Aurinkoa katselevat - Kristus nousi kuolleista!

 

 Paaston päättyessä olemme jälleen kynnyksellä — uuden alun äärellä.

Paasto ei pitäisi olla vain ajanjakso kalenterissa, vaan jatkuva hengellinen matka. Ylösnousemuksen matka kohti Jerusalemia, askel askeleelta kohti kaikaisuudessa olevaa Jumalaa. Sydämentemme puhdistautumista, sielujemme kirkastumista, kaiken turhan taakse jättämistä. Hengellistä uudistumista, johon meidät kutsutaan yhä uudelleen.

Paasto on valmistanut meitä. Ja nyt olemme tulleet siihen hetkeen, kun matka ei lopu — vaan muuttuu.

Nyt on juhlan aika. Kirkon viisaus on siinä, että se kieltää paastoamisen juhlan aikana. Nyt ei ole enää katumuksen hetki, vaan ylösnousemuksen valoisan ilon juhla. Elämä on voittanut kuoleman. Kristus nousi kuolleista! Emme enää ole samaoja ihmisiä kuin paaston alkaessa. Olemme taas askeleen lähempänä viimeistä tilinteon päivää.

Siksi juhla ei saa tarkoittaa paluuta entiseen. Emme ole täällä, jotta palaisimme vanhoihin tapoihin, entisiin synteihin, tai kaipaisimme taaksepäin siihen elämään, josta lähdimme liikkeelle. Tämä ei ole matkan loppu, vaan uuden tason alku. Olemme nousseet portaan verran ylemmäs. Ehkä vain pienen, mutta aidon askeleen lähemmäs Valtakuntaa.

Mitä siis seuraavaksi? Mitä on uuden elämän sisältö?

Mikä voisi olla uuden elämämme sisältö: voisimmeko juhlia Hengessä, voisimmeko jatkossa puhua Totuudessa, iloita Pyhässä Hengessä?

Mitä jos jokainen suuri paasto nostaisi meidät astetta korkeammalle, aina askelman lähemmäs Jumalaa? Puhdistasi kerran toisensa jälkeen yhä pyhempää elämää. Jokainen paasto olisi tarkoitettu viemään meitä lähemmäs taivasta? Vähän kerrallaan, vaihe vaiheelta, tulla puhtaammaksi, lähestyä viattomuutta, kasvaa ja pyhittyä, kokea pyhän läsnäolon. Edes hitusen. Se riittää.

Mitä se voisi olla, miten voisimme vahvistaa kaikkea sitä mitä saimme paaston aikana?

Ottaisimme lähimmäisen elämämme keskiöön. Sen ihmisen, joka on meille annettu — pidettäväksi huolta, rakastettavaksi.  Muistammehan Jeesuksen vertauksen viimeisestä tuomiosta: tehdä hänelle kaikki voitavamme nälkäisille, janoisille, kodittomille, sairaille ja vangituille. Korvata kaikki saamamme hyvä Kristukselle: palvella Kristusta palvelemalla lähimmäistämme.

Avaisimmeko kotimme? Jakaisimmeko omastamme? Pitäisimmekö heikomman puolta? Ovatko reaktiomme pelkkiä sanoja — vai myös tekoja, jotka nousevat rakkaudesta?

Siksi haaveilen että voisimme elää todeksi sitä viisautta, jota saimme tämän paaston aikana. Jokainen meistä luottaisi siihen, että Jumalan huolenpito kantaa, kun elämä kolhii.  

Oppisimme katsomaan maailmaa kirkkaammin. Näkemään, kuinka pyhä salaisuus on kätkeytynyt luomakuntaan. Tuntea, kuinka Pyhä Henki hengittää kaiken näkyvän takana. Että jokaisella pienelläkin asialla on merkitys tässä suuressa suunnitelmassa. Mikään ei ole sattumaa ja pyhälle kaikki on pyhää.

Jos vain uskaltaisimme antaa Hänen johdattaa — niin kuin Hän johti Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta. Jos vain antaisimme Jumalan kantaa meitä, eikä yrittäisimme itse hallita kaikkea.

Silloin voisimme elää sitä opetusta, jonka Kristus jätti meille evankeliumeissa: pysyä puhtaina, pitäytyä yksinkertaisissa, mutta elämää kantavissa käskyissä. Ne eivät ole meille taakaksi — ne ovat suojaksi sielullemme ja sydämellemme.

Kristus on puhdistanut meidät. Hän on leikannut pois sen, mikä ei kanna hedelmää — niin hän todella työskentelee sielumme kanssa kuin viisas ja kokenut viinitarhuri. Hän on valmistanut maan, kitkenyt rikkaruohot ja kastellut mullan.

Nyt meidän tehtävämme on kääntää katseemme kohti aurinkoa, kääntää katseemme kohti valoa ja lämpöä. Nauttia ja kasvaa!

Kristus nousi kuolleista!

Luomattomasta valosta ja paastosta

 

Kristuksen kirkastuminen Taaborille: ikoni jotain usein käytetään kuvituksena littyen Jumalan energioihin aiheensa vuoksi.

 

Elämme maailmassa, joka rakentuu aistiemme varaan. Aistimme koskettavat todellisuutta ja luovat meille varmuuden että kaikki ympärillämme on jollain tasolla totta ja siihen voimme luottaa. Mutta onko todellisuus kuitenkaan vain se, mikä todella on? Näemme, kuulemme, tunnemme – mutta onko siinä kaikki? Vai onko jotakin enemmän, ja uskommeko todella siihen?  

Minulle paasto on joka vuosi ollut tutkimusmatka, usein omaan itseeni, mutta joskus jonne muuallekin. Matka on jännittävä ja jotain uutta aina tulee eteen, jota en osannut edes kuvitella...

Paasto on luopumista haluamisesta ja siirtymistä tarvitsemiseen. Haluamme elämässä monenlaista, usein turhaa ja tarpeetonta. Mutta vain pieni on todella elämän kannalta tarpeellista, kuten muistamme. Maria valitsi hyvän osan, istui Herran jalkojen juuressa ja kuunteli hänen sanojaan. Tämä sama osa on varattu myös sinulle ja minulle.  

Maailma on niin täynnä turhaa puhetta, tyhjiä häiritseviä ajatuksia ja tarpeettomia tekoja. Nykyihmisen kaipaus hiljaisuuteen kasvaa, retriitit vetävät ihmisiä yhä enemmän, meditaatiosta on tullut monelle keidas. Se on keino hallita elämää yltyvässä kaaoksessa.

Maria kurkoitti Herran jalkojen juuressa ikuista elämää pursuavaan maailmaan. Mutta tuonpuoleiseen ei päästä ilman hiljentymistä. Perille me emme löydä ilman rukoustulta, joka palaa hiljaisuudessa ja valaisee tietämme. Emme ilman hengellisen elämän suuntaviittoja. Siksi me olemme saaneet kirkon, olemme saaneet pyhät kirjoitukset, rukoukset.  

Paaston aikana Jumala tuntuu aina elävämmältä ja todellisemmalta. Ei siksi, että hän olisi lähempänä, vaan siksi, että olemme alttiimpia. Avaamme silmämme, herkistämme sydämemme. Huudamme Pyhää Henkeä avuksemme. Kristus koputtaa aina, mutta erityisesti paaston aikana olemme usein valmiita kuulemaan ja avaamaan oven.  

Paasto on yhtä aikaa sekä henkinen että fyysinen kokemus, kuin kolikon kaksi puolta. Se on täysin hengellistä ja eteeristä, mutta samalla konkreettista ja ruumiillista kilvoittelua. Samoin kuin palavan tuohuksen liekki on sekä fyysisesti kuuma että symbolisesti merkityksellinen, myös paasto yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta. Siksi meidän ei tulisi tehdä jyrkkää eroa fyysisen ja henkisen maailman, sielun ja ruumiin tai tekojen ja ajatusten välillä – ne molemmat kuuluvat yhteen.

Pyhä Gregorios Palamas: Jumala on olemuksessaan saavuttamaton, mutta hänet tavoittaa luomattomien energioidensa kautta kuin auringon säteet. Kun avaamme mielemme ja sielumme, ne säteilevät meihin rukouksessa, hiljaisuudessa, armeliaisuudessa ja paaston kautta puhdistetussa sielussa.   

Sillä Jumalan luomaton valkeus ei ole vain metafora. Luomaton energia ei ole romanttinen haave menneisyydestä, josta joskus pyhien elämänkerroissa kerrottiin. Ei, se on elävää todellisuutta tänäkin päivänä. Ortodoksisessa perinteessä on kertomuksia hesykasteista, jotka ovat kokeneet Energian. Äsken luin Joosef Hesykastin (k. 1959) kirjeitä hengellisille lapsilleen, hän kuvaili tätä kokemustaan. Pyhille rukous ei ollut vain mielen harjoitus, vaan koko ihmisyyden – jopa ruumiin – osallistumista Jumalan kirkkauteen.  

Tie luomattomien energioiden luo käy rukouksen kautta, erityisesti Jeesuksen rukouksen kautta. Se on tie, jolla sielu astuu syvempään yhteyteen Jumalan kanssa. Se on hetki, jolloin kehomme ja sielumme alkavat rukoilla itsestään. Se on silta ikuisuuteen. Se hiljentää ja aloittaa sydämen puhdistamisen. Sielumme alkaa tehdä tilaa Pyhälle Hengelle.  

Paasto on enemmän kuin ruokavalion muutos. Se on tie, ja nimenomaan tie, jolla koko ihmisyytemme saa osallisuuden Kristuksen lihaksitulemiseen. Kristus ei tullut vain henkisenä ideana. Hän tuli lihaksi kylmään yöhön, eläinten suojaan, ihmisen osaan käveli maan päällä, söi, kosketti ja häntä kosketettiin. Hän kuoli ristillä, hänet haudattiin. Hän astui tämän maailman elämään, jotta me voisimme astua hänen iankaikkiseen elämään.


Paaston tie on tie muutokseen ja se tietenkin kohdistuu myös lähimmäiseemme. Missä on siis meidän hellyytemme toista ihmistä kohtaan? Missä on rakastava katse, välittävä kosketus, auttava käsi? Missä on hetken pysähtyminen toisen luokse? Hymy, joka hyväksyy? Se sama käsi, jonka Jumala meille ojentaa, se sama hymy ikonissa, rakastava katse jolla hän meitä katselee?  

Paasto, rukous ja huomaavaisuus eivät ole vain ihmisen tekoja. Ne ovat Jumalan työtä meissä. Kristus tuli lihaksi, jotta voisimme kokea Jumalan koko olemuksessamme. Sen vuoksi pelastus ei ole vain sisäinen kokemus vaan se säteilee koko aineelliseen maailmaan.

Paaston aika on alkanut ja se saattaa muuttaa koko elämämme peruuttamattomasti. Risti kohoaa ylös korkeuteen, kohti Jumalaa, samalla tavalla sen poikkipuu työntyy kohti lähimmäistämme rakkautta uhkuen. Niiniin kurottakoon meidänkin sielumme kohti ikuista hyvää, kohta valoa, jotta voisimme tulla osallisiksi Jumalan luomattomasta valkeudesta. Olkaamme siis helliä myös lähimmäisellemme ja olkaamme häntä kohtaan rakastavia!

Pyhä tie Ristin juurelle

Kevään tuuli kantaa Luojamme kutsua palata Hänen luokseen rakkauden ja nöyryyden hengessä. Hengen juhla on saapunut.

Suuren paaston aika on raollaan oleva pyhä portti, josta näemme valon heikon kajastuksen ja kuulemme hiljaa juhlien valmistelemisen äänet. Tunnemme, miten ilmassa väreilee odotus. Mutta edessämme on pitkä ja syvällinen matka läpi erämaan kohti Kristuksen ristiä – ja sen takana odottavaa valoa. Vaikka maa on vielä kohmeessa, jotain uutta on syntymässä.

Paasto ei ole pelkkää ruumiin koettelemusta, mutta ei myöskään pelkkiä hengellisiä tavoitteita. Tarvitsemme molempia, jotta tasapaino säilyy ja pääsemme oikeaan määränpäähän.

Paastomatkamme on ruumiin puhdistautumista, sen paluuta alkuperäiseen kauneuteensa. Paasto parantaa ja keventää ruumiimme tulevaan ylösnousemuksen juhlaan. Ellei paastomme ole kehollista, ei se voi olla hengellistäkään.


Hiljaisuutta ja herkkiä sanoja

Harvoin rukouksemme nousee korkeuksiin, kun olemme kylläisiä. Harvoin sanamme ja pyyntömme koskettavat pyhyyttä, jos käytämme niitä arkisin väärin ja tuhlailevasti. Kun olemme pidättyväisiä sanojemme kanssa, niiden voima kasvaa ja merkitys jalostuu. Miten yllättävän herkkiä ja särkyviä sanat voivatkaan olla, ja niin voimakkaita.

Paasto on turhien sanojen hylkäämistä, ajatusten puhdistamista, vilpittömyyden ja rehellisyyden tavoittelua sekä tekojemme tuomista Jumalan eteen.

Lapsena koin tämän kirkossa, kun tuohusten valossa ikonit tuntuivat eläviltä ja psalmien sanat kaikuivat salissa. Usein haen samaa tunnelmaa illan hämärässä, kun sytytän lampukat ikonien eteen kotonani ennen päivän viimeisiä rukouksia. Ovi on suljettu, ja voin kohdata salassa olevan Isän, paeten hiljaisuuteen ja rauhaan.

"Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!" (Ps. 37:7).

Paasto kutsuu hiljaisuuteen, siihen pyhään hetkeen, jolloin odotan Herraa ja kuulen hiljaa Hänen äänensä.

Jeesuksen rukous – Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä – on kuin kalliosta soljuvaa hengellistä vettä, yksinkertaista ja puhdasta. Se tavoittaa hengitykseni rytmin maailman hiljaisuudessa. Todellinen rukous elää ja sykkii sydämessämme, ja paaston suurin saavutus on saada yhteys sydämeemme.

Paasto on sydämen murtumista, katumuksen hiljaista virtaa – kelvollista uhria Jumalalle, sillä Hän ei hylkää särjettyä mieltä.


Lähimmäinen peilinä

Paasto avaa silmäni näkemään Kristuksen jokaisessa ohikulkijassa – nälkäisen katseessa, väsyneen harteilla – ja muistuttaa, että se, mitä teen vähäisimmälle, teen Hänelle. Annanko leipää, kuten Hän ruokki kansaa? Lohdutanko, kuten Hän lohdutti?

Sen ymmärtäminen vie aikaa, että Kristus on jokaisessa ihmisessä, jokaisessa eleessä, ilmeessä ja kohtaamisessa. Sen minkä annan toiselle, sen annan Kristukselle, niin hyvässä kuin pahassa.

Ellen osaa antaa anteeksi paaston aikana, kuinka voisin paastota? Kun annan anteeksi, saan anteeksi. Se on oikea ja todellinen uhri Jumalalle, joka puhdistaa sekä antajaa että saajaa.


Kristus köyhissä ja ristillä

"Minä olin nälkäinen, ja te annoitte minulle syötävää" (Matt. 25:35).

Kristus ei ole vain Golgatan ristillä, vaan Hän kulkee kanssamme – köyhän kädessä, sairaan vierellä. Jokainen leivänmuru, jokainen lohdun sana on pyhä teko. Jokainen laiminlyönti muistuttaa, että risti on lähellä – ei tuomiona, vaan rakkauden merkkinä.

Suuri paasto on pyhä tie, ristin tie, mutta myös toivon tie. Se kutsuu rakastamaan, kantamaan valoa ja näkemään Kristuksen jokaisessa. Herra Jeesus Kristus, armahda minua, toistan, ja tunnen, miten tuli syttyy sisälläni – tuli, joka palaa läpi paaston ja vie pääsiäisaamuun, jolloin kuolema on voitettu.

Valoisaa paaston aikaa!

Joulupaasto, muisto hengellisestä rakkaudesta

 

Muistan, kuinka nuoruuteni ensimmäiset muistoni kietoutuvat ponomarin palvelutehtäviin pyhässä alttarissa. Oli varhainen aamu, yön hiljaisuus vielä lepäsi maailmassa, ja kirkon ilma oli kylmää, - kylmää, joka palelsi sormenpäitäni. Oli vaikea jättää kesken unien lämmin syli ja herätä keskelle talvisen aamun karua todellisuutta.  

Värikkäät ikkunat alkoivat hitaasti herätä valon ensi säteisiin, ja tunnelma kirkossa muuttui hetkessä läpikuultavan herkäksi. Se oli outoa ja samalla pyhää – vaikeasti omaksuttavaa, mutta kuitenkin koskettavaa. Talviaamun raskaus vaihtui hiljalleen hiljaisuuden täyteen kauneuteen.  

Kädessäni pidin suitsutusastiaa, jonka metalli oli käsissäni lämmittävä ja pehmeästi polttava. Sen kannen alta suitsukkeen savu kohosi hitaasti, kuin itsekseen vaellellen ja kiertäen alttarin pyhää uhripöytää. Savu liikkui kuin näkymätön käsi ohjaisi sitä, ja valonsäde, joka laskeutui suoraan sen läpi, sai aikaan lähes taivaallisen näyn. Se mystinen tuoksu, joka täytti ilman, tuntui kuin se olisi kantanut rukouksia korkeuksiin.  

Kun suitsutusastian kultaiset ketjut lepäsivät käsissäni, aloin hiljaa tuudittaa sen pesää. Odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin pappi antaisi merkin ottaa astian vastaan. Kaikki oli valmiina; kaikki oli valmiina. Ja niin alkoivat hetket, jolloin aika ja maailma alkoivat etääntyä, ja minut otettiin mukaan rukouksen, valon ja savun pyhään tanssiin.  

Kylmyys jaloissani ja käsissäni alkoi hiljalleen väistyä, ja lämpö, joka tuntui ensin suitsutusastian metallissa, levisi koko kehooni. Suutani kuivasi, mutta se tuntui vähäpätöiseltä. Suljin silmäni, hengitin syvään, ja odotin.  

Sitten tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Värähdin. Ensimmäinen suitsutus alkoi. Suitsukkeen savu kohosi yhä korkeammalle, ja kirkon pyhä hiljaisuus täyttyi sen liikkeen pehmeästä musiikista.  


Armo on tullut nyt lähellemme.

Kuinka poikkeuksellinen onkaan tämä paaston pyhä aika, jonka kautta meitä valmistetaan kohtaamaan Kristuksen syntymän salaisuus! Tätä hengellistä matkaa kulkiessamme meitä kutsutaan sekä ruumiilliseen että sielulliseen paastoon, jotta voisimme puhdistua ja pyhittyä kohtaamaan Kaikkeuden Valtiaan, joka armossaan tulee ihmiseksi meidän pelastukseksemme.  

Joulupaasto on ruumiin ja mielen määrätietoista kuolettamista kaikesta  turhasta, jotta ikuinen sielumme voi kohdata elävän Jumalan. Paasto on nöyrä uhrimme, sanaton rukous, kutsu kasvaa kohti katoamatonta ja ikuista.  

Kuinka pyhä ja vanhurskas onkaan fyysisen paaston tie. Luopuessamme maallisista me sidomme ruumiin halut ja himot, jotta sielu voisi vapautua kohoamaan takaisin todelliseen olemassaoloomme. Paastoaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain ulkoisten sääntöjen noudattamista, se on asteittaista antautumista yhä uudelleen Jumalan tahdolle ja armolle. Hän lähestyy, me vastaamme.  

Muistakaamme pyhien esimerkki: kuinka he paastoamalla vaimensivat lihan äänen ja tekivät itsestään kelvollisia Jumalan kirkkauteen ja armoon. Samoin meitä kutsutaan hiljentämään kehomme, jotta voisimme kuulla Herramme hiljaisen ja lempeän äänen, tule!  


Älkäämme siis väsykö rukouksessa, sillä rukous on sielun hengitystä ja autuas tie Jumalan läsnäoloon. Paaston pyhä aika on erityisesti annettu meille rukouksen vahvistamiseksi, sillä ilman rukousta paasto on tyhjä eikä se kanna satoa.  

Rukous on silta, jolla me astumme katoavaisuudesta ikuisuuteen, väliaikaisesta pysyvään ja kuolemasta elämään. Langetessamme uudelleen ja uudelleen Jumalan eteen ja avatessamme sydämemme hänelle, me osallistumme hänen rauhaansa, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Me tulemme osalliseksi hänen valkeudestaan, jonka kirkkaus on jotain niin ikuista ja katoamatonta.

Etsikäämme häntä joka päivä, niin näemme miten hän onkin luonamme koko ajan, kun  kolkutamme hänen portilleen, niin paluumme kohti paratiisia on alkanut.  


Älkäämme jättäkö lukematta pyhiä kirjoituksia paaston aikana, sillä niistä sielu saa ravintonsa. Silloin kun kehomme paastoaa, antakaamme sielumme ravita itsensä yltäkylläisesti hengellsellä leivällä. Rukousten sanat ovat elämämme leipää, ja isiemme opetukset ovat himmeä lamppu, joka valaisee tiemme kohti kirkkautta. Lukekaa ja tutkistelkaa niitä, niin sydämenne täyttyy Jumalan tuntemisen ilosta.  

Muistakaamme erityisesti pyhien elämäkertoja, jotka osoittavat, kuinka Jumalan ystävät elivät pyhää elämää ja luopuivat omastaan Kristuksen tähden. Heidän esimerkkinsä on meille kehotus kääntyä pois kaikesta maallisesta ja etsiä taivaallista.  


Kuinka suuri lahja onkaan kirkkomme liturgia, sillä siellä tunnemme rajapinnan, jossa taivas hivelee maata ja me saamme maistaa tulevan maailman iloa. Olkaamme siis ahkeria liturgiaan osallistumisessa, sillä siinä helmessä me kohtaamme Kristuksen, joka tulee näkyväksi pyhissä lahjoissaan. Meidän rukouksemme yhdistyvät pyhien rukouksiin, meistä tulee osa ylistävää enkeljoukkoa ja meistä tulee rukoilevana kirkkokansana yhtä Kristuksen kanssa.  


Herramme, joka syntyi köyhyyden keskelle Betlehemissä, ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, joka ikuisuudestaan tuli ajallisuuteen, viipyy sydämemme ovelle. Älkääme kovettako sydäntämme, vaan antakaamme hänen astua temppeliimme, hänen tulla sisäämme. Vain Hän yksin voi täyttää sen rakkaudellaan.  

Paaston aika on meille annettu, jotta puhdistuisimme ja tulisimme osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta. Antakaamme itsestämme kaikki hänelle, niin kuin hän antoi itsensä meidän puolestamme. Luopukaamme maallisesta, rakastakaamme lähimmäistämme kuin laupias samarialainen ja etsikäämme Herramme kasvoja jokaisessa hetkessä ja jokaisesta lähimmäisestämme.  

Niin tuona aamuna valon kajo alkoi himmetä, aurinko nousi ja maailma oli herännyt. Silti näin edelleen lähtiessäni rauhalliset ja ikuiset kasvot kultaisessa ikonissa. Se jätti minuun lepäävän hetken, joka voisi särkyä minä hetkenä hyvänsä, kun kirkon ovi sulkeutui takanani.

Silti tuo muisto ei rikkoudu ja Kristus jää luoksemme.

Valoisaa paaston odotusta!  Kristus syntyy – kiittäkää!

Muukalaisen kohtalo

Kirkkomme käyttää ihastuttavan paljon erilaisia analogioita, typologioita ja esikuvia. Meille esitellään erilaisia elämänkohtaloita omien suuntaviivojen osoittamiseksi ja toivon luomiseksi. Etenkin nyt sovintosunnuntaina saamme paasto-ohjeita ja rohkaisua tulevaan paastoaikaan. 

Esikuvia on tarjolla erityisen runsaasti ensi viikolla, kun ensimmäinen paastoviikko käynnistyy ja kuulemme kirkoissa luettavan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Siinä eteemme tuodaan lukuisa joukko erilaisia ihmiskohtaloita vanhasta testamentista; osa varoitukseksi, osa esikuviksi. 

Sovintosunnuntai sivujuonteen omainen teema on ihmisen syntiinlankeemus ja paratiisista karkottaminen. Tarina on hyvin tuttu kaikille eikä kertaamiseen ole syytä. Mutta kiinnostavaa on se, miten kertomus liittyy omaan elämäämme ja paastonaikaan. 

Paaston ajaksi saamme seuraksemme Aadamin ja Eevan. He ovat peilimme, jotta ymmärtäisimme sen, ettei kaikki ole kunnossa. Peili edessämme näyttää meidät sellaisina kuin olemme: epäonnistuneina ja vajaina. 

Tätä ei kannattaa ymmärtää pessimistisin mielin eikä antaa sen masentaa mieltämme. Pikemminkin se tarkoittaa meille mahdollisuutta muistaa miten jaloa ja ylhäistä tekoa me olemme. Olemme tehneet virheitä mutta nämä virheet voi oikaista oikealla asenteella. Vaikka astia on likainen, sen voi pestä uuden veroiseksi ja jopa hienommaksi. 

Meidät on ajettu ulos paratiisista Aadamin ja Eevan kanssa. Paratiisin portti on suljettu ja enkeli vartioi portteja leimuava miekka kädessään. Joissakin kirkkomme ikonostaasin ovissa on kuvattuna tämä enkeli miekan kanssa, joka ikäänkuin vartioi paratiisia. Mutta huolenpitoaan Jumala ei lopettanut. Hän antoi ihmiselle monia asioita, joilla hän pärjäisi langenneessa maailmassa ja ennen kaikkea toivon. Toivon anteeksiannosta. 

On hyvä muistaa, että saamamme karkotustuomio ei ole lopullinen ja kertakaikkinen. 

Ihmiselle on aina varattu toivo paremmasta. Ellei ihmisellä olisi hitustakaan toivoa, koko elämämme menettäisi merkityksensä. 

Mikä meidän toivomme on? Toivomme on ihmisiä rakastava Jumala, joka odottaa tuhlaajapoikaa kotiin. Matka kotiin käy katumuksen, puhdistautumisen ja paaston kautta. Se ei ole mahdotonta kenellekään. 

Paasto merkitsee katumusta ja puhdistautumista. Kirkon ajattelussa ihminen nähdään kokonaisuuteni ja siksi paasto on samaan aikaan fyysistä ja samaan aikaan myös henkistä. Kumpaakaan osaa emme voi vähätellä. 

Ruokavalio vaikuttaa ajatteluumme ja asenteisiimme ja lopulta myös tekoihin. Kun vähennämme ruokailua, se herättää meissä myötätuntoa ja auttamishalua avuntarpeessa olevia lähimmäisiämme kohtaan. Lihan välttäminen herättää myötätuntoa eläimiä ja koko luomakuntaa kohtaan. Keveä ruokavalio tekee rukouksen keveämmäksi ja helpommaksi. 

Paasto voi olla myös katumusuhrimme. Luovumme vapaaehtoisesti jostakin, joka on tullut olennaiseksi osaksi elämäämme. Uhri on nimensä mukaisesti uhraus jonkun tärkeämmän ja pyhän asian puolesta. 

Hiljalleen ymmärrämme, miten hyvää tuo uhraus tekee meidän elämällemme. Esimerkkeinä voisi ajatella vaikkapa televisiosta tai jostakin nautintoaineesta luopumista. Se vaatii ehkä enemmänkin ponnistelua mutta kun mielessämme on jokin suurempi tarkoitus, olemme oikealla tiellä. Paaston kautta me voimme uudistaa elämämme, jopa rakentaa elämämme kokonaan uusiksi. 

Kirkko on yhteisöllinen ja siksi me kuljemme matkamme yhdessä, toisiamme tukien.  Tarvitsemme toisia ihmisiä, jotta voimme palvella, ravita, vaatettaa ja auttaa heitä. 

Kaiken tämän vuoksi paasto on hengellisen ilon ja odotuksen aikaa. Ilon aihe on se, että meillä on mahdollisuus palata, meillä on mahdollisuus valmistautua. Pääsiäisenä kerrotaan, miten paratiisin portti on jälleen avoinna jokaiselle. Vanha on pyyhitty pois ja syntiemme velkakirjaa ei enää ole. Vastassa on rakastava isä odottamassa. 

Valoisaa ja iloista paaston aikaa!

Lähtemisen ja saapumisen teema

KEVÄÄN myötä suuri paasto taas lähenee ja olemme laskeutumassa paaston viettoon valmistautumissunnuntaiden kautta.

Evankeliumissa kerrottiin aiemmin Sakkeuksesta, joka tahtoi uteliaisuudessaan nähdä, kuka Kristus oli ja tuo kohtaaminen muutti koko hänen elämänsä. Sitten luimme Kahdesta rukoilijasta, joista vain toinen ymmärsi olevansa syntisistä ensimmäinen samaan aikaan kun toinen kehui omaa erinomaisuuttaan ja tuomitsi toiset. Tänä sunnuntaina muistamme Raamatun yhtä suurimmista kertomuksista, Tuhlaajapojan tarinaa. Tästä seuraava sunnuntai onkin sitten Tuomiosunnuntai, jossa kohtaamme Kuninkaan valtaistuimellaan ja sanovan, kaiken minkä te olette tehneet yhdestä näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Ja viimeisenä sunnuntaina ennen paastoa on Sovintosunnuntai ja siitä Suuri paasto sitten alkaa sovinnonteolla toinen toistemme kanssa.

RAAMATTU on täynnä erilaisia tarinoita ja kertomuksia suoraan elämän ytimestä. Niiden autenttinen ja mystinen voima on siinä, että ne eivät ole mitä tahansa muistoja tai tarinoita vaan niillä on syvä ja hengellinen merkitys ja voima. Ne ovat meille ikuisia esikuvia ja sisältävät paljon hengellistä ohjausta vaikeisiin elämäntilanteisiin.

Vanhastaan jo itse sanoilla on ollut suuri merkitys, jopa niin että ne määrittävät jonkin asian olemuksen ja luonteen. Muistamme, että maailma on luotu sanan voimalla. Maailmaa tarkoittava sana kosmos, merkitsee kaunista järjestystä. Aadam otti luomakunnan haltuunsa nimeämällä eläimet, eli antamalla niille merkityksen. Nimenantaminen lapselle oli merkityksen antaminen tälle Jumalan luomalle ja se yhdistää hänet taivaalliseen esirukoilijaan. Vanhan testamentin nimet olivat usein hyvin yksinkertaisia ja monet kertovat joko Jumalasta tai henkilön suhteesta Jumalaan: Jeesus tarkoittaa pelastajaa ja sen alkumuotona on Joshua, joka vei Israelin kansan luvattuun maahan. Monesti piispaksi, nunnaksi tai munkiksi vihkimisessä vihittävä vaihtaa nimensä toiseen ja ikään kuin aloittaa uuden elämän.

Sanat muodostavat tarinoita ja niiden tarkoitus ei ole vain tuoda esille kirkon opetusta, vaan ne tuovat pyhyyden läsnäolon tähän aikaan. Samalla tavalla kuin ikonit heijastavat iankaikkista todellisuutta, niin sanat tekevät saman pyhissä kirjoituksissa. Kun kuulemme vaikka tarinan Tuhlaajapojasta, voimme ymmärtää, että minä olen se tuhlaajapoika ja rakastava isä kuvaa minulle Jumalaa, joka ei hylkää minua vaikka mitä tapahtuisi. Tai kun me kuulemme jouluevankeliumin, me tiedämme, että Jeesus syntyi tähän maailmaan ja eli meidän kanssamme. Kun me rukoilemme tai luemme pyhiä kirjoituksia, Pyhä Henki on meidän kanssamme.

MITÄ ON OLLUT, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaajan kirja 1:9)

Ihminen on vuosituhansia elänyt samoissa hetkissä, joissa mekin elämämme tänä päivänä ja siinä mielessä mikään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen niin tällä hetkellä kuin aikanaan vaikka vaeltaessaan autiomaassa kohti luvattua maata. Täynnä innostusta, toivoa, pettymyksiä, odotusta, synnintekoa, katumusta. Samalla tavalla me saatamme kieltää Kristuksen kuin Pietarikin. Kuinka monesti olemme olleet uskossa heikkoja emmekä ole luottaneet Jumalaan, ja miten huomaamme, että myös opetuslapsetkin olivat ymmällään siitä mitä pitäisi uskoa.  

Vaikka ulkoisesti mikään ei muuttuisi ihmisen historiassa, se muutos on mahdollinen ihmisen sydämessä. Muutos voi tapahtua, kun me huomaamme olevamme nälkäisiä ja janoisia eikä tuota nälkää ja janoa voi mikään maailmallinen tyydyttää. Siksi Kristus puhui samarialaisnaiselle kaivolla tuosta vedestä: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä. (Joh. 4:13-14) Kun me teemme kerta toisensa jälkeen elämässämme saman virheen me heräämme tuntemaan sydämessämme halun muutokseen.

MUUTOS on meille väistämätön viimeistään silloin, kun nykyinen tie johtaa umpikujaan. Kun me heräämme näkemään, kun me luotamme siihen, että saamme jotain aitoa ja todellista, jos vain teemme parannuksen. Jumala ohjaa elämäämme kohti parempaa mutta hän ei voi muuttaa meitä. Se tapahtuu ainoastaan omasta tahdostamme meidän sydämessämme. Siksi me törmäämme tuona hetkenä välttämättömyyden käsitteeseen. 

Tuhlaajapoika huomasi lopulta olevansa sikojen karsinassa pyytämässä niiden ruokaa. Hän ei halunnut vajota enää yhtään alemmas, tulla siaksi, vaan katumuksen ja parannuksen välttämättömyys sai hänet ymmärtämään tilansa ja niin hän päätti palata isänsä kotiin. Samalla tavalla, Israelin kansa olisi erämaavaelluksellaan halunnut palata takaisin Egyptiin ruuan perässä mutta Mooses piti välttämättömänä, että matka jatkuu Jordanin tuolle puolen. Pietari kielsi Kristuksen ja itki sitä katkerasti. Silti hän näki, että todellinen elämä ja anteeksiantamus löytyy vain Kristuksen luota, ja niin hän välttämättömyydestä palasi opetuslasten luokse katuen.

NÄMÄ MUINAISET Raamatun tarinat tarjoavat meille ennuskuvia tai jopa varoituksia, ja ne auttavat meitä valitsemana oikean tien, jos vain suinkin niin tahdomme tehdä. Me voimme oppia ja ymmärtää ettemme ole ensimmäisiä ihmisiä näiden kysymysten äärellä ja jotta me valitsisimme oikean tien, pyhä Henki johdattaa meitä pelastukseen näiden kertomusten kautta. Näillä kirjoituksilla on siis selkeä profeetallinen merkitys: samoin kuin ennen vanhaan profeetta tuli kansan luokse ilmaisemaan Jumalan tahdon, niin tänä päivänä nämä samat profeetan sanat löydämme myös Raamatusta. Osa meistä kuulee niitä ja toimii, osa taas ajoi profeetan pois, koska ei kestänyt totuutta.

Yksi Raamatun suurista kertomuksista on Jeesuksen esittämä vertaus Kahdesta veljeksestä, jonka tunnemme paremmin Tuhlaajapoika-kertomuksena. Tarinan pääkohdat ovat meille tuttuja mutta on hyvä keskittyä tuon tarinan moniin teemoihin, joista yksi näkyvä kohta on kaukainen vieras maa, jonne poika lähti. 

Paluun lähtökohta on sen tajuaminen, että me olemme kaukana, vierailla mailla. Pakkosiirtolaisuuden teema on Raamatussa hyvin tuttu, kaikki muistamme Egyptin ja Babylonian vankeuden, joissa Israelin kansa eli monta sataa vuotta. Vaarana oli, että kansa sulautuu muuhun väestöön ja se menettää oman identiteettinsä. Omat tapansa, historiansa, laulunsa, kielensä. Siten voimme ymmärtää nyt paaston aikana laulettavaa surullista psalmia, veisua, Babylonin virtain äärellä.

Virtojen varsilla Babyloniassa
me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia.
Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme.
Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet,
vaativat meitä laulamaan,
ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme,
käskivät meidän iloita ja sanoivat:
»Laulakaa meille Siionin lauluja!»
Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla? 

Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima!
Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista,
ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!

 

JOS ME tavoitamme tämän tunteen tässä hetkessä, me suorastaan janoamme paluuta pois omasta pakkosiirtolaisuudestamme synnin maassa. Me koemme välttämättömyytenä paeta ja paeta, ottaa suunnaksi se Luvattu maa, joka meille on jo valmistettu. Palata jälleen isämme kotiin, jossa hän odottaa meitä huoli ja rakkaus sydämessään. Paaston aika on lähtemistä vanhasta ja se on saapumista uuteen.

Kun rukoilette, sanokaa näin

Minulta on välillä kysytty, miksi käytämme rukouselämässämme valmiita rukouksia? Eikö riittäisi, että rukoilisimme omin sanoin? Miksi kirkossamme on tällainen perinne? 

Olen monesti vastannut, että kysymys on vähän sama kuin kysyisin miksi minun pitäisi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, kun voin kirjoittaa omianikin. Miksi kuunnella toisten säveltämiä sävellyksiä, kun voin itsekin tehdä omianikin. Miksi pitäisin seurata vanhoja ikonimaalauksen esikuvia, kun voisin maalata ihan omia ikonejakin? 

Toki voimme näinkin tehdä mutta luulen, että meiltä jää aikamoinen aarteisto huomaamatta. Kirkon useiden vuosisatojen hengellinen aarteisto on mittaamaton ja niin elävä että olisi sääli, jos se jäisi meiltä löytämättä. Sen elinvoimasta kertoo, kuinka se on kestänyt ajan patinaa mutta miten se tänäkin päivänä satojen vuosien jälkeen voi olla hyvinkin ajankohtainen. 

Tähän hengelliseen aarteeseen liittyy myös toinen lähellä oleva asia. Kysymys ei ole vain minusta ja sinusta vaan yhdestä ortodoksisen kirkon keskeisestä periaatteesta, perinteestä. Perinne on, paradosis, lahja, jonka me saamme edelliseltä sukupolvelta ja meidän tehtävämme on vaalia sitä arvonannolla ja siirtää tämä perinne seuraavalle sukupolvelle. Tämä on siis samaan aikaan meille sekä lahja että myös velvollisuus. 

Silti uuttakin luodaan. Luovuus on yksi Jumalan antamista lahjoista meille. Kaksi juuri kanonisoitua pyhäämme Johannes Valamolainen ja Sonkajarantalainen saivat omat ikoninsa ja jumalanpalvelustekstit. Uusia kirkkomusiikkisävellyksiä tehdään tälläkin hetkellä. Näitä tekstejä tai sävellyksiä ei kuitenkaan kirjoita kuka tahansa asiaan perehtymätön. Kirkollisen ilmaisun tulee sopia kirkon perinteeseen ja noudattaa ilmaisussaan ja sanamuodoissaan jo olemassa olevaa aineistoa. Jumalanpalvelus käyttöön tulevan aineiston tulee myös olla piispainkokouksen hyväksymää materiaalia. 

Me voimme olla turvallisin mielin, jos me seuraamme Kirkon yleisesti hyväksyttyä opetusta. Kuuntelemme kirkon opettajien kokemusta, joka perustuu taas aiempien pyhien kokemukselle. He ovat saavuttaneet korkean hengellisen aseman ja heidän viitoittamalla tiellään on turvallista kulkea. Me jatkamme tätä pyhän viisauden pyhien ketjua, kun me luemme valmiita rukouksia. Sama koskee niin jumalanpalveluksia, hengellistä kirjallisuutta kuin vaikkapa ikonimaalausta.

Evankeliumeiden valossa tilanne on mielenkiintoinen. Sen ajan ihmisten rukousperinteestä en uskalla paljoa sanoa mutta varmaa on se, että se pohjautuu juutalaisten tapoihin. Kokoontuminen synagogiin, jossa luettiin pyhiä kirjoituksia ja opetettiin niiden perusteella. Rukouksen olivat varmastikin perinteisiä juutalaisuuteen liittyvää perinnettä. Jeesuksen osalta tiedämme sen mielenkiintoisen hetken, kun opetuslapset pyysivät häntä kertomaan millä tavoilla heidän pitäisi rukoilla. Kerran, kun Jeesus oli ollut rukoilemassa, eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: »Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.» Jeesus sanoi heille: »Kun rukoilette, sanokaa näin. (Luuk. 11:1-2). Jeesus ei vastannut, että keksikää nyt jotakin vaan hän kehotti heitä rukoilemaan Isä meidän -rukouksen. 

Hengellisessä elämässä voi olla monta vaaraa ja ne voivat piileksiä niin pienissä yksityiskohdissa. Olemme monesti sokeita omille puutteillemme ja virheillemme. Saatamme monesti katumuksella luetella pikku syntejä ilman, että huomaamme hautovamme jotain paljon vakavampaa asiaa mielessämme. Kirkon omat rukoukset monesti paljastavat meissä olevia piileviä syntejä tai synnin alkuja. 

Monesti myös ajattelen, että meidän on syytä mukautua rukoukseen eikä rukouksia muokkautua meihin. Samalla tavalla kuin me mukaudumme kirkon opetukseen emmekä muokkaa kirkon opetusta mieleiseksemme. Rukous on opetusta, ja ehkä vieläkin enemmän se on viisautta. Rukouksen tarkoitus on ohjata elämäämme ja saada meidät näkemään itsemme sellaisina kuin me todella olemme. 

Nyt Suuren paaston alettua on hyvä hautoa mielessään pahan sijaan jotakin hyvää ja pyhää. Siihen sopi loistavasti niin Jeesuksen rukous kuin Efraim Syyrialaisen paastorukous. Jälkimmäinen on helppo opetella ulkoa kun riittävän usein toistaa sitä mielessään. Siunattua paaston aikaa kaikille! 

Tuhlaajapojat, palataan kotiin...

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.

Tänään kirkkomme pukeutuu violettiin ja Suuri paasto on valmis alkamaan. Ensimmäisenä paastoviikkona kuulemme jokainen pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonin, jossa toistuvasti todetaan, ”Armahda minua Jumala, armahda minua”. Paaston aikana me pysähdymme, hiljennymme ja teemme päätöksen parannuksesta.

Tuhlaajapojan matka kotiin on alkanut.

Anteeksianto

Jos me olemme valmiita antamaan anteeksi toisillemme, niin me voimme pyytää armoa myös Jumalalta. Periaate on yksinkertainen mutta valtavan suuri, tämähän liittyy suoraan meidän pelastukseemme. Me tiedämme, että syntimme, säälimättömyytemme ja kovasydämisyytemme ovat pelastuksemme esteitä. Taivaan valtakunnan laki on rakkaus ja nuo edellä mainitut huonot ominaisuudet ovat vastakkaisia tuolle periaatteelle. Jos me olemme valmiita luopumaan näistä, meillä on lupa odottaa anteeksiantoa Herramme sanan mukaan.

Olemmeko valmiita luopumaan oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta, olemmeko valmiita kestämään epäreilua kohtelua, olemmeko valmiita siihen, että me rakkauden vuoksi voisimme olla kärsivällisiä? Tätä marttyyritkin tekivät ja samaa on myös kristittynä oleminen tarkoittaa.

Lähimmäisen rakkaus on mieluummin tekoja kuin sanoja. Toki me voimme auttaa toista myös lohduttamalla, kuuntelemalla ja rohkaisemalla. Mutta apostoli Jaakobin sanoin: Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: »Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin», jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:14-17)

Jos me aidosti rakastamme toinen toistamme, niin kuinka voisimme olla antamatta toisillemme anteeksi? Miksi me tällä pitkällä paaston tiellä kantaisimme mukanamme tällaista taakkaa, joka kasva rakkaudesta vaan kaunasta toista ihmistä kohtaan? Ja samaan aikaan, kuka meistä osaa laskea omien elonpäiviensä määrän? Kaikki meistä eivät tule elämään välttämättä vanhoiksi asti. Ja kuten Vapahtajamme sanoin, olemmeko itse antaneet anteeksi, kun nyt Kaikkivaltiaan edessä me olemme pyytämässä anteeksi rikkomuksiamme?

Paastoaminen

On hyvä huomata, ettei Jeesus vain ehdota meille paastoa vaan pikemminkin olettaa meidän paastoamistamme. ”Kun te paastoatte…”

Paastoamalla me valmistaudumme suureen juhlaan. Kirkon opettajien mukaan syömisen kautta synti tuli maailmaan, niin paaston kautta me etsimme voittoa tuosta samasta lankeemuksen hetkestä.

Paaston kautta me haemme hengellistä kuin ruumiillistakin puhdistautumista. Paastolla on kiistatta terveydellisiä vaikutuksia ja nykylääketiede suhtautuu hallittuun paastoon positiivisesti. 

Paastoaminen myös opettaa meille niin itsehillintää kuin pidättäytymistäkin. Me emme elä syödäksemme vaan syömme elääksemme. Siksi on hyvä muistaa, että paasto on meille työkalu, apuväline, jonka tarkoitus on tukea hengellistä pyrkimystämme tavoittaa aito ja oikea elämäntapa. Siksi paastoaminen on myös sisäisen harkinnan paikka ja kannattaa miettiä mistä lopulta on kysymys tässä elämässä.

Kuten Jeesuksen sanoo, paaston aika ei pidä olla murheen vaan ilon aikaa. Toki luopumisen tuska tämän elämän nautinnoista voi ajoittain masentaa meitä mutta jos jaksamme pysyä kestävinä, me tulemme huomaamaan mistä loppujen lopuksi on kysymys.

Jokaisen meistä tulee muistaa vielä viimeinen periaate, josta Jeesus puhuu suoraan. Paasto on jokaisen yksityisasia, se tulee tehdä salassa. Siksi paastoaminen on siis jokaisen yksityinen asia ja kukin meistä pyrkii parhaansa mukana toteuttamaan täydellisen paaston ihannetta. Emme myöskään velvoita toisiamme paastoamaan emmekä puutu toistemme paastoon.

Taivaallinen aarteemme

Missä meidän aarteemme on? Siellä on myös sydämemme. Aarteemme eteen olemme valmiita tekemään kaikkemme, aarteeseemme on sidottu koko ajankäyttömme, meidän halumme, se on päämäärämme, se vasta motivoi meitä yhä uudelleen ja uudelleen. Sen me asetamme etusijalle.

Tämä maailmallinen aarre saattaa olla elämämme epäjumala. Kultainen vasikka, ainoa mikä merkitsee jotakin, jonka eteen teemme kaikkemme. Palvomme mammonaa kahmimalla rahaa ja omaisuutta itsellemme, kokoamme rikkauksia - samaan aikaan kun toinen kärsii nälkää, janoa.

Saatamme tehdä itsestämme epäjumalankuvan keskittyessämme omaan nautintoomme ja unohtaessamme lähimmäisemme hädän. Me asetamme itsemme muiden edelle ja teemme itsestämme maailman keskuksen. Luomakunnan kärsiessämme me ostamme ja kulutamme luonnonvaroja niin peruuttamattomasti, että lapsemme ei tule koskaan perimään yhtä puhdasta ja eheää luomakuntaa sellaisena kuin me sen saimme.

Mihin tämä aarteemme lopulta päätyy, jonka eteemme annoimme koko elämämme, kun päiviemme määrä on täysi?

Kaiken tämän keskellä me kuulemme Vapahtajamme sanat: älkää kootko aarteita maan päälle vaan taivaaseen. Mitä ovat aarteet taivaissa? Rakkaus, sääli, anteeksianto, auttaminen, kärsivällisyys, toisen auttaminen hädässä, sairaiden tai vaikka yksinäisten luona vieraileminen.

Lopuksi

Paaston tarkoitus on jälleen eheyttää meidät ihmisinä Toivon, että jokainen meistä löytäisi kaikki ne paaston tervehdyttävät puolet, kun huomenna laskeudumme paaston viettoon. Paastotkaamme siis ruuasta ja juomasta, pahan puhumisesta ja tekemisestä, laiskuudesta ja velttoudesta, ylpeydestä ja toistemme tuomitsemisesta, ahneudesta ja välinpitämättömyydestä. Nyt on mielenmuutoksen aika, nyt on parannuksen aika.

Rakastava isä odottaa meitä.

Kenen kanssa?

Ortodoksinen kirkko on taas siirtynyt paaston aikaan ja tämä kirkkovuoden viimeinen paasto on nimeltään Jumalansynnyttäjän paasto. Se alkaa 1.8. ja päättyy Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaan 15.8. 

Taas kerran palaamme paaston käsitteeseen ja yhä uudelleen kannattaa miettiä mitä itse asiassa paastoaminen on. Tänään pyhän Ristin evankeliumissa Jeesus sanoi opetuslapsilleen tutut sanat: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 

Ortodoksinen usko on sitä, että me todella elämme Jumalan kanssa, teemme yhteistyötä Hänen kanssaan ja parhaamme mukaan pyrimme noudattaman elämässämme Hänen tahtoaan. Tätä me emme tee sen vuoksi, että saisimme pelastuksen vaan siksi, että Hänessä on kaikki mitä elämältämme tarvitsemme. Hän on Elämä. Meidän ei itse asiassa edes pitäisi miettiä pelastummeko me vaiko emme. Riittää, että me elämme Jumalan kanssa.  

Jumala on kanssamme, kun me koemme iloa, riemua, onnellisuutta. Mutta yhtä lailla Jumalan on kanssamme, ja ehkäpä vieläkin vahvempana kun me koemme surua, tuskaa ja epätoivoa. Meidät on luotu elämään Jumalan kanssa. Jumala voi tulla todeksi meidän kauttamme. 

Nyt paaston alkaessa on hyvä miettiä omaa elämäntilannettamme, vaikkapa katumuksen sakramentissa. Miten meistä voisi tulla Jumalan työtovereita, jos meillä ei ole Jumalan kanssa samaa päämäärää. Kuinka voisimme luoda Hänen kanssaan jotain suurta, jos mielemme askaroi vain omissa asioissamme. Kuuliaisuus on sitä, että me asetamme jokin suuremman hyvän oman itsemme edelle. Me annamme itsemme Jumalan käyttöön. 

Siksi paastoaminen on kieltäytymistä. Ruokapaasto on alkeellinen ilmaus kuuliaisuudesta lain edessä. Tottelevaisuus ilmaisee, että me olemme jälleen valmiita noudattaman Jumalan antamaa käskyä, ettemme söisi kielletyn puun hedelmää.

Jotain silti puuttuu. On helppoa kieltäytyä kaikesta ja vajota synkkyyteen. Elämämme ei ole pelkkää kieltäytymistäkään. Ortodoksiseen uskoomme liittyy olennaisesti myös ilo. Kun me kieltäydymme maallisesta, me saamme tilalle taivaallista. Kun päästämme irti katoavasta, voimme tarttua johonkin iankaikkiseen. Kun me maltamme olla kärsivällisiä, tulemme varmasti saamaan palkinnon, joka on odottamisen arvoinen.  

Siunattua Jumalansynnyttäjän paastoa kaikille lukijoille!

Jumalan väkevän käden alle

Sinä sokea fariseus, puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta. (Matt. 23:26-28)


Olemme Suuren paaston tiellä ja matkaevääksi olemme saaneet tukun neuvoja kuinka paastota. Lihaton ja maidoton ruokavalio, hyväntekeväisyys ja kirkossa käyminen ovat tiedossamme ja jokainen yrittää parhaansa mukaan etsiä jonkinlaisen käytännön toteutuksen näille hyville aikeille.

Paasto kuitenkin on enemmän ja sen on mentävä syvemmällä kuin pelkästään käytöksemme ulkoisiin muotoihin. Muistamme kaksi rukoilijaa temppelissä (Luuk. 18:10-14), jossa fariseus kertoi, mitä kaikkea hyvää hän oli tehnyt ja totta tosiaan: jos me noudattaisimme paastoamme yhtä täsmällisesti, voisimme varmasti olla kovin tyytyväisiä. Tätähän me monesti omalta paastoltamme haemme. Fariseus onnistui ja syystäkin hän kiitti Jumalaa.

Silti - hän ei paastoamisella ja hyvillä teoillaan saavuttanut vanhurskautta.

Publikaani sen sijaan tavoitti pyhyyden, kun hän toistuvasti rintaansa lyöden pyysi Jumalaa armahtamaan itsensä. Publikaani todella näki, että hän on omien valintojensa kautta menettänyt mahdollisuutensa iankaikkiseen elämään eikä koskaan tule saavuttamaan sitä omien aherrustensa kautta. Nyt armoa pyytäessään hän antaa Jumalalle tilaisuuden toimia. - Minä en tästä selviä ellet sinä auta minua.

Tämän hetken jälkeen Jumala toimii, aina ja joka kerta. Ei niin, niin kuin me haluamme vaan siten että me löytäisimme tuon avun kautta pelastuksen.

Sama koskee myös Tuhlaajapojan käännekohtaa: Silloin poika meni itseensä (Luuk. 15:17). Hän ymmärsi niin syvästi, että hän on tehnyt väärin, että hän päätti palata vierailta mailta omaan kotimaahansa. Ilman tietoa siitä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Hänen ainoa toivonsa oli se, että Isä antaisi anteeksi. Vaatii todella suurta nöyryyttä mennä itseensä ja palata kotiin. Samalla tavalla myös Publikaani oli ollut kaukana vierailla mailla ja nyt hän teki kotiinpaluuta sama rukous huulillaan kuin Tuhlaajapojalla.

Paaston kautta me ymmärrämme olevamme vieraassa maassa ja väärällä asialla. Kun me oikeasti tämän ymmärrämme, niin meillä on vain yksi vaihtoehto. Lähteä kiireen vilkkaan kohti kotia ja toivoa, että meille käy kotona hyvin.


***

Kuinka me jaksamme piehtaroida omassa synnillisyydessämme ja keskeneräisyydessämme? Varmasti aika heikosti, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Nykyaikana nöyryydestä puhutaan ani harvoin ja enemmänkin meidän aikanamme puhutaan itsemme ja tekojemme esilletuomisesta sosiaalisessa mediassa.

Tätä elämänasennetta meille opetetaan rukouksen koulussa. Siellä saamme yhä uudelleen opetella tuota publikaanin rukousta ja vedota Herramme armahtavaisuuteen. Kysymys on vakituisesta asenteesta elämää kohtaan. Se on nöyryyttä Jumalan ja lähimmäisten edessä.

Paaston keskeinen kohde on oman itsekkyytemme kohtaaminen. Olemme monesti turhamaisia ja tykkäämme hemmotella itseämme. Oletamme monesti, että maailma pyöri ympärillämme. Me oletamme, että saavutamme rauhan, jonkinlaisen onnellisuuden, kun saamme kaiken mitä haluamme ja saamme teemme mistä tykkäämme.


***

Kirkko kehottaa meitä syvälliseen ja todelliseen mielenmuutokseen, muuttumaan ihmisinä. Lopullisesti.

Fariseus oli meille esimerkillinen siinä, että hän todellakin noudatti paastosääntöjä. Nöyryys ei ole periksi antamista. Emme saa ottaa asennetta, ettei meidän tarvitsisi noudattaa paastoa ellen onnistu siinä sataprosenttisesti. Epäonnistumiset paastossamme voivat oikein ymmärrettynä kasvattaa meissä nöyryyttä ja myötätuntoa lähimmäisiämme kohtaan. Paaston yksi tarkoitus on myös muistuttaa meitä omasta keskeneräisyydestämme.

Publikaani oli oppinut, että nöyryys on nöyrtymistä Jumalan edessä ja sen tunnustamista, että me olemme riippuvaisia Hänestä. Painopiste siirtyi tuon yksinkertaisen rukouksen myötä hänestä itsestään Jumalan laupeuteen.

Nöyryys on oman heikkoutemme hyväksymistä. Tätä elämää me emme pysty elämään yksin vaan me tarvitsemme monessa kohtaa lähimmäistemme apua emmekä ilman Jumalan ohjausta kykene pääsemään päämääräämme.

Kääntymys ja parannuksen teko vaativat ihmisen omaa päätöstä tehdä muutos. Ihminen aloittaa ja Jumala saattaa päätökseen. Paaston päätyttyä on tavoitteena, ettemme luisu takaisin siihen elämän, jonka yläpuolelle me nousimme paaston aikana. Hengellistä elämää kuvataankin kirkon teologiassa mieluummin tikapuiksi kuin yhdeksi askelmaksi.

Nöyryyteen kuuluu myös kiitollisuus, nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. On kuitenkin olemassa oikeanlaista ja vääränlaista kiitollisuutta. Oikeanlainen kiitos ymmärtää kaiken tulevan Jumalalta ja kohdistuu aina Häneen. Kiitollisuus ei ole kehumista eikä itsensä ylentämistä vaan kunnian antamista Jumalalle.

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. (1. Piet. 5:6)

Sovinto lähimmäisen kanssa - Sovinto Jumalan kanssa

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. (Matt. 6:14)

Huomenna sunnuntaina toimitettava ehtoopalvelus päättyy keskinäiseen anteeksipyyntöön ja -antoon. Sen myötä laskeudutaan Suuren paaston viettoon. Tämä ehtoopalvelus on yksi kirkkovuoden kauneimmista palveluksista ja sen myötä aloitamme pitkän taipaleen kohti ylösnousemuksen juhlaa.

Armahtaminen, anteeksianto ja laupeus ovat koko kristinuskon ydinasioita. Me uskomme loputtomaan anteeksiannon ketjuun, rajattomaan kärsivällisyyteen, siihen jalouteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa.

Meidät on kutsuttu tuohon samaan työhön lähimmäistemme kanssa. Arkinen elämämme voi muodostua hyvinkin syvälliseksi ja pienet tekomme vaikuttavat pelastukseemme. Anteeksiantavalle on luvassa paljon tulevassa elämässä. Ja samaan aikaan tässä elämässä: miten paljon helpompaa meidän kaikkien elämä olisi, jos kykenisimme pyytämään ja antamaan anteeksi toisillemme.

Törmäyksiä

Elämässä on kyse niinkään keskinäisten konfliktien välttämisestä vaan siitä, kuinka me kykenemme antamaan ja pyytämään toisiltamme anteeksi. Kuinka me olemme valmiita elämään epätäydellisessä, katoavassa ja ajallisessa maailmassa. Jokaisen on oltava valmiita sietämään toisen ihmisen heikkouksia, jopa kantamaan niitä. Emme ehkä kykene tuntemaan sääliä meitä rikkonutta ihmistä kohtaan mutta anteeksianto ja hänen puolestaan rukoileminen merkitsee paljon niin rukoilijalle kuin rukouksen kohteellekin.

On vahingollista jäädä odottamaan toisen anteeksipyyntöjä. Vaikka minua vastaan olisi rikottu, niin on jalompaa kestää ja se kääntää se nöyryyden haasteeksi kuin vaatia häneltä anteeksipyyntöä. Pyhien elämänkerroissa ei juurikaan kerrota kilvoittelijasta, joka istui keljassaan ja odotti toisen veljen anteeksipyyntöä. Pikemminkin, he kertovat oppineensa nöyryyttä, kun saivat kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. He jopa rukoilivat heitä loukanneen puolesta ja jopa kiittivät häntä. Muistamme ensimmäisen diakonin, Stefanoksen tarinan kuinka hän rukoili kivittäjiensä puolesta.

Teinkö jotain?

Anteeksi voi pyytää monella tapaa, samoin kuin rukoillakin voi monella tapaa. Parhaimmillaan se nousee syvältä sydämestä ja merkitsee kertakaikkista mielen muutosta. Pahimmillaan anteeksipyyntö on sanojen helinää vailla katumusta. Anteeksipyyntö pelkkänä rituaalina on turhaa.

Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa me saatamme tuntea olevamme tässä tilanteessa pyytäessämme toisiltamme vaikkei läheisen kanssa olisi mitään kummempaa edes ollut. Pyydämmekö anteeksi siis turhaan? Emme.

Me saatamme monesti rikkoa toisiamme vastaan - tietämättämme. Meillä usein rukouksissa pyydetäänkin anteeksi tekoja, joita olemme tehneet tietoisesti tai tietämättämme. Voi olla yllättävää mitä kaikkea toinen kertookaan, jos satumme kysymään tätä asiaa häneltä suoraan. Vaikken olekaan omasta mielestäni tehnyt mitään pahaa, yllätys voi olla suuri.

Samaan aikaan ajattelen, että suhteemme lähimmäisiin on sama kuin kilvoittelu ylipäätään. Se muuttuu aikaa myöten yhä hienovaraisemmaksi ja herkemmäksi ja tulemme huomaamaan yhä useammin, miten loukkaavaa käytöksemme saattaa olla, vaikka itse pitäisimme sitä normaalina. Emme tarvitse loukataksemme suuria sanoja tai tekoja vaan pelkät ilmeet saattavat olla loukkaavia toista kohtaan, jopa sisällä oleva asenteemme saattaa näkyä ulospäin tietämättämme.

Anteeksipyytäminen ja -antaminen vahvistavat keskinäistä luottamustamme, se lisää intiimiyttä suhteisiimme. Kun olemme kerran pyytäneet ja saaneet, se on jatkossakin meille helpompaa ja luontevampaa. Tästä syntynyt luottamus antaa meille uskoa siihen, etten menetä kasvojani, jos olen töpännyt ja menen pyytämään anteeksi. Häpeä voi olla suuri, jos anteeksipyyntöni torjutaan.  

Vaikeus kohdata oma heikkoutemme

Anteeksiantaminen merkitsee sitä, me hyväksymme toisen ihmisen keskeneräisyyden. Samalla me myönnämme myös itse olevamme keskeneräisiä. Toisen käytöksestä huomauttelu ja siihen puuttuminen on meille tavallista mutta kovin kaukana kilvoittelusta.

Tämä näkyy joskus myös katumuksella, kun tunnustus eksyykin siihen, että etsimme vikoja toisista ihmisistä. Meillä on paljastavaa ja vaikeaa ottaa vastuu omista teoistamme ja yrittää nähdä miten minullakin oli osuuteni tuossa pahassa mikä tapahtui. Vaikken täysin syyllinen kaikkeen ollutkaan, on suurta löytää itsessään osallisena vaikeissa asioissa. Ehkä me pelkäämme paljon toistemme tuomioita niin paljon, ettemme uskalla olla keskeneräisiä tai erehtyväisiä. Ja silti tiedämme, että niinhän se maailmassa on. Vain Kristus oli synnitön.

Kun me annamme anteeksi, niin silloin mekin voimme saada anteeksi. Tai paremmin sanoen, kun kerran me olemme saaneet anteeksi Jumalalta uudelleen ja uudelleen, niin miksi me emme antaisi anteeksi? Muistamme varmasti kertomuksen armottomasta palvelijasta, joka sai anteeksi suuren velan mutta itse vaati toveriltaan anteeksi melko vähäistä summaa.

Sovinto on prosessi

Pystytkö antamaan anteeksi? Anteeksiantaminen ja pyytäminen on isommissa asioissa aina prosessi ja voi vaatia aikaa. Aina kannattaa asia käydä kunnolla läpi toisen kanssa. Vakavissa asioissa kannattaa miettiä asiaa, jos ei heti ole valmis sovintoon. Me saatamme vaatia lapsia antamaan toisille anteeksi kovinkin helposti mutta tämä vesittää koko anteeksiantoon liittyvän hyvyyden. Anteeksianto ei saa olla rituaali tai automaatio. Anteeksipyyntö ei saa myöskään muodostua pelkäksi käsienpesuksi.

Vaikkemme heti kykenisi armahtamaan niin sydämessämme meidän on tehtävä työtä sen eteen, että annamme anteeksi. Voihan olla, etten ole enää tekemisissä tuon minua vastaan rikkoneen ihmisen kanssa mutta silti kummankaan ei pidä jäädä velkaan toistaan kohtaan.

Koemme varmasti olomme loukatuksi mutta aina on tärkeää muistaa, että saatamme joutua myös itse tuohon vastaavanlaiseen tilanteeseen. Mitä silloin itse toivoisimme? Jokainen meistä tekee vääriä asioita ja jokaiselle anteeksipyyntö ja -anto on ainoa tapa selviytyä tästä maailmasta. Anteeksiantaminen merkitsee mahdollisuuden antamista toiselle, samalla me saamme myös itsellemme mahdollisuuden uuden mahdollisuuteen.

Entä jos emme saa anteeksi, vaikka kuinka pyytäisimme? Meillä kristittyinä on velvollisuus antaa anteeksi. Emme silti voi vaatia sitä muilta. Jokaisella on oma osuutensa sovintoprosessissa: voimme kulkea sillalla vain puoleen väliin ja prosessiin tarvitaan aina vähintään kaksi vapaata ihmistä. Me tarvitsemme etenkin kärsivällisyyttä ja odottaa kunnes toinen on valmis antamaan anteeksi. Samalla meidän on myös varjeltava sydämemme, ettemme katkeroidu tilanteeseen ja muutu kovasydämiseksi.

Karkotetut ja kotiinkutsutut

Sovintosunnuntaina vietämme myös Aadamin ja Eevan paratiisista karkottamisen muistoa. Tämä antaa mielenkiintoisen ulottuvuuden myös anteeksiannon teemaan. Vaikka nämä kaksi rikkoivatkin sitä ainoaa käskyä, jonka Jumala heille antoi, Hän ei kuitenkaan hylännyt heitä karkotuksen myötä. Kaitselmus ja huolenpito seuraavat ihmistä.

Karkotuksesta lähtien Jumala alkoi valmistaa heille ja myös meille pelastusta itse Kristuksessa. Erityisen pelastavaa tuossa kaikessa oli Sana, opetus, joka meille annetaan Raamatussa ja sitten Evankeliumissa. Me olemme saaneet Rakkauden kaksoiskäskyn.

Kaikki on valmista Isämme kotona. Meidän tehtävämme on katumuksen kautta ylläpitää sitä luontaista kauneutta, joka meille luomisessa annettiin: rakkaus lähimmäiseen, laupeus toisiamme kohtaan ja todellakin - taito antaa anteeksi toisillemme. Silloin me todella olemme Jumalan lapsia ja valmiita palaamaan Paratiisiin, kun Kristuksen ylösnousemuksen myötä nämä portit meille taas avataan.

Siunattua paaston aikaa!

Katekeesi 1: Herran pyhälle ehtoolliselle valmistautuminen

Yksi tutuimmista kysymyksistä rippi-isälle on se, miten meidän pitäisi valmistautua ehtoolliselle. 

Kirkossamme on tapana noudattaa ruokapaastoa (1) siten, ettemme ruokaile ennen ehtoollista. Jos ehtoollinen on aamulla, me jätämme aamiaisen väliin. Jos ehtoollinen on illalla (vaikkapa EPL) niin paastoamme kuusi tuntia ennen ehtoolliselle osallistumista. Olen rippi-isänä hyväksynyt aamulääkkeiden ottamisen veden kanssa ennen ehtoollista.

Ruokapaaston osalta poikkeuksen ovat muodostaneet lapset, odottavat äidit, vanhukset ja sairaat. He eivät ole vapautettuja paastosta vaan he noudattavat sitä soveltuvin osin. Jos jotakin pitää syödä aamulla, sen tulee olla pelkistettyä ja yksinkertaista ja ravintoa nautitaan vain sen verran kuin on tarve. Kukaan ei ole lapsi ikuisesti eikä sairauskaan välttämättä kestä lopun ikää. Kun tilanteet muuttuvat, on syytä asiasta keskustella oman rippi-isän kanssa.

Ruokapaaston lisäksi meillä on oltava oikea mielenlaatu ja tämän oikean mielenlaadun me löydämme rukouksen (2) kautta. Rukous- ja hartauskirjasta löytyy ilta- ja aamurukoukset ennen ehtoollista. Ellei jokaista rukousta jaksa tai ehdi lukea niin on parempi lukea jotakin kuin jättää ne kokonaan väliin. Tässä linkki hartausvihkoon, joissa osa rukouksista. 

Ehtoollisrukousten mukaan yksi pahimmista synneistä on välinpitämättömyys pyhää ehtoollista kohtaan. Ehtoollinen tulee aina kokea ainutlaatuisena tässä hetkessä olevana armon lahjana, joka meille annetaan, kun Jumala uhraa ainokaisen Poikansa meidän tähtemme. Jumala on valmis tekemään tämän rakkaudestaan meitä kohtaan, joten meidän on vastattava tähän oikeanlaisella katumuksella. Meillä on oltava halu muuttaa koko elämämme lopullisesti kohti parempaa. Jättää pois vanhat pahat tottumuksemme ja ehtoollisen pyhittäminä lähteä kulkea uutta tietä kohti pelastusta.

Evankeliumissa löytyy vertauskuva tähän asiaan:

11 "Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. 12 Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. 13 Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. 14 Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'" (Matt. 22:11-14)

Meidän pitää tehdä parhaamme, että saamme sovittua erimielisyydet (3) läheistemme kanssa. Voimme aina itse pyytää anteeksi mutta emme välttämättä aina saa anteeksi. Tämän kanssa joudumme elämään. Jos on kyse isommasta riidasta kannattaa vakavasti harkita ehtoolliselle osallistumista. Isä Thomas Hopko kertoi kerran jättäneen liturgian toimittamatta, koska ei mielestään kyennyt siihen henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi. Ehtoolliselle osallistuminen ei ole itsestään selvä oikeus vaan asia, johon me pyydämme Jumalalta lupaa ja siunausta.

Tämän lisäksi katumuksen sakramentille (4) pitää osallistua säännöllisesti. Kun valmistaudumme ehtoolliselle, on hyvä pitää mielessä myös suru siitä, miten me olemme käyttäneet näitä lahjoja, joita Jumala on meille antanut. Suru ei ole synkistelyä tai epätoivoa vaan valoisaa murhetta. Me olemme tehneet väärin ja sairastuttaneet itsemme mutta meillä on toivo Kristuksessa. Suru on vastakohta ylpeydelle, väärälle itsevarmuudelle ja sydämen kovuudelle.

Jumalan pelvossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää!

”Vielä uskon, että tämä on puhtain ruumiisi ja tämä on kallis veresi”. Ehtoolliselle osallistuminen on jumalalliseen salaisuuteen osallistumista. Ehtoolliselle osallistuminen on käytännössä Jumalan eteen ja lähelle menemistä. Sen vuoksi meille annetaan tästä aika uhkaava vertauskuva: Jumalan kasvojen edessä me emme kestä vaan palamme kuin kuiva ruoho.

Kenen sitten on mahdollista osallistua ehtoolliselle? Tavallaan asia on aivan itsestään selvä, kaikkien. Kukaan opetuslapsista ei kieltäytynyt ehtoollisesta, kun se asetettiin. Kristus sanoo: Juokaa tästä te kaikki.

- Mutta samaan aikaan, kukaan meistä ei voi myöskään sanoa, että nyt olen valmis vastaanottamaan Herran pyhät lahjat. Ehtoolliselle valmistautuminen on jollain tapaa paradoksi. Meidän pitää valmistautua ehtoolliselle muistaen, ettemme koskaan ole valmiita tai kelvollisia osallistumaan siihen omien ponnistelujemme perusteella - Ehtoollinen on armon ateria.

Meidän pitää osoittaa omien tekojemme kautta, ettemme osallistu siihen välinpitämättömästi. Jokainen valmistautuu yhä ylemmäs kurottaen. Jumala ymmärtää, että me olemme heikkoja, kun me yritämme kaikkemme omien voimiemme mukaan hän täyttää sen kohdan joka meiltä jää täyttämättä. Toisin sanoen: meidän on lähdettävä matkalle ja kuljettava voimiemme mukainen matka kohti päämäärää mutta, jos emme pääse perille oman heikkoutemme takia niin Jumala tulee meitä vastaan. Aivan kuin Tuhlaajapoika kertomuksessa. Hänen piti lähteä kotiin, sillä ei lähtenyt hakemaan häntä kotiin.

Lopuksi

Meistä tulee helposti tämän aikakauden aikana näköalattomia. Emme näe elämämme pitkää kaarta syntymästä kuolemaan ja sen ylitse iankaikkiseen elämään. Meillä on horisontaalinen velvollisuus rakastaa yli kaiken lähimmäisiämme, kokea myötätuntoa ja sääliä heikompiamme kohtaan. Nämä kaikki ihmiset ympärillämme annettiin meille, jotta pitäisimme heistä huolta. Unohtamatta kuitenkaan samalla myös, sitä että pidämme huolta itsestämme ja läheisistämme.

Samalla myös vertikaalisesti oppisimme näkemään itsemme linkkinä pyhien ihmisten loputtomassa ketjussa aina maailman luomisesta lähtien. Pyhä Henki tekee työtään koko ajan kanssamme ja me olemme nyt hengellisen taistelun areenalla.

Herran pyhässä ehtoollisessa, sakramenttien sakramentissa me käymme kaikki nämä tapahtumat läpi. Veretön uhri, toisen puolesta kuoleminen, rakkaus toista kohtaan, Jumalan kaltaiseksi kasvaminen, syntien anteeksi saaminen, armo.

Kun keskitymme asiaan ja pohdimme näitä asioitaan me emme voi yksinkertaisesti jättää ehtoolliselle valmistautumista väliin.

Parannuksen sakramentti

Katumuksen sakramenttia voisi kutsua yhtä lailla parannuksen teon sakramentiksi. Katumuksen jälkeen olomme on vapautunut, valoisa, toiveikas ja monesti täynnä hengellistä iloa.

Miten sitten valmistautua katumuksen sakramentille?

Elämän aikana on hyvä välillä pysähtyä ja hiljentyä. Välillä kannattaa ihan vakavasti miettiä mihin elämä on menossa ja millainen tilanne minulla on tällä hetkellä. Onko asioita jotka painavat mieltäni, aiheuttavat syyllisyyttä, joista haluaisi päästä eroon. Onko toisaalta asioita, joita on jo vuosia lykännyt ja hyvät aikeet ovat jääneet toteuttamatta.

Meillä on ensinnäkin oltava halu elää parempaa elämää ja päästä eteenpäin nykyisestä tilastamme. Jokainen ihminen tekee elämässään virheitä, pahoja ja vääriä tekoja. Jumala ei odota meiltä niinkään synnittömyyttä vaan katumusta ja parannuksen tekoa. Jos Kristus kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme seitsemänkymmentä kertaa seitsemän niin toki Jumalakin on valmiita antamaan meille anteeksi, jos Häneltä sitä vilpittömästi pyydämme.

Oleellista katumuksessa on se, että me tarkastelemme omaa elämäämme ja mietimme mitä asioita siellä pitäisi parantaa.  Mietimme suhdettamme omaan perheeseemme, työkavereihin, sukulaisiin. Tarkoitus ei ole syytellä toisia vaan etsiä omasta elämästä sellaisia kohtia joissa on tehnyt väärin. Ei ole myöskään tarkoitus kertoa mitä väärää muut ovat tehneet vaan fokus on omissa tekemisissämme.

Katuja voi itse valita mistä asioista hän haluaa papin kanssa keskustella ja mitä hän haluaa tunnustaa Jumalalle. Jos haluaa, voi tehdä listan asioista joita haluaa tunnustaa ja joista haluaa puhua. 

Katumuksen sakramentilla ei kuitenkaan pidä salailla tai kaunistella asioita. Minusta on ymmärrettävää, että joidenkin asioiden tunnustaminen voi olla ensimmäisellä kerralla vaikeaa ja on inhimillistä, että rakennamme luottamusta varovasti. Pian seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla on kuitenkin käytävä läpi sellaisetkin asiat jotka meitä erityisesti hävettävät, koska vain sellaiset synnit joita me kadumme me voimme saada anteeksi.

Joskus törmään siihen, ettei ole mitään tunnustettavaa, koska katumukselle tuleva ei ole rikkonut lakia tai joutunut ongelmiin tekojensa takia. Me voimme tehdä syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin - tietäen tai tietämättään. Jokainen meistä tekee syntiä ainakin ajatuksen tasolla: kateus, ylpeys, tuomitseminen, vihastuminen jne. Monesti nuo ajatukset muuttuvat sanoiksi ja joskus jopa teoiksi. Sanojen tasolla me usein juoruilemme, tuomitsemme, panettelemme, kehumme itseämme, kiroilemme, valehtelemme jne.

Olennaista on, että ymmärrämme tekevämme synnin tunnustuksen Jumalalle. Mihin sitten pappia tarvitaan? Pappi on todistaja katumuksen sakramentista. Pappi on myös kanssakulkija ja paimen, jonka tehtävänä on auttaa rippilastaan matkallaan. Jokainen katumukselle osallistunut tietää eron omien katumusrukousten ja katumuksen sakramentin käymisen välillä. On eri asia puhua pyhästä ehtoollisesta kuin käydä pyhällä ehtoollisella.

Jokainen valitsee itse oman rippi-isänsä. Kun rippi-isän on valinnut itselleen, on tärkeää ylläpitää tätä suhdetta emmekä vaihda rippi-isäämme vähäisistä syistä. Parhaimmillaan rippi-isän ja -lapsen suhde voi kestää koko elämän ajan ja tuo erittäin tärkeän avun meille niin iloin kuin hädänkin keskellä. Aina on joku jolle voi kertoa ihan kaiken mitään salaamatta.

Kun katumukselle on varattu riittävästi aikaa, olen itse panostanut katumuksella käytävään hengelliseen keskusteluun ja ohjeistamiseen. Papilla ei ole valmiita vastauksia ongelmiin ja hengellinen ohjaus vaihtelee eri ihmisten välillä. Monesti katuja myös itse oivaltaa ratkaisuja omiin ongelmiin, kun niistä avoimesti keskustelee.

Pappia sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. Monesti papilla on monia rippilapsia eikä hän useinkaan edes muista mitä asioita rippilapset ovat hänelle tunnustaneet. Pappi ei palaa katumuksen jälkeen niihin asioihin joita synnintunnuksella käynyt on puhunut. Monesti katuja voi ottaa esille seuraavalla kerralla näitä asioita esille mutta pappi ei tee tässä aloitetta.

Ennen katumusta voi lukea Raamatusta esim. apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen 12. luvun ja peilata omaa elämäänsä siihen.

1 Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. 2 Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

3 Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut. 4 Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, 5 samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä. 6 Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. 7 Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, 8 rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.

9 Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. 10 Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. 11 Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. 12 Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. 13 Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. 14 Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. 15 Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.

16 Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita. 17 Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. 18 Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. 19 Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: "Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan" -- näin sanoo Herra. 20 Edelleen sanotaan: "Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." 21 Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.

Siunattua paaston aikaa!

Joulupaaston tiellä - vastuu

Joulupaasto jatkuu kirkossamme ja paaston evankeliumit valmistavat meitä tulevaan juhlaan. Kristillisen ja maallisen joulun välillä on suuri. Kristillinen valmistautuminen kohdistuu itsestämme ulospäin ja maallinen joulu taas omaan itseemme. Sen vuoksi kannattaa miettiä otammeko jouluun valmistautuessamme huomioon myös ne ihmiset, jotka ovat heikossa asemassa.

Yhdessä paaston evankeliumissa kerrotaan rikkaasta miehestä. Hän sai hyvä sadon pellostaan. Ja mitä hän teki? Käytti kaiken omaksi ilokseen ja nautinnoksi. Hän jopa sanoi itselleen: Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä! Mutta Jumala sanoi miehelle: Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin, ja kaikki minkä olet itsellesi varannut, kenelle se joutuu?

Toisessa evankeliumissa eräs mies kysyi Jeesukselta mitä hänen pitää tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. - Mene ja myy kaikki mitä sinulla on ja annata rahat köyhille. Mies poistui murheellisena.

Eikö tämä ole selkeä rohkaisu meille hyväntekeväisyyteen? Rakkaus rahaan ja omaisuuteen ja tähän katoavaan maailmaan voi tulla esteeksi minun ja lähimmäiseni, minun ja Jumalan välille.

Kannattaako tämän jälkeen miettiä vastuusta lähimmäisestämme?

Siunausta ja voimia paaston ajan kilvoitukseen!

Luvattu maa

Mooses johdatti Israelin kansan pois Egyptin orjuudesta ja tästä pitkästä matkasta kohti luvattua maata kerrotaan Toisessa Mooseksen kirjassa. Tämä 40 vuotta kestänyt matka on meille vertauskuva elämästämme kohti Taivasten valtakuntaa. Lyhyemmässä mittakaavassa tuleva joulupaasto on myös matka jostakin jonnekin.

Ja matka suuntautuu eteenpäin, taakse ei ole katselemista. Voimme toki muistaa, kuinka jätämme hengellisen Egyptin taaksemme, synnillisen elämän ja vaikka tie edessä näyttääkin pitkältä ja vaivalloiselta me emme sa jäädä uneksimaan tuosta vanhasta. Edessä on jotain parempaa jota emme ole vielä kokeneet.

Me emme kulje yksin vaan tämä on yhteinen matka. Me emme saavuta pelastusta yksin, vaan voimme pelastua vain yhdessä ja toistemme kautta. Me olemme vastuussa toisistamme ja jokainen huomaavaisuus toisiamme kohtaan ilmaisee sen, miten me rakastamme Jumalaa.

Meillä on päämäärä ja moni kilvoittelija on saavuttanut sen.  Tunnetuimmat näistä ovat pyhiä mutta vielä enemmän on autuaita kilvoittelijoita joiden kohtaloa tai nimiä emme koskaan oppineet tietämään. He olivat matkalla kohti Luvattua maata, jossa heitä odotti armahtava Isä. Jo monia on edelleen matkalla.

Vaikka vaellus kestikin Israelin kansan aikaan kauan, se ei ollut vailla tarkoitusta. Mikään elämässä ei ole vailla tarkoitusta. Myös meidän elämämme kilvoitus kestää kauan, vaikka pian voimmekin huomata, miten aika on loppumassa eikä kukaan ole luvannut huomista päivää.

Kristus on kutsunut meidät tälle tielle. Hän kutsuu yhä uudelleen ja uudelleen. Opetuslapset ottivat kutsun vastaan ja heistä tuli apostoleja. Moni muukin sai kutsun mutta osa kieltäytyi ja osa jätti matkan kesken. Osa palasi katuen oikealle tielle ja heidät otettiin vastaan iloiten.

Kristus kulkee kanssamme. Hän antoi Israelin kansalle kymmenen käskyä ja Vuorisaarnassa hän edelleen syvensi noita elämää suojaavia lakeja.

Muistatteko mitä kävi Laupiaan samarialaisen tarinan hakatulle miehelle? Hän poikkesi tietä ja niin paholainen pieksi hänet henkihieveriin. Samoin käy meille, jos me lähdemme kulkemaan synnin tietä. Onneksi Laupias samarialainen, Kristus, tuli hänen luokseen ja vei hänet kirkkoon hoidettavaksi. Hän sanoi palaavansa haavoittuneen miehen luokse.

Hän jätti lupauksen toisesta Lohduttajasta, Pyhästä Hengestä. Jumala on kanssamme aina maailman loppuun asti ja sitten hän on palaava kunniassaan.

Me emme kulje yksin, sillä me olemme saaneet opetuksen häneltä. Me emme ole yksin, vaikka hairahtuisimme. Hän on armollinen Jumala ja tekee kaikkensa ja antaa anteeksi, vaikka mitä kunhan me vain pysymme tuolla tiellä.

Mikä sitten on tärkeää tällä matkalla? Se että elämme tätä elämää rakastaen. Rakastaen Jumalaa, lähimmäistämme ja itseämme. Kuten Kristus sanoi, siinä on kaikki. Jumala on meidän opettajamme ja hän käski rakastamaan. Hän on meidän esikuvamme ja hän on rakkaus.

Armo. Armahtava Jumala joka on laupias meitä kohtaan. Me valitettavan usein typistämme Jumalan armon ja rakkauden omien sanojemme kautta kovin rajalliseksi maalliseksi. Armo ja rakkaus ovat aina enemmän kuin me voimme kuvitella. Montako kertaa pitää anteeksi, peräti seitsemänkö kertaa? Joskus tuntuu, että me voimme antaa toisillemme anteeksi vain yhden kerran. Saat anteeksi, kunhan et tee samaa toista kertaa.

Erityisesti joulun lähestyessä muistamme Johannes Kastajan, Herran edelläkävijän. Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan:

Ääni huutaa:
- Raivatkaa autiomaahan Herralle tie!
Tasoittakaa yli aron
valtatie meidän Jumalallemme!

Me olemme matkalla mutta samalla tämä on myös vastavuoroinen tapahtuma: Jumala on tulossa luoksemme ollakseen meidän kanssamme.

Kristus on odottaa meitä päämäärässämme. Hän meni jo aiemmin valmistamaan meille asuinsijat Isänsä kotona.

Siunattua joulupaaston aikaa!

Apostolien paasto on alkanut

Pääsiäisen juhlakausi on takana ja helluntain päätösjuhla oli viime perjantaina. Tänään maanantaina laskeudutaan apostolien paastoon ja paasto päättyy 29.6. kun vietetään apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Apostolit ovat tämän paaston esikuvia. He aloittivat työnsä paastoamalle ja sitten lähtivät maailmaan levittämään ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Tästä alkoi kristinuskon voittokulku, joka muutti koko maailman.

Nyt alkava kesäpaasto jää usein meillä kesän jalkoihin. Nyt alkava apostolien paasto on ulkoisesti keveämpi kuin Suuren paaston aika. Viini, kala ja öljy on sallittu paitsi keskiviikkona ja perjantaina. Paasto ei ole myöskään kovin pitkä etenkään tänä vuonna, mutta silti me voimme tehdä siitä elämäämme mullistavan ajanjakson. Pelastuksen hetki on käsillämme.

Jokainen meistä noudattaa paastoa omien kykyjensä mukaan. Sairaat, raskaana olevat ja lapset voivat noudattaa paastoa soveltuvin osin. Paastoa ei kannata laiminlyödä sen takia, että on aiemmin siinä epäonnistunut tai että tavoittelee täydellistä suoritusta. Harvoin osaamme paastota ensimmäisestä kerrasta alkaen. Ei, paasto on pikemminkin koko elämän läpi kestävä harjoitus, jossa me kehitymme kun olemme siinä vilpittömin ja vapain mielin mukana. 

Paastoaminen on oleellinen osa hengellistä elämää. Sen kautta me voimme ilmaista kuuliaisuuttamme ja nöyrtymistä Jumalan edessä ja etsiä sitä mikä katoavan sijan ikuista. 

Kirkko on normatiivinen paaston suhteen ja odottaa meiltä tietynlaista elämäntapaa, ajattelua ja toimintaa. Paasto on ilmaus meidän uskostamme ja kuuliaisuudesta Jumalan edessä. On hyvä aina pitää mielessä, ettemme palvele Jumalaa vain ajatusten ja sanojen kautta vaan pyrimme tekemään sen aina myös tekojen kautta.

Apostoli Jaakob kirjoittaa: Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: "Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin", jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 5:14-17)

Paastosäännöt luovat meille ihanteen hyvästä elämästä. Keskitymme ruumiimme ja sielumme kannalta tarpeellisiin asioihin ja jätämme ylimääräisen pois. Nautinnoilla on oma paikkansa kun alkaa juhlan kausi mutta muuten etsimme mieluummin ikuista ja iankaikkista kuin katoavaa ja väliaikaista.

Miksi meidän sitten pitäisi paastota? 

Sitten Johanneksen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo. He sanoivat: "Meille ja fariseuksille paastoaminen on tärkeää. Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?" 15 Jeesus vastasi heille: "Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat. (Matt. 9:14-15)

Jeesus paastosi monessa evankeliumin kohdassa. Kasteen jälkeen hän lähti erämaahan ja paastosi 40 päivää ja yötä. Hän vetäytyi yksinäisyyteen, jossa hän paastosi ja rukoili. Vuorisaarnassa hän sanoi: "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät (Matt. 5:16).

Hän ei siis sanonut, että jos paastoatte vaan kun paastoatte. Sama koskee rukousta ja hyväntekeväisyyttä - ei jos vaan kun. Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan, kuinka apostolit paastosivat ja apostoli Paavalin lähetyskirjeissä annetaan kehotuksia paastoamaan.

Paasto saattaa tehdä meidät ylpeiksi ja toisiamme tuomitseviksi. Sen vuoksi on tärkeää muistaa, että paasto on henkilökohtainen asia. Samoin kuin rukous, me emme tee sitä farisealaisesti ja rehennellen vaan pitäen sen omana tietonamme. 

Ilman lähimmäisen rakkautta paastosta ole meille mitään hyötyä, kuten apostoli Jaakob äsken kirjoitti.

Paasto valmistaa tärkeään tehtävään.  Apostolit jättivät Jerusalemin taakseen ja lähtivät julistamaan evankeliumia. On silmiinpistävää, miten Helluntain jälkeen he eivät olleet enää pelokkaita ja neuvottomia opetuslapsia vaan rohkeita, kuolemaa pelkäämättömiä uskon sankareita. Samalla kun muistamme, että Kristus oli jättänyt heidät maailmaan mutta lupaus toisesta Lohduttajasta sai täyttymyksen, kun pyhä Henki vuodatettiin heidän päälleen. Me olemme saaneet tämän saman hengen kasteen sakramentissa ja siten mekin olemme valmiita tähän samaan tehtävään.

Apostolisuus on uskon jakamista. Kirkossa saamamme pyhän Hengen lahja on yhteinen ja tarkoitettu jaettavaksi samoin kuin keskinäinen rakkaus, hyvinvointi, laupeus, hyvän tekeminen jne. Se ei ole vain puhumista vaan tekemistä. Tämän vuoksi monet pyhät ihmiset ovat meille esikuvia omassa vaelluksessaan. 

Apostolit kokosivat yhteen hajallaan olevat. Työ jatkuu tänäkin päivänä ja tehtävämme on kutsua toisemme jälleen yhteiseen liturgiaan. Sen vuoksi on luontevaa muistaa, että sana apostoli merkitsee lähetettyä. Lähtiessään evankeliumin julistamiseen he toteuttivat Jeesuksen viimeistä käskyä opetuslapsilleen: menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla ja opettamalla heitä.

Siunattua paaston aikaa kaikille!