lauantai 31. tammikuuta 2015

Kohti Suurta paastoa, osa 2



Jumalan laupeus ja armon määrä meitä kohtaan on mittaamaton. Kaikki, millä me mittaamme tätä armon määrää, ovat inhimillisiä mittareita ja teemme näiden sanojemme myötä Jumalasta kovin rajallisen. Sanamme ovat rajallisia, sillä kuuluvathan ne vain tähän maailmaan, joka on katoava.  Ovatpa jotkut sanoneet, että se Jumala, jonka me sanoillamme luomme, on epäjumala. Jumala on aina enemmän.

Tuhlaajapoika kertomuksen tarkoitus on kuvata taivaallista isäämme. Miten hän suhtautuu poikaansa, joka vierailla mailla on haaskannut elämänsä ja perintönsä turhuuksiin ja nyt haluaa palata kotiinsa. Me kuulemme odottavasta isästä, vastaanjuoksevasta isästä, hänestä joka keskeyttää synnintunnustuksemme ja kietoo meidät syliinsä. Hän vaatettaa meidät, antaa kengät ja laittaa sormeemme sormuksen.  Hän on täynnä armoa ja laupeutta ja lopulta jakaa sen kanssamme. Ja mitä alussa sanoimmekaan, hän on varmasti paljon enemmän kuin vielä tämä.

Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.  Tämä on asia, jota meidän kannattaa pitää mielessämme kun laskeudumme Suureen paastoon. Tuota pääsiäistroparia on hyvä toistaa mielessä myös liturgian jälkeen Jeesuksen rukouksen sijaan. Sillä tavoin me voimme yhä uudelleen miettiä mitä se tarkoittaa ja mitä kaikkea se meidän ja lähimmäistemme elämään voikaan tuoda. Tästä kuitenkin on kysymys koko Pääsiäisessä: ottaaksemme vastaan Kaikkeuden kuninkaan juhliaksemme hänen voittoaan kuolemasta. Siihen paasto meitä valmistaa.

Koko tarina tuhlaajapojasta on odotusta. Isä odottaa poikaansa portin luona, hän katsahtaa tiellä, palaisiko poika tänään jo kotiinsa. Tuhlaajapoika odottaa millainen tulisi olemaan hänen kohtalonsa kun nälänhätä vieraalla maalla alkaa, millainen tulisi olemaan isän reaktio, jos hän palaisi kotiinsa. Minä luulen, että että moni meistäkin odottaa ja miettii tarkkaan kannattaako tuolle kirkon viitoittamalla tielle lähteä. Löydämmekö kotiimme ja odottaako siellä kukaan. Millaisia muistoja meillä on tuosta kodista vai onko niitä lainkaan. Kunka täydesti olemme päässeet kokemaan tämän suloisen pääsiäisen ja millaisen muutoksen sen voisi tehdä elämäämme.

Tuhlaajapoika on esikuvamme, sillä hän nousi niiltä sijoiltaan jossa hän oli lähti kotimatkalle. Hän katui ja luotti rakastavaan isäänsä joka odotti kotona. Tuhlaajapojan isä on myös meidän isämme ja me olemme samassa asemassa kuin tuo poikakin.

Me helposti alamme pitää tätä maailmaa kotinamme. Me totumme siihen, että elämämme on maallista ja katoavaa vaellusta, jolla juurikaan tarkoitusta ole. Pidämme huolta perheestämme ja läheisistämme, jotta arkemme täyttyisi joillakin hyödyllisillä asioilla. Silti me tiedämme, että jotain suurempaakin voisi olla. Monen elämä ajautuu kriisiin, kun maahan tulee vertauksen mukainen nälänhätä. Silloin meille annetaan hyvin selvästi vaihtoehtoja joihin turvata, tähän maailmaan vai hengelliseen maailmaan.

Tuhlaajapojan paluu on meidän hengellinen matkamme takaisin kotiin. Se on tarina matkasta kohti vapautta, paluuta siihen alkuperäiseen kunniaan, josta olimme luopuneet. Hengellisessä mielessä se on sama matka, jonka Israelin kansa aloitti lähtiessään pois Egyptin orjuudesta. Me kuljemme erämaahan, ylitämme Punaisen meren ja astumme Jordanin virran poikki luvattuun maahan. Erämaa on paholaisen elinpaikka ja siellä himot tarrautunut sieluumme. Me pakenemme Egyptin orjuutta eli syntiä. Vigiliassa laulettava psalmi 137 Baabelin Virtain vierillä, kuvaa kaipuutamme vapauteen, isämme kotiin. Jordanin virta kuvaa kastettamme ja kun me nousemme ylös tuosta virrasta, me astumme luvattuun maahan.

Me emme siis ole ensimmäisiä emmekä ainoita, jotka ovat tuolle matkalle lähteneet.

Mooses johdatti Israelin kansaa luvattuun maahan mutta hän ei koskaan itse päässyt perille. Jotakin kuolee aina matkalla luvattuun maahan. Jotakin meistä jää tuohon autiomaahan. Ja se on tarkoituskin. Jätämme taaksemme jotakin ja kun jotakin sisältämme kuolee, niin silloin myös uutta ja tärkeämpää voi syntyä sen tilalle. Hengellinen matkamme luvattuun maahan on aina uudesti syntymisen, uudelleen arvioimisen ja itseemme menemisen aikaa.

Paasto on alkamassa. Se toki liittyy ruokapaastoon ja on hyvä yrittää parhain voimin ja keinoin noudattaa tätä kuuliaisuustehtävää, jonka pyhä kirkkomme meille antaa. Paaston aika syventää rukouselämäämme, se karsii turhuuden pois ympäriltä ja auttaa keskittymään olennaiseen. Sillä yöllä ylkä tulee.

Paasto on hyvin julkinen asia siinä mielessä, että me kaikki paastoamme kirkon antamien suuntaviivojen mukaan. Samaan aikaan paasto on myös hyvin yksityinen. Jokainen paastoaa omalla tavallaan ja kilvoittelee itse asettamiaan vastuksia vastaan. Jos koko paasto jää toteuttamatta siksi, ettemme pysty olemaan syömättä liharuokaa, on parempi, että yritämme omilla rajoituksillamme luoda mahdollisimman hyvän paaston. Toiselle taas lihapaasto ei ole temppu eikä mikään ja paasto pelkkää lasten leikkiä. Onko tämänkään oikeanlainen paasto, jossa ei tarvitse juuri ponnistella?

Paasto on myös kieltäytymistä, jotta me saisimme jotain suurempaa. Paasto on ihmistä varten eikä ihminen paastoa varten. Paasto tarkoitus on syventää meidän hengellistä elämää, se on työkalu eikä siitä missään nimessä pääasia. Sen vuoksi epäonnistuminen paastossa voi koitua myös siunaukseksi, koska se kasvattaa meissä nöyryyttä, vahvistaa ja elävöittää rukoustamme sekä estää ylpeyden syntiä.

Tuhlaapojan vertaus Kertoo kotiinpaluusta. Meidän matkamme on alkamassa ja siksi meidän on valmistauduttava. Nyt on meidän oman pelastuksemme aika ja sen voimme tehdä todelliseksi osallistumalla tänään illan vigiliaan ja huomenna liturgiaan. Siellä saamme jälleen kuulla tuon tutun kertomuksen rakastavasta isästä.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Kohti Suurta paastoa, osa 1

Autuas Ksenia Pietarilainen, jonka muistopäivää tänään lauantaina vietämme



















 
Mitä yhteistä on sinulla ja minulla sekä evankeliumin kahdella rukoilijalla? Se, että me elämme kaikki tätä samaa elämää. Meillä kaikilla samat mahdollisuudet kasvaa vanhurskaiksi, jos otamme vaarin tästä evankeliumista.

Tämän sunnuntain evankeliumissa meille kerrotaan kahdesta kilvoittelijasta, fariseuksesta ja publikaanista. Kumpikaan heistä ei ollut täydellisen hyvä eikä paha. He olivat inhimillisiä, melko samanlaisia kuin kuka tahansa meistä. Me monesti päädymme toteuttamaan kummankin rukoilijan huonoja puolia, sen sijaan että meissä näkyisi molemman rukoilijan hyvät puolet!

Tullaksemme pyhiksi, meidän pitää löytää hyvät puolet publikaanista ja jäljitellä niitä. Publikaanin nöyryys ja katumus: onko toista tietä pelastukseen edes olemassa kuin katumuksesta syntyvä nöyryys?

Meidän pitää löytää hyvät puolet myös fariseuksesta ja jäljitellä niitä. Olihan selvää, ettei publikaanin elämä temppelin ulkopuolella ollut mitään ihailtavaa, kun taas fariseuksesta ulkoinen elämä on selvä esikuva kelle tahansa. Siinä missä publikaani riisti ihmisiä tullissa ja laittoi rahat omaan taskuunsa, fariseus paastosi, muisti köyhiä ja maksoi veroa vapaaehtoisesti yli pyydetyn.

Ja samalla meidän tulee välttää myös niitä vaaroja, joihin molemmat rukoilijat syyllistyivät.

Mitä tulee publikaaniin: Rukouksen ja arkielämän välillä ei voi olla ristiriitaa. Kun löydämme todellisen rukouksen ja opimme katumuksen, se muuttaa meidän elämämme kokonaan ja pysyvästi.

Vaikka me emme voi välttää synnin tekoa, on meidän kuitenkin taisteltava sitä vastaan kaikin voimin.

Synti ei ole osa meitä, vaikka se kovin tuttu asia meille onkin. Synti on oleellinen osa elämäämme, mutta se ei ole oleellinen osa minua. Tosin, voinhan minä antaa synnille hyvänkin sijan omassa elämässäni. Ravita sitä, pitää sitä hyvänä jne. Mutta lopulta se iskee ja tyhjentää myrkyn sisääni. Synnin palkka on kuolema.

Ja mitä tulee fariseukseen: emme voi ylpeillä yhdelläkään teollamme, koska kaikki on Jumalan lahjaa meille. Pöyhkeys ei voi saada meissä sijaa emmekä me voi juurikaan kehuskella hyvillä teoillamme. Jos julistamme Jumalalle olevamme pyhiä ja terveitä niin mihin me häntä tarvitsemme? Missä edes tuo hyvyys näkyy? Hän auttaa köyhiä, ei siksi, että hän tuntisi heitä kohtaan sääliä, vaan siksi että se on hänelle suoritus, josta saa pisteitä. Kun Jumala palkitsee hänet hänen hyvistä teoistaan, mutta kun hänelle mitataan myös rangaistus hänen pahoista teoistaan, hän jää vaille armoa. Ja siinä tilanteessa hän olisi tarvinnut katumusta josta löytyy tie armon vastaanottamiseen. Hän ei ulkokultaisuutensa vuoksi koskaan oppinut tuntemaan Jumalaa eikä kyennyt luomaan Häneen elävää suhdetta.

Miksi loppujen lopuksi publikaani lähti pois vanhurskaampana? Siksi, että hänen suhteensa Jumalaan oli elävä ja persoonallinen. Hänelle rukous oli jotain muuta kuin tekninen suoritus. Hän tarvitsi ja kaipasi armoa. Hän ymmärsi sen, mitä itse olen yrittänyt ymmärtää: lain tarkoitus on virvoittaa sieluni Jumalan kohtaamiseen. Laki auttaa minua, se on työväline, ei itse tarkoitus.

Publikaani tiesi, että hän oli jäänyt kiinni rikoksesta, kun hän oli tullut temppeliin Kaikkitietävän Jumalan eteen. Mutta vielä enemmän: hän tiesi, että Jumala voi auttaa häntä tuossa surkeassa tilanteessa, jonne hän oli itsensä ajanut. Siinä tilanteessa, kun sen oikein ymmärtää, ei voi muuta kuin janota armoa. Hän ei edes kehdannut edes katsettaan kohottaa. Sillä hetkellä Jumala tiesi, että tämä mies halusi pelastua ja hänen sielunsa oli otollinen armoon. Tämä on kaikkien tuntemiemme tunnustekojen lähtökohta, avunpyytäminen tai oikeammin huutaminen.

Joskus tekisi mieleni sanoa, että tee syntiä, jos se saa sinut katumaan ja pyytämään armoa. Mutta se on huono tie, sillä tiellä ei kehity vaan joutuu käymään samat taistelut uudelleen ja uudelleen. Fariseuksen heikkous on meille tuttua: hyvän tekeminen salassa on meille monesti vaikeaa.

Me helposti sorrumme siihen, että yritämme omin voimin onnistua kilvoituksessa. Ja kuinka usein huomaammekaan, ettemme siinä onnistu. Synnin tekoon päätyminen on kuin varjo, se seuraa eikä koskaan jätä meitä.

Kun me emme osaa katua pahoja tekojamme Jumalan edessä, me olemme kuin fariseus. Osaamme kyllä kertoa, mitä hyvää taas me olemme tehneet muistamatta antaa siitä kunniaa Jumalalle. Hänelle, joka on kaiken hyvyyden lähde.

Karttakaamme siis publikaanin elämäntapaa. Hän ei noudata käskyjä eikä pyri elämään Jumalan tahdon mukaan. Hengellinen elämämme ei edisty lainkaan, jos katumus ei saa aikaan muutosta meidän elämässämme. Karttakaamme fariseusta, joka ei tunne hengellistä maailmaa ja luulee, että kaikki on vain suorittamista.

Olkaamme kuin fariseus, joka aidosti elää kristillistä elämää ja tekee hyvää. Olkaamme kuin publikaani, joka nöyrtyy ja katuu tekemiään rikoksia.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Voiko Jumalaa pilkata?

























Pariisin terrori-iskusta nousi kiivas keskustelu sananvapaudesta ja tämän myötä  on nostettu pöydälle rikoslaissa mainittu uskonrauhan rikkominen eli Jumalan pilkka. Onko tällä pykälällä enää paikkaansa nykymaailmassa? Saako ja voiko Jumalaa pilkata ja onko sananvapaus ylitse kaiken muun?

Nyt näyttää siltä, että  sananvapaus saattaakin olla pyhääkin pyhempi asia: pyhää saa pilkata ja kyseenalaistaa mutta sananvapautta ei. Tästä arkkipiispa Leo  toisessa yhteydessä jo aiemmin puhui.

Keskustelun ytimessä oli eilinen A-studio, jossa pohdittiin tarvitseeko pyhää tai Jumalaa erikseen suojella? Keskustelussa kolme näytti kannattavan sitä, että periaatteessa kaikkea saa pilkata eikä Jumalan pilkkapykälää tarvita, koska Jumalaa ei voida pilkata. Kirkollishallituksen kansliapäällikkö TT Jukka Keskitalo puolusti kirkollista näkökulmaa tyylikkäästi ja samalla hän puolusti myös ortodoksien tuntoja tässä asiassa.

Mutta miten asia koskee ortodokseja ja mitä me sanomme tähän asiaan? Saako ja voiko Jumalaa pilkata  ja mitä se tarkoittaa. Onko meille eduksi, että kaikenlaiset vapaudet vihdoinkin koittavat ja pääsemme oikeasti toteuttamaan itseämme? Onko uskonnon- ja sananvapauden tavoitteleminen meille hyväksi vai syventääkö se entisestään sitä pahaa oloa, jota yhteiskunnassamme koetaan?

Tämä keskustelu on yllättävän monitahoinen ja mutkikas mutta herättelevä. Se nostaa pintaan monia vähemmän keskusteltuja aiheita ja sen myötä joudumme pohtimaan sitä, miten monet asiat saattavat olla yllättävällä tavalla sidoksissa toisiinsa.

Jumalaa itsessään lienee mahdotonta pilkata vaikka asia ei ihan näin yksinkertainen olekaan. Pilkkaaminen on jonkin arvovallan mitätöimistä, kyseenalaistamista ja naurettavaksi tekemistä. Uskovaiselle Jumalan olemassa olo ei ole riippuvainen siitä, uskooko Häneen vaan pikemminkin toisinpäin. Ihmisen oma olemassaolo syvimmillään riippuu siitä, uskooko hän Hyvyyden Lähteeseen ja Elämänantajaan, joka on ainoa todella olemassaoleva. Kirkon uskossa luotamme siihen, että Herramme on kaiken inhimillisen yläpuolella eikä hänen kunniansa ja kirkkautensa ole riippuvainen meidän kunnioituksesta.

Mutta samaan aikaan me ortodokseina tiedämme Raamatusta monia kohtia, joissa ihminen  omalla käytöksellään "pilkkaa" Jumalaa. Hän tuo kelvottomia uhreja Jumalalle, on ulkokultainen, ei noudata vaelluksessaan Jumalan käskyjä, ei noudata hänen liittoaan, tekee yhtä ja sanoo toista.

Tämä Jumalan "pilkkaaminen" on meidän aikamme ilmiö ja siksi sitaatit: Raamatun ajan maailmassa pilkkaa ei tunnettu samalla tavalla kuin meidän aikanamme. Ihmiset olivat uskonnollisia ja pyhän kunnioitus oli aivan normaalia. Jopa Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen oli merkki horjuvasta mielenterveydestä (Ps. 14:1)

Koska tuohon aikaan suhde Jumalaan oli persoonallinen ja elävä, myös pilkkaamisella oli seurauksensa, totta kai. Se turmeli ihmisen ja Jumalan välisen liiton ja yhteyden. Kun Aadam löysi itsensä alastomana lankeemuksen jälkeen, hän pilkkasi Jumalaa piiloutumalla pensaaseen. Hän tavallaan kielsi sen, mitä oli tehnyt eikä hän katunut vaan syytteli toisia. Ei Jumala kostamalla kostanut ihmiselle: karkoitus paratiisista oli luonnollinen seuraus siitä, että ihminen hylkäsi Jumalan.

Jumalan pilkkaaminen on jossakin mielessä mahdotonta koska itse asiassa tuo pilkka ei koskaan voi kohdistua Jumalaan. Se mieluummin kohdistuu siihen kuvaan, joka meillä Jumalasta on. Jos ajattelemme Jumalaan liitettyjä ominaisuuksia, me voimme ymmärtää että kaikki sanat joita hänestä sanomme ovat vajavaisia eikä niillä koskaan voi määrittää Jumalaa. Voimme esimerkiksi sanoa että Jumala on rakkaus, mutta saman aikaan on todettava että onhan hän valtavasti suurempaa ja syvempää kuin meidän ymmärryksemme rakkaudesta.

Sellainen jumala jota voi pilkata ei ole todellinen Jumala.

Jumalan pilkkaamisella on eri merkitys kirkollisella tasolla. Uskon rauha on aika hyvä sana tässä yhteydessä. Usko on ihmistä määrittävä tekijä, jos ihminen uskoo Jumalaan, on loukkaavaa, että hänen uskoaan pilkataan. Sama koskee mitä tahansa vakaumusta ja ihmisen arvostamaa asiaa.

Nyt keskusteluun nousi kysymys siitä, että tarvitseeko Jumalaa erikseen suojella rikoslaissa.  Viime kädessä laki ilmaisee sen, mitä me arvostamme tässä yhteiskunnassa. Laki on yhteiskuntasopimus, jossa ilmaistaan enemmistön kanta jotain asiaa kohtaan. Sopimuksesta syntyy laki, joka velvoittaa kaikkia ja tuon lain rikkomuksesta seuraa rangaistus. Mitä tärkeämpi suojeltava kohde on, sen kovempi on rangaistus sen rikkomisesta. Ihmiselämän tuhoaminen on rikoksista pahin ja Jumalan pilkka yksi lievimmistä.

Toivon, että laki uskorauhasta pysyy ennallaan.

Vaikka maallistuminen etenee kovaa vauhtia, niin silti enemmistö kansasta on kristittyjä. Suomella on vahvasti kristillinen historia ja se on sitoutunut kristillisiin arvoihin. Kulttuurimme on vahvasti kristillinen ja tapamme tässä yhteiskunnassa ovat vahvasti kristillinen. Tässä mielessä Jumalan pilkka pykälä ei suojele Jumalaa vaan kristillistä arvopohjaamme.

Luulen, että tämä Jumalan pilkka asialla on ennakkotapauksen rooli. Meillä on edelleen monia tabuja, joita ei sovi pilkata. Näin on kaikissa yhteisöissä, vaikka ne saattavat paljonkin vaihdella keskenään. Jokainen lapsi opettelee yhteiskunnan tabut usein tietämättään ja niiden kohtaaminen edes vahingossa voi olla hyvinkin nolo asia. Häveliäisyys estää meitä pilkkaamasta kaikkia heikommassa asemassa olevia: naisia, lapsia, vammaisia. Me emme pilkkaa äitejämme ja harvemmin  kotiamme. Suomen lipun pilkkaaminen taitaa olla myös aika tabu samoin kuin hautarauha ja muut kuolemaan liittyvät asiat ja tavat.

Loppujen lopuksi tämä kaikki on niin turhaa ja turhuutta. Meillä on harvinainen tilaisuus olla elossa ja nauttia tästä elämästä. Me olemme saaneet ilmoituksen Jumalalta ja olemme oppineet tuntemaan hänet Kristuksessa. Rakkauden määrä meitä kohtaan on valtava, vuosikymmenien jälkeenkin pohdittuna. Ohjaajavanhuksen Porfyrios ja Paisios on kanonisoitu pyhiksi. He ovat esikuviamme, helmiä, valittuja, hengellisiä majakoita. Ja me mietimme saako ja voiko Jumalaa pilkata.

Toki ihminen voi vapaudestaan pilkata Jumalaa ja Jumala vaikenee hiljaisuudessa. Mutta pilkatessaan Jumalaa, ihminen pilkkaa itseään. Sitä Jumalan kuvaa, joka hänessä on. Samalla hän tekee mahdottomaksi elävän suhteen iankaikkiseen olevaan, se joka antaa merkityksen tälle kaikelle.  Ilman Herraa ihminen on yksin, hyvin yksin.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Synnitön päivä



Anokaamme Herralta, että koko tämä päivä olisi meille pyhä, rauhallinen ja synnitön!

Tämä monesti jää soimaan päässä ja se pysäyttää. Se löytyy anomusekteniasta ja käytännössä se luetaan lähes kaikissa jumalanpalveluksissa. Pyydetäänkö siinä mahdottomia ja voiko moiset pyynnöt toteutua tässä elämässä?

Toki olen joskus toivonut, että saisin elää elämässäni edes yhden synnittömän päivän. Tai yhden iltapäivän liturgian jälkeen, ettei siellä syntynyt pyhyyden tunne särkyisi synnintekoon. Katumuksella on toki käynyt ihmisiä, jotka ovat tässä omien sanojensa mukaan onnistuneet.

Jossakin mielessä synnitön päivä voi tarkoittaa hengellistä kuolemaa. Me sokeudumme synnin todellisuudelle ja kuvittelemme, ettemme ole tehneet syntiä. Olen monesti törmännyt asenteeseen: En ole tehnyt juuri mitään syntiä, ihan tavallista elämää vain elänyt. Tämän kommentin olen kuullut joskus kristinoppileirillä, kun nuori tulee ensi kertaa katumukselle. Usein tässä tapauksessa hengellinen elämä ei ole edes alkanut tai synni käsite on hämärä.

Kunpa oppisimme näkemään joka päivä syntisyytemme. Vain siitä voi syntyä todellinen katumus. Mitä syvemmin opimme tuntemaan hengellisen maailman, sitä selvemmin me näemme oman vajavaisuutemme. Jumala on valkeus ja vain tuossa valkeudessa me voimme nähdä oman vajavaisuutemme. Katumuksesta syntyy aito kilvoitus ja se mahdollistaa armon Kristuksessa. Ja vasta silloin Jumalan pelastava työ meissä voi alkaa.

Kilvoittelu on alkuperäisen ihmisyytemme etsimistä. Lähestyessämme Jumalaa, meidän tahtomme alkaa parantua ja se auttaa meitä välttämään valhetta ja vääryyttä. Me näemme synnin siemenen yhä pienemmissä ajatuksissa ja sanoissa ja opimme välttämään sen tekemistä. Parhaassa tapauksessa omat lankeemuksemme opettavat meitä ymmärtämään synnin toimintaa ja kasvattavat nöyryyttä.

Synti ei ole oleellinen osa meidän elämäämme, Jumala ei luonut syntiä. Synti on meidän väärissä ja itsekkäissä valinnoissamme ja se viihtyy mainiosti meidän langenneessa maailmassamme. Se etsii meidän heikkouksia ja käyttää surutta niitä hyväkseen. Lopullisen voiton se saa, jos se löytää meidät masentuneina ja periksi antaneina.

Millaista elämämme olisi jos vapautuisimme synnistä? Synti on niin syvällä meidän olemuksessamme, että synnitön päiväkin on meille mahdoton, omin voimin. Edes Kirkkomme pyhät eivät kyenneet elämään synnitöntä elämää vaan heidänkin kamppailunsa muuttui jopa kiivaammaksi mitä tietoisemmaksi he tulivat synnin vaaroista.

Sen vuoksi luulen, että synnitön päivä viittaa tulevaisen maailman elämään eli luvattuun taivasten valtakuntaan, jossa synnin ja kuoleman valta on kukistettu. Ilmestyskirjassa meille kerrotaan, kuinka synti ja kuolema kukistetaan eikä pahalla on enää valtaa.

Toisaalta taas me elämme jo sitä synnitöntä todellisuutta joka alkoi pääsiäisestä. Kristus on voittanut synnin ja kuoleman omalla ylösnousemuksellaan ja me voimme tulla siitä kasteen kanssa osalliseksi. Siksi kasteen ja ehtoollisen kautta saatu armo on erityisen suuri. Jokainen liturgia on sen vuoksi voittojuhla, jossa me juhlimme Kristusta kuoleman voittajana.

Monesti meidän on vaikea ymmärtää ja hyväksyä anteeksiannon ja syntien vapahduksen todellisuutta. Tämä asia on kuitenkin harvinaisen selkeä jos ajattelemme pyhää ehtoollista. Kun pappi on nauttinut Kristuksen veren hän sanoo: Katso, tämä on koskettanut huuliani, syyllisyyteni on poissa ja syntini on sovitettu. Me nautimme ehtoollisen syntien anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Niin, synnitön päivä. Jäähyväispuheessaan Kristus itse sanoo: Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun (Joh. 16:9). Synnitön päivä on siis meille päivä, joka täyttyy uskolla ja luottamuksella Jumalan kaitselmukseen ja johdatukseen. Me elämme langenneessa maailmassa mutta tärkeintä on muistaa, että synnin valta on voitettu. Ja vaikka synti viekin jokaista vääjäämättä kohti kuolemaan, on meillä iankaikkinen elämä Kristuksessa. Siellä on myös se synnittömän päivän mahdollisuus.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Jumala kanssamme



Joulun ilosanoma kertoi, kuinka elävän Jumalan Poika ja Sana tulee lihaksi ja syntyy ihmiseksi meidän keskellemme. Tämä Jumalan ilmestyminen ihmisille oli profetioiden täyttymys ja pelastuksen alku ihmiskunnalle. Valkeus saapuu keskellemme, tuo valkeus loistaa meille, jotka olemme pimeydessä. Jumala on meidän kanssamme!

Jumalan ilmestymisen juhla jatkuu Teofanian juhlalla. Siinä pyhä Kolminaisuus ilmestyy meille taivaallisen Isän äänenä, Pyhän Hengen laskeutumisena kyyhkysen muodossa Pojan päälle, joka astuu Jordanin virtaan kastettavaksi. Sinä olet minun rakas poikani, sinuun minä olen mieltynyt. (Mark. 1:11)

Mikä on tämän juhlan merkitys meille ihmisille, silloin aikoinaan ja nyt tänä päivänä? Kirkon historiassa tiedämme lukuisia tapauksia, kun Jumala on paljastanut valon kajastusta salatusta maailmasta kilvoittelijalle. Pyhittyvä ihminen saa kokea kuinka lähestymätön lähestyy luotuaan ja synnitön ottaa vastaan syntisen ja parantaa hänet.

Jumalan ilmestyminen kunniassaan ja pyhyydessään on parantava ja hoitava tapahtuma ihmiselle. Synnin aiheuttamat haavamme ja ruhjeemme sidotaan ja Jumalan kirkkaus karkoittaa pimeyden vihollisvoimat. Tämä syntinen tuodaan majataloon, sairaalaan, kirkkoon, jossa hänestä huolehditaan kunnes hän on parantunut. Hänelle annetaan pyhä ehtoollinen sielun ja ruumiin parannukseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Me harvoin saamme sellaisia ilmestyksiä, sellaisia, joista kerrotaan pyhien elämänkerroissa. Se ei kerro Jumalan toimettomuudesta vaan meidän kyvyttömyydestämme ottaa vastaan rakastavan Jumalan armoa. Kilvoittelu on meidän sielumme herkistämistä, jotta voisimme avata oven koputtavalle Luojallemme. Tässä oleellista on rukous ja rukouksen tekemä työ sielussamme.

Jumalan ilmestyminen voi olla todellisuutta jokaiselle rukoilijalle. Me tunnemme, kuinka Jumala tekee työtä sisällämme, kuinka asiat elämässämme järjestyvät ja kuinka opimme ymmärtämään suurempia kokonaisuuksia. Suuren hädän keskellä huomaammekin pelastuvamme, vaikean sairauden kohdalla elämän tarkoituksemme muuttuu, suuren surun keskellä löydämme tyyneyden ja rauhan.

Jumalan läsnäolon tunteminen on mahdollista meille kaikille, jos vain tarkkailemme omaa elämäämme. Saatamme helposti pettyä, jos katseemme on kiinnittynyt vääriin asioihin, huulemme vääriin pyyntöihin ja mielemme on täynnä turhia ja maallisia murheita.

Hengellinen elämä on asteittaista kasvua. Kukaan ei nouse vuorelle huipulta käsin vaan jokaisen matka alkaa sen juurelta. Siksi kannattaa kiinnittää huomio niihin elämän pieniin asioihin, sillä niistä syntyvät myöhemmin myös elämämme suuremmat ihmeet. Jumala harvoin tulee meille mahtavia ihmeitä, emme me tarvitse sellaisia.

Todellinen ja aito ihme herättää meissä kaipauksen, halun pelastua, se synnyttää muutoksen, joka saa meidät kääntämään elämämme suunnan. Se johdattaa siihen katumukseen, jota Johannes Kastaja julisti Kristuksen saapuessa: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle! (Matt. 3:2) Ihme on siis aivan meidän sielumme oven kynnyksellä.

Siunattua Herramme kasteen juhlaa!