Luomakunnan päivänä: kiitosuhri

Tämä kirkkovuotemme ensimmäinen päivä on pyhitetty luomakunnalle. Uusi pelastuksen vuosi on alkanut ja tulevat kuukaudet tulevat olemaan meille armon täyteisiä kunhan vain käännyimme ja turvaamme elämässämme Jumalan hyvyyteen. Tänään puhumme kiittämisestä ja uhraamisesta, jotka ovat hyvin olennainen osa tätä luomakunnan päivää.

Sinä toit minut tähän elämään kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita, tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa. Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi. Kiitosakatistoksen toinen iikossi

Olin viikonloppuna Porin tiistaiseuran järjestämällä perheleirillä Merikarvialla. Meren rannalle oli tullut mukavasti perheitä mukaan ja vietimme aurinkoisen viikonlopun aikaa yhdessä viettäen. Lauantaina toimitimme kiitosakatistoksen eli akatistoksen luomakunnalle. Meren äärellä, auringon välkkyessä rantapuiden takaa ja Herramme ristiä katsellen tuo palvelus oli ainutlaatuinen. Toki luonnonhelmassa toimitetuissa palveluksessa on aina jotain ihmeellisen aitoa, välitöntä ja puhdasta, koska silloin me koemme ja näemme luonnon sellaisena kuin se meille annetaan. Aamulla jatkoimme liturgialla ja vedenpyhityksellä.

Nämä kaikki kolme palvelusta ovat hyvin luontokeskeisiä. Akatistos on pelkkää kiitosta kaikesta, mitä me näemme ja koemme, ja siinä puetaan sanoiksi Jumalan huolenpito ihmiskunnasta. Liturgia on kiitosuhria koko luomakunnan puolesta ja tuon palveluksen kautta koemme kuinka synti ja kuolema on kukistettu ja elämä on saanut voiton Kristuksessa. Vedenpyhitys jatkaa liturgian voittosanoman julistamista ja siinä saamme itsellemme pyhää vettä juomista ja vihmomista varten, jotta pyhittäisimme kaiken elämässämme olevan Jumalalle.


Uhraamisen teema

Kiitoksen ja pyhittämisen perusta  on alttarissa ja uhraamisessa. Uhraamisella on  erilaisia merkityksiä mutta suurin omalta kannaltamme on jakaminen ja kiitoksen osoittaminen kaikesta, mitä me olemme saaneet. Uhraaminen on sitä, että me rakennamme alttarin, otamme jotakin kallisarvoista ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta, me pyhitämme tuon lahjan Jumalalle. Sinun omaasi, sinun omistaisi, me sinulle uhraamme, kaiken tähden, kaiken edestä!

Tämä papillinen työ tarkoittaa erottamista ja jakamista. Me otamme eroon maailmasta, kohotamme sen ja omistamme sen Luojallemme. Sen vuoksi tuo uhrattava asia myös jaetaan meidän kaikkien kesken ja se muodostaa pelastavan siteen jokaisen siihen osallistuvan välille.

Suurin tehtävämme tässä luomakunnassa on papillinen. Ottaa luonnosta ja kohottaa se kiitoksena Luojallemme kaikesta. Ylevin muoto tästä on Herran pyhä ehtoollinen, jossa me otamme viljaa ja viinipuun antia, valmistamme ne omien kättemme kautta ja uhraamme ne kiitoksella Jumalalle. Sitä on eukaristia. Kun Kristuksen kirkastumisjuhlassa siunaamme maan satoa, kyse on myös samasta asiasta.

Valtias Herra, meidän Jumalamme, joka olet käskenyt jokaisen tuoda Sinulle uhrinaan Sinun omaasi Sinun omastasi, ja annat vastalahjaksi iankaikkista hyvääsi; Sinä, joka suopeasti vastaanotit leskeltä hänen voimiensa mukaisen uhrin, ota nytkin vastaan palvelijasi (nimi) esiin kantama lahja ja katso se arvolliseksi katoamattomaan aarteistoosi. Ja anna hänen (heidän) ja hänen omiensa runsaasti nauttia myös ajallista hyvää. Rukous uutishedelmiä tuotaessa

Parhaimmillaan ja aidoimmillaan uhri merkitsee sitä, että me luovumme ja tingimme omastamme, jotta voimme antaa Jumalalle kiitoksen hänen hyvyydestään. Emme anna sekundaa vaan parasta, jota meillä on. Se opettaa meille hyvällä tavalla luopumista, varoittaa meitä kiintymyksen vaarasta ja auttaa meitä huomioimaan omia lähimmäisiämme.

 Tämä uhraaminen kulkee punaisena lankana läpi Raamatun. Muistamme kuinka monissa eri kohdin autuaat ja pyhät ihmiset ovat rakentaneet alttarin ja uhranneet Jumalalle kiitosuhria hyvyyden tähden. Kain ja Abel toivat kumpikin oman uhrinsa, siitä mitä he olivat työllään saaneet aikaan. Kun Nooalle selvisi, että tulva oli ohitse, hän luonnollisesti kiitti Jumalaa ja rakensi alttarin uhriaan varten.(1. Moos. 8:20)

Aabrahamin uhri on koko Raamatussa vertaansa vailla, samoin kuin hänen uskollisuutensa, kun hän oli valmis uhraamaan tekemällään alttarilla ainoan poikansa Jumalalle. Myöhemmin Mooses sai erityiset ohjeet erilaisten uhrien toimittamiseen ja kuningas Daavid puhuu soveliaasta uhrista Jumalalle, joka ei välttämättä olekaan polttouhri vaan otollinen asenne Jumalaa kohtaan (Ps. 51). Profeetta Jesajan kertoo, kuinka valittu kansa on langennut niin moniin synteihin, että heidän uhrinsakin haisee Jumalan edessä (Jes. 1:13). Uudessa testamentissa tämä uhri saavuttaa äärimmäisen muotonsa rakkauden syvyyden tähden ja koko uhrikäsityksemme mullistuu.


Muistaminen

Uhraaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muistamme Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota me olemme saaneet. Muistamisella on hyvin suuri merkitys Raamatussa ja koko suhteemme Jumalaa rakentuu pitkälti muistamiselle. Liturgiassa käytetään paljon aikaa siihen, että muistamme jumalan pelastustekoja ja kertaamme, kuinka Hän on monien eri tapahtumien kautta osoittanut hyvyyttään ihmiskuntaa kohtaan. Ja jotta me muistaisimme nuo teot ja ottaisimme vaarin hänen kutsutaan... Lopulta me uhraamme kiitosuhrin Jumalalle, koska hän on osoittanut meille niin suurta rakkautta ja haluaa edelleen jatkaa hyvyyttään meitä kohtaan.

Ja antaessamme tuon uhrin, me saamme suurimman lahjan, mitä voimme kuvitella: elämän, yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän Jumalan rakkaudessa. Katsoessamme taaksepäin, me voimme ymmärtää, kuinka hyvää huolta meistä pidetään jatkossakin, jos vain turvaamme Kristukseen!

Kiitosuhrin antaminen ei koske vain kirkon papistoa, vaan jokaista kirkon jäsentä.  Eikä tämäkään vielä kerro kaikkea: liturgiaan ei osallistu pelkästään koko seurakunta vaan salaisella tavalla koko luomakunta, koko näkyvä ja näkymätön maailma. Täynnä on taivas ja maa sinun ylistystäsi! Kiitosuhri on jotakin, joka annetaan meidän jokaisen tähden ja meidän jokaisen puolesta.

Siksi tämän muistamisen päähuomio on siinä, että me olemme uskollisia ja osoitamme uskollisuuttamme uhraamalla. Meidän olemassaolomme riippuu Jumalan armosta ja hyvyydestä ja jos me rikomme tämän liiton olemalla uskottomia, me menetämme oleellisen osan ihmisyyttämme. Me olemme enkelien lailla ylistäviä olentoja ja jos me pidämme mielessämme suuren armon, joka osaksemme on tullut Kristuksen lihaksitulemisessa, me voimme uskoa myös silloin pelastuvamme. Jos siis olemme uskollisia tälle liitolle.


Kirkkaus ja pyhyys tämän kaiken takana

Luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja hän loi maailman hyväksi. Ihmiselle annettiin jo alussa erityinen tehtävä tässä paikassa, kun hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Tänäkin päivänä tämä työmme jatkuu, me saamme maasta elämällemme tarpeellisen juoman ja ravinnon mutta meidän pitää myös huolehtia tästä maasta, joka ravitsee meidät.

Luomakunta on rakkauden osoitus. Maailma ei ole olemassa sattumalta vaan se on luotu ihmiselle asuinpaikaksi. Luomakunta ei myöskään ollut olemassa ennalta jonkinlaisena luvattuna maana, jonka ihmiset sitten ottivat haltuunsa Jumalan käskystä. Tämä maa luotiin meitä varten ja se on pyhä.

Kun Mooses näki palavan pensaan, Herra käski häntä: Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä (2. Moos. 3:1-6).

Kun Jaakob kävi yölevolle Betelissä, hän heräsi äkisti ja huudahti: Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti. (1. Moos. 28: 17).

Kun Pietari kohtasi Kristuksessa luomattoman valkeuden, hän heittäytyi maahan yhdessä Johanneksen ja Jaakobin kanssa. He saivat nähdä Jumalan kirkkauden, joka oli tuleva tämän luomakunnan osaksi.

Näitä pyhyyden kokemuksia on muitakin Raamatussa ja ne kertovat meille jotakin hyvin olennaista tästä luomakunnastamme. Vaikka me uhraamme, olemme uskollisia ja osoitamme rakkauttamme sanoillamme ja teoillamme, me tulemme aina tietämään, että se on kuin pisara meressä verrattuna Jumalan rakkauteen meitä kohtaan. Tänään luomakunnan päivänä, meidän on muistettava olla avoimia ja vastaanottavia tämän pyhyyden ympäröiminä. Herra on meidän kanssamme hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan!

Sydämen puhtaus ja hengellinen näkeminen

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää (1. Moos. 1:31)

Tässä evankeliumissa on kahdenlaista sokeutta, näkövammaisen miehen sokeutta ja paikalla olleiden juutalaisten hengellistä sokeutta. Ensimmäinen johtui Jumalan sallimuksesta, toinen ihmisen valinnasta. Ensimmäinen sai ihmisen kaipaamaan armoa, toinen sai ihmisen taistelemaan armoa vastaan. Ensimmäiseen ei ollut parannuskeinoa, toisesta paranee katumuksella.

On hyvä huomata, että tämä mies pelastettiin kahdella tasolla. Me emme voi sanoa, että syntymästään sokea mies parannettiin sen vuoksi, että hän olisi uskonut Kristukseen. Hän sai lupauksen itselleen fyysisestä näöstä ja lähti Siiloan altaalle. Siellä myöhemmin hän parannuttuaan näki Jeesus Nasaretilaisen seisovan edessään. Vasta nyt puhutaan uskosta.

- Uskotko Ihmisen Poikaan?

- Herra, kuka hän on? mies kysyi. Sano, jotta voisin uskoa.

- Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.

- Minä uskon, Herra, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Kun hänen hengelliset silmänsä avautuivat, hän näki Herran ja kumartui maahan hänen edessään.

Tämän saman järjestyksen me näemme myös kasteessa. Kristus tulee luoksemme, avaa silmämme valkeudelle ja se synnyttää meissä uskon Häneen. Me näemme pyhän valon ja tuossa valossa me voimme tunnustaa Jeesuksen Ihmisen pojaksi (Dan. 7:13) 

Hengellinen sokeus vie kuolemaan

Tänään me puhumme hengellisestä sokeudesta, mutta yhtä lailla myös fyysisestä sokeudesta. Kaksi sokeuden lajia, joista toinen voi koitua siunaukseksi ja toinen iankaikkiseksi kuolemaksi. Hengellisessä sokeudessa me emme tunnusta Kristusta tieksi, totuudeksi ja elämäksi (Joh. 14:6) vaan etsimme elämäämme jostain muualta. Hengen pimeydessä me kuljemme eteenpäin vailla päämäärää emmekä erota oikeaa väärästä emmekä hyvää pahasta.  

Mutta miksi me aina hengellistämme kaikki fyysiset asiat emmekä suostu puhumaan tämän maailman hädästä? Siksi, että me toki elämme tässä maailmassa mutta emme tätä maailmaa varten. Tulevaisuutemme on iankaikkisessa elämässä ja tuon sokean miehen parantaminenkin lopulta tähtää vain iankaikkiseen elämään. Jokaiselle meillä on oma sokeutemme ja vajavaisuutemme ja Luojamme tahdosta riippuu kauan tuota ristiä me kannamme ja osaammeko mieltää sen omaksi parhaaksemme. Fyysiset rajoitukset eivät estä meidän hengellistä elämäämme mutta sielumme sokeus pyhyydelle varmasti estää pelastuksemme.

Sen vuoksi hengellinen elämä on ainoa asia, jolla on merkitystä. Tämä ajallinen ja näkyvä maailma katoaa mutta hengellinen jää eloon vielä kuolemankin jälkeen. Vaikka olisimme fyysisesti sokeita mutta meillä olisi hengelliset silmämme avoimena, me voimme löytää autuuden Jumalassa. Mutta jos hengelliset silmämme ovat suljetut ja meillä olisi koko maailman rikkaudet ja viisaus, me olisimme tuhoon tuomittuja. Evankeliumin juutalaisista me näemme kuinka hengellisesti sokea ei näe Pelastusta vaikka Hän seisoi heidän edessään.

Sydämessään puhtaat saavat nähdä Jumalan

Mikä sitten sokaisee sielumme? Himot ja niistä syntyvät synninteot. Ne ajavat meidät pimeyteen ja eroon Jumalasta. Katumuksen kautta me saamme parannuksen, mutta ilman katumusta kaikki taivaallinen jää saamatta.

Vanhus Efraim, Andreaan skiitan johtaja, opettaa: Tarvitaan kilvoitusta kilvoituksen perään ja vaivannäköä vaivannäön perään, jotta voittaisimme pahat ajatukset, jotka kiusaavat meitä ylen määrin. Ne eivät kiusaa meitä siksi, että olisimme edelleen valtavan pahoja, vaan täynnä kateutta oleva paholainen pommittaa meitä jatkuvasti ja ruoskii meitä armotta, tuntematta sääliä.

— Kun me toteutamme arkielämässämme hyveitä sekä kestämme nurisematta ja kiittäen meitä kohtaavat sairaudet, koettelemukset, panettelut, valheelliset puheet ja lähimmäistemme juonittelut, silloin edellytykset luomattoman valon näkemiseen ovat kohdallamme täyttymässä. Ja hetkellä, jolloin Kristus haluaa, näin elävä ihmisen saa kokemuksen tästä luomattomasta jumalallisesta valosta. (Käännös Hannu Pöyhönen) 

Muutos on meille aina vaikea ja me haluamme viimeiseen asti pitää kiinni tutusta ja turvallisesta vaikka se haisisikin lannalle. Olemme mieluummin sokeita ja käännymme valon sijaan pimeyteen. Me torjuimme valon, koska se on niin kirkas emmekä ole tottuneet siihen.

Tarkkaan mietittynä sairaus tai vamma voi koitua myös sielumme pelastukseksi. Näkevä silmä saattaa vietellä ihmisen syntiin ja tuhota sen. Ajattele kuinka monesti me tuomitsemmekaan toisen ihmisen silmämme kautta, halveksumme ja kohdistamme häneen himollisia ajatuksia. Pyhän Maksimos Tunnustajan mukaan me saamme nuo sinänsä viattomat havainnot aistiemme kautta mutta himollisuutemme voi kääntää ne synniksi.

Kuinka me voimme parantua tästä hengellisestä sokeudesta? Jumala pitää meistä huolen jos vain käännyimme Hänen puoleensa. Taistelun suurin ase on rukous, lakkaamatonta Jeesuksen rukous. Rukousta tukee kilvoittelu ja näitä molempia seuraavat hyvät työt. Meidän pidettävä huolta toisistamme.

Huomioimmeko joka hetkessä myös muilla tavoilla rajoittuneita ihmisiä, autammeko vanhuksia, rohkaisemmeko lapsia ja lapsiperheitä osallistumaan omien kykyjensä mukaan pyhään liturgiaan? Missä on ovat kirkkomme nuoret, olemmeko pitäneet heistä riittävän hyvää huolta ja antaneet heille tarpeeksi huomiota, jotta hekin voisivat osallistua pyhään eukaristiaan? Entä ne ketkä haluaisivat mutta eivät pääse osallistumaan, vanhainkodeissa, palvelukodissa, sairaaloissa? He ovat tienvarressa olevia sokeita, jotka ovat meidän armomme varassa, autammeko heitä? Jos me armahdamme heitä, niin armo tulee myös meidän osaksemme.

Meidät on ympäröity luomattomalla valkeudella, mutta me emme ole arvollisia ottamaan tuota valkeutta vastaan syntiemme takia. Kuka sitten on arvollinen? Autuuden lauseissa se kerrottiin meille. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan (Matt. 5:8). 

Kaunis luomakunta, joka luotiin meitä varten

Tämä huolenpidon pitäisi avata meidän hengelliset silmämme näkemään niin monia asioita. Ei tämä maailma valmis paikka ole. Me olemme Jumalan kanssaluojia ja osallistumme hänen luomistyöhön tekemällä hyvää. Tämän maailman vajavaisuus täydentyy meidän rakkaudellamme. Maailma on sakramentti ja meidän tehtävä on Jumalan avulla tehdä se täydelliseksi. Sen vuoksi meille annettiin luomisessa tehtäväksi viljelellä ja varjella tätä maailmaa (1. Moos. 2:15).

Puhdistautuminen himoista avaa meidän hengelliset silmämme. Tämä maailma on pyhä, josta me voimme tulla osalliseksi, jos vain valmistamme kilvoituksen katta hengelliset silmämme näkemään sen. Tämän maailman rauhan me voimme kuulla hiljaisuudessa jos vain hiljennymme kuuntelemaan. Tämän aamun kaunis auringon nousu, kaunis syvän sininen. Taivas ja viheriöivät puut. Tämä paratiisi annettiin meille, jotta me herkistyisimme kiittämään Jumalaa yhdessä luomakunnan kanssa ja iloitsemaan siitä toistemme kanssa.

Elämä on kaunis asia mutta niin monesti me annamme sen lipua sen edestämme. Tämän maailman viihde ja valhe sokeuttavat silmämme emmekä näe kuin ajallisia nautintoja toisensa jälkeen. Me sokeudumme ja unohdamme.

Älkäämme antako enää yhdenkään hetken valua sormiemme läpi vaan tarttukaamme entistä vahvemmin siihen armoon, joka on ympärillämme! Antakaamme sen muuttaa ja uudistaa elämämme! Sen jälkeen kun me annamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Jumalan haltuun kaikki muuttuu helpoksi, keveäksi ja vaivattomaksi. Herramme taakka on hyvä ja kevyt kantaa, se antaa meille levon tässä himojen maailmassa.

Kilvoittelu vapauttaa meidän askel kerrallaan himoista ja valmistaa meitä hengelliseen maailmaan. Tuo orjuus, johon synti ja himot meidät kietovat, estää meitä näkemästä Kristusta maailman vaikeutena.

Armon varassa

Meidän hengelliset silmämme avataan kasteessa ja niin Kristuksen valkeus säteilee meille kaikille. Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12). Hän johdattaa meidät valkeuteen ja Isämme tuntemiseen. Meille on annettu myös katumus ja ehtoollinen. Jokainen näistä kolmesta sakramentissa valaisee hengelliset silmämme.

Jumala voi käyttää meidän puutteitamme ja sairauksiamme monella tapaa hyväkseen. Sairaus on monesti meille annettu koettelemus, jos osaamme suhtautua siihen oikealla tavalla. Se muistuttaa elämämme katoavaisuudesta ja oikealla asenteella voimme suhtautua sairauteenkin kuin Jumalan armoon.

Sokeana syntyneen miehen pelastus sairaudesta ei oikeastaan merkinnyt muuta kuin hänen fyysisen elämänsä uudelleen alkamista ja uskonsa tunnustuksen jälkeen astumista hengelliseen maailmaan. Hän sai näkönsä ja tuli uskoon ja siitä työ vasta alkaa. Kun me turvaudumme Jumalaan, me emme silloin odota, että Jumala täyttää toiveemme vaan ymmärrämme kaikella olevan tarkoituksensa, joka valmistaa meitä pelastuksen. Silloin on sama olemmeko sokeita vai näkeviä, kunhan me tunnustamme uskomme sokean miehen tavoin: Minä uskon, Herra!

Kristus nousi kuolleista!

Rakkauden vertauskuvia

 Kuluneella viikolla moni meistä on saanut osallistua sairaanvoitelun sakramenttiin, jossa meidät siunattiin pyhitetyllä öljyllä. Katumuksen sakramentissa me olemme työstäneet synnin kitkeryyttä omassa elämässämme ja saaneet anteeksiannon lahjan valmistautuessamme Ylkämme saapumiseen. Suuren viikon tapahtumat kulkevat kohti huipennusta ja taas kerran me saamme elää ainutlaatuista hetkeä, jolloin kärsimys ja rakkaus kietoutuvat toisiinsa, elämä kukistaa kuoleman ja iankaikkinen elämä loistaa kirkkaana valona kalliohaudasta.

Tänään torstaina me toimitamme liturgiassa kiitosuhrin ehtoollisen asettamisen muistoksi. Suuren Torstain liturgia on erityinen, koska tällä viikolla me olemme kerranneet niitä tapahtumia, jotka johtivat Kristuksen kavaltamiseen, vangitsemiseen ja ristinkuolemaan. Olemme kuluneella viikolla lukeneet monta evankeliumia, jossa kerrotaan rakkaudesta Kristusta kohtaan, me muistamme hänen elämänsä loppuvaiheita ja liitymme tuolle tielle kohti pelastavia kärsimyksiä.

Ja miten me kiitämme tästä lahjasta, kiitämmekö me ylipäätään? Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan Mariasta, joka Simon-fariseuksen luona teki Kristukselle jotakin, jonka tulemme ikuisesti muistamaan.  Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua (Joh. 12:3). Maria antoi vastauksensa rakkaudestaan nardusöljyn muodossa.

Juudas pukee sanoiksi monen meidän ajatuksemme moisesta tuhlaamisesta ja oli huolehtivinaan köyhistä. Hän oli rationaalinen kuten mekin usein yritämme olla: Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille. Voiteen hinta, 300 denaaria, vastaa sen ajan ihmisen koko vuoden palkkaa.

Mutta kyse ei ollut diakoniasta vaan valmistautumisesta Kristuksen ylipapillisen tehtävään. Rationaaliselle ja maailmaan realiteetteihin sidotulle ihmiselle tämä oli täyttä tuhlaamista. Vaikka meillä on köyhät aina luonamme, niin nyt on aika keskittyä vain Kristukseen. Sen vuoksi Maria antoi kalliin kiitosuhrin Kristuksen hautaamista varten.

Miten me arvostamme Kristusta, miten paljon me rakastamme häntä? Ottamalla käyttöömme kalleimman mitä meillä on: oman elämämme, aikamme, saavutuksemme ja työmme tuloksen. Nämä ovat sitä samaa hengellistä nardusöljyä, jolla Maria voiteli Kristuksen. Tuo öljy kuvaa meidän rakkauttamme Jumalaa kohtaan ja kaikkea sitä, mistä olemme valmiita luopumaan seurataksemme häntä.

Tie lähimmäistemme rakastamiseen kulkee Kristuksen kautta. Meidän on rakastettava häntä kaikesta sydämestämme, voimastamme, jopa enemmän kuin vanhempiamme, perhettämme, sukulaisiamme ja ystäviämme. Vasta tämän rakkauden ymmärtämisen jälkeen me löydämme lähimmäisen rakkauden merkityksen ja vasta silloin se on aitoa ja parantavaa työtä tässä maailmassa.

Sillä hänen rakkautensa meitä kohtaan ei tunne  rajoja. Se on uudenlaista ja syvempää yhteyttä, joka merkitsee luopumista omastamme, uhrautumista rakkaiden puolesta, elämän ja olemassaolomme asettamista kaiken keskiöön. Hän ei vain opeta tai kerro meille meille pelastuksesta, hän antaa meille elämänsä, luopuu taivaalliselta kunniastaan ja niin me saamme kaiken mitä tarvitsemme ja enemmän. Hän antaa ruumiinsa ja verensä, jotta meillä olisi elämä hänessä.

Me täydellistämme tuon lahjan itsessämme viemällä ilosanomaa ylösnousseesta Vapahtajastamme maailmaan. Me otamme eukaristisen lahjan vastaan uskolla, otamme sen vastaan rakkaudella. Meidät lähetetään takaisin maailmaan, kun ilo ja riemu pelastuksesta täyttävät sielumme. Tuon ilosanoman me annamme eteenpäin, koska se on ainoa todellinen ja ikuinen asia tässä maailmassa ja elämässä. Me annamme, koska me rakastamme ja Kristus elää meissä. Me olemme hänen todistajiaan tästä rakkaudesta ja me jäämme tähän maailmaan hänen hyvyytensä apostoleiksi ja papeiksi.

Tiistaina luettiin evankeliumi, jossa kerrottiin viidestä talentista.

Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: 'Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.' Isäntä sanoi hänelle: 'Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan! (Matt 25:19-21)

Myös nämä talentit kuvaavat Jumalan rakkautta ja Herramme armoa meitä kohtaan. Me emme saa kaivaa tuota rakkautta maahan tai pitää sitä vain itsellämme vaan rakastaa tuolla samalla rakkaudella lähimmäisiämme. Mikään asia, joka on lähtöisin Jumalasta, ei käytettäessä kulu tässä maailmassa, vaan enenee, täyttää kaiken ja tekee eläväksi.

Meille annettu ehtoollinen on kuin nuo viisi talenttia. Kun tulemme osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, me saamme papillisen tehtävän toimia tässä elämässä hänen apostoleinaan. Meidät on lähetetty armahtamaan, antamaan anteeksi, rakastamaan ja säälimään lähimmäisiämme. Rakastamaan toisiamme samalla tavalla kuin Jumalakin rakastaa meitä, antamaan itsemme ja toisemme Jumalan haltuun. Kieltämään itsemme ja antamaan oma elämämme rakkauden uhriksi, eukaristiaksi.

Me elämme nyt apokalyptisen odotuksen aikaa. Kuulimme tiistain evankeliumissa, miten tuomio lähestyy ja merkitsee tämän maailman synnin ja kuoleman tuomitsemista. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. (Matt. 24:37-39)

Nooan arkki kuvaa kirkkoamme. Sen kellot varoittavat meitä lähestyvästä tulvasta ja kutsuvat meitä kiireesti arkkiin. Kun lopulta tämän maailman ruhtinas kukistettu, me saamme öljypuun oksan merkkinä pelastuksesta. Silloin me taas palaamme uhraamaan ja kiittämään kaikesta hyvyydestä, joka on tullut osaksemme.

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle, otti kaikkia uhrikelpoisia karjaeläimiä ja uhrikelpoisia lintuja ja uhrasi ne polttouhrina alttarilla. Ja kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, hän sanoi mielessään: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. (1. Moos 8:20-21)

Tie valkeuteen käy pimeyden kautta ja tie iloon murheen kautta. Me valmistaudumme tänään kirkkovuotemme ankarimpaan paastopäivään, suureen perjantaihin. Kun yö on pimeimmillään, on myös valo lähellä, kun toivottomuus on suurinta, on Jumalan armo lähellä. Pian me saamme nähdä jo ilon ensi säteitä ja se lämmittää sieluamme ilolla ja riemulla tässä pimeyden läpitunkemassa maailmassa.

Kiitos, jonka seurauksena elämän suunta vaihtui

Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."

Muutos

Evankeliumi Kymmenestä spitaalisesta puhuu kiitollisuudesta ja kiittämättömyydestä. Se kertoo myös suuresta elämänmuutoksesta ja reagoimisesta siihen. Aluksi tämä kertomus näyttää melko yksinkertaista kokonaisuudelta mutta kun tarkastelemme sitä lähempää voimme huomata sen olevan melkoinen mosaiikki. Siinä on monia pieniä kiinnostavia yksityiskohtia ja muutama suurikin teema.

Parannusihme, joka evankeliumissa tapahtuu, toki muuttaa näiden miesten elämän mutta jääkö muutos vain ulkoiseksi vai tapahtuuko heidän sydämessään jotain suurempaa? Yhden parantuneen miehen elämässä oli kytemässä jotakin ja hän oli heräämässä todellisuuteen, jossa hän oli ensi kertaa vapaa sairauden kahleista. Tämä ilmenee vain yhden asian kautta, hän palasi kiittämään. Paraneminen alkoi ruumiista ja levisi sieluun asti.

Kansan suussa on kautta historian kulkenut erilaisia kertomuksia Jeesuksen ihmeteoista ja niitä kohdanneesta ihmisistä. Kun Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla ihmisjoukot hänen luonaan kävi pieni poika tuomassa nuo tarveaineet. Kerrotaan, että tuo poika oli p. Ignatios Antiokialainen joka eli 100-luvulla. Samarialaisnainen, jonka Jeesus tapasi kaivolla, tunnetaan kirkossamme marttyyri Fotini Samarialaisena, joka viettää muistopäiväänsä 20.3. Entä tämä kiittämään palannut mies? En ole kuullut kuka hän olisi ollut.

Muistan itseni pienenä päivittelemässä kuinka nuo yhdeksän spitaalista eivät palanneet kiittämään Herraa. Nyt huomaan itse kuuluvani tuohon enemmistöön, joka osaa pyytää ja vaatia oikeuksiaan mutta joka ei osaa olla kiitollinen juuri mistään mitä on saanut. Me ymmärrämme helposti tämän kertomuksen hyvät ja pahat henkilöt, mutta miksi meidän on niin vaikea omaksua hyvien rooli? Siksi, ettei tuo kertomus ollut ennuste meidän elämästämme vaan peilikuva meistä tällä hetkellä, että pyrkisimme tekemään elämässämme muutoksen. Se on meille peili, jotta meistä löytyisi niin paljon elämänhalua, että olisimme valmiita kävelemään ulos tältä hautausmaalta.

Hengellinen elämä on aktiivista kääntymistä Jumalan puoleen. Ellemme käänny kymmenen spitaalisten tavoin yhä uudelleen Jumalan puoleen, meidän ei myöskään pidä odottaa mitään itsellemme. Kilvoituksemme vaatii kärsivällisyyttä ja toivomme panemista Jumalaan.

Ketkä ovat tervetulleita ihmeiden maailmaan?

Evankeliumi kertoo kahdenlaisesta terveydestä: sellaisesta, joka koskee ruumistamme ja sellaisesta, joka koskee sieluamme. Yhdeksän miestä saivat ruumiin terveytensä takaisin ja vain yksi sai sekä sielun että ruumiin terveyden. Jeesus ihmetteleekin eivätkö kaikki parantuneetkaan. Vaikka Jeesus paransi nämä miehet sairaudestaan, vain yksi heistä oli otollinen ottamaan vastaan terveyden, joka vaikuttaisi koko hänen olemukseensa. Nuo yhdeksän muuta saivat terveytensä takaisin mutta oliko tuolla paranemisella merkitystä, jos he heti palasivat maalliseen elämäänsä?

Me varmasti myös huomaamme evankeliumin erikoisen järjestyksen. Mies sai fyysisen terveytensä takaisin eli Jeesus paransi hänet. Mutta pelastuksesta osalliseksi hän tuli vasta silloin, kun hän palasi kiittämään ja ylistämään Jumalaa tästä tunnusteosta. Tämä tarkoittaa sitä, että miehen parantuminen ei ollut lopputulos vaan se oli alkupiste, josta kasvaminen vasta alkoi. Hän aloitti uuden elämänsä kiittämällä Junalaa laupeudesta jota hän oli saanut.

Ja kaiken lisäksi tämä ainoa kokonaan parantunut oli samarialainen. Se on muistutus meille siitä, ettemme turvaisi siihen, ketä me olemme ja mitä olemme tehneet, vaan ymmärtäisimme itsemme tämän maailman viimeisimpänä, joka on pelastuksen ansainnut. Samarialaiset esiintyvät usein Jeesuksen opetuksessa ihmisinä, jotka ottivat hänet vastaan ilman ennakko-oletuksia kokonaan ja täydestä sydämestään. He olivat halveksittuja eivätkä kuuluneet valittuun kansaan. Mutta heidän erityisyytensä oli siinä, että he olivat alastomina Jeesuksen edessä ja valmiita suureen elämänmuutokseen.

Joskus mietimme miksei meidän aikanamme tapahdu ihmeitä. Uskon itse, että ihmeitä tapahtuu paljon mutta oman asenteemme vuoksi niitä ei tapahdu meille. Ne katoavat järkeilyyn ja epäuskoon sekä siihen, ettemme osaa ottaa niitä vastaan tai pyytää niitä. Me koemme paljon erilaisia sattumuksia, parantumisia, onnenpotkuja, jotka saattavat jopa ylittää evankeliumissakin esitetyt ihmeet, mutta ne eivät ole meille ihmeitä vaan sattumaa. Oleellista ihmeessä on se, että ymmärrämme tuon lahjan olevan Jumalan pelastavaa johdatusta. Olisiko Talvisodan ihmeestä tullut jotakin suurempaa, jos olisimme ymmärtäneet sen tapahtumat Jumalan suojeluksena ja johdatuksena, en tiedä. Oleellista on kysyä, että miten se muutti elämäämme, herättikö se sydämemme ylistämään Herraa?

Olisiko sairauden jatkuminen koitunut noiden yhdeksän miehen pelastukseksi? Vaikka miehet kokivat parantumisen ja he saivat käytännössä kaiken menettämänsä takaisin, niin silti jotakin keskeistä puuttui. Heidän sielunsa ei herännyt vaan jatkoi untaan. Ihmeellä ei kuitenkaan olisi toivottua vaikutusta, koska ihmisen kääntymistä se ei ainakaan takaa. Mutta täsmälleen päinvastaistakin on käynyt.  Kreetan Haniasta on kotoisin yksi viimeisimmistä pyhistämme, NikeforosSpitaalinen (1890-1964) joka sairasti koko elämänsä spitaalia eli lepraa eli Hansonin tautia. Tuo sairaus ei estänyt hänen kilvoitteluaan vaan pikemminkin teki siitä entistä otollisempaa. Sen vuoksi häntä on verrattu vanhurskaaseen Jobiin, joka kiitti Herraa kaikesta mitä oli saanut ja kokenut.

  

Uskosi on sinut pelastanut. Mitä kiitollisuus on?

Kiitollisuuden ydin on siinä, että ymmärrämme Jumalan tulleen ihmiseksi rakkaudesta meitä kohtaan. Hän on voittanut ristinkuolemallaan kuoleman ja antanut meille iankaikkisen elämän. Millään muulla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Siitä syntyy kiitoksemme ja tarkoituksemme tässä elämässä.

Kiitollisuus on Jumalan rakkauden sisäistämistä kun ymmärrämme kuinka armollinen ja kärsivällinen Herra on ollut meitä kohtaan.  Se on kiitollisuutta omasta olemassolostamme ja kaiken kauneuden näkemisestä luomakunnassamme. Kiitollisuutta turvallisuudesta, hyvinvoinnista, taiteesta, kulttuurista, jne.  Kiitollisuutta vanhemmistamme, sukulaisista, ystävistä. Kiitollisuutta tästäkin kirkosta ja tästä eukaristiasta.

Kiitollisuus on asenne omaan elämään. Olla kiitollinen, siitä mitä meillä nyt on ja tunne siitä, etten yksinkertaisesti tarvitse enempää. Minun elämäni ei muutu paremmaksi eikä onnellisemmaksi vaikka saisinkin jotakin lisää itselleni. Minulla on kaikki mitä minä tarvitsen ja kaikki on nyt hyvin. Minä en tule saamaan lisää onnea vaikka jotakin saisin lisää. Kaikki riippuu nyt vain siitä ymmärränkö tämän asian ja sisäistänkö sen. Tyytymättömälle mikään ei riitä.

Kiitollisuus on pysähtymistä ja oman tilanteen hahmottamista ja ymmärtämistä. Ei kannata elää elämää lyhyellä tähtäimellä päivästä toiseen vaan pyrkiä näkemään elämä kokonaisuutena, johon kuuluu onnistumisia ja epäonnistumisia. Tämän näkeminen edellyttää hiljentämistä, hiljentymistä ja pysähtymistä, muuten kaikki lipuu ohitsemme.

Kiitollisuus kertoo myös nöyryydestä. Minä en pärjää yksin vaan tarvitsen sinun apuasi omassa elämässäni. Minä olen riippuvainen toisesta ihmisestä ja ennen kaikkea Jumalasta. Kiitollisuus on myös toisinpäin ajateltuna sitä, että teemme lähimmäisemme osalliseksi saamastamme lahjasta. Me jaamme sen hänen kanssaan ilman, että menettäisin itse mitään tästä.

Syvin kiitollisuuden aihe on siinä, kuinka synnitön ja puhdas Jumala ottaa vastaan syvästi itsensä tahraaman syntisen. Ja kun hän ottaa vastaan tämän syntisen, hän parantaa hänet ja lähettää takaisin terveenä ja kaiken anteeksi saaneena. Tätä Kristus itse asiassa teko koko ajan kun hän mm. aterioi syntisten parissa.

Kiitos siitäkin, mistä en osaa kiittää!

Kiitämmekö Jumalaa vain sellaisista asioista, joita itse olemme halunneet ja josta koemme olevan hyötyä meille? Manipuloimmeko mieltämme kiittämällä Jumalaa? Hyvä, että Jumala huomasi että minä todellakin tarvitsin sitä asuntoa ja että hän huomasi antaa sen minulle! Siinä tapauksessa olemme kovin kaukana Jumalan tuntemisesta. Kiittäessämme me ikäänkuin kerromme Jumalalle, että hän on nyt toiminut oikein ja tässä kiitos asiasta. Kiitämme Jumalaa siitä, että hän täytti meidän tahtomme.

Emme kiitä vain hyvästä vaan jokaisesta vastoinkäymisestä joka tulee osaksemme. Me emme tiedä mikä meille loppujen lopuksi on hyväksi ja Jumala on ainoa joka näkee elämämme kehdosta hautaan tietäen mikä on meille hyväksi. Monet ongelmat ovat kääntyneet meille siunaukseksi jos osaamme ymmärtää ne oikein. Erehdyksemme saattavat kasvattaa meissä nöyryyttä. Epäonnistumiset taas kasvattaa luottamustamme Jumalaan.

Parannusihme antaa näille miehille mahdollisuuden päästä eroon synnin kahleista ja siten me voimme samaistua heihin omien syntiemme määrässä. Vaikka synti on halvaannuttanut meidät, se ei ole tehnyt meitä kokonaan toimintakyvyttömiksi. Tämän vuoksi me tarvitsemme katumuksen sakramenttia.  Katumuksella me ilmaisemme Jumalalle sen että me haluamme kääntää elämämme oikeaan suuntaan, pois pahasta ja siihen, että me tarvitsemme ihmettä syntivelkamme tyhjäksi tekemiseen.

Millä lailla kiitokseni olisi otollinen Jumalalle? En kuvittele, että lahjan saaminen johtuu minun hyvyydestäni, koska minä en ole tehnyt maailmassa mitään hyvää. Kaikki hyvä on Jumalan lahjaa meille ja tarkoitettu siihen, että me olisimme hyviä toisiamme kohtaan. Otollinen kiitos Jumalalle on myös sitä, että me jaamme tuon kiitoksen ystäviemme kanssa ja annamme kaiken kunnian siitä Jumalalle. Otollinen kiitos Jumalalle muuttaa meidän elämämme.

Ainoa hyvä asia, jonka synti saa aikaan meissä on tieto siitä, että me tarvitsemme muutosta. Meidän elämämme valinnat luovat tarinan ja tarinan kohokohta on aina muutos juonessa. Millaisen tarinan meidän oma elämämme synnyttää jälkeläistemme muistoissa? Toivottavasti se syntyy valittamisen ja murehtimiseen sijaan kiitoksesta joka johtaa meidät ymmärtämään Jumalan kaitselmuksen elämässämme.