Vahvistusta paaston tielle

Valkeakosken rukoushuoneen alttari-ikoni

Auringon noususta sen laskuun saakka olkoon Herran nimi ylistetty. Hän, joka tomusta nostaa alhaisen, korottaa loasta köyhän asettaaksensa hänet ruhtinasten rinnalle, hänen kansansa ruhtinasten rinnalle (Psalmista 113)



Koko kilvoituksen ydin on muutoksessa, itseemme menemisessä, suunnan vaihtamisessa. Sisimpämme on kuitenkin rakennettu siten, että se vastustaa muutosta ja pyrkii säilyttämään olemassaolevan. Tämä ominaisuus on haitallinen kilvoituksen alkuvaiheessa mutta kääntyy eduksemme, kun olemme kulkeneet matkaamme jokin aikaa.

Tämä on hyvä tiedostaa koska esim. paaston aikana me saatamme lopettaa paastoamisen jo kahden ja kolmen epäonnistumisen jälkeen. Epäonnistuminen on luonnollista ja jopa suotavaa. Minkä vuoksi me yritämme tehdä paastotessa täydellistä suoritusta vaikka monessa muussa asiassa meille riittää vähempikin? Harva meistä oppi uimaankaan kun ensimmäisellä kerralla veteen astumme.

Toki paasto on otettava siltä kannalta, että me todella yritämme, koska vain silloin voimme onnistua, mutta epäonnistumiset ja lipsumiset ovat osa kilvoittelua. Se opettaa meille ennen kaikkea nöyryyttä ja olemaan turvaamatta pelkästään itseemme. Lipsumiset opettavat olemaan antamatta periksi ja luottamaan armahtamaan Jumalaan. Seuraavassa paastosta olemme taas viisaampia ja voimme yrittää enemmän.

Jos haluat kokeilla tosissasi muutosta elämässäsi, niin käytä siihen aikaa kolmekymmentä päivää. Se on hyvä aika mihin tahansa suurempaan muutokseen - jos sen kestää, on vahvoilla. Kolmekymmentä päivää ja nyt huomio yhteen päivään. Yksi päivä on armollisempi kuin viikko, puhumattakaan kokonaisesta vuodesta.

Ei kannata yrittää voittaa kerralla koko maailmaa vaan elää paastoa vain päivästä päivään. Näin asia on myös katsoessamme isoa kuvaa: Me pystymme elämään vain päivän kerrallaan. Paasto ei pääty ennen kuin jokainen yksittäinen päivä on eletty. Mitä paremmin elämme tuon yhden päivän sen paremman kokonaisuuden muodostamme.


Päivänkierto kuvana elämästämme

Jokainen yö kuvaa kuolemaamme. Päivän päättyminen on kuin pienoiskoossa kuva meidän elämämme päättymisestä. Johannes Krysostomos kysyykin, kuka on meille luvannut huomisen päivän. Kirkon iltarukouksissa luetaan lopuksi Johannes Damaskolaisen rukous, jossa sanotaan: lieneekö tämä vuode jo kuolinsijani vai annatko vielä päivän valaista sieluparkaani?

Vaikka meillä on paljon voimavaroja Herran tahdon täyttämiseen, mutta viime kädessä kaikki riippuu Herramme johdatuksesta ja armosta. Herran tiet todellakin ovat tutkimattomia meille. Monet tapahtumat ja teot, voivat koitua lopulta myös siunaukseksi, kun löydämme niiden kautta nöyrän asenteen Jumalan edessä. Ylpeys väistyy kun opimme näkemään kuinka monin tavoin me olemme erehtyneet ja syyllistyneet omavoimaisuuteen.

Periksi siis ei saa antaa vaikka epäonnistumisia paaston aikana tulisikin. Se on sielunvihollisen voitto kun me lopetamme emmekä enää välitä. Katumus on aina tie elämään.

Jokainen aamu on ylösnousemuksen kuvaus ja uusi päivä antaa meille uuden mahdollisuuden. Kuinka me tämän mahdollisuuden käytämme, osoitammeko olevamme tämän lahjan arvoisia?


Valoisampi elämä

Tee parannus. Älä lupaa tai yritä mitään vaan tee parannus tästä hetkestä alkaen. Älä katsele taaksesi vaan usko, että paras on vielä edessä. Suuntaa mielenkiintosi positiivista päin niin kilvoitus helpompaa kuin jotakin vastaan taisteleminen ja kieltäytyminen. Kun epäonnistut, nouse ylös ja jatka eteenpäin. Taisteluita voit hävitä mutta hiljalleen voitat sodan, kun et vain anna periksi.

Ota elämä haltuusi. Päätä mitä aiot tehdä ja pysy tuossa päätöksessä. Karsi elämästäsi pois turhat ja aikaa vievät asiat ja keskity pelastuksen kannalta tärkeisiin asioihin.

Laita rukouselämääsi kuntoon. Jos olet lipsunut aamu- ja iltarukouksistasi, niin aloita ne uudelleen. Ellet ole koskaan aloittanutkaan, niin pysähdy nyt ja lue edes Herran rukous tai 12 kertaa Jeesuksen rukous. Tee siitä tapa, niin löydät hiljalleen tarkoituksen elämällesi.

Yksinkertaista elämääsi. Opettele sanomaan ei. Kun sanot ei, kunnioitat niitä asioita, joita todella arvostat ja annat niille aikaa. Sano Jumalalle kyllä.

Tunnista elämäsi aikavarkaat: ne eivät aina ole ihmisiä vaan usein rutiineja, joilla tapamme tylsyyttä. Mutta ne ovat kuin huume: niiden virkistävään vaikutukseen jää koukkuun ja erikoisella tavalla niiden piristävää vaikutusta tarvitsee aina vain enemmän ja enemmän. Kunnes ne alkavat tylsistyttämään ja lopulta saavat mielen masentuneeksi ja alakuloiseksi.

Tee jokin hyvää ihmiselle, joka on lähelläsi. Tee se vaikka hampaat irvessä, mutta tee kuitenkin. Jossain vaiheessa hän maksaa sen sinulle takaisin ja se saattaa pelastaa huonon päiväsi. Soita yksinäiselle tai laita hänelle sähköpostia.


Siunattua joulupaaston jatkoa ja voimia kilvoitukseen!

Kuusen alle vai taivaaseen, vastaus kommenttiin

Sain tänään kommentin koskien edellistä blogikirjoitustani:

Hei!
Olen hieman hämmentävässä tilanteessa, sillä uskon vahvistuessa ja muuttaessa sisintäni moni (liiankin moni) asia ympärillä alkaa näyttää aivan turhalta ja tarkoituksettomalta. Monessakaan asiassa, joita maailma pyörittää, ei ole enää mitään tolkkua ja maalaisjärki on katoamassa täysin. Kaikessa myös pitää kehittyä ja olla vain tuloksellinen. Koko ajan vaaditaan oman selustan turvaamista. Minulla on perustyöni, mistä minun tulisi olla äärimmäisen kiitollinen, mutta siinäkin tuntuu, että kaikki muu on oleellisempaa kuin itse työ, mihin olen saanut koulutuksen. Se uuvuttaa. Sitten on liikaa vuosien varrella kertyneitä muita velvoitteita, joista irrottautuminen ei tunnu aivan helpolta. Ne ovat kuitenkin menettäneet merkityksensä. Olenkin jo tehnyt valintoja, mutta tuntuu, että muutosten pitäisi olla radikaalimpia, mutta jotenkin voima ja rohkeus niiden tekemiseen on kateissa. Sydämessäni on palava halu olla avuksi ja palvella Jumalaa ja toisia, mutta tuntuu, että monet vaatimukset lamaannuttavat, enkä saa oikein mistään otetta. Elämä täytyy kyllä elää, mutta halu keskittyä oleelliseen eli Jumalan Sanaan ja tahdon toteutumiseen on valtava. Haluan hidastaa, mutta miksi se on niin vaikeaa. Ehkä vaadin uskossanikin itseltäni liikaa. Muutoksille tulisi toki antaa aikaa ja tehdä niitä vähitellen, pieninä paloina. Niin monen asian näkeminen turhana on hieman pelottavaakin, sillä elämään kuuluu kuitenkin asioita, jotka vain kuuluu hoitaa. Olisi muka kuulla ajatuksiasi ja saada näkökulmia tänne kaiken maallisen turhuuden keskelle.


On siunaus, että elämämme välillä kriisiytyy ja joudumme miettimään elämme kaikkein tärkeimpiä asioita ajatuksella. Kiitos, tämän kokemuksen jakamisesta, toivottavasti se herättää meitä muitakin pohtimaan elämämme olennaisia kysymyksiä!

Tänä päivänä meitä ajetaan yhä vahvemmin riittämättömyyden tunteisiin. Me olemme hyvin hämmentävässä tilanteessa nykyaikana, kun joka asiassa vaaditaan yhä suurempaa omistautumista työelämälle ja tiukempaa taloudellista tehokkuutta. Kaikkea mitataan rahassa ja kyllähän tämä evankeliumi on myös loistava kuva tästä nykyajan ahneudesta!

Samalla myös tasa-arvoisuus on muuttumassa ja yhteiskunnalliset arvot kovenemassa. Köyhien määrä lisääntyy vähitellen eikä yhteiskunta huolehdi heikoimmista samalla tavalla kuin ennen. Toki kaikilla on vastuu omasta elämästä mutta valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuutta kantaa tätä vastuuta samalla tavalla kuin vahvemmilla. Ja kun voimat loppuvat, me näemme näitä perhetragedioita. Aivan huomaamatta yhä suurempi vastuu heikommista on siirtymässä yhteiskunnalta tavallisille ihmisille. Perussuomalaisten ehdotus kehitysavun puolittamisesta ja sen muuttamisesta vapaaehtoiseksi auttamiseksi oli pelottava esimerkki tästä.

Paaston ydin sanoma on muutos. On hyvä arvioida säännöllisesti omaa elämää ja miettiä kuinka hyvin me toteutamme lähimmäisyyttä ja kuinka me omistamme elämäämme Jumalalle. Meillä ei ole kuin tämä yksi elämä, jonka aikana meidän on valmistauduttava iankaikkiseen elämään eikä päivien määrääkään ole meille kerrottu.

Ehkä me pelkäämme liikaa muutosta ja luotamme liian vähän Jumalaan. Jeesus tunsi tämän ja siksi hän vertasi uskoamme sinapin siemeneen ja kertoi vuorten siirtämisestä.

Moni pyhittäjäisä ja -äiti teki aikanaan aikamoisen muutoksen jättäessään kaiken taakseen seuratessaan Kristusta. Jokainen meistä on kutsuttu seuraamaan häntä - tämä on pelottava kutsu, johon vain harva tarttuu. Mutta samalla se on myös pelastava kutsu, koska muuten me vain jäisimme siihen pimeään laaksoon, josta profeetta Jesaja puhuu. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. (Jes 9:1)

Jokaisella on oma kutsumuksensa samalla tavalla kun Jeesuksellakin oli erilaisia opetuslapsia. Toinen meistä on Martta ja toinen Maria, toinen palvelee ja toinen syventyy opetukseen. Rukouksen kautta meidän pitää etsiä tätä omaa kutsumustamme ja olla myös kärsivällisiä siinä muutoksessa, johon meitä kutsutaan.

Ei ole helppoa löytää tasapainoa vanhan ja uuden elämän välille. Toisaalta vanha ihminen meissä vastustaa kaikkea mikä voisi uudistaa ja virkistää hengellistä elämäämme. Tottumus, helppous ja turvallisuus monesti jarruttavat jopa aivan välttämätöntä muutosta, jota elämämme kaipaisi. Mutta monesti se, ettemme tee mitään on huonoin vaihtoehto.

Meidän on huomioitava se ympäristö, jossa elämämme: perheemme, sukumme ja ystävämme. Siksi tuo kehotus ottaa risti ja jättää kaikki taakseen, sisältää myös meille maailmaan jääville kehotuksen arvottaa elämämme uudelleen.

Mikään ei saa olla meille tärkeämpää kuin Kristuksen seuraaminen, vaikka me jäisimme elämään tähän yhteiskuntaan palvelemaan toisia ihmisiä. Valitsemalla Kristuksen, me valitsemme rakkauden ja myötätunnon. Valitsemme uhrautumisen ja palvelemisen.

Muutokset elämässä kannattaa tehdä vähitellen. Tavallisen ihmisen elämässä kuukausi on hyvä aika totuttaa itseään uuteen eikä uusia asioita kannata ottaa elämään kuin yksi kerrallaan. Meillä vuoden vaihde on lupausten tekemisen aikaa, joten kannattaa tämäkin käyttää hyvään. Miten kulunut vuosien sujunut ja mitä voisimme uudesta saada aikaan.

Paasto on oivallista aikaa pohtia elämämme suuntaa ja tehdä siihen muutoksia. Tähän elämään on niin helppo nukahtaa ja antaa kaiken vain mennä ohitse. On aika hiljentyä ja miettiä todella tarkkaan, mikä on olennaista tässä elämässä. Rukouksen kautta me voimme tuoda Jumalan läsnäolon elämäämme.

Jumalansynnyttäjän elämästä saamme hyvän esimerkin tähän pohdintaan. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. (Luuk. 2:19)

Askeesin siemen ohdakkeiden keskellä

"Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon." Tämän sanottuaan Jeesus huusi: "Jolla on korvat, se kuulkoon!"

Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti. Hän sanoi:

"Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.

Askeettisen puutarhan valmistaminen

Olen ollut aina viehtynyt askeettisen elämän ihanteesta. Lapsuuden kodissani äitini maalasi ikoneja ja seinämme olivat täynnä kuvia pyhistä ihmisistä ja tapahtumista. Kiinnostuin pyhien elämänkerroista, niissä erityisesti kiehtoi dramatiikka ja väkivalta. Mietin monesti marttyyrien kohdalla, miten he kerta toisensa jälkeen antoivat periksi tälle elämälle ja olivat valmiita hylkäämään sen iankaikkisen elämän takia. En kyennyt samaistumaan heidän tuskaansa tai kärsimyksiinsä, mutta heidän ehdottomuutensa oli merkillistä. Pyhittäjien kohdalla huomioni kiinnittyi toistuvasti siihen, mitä he menettivät lähtiessään erämaahan ja miten vähän heillä oli tavalliseen elämään liittyviä mukavuuksia ja virikkeitä.

Aikani luettuani ja selailtuani kuvia huomasin, että jotain nuo pyhät olivat löytäneet vaikka sitä ei ääneen sanottukaan. Näiden pyhien elämä oli yksinkertaista, jaloa, puhdasta, luonteen lujuutta vaativaa, vaikeaa mutta hyvin palkitsevaa. He eivät lannistuneet vaikeuksien edessä eivätkä vaatineet rahojaan takaisin. Tajusin hiljalleen, että hengellinen elämä on myös minun ulottuvilla vaikka en marttyyriksi tai pyhittäjäksi päätyisikään. Tiesin löytäneeni pellon, jolle voisi tehdä jotain...

Ei minulle ollut mahdollista omistaa koko elämääni askeettiselle kilvoitukselle ja hengelliselle taistelulle. Jouduin tekemään paljon kompromisseja siinä maailmassa jossa elin ja tyydyin olosuhteisiin, jotka annettiin. Kaikille on kuitenkin Jumalan armosta ja rakkaudesta annettu mahdollisuus hengelliseen kasvuun ja kehittymiseen. Sen vuoksi askeettista elämää piti muokata, ja venyttää omia kykyjä ja mahdollisuuksia vastaavaksi.

Minulla on vahva usko enkä juurikaan epäile Kaikkivaltiaan olemassaoloa - kuinka edes voisin epäillä täydellisen olennon olemassaoloa, kun itse olen niin epätäydellinen. Mutta toisenlaiset epäilykset vellovat mielessäni. Ajalliset houkutukset kietovat sieluni pauloihinsa enkä pidä ikuista autuutta edessäni parempana, vaikka siellä odottaisi rakastava isä. Sain kaikki rikkaudet haltuuni: pyhän jumalanpalveluksen toimittamisen, uhrin kantamisen alttarin edessä kädet kohotettuina, lupauksen pelastuksesta, taidon rakastaa, tehdä hyvää ja siunata koko luomakuntaa.

Ja silti löydän itseni haluamassa jotain pinnallista, ajallista, katoavaa. Arvostan usein ajallisen elämää enemmän kuin iankaikkisia rikkauksia. Tuijotan tuota paratiisin kiellettyä hedelmää ja mietin levottomana saisinko syödä sitä. Ja lopulta päätän taas kerran kokeilla ja sitten syön.

Minä olen sairastunut. Ja sen huomattuani olen kai terveempi kuin koskaan.

Vammoja, varjoja ja epäonnistujia, onko tässä mieltä?

Niin kauan kuin himot kasvavat sielussamme, me emme pääse niiden vaikutuksesta eroon. Huomiota ei pidä kiinnitä vain isoihin ja näkyviin himoihin vaan kannattaa varoa myös niitä pienen pieniä paheita, joita usein väheksymme mitättöminä synteinä. Mikä kavalinta, ne synnyttävät meissä välinpitämättömyyden hengellistä elämää kohtaan.

Taistelu himoja vastaan on loputonta. Vaikka mitä päättäisin, lankean yhä uudelleen samoihin synteihin ja lankeemukseni ovat tulleet kovin tutuksi Jumalalle. Minulla on ristini, jota kannan omien syntini takia. Minä en kanna Kristuksen ristiä vaan omaa ristiäni. Ne synnit selässäni, jotka tuottavat kipua, ovat omia syntejäni ja kärsin aiheesta niiden painosta. Me kärsimme omista synneistämme.

Me kannamme selässämme myös synnin varjoja. Ne ovat anteeksiannettuja syntejä, joiden anteeksiantoa me emme jostakin syystä omaksu emmekä hyväksy. Tässä mielessä me olemme monesti kuin fariseukset, jotka epäilevät Jumalan Pojan oikeutta antaa syntejä anteeksi.

Synnit ovat vammauttaneet sieluamme ja jättäneet siihen arvet. Taivaan enkelit näkevät kaiken puhtaana ja kauniina, koska synti ei vammauttanut heidän silmiään. Me itse tahraamme sinänsä puhtaat asiat himoillamme. Pyhä Maksimos Tunnustaja (580-662) kirjoittaa:

Miksi mieli luopuu siitä mikä on kaiken yläpuolella ja puuhailee kaikkein arvottomampien so. lihan himojen parissa? Syynä on ilmeisesti se, että mieli on ihmisen syntymästä asti ollut tekemisissä lihan himojen kanssa ja on tottunut niihin; sen sijaan se ei vielä ole saanut täydellistä kokemusta Hänestä, joka on kaikkein korkein ja kaiken yläpuolella. Mutta jos kilvoittelemme sinnikkäästi pidätyksen nautinnoista ja mietiskellen hengellisiä asioita, saamme mielen vähitellen eroon lihan himoista. (Rakkaudesta 3:72)

Joskus tuntuu turhalta rukoilla kun tietää, ettei tästä päivästä tule synnitöntä ja palaan illalla Herrani eteen jälleen epäonnistuneena. Ryvetyn ja vaikka teen lupauksia Herralle, en kykene pitämään niitä. Synnin tuhoava voima kuluttaa. Tuo kipu ja tuska, jota jatkuvat epäonnistumiset aiheuttavat, koettelevat meidän kärsivällisyyttämme. Mutta kun me emme anna periksi, me vahvistumme. Tässäkö on sitä marttyyriutta josta lapsena luin? Pysyä uskollisena kaikesta huolimatta ja odottaa kärsivällisesti.

Jokainen askel pois päin synnistä ja kuolemasta, on askel kohti elävää lähdettä, Jumalaa. Ja jokainen askel kohti hyvää on yhä kauemmas synnistä.

Taisteluun Jumalan kanssa

Näin marttyyrien tarinasta sen, kuinka heille olennaista oli kiinnittää katse iankaikkiseen elämään ja suhteuttaa asiat siihen. Mikäli tämä näkymä olisi jäänyt syntymättä heidän mieleensä, he olisivat kaiketi antaneet periksi. He tuskin edes miettivät koko asiaa, koska heidän tilanteensa oli hyvin poikkeuksellinen. Kun pitää katseen tarkennettuna ajallisen sijaan iankaikkisessa, on helpompi arvioida tämän elämän haasteita ja ylläpitää toivoa ja kärsivällisyyttä vaikeuksien edessä.

Siksi tähän valmistautuessamme meidän on taisteltava syntiä vastaan, vastustettava pientäkin kiusausta ja houkutusta. Pienilläkin asioilla on merkitystä. Häviäminen pienelle kiusaukselle on kuin virus, se hiljalleen heikentää ja lisääntyessä se saattaa voittaa meidän ruumiimme. Pienen kiusauksen voittaminen vahvistaa suurempaa kiusausta varten. Käännä katseesi hyvään. Tee hyvää, se vahvistaa sinua pahaa vastaan.

Himon kitkeminen sielusta voi myös olla kivuliasta. Monesti me hellimme himoamme ja pidämme niistä huolta. Ne kyllä tyydyttävät meitä, koska tämän elämän turhuuden keskellä ne antavat meille tarkoituksen olla olemassa. Tuo tarkoitus ei kestä iltaan asti, mutta monesti se riittää meille. Juominen, syöminen, viihde, ovat jotain sellaista, jota me haluamme. Kun me kyllästymme näihin, ne haluamme vähän enemmän ja vähän vahvempaa, parempaa ja kovempaa... jossakin vaiheessa halumme muuttuu yksityiseksi ja sitten salaiseksi.

Himojen tyydyttäminen on mahdotonta, ne heräävät aina uudelleen kuin jano. Vaikka me saisimme sen kaivon omaksemme, josta voisimme himomme tyydyttää, se ei siltikään riittäisi meille. Ja vaikka himoa voi hetkellisesti tyydyttää, koko olemuksemme tulee levottomaksi, koska tuo rikkakasvi vie maan ja valon kaikelta muulta.

Valinta kerrallaan

Kaikilla valinnoillamme pitäisi olla jokin tarkoitus, jokin päämäärä mihin me tähtäämme. Ja teemme niin usein huonoja valintoja, tarpeettomia valintoja, jotka eivät johda mihinkään. Toki näitä elämään mahtuu eikä se haittaa, mutta kun niistä tulee tapa, alkaa elämämme soljua pois käsitämme. Aikamme on hyvin rajallinen tässä elämässä ja mieluusti me ymmärrämme, että kaikella olemisella ja tekemisellä voisi olla jokin tarkoitus.

Vaikka meilläkin sielumme pellossa paljon himojen rikkakasveja, Herra silti viljelee sinne pyhiä sanojaan. Vaikka hän näkee, että suuri osa siemenistä hukkaan, hän ei silti lopeta kylvämistä. Vaikka hän tietää, että monet meissä kasvaneet himomme kuristavat ne hengiltä, hän silti arvossaan antaa meille mahdollisuuden. Jumalalle jokainen pelto ja kylvö ovat tärkeitä.

Pyhä ohjaajavanhus Porfyrios käskee olla kastelematta rikkakasveja. Mitä hän tällä tarkoittaa? Sitä, että kanavoimme kaiken kasteluveden kukille emmekä anna elämän mahdollisuutta sielumme himoille. Ilman Kristusta me emme mahda himoille mitään. Ei vahva päätös tai muukaan auta meitä pakoon. Risti on ainoa asia, jota paha karttaa ja pelkkää, se on ainoa ase Kristuksen nimen kanssa joka meitä auttaa.

***

Tuo siemen, jonka sieluuni kylvit, tekee minut eläväksi. Se saa sielussani puhkeamaan suuren rehevän puun, joka antaa suojaa. Sinun sanasi, siemen, on merkki elämästä, johon panen toivoni. Tiedän, että kasvamiseen menee aikaa, mutta minua lohduttaa se, että jonakin päivänä tiedän puun kasvaneen isoksi ja voimakkaaksi. Samalla tavalla kuin taivasten valtakunta kasvaa täyteen kukoistukseensa, kun Jumala tulee pyhittämään kaiken.

Ja kaiken pyhittäminen tarkoittaa sitä, kun elämän henkäys käy läpi aistillisen ja hengellisen maailman ja kaikki muuttuu pyhäksi ja ikuiseksi. Kaikki hyvä mikä minussa on kasvanut, tulee löytämään autuuden ja osansa Jumalan tykönä, mutta kaikki se paha, jota olen sielussani kasvattanut, kerätään yhteen ja poltetaan. Jos olen pelkkää pahaa, ei minusta jää mitään jäljelle. Kaikki hyvä, kaikki armo on saanut minussa aikaan, on minun todellista ihmisyyttäni, suuruuttani tai mitättömyyttäni, ja sellainen minä olen kuoleman jälkeen.

Siemen on kylvetty sieluuni ja aurinko paistaa. Suoko maa kosteutta kaikille niille hyville aikeille, joita olen valmistanut ja kasvavatko ne kauniiksi puiksi? Voiko himojen ohdakkeet lopulta estää sitä kylvöä, jonka Herra teki sieluuni? Ei, kylvö kasvaa ja vahvistuu Pyhässä Hengessä eivätkä himot kykene kukistamaan niitä. 

Luomakunnan moninaisuuden päivänä

Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälistä luonnon monimuotoisuuden päivää. Se ei ole Suomessa virallinen liputuspäivä mutta hyvä muistutus meille jokaiselle luomakunnan merkityksestä oman hengelliselle elämällemme. Meidän isämme, ekumeeninen patriarkka Bartholomeus on ansiokkaalle tavalla tuonut esille kirkkomme ekologista ajattelua koko kristikunnassa ja hänen opetuksensa ekologisesta kriisistä on otettu vastaan suurella arvostuksella ja kunnioituksella.

Kävin viime lauantaina kertomassa ortodoksisen kirkon ekologisesta ajattelusta Studium Catholicumissa, jonka aiheena oli Ekumeeninen ekoteologia. Luterilaista opetusta paikalla edusti TM Panu Pihkala ja katolista kirkkoa Gabriel Salmela dominikaanien sääntökunnasta.

Omana erityisaiheenani oli tällä kertaa ekologinen kriisi luostarielämän näkökulmastani pohdin mm. millaisia ratkaisumalleja ja näkökulmia askeettinen opetus antaa ekologisen kriisin ratkaisemiseen. Miten pyhän Maksimos Tunnustajan opetus auttaa meitä ymmärtämään ekologisen kriisin asettamista haasteita.

Tämä aihepiiri on minulle rakas koska tein v. 2000 graduni ekoteologiasta otsikolla Pyhyyden läsnäolo luomakunnassa. Kontekstuaalis-hermeneuttinen tutkielma Maksimos Tunnustajan logos-teoriasta mallina ekologisen kriisin ratkaisemiseksi. Esittelin seuraava tekstin paikalliselle kuulijakunnalle.


Luostariliike ekologisen kriisin ratkaisumallina

Kautta vuosisatojen luostarien merkitys on ollut erittäin suuri ortodoksisen kirkon  opetukselle. Toisaalta, mitä muitakaan voisi syntyä tilanteesta, jossa ihminen jättää maailmallisen elämän ja omistaa kaiken aikansa ja voimansa hengelliselle elämälle ja on valmis luopumaan kaikesta uskonsa tähden.

Tänään otan ekologisen kriisin lähtökohdaksi askeesin ja luostarielämän, koska siinä kiteytyy ortodoksisen kirkon käsitys luonnonsuojelusta ja ratkaisusta ekologiseen kriisiin. Käytän tässä esityksessä tukenani kahta kirkkomme askeetikkoa, joista toinen on pyhä Maksimos Tunnustaja 600-luvulta, jota pidetään yhtenä suurimmista opettajista itäisellä puolella. Toinen on vanhus Efraim Filotheoslainen, joka on syntynyt v. 1927 ja on edelleen elossa. Hän on erityisesti korostanut rukouksen ja askeesin merkitystä kaikissa elämäämme koskevissa haasteissa.

Minkälaisia ratkaisuyrityksiä olemme tähän vuoteen mennessä nähneet ekologiseen kriisiin? Ainakin hyvin monia teknisiä ratkaisuja. Monet niistä ovat hyviä ja tulokset ovat olleet vaikuttavia. Samalla on kiristetty myös lainsäädäntöä ja esim. ympäristöpäästöjä on saatu vähennettyä merkittävästi. Uskallan  väittää, että monet tähän asiaan liittyvät kysymykset saavat vastauksensa vasta askeesin ja kilvoittelun näkökulmasta. Jos haluamme kuulla mitä ortodoksinen kirkko ajattelee ekologisen kriisin ratkaisusta, kannattaa kiinnittää huomiota siihen elämänihanteeseen, jota luostarissa pyritään elämään todeksi.


Askeesi ja kilvoittelu

Luostarissa tarkoitus on hylätä maailmallinen ja ottaa vastaan hengellinen. Miettiä mikä on oman nautinnon ja itsekkyyden sijaan Jumalan tahto ja kuinka se parhaiten olisi toteutettavissa. Tätä työtä kutsutaan kilvoitteluksi, jolla tarkoitetaan rukousta, jumalanpalveluksia, kuuliaisuustyötä, paastoamista, valvomista, hengellistä ohjausta ja ohjattavana olemista.

Askeesin päämäärä on Maksimos Tunnustajan mukaan ihmisen vapautuminen himoista. Himo on ihmisen epäterve asenne, josta syntyy varsinainen synti tai synninteko. Maksimos kuvaa himoja seuraavasti: Himo on sielun luonnonvastainen mielijohde; se on joko järjetöntä kiintymystä toiseen ihmiseen tai johonkin aistittavaan asiaan tai mieletöntä vihaa jotakuta ihmistä tai jotakin asiaa kohtaan. Tällaista järjetöntä kiintymystä on esimerkiksi rakkaus ruokiin, sukupuolinautintoihin, katoavaan kunniaan tai johonkin muuhun ajalliseen tai niiden lähteeseen.

Päämäärämme on siis Maksimoksen mukaan himottomuus, apatheia. Maksimos jatkaa: Paasto, ruumiillinen työ ja valvominen pitävät intohimon aisoissa, kun taas vetäytyminen yksinäisyyteen, hengellinen tutkiskelu, rukous ja palava rakkaus Jumalaan heikentävät intohimon ja lopulta hävittävät sen tyystin.

Pahaa ei ole ruoka vaan vatsanpalvonta, ei lasten siittäminen vaan haureus, ei raha vaan rahanhimo, ei kunnia vaan kunnianhimo. Maksimoksen mukaan himot sekoittuvat sinänsä luonnollisiin ja viattomiin asioihin. Hän vakuuttaa, ettei Raamattu kiellä meiltä mitään, minkä Jumala on antanut käyttöömme. Ainoastaan kohtuuttomuus on kielletty.

Oletukseni on se, että ekologinen kriisi on ihmisen himoihin ja syntiin liittyvä ongelma. Sen vuoksi tämän kriisin ratkaisu on ihmisessä ja hänen katumuksessaan. Meissä itsessämme on monia epäkohtia, jonka vuoksi koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä (Room. 8:22). Askeesi ja kilvoittelu kasvattavat meistä näitä Jumalan lapsia, jotka voivat vaikuttaa positiivisesta luomakunnan pelastukseen.

Askeettinen elämäntapa ei koske vain luostareita vaan jokainen kristitty on velvollinen soveltamaan sitä omassa elämässään. Luulen, että nämä Maksimos Tunnustajan ajatukset askeesista, auttavat meitä paremmin ymmärtämään sen problematiikan, johon olemme joutuneet suhteessa luomakuntaan. Monet ekokriisin syyt löytyvät ihmisen synnillisessä asenteesta luomakuntaa kohtaan ja samalla ratkaisu voi löytyä myös sitä kautta.


Paastoamisen perinne

Yksi ortodoksisen kirkon tunnuspiirteitä on paastoaminen. Kirkkovuodessa ei juurikaan ole tavallisia arkipäiviä vaan useimmiten eletään joko paaston tai juhlan aikaa. Mitä suurempi juhla sen pidempi paasto ja jälkijuhla. Paastoaikoja on vuodessa on useita: viikoittain on kaksi paastopäivää keskiviikko sekä perjantai ja  vuodessa on neljä pidempää paastokautta.

Ruokapaasto on olennainen osa hengellistä kilvoittelua. Se ei merkitse vain ruuan vähentämistä vaan myös ruuan vaikutusten arviointia. Eläinkunnalle annetaan lepo paaston aikana, koska silloin on kiellettyä käyttää ruokavaliossa eläinkunnan tuotteita. Kirkko suhtautuu negatiivisesti sellaiseen tehotuotantoon, joka aiheuttaa ylimääräistä rasitusta ja kärsimystä luomakunnalle. Usein tämän tehotuotannon taustalla on voittojen optimointi luonnon kustannuksella ja siten se on lähellä ahneutta.

Voiko paastoaminen olla yksi ratkaisu ekologiseen kriisiin? Näin uskon. Paastoaminen ei merkitse pelkästään syömisen rajoittamisesta vaan pikemminkin kyse on omaan itseensä menemisestä. Kun muistamme, että kristilliseen paastoon liittyy olennaisesti hengellisen elämän rikastuttaminen rukouksen ja hengellisen kilvoituksen myötä, voimme ymmärtää millaista uudistumista meidän sielullemme tarjotaan. Kun liitämme paastoon vielä lähimmäisen rakkauden, myötätunnon, auttamisen ja heikommista huolenpitämisen, me olemme lähempänä kestävää elämäntapaa.

Paastoon liittyy siis käytännöllisiä ja hengellisiä asioita mutta myös psykologisia ja terapeuttisia asioita. Paasto on pitkälti tutustumista omaan itseen ja omaan Luojasuhteeseen. Monen luostarikilvoittelijan mielestä suhteemme lähimmäiseen on ratkaiseva pelastuksemme kannalta ja siksi paaston aikana lähimmäinen on huomioitava myös tekojen kautta.

Paastoaminen ja yleensä askeesi ovat myös omien rajojen löytämistä ja niiden muokkaamista. Paasto kutsuu meitä keskittymään pelkästään oleelliseen ja vapautumaan piintyneistä tavoistamme. Me tyydymme ja totumme helposti ylellisyyteen ja menetämme helposti suhteellisuuden tajumme sen suhteen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Askeesin tarkoitus on löytää kulutuksen rajat ja oppia tyytymään välttämättömään. Meillä on halumme ja meillä on tarpeemme: se mikä on välttämätöntä ja mikä on ylimääräistä.


Jeesuksen rukous

Luostarien tärkein tehtävä on rukoilla maailman pelastuksen puolesta. Onko tällä juurikaan tekemistä ekologisen kriisin kanssa ja voiko siitä löytyä mitään näkökulmaa ongelmaamme? Vastaus on yksinkertainen: jos uskomme, että ekologisella kriisillä on hengellinen ulottuvuus, rukous on ainoa asia, joka siinä voi auttaa. Uskon, että tämän kriisin yksi suurimmista syistä on siinä, että me olemme menettäneet yhteytemme Luojaan ja sitä kautta luomakuntaan. Tämän yhteyden me voimme korjata pelkästään opettelemalla uudelleen rukoilemaan.

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Tämän rukouksen myötä tuhannet pyhät ovat löytäneet autuuden Jumalassa. Tämä rukous on nimeltään Jeesuksen rukous ja sen pituus hieman vaihtelee kilvoittelijasta riippuen. Rukouksen juuret ovat evankeliumissa ja erityisesti niissä kohdissa, jossa Jeesus tulee parantamaan sairaita, jotka huutavat Herra armahda!

Onko näin lyhyellä rukouksella sitten merkitystä?

Jeesuksen rukouksen tarkoitus on herättää syvää katumusta, joka tarkoittaa käytännössä mielenmuutosta, metanoiaa. Mielen muutoksen tarkoitus on  järkyttää maailmallisia uskomuksiamme, nähdä nykyinen elämäntapamme tuhoon vievänä ja avata meille tie kohti pelastusta. Luulen, että tästä on syvimmillään kysymys ekologisessa kriisissä. Todellinen muutos ei tapahdu teknologisen ratkaisun kautta vaan ihmisen asennemuutoksesta.

Rukouksen hedelmiä ovat herkkyys ja vastuuntunto. Kun rukouksen seurauksena mielemme on taipuvaisempi havaitsemaan roolimme tämän kriisin synnyssä, me kykenemme syvemmin myös kantamaan siitä vastuuta. Ilman syyllisyyden kokemusta ei voi olla vastuutakaan.

Oman synnillinen tilan havaitseminen ja katumuksen ymmärtäminen on kaiken alku hengellisessä elämässä. Ellei meillä ole realistista näkemystä omasta lankeemuksestamme, me emme kykene ottamaan takaisin sitä tehtävää, joka meille paratiisissa annettiin, viljellä ja varjella tätä luomakuntaa (1. Moos. 2:15). Herääminen ja katumus ovat kaiken ydin. Me usein yritämmekin liikaa muuttaa toisia ihmisiä emmekä ole valmiit kantamaan vastuuta itse.

Mikä sitten on rukouksen päämäärä tässä maailmassa? Athos-vuoren vanhus Efraim Filotheoslainen vastaa meille: Lopulta rukous johtaa sinut tilaan, jossa näet luomakunnan sanomattomassa kauneudessa; kun sielusi pyhittyy tuon rukouksen kautta, näet luonnon uppoutuneena sanomattomaan iloon. Koko luomakunta rukoi­lee silloin kanssasi.

Rukous herättää meissä herkkyyttä näkemään luomakunnan suuri arvo ja kauneus. Tämän hengellisen heräämisen myötä me emme yksinkertaisesti voi hyväksikäyttää, saastuttaa ja tuhota elinympäristöämme. Kun liitämme tämän ekologisen huolenpidon kaikkeen seurakunnalliseen työhömme, me tulemme myös valinneeksi ratkaisuja, jotka säilyttävät tämän kauneuden myös jälkipolvimmekin.


Uhri: Yksinkertainen elämä ja paastoaminen

Mitä kaikkea uhri merkitsee ja voisiko siinä olla yksi näkökulma ekologisen kriisiin?

Luostarielämässä karsitaan kaikki turhat ja maailmalliset asiat ympäriltämme, että voisimme keskittyä ottamaan vastaan Kaikkeuden kuningasta. Jokainen luostariin lähtevä jättää kaiken entisen taakseen, kuolee maailmalle ja siten antaa suuren uhrin aloittaessaan kilvoittelun.

Uhriin ja uhraamiseen liittyy olennaisesti se, että me joudumme tinkimään jostakin. Uhri ei ole sellainen asia, jonka me annamme siitä, mikä on meille ylimääräistä vaan siitä, mikä on meille tarpeellista. Uhri on aina merkki epäitsekkyydestä ja luopumista omasta itsestämme, saadaksemme jotakin suurempaa tilalle. Me emme uhraa Jumalalle jotain halpaa tai huonokuntoista vaan tingimme jostakin antaaksemme parasta. Uhrin olennainen osa on vapaaehtoisuus ja halumme antaa uhri. Sitä ei voida vaatia väkisin samoin kuin ei rakkauttakaan.

Vanhassa testamentissa uhri merkitsee sitoutumista, liittoa, pääsyä parempaan, turvaa ja luottamista. Kyse ei ole niinkään luopumisesta tai tinkimisestä, sillä nämä molemmat asiat esiintuovat meissä piilevän itsekkyyden. Aabraham oli valmis uhraamaan Iisakin vaikka menettäisi siten ainoan poikansa. Se merkitsi liittoa Jumalan kanssa ja äärimmäisen vahvaa uskoa Herraan. Ilo ja luottamus täytti Aabrahamin, kun hän sai poikansa takaisin. Antaessamme omastamme Luojallemme, me saamme sen monikertaisena takaisin ja opimme suhtautumaan siihen oikein.


Itsensä kieltäminen ja Kristuksen tahto

Kuten jo alussa totesin, askeesi on kadonneen ihmisyyden etsimistä. Se on paluuta siihen paratiisilliseen tilaan, josta me olemme karkotettuja lankeemuksemme tähden. Ihminen on kuitenkin kutsuttu palaamaan siihen kunniaan, johon hänet luotiin. Sen vuoksi Kristus syntyi ihmiseksi maailmaan ja siksi meidät on kutsuttu seuraamaan häntä ja antaman itsemme ja koko elämämme hänelle rakkauden uhrina. Siksi katumus on olennainen osa kilvoittelua.

Jo aiemmin mainittu vanhus Efraim Filotheoslainen on todennut: Kuuliaisuus on elämä, tottelemattomuus kuolema. Lankeemuksen keskeinen osa oli tottelemattomuus Jumalan käskyjä kohtaan. Juuri tämä tottelemattomuus on edelleen se keskeinen syy, joka ekologisen kriisin taustalla vaikuttaa. Kapinoiminen, oman edun tavoittelu ja nautinnonhalu vievät meitä yhä kauemmas paratiisista ja viivyttää luomakunnan pelastusta.

Kuuliaisuus merkitsee myös tosiasioiden tunnustamista. Me olemme tässä tilanteessa, jossa koko luomakunnan monimuotoisuus on vaarannettu ihmisen ahneuden takia. Kuuliaisuus ei ole kaikkien hyve ja osa meistä edelleen uskoo, että kapinoimalla vallitsevia olosuhteita vastaan, ongelmaa ei edes ole. Lämpeneekö ilmasto vai ei, onko kasvihuonepäästöillä vaikutusta siihen?

Nöyryyden kautta me voimme ymmärtää, että meidät on asetettu varjelemaan luomakuntaa. Se merkitsee omista eduistamme tinkimistä ja sen miettimistä yhä uudelleen, mitä me oikeasti tarvitsemme elääksemme. Onko yhteiskunnassamme vaadittu kulutuksen ihanne sitä todellista elämää, johon meidät on kutsuttu?

Itsensä kieltäminen tarkoittaa syvimmillään oman langenneen ihmisluontomme hylkäämistä ja pukeutumista uuteen kirkastettuun ihmisyyteen. Kirkon ajattelussa kerrotaan uudesta Aadamista, Kristuksesta, joka kirkastaa ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ihmisyyden. Kun meidät kasteessa riisutaan tästä vanhasta ihmisyydestä, me puemme yllemme Kristuksen ja saamme ristin ja valkoisen kastepuvun.


Kirkastuva ja pyhittyvä luomakunta

Maailma on luotu hyväksi ja kauniiksi järjestykseksi. Se luotiin rakkaudesta ihmistä kohtaan ja Jumalan kunniaksi. Ihminen sai luomisen yhteydessä erityistehtävän, sillä hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on kutsuttu luomisessa kirkastamaan itsessään Jumalan kuva ja kasvamaan kohti Jumalan kaltaisuutta. Tämä kehotus on olennainen osa ekologisen kriisin ratkaisussa. Jumalan kuvaa meissä mm. järki, vapaus ja ilo, onnellisuus ja vastuu. Jumalan kaltaisuutta taas hyvyys, rakkaus, myötätunto, sääli, nöyryys ja kuuliaisuus. Nämä hyveet ovat meissä piileviä kykyjä, jotka me saamme askeesin kautta.

Luomakunnan pelastuminen ja kirkastuminen ei ole vain eskatologiaa. Jumalan armo ja kirkkaus on jo tullut useasti ihmisten osaksi. Ylistävät enkeljoukot Beetlehemissä, Kristuksen kaste Jordanilla, Herran kirkastuminen Taaborin vuorella, Pyhän Hengen vuodattaminen Helluntaina. Armo ja kirkkaus tulevat tähän aikaan ja valaisevat silmämme, jotta me kuulisimme ja seuraisimme Kristusta.

Tämän salaisen kirkkauden vuoksi luomakunta on nähty kontemplaation kohteena. Maksimos Tunnustajan mukaan jokainen luotu sisältää logoksen eli sanan siemenen, jonka se on saanut luomisen yhteydessä. Tämä logos merkitsee jokaiselle luodulle sidettä Luojaansa ja ainutlaatuista arvoa tässä maailmankaikkeudessa. Tämän logos-teorian taustalla on Johanneksen evankeliumin alkusäkeet, jossa Jumala luo Sanallaan maailman ja kaikki on saanut syntynsä tämän Logoksen kautta.

Maksimos kertoo ajatuksestaan: Jumalan suunnatonta hyvyyttä kuvaa se, että hän on jättänyt selviä jälkiä suuruudestaan myös aineellisiin luotuihinsa, jotka muuten ovat paljon alempana henkisiä. Nämä jäljet voivat johtaa ihmismielen erehtymättä Jumalan luo, sillä niitä tutkimalla ja seuraamalla se kohoaa kaiken näkyväksen yläpuolelle ja lopulta saavuttaa ylimmän autuuden.

Kilvoitusperinteessä puhutaan kahdesta kontemplaation muodosta fysike theoria ja mystike theoria. Theoria merkitsee katselemista ja tutkimista, kun taas fysike ja mystike katselemisen kohdetta. Tämä fysike theoria usein käännetään suomeksi sanalla luonnollinen mietiskely ja sen tarkoituksena on löytää jokaisen luodun tarkoitus ja salainen merkitys sen olemuksessa.

Maksimos jatkaa: Sinun on hyödyllistä tutkia miksi Jumala on luonut näkyväisen ja näkymättömän maailman, sillä se on todellista tietoa. Älä kuitenkaan koeta ottaa selvää kuinka hän on sen luonut ja miksi vasta nyt, sillä se tieto ylittää ymmärryksesi.

Kilvoittelijat tutkivat luomakunnan rakennetta ja johtivat siitä periaatteita myös omaan elämäänsä ja näkivät siinä vahvasti Jumalan kaitselmuksen. Monen kilvoittelijan kokemuksen mukaan tämä johtaa Jumalan tuntemiseen ja yhteyteen hänen kanssaan. Mystike theoria taas tarkoittaa kontemplaation seuraavaa askelta, jossa kohotaan puhtaasti hengelliseen maailmaan ja sen ylikin. Kontemplaatio etenee fyysisestä mystiseen ja siinä luomakunnan merkitys nähdään yhä syvällisempänä ja kokonaisvaltaisempana.

Luomakunta on siis jollakin tapaa Jumalan luoma salaisuus, joka johdattaa ihmisen kilvoituksen kautta Jumalan tuntemiseen. Me emme ole joutuneet kovinkaan kauas tuosta ajatuksesta tänäkään päivänä. Osa meistä näkee tieteen uskonnon vastakohtana mutta monelle taas tieteen ihmeet ja löydöt kertovat pikemminkin Jumalan suuruudesta ja kauneudesta.


Sopusointu luomakunnan kanssa

Maksimos Tunnustaja tuo myös toisen erityispiirteen ortodoksiseen käsitykseen luomakunnasta. Hänen mukaansa ihminen on mikrokosmos eli pienoismaailma. Tässä ominaisuudessaan hän on yhdysside näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Kun ihminen lankesi syntiin, koko luomakunta sairastui tämän lankeemuksen seurauksena. Vastaavasti, kun ihminen pyhittyy, koko luomakunta seuraa häntä pelastukseen. Tämä ajatus kuvastaa hyvin sitä papillista työtä, johon jokainen ihminen on asetettu Jumalan kuvana.

Ihmisen vastuu siis on valtava, koska hänellä on mahdollisuus saattaa koko luomakunta takaisin siihen alkuperäiseen kunniaan ja kauneuteen, jollaiseksi se luotiin paratiisissa. Maksimoksen mukaan tämä on yksi syy sille, miksi Kristus tuli ihmiseksi. Hän tuli uudistamaan langenneen ihmisyyden, jotta ihminen voisi korjata vahingoittuneen suhteensa itseensä, luomakuntaan, lähimmäiseen ja Luojaansa.

Pyhien ihmisten elämänkerroista me tiedämme, kuinka he ovat eläneet harmoniassa luomakunnan kanssa. Se on merkinnyt syvää rauhaa ja sopusointua kaiken luodun kanssa ja siinä on nähtävissä se alkuperäinen ilo, joka ihmisellä oli paratiisissa. Näyttää siis vahvasti siltä, että ihmisen tie pyhitykseen käy yhdessä luomakunnan kanssa.

Me elämme kuitenkin maailmassa jossa esim. maanjäristykset ja tsunamit aiheuttavat monesti tuhansien ihmisten kuolemia ja suurta aineellista tuhoa. Osaltaan luonnon onnettomuudet on nähty myös seurauksena ihmisen ja maailman lankeemuksesta. Niiden tarkoitus on muistuttaa ihmistä tämän elämän väliaikaisuudesta ja herättää kaipausta iankaikkiseen elämään. Toisaalta jokainen onnettomuus antaa ihmiselle myös vastuun toimia kanssakärsijänä ja auttajana. Sen vuoksi onkin tärkeää, että osaisimme jakaa omastamme ja tuntea myötätuntoa toisiamme kohtaan.

Mutta luostari-isillä elää vahvana usko myös siihen, että pahalla hengellä on suuri rooli tämän maailman kärsimyksessä. Vanhus Efraim toteaa:

Näinä viimeisinä päivinä, kun antikristuksen hengitys saastuttaa maan ja meren ja kaiken elämän hengen, Jumala lietsoo mielen rukouksen toimin­taa Kirkon helmassa ja sydämessä. Se on kuin armon virkistävä kaste, kuin tuulen humina, jonka profeetta Elia kuuli (1. Kun. 19:11–13). Se on sielun ja ruumiin terveydeksi annettu vastamyrkky näinä päivinä, jotka ovat kohdallamme, ja niinä, jotka tulevat.


Lopuksi

Tässä lyhyessä alustuksessani olen yrittänyt löytää ortodoksisen kirkon luostarielämästä joitakin periaatteita, jotka voisivat vastata ekologisen kriisin herättämään huoleen. Ne perustuvat pitkälti ihmisen omaan synnillisen tilan havaitsemiseen ja katumukseen, joka johtaa metanoiaan eli mielenmuutokseen.

Nöyryys ja kuuliaisuus ovat mielestäni avainsanoja ekologisen kriisin hyväksymisessä ja josta syntyy todellinen muutos elämässämme. Askeettinen elämäntapa perustuu itsemme kieltämiseen ja kaikenlaiseen vaatimattomuuteen elämässämme.

Askeettisen elämän tärkein asia on kirkastaa meille se, mikä meissä on Jumalan kuvaa ja löytää päämäräksemme kasvu kohti Jumalan kaltaisuutta. Olennaista kaikessa tässä on rukous ja erityisesti ortodoksiaskeetikoille se on ollut Jeesuksen rukous Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!

Odottaessamme

Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion. - - Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä. Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään, sillä valtias on jalomielinen.

Suuren paaston viimeinen viikko alkoi ja tämän viikon jälkeen aloitamme Suuren viikon, joka johtaa meidät Herran ylösnousemusjuhlaan. Seurakunnissa on tehty paljon virpomavitsoja Palmusunnuntaita varten ja  viikonloppuna ne tuodaan siunattaviksi kirkkoon.

Olemme varmasti tyytyväisiä siihen, että paasto on tehnyt työtä meissä mutta samalla moni kokee myös, ettei paasto tänäkään vuonna edennyt suunnitelmiemme mukaan.

Kokemus riittämättömyydestä on tuttu ja se on hyvä tunne. Sen kautta me löydämme oman riittämättömyytemme, osaamme antaa anteeksi itsellemme ja näin annamme Jumalalle tilaa toimia elämässämme. Silloin me opimme nöyryyttä ja itsehillintää sekä osaamme paremmin arvioida elämämme suuntaa.

Me olemme muuttuneet paaston seurauksena. Moni varmasti tottui jo paastoamiseen, eikä siihen tarvitse kiinnittää suurempaa huomiota. Ulkoinen paasto asettuu hyvin uomiinsa, kun otamme tottumuksen avuksemme. Se on kuin nöyrä veljemme, joka kulkee mukanamme hiljaisena mutta meille tärkeänä.

Hengellinen paasto usein on haastavampaa. Paastorukouksessa kerrotaan kiusauksilta, joihin me yhä uudelleen törmäämme kilvoitellessamme. Laiskuus, velttous, vallanhimo, turhanpuhuminen valtaavat usein mielemme toisten ihmisten läsnäollessa. Vilkuillessamme sivuillemme vertaamme itseämme toisiimme ja olemme vaarassa katkeroitua ja sitten me tuomitsemme.

Missä ovat paastorukouksessa pyytämämme sielun puhtaus, nöyryys, kärsivällisyys ja rakkauden henki? Suokoon Herra, että me tuomitsemisen sijaan näkisimme omat rikoksemme ja kiittäisimme Jumalaa kaikesta hyvästä, jonka olemme saaneet.

Vaikka paastosi olisi epäonnistunut tai et olisi sitä vielä olisi edes aloittanut, niin vielä ei ole myöhäistä. Katujat otetaan ilolla vastaan ja jokaisen paluusta iloitaan. Ehdit vielä pyytää ja antaa anteeksi. Rakastava isä odottaa edelleen portin luona, Hyvä paimen jatkaa etsimistään ja Voimallinen henki johdattaa sinut pyhiin, jos vain annat sille mahdollisuuden.

Maria Egyptiläinen, armoon kiedottu kilvoittelija

Jerusalem, pitkä laivamatka, väkijoukon hälinää, Pyhän haudan kirkko, pölyävä kaupunki, pyhiinvaeltajia, tungeksimista, odotusta, perille pääsemistä, hekumaa, mielenkiintoa... Maria tulee Jerusalemiin pyhiinvaeltajien mukana kumartamaan Herran ristiä.

Maria etsi kuumeisesti tarkoitusta elämälleen. Ensin hän tarttui maailmaan ja koki suurta nautintoa, jota hän sai seksistä. Hän etsi entistä vimmatummin mutta hänen halunsa ei tyydyttynyt. Lopulta tuo nautinto toi hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää, ettei se voinut olla elämäntarkoitus tai -merkitys.  Jerusalemissa hän kohtasi vastuksen, joka esti häntä lähestymästä pyhyyttä. Voimakas ahdistus valtasi hänen sydämensä ja hän näki koko elämänsä sellaisena kuin se oli. Hän löysi Kristuksen.

Maria eli Aleksandriassa 500-luvulla ja hän on jäänyt kirkon historiaan esikuvana, joka teki elämässään täyskäännöksen välinpitämättömyydestä sen pelastamiseen. Jerusalemissa hän koki hengellisen herätyksen, jätti maailman ja lähti kilvoittelemaan autiomaahan loppuiäkseen. Maria on siinä mielessä poikkeuksellinen pyhä, että hänen menneisyyttään syntien ja himojen pauloissa ei peitellä, vaan se tuodaan vahvana kontrastina hänen pyhittymiselleen autiomaassa.


Yhteys pyhiin

Meillä on aina kaksi hankaluutta, kun luemme kertomuksia pyhistä ihmisistä. Ensimmäinen on se, että meille tarjoillaan siloteltu kuva pyhän ihmisen elämästä ja etenkin hänen nuoruudestaan. Monesti kerrotaan kuinka tämä nuorukainen teki kaiken oikein jo lapsuudessaan ja päivät kuluivat pyhäkössä rukoillen. Toinen vaihtoehto on se, että tarinan henkilöllä ei ole vaihtoehtoa Jumalan edessä vaan hän on kuin orja, jota Jumala käyttää omiin tarkoituksiinsa. Itsenäisyys ja vapaus saavat usein uuden merkityksen pyhän ihmisen elämässä ja jos pohdimme hänen elämäänsä maailmallisesta näkökulmasta moni asia jää ymmärtämättä.

Todennäköisesti jokainen palvelija käy mielessään ristiriidan oman kutsumuksen ja Jumalan kutsumuksen välillä. Erehtyminen ja vastaanpaneminen kertovat ihmisen omasta tahdosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta, joka on olennainen osa ihmisenä olemista. Todennäköisesti jokainen pyhä on käynyt tätä taistelua ennen pyhää tehtäväänsä mutta valitettavasti se usein jätetään kertomatta, jotta tarina oli ehyt ja kaunis.

Raamatun kertomuksissa tätä siistimistä ei juurikaan ole tehty mutta jos luemme myöhäisiä pyhien elämänkertoja, niin ilmiöön törmää melko usein. Siistityissä tarinoissa dramatiikka katoaa, koska olemme tottuneet siihen, että kaikki menee aina hengellisessä elämässä Jumalan tahdon mukaan eikä kukaan mokaile. Pahimmillaan niistä puuttuu silloin aito elämä, pohdinta, hengellinen taistelu ja epäilys. Vaikka tarinan kirjoittajat ovat tarkoittaneet hyvää, se riisuu helposti inhimillisyyden näiltä pyhiltä ja etäännyttää meidät heidän luotaan.

Ja samaan aikaan me tunnemme kuinka hyvät, omat hengelliset saavutuksemme ovat kuin pieni kasa leivänmuruja, joita olemme puolivahingossa onnistuneet keräämään. Onnistumisemme ovat vähäisiä ja epäonnistumisten lista on pitkä. Emme ehkä hyvälläkään tahdolla voi sanoa, että me olisimme onnistuneet tai edes välttäneet tappiota.

Kuilu kasvaa suureksi oman elämämme ja pyhien ihmisten elämän välille. Oma kilvoitukseni on arvokasta ja tärkeää mutta onko minulla mitään yhteistä kirkkomme pyhien ihmisten kanssa? En ole kilvoitellut nuoruudestani asti vaan päiväni ovat menneet turhuudessa, en uskalla tunnustaa koko syntimereni laajuutta vaan yritän parhaani mukaan kaunistella ja selitellä tekemisiäni.  Usein tuntuu siltä kuin pyhillä ihmisillä olisinko olosuhteiden suhteen aivan erityisasema meihin tavallisiin ihmisiin.

Tässä kohden kaksi Mariaa lohduttavat meitä oman elämänsä esimerkillä. Maria Egyptiläisessä me voimme nähdä, ettei ole olemassa sellaista syvyyttä, josta Jumala ei meitä nostaisi, ei sellaista häpeää, josta ei voisi vapautua. Jokaisella on mahdollisuus anteeksiantoon katumuksen kautta.

Nöyryyden, puhtauden ja omistautumisen esikuva ja suojelija meille tulee aina olemaan neitsyt Maria. Kun omat voimamme rukouksessa ovat loppuneet, hän jatkaa siitä, johon me jäimme. Kun otteemme lipsuu ja irtoaa, hän jää meidän seuraamme. Kun taakka on liian raskas, hän tulee auttamaan meitä. Kun hengellisen elämämme liekki sammuu, hän sytyttää sen uudelleen esirukouksellaan.


Ole sitkeä!

Moni ihminen seurasi autiomaahan lähteneitä kilvoittelijoita ja näin syntyi luostariliike. Tunnettujen kilvoittelijoiden ympärille kerääntyi kuulijoita aina 300-luvulta alkaen ja näistä syntyi luostariyhteisöjä. Harvalla tuskin oli samanlaista taustaa kuin Marialla mutta jokaisella oli varmasti palava halu päästä pois kaupunkien melusta ja turhuudesta ja löytää todellinen tarkoitus elämälleen. Maria on esikuva suuresta katumuksesta, mutta samalla myös suuresta toivosta ja luottamuksesta. Jo vanhastaan on sanottu, että siellä missä on paljon katumusta, siellä on myös paljon anteeksiantoa! Maria tuskin luotti enää itseensä ja siksi hän oli valmis turvaamaan Jumalaan.

Mikä Marian elämän sanoma meille on? Katumalla saa anteeksi vaikka millaiset synnit? Elämä autiomaan paahteessa pyhittää meidät? Marian kertomus vaikuttaa lähes yliluonnolliselta mutta hänen valintansa on esimerkillinen meille jokaiselle. En tarkoita, että meidän pitäisi muuttaa erämaahan ja hylätä perheemme ja läheisemme. Väitän, että kaikki työkalut ovat meidän sisällämme.

Jokainen meistä vajoaa helposti "mielettömyyden syövereihin", mutta harva haluaa apua sieltä poispääsemiseksi. Marian suuri oivallus ei ollut autiomaa vaan kerta kaikkinen omistautuminen sille päätökselle, jonka hän teki. Tehkää lupauksia Herralle ja täyttäkää ne! (Ps. 76:12)

Silti elämämme on kaatumista, kompastelua ja ylösnousemista. Tätä jokapäiväistä toimintaamme kuvaa parhaiten toivon käsite. Vaikka kerta toisensa jälkeen me epäonnistumme, luovuttaa ei saa, vaan silloin pitää uskoa ja luottaa. Tämä totisesti kasvattaa meissä nöyryyttä ja itsetuntemusta ja samalla se toivottavasti herkistää meissä anteeksiantamisen taitoa. Kysymys ei siis loppujen lopuksi ole kiinni siitä paikasta, jossa me kilvoittelemme, vaan siitä kuinka monta kertaa me nousemme ylös ja jatkamme.


Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa. (2. Moos 3:5)

Ennen kuin Mooses lähti viemään Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta, Jumala ilmestyi hänelle palavassa pensaassa. Mooseksen kokema ilmestys täytti hänet pyhällä pelolla, olihan Jumala juuri puhutellut häntä. Jumala kehotti häntä ottamaan pois kenkänsä koska hän seisoi pyhällä paikalla. Herra sanoi vielä: "Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala." Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. Profeetta Moosesta kutsutaan Jumalan näkijäksi, koska hän oli otollinen lähestymään Jumalaa ja  välittämään hänen tahtonsa Israelin kansalle. Myös Maria koki pyhän läsnäolon hyvin vahvana voimana Jerusalemissa ja tämä voima esti häntä astumasta kirkkoon.

Miten monin eri tavoin ihmiset ovatkaan yrittäneet lähestyä Jumalaa ilman, että he voisivat katsoa häneen ja jäädä samalla henkiin. Hänen nimensä sanominen oli kielletty eikä Mooses kyennyt nostamaan katsettaan Herraansa kohti. Jaakobin kerrotaan nähneen Jumalan kasvot ja se merkitsi käänne kohta hänen elämässään, hänestä tuli Israel. Aabraham kestitsi kolmea enkeliä Mamren tammistossa kun Pyhä Kolminaisuus oli hänen vieraanaan. Profeetta Daniel näki näyssä Isä-Jumalan vanhana valkopartaisena kuninkaana, ikiaikaisena, jonka eteen Ihmisen poika astui. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka luomaton valkeus sokaisi opetuslapset Taaborin vuorella ja Jordanilla he kuulivat äänen taivaasta.

Jokainen, joka on tuntenut kunnioitusta pyhää kohtaan voi aavistaa mitä tämä luontaantyöntävyys, varovaisuus ja pelko tarkoittavat. Ihmisillä on luonnostaan tämä vaisto ja olen nähnyt monen kerran kirkkoa esitellessäni kuinka ihmiset varovat ja vaikenevat kirkossa, etenkin kun lähestytään alttaria.  Harvassa on ne ihmiset, jotka ilman kunnioitusta marssivat kirkkoon eivätkä kunnioita pyhää tilaa.

Kun minut irtisanottiin Hyvinkään papin työstä keväällä 2013, minulla oli pitkä aika etten käynyt kirkossa. Isolta osalta kysymys oli sairauslomastani, joka seurasi olkapääleikkauksesta, mutta kun liturgia toisensa perään jäi väliin, tunsin kuinka kynnys liturgiaan osallistumiseen kasvoi koko ajan. Kun sitten ensi kertaa menin Tallinnan Pyhän Simeonin ja Hannan kirkkoon kolmen kuukauden tauon jälkeen, oloni oli hyvin herkkä. Tunsin pitkästä aikaa palveluksen kauneuden, erityisesti kerubiveisun sävelmän ja silloin kaikki muistot tulivat mieleeni. Vahvin tunne oli kuitenkin pyhyyden polttava hetki kun en juuri uskaltanut edes liikkua. Tunsin koko olemuksessani, etten ollut kelvollinen lähestymään tai edes olemaan paikallani. Olin palannut kotiin ja kaipauksen synnyttämä levottomuus lakkasi. Koko päivän oloni oli hyvin kiitollinen ja tunsin saaneeni jotain hyvin ainutlaatuista.

Maria koki hyvin vahvana Jumalan läsnäolon ja vaikeuden lähestyä pyhää ristiä. Tämä vastustus ei ajanut häntä pois pelastuksen polulta vaan se vahvisti hänen uskoaan. Hän ymmärsi olevansa aivan ainutlaatuinen Jumalan kuva joka oli pahasti pirstaloitunut himon ja synnin teon seurauksena. Hän tunsi vahvan katumuksen ja sen seurauksena hän lähti pelastamaan elämäänsä jättämällä kaiken entisen taakseen. Miten loistava kuva tämä onkaan katumuksen sakramentista! Lupaus Jumalalle parannuksesta ja sen toteuttaminen keinoista piittaamatta.

Tämä luotaantyöntävä tunne suojelee pyhyyttä tässä maailmassa. Tämä kunnioitus johtuu siitä, että ihminen tuntee pyhyyden läsnäollessa itsensä kelvottomaksi lähestymään puhtautta oman syntisyytensä takia. Ihminen tavallaan suojelee omaa syntisyyttään tällä varomisella, vaikka jokaisessa ihmisessä elääkin halu puhdistua tuosta synnin likaisuudesta. Tuo luotaantyöntävä tunne ei koskaan ole niin suurta, että se karkoittaisi ihmisen pois Jumalan luota vaan se valmistaa ja vahvistaa ihmistä Jumalan kohtaamiselle. Se herättää sydämessämme toivoa, rohkeutta ja uteliaisuutta muuttaa nykyistä elämäämme.


Maria elää meissä jokaisessa

Maria on sinun sisaresi ja kanssakulkijasi.

Tässä tarinassa myös meillä on osa, koska me jaamme Marian ihmisyyden itsessämme. Hekuma, odotus, puhdistautuminen, uhraus ja pyhiinvaeltajat. Nämä kaikki löytyvät myös omasta elämästämme ja tuo pyhän kunnioituksen tunne, jolloin emme voineet lähestyä, on myös meille kaikille tuttu. Vanha Maria elää meissä kun etsimme vimmatusti nautintoa tästä maailmasta ja olemme menossa syvyyksiin etsiessämme sitä ensimmäistä hekumallista tunnetta, jonka saimme tuosta himosta.

Toivottavasti Jumala myös pysäyttäisi meidät pyhässä kaitselmuksessaan. Ja samalla muistaa mihin Maria ylsi kilvoituksellaan Jumalan armosta, sillä ei Jumala tahtonut syntisen kuolemaa vaan hänen kääntymystään. Tämä on Hänen suuruutensa. Jumala kääntää heikkouden ja häpeän kunniaksi ja kirkastaa meissä Jumalan kuvan, jonka himomme on tahrannut.

Mutta se jää kertomatta kuinka me tuon tarinan päätimme. Oliko se surullinen tarina, joka sai onnellisen lopun vai tuliko elämästämme tragedia jäädessämme Aleksandrian kaduille?

Hyveet muodostavat portaat kohti kristillistä rakkautta

Kuluneella viikolla, torstaina, luimme parimioissa kertomuksen kuinka Babyloniassa paikalliset uskonnon harjoittajat rakensivat tiilistä tornin taivaaseen löytääkseen tien kaiketi Jumalan tuntemiseen. Ja tulevana sunnuntaina pyhä Johannes Siinailainen kertoo meille tikapuista, joilla voisimme kiivetä kohti Jumalan tuntemista. Babylonian tornin Jumala särki kerta heitolla mutta tikapuut jäivät elämään jokaisen kilvoittelijan elämään. Molemmat hankkeet ovat yhtä turhia, jos teemme ne Jumalaa uhaten mutta molemmat kestävät jos teemme ne Jumalan kunniaksi. 

Johannes Siinailainen (k. 649) toimi igumenina pyhän Katariinan luostarissa Siinain vuorella. Ortodoksinen maailma kunnioittaa tätä pyhittäjäisää suuresti ja hänelle on omistettu suuressa Paastossa neljäs sunnuntai. Pyhää Johannesta pyydettiin kirjoittamaan munkeille ja kilvoittelijoille hengellisestä askeesista ja tämän työn tuloksena syntyi suomeksikin käännetty kirja Portaat. On sanottu, että tämä kirja on Raamatun jälkeen levinnein kirja ortodoksisessa maailmassa.

Kirja kertoo 30 askelmasta kohti hengellistä täydellistymistä. Jokainen porras vaatii pitkäkestoista ja väsymätöntä taistelua lihan ja hengen heikkouksia vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa taistelu alkaa siinä, että vapautuisimme tämän maailman kahleista, jotta yksinkertaisesti voisimme palvella Jumalaa.

Kirja kertoo kaipauksesta eheyteen ja hengelliseen puhtauteen.  Se on ylistyskirjoitus ihmisen kyvystä taistella hyvän puolesta ja voittaa synti silloin, kun me taistelemme sitä vastaan Jumala puolellamme.  Pyhä Johannes kertoo todellisesta rohkeudesta pahojen henkien edessä, tinkimättömyydestä kilvoitellessamme ja varovaisuudesta edetessämme askelmia kohti rakkautta.

Johanneksen mukaan Jumala rakastaa jokaista ihmistä, uskovaa ja ateistia, tervettä ja sairasta, rikasta ja köyhää. Sen vuoksi Portaatkin on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, koska meidät kaikki on kutsuttu taistelemaan hyveissä pahaa vastaan. Vaikka Johanneksen Portaat on kirjoitettu pääosin luostarissa kilvoitteleville, löytyy siitä myös paljon aineksia maailmassa kilvoitteleville. 

Jokainen porras kuvaa hyvettä, jonka ihminen voi saavuttaa kilvoittelulla ja jokainen hyve tukee toisten hyveiden saavuttamista. Portaiden nousemiseen kautta me kiinnitämme itsemme hyveiden maailmaan ja aloitamme taistelun pahan hengen voimia vastaan. Hyveiden päämäärä on kristillinen rakkaus. Mutta kukaan ei ole turvassa näillä portailla, vaan ylimmältäkin portaalta voi pudota jopa alemmas, jolta matkansa aloitti.

Kutsuttuja kärsimykseen

Kun nyt Suuressa paastossa katseemme keskittyy Kristuksen kärsimyksiin, se syventää entisestään meidän kilvoittelumme tarkoitusta. Me olemme valmistaneet ja vahvistaneet mieltämme ja ruumistamme paastoamalla ja nyt on aika kääntää katseemme Herramme kärsimyksen tielle.

Me monesti annamme suuren arvon tässä elämässä oikeudenmukaisuudelle ja toivomme, että sitä noudatettaisiin erityisesti meidän kohdallamme. Raamattu kuitenkin on täynnä kertomuksia, kuinka pyhiä ihmisiä kohdeltiin kaltoin ja paras esimerkkimme tietenkin on Kristuksen ristinkuolema. Hän ei vaatinut teloittajiltaan oikeudenmukaisuutta, korvauksia eikä hän myöskään uhkaillut, luvannut kostaa tai kironnut heitä helvettiin. Kunnian kuningas kärsii hiljaa ja se on myös meidän osamme Hänen seuraajina.

Todellisen kristityn asenne maailmaan on pelottava, koska pahojen henkien maailma tekee kaikkensa horjuttaakseen vakaumustamme. Me olemme Kristuksen todistajia ja se saattaa parhaassa ja pahimmassa tapauksessa viedä meidät monin tavoin uskomme todistamiseen. Meidät on tuomittu tässä maailmassa kuolemaan ja siksi meidän kannattaa myös kilvoittelussa muistaa kuolemaamme totisena totena. 

Kärsimyksen kestäminen on portaiden kiipeämistä ja ristin kantamista. Kristuksen palvelijoita kohdellaan toistuvasti kaltoin ja tämä tulee aina olemaan osamme samoin kuin Kristuksellakin. Meidän osamme kilvoittelussa on Kristuksen vaivojen kestämistä: meidän ei pidä pelästyä kun osaksemme tulee kiroamista, nöyryyttämistä, halveksumista, pilkkaamista ja torjumista. Ainoastaan niiden kautta me voimme ymmärtää mitä maailman viha Kristusta vastaan tarkoitti.

Mutta samaan aikaan me olemme myös saaneet evankeliumin siitä, että Kristus on voittanut tämän maailman. Kristus nousi kuolleista! Vaikka pelko, suru, ahdistus ja epävarmuus täyttävät nyt mielemme, me voimme jo nyt nähdä kajastuksen siitä valosta, joka pääsiäisaamuna tyhjältä haudalta loistaa. Tuo voitto on meille luonnollista ymmärtää: eihän kuolema voi pitää elämää hallussaan tai pimeys kätkeä valkeutta.

Siunaammeko niitä, jotka meitä herjaavat, kehummeko niitä, jotka puhuvat meistä pahaa, teemmekö hyvää niille, jotka ovat meitä vastaan? Nämä kysymykset pitkälti kertovat ylösnousemususkostamme ja siitä olemmeko rakentaneet elämämme tämän maailman suosiossa vai olemmeko valinneet ahtaan ristin tien, joka johtaa iankaikkiseen elämään.

Askeesi merkitsee taistelua

Tänä päivänä me tunnemme kovin huonosti kilvoittelua, ellei meillä olisi katkeamatonta kilvoitteluperinnettä kirkossamme. Näiden opettajien sanoma kumpuaa henkilökohtaisesta kokemuksesta ja omistautumisesta hengelliselle elämälle. Kyse ei ole nojatuolifilosofiasta vaan vuosikymmeniä kestäneestä väsymättömästä taistelusta luostareissa ja erämaassa. 

Mitä askeesi tarkoittaa? Ennen kaikkea se merkitsee hiljentymistä ja hengellistä taistelua pahoja henkiä vastaan. Turhat ajatukset ja puheet ovat meille monin tavoin vaarallisia ja vahingollisia, koska niiden kautta me saastutamme Jumalan kuvaa itsessämme. Pyhän Johanneksen kerrotaan harjoittaneen täydellistä hiljaisuutta vuoden kun hänet oli syytetty turhan puhumisesta.

Samalla askeesi on myös jatkuvien valintojen tekemistä rakkauden hyväksi, armahtamista tuomitsemisen sijaan ja itsekkyytemme kukistamista hyvien tekojen kautta.

Askeesi tarkoittaa myös jatkuvaa hereillä olemista ja valvomista, vigiliaa. Me elämme jatkuvassa Herran odotuksessa, sillä me emme tiedä hetkeä, jolloin viimeinen tuomio alkaa. Sen vuoksi jokaisen meistä pitää olla valmiina kuin viisi viisasta neitsyttä. Tämän vuoksi onkin tärkeää että osallistuisimme mahdollisimman paljon kirkon jumalanpalveluksiin ja oman rukoussääntömme tiukempaa noudattamista.

Puhdistautuminen hyveissä ja kaiken epäpuhtauden välttäminen johdattaa meidät ylöspäin kohti Jumalan tuntemista. Vahvin ase tässä taistelussa on paastoaminen ja rukous.

Hiljentyminen ja lakkaamaton rukous

Johannes korostaa oikeutetusti hiljentymisen merkitystä paastossamme. Paastossa meitä kutsutaan vaikenemaan, koska se on ainoa tie, jonka kautta me aistia ja kokea Jumalan läsnäolon tässä luomakunnassa. Melu ja hälyäänet täyttävät helposti päivämme ja aivan arkisen hiljaisen hetken voima voi tuntua hyvin rauhoittavalta ja autenttiselta. Hengellinen hesykhia eli hiljaisuus on katseen kääntämistä pois turhuudesta ja huomiomme kiinnittämistä siihen, mikä on parantavaa ja elävöittävää meidän sielullemme.

Hiljentyminen tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä hiljentymistä. Toinen yhtä tärkeä syntyy hiljaisuudessa, omien ajatusten hiljentäminen Jeesuksen rukouksen avulla. Herra, Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Hengityksen tasaaminen, rukousrytmin löytäminen ja hiljentyminen johdattavat meidät rauhaan ja Jumalan tuntemiseen. Rukous on Johanneksen mukaan kaikkien hyveiden äiti.

Pyhä Johannes kirjoitti Portaat kilvoittelijoille, jotka haluavat oman kilvoituksensa kautta pelastaa Jumalan kuvan meissä kaikissa. Hiljentynyt ja rauhoittunut sielu on otollinen maaperä Jumalan sanan vastaanottamiselle. Raamatun lukeminen täyttää tuon hiljaisuuden ja jalostaa sielun totuuden ja parannuksen vastaanottamiselle. Sen vuoksi meitä kehotetaankin hengellisen kirjallisuuden lisäksi myös kertaamaan yhä uudelleen Raamatun keskeisiä kertomuksia. 

Kristuksen valkeus säteilee kaikille! Tämä paastoliturgiassa oleva kohta kertoo meille Kristuksesta maailman valkeutena mutta se paljastaa myös sen, että vain Kristuksen kautta me voimme ymmärtää Vanhan testamentin sanoman. Hän on se valkeus, jota me odotamme, hän on lohdutus ja pelastajamme synnin orjuudesta.

Maanpaossa

Johanneksen kolmannen askelman mukaan meidät on lähetetty maanpakolaisuuteen tähän maailmaan. Mukaan meille on annettu muisto Isän kodista, rukous yhteydeksemme Jumalaan ja askeettinen elämäntapa suojaamaan pahan hengen kiusauksilta. Kilvoittelu johtaa meidät nöyryyteen Kristuksen, pyhien ihmisten ja koko Kirkon edessä.

Me olemme maanpakolaisia tässä maailmassa ja kun me tämän oivallamme, meidän helppo samaistua kaikkiin niihin Raamatun henkilöihin ja tapahtumiin, jotka kertovat kaipuusta taivaalliseen kotiimme. Tämä koti-ikävä synnyttää meissä murheen. Kun me katsomme tässä maailmassa synnin aiheuttamaa tuskaa, syntyy sydämessämme murhe. Kun me katsomme ristillä kuolevaa Vapahtajaamme, se synnyttää murheen. Murhe kertoo kärsimyksestä mutta samaan aikaan myös elävästä ja palavasta rakkaudesta Jumalaamme kohtaan.

Ei meitä syytetä, oi ystävät, ei meitä syytetä sielun lähtiessä siitä, ettemme ole tehneet ihmeitä tai ettemme ole harjoittaneet teologiaa tai ettemme yltäneet näkemiseen, mutta siitä kyllä joudumme tekemään Jumalalle tiliä, että emme lakkaamatta murehtineet.

Mutta murheesta syntyy myös kyyneleet ja sen kautta toivo. Tämä toivo ei ole vain optimismia vaan syvää luottamista siihen, että valkeus voittaa pimeyden, luottamista pelastukseen vievään tiehen, jota kirkkomme kaikki pyhät ovat kulkeneet. Portaiden lähtökohta on se, että omistamme koko elämämme ristin tielle. Se ei silti tarkoita selkämme kääntämistä maailmalle vaan aktiivista taistelua hyvän puolesta tässä elämässä. 

Siinailaisen portaat vaativat Publikaanin nöyrää rukousta ja Sakkeuksen palavaa halua kohdata Kristus. Meidän pitää olla rohkeita kuin Maria Egyptiläinen, joka syntisyydestään huolimatta uskalsi erämaahan kapuamaan tikkaita. Me tarvitsemme Mooseksen uskoa ja tuhlaajapojan intoa kun aloitamme paluumme kotiin kaukaisesta maasta. 

Me olemme toistuvasti merkillisessä tilanteessa kristinuskon kanssa. Me voimme lukea vaikka kuinka paljon uskosta ja pelastuksesta mutta se on hyödytöntä jos me emme tee mitään. Kirkon tehtävä on ravistella ja herätellä meitä monin eri tavoin. Ongelmaa lisää huikeasti se, että tämä pyhityksen tie vaatii meiltä kaiken. Mutta samalla se on myös antamaan meille kaiken ja enemmänkin korkojen kera. 

Paastorauha ja Gregorios Palamas

Minusta tuntuu, että meidän aikanamme hiljaisuus ja hiljentyminen, vaikeneminen ja pidättäytyminen ovat asioita, joita ei osata enää arvostaa tarpeeksi. Kaikenlainen fyysinen ja hengellinen melu täyttää kotimme ja mielemme heti aamusta ja jatkuu aina yöhön asti. Kun elämme jatkuvassa hälyssä, me menetämme kosketuksen itseemme ja sen kautta myös läheiseemme. Jos emme tunne omaa ajatteluamme, muista omia muistojamme ja haaveitamme, mieti omaa tarkoitustamme ja suunnitelmiamme, me erkanemme itsestämme ja vieraat ajatukset täyttävät mielemme.

Paasto kutsuu meitä keskittymään ja hiljentymään. Korostan itse usein paaston aikana ruokapaaston ja hyvien tekojen merkitystä mutta hiljentymisen, pidättyväisyysen ja vaikenemisen merkitys on kasvanut mielessäni vuodesta toiseen. Nykyaikana tiedonvälitys on hyvin nopeaa ja sen vuoksi me elämme jatkuvassa informaatiotulvassa, jota emme aina edes pysty ottamaan vastaan ja jäsentämään.

Kiinnostumme helposti monista asioista, jotka eivät välttämättä liity millään tavalla meidän elämäämme. Me emme useinkaan osaa muodostaa tästä informaatiosta kokonaisuutta tai erottaa siitä propagandaa tai tarkoituksenhakuisuutta. Me tiedämme faktoja monista asioista mutta meiltä puuttuu rauhallisen ja levollisen elämän tuoma viisaus.

Vähempikin informaatio riittäisi. Mediavälineet voi sammuttaa tai laittaa äänettömälle, vaikka hetkeksi. Mitään suurempaa emme tule menettämään, mutta voimme sen seurauksena löytää hetken rauhan ja tuntea oman hengityksemme rytmin.


Elämämme keskipiste

Elämme suuren paaston toista viikkoa ja tänä sunnuntaina muistamme pyhää Gregorios Palamasta (1296-1354). Gregorios muistetaan kirkkohistoriassa erityisesti hänen vastustaessaan Barlaam Kalabrialaisen opetusta, joka väheksyi rukouksen ja kilvoittelun merkitystä ja korosti sen sijaan filosofisen päättelyn paremmuutta suhteessa teologiaan. Barlaam Kalabrialainen edusti humanismia, jonka mukaan kaiken mitta on ihminen.

Gregorioksen maailmankuva oli kristosentrinen eli Kristus on koko elämämme ja ajattelumme keskus, hänestä kaikki alkaa ja kaikki päättyy häneen. Me arvioimme asioita suhteessa Kristukseen ja sen mukaan me mittaaminen asioiden luonteen.

Helppo ymmärtää kun muistamme mitä tuomiosunnuntaina evankeliumissa sanottiin: kaiken minkä olette tehneet ja mitä olette jättäneet tekemättä, sen te olette tehneet minulle. Viisaat ymmärsivät tämän ja kohtelivat kanssaihmisiään kuin Kristusta. Sen sijaan kadotukseen joutuneet viis veisasivat toisten hädästä.

Näiden kahden miehen välinen kiista on äärimmäisen mielenkiintoinen koko Eurooppan aatehistorian kannalta, koska Barlaamin filosofisesta humanismista syntyi myöhemmin renessanssi ja idän ortodoksinen kirkko alkoi yhä selvemmin erkanemaan länsimaalaisesta ajattelusta.


Hiljaisuus

Hiljaisuuden voima on pelottavan suuri. Todellinen hiljaisuus paljastaa meidät ja me löydämme sen keskellä helposti itsemme sellaisina kuin me olemme. Sen vuoksi vain harva meistä on tottunut siihen.

Ympäristön jatkuva melu tekee meidät levottomaksi. Nykymaailmassa meidät on totutettu jatkuvaan taustahälyyn, mainoksiin, musiikkiin, tekstiviesteihin, keskustelupalstoihin, kommentteihin, soittoääniin, liikenteeseen, televisioon ja ainaiseen tavoitettavuuteen. Turha puhe ja turhan puhuminen ympäröi meitä. Nykyisin me joudumme etsimään hiljaisuutta ja  etsimään paikkaa hiljentymistä varten. Meluisasta elämästä tulee helposti kuin ajatusten virtaa, jossa on oltava aina tavoitettavissa eikä päivillä ole välttämättä mitään suunnitelmaa eikä päämäärää.

Hiljaisuudessa on jotakin samaa kuin pelossa. Se merkitsee jännitystä, odotusta ja keskittymistä. Hiljaisuus ei merkitse vain ulkoisten äänien lakkaamista vaan myös sisäisten äänien vaientamista. Sen kautta me pääsemme käsiksi omaan itseemme. Omasta itsestämme me harvemmin löydämme mitään suurta viisautta mutta se antaa meille mahdollisuuden pysäyttää oravan pyörässä juoksevat ajatuksemme ja antaa mielellemme  mahdollisuuden rukoukseen ja mietiskelyyn.

Hiljentyminen on hengellisen elämän lähtökohta. Hiljentyminen merkitsee järjestyksen tuomista kaaokseen. Se tarkoittaa ensimmäisten asioiden palauttamista ensimmäisiksi ja turhan karsimista mielestämme. Rukous ja Raamatun lukeminen on hyvä ohjenuora levottoman mielemme ojentamiseksi ja rauhoittamiseksi.


Aktiivista hiljentymistä

Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.

Gregorioksen opetus nojasi vahvasti kirkon hesykastiseen perintöön. Hesykastinen elämä on aktiivista elämää, joka suuntautuu ulospäin kohti maailmaa ja Jumalaa. Sisäinen hiljentyminen tarkoittaa avautumista maailmalle, nöyrtymistä suuremman tahdon edessä ja alistumista siihen osaan, joka meille on annettu. Esirukous ja hyveissä kasvaminen liittyy aina toiseen ihmiseen ja se merkitsee toisen rakastamista sellaisena kuin hän on.

 Hiljentyminen Jeesuksen rukoukseen avaa meille tien alkuperäiseen ihmisyytemme.  Me olemme Jumalan luomia ylistäviä olentoja, joiden tehtävä on iloita luomakunnastamme. Me olemme elämässämme usein niin kiireisiä, ettemme näe kaikkea kaunista ympärillämme: sinistä taivasta, muuttolintujen paluuta, lasten leikkimistä, hymyileviä kasvoja, kevään tuloa tai yön tähtitaivasta.

Ellemme löydä hiljaisuutta ja rukousta elämäämme me olemme jatkuvassa ongelmien meressä. Himot usein pyörittävät mieltä synnyttämällä ahneutta, tuomitsemista, vääristelyä ja kateutta. Pian kiihtymys valtaa mielen ja asetumme taisteluvalmiuteen lähimmäistämme kohtaan.

Me voimme lukea teologiaa ja hengellistä kirjallisuutta vaikka kuinka paljon ilman, että se auttaa meidän hengellistä elämäämme. Avain hengelliseen kehitykseen on siinä, että harjoittamme meditatiivista rukouselämää käytännössä ja pyrimme kaikissa valinnoistamme etsimään Jumalan tahdon mukaista elämää. Tämän vuoksi Jeesuksen rukous on tiemme kohti Jumalan kohtaamista.


Sisäinen rauha

Paastotkaamme siis hiljentymällä. Kun saavutamme edes jonkin asteen hiljaisuuden, Aloittakaamme Jeesuksen rukous. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Aamulla, keskellä päivää, tehdessämme päivän askareita, palauttakaamme mieleemme tämä yksinkertainen rukous. Se avaa meille toisenlaisen  maailman jossa löydämme tarkoituksen omalle elämällemme Jumalan luomina ainutlaatuisena palvelijoina.

Sisäinen rauha auttaa meitä rakastamaan toisiamme oikealla tavalla. Me löydämme silloin sydämestämme anteeksi antamisen, itsehillinnän, sävyisyyden, myötätunnon ja levon. Ja kun mielemme uudelleen palaa tämän maailman kiireeseen, aloittakaamme rukous uudelleen. Kerta toisensa jälkeen meistä tulee vahvempia rukouksessa ja opimme pian tuntemaan, kuinka myös pyhät ihmiset rukoilevat meidän kanssamme ja meidän puolestamme.

Sisäinen rauha on valmiina meidän sisällämme. Kyse on vain valinnastamme tämän maailman ja taivaallisen maailman välillä. Pyhä Gregorios opettaa:

Jumalaa ei voi oppia tuntemaan älyllisen kehityksen kautta, vaan ainoastaan yhteydessä Jumalaan eli palautettuna luonnolliseen tilaansa ihminen voi saada välittömän tiedon ja kokemuksen Luojastaan.

Ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteensa, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta ja nouse itsensä yläpuolelle.

Kohti hengellistä itsenäisyyttä, kohti todellista vapautta

Käthe Kollwitz: Help Russia! 1921

Joulupaasto etenee hyvää vauhtia ja tänään vietämme Pyhän Nikolaoksen päivää ja tasavaltamme itsenäisyyden juhlaa. Me olemme kansakuntana saaneet suuren siunauksen valtiollisen itsenäisyyden muodossa ja saamme elää yhteiskunnassa, joka on rauhallinen, luotettava, hyvin asukkaistaan huolta pitävä. Suomi on maksanut itsenäisyydestä kovan hinnan sotien muodossa ja kansakuntamme yhtenäisyys on vahvistunut monien koettelemusten myötä.

Suomen itsenäisyydellä on erityisen suuri merkitys kansakuntamme tasolla ja uskonkin, että kaikkina aikoina itsenäisyys syntyy meidän mielissämme ja asenteessamme maatamme kohtaan. Me koemme sen erityiseksi arvoksi, jonka edestä olimme valmiita jopa kuolemaan. Tänä maailman hetkenä uhka itsenäisyydelle ei tule ulkopuoleltamme vaan sisältämme. Me voimme elää ulkoisesti vapaassa valtiossa mutta olla sielussamme sidottuja vaikka rasismiin, materialismiin, päihteisiin, katkeruuteen tai kaunaisuuteen. 

Tämän vuoksi väitänkin, että itsenäisyys on tehtävä meille jokaiselle. Meidän on elämässämme tehtävä sellaisia valintoja, jotka säilyttävät itsenäisyytemme ja jopa lisäävät sitä. Tässä jutussa keskityn ihmisen omiin valintoihin ja siihen, miten himot pyrkivät tätä itsenäisyyttämme tuhoamaan.

Huolenpito langenneesta ihmisestä

Ihmisen syntiinlankeemus liittyy oleellisesti siihen, kuinka himot vaikuttavat meidän elämässämme. Varsinaista synnin tekoa edelsi Aadamin ja Eevan kiusaukseen joutuminen eli sen himoitseminen joka oli kielletty ihmiselle. Karkotus paratiisista ajoi ihmisen katalaan maailmaan, jossa synti on aina läsnä ja vaikuttaa vahvasti jokapäiväiseen elämäämme. Me emme kanna itsessämme tuota Aadamin syyllisyyttä tai perisyntiä, mutta me voimme kokea hyvin vahvasti sen, miten himot kietovat meidät pauloihinsa ja miten vaikea niitä on vastustaa.

Jumalan huolenpito ja rakkaus ihmistä kohtaan jatkui kuitenkin sukupolvesta toiseen.  Ihmisen toistuva epäonnistuminen langenneessa maailmassa herätti rakastavan Jumalan säälin ihmistä kohtaan ja niin tämä ihminen sai pelastuksen vapahtajamme Kristuksen kautta. Hänen vapaaehtoinen ristinkuolemansa toi meille pelastuksen kuolemasta. Mutta samalla se toi meille myös voiton tietämättömyydestä, voiton epäjumalanpalveluksesta, voiton synnin orjuudesta ja himojen seuraamisesta. Vapahdus merkitsee meille vapautta ja itsenäisyyttä, jotta voisimme elää pyhää elämää Jumalan yhteydessä.

Kristus tuli ihmiseksi parantaakseen meidän himoissa kuoleentuneen sydämemme ja mielemme. Ristinkuolemallaan, ylösnousemuksellaan ja taivaaseen astumisellaan hän palautti ihmiselle mahdollisuuden tulla syntien ja himojen voittajaksi. Sen minkä himot särkivät meissä, sen Kristus eheytti rakkaudellaan ihmistä kohtaan. Nyt kaikki on tehty meille valmiiksi, jos vain otamme sen kutsun vastaan Herraltamme.

Mitä himot ovat?

Suurin uhka ihmisen hengelliselle itsenäisyydelle ovat himot. Se on sielunvihollisen työtä tässä maailmassamme, jonka tarkoitus on etäännyttää meidät Kristuksesta. Pyhän Maksimos Tunnustajan (580-662) mukaan himo on sairas ja kieroutunut asenne sinänsä luonnollisia asioita kohtaan. Himo on niiden asioiden väärinkäyttämistä ja riistämistä, jotka on luotu sinänsä puhtaiksi ja viattomiksi. Ihminen voi viheliäisyydessään kääntää kaiken Jumalan luoman hyvän omien himojensa kohteiksi.

Himot ovat siis meidän sisällämme ja ne syntyvät meidän pirstoutuneessa mielessä. Me emme saastu asioista, joita näemme itsemme ulkopuolella, vaan me saastutamme itsemme luomalla omassa mielessämme himoja. Itsekkyys, omistuksenhalu, ahneus, nautinnonhalu, hyväksikäyttö ovat ne tekijät, joilla me turmelemme Jumalan siunaamia lahjoja himoiksi.

Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet. (Mark.7:21-23).

Kuinka himo ja synti liittyvät toisiinsa? Himo on se tunne, joka syntyy ennen varsinaista synnin tekemistä. Himo on ajatus ja asenne, kun taas synti on teko joka syntyy himosta. Kun ihminen tekee toistuvasti jotakin syntiä, hänelle kasvaa tähän asiaan himo ja hän lankeaa tähän syntiin yhä helpommin ja useammin. Kun ihminen onnistuu välttämään synnin tekoa, myös himo sen teon ympäriltä katoaa.

Himot syntyvät sielussamme vääristä asenteista ja harhaluuloista. Me kuvittelemme, että me itse olemme tärkeitä, me kuvittelemme että maailma on luotu minua ja minun halujani varten, minä koen lähimmäiseni kilpailijaksi tai viholliseksi. Himot ovat meille kuin pikatyydytys, jota saatamme jopa etsiä tässä hektisessä maailmassa. Mutta yhtä pian kuin se väliaikaisesti tyydyttää meidät, niin yhtä pian se vie meidät myös pettymykseen ja masennukseen.

Tämän vuoksi me joudumme etsimään tasapainon vapaudellemme ja itsenäisyydellemme. Jos orjuutamme sydämemme himoa seuraten, me emme koskaan kykene seuraamaan Kristusta. Jos taas kuvittelemme itsemme sellaiseen vapauteen, jossa kiellämme Jumalan olemassaolon, me menetämme elämämme tarkoituksen. Molemmissa tapauksissa me olemme lähellä sitä syntiä, johon Aadam ja Eeva lankesivat. Ensimmäisessä he seurasivat käärmeen tarjoamaan himoa kaikkitietävyydestä ja toisessa tilanteessa he taas kuvittelivat kasvavansa Jumalan kaltaisuuteen ilman Jumalaa käärmeen neuvoja noudattaen.

Ihminen voi kääntää himonsa hyveiksi. Viha, joka kohdistuu himollisessa ajatuksessa lähimmäistä kohtaan, muuttuu puhtaassa mielessä vihaksi kaikkea pahan hengen työtä kohtaan. Kilvoittelun kautta ahneus voi muuttua vanhurskauden janoksi ja kiivaus haluksi puolustaa heikko-osaisten asemaa. Me suuntaamme silloin mielemme halun pois saastaisista asioista ja kohdistamme ne hyviin asioihin.

Taistelu himoja vastaan

Tärkeintä taistelussa himoja vastaan on se, että me teemme sen Jumalassa ja Kristuksen nimessä. Käytännössä väkevimmät aseet himoja vastaan ovat katumuksen sakramentti ja rukous. Me emme saa menettää tässä taistelussa toivoamme vaan meidän on oltava hyvin kärsivällisiä ja myös armeliaita itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan.

Kirkon jumalanpalveluksiin osallistuminen ja Raamatun lukeminen pitää meidät oikealla tiellä kohti pyhittymistä. Kirkon jumalanpalvelustekstien kautta me opimme ymmärtämään Jumalan käskyjä ja kun kuulemme kertomuksia Jumalan hyvistä teoista pyhien ihmisten kautta, me voimme paremmin ymmärtää miten jokaiselle meille on varattu tarkoitus tässä suuressa luomiskertomuksessa.

Rippi-isän merkitys on oleellinen taistelussa himoja vastaan. Hän auttaa miettimään mitkä ovat todelliset himojen synnyttämät uhat tänä elämän hetkenä. Meidän pitää yhä uudelleen miettiä, taistelemmeko me todellisia himoja vastaan, sillä heikkoutemme saattavat muuttua ajan saatossa. Uusien himojen löytäminen sielustamme saattaa satuttaa meitä, koska joudumme silloin kohtaamaan heikkouksia, joita ei toivoisi itsessään olevan. Valitettavasti moni himo on sellainen, jonka kaikki muut sinussa näkevät mutta jota sinä et itse näe, et tahdo nähdä tai jopa pidät sitä asiaa hyvänä itsessäsi.  

Kuolema on läsnä himoissa

Ihmisen tie himojen maailmassa johtaa kuolemaan. Joko me tulemme riippuvaiseksi jostakin himosta ja esim. päihteestä ja tämä lopulta aiheuttaa traagisen lopun elämäämme. Me saatamme löytää himojen maailmasta riippuvuuden, joka vie hitaasti meidät masennukseen ja epätoivoon, josta emme enää selviä. Himo voi sokaista myös mielemme oravanpyörään, jossa lopulta terveytemme pettää.

Ihminen saa käyttää vapauttaan vaikka pahan tekemiseen mutta tragedia on siinä, että tuo vapauden käyttäminen himoihin vie häneltä sen vapauden. Ihminen addiktoituu himoihin ja menettää sen kautta sen itsenäisyyden, joka hänelle luomisessa annettiin. Ihmiselle syntyy likainen salaisuus, joka tuottaa häpeää. Tämä häpeä alkaa pikku hiljaa täyttää elämämme ja se luontainen vapaus, johon ihminen on luotu saa väistyä. 

Tämä addiktoituminen tuhoaa ihmisen vapauden ja olemassaolon pikku hiljaa. Me emme kykene rakentamaan sieluamme hyvillä teoilla ja jumalallisella elämällä. Synti ja himot heikentävät elämäämme koko ja pian se alkaa tummentamaan sieluamme masennuksella, toivottomuudella, turhautumisella ja tylsyydellä. Sisäisen itsenäisyyden menettäminen näkyy myös siinä, kuinka me emme enää kanna vastuuta lähimmäisistämme emmekä ole valmiita uhraamaan omasta itsestämme toistemme hyväksi.

Voiko himoja kukistaa?

Paras ase taistelussa himoja vastaan on hiljentyminen ja rukoukseen keskittyminen. Näin tehdessämme me luonnostaan käännämme katseemme pois maallisesta ja ajallisesta ja suuntaamme sen taivaan valtakunnan todellisuutta kohti. Kaikki se mikä on pyhää ja ikuista, saa meidät luopumaan himollisista ajatuksista.

Me rukoilemme, että tulisimme himojemme voittajiksi mutta jotkin himot ovat liian suuria meille voitettaviksi. Joitakin himoja vastaan ei kannata ruveta taistelemaan vaan niiden vahvuus on vain tunnustettava ja käännyttävä takaisin siihen suuntaan, josta on tullutkin. Jos sinulla on ongelmia pettämisen, ylpeyden tai vaikka pornografian kanssa, on paras, että pyyhit ajatuksen heti pois mielestäsi ja teet jotakin muuta. Älä edes yritä voittaa sitä taistelua vaan myönnä reilusti, että se on sinua vahvempi tai muuten tulet varmuudella häviämään jokaisen taistelun. Älä väittele tai keskustele tällaisten himojen kanssa vaan käänny heti pois kun havaitset sellaisen.

Himo on vaikea vihollinen meille, koska se osaa houkutella meitä hyvin taidokkain tavoin. Kun alamme taistella himoja vastaan, ne saattavat yllättää meidät siinä kuinka kovasti ne hyökkäävät meitä vastaan.  Pian ne saattavat kuitenkin kadota ja koemme onnistumisen elämyksiä. Kun hetken aikaa on mennyt, nämä samat himot tulevat luoksemme houkuttelevampina. Jos muistamme mielessämme niiden todellisen luonteen, me voimme edelleen vastustaa niitä. Kunnes ne taas palaavat viehättävimpänä kuin aiemmin. Silloin ne saavat meidät uskomaan, ettei niiden vastustamisessa ole juurikaan järkeä, koska ”mehän elämme täällä vain kerran” ja ”ehkäpä ne kuuluvatkin meidän elämäämme, ihmisiä kun olemme”. Pyhät ihmiset kertovat kuinka himot eivät koskaan jätä meitä rauhaan tässä elämässä. Ihmisen taistelu niitä vastaan jatkuu aina kuolemaamme asti, mutta silti me voimme voittaa ne.

Kristuksen voitto kuolemasta tarkoittaa myös voittoa himoista

Kristuksen voitto kuolemasta merkitsee voittoa myös voittoa meitä vaivaamista himosta ja synnistä. Vaikka himojen valta elämässämme on suuri, me emme saa kuvitella ettemme voisi voittaa niitä. Pyhä Maksimos Tunnustaja vakuuttaa, että ihminen voi voittaa taistelun himoja vastaan. Hän kuvaa, kuinka me voimme asteittain edetä taistelussa ja lopulta saavuttaa rauhan sydämeemme.

Hän kirjoittaa: Ensimmäinen himottomuuden aste on täydellinen pidättäytyminen varsinaisesta synninteosta; tätä voidaan todeta aloittelijoissa. Toinen aste on täydellinen luopuminen veljeilystä pahojen ajatusten kanssa, näin tekevät ne, jotka vaeltavat järkevästi hyveen tietä. Kolmas aste, himollisten halujen täydellinen vaikeneminen, toteutuu niissä, jotka kohoavat luotujen näkyväisistä muodoista niiden olemuksen henkiseen tarkasteluun. Neljäs himottomuuden aste on täydellinen puhdistuminen kaikista, aivan viattomistakin mielikuvista; tämän saavuttavat ne, jotka ovat tiedon ja jumalallisten tutkiskelujen avulla puhdistaneet mielensä kirkkaaksi Jumalan kuvastimeksi. Jos siis joku on puhdistautunut himollisesta teoista ja vapautunut sisäisestä suostumuksesta niihin sekä vaientanut himolliset halunsa ja hävittänyt mielestään himojen sinänsä himottomat mielikuvatkin, hän on saavuttanut kaikki neljä himottomuuden päämuotoa ja hän erkanee aineellisesta sekä astuu hengellisten jumalalliseen rauhaan. (Filokalia II, s. 198-199)

Kirkon jumalanpalvelusten merkitystä emme koskaan voi korostaa liikaa. Jo pelkästään psalmien kuunteleminen jumalanpalveluksissa auttaa meitä paremmin ymmärtämään sielumme liikkeitä ja ne auttavat paljastamaan himojen toimintaa ajatuksissamme ja elämässämme. Meille on annettu mahdollisuus katumuksen ja yksi kauneimmista evankeliumin tarinoista kertoo meille tuhlaajapojasta ja rakastavasta isästä.

Kukaan meistä ei taistele himoja vastaan yksin. Me muodostamme eukaristisen yhteisön, jonka tehtävä on auttaa ja kannustaa meitä elämään pyhää elämää. Kristuksen voitto kuolemasta merkitsee meille jokaiselle mahdollisuutta tulla vapaiksi ja itsenäisiksi Kristuksessa. Meillä on vain oltava uskallusta ja vakuuttuneisuus siitä, että kirkon pyhien ihmisten tie on mahdollinen meille jokaiselle. Tämän lisäksi jokaisella meillä pitää olla positiivinen mieli, rohkeutta ja hyvää yritystä siihen, että me selviydymme tästä taistelusta.

Suurin voitto himoista meille kuitenkin on Jumalan suunnaton armo ihmistä kohtaan. Me teemme jatkuvasti pahoja tekoja Jumalaa kohtaan eikä hän siltikään hylkää meitä vaan seuraa meitä kuin rakastunut nuorukainen ja antaa tekomme anteeksi. Me olemme evankelista Johanneksen mukaan saaneet armoa armon päälle. Tämän takia meille riittää pelkästään se, että me edes yritämme tehdä asioita oikein. Kun me yritämme tehdä asioita oikein, me osoitamme sillä uskomme Jumalaan, joka on laupias meitä kohtaan. Kun me turvaamme Jumalaan hän palkitsee pelkän yrityksemme ja aikeemmekin, kuten pyhä Johannes Krysostomos pääsiäissaarnassaan sanoo. 

***

Seuraava kirjoitukseni tule käsittelemään seuraavan sunnuntain (15.12) evankeliumia, jossa puhutaan Suurista pidoista (Luuk. 14:16-24). Tämä evankeliumin jakso kuvaa ihmisten välinpitämätöntä suhtautumista kirkkoa kohtaan mutta luulenpa, että siellä on olemassa toivon siemen ja valonpilkahdus ikuisuudesta!

Voimia ja rauhaa joulupaaston viettoon!