uuteen eikä uusia asioita kannata ottaa elämään kuin yksi kerrallaan. Meillä vuoden vaihde on lupausten tekemisen aikaa, joten kannattaa tämäkin käyttää hyvään. Miten kulunut vuosien sujunut ja mitä voisimme uudesta saada aikaan.

Paasto on oivallista aikaa pohtia elämämme suuntaa ja tehdä siihen muutoksia. Tähän elämään on niin helppo nukahtaa ja antaa kaiken vain mennä ohitse. On aika hiljentyä ja miettiä todella tarkkaan, mikä on olennaista tässä elämässä. Rukouksen kautta me voimme tuoda Jumalan läsnäolon elämäämme.

Jumalansynnyttäjän elämästä saamme hyvän esimerkin tähän pohdintaan. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. (Luuk. 2:19)

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kuusen alle vai taivaaseen



















Jeesus esitti heille vertauksen:
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?'


"Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."



Tämä evankeliumi muistuttaa yhdestä asiasta: älä kerää aarteita maan päälle, jossa ruoste raiskaa ja koit syövät, vaan kerää aarteita taivaaseen. Teema on tuttu Vuorisaarnasta ja samasta asiasta puhutaan myös Rikkaan miehen ja Lasaruksen tarinassa. Jeesus tuntee heikkoutemme maallisen omaisuuden edessä.

Ei kritisoida miestä vääristä asioista. Runsas sato oli siunaus vaikka se olikin koetinkivi. Viljan varastointi oli hyvää varautumista katovuosia varten. Muistammehan, kuinka Joosef ennusti faaraolle katovuosista ja niin he varautuivat säilömällä viljaa. Ja kyllähän terve mies myös elämästä saa nauttia, ei se syntiä ole. Jumala antaa meille sekä maallisia että taivaallisia hyvyyksiään myös nauttiaksemme hänen hyvyydestään.

Mutta rajansa kaikella. Tämä mies keräsi kaiken itselleen ja rakensi vielä varaston nautinnon jatkamiseksi. Tuskin hänelle olisi riittänyt mikään. Hän sai mahdollisuuden köyhien auttamiseen mutta hän valitsikin itsensä hemmottelun. Rikkaus erotti hänet lähimmäisistään ja Luojasta.

Meissä jokaisessa on himoja. Mutta se ratkaisee, annammeko himojen kasvaa synniksi vai vastustammeko niitä. Himon kautta tämänkin miehen saama siunaus muuttui kiroukseksi. Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi.

Mies rakensi elämän omaisuuden varaan.

Teemmekö samoin, turvaammeko tässä elämässä, Jumalan huolenpitoon vai omaisuuteen? Omaisuuteen turvautuminen on kuin uppoavaan tukkiin tarttuminen hukkumisen edellä. Se tuo hetken turvan, mutta pian vajoamme jo syvyyksiin siihen tukeutuen.

Mies ei vain rakentanut elämäänsä omaisuuden varaan, hän jätti myös lähimmäisensä ilman apua. Tiemme pelastukseen käy lähimmäistemme kautta. Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Taivaallisia aarteita me voimme koota ainoastaan hyväntekeväisyydelle, laupeudella toisia kohtaan. Meille annettu ylimääräinen omaisuus on annettu jaettavaksi, ei omien varastojemme kasvattamiseksi.

Joulu on yhdessäolon aikaa. Todellinen rauha syntyy koteihimme siitä, että me pidämme huolta toisistamme. Tänä vuonna voisimme tehdä toisin. Emme keräisi lahjavuoria kuusen alle vaan antaisimme köyhillekin palan joulua hyväntekeväisyyteen. Se on aarre taivaassa.

Olkaamme avokätisiä. Mutta muistakaamme, ettei joulua eikä elämää rakenneta maallisen varaan. Ei kerätä aarteita kuusen alle vaan taivaaseen

lauantai 15. marraskuuta 2014

Lähto Pyhästä kaupungista



Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: "Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" 26 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?" 27 Mies vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." 28 Jeesus sanoi: "Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää." Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" 

Jeesus vastasi hänelle näin: 

"Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. 31 Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. 32 Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. 

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. 34 Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. 35 Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.' 36 Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?" 

37 Lainopettaja vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." Jeesus sanoi: "Mene ja tee sinä samoin."


Evankeliumit ovat täynnä vertauskuvia ja symboleja. Viime sunnuntaina puhuttiin 12-vuotiaasta Jairoksen tyttärestä, joka oli lähellä kuolemaa ja naisesta, jota oli sairaus vaivannut 12 vuotta. Luku 12 usein viittaa Israelin 12 heimoon. Monesti evankeliumeissa kerrotaan jostakin asiasta, joita löytyy kaksi ja toinen niistä viittaa usein luvattuun kansaan ja toinen pakanoihin. Kuningas usein viittaa isä-Jumalaan ja hänen poikansa Kristukseen. Juhlat kuvaavat taivasten valtakuntaa.

Jo kirkon varhaisessa historiassa myös tämä evankeliumi selitettiin allegorisella eli vertauskuvallisella tavalla. Tämä tulkintatapa on hyvin oikeutettu, koska Jeesus käytti usein vertauskuvia opetuksessaan. Allegorinen tulkinta etsii tarinasta syvempää hengellistä merkitystä ja haluaa nähdä rivien välissä kerrottavan sanoman. Allegorinen tulkinnan mukaan Jeesus kyllä puhuu tässä evankeliumissa miehestä, joka joutui ryöstön kohteeksi, mutta todennäköisesti tarinalla on syvempi merkitys kuin pelkkä ryöstön kuvaus.

Allegorisen selitystavan rinnalla elää myös antiokialainen tapa selittää Raamattua, jossa vertauskuvia taas ei käytetä vaan asia ovat mitä niiden sanotaankin olevan. Tämän evankeliumin ydin voisi antiokialaisessa tulkinnassa olla laupiaan samarialaisen esimerkillinen toiminta moraaliselta kannalta.

Monet evankeliumiin kertomukset voidaan selittää molemmilla tavoilla mutta poikkeuksia on: Kristuksen historiallisia tapahtumia ei tulkita allegorisella tavalla kun taas esim. Jeesuksen vertaukset voidaan ymmärtää ainoastaan allegorisesti. Kirkkoisistä Johannes Krysostomos (k. 407) oli antiokialainen selityksen kannalla kun taas esim. Origenes (k. 254) oli allegoristi.


Tie kadotukseen

Jerusalem kuvaa taivasta, Jeriko kuvaa langennutta maailmaa. Me olemme tuo mies, joka jättää pyhän kaupungin taakseen. Kaupungin muurien ulkopuolella ei ole yhteisön turvaa ja louhikkoinen maasto tarjoaa hyviä piilopaikkoja roistoille. Tuon alaspäin viettävän tien varrella on monia synnin houkutuksia ja harvoin selviämme niistä.

Nuo roistot kuvaavat pahoja henkiä. Ne ryöstävät meiltä sen kalliin toivon, uskon, vapauden, ikuisen elämän mahdollisuuden ja itsekunnioituksen, joka niiltä puuttuu lankeemuksen seurauksena. Ne ovat kateellisia meille ihmisille ja ovat valmiita tuhoamaan meistä kaiken, mikä meissä muistuttaa Jumalaa. Ne käyvät kimppuumme hetkeäkään miettimättä ja niiden viha on säälimätöntä. Ne jättävät meidät ahdinkoon, kun ovat saaneet haluamansa. Pahoinpitely, ryöstäminen ja alastomaksi riisuminen. Heitteille pano ja hidas kuolema auringon paahteessa kaupungin ulkopuolella. Ryöstäjät pakenivat ja pian jo vaanivat seuraavaa saalistaan.

Haavat syntyvät synnin teoistamme. Ne ilmaisevat meidän tottelemattomuuttamme Jumalaa kohtaan ja ovat silkkaa väkivaltaa meidän sielullemme. Nämä haavat ja vammat eivät parannu hetkessä vaan saatamme vuosikausien jälkeenkin nähdä ja kokea asioita himojen vääristämin värein.


Kolme miestä

Kolme miestä kohtasi tämän syntiin langenneen ja kaksi heistä väisti. Mitä itse olisin tehnyt? Ennen kuin vakuutan auttamishaluani, kannattaa miettiä, kuinka monesti olen auttanut ventovierasta ja monestiko siihen oli mahdollisuus. Pappi käveli ohitse ja hän kuvaa Lakia. Leeviläinen myös käveli ohitse ja hän kuvaa Vanhan testamentin profeettoja. Molemmat olivat matkalla temppeliin, siis vastakkaiseen suuntaan ylös Jerusalemiin.

Molemmat olivat tämän ryöstetyn kanssa samaa kansaa, juutalaisia. Ehkä heillä oli oikeutettu syy olla auttamatta, he eivät voineet saastuttaa itseään mennessään palvelustehtävään. Ehkä he pelkäsivät, että ryöstäjät olivat vielä lähellä.

Allegorinen tulkinta hylkää käytännölliset selitykset ja näkee syvemmän merkityksen papille ja leeviläiselle. Miksi he kulkivat ohitse? Jumala antoi meille suojaksi ja pelastukseksi Lain, jotta oppisimme tuntemaan Jumalan tahdon. Profeetat kutsuivat ihmisiä katumukseen ja paluuseen Herransa luokse. Laki ja Profeetat auttavat meitä kulkemaan kohti pelastusta, mutta jotakin niistä puuttuu. Armo. Me voimme noudattaa lakia paljon ja lähes täydellisesti niin kuin tämä lainopettaja ja vaikkapa rikas mies, jotka tulivat Jeesuksen luo, mutta syntiemme määrä käy meidän ylitsemme. Ilman armoa me emme voi pelastua eikä laki tai profeetat pelasta meitä Tuomarin edessä.

Sen vuoksi Jumala antoi ainoan Poikansa jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen. (Joh. 3:16)

Pappi ja leeviläinen kävelivät ohitse eivätkä pelastaneet ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä. Jos laki ja profeetat olisivat meidät pelastaneet, me emme olisi tarvinneet Kristuksen tekemää lunastustyötä. Jeesus tuli uudistamaan liiton ihmisen ja Jumalan välillä, uuden liiton merkiksi tuli risti.

Samarialainen ohikulkija koitui tuon miehen pelastukseksi. Hän oli Kristus.


Vapahtaja

Hän ei kulje ohitsemme vaan kiinnittää katseensa myös tienpientareelle ja näkee meidät synnin murjomat. Hän ei epäröi kääntyä puoleemme ja auttaa. Hän näkee, mitä vammoja synti saa aikaan kehossamme ja millaiseen tuhoon se meidät ajaa. Hän sitoo haavamme ja nostaa meidät juhtansa selkään. Hän ottaa viiniä ja öljyä ja sitoo haavamme. Eivätkö ne kuvaakin kirkkomme pyhiä sakramentteja?

Hän jää yöksi hoivaamaan meitä majataloon. Kun pahin on ohitse aamulla ja olemme päässeet turvaan, hän jättää meidät majatalon isännän hoivaan.

Hän antaa isännälle ruhtinaallisen korvauksen huolenpidosta. Hän antoi kaksi denaaria, jolla olisi kyllä hoidettu miestä yli neljä kuukautta. Ja ellei olisi riittänyt, lisää olisi maksettu kun hän palaa. Tuo korvaus määrä on valtava mutta toisaalta ajateltuna se on mitätön. Todellisuudessa se tarkoittaa sitä lunastuksen verta, jonka Kristus vuodatti ristillä meidän tähtemme.

Majatalo on kirkko. Se ei tietenkään ole majatalo, rakennus mäen harjalla, vaan me olemme tuo kirkko ja majatalo. Tämän maailman köyhät on annettu meidän hoitoomme ruhtinaallisen korvauksen kera. Mitä me teimme tuolla kahdella denaarilla? Asetammeko työryhmän pohtimaan sitä ja mihin se päätyykään?

Kristus lupaa majatalon isännälle palata. Hän palaa varmasti, toisen kerran kirkkaudessaan ja kunniassaan. Kuinka hoidamme sillä aikaa saamaamme tehtävää?


Lähimmäiseni

Kuka siis on minun lähimmäiseni? Onko lähimmäinen ainoastaan se joka on ystävämme ja sukulaisemme? Vai onko hän jokainen ortodoksi tai kristitty? Onko hän vain suomalainen. Todennäköisesti hän on sekoitus näistä. Monesti meidän mielessämme lähimmäinen on se ihminen,  joka on omien rajojemme sisäpuolella.

Jeesus valitsi tarinan pelastajaksi samarialaisen, koska hän ei luonnostaan kuulunut siihen valittujen joukkoon, jotka kuulijoina olivat. Jeesus ylitti samarialaisvertauksessaan sekä juutalaisen uskonnon että myös kansalaisuuden rajat.

Jumala rakastaa sinua. Hän auttaa sinua kun löydät itsesi pahoinpideltynä tien poskesta. Mutta hän rakastaa myös sinun vihollistakin ja auttaa häntä.

Kuka sitten on lähimmäiseni? Se jonka minä teen omaksi lähimmäiseksi. Jokainen ihminen joka luokseni tulee, on minulle Jumalan lähettämä tehtävä. Jokainen ihminen on lähimmäiseni, jos vain otan hänet lähimmäisekseni.

torstai 13. marraskuuta 2014

Suitsuketta, kultaa ja mirhaa


Joulupaasto alkaa. Meillä on oivallinen hetki löytää katumuksen kautta se tie, jota pyhät ihmiset kulkivat kohti hengellistä elämää. Anteeksianto on tuotu keskellemme ja pyhyys on meidän ulottuvillamme. On aika nöyrtyä ja hiljentyä. Kristuksen ihmiseksi tuleminen on ilosanoma meidän ihmisyydellemme.

Enkelit ylistävät taivaassa Jumalaa, joka ottaa ihmisen muodon pelastaakseen koko luomakunnan synnistä ja kuolemasta: Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto! 

Jumalan rakkaus ja huolenpito on käsittämättömän suurta. Kristus syntyy pimeään luolaan, järjettömien eläinten keskelle. Hän tulee alas taivaallisesta valtaistuimeltaan nöyräksi palvelijaksi, jotta me voisimme tulla synnin voittajiksi ja elämän kuninkaaksi. Hän tulee kuolevaiseksi, jotta me voisimme kasvaa jumaliksi. Hän tyhjentää itsensä, jotta meidät täytettäisiin Pyhällä Hengellä. Hän luopui valtaistuimestaan, jotta meidät korotettaisiin iankaikkiseen elämään. Hän tuli köyhäksi ja syntyi järjettömien eläinten keskelle, jotta meistä tulisi rikkaita ja voisimme astua taivaalliseen kirkkauteen.

Ennen lumentuloa täällä Pohjolassa pimeys vallitsee lähes koko vuorokautta ja kylmä tähtitaivas peittää hiljentyneen maailman. Lumi peittää maan ja pakkanen narskuu kenkiemme alla. Luonnossa on kauniin hiljaista, viatonta, luonto lepää ja ihmiset odottavat. Valmistaudumme joulun odotukseen ja sytytämme valoja pimeyden keskelle. Tuomme kotiin kuusen ja vihannan tuoksu leviää koteihimme. Me olemme tuo kansa, joka odottaa kuoleman varjon maassa.

Tähteä seuraten tietäjät löytävät Jeesus-lapsen seimestä.

Myös meidät on kutsuttu kunnioittamaan Vapahtajaamme. Mitä me tuomme hänelle lahjaksi? Tietäjät toivat suitsuketta, koska hän on Jumala. He toivat kultaa, koska hän on Kaikkeuden kuningas. He toivat mirhaa hänen hautamistaan varten. Me astumme paastoon ja meidän kilvoituksemme synnyttää lahjat, jotka annamme Herrallemme. Kun olemme kuuliaisia Kirkon opetukselle, voimme löytää elämässämme sen, mikä on suitsuketta, kultaa ja mirhaa.

Paasto on uhrilahjamme vastasyntyneelle kaikkeuden kuninkaalle.

Miksi me annamme lahjan? Siksi, että me olemme lahjaksi saaneet. Jumala antoi ainoan poikansa pelastuksemme tähden, hän jakaa hyvyyksiään meille vaikka olemmekin ymmärtämättömiä ja kovasydämisiä. Olenko valmis antamaan lahjan ilman vastalahjaa ilman, että odotan hyötyväni siitä jotenkin? Tämä on kaiken lisäksi uhrilahjani, minä luovun jostakin, jotta voisin antaa sinulle. Paasto on kieltäytymistä ja tinkimistä, minä asetan toisen oman itseni edelle. Ja kun me paastoamme ilolla ja avoimin sydämin, niin paasto on saamista ja vastaanottamista.

Paastoa pahasta, jotta totuttaisit sielusi siihen hyvyyteen, jonne se pyrkiikin. Sielu vihaa pahuutta mutta jatkuvassa pahuudessa se turtuu. Herkkä ja jalo omatunto on syntyy sellaisille, jotka kuulevat sen äänen ja noudattavat sitä.

Mitä on se suitsuke, kulta ja mirha?

Nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen, minun käteni ylennys olkoon sinulle ehtoouhri. Minun ensimmäinen lahjani on rukous ja ylistys sinun pyhän ikonisi edessä. Paimenet lauloivat kedolla ylistystä sinun inkarnaatiollesi ja taivaallinen sotajoukko antoi kunnian Jumalalle. Rukous on hengellinen lahja, joka kuvaa haluani lähestyä lähestymätöntä.

Rukous! Kerro, kuvaa ja ilmaise uskollisuuttani, kärsivällisyyttäni ja toivoani pelastusta kohtaan. Nouskoon se ylös korkeuksiin yhdessä uhrilahjani kanssa koko kansamme puolesta.

Mitä on kulta, jota Sinulle tuon kunnioituksesta? Kultaa on se almu, jonka olemme saaneet luopumalla, karsimalla ja tinkimällä, jotta voisimme auttaa lähimmäisiämme. Askeesi opettaa meitä erottamaan halut tarpeistamme ja löytämään yksinkertaisen ja koruttoman elämän.

Minne voimme lahjamme jättää? Hyväntekeväisyyteen. Näemme Kristuksen jokaisessa köyhässä, jonka ohi kuljetaan. Näemme sen lapsen silmissä, joka odottaa joulua.

Mitä on tuo viimeinen eli mirha? Naiset tulivat varhain aamulla haudalle valmistaakseen Kristuksen hautaamista varten. He toivat kallista öljyä ja antoivat sen omastaan Luojalle. He tekivät diakoniaa, he huolehtivat, että kaikki päättyisi oikein. Laupias samarialainen puolestaan otti viiniä ja öljyä ja hoiti synnin murjoman muukalaisen. Hän oli lähimmäinen toiselle ihmiselle. Samoin tuomme mirhaa Kristukselle osoittamalla armoa ja rakkautta lähimmäisillemme.

Minun käsissäni on monen ihmisen elämä. Nostanko peukalon ylös vai painanko sen alas? Minun vallassani on monesti se saako lähimmäiseni Kristuksessa ruokaa, lääkettä, kodin turvaa, suojaa ja selviääkö hän tulevasta talvesta. Meillä on suuri vastuu lähimmäisistämme ja se ratkaisee kohtalomme kuoleman jälkeen.

Me olemme Jumalan kansaa ja pian kuulemme kirkossa ensi kertaa jouluveisuja. Kristus tulee palvelijaksi, jotta minäkin ymmärtäisin palvelemisen pyhyyden ja suuruuden. Näin meidän lahjamme tälle rauhan ruhtinaalle ovat rukous, askeesi ja hyvät teot.

Siunattua joulupaaston aikaa!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kaksi isää, kaksi kuollutta tytärtä

Tämä kirjoitus on saarnan pohja Porin kirkossa 9.11.2014, isänpäivänä

















Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan. Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa."

Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.


Kirkossa me jatkamme Luukkaan evankeliumin lukemista. Näin talven kynnyksellä meitä rohkaistaan monilla ihme- ja tunnusteoilla, joita Jeesus teki ihmisille opetuslastensa edessä: olemme kuulleet Gerasan riivatusta ja Nainin lesken pojasta. Jeesuksen mukana kulki paljon ihmisiä ja he riemuiten ottivat vastaan profeettojen saarnaaman messiaan.

Tämä evankeliumi kertoo Herran riemuvuodesta, se kertoo ilosta, jonka Jumalan sana tuo maailmaan. Profeetta Jesaja kertoo Rauhan ruhtinaan tulosta, jonka kautta nämä lupaukset täytetään ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan. Köyhät vapautuvat puutteestaan, rammat kävelevät, ja ahdistetut pääsevät hädästään. Kuoleman voittanut tulee ja vapahtaa synnin vammoista ja herättää kuolonuneen nukkuneet. Hän on se messias, josta profeetat ennustivat ja tänään me vietämme tässä liturgiassa hänen voittojuhlaansa.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. (Jes. 61:1-3)

Näissä evankeliumin molemmissa kertomuksissa parannuksen edellytyksenä oli usko. Usko on meidän suhteemme Jumalaan. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, luottamista siihen, että lopulta käy hyvin. Herran haltuun! Se tarkoittaa sitä, ettemme enää etsi omaa etuamme tai tahtoamme vaan ymmärrämme, että me olemme Herramme kaitselmuksessa ja Hän pitää laumastaan huolta.

Tämä aika on monella tapaa epäileväinen ja peräti ironinen. Samaa helposti ajattelemme myös kirkon opetuksesta. En usko ennen kuin näen. Ja siksi me odotamme emmekä ala elää uskossa. Mutta tämän odotus on turhaa, sillä ensin tulee usko ja vasta sitten näkeminen, ei päinvastoin. 

Ja kuinka moni uskoo vain hyötyäkseen, saadakseen haluamansa. Uskossa meille on usein vaikeaa se, että joudumme elämään epävarmuudessa, me emme voi olla täysin varmoja että usko kantaa. Siksi monesti me elämmekin melkein uskossa, joinakin hetkinä annamme ohjakset Jumalalle mutta suuren osan ajastamme me nojaamme omaan itseemme. 

Eikä usko ole vain kokeilua emmekä voi elää uskossa vain puoliksi. Todellinen usko on kertakaikkista heittäytymistä Jumalan varaan. Me tarvitsemme sellaista uskoa, joka hylkää epäilykset ja yksinkertaisesti luottaa. Meidän on uskottava jopa enemmän kuin mihin mielikuvituksemme riittäisi.Usko on positiivista ajattelua, katseen iirtämistä iankaikkiseen elämään ja toimimista tässä hetkessä. 

Todellisen uskon äärelle me pääsemme vain rukouksen kautta. Siinä me opimme tuntemaan Jumalan tahdon, lait, säädökset ja ohjeet joiden mukaan meidän pitää elää. Meillä on rukoillessamme pyyntömme, mutta rukouksen tarkoitus ei ole niinkään vaikuttaa Jumalan päätöksiin vaan siihen mitä me itse ajattelemme ja millaisia ratkaisuja me teemme. Rukous auttaa valitsemaan vaihtoehtojen väliltä. 


Oleellista uskossa ei ole ihmeet vaan kestävyys ja uskollisuus

Ihmeiden tarkoitus ei ole synnyttää meissä uskoa vaan vahvistaa sitä. Ensin tulee usko ja sitten tulee Jumalan vastaus uskoon. Joskus se voi olla tunnusteko, merkki tai ihme. Uskoa ei ole se, että me oletamme jotakin tapahtuvan ja toimimme sen mukaan. Se on maallista uskoa. Usko ei vie meitä kohti uskomattomia taikatemppuja vaan se vie meidät toiseen, hengelliseen maailmaan. Siihen taivasten valtakuntaan, jonka tulemista me Herran rukouksessa toivomme. Tulkoon sinun valtakuntasi! Usko on sitä, että vuoret siirtyvät, kuolleet heräävät ja sairaudet parannetaan.

Eikä aina parantuminen ole hyvästä, koska me saatamme silloin menettää kilvoituksemme lähteen. Heikkous on monesti meidän vahvuutemme ja voimamme vaikka emme sitä niin ensi kädessä huomaisikaan. Monet unohtavat Jumalan parannuttuaan sairaudestaan ja unohtavat kanssasairastajansa. Kymmenesta spitaalisesta vain yksi palasi. Tänä päivänä sunnuntailiturgiassa ei käy edes yhtä kymmenestä vaan usein yksi kahdesta ja kolmestakymmenestä.

Usko ei ole sitä, että me odotamme omien toiveidemme toteutumista. Todellinen usko on itsemme hylkäämistä ja tahtomme korvaamista Jumalan tahdolla. Tapahtukoon sinun tahtosi, tapahtukoon minulle se, mikä on pelastukseksi. Se on vakaata luottamista siihen, että kaikessa tapahtuu Jumalan tahto ja että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Usko ei ole sitä, että toivomme omien toiveidemme toteutumista vaan sitä, että annamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Ja jos paraneminen on pelastukseksi, niin hän parantaa meidät. Jos parantuminen on Jumalan kunniaksi, lähimmäistemme auttamiseksi ja kirkkomme rakentamiseksi, niin hän parantaa meidät. Jos sairastaminen merkitsee pääsyämme iankaikkiseen elämään, on parempi, että sairastamme ja pysymme uskossamme vahvoina.

Jairoksen tyttären isän ja sairaan naisen tuska olivat suuria ennen kuin he kohtasivat Jeesuksen. Verenvuotoa sairastava nainen oli käyttänyt omaisuutensa ja joutunut syrjään kansansa parista, koska verenvuotoa aiheuttava sairaus teki hänestä saastaisen. Isän tuska taas on hyvin ymmärrettävä: jälleen kerran vanhempien ainoa lapsi oli siirtynyt kuolemaan. Tässä evankeliumissa on yhtäläisyyksiä Nainin lesken kertomukseen ja kannattaa myös palauttaa mieleen kuinka Aabraham oli uhraamassa ainoaa poikaansa, Iisakia, kunnes Jumala pelasti heidät kuolemalta. Jumalan tuntee sääliä ihmistä kohtaan, mutta samalla se muistuttaa myös Jumalan ainoasta Pojasta, joka antoi henkensä, jotta meillä olisi elämä.

Tämä evankeliumin isä suhteutuu myös toiseen isään joka on haudattu tämän Porin kirkon viereiselle hautausmaalle. Siellä on kuuluisa Juseliuksen mausoleumi, jonka Fritz Juselius pystytti edesmenneen tyttärensä muistolle. Tämä mausoleumi on aivan poikkeuksellinen koko Suomessa ja itsessään nähtävyys. 

Mutta ennen kaikkea se kertoo meille nyt tänään tässä liturgiassa, millaisia muotoja meidän inhimillinen rakkautemme voi saada aikaan. Se todella kertoo hyvin syvästä rakkaudesta ja surusta, jota Fritz Juselius tunsi menettäessään Iiris-tyttärensä. Tuo mausoleumi, jossa Iiris ja hänen isänsä lepäävät, tuo harvinaisen konkreettiseksi rakkauden, jota tämä evankeliumin isä tunsi kuollutta tytärtään kohtaan.

Tänään marraskuun toisena sunnuntaina vietämme myös Suomessa Isän päivää. Nämä kaksi isää, joista olemme tänään puhuneet, kertovat jotain oleellista isyydestä. Rakkaus ja huolenpito. Normaalisti me liitämme nuo kaksi sanaa äitiyteen mutta yhtä lailla ne kuuluvat keskeisesti myös isänä olemiseen. Eikä kyse ole vain perheellisten miesten isyydestä vaan kirkkomme papeista, isistä, joiden tehtävä on myös rakastaa ja huolehtia laumastaan. Isyys ei loppujen lopuksi olekaan lasten omistamista vaan suojelevaa asennetta jälikasvuamme kohtaan. 

Usko ylösnousemukseen ja rakastavaan Jumalaan on elämämme suurin voima. Tämä evankeliumi kertoo siitä. Usko sai kahden ihmisen lähestymään Kristusta ja vei heidät elämänlähteelle. Meille nämä kaksi ihmistä ovat esikuvia rohkeudesta ja antautumisesta. Antautuminen, se merkitsee oman itsemme antamista toisen haltuun ja tuohon toiseen luottamisesta.
 

***

Jokin Jairoksessa oli kuollut ja heräsi Jeesuksen sanojen myötä eloon. Jokin tämän verenvuotoa sairastavan naisen elämässä myös heräsi eloon. Elämä tuli koko tuon kansan keskelle. Se oli heidän liturginen hetkensäja. He kokivat kuinka Jumala oli heidän keskellään, lihana ja verenä. Nyt myös meille annetaan kehotus, Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää! 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Sillä minä tunnen rikokseni





















Olen huomannut usein palaavani nuoruuteeni lukiessani rukouksia. Monia asioita tulee mieleeni, joita kadun tehneeni. Joitakin asioita olin jo aiemmin pyytänyt ripillä anteeksi mutta jotkut asiat muistan ja ymmärrän vasta nyt aikuisiällä. Ehkä vasta nyt minulla on tarpeeksi etäisyyttä, rohkeutta ja ymmärrystä katua niitä tekoja, jotka tähän asti mieli on painanut alitajuntaan.

Menneisyyden haamut kuitenkin elävät meidän elämässämme tavalla tai toisella. Me saatamme tarvita paljon läheisyyttä, addiktoitua helposti, vierastaa ihmisiä tai tuntea outoa vetoa yksinäisyyttä kohtaan. Ne saattavat olla oireita kokemuksistamme ja joissakin tilanteissa häiritä arkeamme. Sen vuoksi vanhat asiat on hyvä käydä läpi niin omassa mielessä kuin katumuksen sakramentillakin, jopa myös niiden kanssa, jotka ovat meille näitä muistoja aiheuttaneet.

Monesti kuulee sanottavan, ettei ihminen kadu mitään. Tekomme ja ajatuksemme tekevät meistä sen ihmisen, joka me nyt olemme. Siksi en minäkään kadu mitään. Eri kokemusten kautta voin ymmärtää selvemmin omat heikkouteni ja tuntea paremmin ihmiselämää ja asettua toisen asemaan. Ja samalla kadun kaikkea. Pahat muistot ja kokemukset helposti synnyttävät meissä vahingollisia haluja, aikeita ja mielikuvia.

Kyse on tietenkin kahdesta eri asiasta. On hyvä että meillä on kokemus omasta heikkoudestamme, sillä se synnyttää nöyryyden. Ei kenenkään silti pidä tehdä syntiä sen vuoksi, että saisi tätä kokemusta. Toisaalta totta myös on se, että elämämme voisi olla puhtaampaa ja viattomampaa ellemme olisi vahingoittaneet sieluamme synnin teoilla. Jos olisin tehnyt enemmän vääriä tekoja, katuisin vieläkin enemmän ja jos olisin tehnyt enemmän hyvää, katuisin vähemmän.

Sunnuntaina luettiin kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Huomattuaan kadotuksen kurjuuden, rikas mies katui sitä, ettei koskaan auttanut Lasarusta. Hän olisi halunnut palata maan päälle varoittamaan veljiään tekemästä samoja virheitä, joita hän teki. Tämä ei tietenkään ollut mahdollista ja tuskinpa häntä olisi kuunneltukaan, kuten Aabraham sanoo. Mutta meille tämä evankeliumi on sekä varoitus että ilosanoma, koska meillä on vielä aikaa.


On hyvä ymmärtää katumuksen mahdollisuus. Usein tuo muutos elämässä vaatii myös anteeksiantamista ja -saamista. Me harvoin olemme valmiita täydelliselle anteeksiannolle ellei elämässämme ole tapahtunut jotakin isoa muutosta. Täydellinen ja ehdoton anteeksianto on usein arkijärkemme ja ymmärryksemme yläpuolella. Sen takia asian eteen kannattaa pysähtyä ja miettiä millaista elämä voisi olla ilman syntitaakkaa. Tämä on monelle vaikea paikka: mahdollisuus saada anteeksi, jättää kantamamme synnin saasta ristin juurelle ja lähteä kotiin vapaana ja uudistuneena. - Syntisi on sovitettu!


Rukous tuo valoa sisimpäämme

Alussa puhuin teoista, joita en ollut muistanut tai joita en välttämättä edes synniksi tunnistanut. Ja moni unohdettu asia edelleen uinuu sisälläni. Rukous auttaa meitä herkistämään sielumme näkemään itsemme tarkemmin. Rukouksessa on kyse himmentyneen peilin kirkastamisesta ja puhdistamisesta. Me opimme paremmin näkemään itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme. Siksi monet pyhät kilvoittelijat pitivät itseään suurimpina syntisinä.

Kun me aloitamme rukouksen, me luomme sanoilla ympärillemme taivaallisen valtakunnan. Esirukouksissa me muistamme erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa ja pyydämme Jumalaa muistamaan heitä. Jumala varmasti tietää ja muistaa heidän tarpeensa mutta tämä rukous luetaan, jotta me itse muistaisimme millaisessa hädässä he saattavat olla. Me luettelemme monenlaisia syntejä, joihin olemme langenneet, ei siksi, että Jumala ei tietäsi mitä pahaa olemme tehneet, vaan siksi, että huomaisimme oman heikkoutemme ja löytäisimme nämä asiat omasta elämästämme.

Jumala ei tarvitse rukoustamme, me tarvitsemme rukousta. Rukouksen tarkoitus on palauttaa itsemme siihen alkupisteeseen, johon meidät kasteessa asetettiin. Löytää katumuksen kautta se pelastuksen ilo, jonka saimme kasteessa ja nousta siitä ylistämään kaikesta hyvästä, jota olemme saaneet.

Rukous ei tarjoa nopeaa muutosta vaan se rauhoittaa elämämme, hiljentää maailmallisen hälyn ja auttaa meidät kohtaamaan kaiken sellaisena kuin se on. Se on omaan itseemme menemistä.

Rukous tarjoaa usein vain hitaan muutosprosessin. Jopa tuskastuttavan hitaan, mutta sen hinta on vakaus ja pysyvyys. Se ei tarjoa nopeaa, hetkellistä ja halpaa vaan hidasta, kallista ja pysyvää. Se on kuin rantaan lyövät aallot, jotka hitaasti pyöristävät kiviä ja hiovat niistä pois särmiä ja kulmia. Tulosta ei meinaa syntyä vaikka työtä tekisi kovastikin. Mutta aikaa myöten sitä huomaa, miten pientä ja hyvää muutosta on tapahtunut.

Entä Lasarus? Ei Lasarus tullut autuaaksi olemalla köyhä vaan tyytymällä omaan kohtaloonsa. Hän luotti kuolemaansa asti Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen eikä noussut kapinaan riistäjäänsä vastaan. Me tarvitsemme rukousta löytääksemme tuon saman Lasaruksen nöyryyden ja kuuliaisuuden. Rukous on Jumalan puhetta meille, jonka avulla me opimme löytämään ja näkemään heikkoutemme.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Rautavaaran tragedian jälkeen

Rautavaaralla tapahtunut perhetragedia on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota mediassa. Asiasta kirjoitetaan paljon ja toimittajat pohtivat paljon miksi taas tällainen perhesurma tapahtui. Erityinen piirre tässä tragediassa on ollut äidin itsemurha, joka aiheutti samalla kolmen pienen lapsen väkivaltaisen kuoleman ja käsittämättömän menetyksen perheen isälle.

Äitiys ja perhe ovat meille pyhiä asioita, jotka edistävät uuden elämän syntymää ja sen varjelemista. Lapset edustavat meille toivoa, viattomuutta ja tulevaisuutta. Pahuutta ja julmuutta tässä Rautavaaran tapahtumassa kuvaa mustasukkaisuus, kolmoismurha ja itsemurha. Kuka edes haluaisi mielessään kuvitella miten pahuus kietoo nämä asiat toisiinsa ja tuhoaa verisesti kaiken. Meidän ihmisten kautta.

Mikään ei tuo tätä äitiä ja näitä lapsia takaisin. Pimeä lokakuu verhoaa tämän murhenäytelmän ja suru täyttää koko kansan mielen.

Lapset maksavat maassamme aivan liian kovaa hintaa aikuisten pahasta olosta. Milloin me törmäämme perheväkivaltaan, milloin alkoholin synnyttämään kaaokseen, riitaisiin avioeroihin, kalvavaan koulukiusaamiseen, milloin satunnaisten vastaantulijoiden aggressioihin vaikkapa suojatietä ylittäessään.

Rakkautemme lapsiin on väljähtynyt. Kuinka usein asetamme lasten onnellisuuden ja hyvinvoinnin etusijalle ja etsimme keinoa, kuinka saamme heidän elämänsä kukoistamaan? Loppujen lopuksi meidän aikuisten ainoa tehtävä on suojella sitä elämää, jonka Jumala on lapsillemme antanut.

Kuinka me voisimme paremmin suojella heitä? Miten voisimme mahdollistaa valintatilanteita, joissa vanhemmat valitsevat aina kuoleman sijaan elämän? Luoda tilanteita, jossa Rautavaaran kaltaisen laajennetun itsemurhan mahdollisuus on täysin poissuljettu ratkaisu, jota kukaan ei edes harkitsisi. Lastensurmasta tulisi niin iso tabu, ettemme koskaan edes ajattelisi sitä. Kaikki nämä elämää suojelevat arvot ovat kristinuskon ydin ja siksi tätä asiaa kannattaa miettiä hyvin vakavasti.

Yhdenkään ihmisen elämä ei muutu hetkessä mustaksi vaihtoehdottomuuden tilaksi vaan asteittain me teemme valintoja, jotka sulkevat pois Jumalan rakkauden elämästämme. Kirkko voi vaikuttaa näiden valintojen tekemiseen ja meillä jokaisella on paljon työtä Kristuksen seuraajina.


Sisäisen muutoksen mahdollisuus
 
Tämä tragedia näyttää, miten yksin perheet saattavat jäädä, omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Nyt tuo yksinäisyys on vielä yksinäisempää eloonjääneen isän elämässä. Hän jäi yksin niin aviomiehenä kuin isänä. On lähes mahdotonta kuvitella, miltä hänestä tuntuu tuon kauhean kolarin jälkeen. En ymmärrä, vaikka olen itsekin isä, samanikäinen, ja minulla on myös samanikäinen poika. Aikuisen tyttäreni kautta näen, mitä kaikkea näiltä lapsilta jäi kokematta tuon kolarin jälkeen: syntymäpäivät sukulaisineen, joulupukin odottaminen haudoilla käynnin jälkeen, ensimmäinen koulupäivä, lukemaan oppiminen, mopokortti, seurustelut, ylioppilasjuhlat, valmistuminen ammattiin ja perheen perustaminen.

Kunpa tämä tragedia herättäisi meissä sellaista itsetutkiskelua, joka syventäisi käsitystämme elämästä. Nuo tapahtumat olivat järkyttävä tragedia tälle perheelle, heidän suvulleen ja ystävilleen. Se oli vakava varoitus kaikille meille, jotka jäimme eloon ja näimme tämän tapahtuman. Mitä me teemme jatkossa paremmin, jotta tämä väkivalta lapsia kohtaan edes vähenee? Mistä luomme varaventtiilin hädässä oleville, etteivät he koskaan päätyisi tällaiseen tekoon?

Olisiko omalla seurakunnallamme mietinnän paikka omien jäsentensä auttamiseksi? Vai oliko tämä tapahtuma, jolle kukaan ei yksinkertaisesti voinut mitään? Varmasti sitäkin. Emme pysty eliminoimaan kaikkea pahuutta maailmasta mutta uskon, että voimme purkaa rakenteita, jotka mahdollistavat tämänlaisen kriisin syntymisen ja kehittymisen. Meidän on sen vuoksi oltava aktiivisia toimijoita, me emme voi vain odottaa hädässä olevien ihmisten yhteydenottoa.

Samaan aikaan on muistettava myös se, miten paljon tällä hetkellä papit tekevät sielunhoitotyötä ja ennaltaehkäisevät asioiden eskaloitumista. Lohduttavat sanat, kuunteleminen, parantavat nuhteet, ohjaaminen oikealle tielle, mahdollisuus häpeän läpikäymiseen, katumuksen vastaanottaminen, parannuksen saarnaaminen ja evankeliumin ilosanoman jakaminen. Tämän ei tarvitse olla pelkästään pappien työtä vaan seurakuntalaisetkin voivat näiden positiivisten asioiden kautta auttaa tällä kilvoituksen tiellä.

Me tarvitsemme perheissä ja suvuissa yhä enemmän yhteisöllisyyttä. Ydinperheen ihanne ja malli on vaarallinen malli kriisitilanteissa. Me emme selviä kaikista ongelmista omin voimin eikä ole tarkoituskaan. Monet ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, joiden tarkoituksena on nimenomaan tuoda ihmiset yhteen ja pohtia yhdessä parempaa huomista. Yhteiskuntamme ihanne ei jatkossa enää voi olla itsenäinen aikuinen, jonka pitää pärjätä yksin. Meidät on tehty aktiivisiksi toimijoiksi sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin ja ihmissuhteistamme syntyy meidän ihmisyytemme ja persoonallisuutemme.

Jos meidän on vaikea itse puuttua toistemme elämään, miksemme pyytäisi jotain toista puuttumaan puolestamme? Seurakunnan pappia tai sellaista seurakuntalaista, johon luotamme ja tiedämme omaavan auttamisen taidon. Pelkkä huolestuminen on riittävä syy. Olisimme tehneet edes jotakin ja se olisi saattanut pelastaa tämänkin perheen. Itse toivoisin, että minulle annettaisiin pappina useammin mahdollisuus tähän auttamiseen.

Meidän on pysähdyttävä yhä useammin elämän edessä ja löydettävä hiljentymisen ja rukouksen kautta katumus. Katumus, jonka seurauksena me löydämme taas itsestämme ne valtavat hyvyyden lahjat, jotka Jumala on meille tähän elämään antanut.


Vain aidosti vapaa voi rakastaa ja jumaloitua
Olisiko Jumala voinut estää tämän tragedian tapahtumisen? Totta kai, onhan Jumalalle kaikki mahdollista. Tällaiseksi maailmaamme ei kuitenkaan luotu. Meille on annettu vastuuta ja vapautta monella tapaa ja ne tekevät meistä erityisiä Jumalan silmissä.

Me olemme oppineet kuinka Jumala sallii pahan toimia tässä maailmassa, ja nyt me olemme kuin vanhurskas Job, joka sai kuulla lastensa kuolemasta ja sen ohella kaiken muun. Meidän viisautemme ja järkemme loppuu tällaisten tapahtumien kohdalla hyvin lyhyeen emmekä pääse koskaan perille siitä, miksi Jumala salli tämän tapahtuvan. Tuskin ymmärtäisimmekään kokonaisuutta vaikka asia meille selitettäisiinkin juurta jaksaen. Siksi tuo vanhurskas Job on meille kuva siitä, kuinka kristitty nöyrtyy kuuliaisuudessaan Jumalan edessä.

Jumala tiesi luodessaan mihin kaikkeen ihminen voisi vapauttaan käyttää. Vaikka hän tiesi millaisiin kauheuksiin ihminen kykenee, hän silti päätti luoda ihmisen. Ihminen luotiin hyväksi ja vapaaksi, Jumala loi hänet omaksi kuvakseen rakastamaan, tekemään hyvää. Synti saa ihmisen mielen sumenemaan. Ja niin tuo äiti päätti viedä lapset mukanaan bussin alle päättäen heidän elämän. Toivottomuus päätyi väkivaltaiseen kuolemaan ja hiljaisuuteen. Silti Jumala loi ihmisen. Tietäen, että ihminen tekee tämänkin teon Rautavaaralla lokakuun pimeänä iltana.

Jumala loi, vaikka tiesi mahdollisuudesta, että ihminen käyttäisi vapauttaan väärin. Sillä ilman vapautta ihminen ei olisi ollut mitään. Ainoastaan täydellinen vapaus voi olla todellista vapautta. Ilman sitä ihminen ei kykenisi kasvamaan jumalaksi, tulla oman Luojansa kaltaiseksi.

Jumala on meidän kanssamme ja kokoaa lapsemme hellään huomaansa. Ja hän on se, joka näyttää meille jumalallisen rakkauden syvyyden. Hänet on ristiinnaulittu rakkaudesta ihmiseen. Hän näyttää mitä on Isän rakkaus, joka antaa ainokaisen Poikansa meidän pelastuksemme puolesta. Tässäkin tragediassa Jumala on tullut hiljaa meidän sydämemme ovelle.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Luovu omastasi ja saavuta rauha

Serafim Sarovilainen





















Kun Jeesus nousi rannalle, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun. Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle.

  
Miehessä oli legioonallinen pahoja henkiä. Tuhansia henkiä, jotka olivat ottaneet vallan hänestä kuin virus eikä miehellä ollut hengen rauhaa. Niillä oli vahva omistusoikeus ja ne puhuivat hänen nimessään ja hänen kauttaan. - Legioona on nimeni. Mies oli omaksunut pahojen henkien identiteetin itselleen.

Mutta Elämän ruhtinasta nämäkin henget pelkäsivät, kumarsivat, kunnioittivat ja tottelivat. Ne tunnustivat Jeesuksen Korkeimman Jumalan Pojaksi ja niin Kristus manasi pahat henget pois tästä Gerasan miehestä. Henget karkasivat saastaisiin sikoihin, jotka syöksyivät alas jyrkänteeltä kuolemaan. Näin pahuus käyttää saamansa vapauden. Mies vedettiin takaisin elämään ja hän sai rauhan. Nyt hän lepäsi Jeesuksen jalkojen juuressa sielun rauhan saaneena.
  
Olen monesti miettinyt elämää, jossa me olisimme puhdistuneet himoista eikä paha vaivaisi meitä. Voisimme kiinnittää koko huomiomme tähän elämään ja Jumalaan. Niin monesti mielessämme särisee pahat ajatukset, kauna, vilppi, epäilys, juorut, panettelut - lista on loputon. Ne kaikki ovat sielussamme kasvavia himoja, joita vastaan me taistelemme rukouksen asein. Mutta miten monesti ne taistelevat pelkkää rukoustakin vastaan. Autuutta lienee mielen tyyneys, hiljaisuus ja rauha Jumalassa.


Ettemme kiintyisi maalliseen

Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä (1. Joh. 2:16)

Kaikki asiat eivät ole rukouksesta ja armosta kiinni vaan me pystymme myös itse vaikuttamaan hyvin käytännöllisellä tavalla. Pelkistämisellä, karsimalla ja yksinkertaistamalla me edistämme huomattavasti hengellistä elämäämme. Mitä vähemmän meillä on hankittuna tavaraa ja muuta omaisuutta ympärillämme, sitä helpompi meidän on keskittyä tähän varsinaiseen elämään. Mitä vähemmän me käytämme aikaa uuden tavaran hankkimiseen ja sen maksamiseen, sitä enemmän meille jää aikaa elämän suurempiin asioihin.
  
Luostarielämässä yksi kolmesta lupauksesta on köyhyyden eli omaisuudettomuuden lupaus. Kilvoituselämää viettävällä on hallussaan tavaroita, joita hän tarvitsee jokapäiväisessä elämässään mutta hän ei omista niitä vaan hän on valmis tarpeen tullen luopumaan niistä. Loppujen lopuksi sama koskee meitä jokaista. Tosiasiallisesti omistaminen tässä maailmassa on näennäistä ja perustuu ainoastaan yhteiseen sopimukseen. Me nautimme omaisuuden turvasta ja sen koskemattomuudesta - kuolemaan asti. Sen jälkeen sopimus raukeaa. Ehkä tässä luostarilupauksen omaisuudettomuudessa on pohdittavaa ja jotakin opittavaa meille kaikille.

Ellei muuten, se saattaa paljastaa meissä piilossa olevia haluja ja himoja. En omalla kohdallani koskaan ajatellut olevani ahne, mutta kun aloin mielessäni luopua tavaroistani, huomasin vanhan ihmisen pitävän tiukasti kiinni monista asioista mitä kummallisimmin perustein. Olen ansainnut tämän... tähän tavaraan taas liittyy tunneasioita.. tämä on minulle välttämätön... Tavaroita, joita ilman miljardit ihmiset tulevat toimeen kehdosta hautaan.

Törmäsin armon ja oikeuden teemaan. Me sanomme, että meillä on oikeus johonkin asiaan. Mutta jos minulla on oikeus, se usein sisältää aikuisten maailmassa myös velvollisuuden. Rikkaan velvollisuuskin on auttaa köyhää. Minulla on suurempi vastuu armahtaa toista, koska minulla on siihen mahdollisuus. Minun armeliaisuudesta ja suhteestani omaisuuteen on kiinni monen ihmisen toimeentulo, jopa elämä. Pienen ihmisen elämä. 

Moni meistä on huomaamattaan ahne. Emme välttämättä ryntää kirkkokahveilla jonon ensimmäiseksi, mutta kohtuullisuus ei ole meille itsestäänselvää. Jos mahdollista, me haluamme vähän enemmän ja vähän parempaa. Tämä ei ole luonnollista mutta ymmärrettävää tässä maailmassa on joka mainonnan läpitunkema. Tuossa maailmassa on luonnollista haluta ja vaatia parempaa, enemmän ja heti. 

Synti saa meidät haluamaan enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Evankeliumi ei kerro, miksi nuo tuhannet henget olivat ottaneet tämän miehen omakseen mutta voimme helposti ymmärtää kertomuksen kuvaavan ahneutta elämässämme. Viettelys tulee mieleen ja löytää sijan itselleen. Kun me annamme sille edes pienen mahdollisuuden olemassaoloon, me totutamme itsemme sen toimintaan. Vähitellen se kasvaa vahvemmaksi mielessämme ja alamme tottua siihen, jopa mieltymään siihen. Pala palalta se ottaa vallan meistä emmekä lopulta meinaa edes tuntea itseämme ja ymmärtää kuinka saatoimme toimia jollakin tavalla. Me vieraannumme itsestämme.  

Tämän evankeliumin voi ymmärtää kertomuksena omistamisesta. Omistamisessa ei sinänsä ole mitään kummallisempaa, etenkin meille maailmassa oleville on välttämätöntä pitää hallussamme tiettyjä asioita, jotta arkemme asiat tulisi hoidetuksi. Osa meistä on rikkaampia omaisuudessaan, toiset köyhempiä eikä tämäkään ole ongelma. Mutta aina tämä omistaminen ei ole meille niin yksinkertaista ja selkeää. Me saatamme luoda epäterveen tunnesiteen siihen, mitä me omistamme. Tästä ongelmat alkavat. 

Me katselemme turhuutta, kiinnymme siihen. Se mikä on tarkoitettu välineeksi hyvän tekemiseen, tuleekin meille päämääräksi. Haluamme sitä, käytämme sen hankkimiseen aikaa, menetämme yöunemme, iloitsemme, vihastumme ja tunnemme epätoivoa. Kyse on kuin rakastumisesta. Luodessamme näin epäterveen suhteen omaisuuteemme me hylkäämme sen mikä on hengellistä ja aitoa tässä elämässä. Omistaminen voi ottaa meidät haltuunsa ja tulesta voi tulla rengin sijaan isäntä.

Uutta tämä ei ole, lankeemuksen yksi näkyvimmistä seurauksista oli se että meidän on vaikea suhtautua neutraalisti asioihin. Kautta aikojen olemme törmänneet siihen, että ymmärryksemme omasta ja vieraasta on hämärtynyt ja me haluamme enemmän kuin meille kuuluu. Vaikka me tiedämme tämän polun johtavan kadotukseen, osa meistä eksyy sille kuitenkin. Juudas Iskariot kavalsi rahan himossaan Herransa. Hän hirttäytyi herätessään sokeudestaan. 

Näpistys, petos, kavallus, varkaus, ryöstö, vahingonteko. Kun Kain tappoi Aabelin kedolla, kyse oli todennäköisesti kateudesta toisen omaisuutta kohtaan. Tänäkin päivänä me vertailemme omaamme siihen, mitä toisella on ja olemme todella julmia itseämme kohtaan. Se herättää meissä negatiivisia ajatuksia ja pahimmillaan näistä ajatuksista syntyvät synnilliset teot. Entä jos me olemmekin mielestämme jo valmiiksi hyväosaisia, millä tavoin me olemme auttaneet omasta yltäkylläisyydestämme niitä, joilla ei ole kotia, lämpöä ja ruokaa? Miksi mielemme sumenee ja vääristyy tämän kaiken katoavan ja ajallisen materian edessä? Ehkä Gerasan riivatun miehen kertomuksesta voimme oppia jotakin himojen olemuksesta.

 
M&M - mainonta ja markkinointi

Ostaminen lisää meidän omaisuuttamme ja uskomme sen antavan meille jotain enemmän, siksihän me omaisuutta keräämme. Mutta saman aikaan se vie meiltä sitä aidointa minuutta, joka meissä on. Vaikka me omistamme jotakin, niin se jokin omistaa myös meitä. Pitäessämme nyrkissämme kolikkoa, tuo kolikko omistaa nyrkkimme emmekä voi käyttää sitä muuhun.

Voiko muka materia omistaa meidät? Niin käy kun asetamme omaisuutemme tärkeämmäksi kuin perheemme tai ystävämme. Me saatamme huolehtia enemmän tavaroistamme kuin läheisistämme. Toisista ihmisistä saattaa tulla uhka omaisuudellemme, jos ne pyrkivät rajoittamaan sen käyttöä tai puuttumaan siihen, ehkä ottamaan tai varastamaan sitä. Mieleen syntyy sama epäilys kuin paratiisissa. 

Me helposti samaistumme omaisuuteemme ja määritämme itsemme ja toisemme sen kautta. Minulla tällainen asunto ja auto, olen tällainen ihminen. Tuntuu, että meistä puuttuisi jotakin, jos menetämme omaisuuttamme, saatamme saada jopa fyysisiä tai psyykkisiä oireita. Televisiosta on tullut ohjelma hamstraajista, jotka saivat vakavia psyykkisiä oireita, kun heidän kotejaan yritettiin siistiä ja tyhjentää. Lama-aikana uutisoidaan lisääntyneistä itsemurhista ihmisten menettäessään omaisuutensa. 

Meitä arvioidaan sen perusteella mitä me omistamme, me ostamme itsemme johonkin ryhmään, kuulumme joukkoon. Me ostamme unelmia ja yhteenkuuluvaisuutta. Brändit jo itsessään maksavat ja me olemme valmiita maksamaan, jotta me kuulumme johonkin. Meille myydään paljon asioita, jotta meistä tulisi parempia, elämä olisi helpompaa ja mukavampaa.

Minkä vuoksi meidän on vaikea suhtautua oikein siihen materiaan, jota meidän ympärillämme on? Miksi meistä on tullut pelkkiä kuluttajia? Markkinointikoneistot tässä maailmassa ovat valtavia. Mainokset luovat haluja tarpeita ja välttämättömiä vaatimuksia meidän elämäämme, jotta se olisi sujuvaa, elämänarvoista ja ihailtavaa. 

Meille tarjotaan ihanteita ja unelmia, joita voimme toteuttaa ostamalla jotakin. Tämä koko käyttäytymismalli on niin syvällä meissä, ettemme usein edes huomaa sitä. Meille on luonnollista ja jopa välttämätöntä ostaa jotakin, jos jossakin myydään jotain. Raha ja ostaminen on tapa kommunikoida. Kun me ostamme jotakin, me ilmaisemme hyväksyvämme jonkin asian ja toisaalta me voimme myös boikotoida sillä, ettemme osta mitään. Me kerromme mielipiteemme ostamalla: arvostan tämän tuotteen valmistaneen yhtiön arvoja ja samaistun niihin. Monissa ihmissuhteissa lahjojen antamisesta on tullut välttämättömyys ja ostamisen kierre on loputon.
 
Joskus ostamisen ja omistamisen tarkoitus on saada meidät unohtamaan miten tarkoituksettomaksi ja merkityksettömäksi elämämme onkaan muuttunut. Me korvaamme luontaisen kaipauksemme ja elämänintomme johonkin näennäiseen ja valmistaudumme johonkin tulevaisuudessa tapahtuvaan asiaan.


Tarpeeksi

Me vapaudumme tästä varustekierteestä ymmärtämällä mitä sana tarpeeksi tarkoittaa. Kun ymmärrämme eron tarpeen ja halun välillä olemme huomattavasti terveemmällä pohjalla suhteessa omistamiseen ja omaisuuteen. 

Ihminen on kutsuttu pyhittämään luomakunta. Vaikka se kuulostaa turhan ylevältä arkielämään liitettynä, se silti on täyttä totta. Pyhittäminen on suojelemista, kunnioittamista, ymmärtämistä, rakastamista ja kauneutta. Sen ymmärtämistä että tämä maailma on annettu meille hoidettavaksi ja osoitukseksi Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Se on kotimme, ei vain meille vaan myös lapsillemme. Pyhittäminen on pyhän elämän viettämistä, omien rukoustemme mukaista elämää ja toteuttamista tässä elinympäristössämme.

Meidän ei tarvitse luopua kaikesta vaan siivilöidä se olennainen, jota me tarvitsemme siitä, jota on liikaa. Tyytykäämme siis vähempään sekä siihen vanhaan entiseen, joka on aivan käyttökelpoista meidän elämässämme. Mitä yksinkertaisempaa elämämme on, sitä helpommaksi hengellinen elämämmekin muodostuu.


Sosiaalinen vastuu

Askeesin päämäärä on hengellinen puhdistuminen himoista. Vapautuminen himoista tervehdyttää meidän sielumme näkemään tämän maailman Jumalan sakramenttina. Ja nämä lähimmäiset meille annettiin eläviksi sakramenteiksi, jumalan kuviksi, joiden kautta me voimme palvella Jumalaa.
  
Askeesilla ja ylipäätään koko kilvoituksella on oltava sosiaalinen ulottuvuus. Me elämme monesti tilanteessa, jossa me saamme enemmän kuin välttämättömyyksiin tarvitsemme. Vaikka koko Eurooppa on pitkässä taantumassa ja yt-neuvottelut ovat arkipäivää Suomessa, meidän olosuhteemme ovat toisenlaiset kuin esim. Syyriassa, Ukrainassa tai monessa muussa köyhässä maassa.
  
Köyhiä ei lämmitä meidän askeesimme ellemme auta heitä. Ylijäämä on tarkoitettu heikompiosaisten auttamiseen. Omaisuus sinänsä ei ole pahasta vaan se ratkaisee mihin me käytämme omaisuutemme. Omaan itsekkyyteemme vai toisen hädän lieventämiseksi.

Kiitos Maria ja Heikki Hattuselle pitkästä keskustelusta eräänä iltana. Tämä kirjoitus syntyi tuon keskustelun pohjalta. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole tuomita toista ihmistä vaan tuomita oma itseni ja se elämä, joka on kulunut turhuutta katselemassa. Materian viettelys on ollut suurta elämässäni ja monesti sokeuduin sille tosiasialle, että elämälläni on jokin muu tarkoitus kuin tavaroiden haaliminen. Hengellinen valvominen ei ole vaivatonta ja kuin huomaamatta olinkin nukahtanut katselemaan sitä, mikä on ajallista ja katoavaa.

Tämä hetki on tarkoitettu parannukseen.