tiistai 21. huhtikuuta 2015

Voikkaan perhesurma



Yesterday upon the stair
I met a man who wasn’t there
He wasn’t there again today
I wish, I wish he’d go away

William Hughes Mearns: "Antigonish" (1899)



Minulla on koti Voikkaalla Mattilassa ja vaali-iltana Facebookissa lähti leviämään tieto, että samassa kaupungin osassa on poliisin piiritystilanne. illalla uutisoitiin perhesurmasta, joka tapahtui lähellä kotiamme. Mies surmasi ex-vaimonsa ja itsensä heidän entisen kotinsa pihalla. Tiedän tuon perheen mutta en tunne heitä. He asuivat kotitieni varrella ja nyt olen nähnyt joka päivä kuinka elämä on pysähtynyt tuon talon pihalla. Tapahtuma on ahdistava ja tuo mieleen myös muut itsemurhat, joista olen elämäni aikana kuullut lapsesta pitäen.

Nyt vietämme pääsiäisen juhla-aikaa ja tämä perheväkivaltatapaus on todella pysäyttävä ja masentava. Omasta näkökulmasta voin miettiä asioita mutta entä tämän perheen eloon jääneet ja heidän valtava surunsa. Mitä sanoisin pappina saattoväelle, jos toimittaisiin heidän siunaamisensa. Rukouksia lukiessa ja saarnatessa mieleen varmasti tulisi myös se miksi hän surmasi myös ex-vaimonsa ja mitä heidän lapsilleen voisi sanoa?

Mitä siis Kristus on voittanut omalla kuolemallaan? Monesti me operoimme kirkossa kovin abstraktilla ja metafyysisellä tasolla vailla konkreettista kosketuspintaa tähän maailmaan. Siksi meidät usein palautetaan tähän maailmaan kauniista pilvilinnoistamme mutta luulen että se kuitenkin on siunaukseksi. Taaborin vuorella on monesti ihana nauttia Herran kirkkaudesta mutta maailma odottaa. Tällä kertaa minusta kuitenkin tuntui, että herätys oli kova ja olo on välillä aika neuvoton.

Pääsiäisen tapahtumat tarkoittavat sitä, että Kuolema ei merkitse elämämme päätöstä vaan se merkitsee siirtymistä tästä elämästä iankaikkiseen elämään. Kristuksen ylösnousemus merkitsee tämän väliaikaisen elämän tarkoituksen muuttumista ja uuden päämäärän saamista maalliseen vaellukseemme. Siksi kaste liittyy olennaisesti pääsiäiseen.

Kaste pelastaa meidät, mutta kaste ei pelasta meitä. Se merkitsee kristillisen elämän alkua ja taivaallisten lupauksiin saamista. Kaste on lähtökohta ja siitä vasta alkaa työmme. Kasteen saatuamme ja sen sisäistettyämme meistä tulee muukalaisia maan päällä. Me olemme tässä maailmassa mutta emme tästä maailmasta. Siksi meidän tehtävämme on oppia tuntemaan Jumalan käskyt löytääksemme takaisin kotiimme. Kannattaa tutustua psalmiin 119.

Ellemme etsi ja tutki Jumalan käskyjä me kuljemme pimeässä. Tässä pimeydessä me saatamme tehdä peräjälkeen monta väärää ratkaisua. Emme anna Jumalan tai lähimmäistemme äänelle sijaa valinnoissamme, emme pysähdy ja menemme kierteen mukana kohti pimeyttä. Pimeys ja välinpitämättömyys seuraavat valinnoissamme koko ajan toisiaan ja pahan valta sen kuin kasvaa. Ellei meillä ole tuossa pahan pyörteessä mitään oksaa, johon tarttua kiinni, voi päämäärämme olla kuolema. Ehkä näin kävi myös Juudakselle hänen päätyessään itsemurhaan.

Paholainen on todellinen henki, joka ohjaa meidät vääriin valintoihin, epätoivoon ja sulkee tiemme pelastukseen monin eri tavoin. Sen toiminta ei ole sattumaa vaan se elää valinnoissamme ja vapaassa tahdossamme.

Miksi hengellisen elämän alkaessa me törmäämme todella selvästi pahan hengen työhön juuri silloin, kun käännymme Jumalan puoleen? On selvää, että joka hetki kun me yritämme lähestyä Jumalaa, paha henki tekee kaikkensa estääkseen sen. Ne, jotka jäävät tuhlaajapojan sikolättiin, saavat olla rauhassa. Etenkin rukoillessa voi monesti tuntea, kuinka ajatukset harhailevat, mieleen nousee kummia asioita ja vastustaja selvästi yrittää häiritä.

Entä tuo runo tämän kirjoituksen alussa? Luulen, että se kuvaa hyvin yksinkertaisesti kuoleman ja pahan hengen läsnäoloa sielussamme. Se on olemassa mutta sen olemassaolo riippuu Jumalasta. Kuten isät sanovat, se on parasiitti: kun isäntä kuolee, myös sekin kuolee. Tuo runon mies on aina läsnä sielumme maisemassa ja vaikka se poistuisikin, tiedämme, että se on siellä. Toivon, että se menisi pois, mutta tiedän, että jonain päivänä, se palaa luokseni.

Me tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä kärsimysten keskellä. Meidän on etsittävä sen keskellä Jumalan tahtoa, koska muuten me emme ymmärrä kärsimyksen tarkoitusta. Kaikella on aikansa ja moni asia saa merkityksen vasta kärsimyksen ja odottamiseen kautta. Pieni ja mitätönkin asia voi tuntua suurelta kun me olemme odottaneet ja valmistautuneet. Kärsimyksestä seuraa aina lupaus, joka johtaa täyttymykseen, iloon ja vapauteen.

Luulen, että olemme lähes menettäneet kärsimisen taidon samalla tavalla kuin myös sen että osaisimme odottaa. Nykyaikana me olemme tottuneet siihen, että arkiset päänsäryt katoavat lääkkeillä, tarpeemme saavat tyydytyksen heti ja asioiden odottaminen merkitsee vikaa prosessissa. Oman tahtomme merkitys on kasvanut aivan uudenlaisiin mittoihin. Samalla on vähentynyt välittäminen ja huolenpito lähimmäisistämme.

Emme saa hylätä toivoamme ja luottamustamme siihen johdatukseen, jolla Jumala vie meitä kohti pelastusta. Mutta suuri merkitys on myös omalla suhteellamme lähimmäiseen. Jäikö tässä perhesurmassa tarpeeksi tilaa ja aikaa anteeksipyynnölle ja anteeksiannolle? Meidän pitää antaa toiselle kunniallinen tie perääntyä ja antaa mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Meidän pitää käydä läpi se kärsimys, joka meille annetaan. Monesti kärsimys ohjaa meidät toisen ihmisen luo, se ohjaa meidät avun luokse. Kärsimyksellä on aina merkitys vaikka emme sitä kriisin aikana aina huomaakaan. Silloin me tarvitsemme toista ihmistä. Meidät, jotka emme elä keskellä kriisiä, on kutsuttu työhön: me voimme olla kanssakulkijoita vaikeuksissa olevien rinnalla.

Nyt juhlimme pahan kierteen katkaisijan juhlaa. Juhlimme kuoleman kukistajan voittoa. Ei Hän ole vain kuoleman voittaja vaan kaiken pahuuden kukistaja, epätoivon karkottaja ja toivottomuuden tuhoaja. Sinulle tarjotaan elämää, yltäkylläistä elämää, ota se vastaan!

Kristus nousi kuolleista!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Kohti pysyvämpää muutosta



Paaston tarkoitus on kirkastaa Jumalan kuvaa meissä ja viedä kohti Jumalan kaltaisuutta. Monesti pääsiäisen koitettua me kuitenkin palaamme vanhoihin tapoihimme ja seuraavan paaston myötä me aloitamme paastomme siitä samasta pisteestä, jossa ennen paastoakin olimme. Ehkä sen vuoksi on hyvä ymmärtää, että paaston tarkoitus on jalostaa ihmisyyttämme ja kehittää meitä paasto toisensa jälkeen.

Tämän elämänmuutoksen myötä opimme harkitsemaan valintojamme tarkemmin, valvomaan paremmin elämäämme ja tekemään muutoksia elämäämme. Tämän ei pitäisi olla tilapäinen vaihe elämässämme vaan pysyvä muutos. Johannes Siinailainen puhuu hengellisen elämän portaista ja siinä ideana on kiivetä vähä vähältä aina ylöspäin.

Tämä asia askarrutti minua paljon pääsiäisen alettua, koska monesti me juhlimme pääsiäistä aika maallisella tavalla ja joskus tuntuu juhlintakin menevän yli. Eihän tämä sinänsä mitään uutta ole, koska Johannes Krysostomoskin asiaan kiinnitti huomiota aikanaan. Kristus otti ristimme Suurella viikolla ja tät ristiä kantaen hänen elämänsä päättyi Golgatalle äärimmäisenä uhrina. Kun hän ristin kanssa laskeutui alas Tuonelaan ja hän toi valon kuoleman valtakunnassa odottaville, hän antoi heille ikuisen elämän. Haudasta hän nousi ylös risti mukanaan.

Risti on meille itsekieltäymyksen kuva. Me kannamme tuota ristiä ennen pääsiäistä ja jatkamme sen kantamista pääsiäisen jälkeen. Pääsiäisenä me lopetamme paastoamisen mutta me emme lopeta ristimme kantamista. Monesti alttareissa oleva saattoristi käännetään toisinpäin ja silloin näemme ristin kääntöpuolella ylösnousseen Kristuksen. Pääsiäinen toisensa jälkeen me tulemme ymmärtämään yhä uudelleen sen miksi me kannamme tuota ristiä ja mikä on meidän päämäärämme.  
Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. (Luuk 9:23)

Eniten tässä mieltäni vaivasi tuo itsensäkieltäminen. Itsekieltäminen kuten moni muukin evankeliumin opetus voi olla meille kovin abstraktia ja teoreettista. Me helposti kiellämme lähimmäisiltämme jotakin, heidän tarpeitaan tai me kiellämme heidät kokonaan sulkemalla heidän tarpeensa pois mielestämme. Me harvemmin kiellämme itseämme tai asetamme toista itsemme edelle.

Ääripäitä kannattaa välttää: ellemme kykene tekemään jotain asiaa sata prosenttisesti niin 60 prosenttiakin on jo hyvä asia. On parempi rukoilla edes vähän kuin ettei rukoile ollenkaan. Harvalla meistä on tilaisuutta lähteä erämaahan tai edes yksinäisyyteen pysyvästi ja siksi kannattaa omassa elämässä miettiä niitä kohtia, joihin voisi luoda tilaa itsekieltäymykselle.

Itsekieltäymyksen harjoittaminen kannattaa aloittaa pienistä ja arkisista asioista. Aluksi kannattaa erottaa halut tarpeista: me haluamme monia asioita mutta tarvitsemme vain harvoja asioita. Meidän halumme ovat himojen lähteitä: kun alamme palavasti haluta jotakin se muuttuu himoksi ja himosta syntyy teko eli synti.

Omasta elämästään voi helposti karsia pois turhia ja epäolennaisia asioita. Televisio, mobiililaitteet – ei niitä myydä tarvitse mutta harkita niiden käyttöä tai sopia sääntöjä niiden käytölle. Riittääkö ostoksilla halvempi versio samasta asiasta, tarvitsemmeko todella kaikkea mitä ostamme vai riittäisikö vähempi. Ihminen tottuu helposti niin vaatimattomaan kuin ylelliseenkin elämään puhumattakaan siitä, että harvalla on mahdollista edes elää kovinkaan ylellistä elämää.

Moni perheen isä ja äiti oppii luonnostaan tämän itsekieltäymyksen taidon koska lapset eivät juurikaan kysele vanhempien tarpeiden perään vaan vanhempien tarkoitus on monesti kieltää omat halunsa ja täyttää lasten tarpeet.

Miksi itsekieltäymystä kannattaa harjoittaa? Koska Herramme käskee niin tehdä. Se on oleellinen osa kilvoitteluamme ja osa kirkon ekologista ajattelua. Me emme elä tätä elämää itseämme varten eikä tätä kaikkea luotu vain minulle. Itsekieltäymys antaa luottamusta, voimaa ja vahvuutta kilvoitukseen. Se antaa uskoa kilvoitteluun ja siihen, että me emme tarvitse niin paljon kuin haluamme.

Itse kieltäymys opettaa meille jonkinlaista minimalismia. Opimme karsimaan ja nauttimaan siitä vähästä joka meille on jo annettu.

Itsekieltäymys on turhaa, ellei sen jollain tapaa hyödytä lähimmäistämme. Sehän on myös paaston idea. Tasataan siis hyvinvointiamme toistemme kanssa ja otetaan pääsiäisen juhlaan mukaan myös ne joilla siihen ei samalla tavalla ole varaa kuin meillä.

Kristus nousi kuolleista!

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Uskon täyttymys



Tänä sunnuntaina, ensimmäisenä pääsiäisen jälkeen, luemme Johanneksen evankeliumista epäilevästä Tuomaasta. Tämä kertomus jatkaa sitä samaa inhimillistä linjaa, jota saamme lukea opetuslapsista heidän kamppaillessaan uskonsa kanssa. Opetuslapset hätääntyivät järvellä myrskyn noustessa, he olivat lähettämässä Jeesuksen kuulijoita kotiin kun ruokaa ei ollut riittävästi. He yrittivät parantaa sairaita mutta epäonnistuvat epäuskossaan. Ylösnousemuksen jälkeen sekaannus oli valtava ja siitä myös tämä Tuomaksesta kertova evankeliumi meille puhuu.

Miksi tämä evankeliumi tuodaan eteemme ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen? Me olemme monesti samassa tilanteessa kuin opetuslapset pääsiäisen jälkeen. Voimmeko olla varmoja, että todella uskomme Jumalaan ja Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseen? Tai olemmeko edes ymmällämme ja olemmeko varmasti sisäistäneet tämän uskomme peruskysymyksen?

Opetuslasten epäusko oli melko ymmärrettävää, koska he elivät koko ajan aivan poikkeuksellisien tapahtumien keskellä. He eivät eläessään nähneet tämän suuren tarinan kokonaisuutta vaan elivät ja kokivat tapahtumia sitä mukaan kun niitä tapahtui. Me sen sijaan olemme saaneet aikaa miettiä, vertailla, punnita, hylätä ja palata, miettiä uudelleen.

Jumala salli meidän joutua joskus epäilyksen valtaan luodakseen uudelleen uskoamme. Meidän uskomme kasvaa koko elämämme ajan mutta se muuttaa myös muotoaan vuosikymmenien aikana. Lapsen usko on erilainen kuin vanhan ihmisen, terveen usko erilainen kuin köyhän ja rikkaan erilainen kuin köyhän. Ehkä meidän uskomme pitää aika ajoin joutua kriisiin, jotta uskomme uudistuisi. Usko on elävä osa meitä ja sen myös on uudistuttava. Riippuen elämäntilanteestamme, me löydämme Kristuksen aina samanlaisena mutta aina alati uutena ja tuoreena vastaamassa hätäämme.

Epäilys on tuhoisaa jos käännymme epäjumalanpalvelukseen eli rakennamme esim. elämämme jonkun muun asian varaan kuin Jumalan. Silloin me helposti vaadimme Jumalaa muuttumaan sellaiseksi kuin me itse haluamme ja kun Hän ei muutu me alamme yhä kiivaammin haastamaan häntä, kunnes kärsimättömyys valtaa mielemme ja teemme itse omat ratkaisumme. Me nousimme kapinaan ja jäimme yksin lähtiessämme Hänen luotaan.

Ellemme ole löytäneet nöyryyttä ja kuuliaisuutta elämäämme, uskominen voi pian menettää pohjan. Me uskomme siten kuin meille itsellemme sopii: otamme parhaat palat ja kieltäydymme näkemästä haasteita, joita usko meille asettaa. Jos laiminlyömme rukouselämämme, meidän on vaikea myöskään elää uskon mukaista elämää. Sanojen tasolla on monesti helppo uskoa mutta kun elämme noiden rukouksien mukaan saattaa jotakin yllättävää tapahtua: uskosta tulee ohjenuora elämällemme.

Vahvassa uskossa on vaaransa, koska se voi olla myös merkki kuolleesta uskosta tai siitä, ettei uskova levitä uskoaan toisille ihmisille. Terveeseen uskoon kuuluu aina epäilystä, koska uskon saamiseksi myös meidän on vastattava Jumalan kutsuun. Jumala antaa meille uskon mutta meidän on myös ponnisteltava ottaaksemme vastaan tuon Pyhän Hengen lahjan. Se vaatii monesti kärsivällisyyttä ja nöyryyttä ottaa vastaan itseämme suurempi osaksemme omaa elämää. Uskon vastaanottaminen vaatii myös kuuliaisuutta nöyrtyä hänen tahtoonsa.

Epäilykselle on sijaa vain Kristuksessa. Tämä on mielestäni tämän evankeliumin yksi kohokohdista. Tästä positiivisesta epäilystä, ihmettelystä tai harkinnasta syntyy uskomisen ilo. Vääränlainen, hengetön epäilys on pahan hengen työtä meissä. Se on vakava taistelu, jossa paholainen yrittää erottaa meidän Jumalasta. Kun käännymme uskossamme Jumalan puoleen, me saamme vahvistuksen ja silloin epäilyksemmekin tulee haihtumaan.

Minkä esimerkin pyhä apostoli meille opettaa? Tuomas epäili, mutta hän ei kääntänyt epäillessään selkäänsä Kristukselle, vaan oli valmis uskomaan jos Jumala vastaisi hänelle. Kristus ei katsonut tätä epäilystä pahalla vaan näki siinä inhimillisen heikkoutemme ja vastasi. Hän ei torjunut Tuomasta ja vaatinut häneltä sokeaa uskoa vaan oli valmis auttamaan epäuskossa. On myös hyvä huomata, ettei Tuomas ollut hylännyt Kristuksesta heikkouskoisuudessaan kuten moni tuntuu tänä päivänä tehdessään erotessaan kirkosta. Tuomas lupasi uskovansa, jos saa nähdä ja koskettaa Herran haavoja.

Meidät todellakin kutsutaan näkemään, koskettamaan ja aistimaan Jumalan täyteys Herran pyhässä ehtoollisessa. Me saamme todellisen uskon Kristukselta lahjana. Me voimme koskettaa hänen haavojaan osallistumalla pyhään Ehtoolliseen paastoamalla ja rukoilemalla.

Minun Herrani ja Jumalani! Lieneekö tämä yksi varhaisimmista uskontunnustuksista? Tämä on toinen kerta kun Uudessa testamentissa, kun Kristusta sanotaan Jumalaksi (o theos). Ensimmäinen kohta löytyy Johanneksen evankeliumin alkusanoista, Sana oli Jumala. Tämä Tuomaksen huudahdus laukaisee kaikki epäilykset, joiden vallassa opetuslapset olivat lukittujen ovien takana. Hänen huudahduksessaan lihaksi tullut Jumalan sana kytkeytyy Jeesus Nasaretilaiseen, hänessä he näkevät Luvatun messiaan, Kuninkaiden kuninkaan ja iankaikkisen Herran.

Siinä kiteytyy kaikki ne asiat, joita Tuomas muiden opetuslasten kanssa kokeneet seuratessaan Kristuksen kärsimysviikkoa. Tämän jälkeen me emme enää kuule epäilyksen sanoja vaan opetuslapsista tulee apostoleja ja he lähtevät viemään sanaa maailmalle.

Kristus nousi kuolleista!

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Suuren lauantain aamupalveluksen jälkeen

(Suuren lauantain aamupalvelus Vaasassa, kuva Eetu Sillanpää)


Voiko Jumala kuolla? Tämä on suuri mysteeri, joka nousee kirkon historiassa aika ajoin pinnalle. Jumala on kuolematon, ikuinen ja aina oleva elämänlähde. Kuinka mikään sellainen voisi kuolla ja vaipua hautaan? Jumalalle ei mikään ole mahdotonta, silloin kun on kyseessä ihmisen pelastuminen kuolemalta.

Me uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan, jonka kautta kaikki on saatettu olemattomuudesta olemiseen, hänen kauttaan on luotu taivas ja maa, näkyvä ja näkymätön maailma. Hänen kuvansa mukaan Pyhä Kolminaisuus loi jokaisen meistä. Hän joka itsessään on elämä, lahjoittaa meille iankaikkisen elämän.

Mitään rationaalista vastausta me emme tähän kysymykseen saa vaan se jää meille mysteeriksi. Me emme ole keksineet kristinuskoa vaan se on löytänyt meidät. Me olemme saaneet sen ilmoituksena Jumalan tahdosta evankeliumeissa. Tätä samaa mysteerien sarjaa on leivän ja viinin pyhittyminen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, Pyhän Kolminaisuuden persoonien oleminen yhdessä olemuksessa ja Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen olemuksen yhdistyminen hänen persoonassaan.

Jumala todellakin kuoli ristillä. Hän oli kaikessa samanlainen kuin mekin, lukuun ottamatta syntiä. Hän koki kaiken sen kärsimyksen, ahdistuksen ja epätoivon, jota mekin koemme tässä elämässä ja jopa kuolemassa. Vain siten hän saattoi pelastaa synnin turmelemaan luontomme ja antaa uuden merkityksen tälle kaikelle. Hän todellakin laskeutui alas tuonelaan ja lepäsi haudan levossa kolme päivää. Hän valaisi jumaluudellaan sen loputtoman pimeyden, jonka varjossa me elämäämme olemme eläneet. Ellei Kristus olisi kuollut ja laskeutunut hautaan, koko hänen maanpäällinen elämänsä olisi muodostanut pelkän aatteellisen liikkeen, joka olisi lupauksineen ollut pelkkä unelma tai jopa valhe. Ellei Kristus olisi kuollut, ei olisi edes mahdollista, että Isä Jumala olisi herättänyt hänet kuolleista.

Jumalan kuolema merkitsee äärimmäistä uhria meidän puolestamme. Kun Aabraham oli menossa uhraamaan poikaansa Iisakia vuorelle, enkeli keskeytti hänet viime hetkellä ja Aabraham vältti tämä uskollisuutta vaatineen teon. Iisakin henki pelastui ja hänen tilallaan uhrattiin läheiseen piikkipensaaseen takertunut oinas.

Iisak sai pitää henkensä mutta Aabraham osoitti uskollisuutensa olemalla valmis uhraamaan vaikka ainoan poikansa, jonka sai vanhana miehenä Saaran kanssa. Jumala ei sen sijaan säästänyt ainoaa Poikaansa. Jumala säästi meidät  rakkaudessaan ja antoi iankaikkisen elämän.

...Ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi. Tämä oli ennuskuva meille. Meitä ei vaadittu tilille synneistämme vaikka tuomio niistä olisi ollut ankarin mahdollinen, kuolema. Synnin palkka on kuolema. Yksikään meistä ei olisi välttänyt tuota tuomiota, koska syntiemme määrä käy yli päämme. Ne käyvät yli kasvojemme kuin veden pinta, emmekä enää pysty elämään tai hengittämään. Se, joka on koskaan haukkonut henkeään ja pelännyt hukkuvansa, tietää miltä tämä tuntuu. Jalkojen alla ei ole maata, josta saisi turvaa ja loppu on lähellä.

Me olemme eksyneet pahojen tekojemme kautta. Vaikka haluamme elämää, me emme löydä sitä Jumalan ulkopuolelta. Me etsimme ja harhailemme vaikka meille on annettu tie, totuus ja elämä Jumalassa. Kristus osoitti meille tien jo kasteessa ja hän varjelee elämäämme antamalla meille evankeliumin, eläväksitekevät käskynsä ja rukouksen lahjan.  Hän antoi ruumiinsa ja verensä, jotta meillä olisi niissä syntiemme päästö ja iankaikkinen ja ikuinen elämä Hänessä.

Kumman valta oli suurempi kuoleman vai elämän? Jokainen joka miettii oman elämänsä päättämistä, pitäisi miettiä tätä. Meidän jokaisen elämän ohjenuorana pitäisi olla se, että valitsemme aina kuoleman sijaan elämän. Elämä on valoa, se on mahdollisuuksia ja toivoa paremmasta.

Lauantain aamupalveluksessa kuulimme profeetta Hesekielin ennustuksen, joka lupaa meille suuria asioita:

Herra sanoi minulle: "Ihminen, voivatko nämä luut herätä eloon?" Minä vastasin: "Herra, sinä sen tiedät." Hän sanoi: "Sano profeetan sana näille luille, sano niille: Te kuivat luut, kuulkaa Herran sana! Näin sanoo Herra Jumala näille luille: Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Minä panen teihin jänteet, kasvatan ympärillenne lihan ja peitän teidät nahalla, ja minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Silloin te tiedätte, että minä olen Herra."

Minä puhuin saamani käskyn mukaan, ja minun vielä puhuessani alkoi kuulua kovaa kalinaa, kun luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä. Minä näin, että niiden päälle kasvoi jänteet ja liha ja että nämä saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut.

Herra sanoi minulle: "Ihminen, kutsu sanallasi henkeä ja sano sille: Näin sanoo Herra Jumala: Tule, henki, tule taivaan neljältä tuulelta ja mene näihin surmattuihin, niin että ne heräävät eloon." Minä puhuin niin kuin Herra minua käski, ja luihin tuli henki. Ne heräsivät eloon ja nousivat maasta, ja siinä oli luvuton ihmisjoukko. (Hes. 52:3-10)