keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Memento mori!


Tuleva Uuden vuoden juhla tuo mieleeni ajan kulumisen, kaiken tilapäisyyden ja elämän vääjäämättömän kulun kohti kuolemaa. Joskus aikamme kiitää eteenpäin ja monet tärkeät asiat elämässä jäävät huomaamatta. Lapset kasvat aikuiseksi, puolisomme tuntuu vieraalta, vanhempamme heikkenevät ja sairastuvat. Toisaalta me voimme elää hyvin tässä hetkessä mutta emme löydä tarkoitusta elämällemme. Tekemistä ja tarkoitusta voimme hetkeksi löytää mutta onko sillä ikuisuuden kannalta mitään merkitystä? 

Memento mori, muista kuolemaasi on vanha elämän ohje. Muista että tämä kaikki on väliaikaista ja sinä olet kuolevainen. Kaikella on aikansa, kuten Saarnaaja kirjassaan toteaa: Aika on syntyä ja aika kuolla. Ehkä kuoleman ja ajan kulumisen muistaminen voisi tulevana vuonna vakavoittaa ja inspiroida meitä. Ehkä se voisi auttaa meitä jalostamaan elämästämme esille ne oleelliset asiat, jotka tekevät elämästä Elämän.

Miksi kuolemaa pitäisi erityisesti muistella, näemmehän kuolemaa joka päivä sitä televisioista ja lehdistä jopa ahdistukseen asti? Siksi, että niin moni on vieraantunut kuoleman todellisuudesta. Ihmiset kuolevat hoitolaitoksissa ilman läheisiään, kuoleman jälkeen vainajia säilytetään sairaalan ruumishuoneissa siunaustilaisuuteen asti, hautaustoimistot hoitavat omaisten puolesta kaikki käytännön järjestelyt. Sanomalehdissä ei kutsuta siunaustilaisuuteen vaan todetaan että siunaus on toimitettu läheisten läsnäollessa. Lapset saatetaan jättää kotiin, jotta he eivät pelästyisi kuollutta. Ruumisarkku halutaan pitää suljettuna, koska joku omaisista saattaa kauhistua vainajan näkemistä. Äärimmilleen vietynä vainaja toimitetaan suoraan ruumishuoneelta tuhkattavaksi.

Me haluamme sulkea silmämme kuoleman todellisuudelta ja kaiken katoavaisuudelta ja sillä on vakavia vaikutuksia elämän arvostamiseen ja luonnon kiertokulun ymmärtämiseen. Me vieraannumme yhä kauemmas sen todellisuudesta ja sen vuoksi meistä on tullut ikään kuin kuolemattomia, vaikka kuolema ei olekaan kadonnut mihinkään. Sinä sinun ja minun aika tulee, varmasti.

Ehkä on hyvä nyt pysähtyä ja olla aivan hiljaa ja hengittää. Kuunnella hiljaisuutta ja kuunnella hetki, kuinka elämä menee eteenpäin ja silti kaikki on pysähtynyt. Avaruus ja koko maailmankaikkeus ympärillämme jatkaa tietään hiljaisuudessa ja harmoniassa. Me olemme elossa ja hengitämme, sydämemme lyö tasaisesti. Kaikella on tarkoituksensa ja sinun vuorosi on myös kuolla. 

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12)

Kristinuskossa on erityistä sen jatkuva ja elävä suhde ikuisuuteen. Me elämme ajattomassa ja katoavassa maailmassa, jossa monesti elämämme kulkee nautintoja etsien. Vaikka me usein petymme niiden antamaan palkintoon, me jatkamme niiden etsimistä yhä uudelleen. Vaikka tiedämme tämän kaiken katoavaksi ja väliaikaiseksi, silti me turvaamme elämämme sen varaan. Hiljalleen mekin sairastumme, heikkenemme ja kuolemme. Haemme tarkoitusta elämäämme tästä maailmasta ja kun emme sitä löydä jatkamme etsimistä uudelleen, vaikka tiedämme, että kaikki on hyvin väliaikaista.

Me voimme kokea kuoleman joka päiväisessä elämässämme, kun mietimme päivän kiertoa. Tämä näkyy myös päivittäisissä rukouksissamme: Me rukoilemme, ettemme nukkuessamme joutuisi kuoleman osaksi vaan saisimme hänen laupeudestaan jälleen herätä uuteen päivään. Monissa rukouksissa me pyydämme, ettei Jumala antaisi meidän nukkua synnin uneen, hengelliseen kuolemaan. Se merkitsee suruttomuutta ja katumuksen puutetta. Jokainen päivä on Jumalan lahja ja se merkitsee uutta mahdollisuutta katumukselle, anteeksipyytämiselle ja -antamiselle. Elämä on valmistautumista iankaikkiseen elämään.

Kiitetty olet Herra, opeta minulle käskysi. Me olemme saaneet Jumalan pelastavat käskyt, jotta elämämme varjeltuisi tuholta ja kuolemalta. Me saimme uuden päivän, jotta katumuksen kautta voisimme kääntyä kuolemaan johtavalta tieltä kohti elämän lähdettä. Siksi moni maailmassa koettu ikävä asia on iloinen asia hengellisen elämän kannalta: katumus, anteeksipyytäminen, nöyrtyminen ja suru voivat elvyttää särkyneen mielemme, kun niiden kautta teemme paluun Jumalan luokse.

Memento mori! Kuoleman muistamiseen liittyy myös luottamus ja toivo Jumalan hyvyyteen. Vaikka kuoleman voima on musertava elämässämme, me tiedämme, että Kristus on ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan valloittanut itselleen kuoleman valtakunnan avaimet. Meille on annettu lukuisia lupauksia siitä, että jos me uskomme Jumalaan, me emme kuole vaan me saamme kuoltuamme iankaikkinen elämän.

Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään. (Joh. 5:24)


Valot sammuvat, liikenne hiljenee ja tietoliikenneyhteydet katkeavat. Saapuu hiljaisuus mutta luonto jatkaa kulkuaan. Minä olen muukalainen maan päällä, älä salaa minulta käskyjäsi. Enää ei ole kiire vaan on vain tämä hetki ja tässä hetkessä on elämämme.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Enemmän kuin Jumala



















Ja eräs hallitusmies kysyi häneltä sanoen: "Hyvä opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?" 
19. Jeesus sanoi hänelle: "Miksi sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä, paitsi Jumala yksin. 
20. Käskyt sinä tiedät: 'Älä tee huorin', 'Älä tapa', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi'." 
21. Mutta hän sanoi: "Tätä kaikkea minä olen noudattanut nuoruudestani asti". 
22. Kun Jeesus sen kuuli, sanoi hän hänelle: "Yksi sinulta vielä puuttuu: myy kaikki, mitä sinulla on, ja jakele köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua". 
23. Mutta tämän kuullessaan hän tuli kovin murheelliseksi, sillä hän oli sangen rikas. 
24. Kun Jeesus näki hänen olevan murheissaan, sanoi hän: "Kuinka vaikea onkaan niiden, joilla on tavaraa, päästä Jumalan valtakuntaan! 
25. Helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." 
26. Niin ne, jotka sen kuulivat, sanoivat: "Kuka sitten voi pelastua?" 
27. Mutta hän sanoi: "Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista". 


Tänään evankeliumissa Kristus puhuu meille ristin ottamisesta ja kaiken maallisen hylkäämisestä. Evankeliumi ei kerro rikkauden kiroista vaan jostakin katoavasta asiasta, jota me pidämme rikkautena, vähäistä asiaa jota me pidämme omanamme, johon olemme liiaksi mieltyneet ja jota ehkä me salaisesti hellimme ja rakastamme. Enemmän kuin Jumalaa.

Aihe on kipeä. Rikkaan miehen tuska pitäisi tuntua meidän jokaisen sielussamme, kun me kuulemme tämän tarinan. Me olemme tuo rikas mies ja nyt kannattaa miettiä mikä meidän elämässämme on se asia, josta me emme ole valmiita luopumaan. Se saattaa olla se asia, joka on minun ja Luojan välillä, epäjumalaksi muuttunut kiintymyksemme kohde, johon me turvaamme. Se on se asia, jonka me panemme Jumalan edelle. Se todennäköisesti on se este, joka estää meitä etenemästä eteenpäin hengellisessä elämässämme, vaikka kuinka muuten yrittäisimme.

Kuinka lähelle me Jumalan päästämme? Luotammeko hänen lupaukseensa iankaikkisesta elämästä, jos luovumme itsellemme rakkaasta asiasta? Me usein pidämme Jumalan turvallisen välimatkan päässä, jotta hän ei todellisuudessa pääse muuttamaan elämäämme. Mutta meidän uskomme ydin on synergiassa, yhteistyössä. Se kertoo siitä, kuinka Jumala haluaa vaikuttaa meidän elämäämme, tehdä sen uudeksi ja tuoreeksi. Jotta tämä voisi tapahtua, meidän pitää vastata hänelle samalla tavalla kuin Maria: minä olen Herran palvelija, tapahtukoon minulle sinun tahtosi. 

Käskyt annettiin meille, jotta noudattaisimme niitä kokonaan, ei vain soveltuvilta osin. Joidenkin käskyjen noudattaminen on helpompaa kuin toisten. Meidän pitää löytää se kipuraja, jossa me joudumme oikeasti tinkimään omasta hyvinvoinnistamme. Rikas mies teki enemmän kuin moni meistä. Hän oli valmis antamaan itsestään enemmän ja hän meni kysymään, mitä hän vielä voisi tehdä.

Moni meistä saattaa tyytyä siihen, että me noudatamme suurinta osaa käskyistä: älä tapa, älä varasta, älä tee aviorikosta. Kun vain välttelemme näiden paheiden harrastamista, kuvittelemme että kaikki on hyvin ja voimme olla tyytyväisiä. Me jätämme ottamatta sen askeleen, joka todella osoittaa uskomme ja muuttaa elämämme uudeksi.

Rikas mies pettyi, kun hän sai vastauksen, joka olisi tarkoittanut koko elämänsä antamista Jumalan haltuun. Mekin varmasti pettyisimme, kyllähän se merkitsisi sitä, että joutuisimme luopumaan jostakin meille rakkaasta. Mutta sitä vaaditaan, mikään ei saa tulla Jumalan ja ihmisen välille, mikään ei saa olla tärkeämpää meille kuin pelastuksen tavoittelu. Hän lähti pois.

Jeesuksen opetuslapset olivat tehneet saman valinnan kuin rikas mies, he olivat luopuneet kaikesta ja lähteneet seuraamaan Kristusta. Tämä on esikuvamme, me voimme kääntyä Jumalan puoleen ja hakea hänen tukeaan tilanteeseemme.

Minusta on kiinnostavaa, että sekä Juudas Iskariot että Pietari kielsivät Kristuksen, he molemmat katuivat tekoaan. Juudas palasi neuvoston luo ja petyttyään heidän apuunsa hän meni ja hirttäytyi. Pietari sen sijaan palasi Kristuksen luo ja sai anteeksiannon ja sovituksen. Ehkä mekin voimme kääntyä Kristuksen puoleen ollessamme valmiita muutokseen ja kysymään Häneltä, tuetko minua, jos ryhdyn suureen muutokseen.

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni (Ps. 130:1-2).

Jumala kuulee rukouksemme ja hän nostaa meidät ylös elämään ja valkeuteen. Nyt meidän on oltava valmiita vapauttamaan kätemme katoavasta tarttuaksemme tuohon pelastavaan käteen? Meidän on mahdotonta saavuttaa pelastusta omin voimin, pelkästään sillä, että annamme meille rakkaat asiat pois. Meidän on tarttuva myös Jumalan pelastavaan käteen. Siksi tämä pelastuksen saavuttaminen on ihmiselle itselleen ja yksinään mahdoton asia mutta Jumalalle se on mahdollista. Me voimme luopua kaikesta, kuten apostoli Paavali sanoo, mutta jos meiltä puuttuu rakkaus, meillä ei olisi mitään. Ja juuri tämän rakkauden me voimme saada Jumalalta, kun luovutamme koko elämämme Hänen haltuunsa.

Olemmeko valmiita antamaan elämämme hänelle uhriksi?

Tänään kirkoissamme jaetaan Herran pyhä ja eläväksitekevä ehtoollinen. Siinä Kristus uhraa oman elämänsä, jotta millä olisi yltäkylläinen elämä Hänessä. Kuinka me voimme tulla pyhitetyiksi tuosta lahjasta? Ainoastaan ja vain ainoastaan sillä, että mekin uhraamme oman elämämme hänen puolestaan ja hänelle. Ilman tätä oman elämämme uhraamista me emme voi tulla osalliseksi tuosta uhrista.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pariisin terrori-isku: ensi tunnelmia paaston kynnyksellä


Tänään olemme kuulleet järkyttäviä uutisia Ranskasta, jossa on tapahtunut useita terrori-iskuja ja kuolleita on yli 120. Me olemme tänä aamuna menettäneet sen rauhan ja turvallisuuden, joka on meille usein itsestäänselvä ja huomaamaton asia.

Olemme astumassa joulunpaaston viettoon ja asetumme paaston myötä odottamaan Rauhan ruhtinasta. Sen vuoksi rauhalla on suuri merkitys valmistautumisellemme. Joulupaaston kynnyksellä voimme yhä selvemmin ymmärtää enkelien sanoman ihmiskunnalle: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luuk. 2:14) Kirkkomme jumalanpalveluksissa on erityisen monia rukouksia, joissa rukoilemme rauhan puolesta. Suuri ektenia alkaa rauhan rukouksilla:

Rukoilkaamme rauhassa Herraa! 
Rukoilkaamme Herralta rauhaa korkeudesta ja sielujemme pelastusta!
Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa, pyhille Jumalan kirkoille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä.

Tänä vuonna Eurooppaan ja Suomeen on tullut ennätysmäärä turvapaikanhakijoita ja sen myötä maailma on muuttunut yhä pienemmäksi. Monet ennestään vieraat kulttuurit ovat tulleet hyvin tutuiksi meille. Me kuulemme uutisten kautta välittömästi sen, mitä maailmalla on tapahtunut ja saamme suoraa kuvaa tapahtumapaikoilta. Meillä on käytössämme samat tiedot ja taustat kuin paikanpäällä olevilla ihmisillä. Kaukana maailmalla tapahtuneista kriiseistä on tullut osa meidän elämäämme. Tänä päivänä on vain yksi maailma ja me jaamme sen keskenämme.

Teimmekö virheen kun avasimme kotimme turvapaikanhakijoille? Monien mielessä on viimeistään tänä aamuna herännyt epäilys, voisiko sama tapahtua myös Suomessa. Sen vuoksi on suuri vaara, että me luomme yhä voimakkaampaa vastakkaisasettelua itsemme ja muiden välille. Tämä terrori-isku voidaan helposti kääntää vihamielisyydeksi kaikkea vierasta kohtaan. Moni meistä kaipaa takaisin siihen vanhaan maailmaan, jossa elimme vuosikymmeniä sitten. Se maailma oli yksinkertainen, muistoissamme elämämme oli kuin idylli tv-sarjasta Pieni talo preerialla. Mutta paluuta siihen ei enää ole.

Tämän terrori-iskun pitäisi yhä selvemmin avata meille se todellisuus, josta nämä turvapaikkaahakevat ihmiset pakenevat.

Tämä terrori-isku on arkipäivää siinä sodan maailmassa, josta syyrialaiset ja irakilaiset pakenevat. Jos nämä iskut jatkuisivat maanosassamme yhä uudelleen viikko toisensa jälkeen, mikä olisi suhtautumisemme sotaa ja terroria pakenevia. Sen vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että turvapaikanhakijat saadaan mukaan yhteiseen suomalaiseen yhteiskuntamme. Tämä on ainoa tapa, jolla me voimme taistella terroria ja ääritoimintaa vastaan.

Me tarvitsemme yhä selvemmän päätöksen siitä, että pakolaisuutta aiheuttavat sodat Syyriassa ja Lähi-idässä saadaan ratkaistua. Vaikka tilanne on hyvin monimutkainen, sellainen tilanne ei voi jatkua, että me hoidamme vain oireita kun varsinainen syy pakolaisuudelle jatkuu vuodesta toiseen. Tässäkin avain sana on rauha: Rauha on ainoa keino, jolla pakolaisuuta saadaan hillittyä ja noita tuhoutuneita yhteiskuntia saadaan uudelleen rakennettua turvalliselle perustalle.

Paaston tarkoitus on syventää meidän ymmärrystämme omasta itsestämme, tästä maailmasta ja Jumalan suhteesta siihen. Siksi monen mielessä on jo ehkä aiemminkin herännyt kysymys Jumalasta tänä päivän tapahtumissa. Kuinka Jumala voi sallia tällaisen tapahtuvan? Missä Jumala oli silloin kun terroristit hyökkäsivät, miksei hän suojellut meitä?

Jumala sallii tämän kaiken tapahtua, koska meille kaikille on annettu vapaa tahto. Jokainen meistä voi kirota ja siunata, luoda uutta ja tappaa. Me olemme saaneet vapaan tahdon, jotta me voisimme ilmaista rakkautemme Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan. Vain vapaudessa ilmaistu rakkaus on todellista rakkautta, kun rakkautemme on aitoa halua ja ilmaisee syvän tahtomme, me tiedämme, että se on todellista rakkautta.

Me elämme maailmassa, jossa saatana tekee työtään yhä kiihtyvällä tahdilla. Olemme kulkeneet pitkän matkan pois kotoa ja monet kirkosta eroamisemme kuvaavat hyvin sitä, miten me olemme hylänneet Jumalan meidän elämästämme. Jo kauan sitten lähdimme maallistumisen tielle mutta tänä päivänä me olemme pysyvästi siirtyneet maailmaan, jossa Jumalan tahdolla ei ole merkitystä elämällemme. Jumala suojelee luomaansa elämää käskyjensä kautta ja Kristuksen evankeliumi tuo meille kestävän ja aidon ilon ja siunauksen elämäämme. Miksi me olemme sen hylänneet?

Vaikka monet meistä ovat hylänneet Jumalan, Jumala ei ole jättänyt meitä. Hän on meidän kanssamme ja tämä on joulun tärkein sanoma. Herra on meidän kanssamme elämämme pimeinä hetkinä, hän odottaa sielumme ovella meidän kääntymystämme takaisin Isämme kotiin.

Meidät on Kristuksen seuraajina kutsuttu olemaan poikkeus maailmassa. Tekemään asiat toisin kuin maailmalliset ihmiset luonnostaan tekisivät. Tämä kriisi ei mene ohitse sillä, että me kostamme. Meidän on yhä vahvemmin näytettävä elämässämme, että otamme vastaan sen Jumalan rauhan, jota hän meille tarjoaa. Meidän omien tekojemme pitää olla rauhan tekoja, rauhan sanoja ja rauhan ajatuksia. Tänä päivänä me tarvitsemme yhä voimakkaampia rukouksia maailman rauhan puolesta ja aktiivista työtä sen puolesta, että meistä tulisi rauhan välittäjiä, Jumalan lapsia.


Ps. Filantropian paastokeräys alkaa myös huomenna. Käykääpä tutustumassa!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Lasarus vastassamme













"Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.

"Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.' Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.' Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.' Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.' 'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.' Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

Meillä on tänään mielenkiintoinen evankeliumi, koska se kertoo elämän tarkoituksesta ja siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisessä elämässä. Tässä kertomuksessa nostetaan vahvasti esille ihmissuhteiden merkitys meidän pelastuksemme kannalta. Tarinasta nousee yksinkertainen periaate: Se kuinka me reagoimme toisen ihmiseen hätään, ratkaisee meidän kohtalomme iankaikkisessa elämässä.

Rikkaalla miehellä on kaikkea mitä tässä maailmassa voi toivoa ja hän elää ylellistä elämää vailla huolia ja murheita. Hänellä varmasti on kaikkea mitä mekin omaan elämäämme toivomme. Tärkein häneltä kuitenkin puuttui. Hänellä ei ollut myötätuntoa lähimmäistään kohtaan ja ehkäpä tämän vuoksi ihmiset eivät arvostaneet häntä. Rikasta miestä ei tuomittu sen vuoksi, että hän oli rikas vaan siksi, että hän oli välinpitämätön. Jumala antoi hänelle yllin kyllin kaikkea, jotta hän voisi auttaa hätää kärsiviä. Se jolla paljon on, siltä paljon myös vaaditaan. Tuon itsekkyyden vuoksi hänellä ei ollut nimeä. Kun ihminen menettää nimensä, hän lakkaa olemasta persoona, kukaan ei tunne häntä ja hänestä muukalainen vailla yhteisöä.

Lasaruksen surkea elämäntilanne johtui rikkaan miehen itsekkyydestä. Lasarus eli rikkaan miehen armopalojen varassa köyhänä, sairaana ja nälkäisenä. Kuinka hän sitten pelastui, siksikö että hän eli kurjuudessa? Ei Lasarusta pelastanut hänen köyhyytensä tai hänen kärsimyksensä. Lasaruksen pelasti se, kuinka hän kantoi oman ristinsä. Hän kantoi sen nöyränä, apua pyytäen ja ilman kapinointia Jumalaa vastaan. Hänellä oli jotakin, jota me kaikki tarvitsemme, jotain mitä rikas mies ei voi saada edes ostamalla. Lasaruksella on nimi, hän on persoona.

Evankeliumin kertomus saa kuitenkin käänteen, kun kuoleman kautta molemmat astuivat iankaikkiseen elämään. Asetelma kääntyy toisin päin ja köyhä Lasarus viedään lepoon Aabrahamin helmaan. Rikas mies vain haudataan ja hän menettää kaiken rikkautensa. Lasarus kärsi tässä maailmassa rikkaan miehen välinpitämättömyydestä, mutta nyt hän saa lohdutuksen ja rauhan siinä paikassa josta paenneet kipu suru ja huokaukset. Hänen kärsimyksensä päättyy, mutta rikas mies kokee tuskaa välinpitämättömyydestään.

Ehkä tuo kärsimys oli syvää ahdistusta siitä, että hän viimein ymmärsi mikä elämässä olisi ollut oleellista. Hänen ahdistuksensa oli siinä, että hänen olisi pitänyt pitää huolta lähimmäisestään mutta hän oli käyttänyt rikkaudet omaksi nautinnokseen. Mikäli rikas mies olisi auttanut Lasarusta, hänelle olisi varattu hyvä osa iankaikkisessa elämässä. Hän ei voinut sanoa, ettei hän tiennyt, koska tämä kaikki kerrottiin hänelle hänen elämänsä aikana. Hän vain ei uskonut.

Nyt me olemme itse kuulleet tämän periaatteen, mekään emme voi sanoa, ettemme tienneet. Me saimme elämällemme selvän päämäärän ja meidän on otettava siitä vaarin. Kenelläkään meistä ei tällä hetkellä ole varaa tyytyväisyyteen.

Minkä vuoksi maailmassa on niin paljon lasaruksia, minkä vuoksi maailmassa on niin paljon rikkaita, jotka eivät auta toisiaan? Jumala ei luonut rikkaita miehiä ja lasaruksia vaan hän loi meidät kaikki tasavertaisiksi veljiksi toisillemme. Me kaikki jaamme saman ihmisyyden, jokainen meistä on arvokas sellaisenaan. Köyhän ihmisen kärsimys johtuu meidän itsekkyydestämme.

Meidän ihmisyytemme näkyy syvimmillään siinä, kuinka me reagoimme elollisen olennon kärsimykseen. Kuinka me otamme siihen osaa, jaamme sen, otamme tuota taakkaa kantaaksemme. Sen vuoksi tämä evankeliumi kertoo lähimmäisen rakkaudesta, huolenpidosta, toivosta ja kärsimyksen kantamisesta. Kristus on kutsunut meidät kaikin keinoin vähentämään toistemme puutetta ja nälkää. Se, miten me reagoimme toisen ihmiseen kärsimykseen, ratkaisee paikkamme iankaikkisessa elämässä.

Kristus meidän esikuvamme siinä, miten me kohtaamme kärsivän ihmisen. Hän ei tuominnut, vaan hän tuli etsimään laumastaan kadonnutta ja kantamaan hänet takaisin turvaan. Olemmeko valmiita laskeutumaan hädänalaisen ihmisen kärsimykseen ja ottamaan sen osaksemme?

Me voimme laajentaa tätä teemaa koskemaan koko luomakuntaa. Myötätunto ja sääli, tulisiko sen kattaa ihmisten lisäksi myös eläimet ja muu elollinen luonto? Sen vuoksi me emme voi sivuuttaa tämän viikon uutista, joka on järkyttänyt meitä kaikkia. Kuluneella viikolla me näimme, kuinka suomalaisissa teurastamoissa kohdeltiin teuraaksi vietävää karjaa. Eläinten julma ja sydämetön kohtelu sai monet meistä sulkemaan silmämme, koska emme kestäneet nähdä sellaista pahuutta viattomia eläimiä kohtaan. Noissa videopätkissä me näimme mitä äärimmilleen vietynä pahuus saa aikaan.

Tuo rikas mies löytyy jokaisen ihmisen sisältä. Me olemme ylenkatsoneet lähimmäisemme hätää emmekä ole pyrkineet auttamaan, vaikka meillä olisi siihen mahdollisuus. Siksi Kristus varoittaa meitä. Mutta otammeko me tuo varoituksen vakavasti ja muutammeko elämämme suuntaa?

Päivän ilosanoma on siinä, me olemme saaneet tämänkin päivän, jotta tekisimme parannuksen elämässämme. Jos kuitenkin kiellämme rikkaan miehen asenteen itsessämme, meillä ei ole mahdollisuutta todelliseen katumukseen. Katumuksen kautta me voimme jälleen ymmärtää, miten äärettömän arvokkaan lahjan me olemme Jumalalta saaneet ja kuinka tärkeä tehtävä meillä ihmisinä on tässä maailmassa.

Meidän inhimillisyytemme mitta on siinä, kuinka me kohtelemme Lasarusta. Meidän inhimillisyytemme mitta on siinä, kuinka me tunnemme sääliä ja myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Hengellinen kilvoitus ei ole sitä, että me vain yritämme pelastaa itsemme koska pelastuksemme avain löytyy toisesta ihmisestä. Hengellinen kilvoitus ei ole yksinäistä puurtamista vaan se on toisen ihmisen rakastamista. Se on laskeutumista hänen tuskansa äärelle ja hänen kipunsa kantamista aivan kuin se olisi omaamme.

Älkäämme siis kerätkö rikkauksia maan päälle kuin rikas mies vaan kootkaamme niitä taivaaseen tekemällä hyvää. Osoittakaamme rakkautta, sääliä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, koska ainoa tapa rakastaa Jumalaa on rakastaa lähimmäisiämme. Armahtakoon Herra meitä kaikkia, että me todella näkisimme Lasaruksen lähimmäisessämme!

************

Tänään sunnuntaina (1.11) Vaasasta radioitiin liturgia ja valmistelin tämän tekstin tuota liturgiaa varten. Perjantaina aloin tosissani miettiä vaihtoehtoista tekstiä. On aivan selvää että rikkaan miehen ja Lasaruksen kertomus perinteisesti kuvaa myötätuntoamme ja sääliä kaikkia kärsiviä, huono-osaisia ja köyhiä kohtaan. Mutta näkökulman muutos olisi paikallaan. 

Koskeeko tämä evankeliumi pelkästään ihmistä vai voisiko toisen ihmisen rinnalle nostaa myös huolen luomakunnasta? Totta kai voi. Tällä viikolla esiintullut teuraseläinten pahoinpitelyjuttu vie itseasiassa vielä pidemmälle tuota synninkierrettä joka näkyy välinpitämättömyytenä. Tämä vaihtoehtoinen tulkinta kuvaa yhä voimakkaamin ja rankemmin sitä miten ihmisen välinpitämättömyys saattaa muuttua jopa vihaksi ja raivoksi toista luotua kohtaan. 

Aivan ongelmaton tuo tulkinta ei ole, koska Aabrahamin puhe kuitenkin viittaa kahden ihmisen väliseen suhteeseen ja niiden välillä olevaan juopaan. Evankeliumin maailmassa on varmasti kiinnitetty myös huomiota eläinten kohteluun mutta tämä evankeliumi tuskin puhuu siitä. 

Mutta aiheeseen palataan! 

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Rakkautta ilman ehtoja
















"Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. 32 Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. 33 Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. 34 Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. 35 Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille. 36 "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa."

Omiaan on helppo rakastaa ja siksi me käymme kauppaa toistemme kanssa rakkaudenkin alalla. Rakastamme, jotta meitäkin rakastettaisiin. Jos me rakastamme jotakuta toista, me odotamme saavamme vastarakkautta.

Äidin rakkaus on yksi pyhyyden heijastus elämässämme. Katsokaa kuinka äiti rakastaa lastaan, ei hän odota vastarakkautta tai palkintoa siitä, että hän rakastaen auttaa, huolehtii ja säälii lastaan. Mutta Jumalan rakkaus on vielä suurempaa kuin tämä rakkaus. Tämän suuren rakkauden esikuva on Kristuksen ristissä. Jumala rakastaa ilman ehtoja. Siksi emme mekään voi rakastaa ehtoja esitellen. Emme me saa myöskään tehdä niin että me annamme anteeksi sanomalla että "jos teet niin ja näin, niin sitten saat anteeksi". Jos Jumala ryhtyy samanlaiseen kaupankäyntiin meidän kanssamme niin kuinka me voisimme noita ehtoja täyttää. Ainoa kaupankäynnin väline joka meillä voi olla on armahtaminen, laupeus ja armo.

Kristus antaa meille syvemmän ja vaativamman rakkauden muodon, sellaisen joka on jumalallista rakastamista. Se on anteeksiantavaa, hyväksyvää, parantavaa ja ehdotonta rakastamista. Rakastamalla toista ihmistä me annamme anteeksi, koska se ei etsi puutteita, vajavaisuuksia tai virheitä. Se ei tuomitse eikä korjaile. Rakastaessa ihminen ymmärtää, säälii, tuntee myötätuntoa ja siksi se haluaa lohduttaa ja ottaa taakan toisen harteilta ja auttaa.

Jumala on rakkaus, rakastaminen on Jumalaksi kasvamista. Koko luomakunta on Jumalan rakkauden ilmentymä ja Jumalan suhde tähän luomakuntaan on rakkaus. Jumala loi kaiken sanallaan ja jokaisessa luodussa on tuon Sanan siemen. Mutta ihmistä kohtaan tuntema rakkaus on vielä suurempaa, meissä ei ole vain siemen vaan meissä on Jumalan kuva.

Siksi me emme saa torjua ketään tässä maailmassa rakkauden piiristämme. Me emme voi rakastaa Jumalaa ja olla välittämättä lähimmäisestämme. Jos me rakastamme Jumalaa, on meidän myös rakastettava hänen kuvaansa, siis toista ihmistä. Tästä apostoli Johannes sanoo: Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen. Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. (1. Jo. 2:10-11)

Miksi meidän on niin vaikea rakastaa? Siksi, että me olemme kulkeneet niin pitkän matkan pois isämme kodista. Mutta asia ei muutu paremmaksi sillä, että me jatkamme kävelyä. Meidän pitää kääntyä, jotta paluu voisi alkaa. Tottumus monesti painaa meitä mutta ellemme me karista vääriä tottumuksia yltämme kaikki hyvä jää tapahtumatta. Rakastava ihminen on rohkea ja ottaa riskin. Hän on tässä langenneessa maailmassa haavoittuva, sillä hän paljastaa rakastaessa itsestään heikkouden.

Tässä maailmassa hyvyyteen ja rakkauteen on sekoittunut pahuutta ja syntiä. Meidän itsemme on vaikea rakastaa, koska me olemme vajaita omassa kyvyssämme rakastaa. Meidän on vaikea rakastaa, koska emme monestikaan kestä toisen ihmisen puutteellisuutta ja heikkoutta. Sitten me vain alamme odottaa, että joskus tapaisimme sellaisen ihmisen, jota me voisimme todella rakastaa. Ei sellaista tule, kaikki on tässä. Osa meistä yrittää muuttaa sen toisen ihmisen, jotta hän olisi kelvollinen meidän rakkaudellemme. Ainoa tapa, millä me voimme muuttaa toista ihmistä, on rakastaa häntä. Tämän tiesi Muumimamma Näkymättömässä lapsessa ja luulen, että moni äiti ja isä jakavat saman kokemuksen.

Mitä paremmin me tunnemme oman itsemme, sitä helpompaa meidän on rakastaa lähimmäistämme. Kun näemme oman epätäydellisyytemme ja huomaamme miten kaukana me olemme Jumalasta, sitä selvemmin me huomaamme, että meidän on annettava anteeksi lähimmäisellemme ja pyydettävä häneltä anteeksi. Lähimmäisen rakastamisen kyky kertoo siitä, miten hyvin me olemme löytäneet katumuksen ja miten hyvin me olemme sen sisäistäneet. On turha edes miettiä sitä määrää kuinka paljon Jumala on meitä rakastanut ja armahtanut. Mutta edes aavistus auttaa meitä ymmärtämään sen rakastamisen välttämättömyyden.

Oikean tavan rakastaa me löydämme vain katumuksen kautta. Katumus voi osoittaa meille kipupisteemme ja saada niihin parantavaa öljyä. Se on meidän mahdollisuutemme uudistumiseen ja oikean tien löytämiseen. Herra, Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Lapsen uskoa ja naivismia



Sunnuntaina oli Vaasassa liturgia ja puhuin opetuspuheessani turvapaikanhakijoista ja Kristuksen ristin kantamisesta. Palautetta tuli paljon ja syynä varmastikin oli televisiointi. Palaute oli pääsääntöisesti positiivista. Itse en ollut kovin tyytyväinen saarnaan vaan minusta siinä oli koko ajan jokin valuvika. Työstin aihetta kauan eikä se silti oikein asettunut. Luulen, että se oli hyvä merkki: jotakin se kai muutti minussa kun mieli jollain tapaa pani vastaan.

Lueskelin alkuviikosta saamaani palautetta ja joku sanoi, että joko saarnaaja tai saarna oli naiivi. Sanakirjan mukaan naiivi on hyväuskoinen, viaton, lapsellinen, typerä, lapsekas.

Luulen, että hengelliseen elämään ja kristittynä olemiseen liittyy paljon lapsellisuutta. Herran rukouksessa lähtökohtana on Isä, jonka lapsia me olemme. Usko on pitkälti sitä, että me olemme Herran rakkauden ja armon varassa. Lapsiamme ei kehoteta kasvamaan aikuisiksi vaan aikuisia tulemaan lapsen kaltaisiksi. Lapsen usko on meille esikuva, ei niinkään aikuisten looginen ja rationaalinen tapa ymmärtää Jumalaa.

Onko Jumala naiivi? Tämän maailman ajattelussa siltä vähän vaikuttaa. Vaikka me kuinka monta kertaa petämme hänet ja teemme ihan muuta kuin mitä rukouksissamme lupaamme, Hän silti on uskollinen meitä kohtaan ja armahtaa jokaista joka kääntyy hänen puoleensa. Jeesus kai oli joidenkin mielestä kovinkin naiivi puhuessaan lähimmäisten rakkaudesta, kehottaessaan rakastamaan vihamiehiä ja kääntämään toisenkin poskemme meitä lyöville. Jokin päämäärä tällä naiivisuudellakin taitaa olla. Voittaa paha hyvällä, lievittää pahan ihmisen aristavia haavoja laupeuden eli hyvyyden öljyllä.

Evankeliumit ovat kovin naiiveja ja Kristus kehotti meitä olemaan vähän lapsellisia:

"Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. (Matt. 18: 1-6)

Näyttää siltä, että moni hengellisessä elämässä edennyt on naiivi. Olen lukenut pyhien Paisioksen ja Porfyrioksen elämänkertoja opetuksia ja nämä kaksi vaikuttavat aika lapsellisilta ja hyväuskoisilta ajattelussaan. Pyhä Serafim Sarovilainen joutui ongelmiin antaessaan aina anteeksi ja uskoessaan ihmisten hyvyyteen.Vaikka hänet yritettiin tappaa kirveellä, hän oli valmis antamaan anteeksi. 

Jokaisen pyhän ihmisen elämään on liittynyt naivismia ja jopa yletöntä uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Tuskin olen törmännyt sellaiseen pyhään, joka kovasti epäilisi ihmisten motiiveja. Kukaan pyhistä ei ollut synnitön mutta olisiko kukaan heistä silti ajatellut lähimmäisestään, ettei tuosta toisesta kuitenkaan mitään tule?


Maailmaa vastaan

Uskomme pitää olla vastakohta tämän langenneen maailman normeille. Olla jotakin ihan toista, mitä tämä maailma tarjoaa, vaihtoehto. Se on naiivisuudessaan ristiriidassa tämän maailman kanssa. Jotain ihan muuta kuin rationaalinen, tehokas, suorittava ja päämäärähakuinen. Vaikka maailma halveksuu naiivisuutta joka samaistetaan hyväuskoisuuteen ja tyhmyyteen, niin silti me uskomme, että hyvyys lopulta voittaa.

Haluan uskoa hyvää kaikista. Vaikka tässä ajattelussa voinkin pettyä, niin tiedän, että olen lähtenyt silloin hyvälle tielle. Luotan siihen, että Jumala auttaa tuolla tiellä kulkevia vaikka heitä vedetäänkin höplästä. Naiivia, kaiketi mutta pahinta maailmassa ei ole naiivi usko. Vielä pahempaa on kyynisyys ja nihilismi. Ne vievät senkin hyvän, joka voisi olla olemassa ja suuntaa kohti hengellistä kuolemaa.

Olen naiivi mutta luulen, että olen sitä kovin tietoisesti. Uskon vilpittömästi siihen, että jokaisesta ihmisestä voi kasvaa hyvä, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Tämä ei liity vähäiseen elämänkokemukseen sillä luulen, että tämän yhteiskunnan pimeä puoli on minulle tuttu tähän ikään ja työhistoriaani nähden. Ihmisten seksuaalinen, henkinen, taloudellinen, psykologinen tai fyysinen julmuus on minulle tuttua kun olen tehnyt työtä sekä tekijöiden että niiden kohteiden kanssa. Kaikki astalot olivat mukana leipäveitsistä paistinpannuista ja hieromasauvoihin. Toisen voi pettää voi monella tapaa ja mummoltaan voi kavaltaa rahat, mutta pahiten sattuu kun isä tai äiti pettää lapsensa.

Saarna tai saarnaaja oli naiivi? Oliko oikeastaan vaihtoehtoja? Tuskin saarnassa olisi voinut kyseenalaistaa ja epäillä turvapaikanhakijoiden motiiveja. En tiedä, olisiko ollut oikein, että lisännyt saarnaan omia ennakkoluulojani toisen ihmisen vahingoksi tai nolaamiseksi?

Jokainen meistä on uuden asian edessä alkuun epäileväinen ja ennakkoluuloinen mutta kyse on siitä, jääkö tuohon asenteeseen vai yrittääkö tietoisesti muuttaa sitä. Tässä työssä tavataan uskoa uskotaan Jumalaan, mutta ei työstä tule mitään, ellei usko toiseen ihmiseen.

Minä luulen, että meillä on maailmassa niin paljon epäilyä hyvyyttä kohtaan, että papin tehtävä on ainakin yrittää luoda uskoa hyvyyteen. Tästä kasvaa se, että jokaisella on pelastuksen mahdollisuus eikä kenenkään meistä pidä olla esteenä toisen pelastukselle. Emme me saa estää, mitätöidä tai kyseenalaistaa toisen ihmisen halua selviytyä. 

Lapsen usko - ainoastaan rohkeille ja tosi uskovaisille.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Onko Jumala kuollut?



Näin eilen uutiskuvan, jossa oman poikani ikäinen lapsi oli huuhtoutunut Välimeren rantaan. Hän oli perheensä kanssa paennut sisällissotaa ja Isiksen terroria mutta hänen matkansa oli päättynyt hukkumiseen. Kuva oli erityisen musertava, koska itselläni oli saman ikäinen poika. Kuva tässä linkissä.

Elämme historiallista aikaa, Syyrian pakolaistilanne on yllättänyt kaikki arviot pakolaiskriisin suuruudesta. Tämä kriisi on jo itsessään pelottava mutta samaan aikaa pelkoa on herättänyt joidenkin meidän asenteemme turvapaikan hakijoita kohtaan. Osa meistä ei ota tosissaan turvapaikan hakijoiden hätää emmekä ilmeisesti yksinkertaisesti ymmärrä, millainen pakolaisten tilanne on.

Tämä kriisi on koetinkivi meille kaikille, tässä mitataan todellinen ihmisyytemme. Asenteemme näitä pakolaisia kohtaan osoittaa oman ihmisyytemme, myötätuntomme, kykymme tuntea sääliä ja näyttää lähimmäisen rakkautemme mitan. Nyt voimme nähdä sen mikä loppujen lopuksi meille on tärkeää ja kuinka me vastaamme toisen ihmiseen hätään.

Me olemme saaneet niin paljon lahjaksi kaikkea hyvää tässä maassamme, että me olemme alkaneet pitää sitä omanamme. Emme ole kiitollisia emmekä ole valmiita luopumaan toisen elämän pelastamiseksi.

Hengelliseltä näkökulmalta katsoen tilanne on absurdi. Me puhumme Jumalasta, joka luopuu taivaallisesta kirkkaudestaan, tulee ihmiseksi meidän tähtemme, ottaa vastaan ruumiimme alennustilan ja valmis kuolemaan puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Hän antaa tämän kaiken meille esimerkiksi, jotta me ymmärtäisimme oman elämämme todellisen tarkoituksen. Tulla osalliseksi pyhyydestä siitä pyhyydestä, jonka Jumala rakkaudessaan ja armossaan jakaa meidän kanssamme. Uskomme mitataan siinä kuinka me tunnemme myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan ja kuinka me autamme heitä.

Tämän päivän evankeliumissa (Mark. 6:45-53) kerrottiin kuinka opetuslapset taistelivat myrskyä vastaan järvellä ja Jeesus tuli heidän luokseen. Tämän evankeliumin voi ymmärtää monella tasolla. Se kertoo meille noiden turvapaikanhakijoiden hädästä ja siitä kuinka he tuntevat pelkoa kuoleman edessä. He todellakin tarvitsevat pakomatkallaan Kaikkivaltiaan suojelusta mutta oma osuutemme on myös meidänkin reaktioilla. Tullemmeko me vastaan ja sanomme: älkää pelätkö, minä olen tässä, minä autan.

Mutta samalla me voimme nähdä sen myös myrskynä, jota me koemme omassa sielussamme kun olemme kohdanneet tämän kriisin. Olemmeko huutaneet avuksi Jumalaa hätämme hetkellä ja kysyneet mikä on hänen tahtonsa? Jos vain käännymme hänen puoleensa, hän tulee luoksemme ja tyynnyttää myrskyn ja antaa meille vastuksen. Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö! (Mark. 6:50)

Reilun viikon päästä vietämme ristin juhlaa. Kannammeko me mieluummin kultaista ristiä kaulassamme ja hengailemme taas liturgian jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut kirkossa eikä maailmassa. Missä on se totaalinen muutos, jota liturgia meille julistaa? Kuinka me voimme yhtyä koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon yhteiseen liturgiaan kun kanssaveljemme kärsivät? Vielä enemmän, kuinka me voimme yhtyä taivaallisten enkelien yhteiseen rukoukseen jos sielumme on kylmä?

Monesti puhumme, että ristin kantaminen tarkoittaa omien heikkouksiemme ja syntiemme aiheuttamaa tuskaa ja niitä elämänkohtaloita, joiden keskelle me olemme syntyneet. Mutta Kristuksen kantama risti ei ollut hänen omaa tuskaansa ja vain hänelle sattuneita olosuhteita. Hän kärsi meidän puolestamme, jotta meillä olisi elämä. Olemmeko me valmiita kantamaan ristiä samalla tavalla? Jos olemme, niin silloin me voimme saada levon Jumalassa. Silloin hän voi tulla luoksemme ja lohduttaa meitä ristin alla kulkevia.

Katumuksen ja vastuun tunne voi saada aikaan muutoksen elämässämme, saada meidät tunteman toisen ihmisen tuska omissa nahoissamme. Se voi aloittaa meissä muutoksen, joka voisi johtaa meidät aidosti kohtaamaan Kristuksen. Toisessa ihmisessä. Voisiko tämän tuskan keskellä luettu rukous ikonin edessä työntää esille sen mikä meistä oikeasti voisi tehdä kristittyjä?

Onko siis Jumala kuollut? Siltä joskus asenteemme Jumalaa kohtaan tuntuu. Jos ymmärtäisimme elävämme Jumalan maailmassa, ymmärtäisimme olevamme hänen kasvojensa edessä, me emme voisi päätyä sellaiseen sydämen kylmyyteen, jota nyt mediassa kohtaamme.

Luulen, että monen ihmisen usko on Jumalaan haalistunut, väljähtänyt ja lähellä kuolemaa. Emme me muuten voisi vakavasti pohtia että autammeko me henkensä kaupalla pakenevia lähimmäisiämme vai emme.

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen ja Lapuan piispa Simo Peura kehottivat luterilaisia seurakuntalaisia huolehtimaan Suomeen tulleista pakolaisista ja eilen Jyväskylän ortodoksisesta seurakunnasta alettiin myös hahmotella omaa vastuuta Suomeen tulevista pakolaisista.  Luulen, että loppuvuoteen mennessä jokaisen Suomen ortodoksisen seurakunnan pitää tähän hätään vastata jollain tapaa. Me olemme saaneet mahdollisuuden osoittaa uskoamme ja näyttää millaisia ristin kantajia me olemme.

Meidän pitää löytää rohkeutemme ja ne kaikki resurssin jotka meissä on näitä ihmisiä auttaaksemme. Uskon että usko on puhtaimmillaan tekemistä.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Saimme viinitarhan!
















"Kuulkaa toinen vertaus. Oli isäntä, joka istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta.

"Kun korjuuaika oli käsillä, hän lähetti palvelijoitaan perimään viinitarhan viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon. Mutta nämä ottivat palvelijat kiinni. Jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. Isäntä lähetti uusia palvelijoita, enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta heidän kävi samalla tavoin. Lopulta hän lähetti vuokraajien luo poikansa ajatellen: 'Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.' Mutta kun nämä näkivät pojan, he sanoivat toisilleen: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.' He ottivat hänet kiinni, raahasivat ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet.

"Kun viinitarhan omistaja tulee, mitä hän tekee noille viljelijöille?"

He vastasivat: "Hän antaa noille pahoille pahan lopun ja vuokraa tarhan toisille viljelijöille, jotka toimittavat hänelle kuuluvan sadon määräaikaan."

Jeesus sanoi heille:
"Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet:

-- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. (Matt. 21:33-42)

Tämän päivän evankeliumi puhuu meille seurakunnastamme. Saimme viinitarhan viljeltäväksi mutta mitä me sille teemme?


Luvattu kansa tuossa evankeliumissa on meille varoituksen sana: sille annettiin viinitarha viljeltäväksi mutta he eivät tuottaneet isännälleen satoa vaan tappoivat ne palvelijat, jotka tulivat hakemaan tilityksiä. Lopulta hän lähetti heille oman poikansa ja tämänkin he tappoivat. 

Tapammeko me tämän saman pojan, kun jätämme auttamatta lähimmäistämme tai uhkaammeko me Hänen henkeään olemalla itsekkäitä?

Kristus vertaa meitä myös viiniköynnöksen oksaan ja Hän on tuo viinipuu. Kun me pysymme hänessä, elämme hänen elämäänsä ja pyrimme kasvaman hänen kaltaisekseen, me tiedämme, että olemme silloin elossa. Silloin hänen verensä virtaa meissä ja hän on ravintomme. Jokainen oksa taas, joka erkanee tuosta köynnöksestä, eikä tuota hedelmää, kuivettuu ja heitetään tuleen. Niinhän mekin teemme, jos menemme metsään etsimään polttopuita.

Tämä viinitarha otettiin pois luvatulta kansalta ja nyt se on annettu meille. Meidän seurakuntamme, tämä eukaristinen yhteisö, on tämä viinitarha. Mitä me sillä teemme, kannammeko me hedelmää? 

Mitä ovat nämä henget hedelmät, joita meiltä odotetaan? Mitä me odotamme, tietoa siitä mikä voisi olla hengen hedelmää? Apostoli vastaa: Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. (Gal. 5:22-23)


Olkoon siis tuntomerkkimme tästä seurakunnasta lähimmäisen rakkaus. Levittäkäämme toistemme elämään iloa ja rauhaa ja olkaamme kärsivällisiä ja lempeitä toisiamme kohtaan ja harjoittakaamme itsehillintää. Olkaamme ystävällisiä ja hyviä vaikka se ei aina helppoa olekaan. Tämä uskollisuus palkitaan, sillä jonain päivänä isäntä tulee ja hän maksaa jokaiselle tekojensa mukaan.


tiistai 18. elokuuta 2015

Ylitaivaalliselle uhrialttarille

Liturgia Jumalansynnyttäjän kuolonuneennukkumisen juhlana Vaasassa 2015, kuva: Pirjo Leino




















Miksi ihminen on saatettu olemattomuudesta olemiseen, miksi me olemme täällä? Jumala on rakkaus ja meidät on luotu siksi, että me rakastaisimme. Jumalan rakkaus on Hänestä itsestään ulosvirtaavaa energiaa, jonka Hän haluaa jakaa kanssamme. Meidät luotiin elämään hänen yltäkylläisessä rakkaudessa ja jakamaan Hänen hyvyytensä. Sen mitä Jumala on luonnostaan, sen me saamme uskon ja armon kautta lahjana Hnäeltä. Hän on kuin rikas mies, joka jakaa meille kaiken sen hyvyyden, jota Hän itsessään on.

Jumala on pyhä Kolminaisuus, jonka persoonien suhde toisiinsa on rakkaus. On sanottu, että rakkaus yhteen suuntaan on itserakkautta, rakkaus kahteen kaupankäyntiä mutta Jumalan kolminainen rakkaus on pyyteetöntä rakkautta. Tämä PYhän Kolminaisuuden rakkaus on annettu meille jotta me osallistuisimme siitä Valkeudesta jossa Jumala elää. Luomisessa tämä ylivuotavainen rakkaus sai muodon paratiisina, jonne meidät kutsuttiin ylistämään Luojaamme. Me yhdistymme palvonnan kautta enkelien joukkoihin, jotka ylistävät lakkaamatta Jumalaa veisaten: Pyhä, Pyhä, Pyhä!

Meidät on luotu ylistämään pyhää Kolminaisuutta ja seisomaan Hänen kasvojensa edessä. Tästä jalosta tehtävästä kumpuaa olemassaolomme ja kaikki meidän tekemisemme, jopa rakastaminen. Me voimme rakastaa toisiamme oikealla tavalla vain silloin, kun ymmärrämme toisemme veljiksi, sisaruksiksi ja kanssapalvelijoiksi. Joka halveksii tai tuntee vihaa lähimmäistään kohtaan, ei palvele Jumalaa, koska hän ei voi tuntea Jumalaa. Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. (1. Joh. 2:9)


Alttari

Meidän kotimme on alttarin edessä. Jokainen meistä on luotu Jumalan palvelijoiksi ja ylistämisessä me ilmaisemme syvimmän olemuksemme ihmisenä. Ylistäminen ja palvominen on Jumalan rakastamista ja heittäytymistä hänen haltuunsa. Siksi kukaan meistä ei voi olla kristitty, ellei osallistu kirkon jumalanpalveluksiin.

Mikä tarkkaan ottaen alttari on ortodoksisessa kirkossa? Alttari on paikka, jonka ympärille me kokoonnumme toimittamaan eukaristiaa. Varhaisessa kirkossa tämä kokoontumispaikka oli hauta, jonka päällä palvelus toimitettiin. Kirkoissa tämä paikka on alttari, idässä portailla korotettu paikka, jossa on pyhä pöytä. Ennen kuin tämä alttari otetaan käyttöön, siihen sijoitetaan reliikki ja piispa vihkii sen käyttöön.

Pyhän pöydän päällä on antiminssiliina, usein keltainen silkkinen liina, johon on kuvattu Kristuksen hautaaminen ja jossa on reliikki. Kun seurakunta toimittaa liturgian esim. luterilaisessa seurakuntasalissa, pappi ottaa mukaan antiminssiliinan ja toimittaa ehtoollisen sen päällä eikä ilman antiminssiliinaa liturgiaa ei toimiteta.

Alttari on kirkkorakennuksen pyhin paikka. Tätä asiaa kunnioitetaan erilaisilla tavoilla: alttaria saa lähestyä ja koskettaa vain henkilö, joka on vihitty alttaripalvelukseen. Ennen sanottiin, ettei naiset saa tulla alttariin, mutta selvyydeksi on sanottava, ettei alttarin saa tulla miehetkään, ellei heitä ei ole kutsuttu alttaripalvelukseen.

Muistatteko mitä Nooa teki heti vedenpaisumuksen jälkeen? Kyyhkynen oli tuonut hänelle oliivipuun oksan ja Nooa näki taivaalla sateenkaaren. Vanhurskas Nooa rakensi alttarin ja uhrasi Jumalalle.

Sitten Nooa rakensi alttarin Herralle, otti kaikkia uhrikelpoisia karjaeläimiä ja uhrikelpoisia lintuja ja uhrasi ne polttouhrina alttarilla. Ja kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, hän sanoi mielessään: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. (1. Moos 8:20-21)

Entä sen kertomuksen kun eräänä päivänä auringon helteessä isä kulki poikansa kanssa vuorelle uhraamaan Jumalalle uhria? Poika kysyi missä uhri on ja isä tiesi mielessään, että siinähän sinä olet. Jumala oli käskenyt Aabrahamia uhraamaan poikansa ja tätä Aabraham lähti toimittamaan ainoakaisen poikansa Iisakin kanssa. Entä sen hetken kun enkeli riensi keskeyttämään Aabrahamia joka oli kohottanut veitsensä Iisakin ylle. Entä ne naulat jotka lävistivät Vapahtajamme ruumiin Golgatalla ja  sen veren, joka valui Kristuksen ruumiista alas puista ristiä? Marttyyrit antoivat oman verensä tätä samaa tietä kulkien, he uhrasivat itsensä ja elämänsä maailman elämän tähden.

Uhrien aika ei ole ohi. Sama uhriveri virtaa meidänkin päivinä kun moni kristitty Lähi-idässä vuodattaa verensä Kristuksen puolesta, uhraa itsensä uskonsa tähden ja antaa koko elämänsä Jumalalle. Marttyyrien aika ei ole päättynyt. Mutta olemme mekin marttyyreitä eli todistajia - meiltä ei kovin suuria uhreja tosin vaadita mutta niitäkin me monesti pyrimme välttelemään.


Uhri

Alttarista on kirjoitettu yllättävän vähän vaikka se on koko uskomme tyyssija. Me puhumme aika vähän ylistämisessä ja palvomisesta vaikka itse asiassa teemme sitä koko ajan rukouksen kautta: me kadumme, kiitämme ja ylistämme kun me käännymme Jumalan puoleen.

Jumala on armahtanut minua. Minut on neljästi viety alttarin ympäri ja silloin olen antanut valan Jumalalle. Olen kasteessa liitetty Pyhän Kirkkomme jäseneksi, avioliitossa olen solminut liiton vaimoni kanssa ja luopunut itsestäni. Näitä seurasi diakoniksi vihkiminen ja lopulta myös pappeus. Jokin minusta on kuollut kerta toisensa jälkeen ja jotain uutta on syntynyt tilalle. Tätä pyhä apostoli kuvaa hyvin kaste-epistolassaan. Kannattaa lukea tämän roomalaiskirjeen jokainen lause hitaasti ja huolella.

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.

Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta. Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen. Kun Kristus kuoli, hän kertakaikkisesti kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.

Meidät kastetaan alttarin äärellä, menemme naimisiin ja osa meistä vihitään alttaria kolmesti kiertäen. Kasteen kautta on helpoin ymmärtää että alttari liittyy kuolemaan ja ylösnousemukseen. Sitäpä se elämämme on aidoimmillaan, Jumalan alttarin asettamista elämämme keskiöön ja elämän löytämistä tuon akselin ympäriltä. Me kierrämme alttaria vastapäivään, koska emme mukaudu tähän maailmaan vaan pidämme katseemme Taivasten valtakunnan todellisuudessa.

Uhri tarkoittaa aina jonkun sijasta. Meidän elämämme pelastui, koska emme joutuneet itse maksamaan takaisin velkaa, jonka olimme syntiä tehden koonneet. Sain säilyttää elämäni koska Kristus uhrattiin minun puolestani. Minä voin uhrautua, jotta voisin pelastaa jotain sellaista jota arvostan, kunnioitan ja rakastan enemmän kuin omaa elämääni.


Ylitaivaalliselle uhrialttarillesi

Alttari merkitsee uhria. Me uhraamme jotain itsestämme, annamme pois ja osoitamme arvostustamme ja tingimme. Uhri merkitsee luopumista ja sen antamista Jumalalle. Me emme anna sitä, mikä on meille huonosti kelpaavaa vaan me annamme parhaan Jumalalle ja pidämme itsellämme loput. Siksi me käytämme kirkossa kultaa ja jalokiviä.

Me emme enää uhraa härkiä, nautoja, lintuja vaan meidän uhrille sanallinen yhteysuhri ylitaivaalliselle uhrialttarille. Liturgia on sanallista ja järjellistä palvelustamme Jumalalle. Me olemme ottaneet tämän Jumalan luoman maailman antimia ja uhraamme ne kiitoksena Jumalalle. Parhaimmillaan me uhraamme oman itsemme ja annamme itsemme Jumalan käyttöön.

Tätä on pappeus. Jokainen papiksi vihittävä seisoo pelottavan ja musertavan asian edessä. Hänet asetetaan palvelukseen kantamaan vastuuta, vastaamaan, ei vain itsestään vaan myös laumastaan. Siksi kannattaa huomata, että pappi vihitään aina pyhän liturgian Suuressa saatossa: hän antaa itsensä uhriksi ja hänet annetaan uhriksi. Hän on yhteytemme Jumalaan, hän on kiitoksemme, hän on sovituksemme, hän on uhrattava karitsa.

Apostoli Paavali puhuu tästä sanoessaan: Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. (2. Kor. 2:14-15)

Alttari merkitsee liittoa Jumalan kanssa. Me olemme valittu kansa ja Jumala on ottanut meidät suojelukseensa. Tätä liittoa varten me kokoonnumme alttarin ääreen uhraamaan ja osoittamaan yhteyttämiseen ja omistautumistamme hänelle.

Nouskoon siis meidän rukouksemme, hyvät tekomme ja sanamme  Jumalan kasvojen eteen kuin otollinen suitsutusuhri!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Hyvä paimen



Uskon rukouksen voimaan. Uskon siihen, että meidän elämämme asettuu kohdalleen kun asetumme kerta toisensa jälkeen Jumalan eteen joko tulemalla kirkkoon, pysähtymällä kotialttarin eteen tai puhumalla Kristukselle kuin elävälle Jumalalle. Aina ei tapahdu mitä itse haluaisin mutta aina tapahtuu se, mikä on minulle parhaaksi. Kaitselmus ja johdatus - meidän on annettava siihen mahdollisuus.

Olen sairastanut monia sairauksia ja jokainen niistä on jättänyt jälkensä enkä yhdestäkään ole kokonaan parantunut. Sairauksien kanssa voi tulla toimeen hyvin vaikka ne rajoittavatkin elämää. Jokaisella sairaudella on tarkoitus ja moni on löytänyt lohdutuksen pyhän Serafim Viritsalaisen kirjeestä, Tämä oli minulta. Se muistuttaa hyvin siitä että kaikki on viime kädessä Jumalan lähettämää ja jokaisella asialla on tarkoituksensa.

Mutta ei elämä ole pelkästään kaitselmuksessa kellumista vaan kovaa työtä. Se on jatkuvaa Jumalan kuulemista rukouksen kautta ja vastaamista pelastuksen haasteeseen. Jumala on jo tehnyt kaikkensa pelastuksemme vuoksi, täydet 90 prosenttia, meille jää loput. Hän on tehnyt sitä maailman luomisesta alkaen ja tekee edelleen tänäkin päivänä, sinulle ja minulle. Juhlapöytä on jo katettu ja palvelijat on lähetty maailmaan. Me olemme saaneet paljon mahdollisuuksia katumukseen ja parannuksen tekoon mutta harvoin me me ajattelemme, että tämä päivä voi olla elämämme viimeinen.

Jotta Jumala voi johdattaa meitä kaitselmuksessaan, on hänen oltava kaikkivaltias. Hän on myös kaikkitietävä ja Hän on rakkaus. Hän voi kaikkivaltiudessaan pelastaa meidät kaikesta pahasta, synnistä ja kuolemasta. Hän tietää miten meille tulee käymään mutta hän ei ole määrännyt sitä ennalta. Ihmisen vapaus, se on suuren rakkauden ilmaus ihmistä kohtaan ja se on oman olemassaolomme edellytys. Vain vapaan ihmisen rakkaudella on merkitystä.

Jumalan kaikkivaltius ei ole helppo ajatus. Toki on helppo uskoa että kaikki hyvyys, rakkaus ja armo ovat Jumalan kädessä ja vuodattaa sitä meille yltäkylläisesti. Hänen hallussaan on kaikki ja hän ylläpitää kaikkea Sanansa voimalla. Mutta viime kädessä Jumalan vallassa myös pahuus ja hän käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa meidän pelastukseksemme. Kaikki, siis kaikki, on lähtöisin Jumalasta. Mikään ei tapahdu ilman että hän sallii sen tapahtua.

Tätä vastaan me monesti kapinoimme. Miksi elämämme on vaikeaa ja miksi meidän pitää kärsiä? Miksei meitä suojella ja päästetä pahasta vaan uskostamme huolimatta elämässämme tapahtuu myös hyvin pahoja asioita? Siksi että Jumala sallii sen. Miksi?

Me rukoilemme Herramme rukouksessa, ettemme joutuisi kiusaukseen vaan pääsisimme pahasta. Uskon ja tiedän, että me olemme päässeet monista pahoista tilanteista, vaaroista ja häpeästä. Moni asia elämässämme voisi olla paljon huonommin ja monet salaiset ja häpeälliset tekomme ovat jääneet paljastumatta. Monet Jumalan hyvyyden meitä kohtaan ovat salaisia ja joskus vasta myöhemmin mennä huomaamme miten kaikki järjestyi vaikka vaikeaa olikin. Me olemme saaneet loputtomasta uusia mahdollisuuksia emmekä ole joutuneet vastaamaan rikoksistamme. Ne häpeälliset tekomme, jotka paljastuivat, opettavat meille nöyryyttä nujertamatta meitä. Me saamme monia onnettomuuksia ja sairauksia, jottemme liikaa luottaisi tähän maailmaan vaan hakisimme turvaa Jumalalta.

Lisää pahuutta, lisää Herra pahuutta maan kunniakkaille!. Suuren paaston aikana luetaan aamupalveluksessa halleluja-lauselman liitelauselmana tämä Raamatun kohta. Se liittyy aiheeseemme. Miksi me toivomme Jumalan lisäävän pahuutta maailmassa menestyville ihmisille? Emmekö mieluummin rukoilisi heidän puolestaan? Jumala on valmis pelastamaan ihmisen keinolla millä hyvänsä. Jos maan kunniakkaat menestyvät elämässään epäjumalia palvoen, niin miten he voisivat kääntyä pelastukseen, jos Jumala lisäisi heidän elämäänsä hyvyyttä ja armoa. Lauselman ajatuksena on se, ettei syntinen ihminen käänny Jumalan luokse hyvyyden voimalla ja Jumala on valmis lisäämään pahuutta heidän elämäänsä jotta katumus ja parannuksen teko voisi syntyä.

Profeetta Jeremiaan kirjassa Jumala kutsuu pahaa hirmuvaltiasta Nebukadnessaria omaksi palvelijakseen. Nebukadnessar on meille tuttu hahmo kolmesta nuorukaisesta pätsissä ja tässä Jeremiaan profetiassa tuo kuningas miltei tuhoaa luvatun kansan ja vie heidät pakkosiirtolaisuuteen. Nebukadnessar käytännössä toteuttaa Jumalan säätämän rangaistuksen kansalle, joka hylkäsi hänet.
Me olemme Uudessa testamentissa tottuneet rakastavaan Jumalaan ja joskus Vanhan testamentin Jumalan käytös voi tuntua erikoiselta. Kautta historian on pohdittu sitä, miksi Jumala muutti mielensä. Miten kostavasta ja rankaisevasta Jumalasta tuli rakastava Taivaan isä. Eräässä harhaopissa uskottiin, että kyse oli kahdesta eri Jumalasta, mutta tämän käsityksen Kirkkomme isät torjuvat.

Toki maailmassa tapahtuu monia asioita, joita meidän on vaikea uskoa Jumalan sallimiksi. Tämän vuosisadan karmein rikos oli muutama vuosi sitten 8-vuotiaan pikku Eerikan murha.  Kaksi ihmistä käytti saamaansa vapauttaan äärimmäiseen julmuuteen ja Jumala salli sen. Jumala otti tämän pienen marttyyrin pois tästä julmasta pahuuden täyttämästä maailmasta ja vapahti hänet kärsimyksestä. Miten tämä asettuu aiheeseensa, miten Jumalan kaitselmus tässä näkyy. Riippuu näkökannasta. Me, jotka jäimme tähän maailmaan, saimme kovan opetuksen pahuudesta. Me olemme koetuksella ja rukous noiden väärintehneiden puolesta voi olla ylivoimaisen vaikeaa. Siihen meitä kuitenkin kehotetaan. Viranomaistoiminta ei ollut moitteetonta ja säännökset varmasti tiukentuvat.

Pikku-Eerika? Asian edessä on lähes sanaton.

Ei Jumala ollut voimaton pahan edessä mutta me näimme mitä pahuus on ja mitä se saa aikaan. Hän eli sielussaan ja ruumiissaan koko tämän maailman pahuuden. Mitä Eerikan sielulle oli varattu tulevassa maailmassa, varmasti jotakin, joka korvaa satakertaisesti kaiken sen kärsimyksen, jota hän koki tämän maailman ihmisten toimesta.

Mitä kaitselmus on omassa elämässäni? Se on luottamista siihen, että Jumala tahtoo minun parastani ja kaikki tapahtuu siksi, että saisin käteeni kaikki avaimet pelastustamme varten. Me emme näe kokonaisuutta, vaan hetkiä nykyisyydestä ja menneisyydestä.  Jokaiseen vastoinkäymiseen liittyy aina myös hyvää ja pelastavaa. Me emme aina löydä tätä näkökulmaa ja se aiheuttaa tuskaa. Jumala taas tietää kaiken ja hänen kirjaansa on kirjoitettu kaikki mitä meille vielä tulee tapahtumaan.

Tämän tietäminen vaatii minulta kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kilvoituksessa. Ymmärtääkseni kaitselmuksen minulla pitää olla uskoa ja nöyryyttä Kaikkivaltiaan edessä. En voi nurista päivästä päivään ja esittää koko ajan miten asioiden pitäisi olla. Kaikki on kunnossa ja hyvin, yhtä hyvin kuin Jobilla, joka istui tunkiolla kaikkensa menettäneenä. Ei hän kironnut Jumalaa kun menetti kaiken vaikka kanssaihmiset häntä siihen kehottivatkin.


Meidän on tehtävä itsemme otolliseksi Jumalan kaitselmukseen. Se vaatii sopuisuutta, toisemme asettamista edellemme, kuuliaisuutta, ja ennen kaikkea luottamista Kaitsijaan. Hyvä paimen, Kristus on antanut meille tämän päivän kääntymystämme varten. Usko ja luota siihen, että sinusta pidetään huolta. 

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kiitetty olet sinä Herra, opeta minulle käskysi!



Sanan voima on valtava, vielä valtavasti on Jumalan Sanan voima. Sen avulla koko näkyvä ja näkymätön luomakunta on luotu ja tuossa Sanassa koko luomakunnan sydän sykkii. Ja tuo elävä Sana on Herramme Jeesus Kristus, joka lähtee Aluttomasta Isästä ja toimii Pyhässä Hengessä. Sanansa voimalla Kristus luo yhä uutta, elävöittää turmeltuneen ja parantaa kuoleman synnistämme. Alussa oli Sana.

Ostin viikko sitten varsinaisen best sellerin, jonka asetin kotialttarilleni. Luen sitä päivittäin, toivottavasti kuolemaani asti aamuisin ja iltaisin rukousteni yhteydessä. Kirja on kokoomateos, ja yksi sen kirjoittajista valitteli, ettei maailmaan mahtuisi kaikki ne kirjat, joista hänen pitäisi kirjoittaa. Paksu, hienosti kultakoristein päällystetty kirja sisälsi kaksi lukunauhaa, joista on hyötyä kun kirjaa katkelmittain tavataan lukea.

Pyhä evankeliumi.

Evankeliumi saa rukoukset elämään. Se antaa vahvuutta ja elävyyttä rukouksiin joita luemme sekä liittää meidät niiden vanhurskaiden ihmisten ketjuun, jota etsivät apua Jumalalta hätäänsä ja sanovat: tässä minä olen. Etenkin nyt kesäkaudella luemme monia kertomuksia siitä kuinka Jumala löytää apua kaipaavia ja antaa heille vapahduksen synneistään ja ahdingostaan.

Erityisen koskettava teksti luettiin viime sunnuntaina liturgiassa. Se kertoi miehistä, jotka kantoivat halvaantuneen lähimmäisensä Jeesuksen luo, jotta Kristus parantaisi hänet. Heidän uskonsa oli niin vahva että se antoi heidän halvaantuneelle ystävälleen elämän takaisin. Tämä on hyvä kuva kirkkomme esirukouksista. Tänäkin päivänä me kannamme lähimmäistämme Kristuksen luo ja pyydämme häneltä monia asioita. Kantaminen on turhaa ellei meillä ole uskoa hänen auttavaan voimaansa.

Esirukous kantaa myös yli kuoleman. Olen monesti miettinyt mitä tapahtuu kun kuoleman jälkeen ja kehtaanko ne ihmiset joiden puolesta olen säännöllisesti rukoillut.  Emme ole koskaan olleet erossa vaikka emme tässä maailmassa enää tapaakaan.

Mutta luulenpa, että esirukouksemme voi ymmärtää myös toisella tavalla. Omalla suullamme, ajatuksillamme ja sanoillamme me voimme rukoilla toistemme puolesta. Olen monesti ajatellut lapsiani, joiden puolesta luen iltarukoukset. Etenkään pieni poika ei osaa vielä rukoilla mutta hän tarvitsee elämässään Kaikkivaltiaan suojelusta ja siksi rukoilen hänen rukouksensa itse. Koska hän ei rukoile, minä rukoilen hänen puolestaan, minä vien hänet parantajan ja lohduttajan luo. Ehkä Kristus vapahtaa hänet ja opettaa rukoilemaan.

Evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa mutta yhtä lailla sitä voisi kutsua vaihtoehtoiseksi tarinaksi. Se tarjoaa toisenlaisen vaihtoehdon nykyiselle elämämme ja voi muuttaa monet hengelliset kipumme Jumalan kunniaksi ja päästää meidät katkeraksi synnin orjuudesta.

Evankeliumi palauttaa mieleen kaikki ne tapahtumat joilla meidän sielumme ja elämämme pelastettiin. Kristus tuli ihmiseksi ja asui keskellämme, hän kärsi ja hänet surmattiin. Hän nousi kuolleista ja vuodatti päällemme Pyhän Hengen ja kirkasti taivaassa langenneen ihmisyytemme. Jumalan silmissä tuhat vuotta on kuin yksi päivä eikä ajalla ole merkitystä. Me odotamme, mutta meidän on hyvä muistaa myös hänen palvelijansa Aabraham, joka sai kokea Jumalalta saamansa lupauksen täyttymisen vasta 25 vuoden päästä. Ja toisaalta, kuinka kauan jaksaakaan Jumala odottaa meidän kääntymystämme.

Kiitetty olet sinä Herra, opeta minulle käskysi! Evankeliumi onsisältää kaikki ne käskyt joita Kristus meille on opettanut rakkaudesta ja armahduksesta. Siksi niitä on alettava elämään todeksi. 

Kristus tulee läsnäolevaksi meille evankeliumin kautta ja siksi se on Kristuksen ikoni. Se on Vapahtajamme puhetta meille, Herran rukouksessa mainittua jokapäiväistä leipäämme tai oikeammin sanottua yliluonnollista leipää joka ravitsee sieluamme. Evankeliumi palauttaa värit elämäämme ja ravitsee kilvoituksen kautta valmistamamme sielumme pellon. 

Siksi myös omilla sanoillamme on valtava merkitys. Niillä sanoilla, jotka vaeltavat mielessämme ja niillä jotka lähtevät kieleltämme. Olen kuullut, että me voimme olla aika huolettomia tässä elämässä koska mikään ulkopuolinen asia ei voi meitä saastuttaa. Vain se sana, joka lähtee meidän sisältämme voi meidät tuhota.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Mikä on sinun, on myös minun



Apostolien paasto on loppusuoralla ja oman elämän suuntaa tarkastellessa usein huomaa miten rukoukset herättelevät meitä katumukseen. Itsekkyydestä on helppo kirjoittaa kun tutkiskelee omaa elämäänsä. Laiskuus, välinpitämättömyys, itsensä hemmottelu, ylellisyys, turhamaisuus, minulleminulle-asenne. Miksi me olemme itsekkäitä? Milloin me emme ole itsekkäitä, mikä saa meidät luopumaan itsekkyydestämme?

Uskallan väittää, että me olemme monella tapaa kadottaneet yhteisöllisyyden. Olemme etääntyneet toistemme huolenpidosta ja ulkoistaneet sen. Meillä Suomessa on hyvä sosiaaliturva ja rahoitamme verojen kautta monenlaista auttamistyötä: yhteiskuntamme eri tukimuotoja, seurakuntien tekemää diakoniaa ja kehitysapua. Suomalaiset ovat jouluna anteliaalla tuulella ja lompakon nyörimme heltiävät katastrofien hetkellä kun kuolonuhreja on tarpeeksi. Monelle tämä riittää mutta luulen, että pyhä Kirkkomme kutsuu meitä suurempaan.

Varhaiskirkon ajalta apostoli Luukas kertoo Apostolien teoissa kaiken olleen yhteistä alkuseurakunnassa.  Tänä päivänä itsekkyys on muuttanut muotoaan siten, että kaikki ei ole yhteistä vaan kaikki on potentiaalisesti minun. "Kaikki mikä on minun, on myös sinun", kuuluu nykyään "kaikki mikä on sinun, voi olla myös minun". Itsekkyyteen liittyy usein kateus ja tyytymättömyys siihen, mitä meillä jo on.

Itsekkyys on yksi yleisimmistä synneistämme vaikkemme aina niin tarkkaan huomaakaan sitä omassa elämässämme. Se on helppo verhota elämän "välttämättömyyksiin" ja selityksiä "terveelle" itsekkyydelle on paljon. Olemme tämän ansainneet, minä tarvitsen tämän... syitä on monia.

Kyllähän  epäitsekkyydessä mennä myös liian pitkälle, etenkin jos me yritämme korjata ahneuttamme ja itsekkyyttämme kerta heitolla kuntoon. Mikä on epätervettä itsekkyyttä? Sitä ettemme huolehdi omista tarpeistamme. Tarpeella tarkoitan sellaista joka on välttämätöntä joko itsellemme tai lähimmäisillemme, esim. perheelle. Taistelussa omaa itsekkyyttämme vastaan hyvä lääke on erottaa toisistaan omat tarpeemme omista haluistamme.

Itsekkyys etäännyttää meidät Jumalan tahdosta ja oman itsemme asettamista elämämme päämääräksi. Se näivettää kykymme olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, toisesta ihmisestä tulee väline jonka kautta me tyydyttämme itsekkyyttämme.

Totta kai, itsekkyys on tuttu aihe Evankeliumissa. Hyvä kertomus itsekkyydestä löytyy Matteuksen evankeliumista jossa kerrotaan miehestä joka rakensi itselleen lisävarastoja säilöäkseen ylimääräisen omaisuuden.

Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?' (Luuk. 12:16-20)

Aikamoinen varoitus meille!  Toinen yhtä osuva kertomus on tuttua tutumpi Rikas mies ja Lasarus.

Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.

"Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.' (Luuk. 16:19-24)


Entä Publikaani ja fariseus? Tuo ulkokultainen rukoilija esittelee temppelissä saavutuksiaan eikä näe mitään muuta kuin oman itsensä.

Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'

"Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. (Luuk. 18:11-14)

Esikuvamme voisi myös olla Sakkeus joka huomasi elämässään olleen vääryyden ja oli valmis muutokseen aivan käytännön tasolla.

Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." 9 Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. 10 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan." (Luuk. 19:8-10)

Omastamme lahjoittaminen palkitsee meidät välittömästi. Kun annamme rahaa hyväntekeväisyyteen me selvästi menetämme jotain konkreettista ja materiaalista mutta saamme tilalle jotain hengellistä. Etenkin kun pidämme oman hyväntekeväisyytemme salassa, me voimme tuntea Pyhän Hengen vaikutuksen elämässämme.

Ihailen niitä ihmisiä seurakunnissa jotka auttavat heikompiaan ilman että muut saavat tästä tietää. Mistäkö itse sen tiedän? He eivät tule kertomaan asiasta minulle vaan saan kiertoteitä kuulla asiasta. Avunsaaneet kertovat ja hyväntekijöiden puolesta rukoillaan. Kirkkomme hyväntekijät ovat ymmärtäneet jotain syvällistä meidän uskostamme. Me autamme koska me kohtaamme jokaisessa köyhässä Kristuksen. Kristillinen elämä on aina itsestämme ulospäin suuntautuvaa elämää: kohti Jumalaa, kohti lähimmäistämme. Itsekkyys taas on liikettämme itsemme ja muuttaa meidät nopeasti yksinäisiksi.

Tämän edellä olevan vuoksi meidän on helppo ymmärtää Jeesuksen vertaus köyhän lesken antamasta almusta: ei se määrä vaan laatu. Vaikka hän antoi vähän niin hän antoi vähästään paljon. Tällainen almu opettaa meitä olemaan kiintymättä maalliseen ja väkevä lääke omaan itsekkyyteemme. Itsekkyydessähän me asetamme itsemme elämän keskiöön ja palvelemme toisten sijaan omaa itseämme.

Antakaamme siis iloiten, sillä iloista auttajaa Herra rakastaa!

lauantai 30. toukokuuta 2015

Mahdollisuus meissä



Eräänä iltana luin uudelleen Serafim Sarovilaisen elämänkertaa ja jäin miettimään sitä hetkeä, jolloin luomaton valkeus säteili hänen kasvoillaan. Pyhät ihmiset ovat kuin Jumalan rakkauden satelliitteja, jotka heijastavat sitä hyvyyttä ja valoa jota evankeliumi meille julistaa. Pyhä Kolminaisuus tulee läsnäolevaksi tässä maailmassa hänen pyhissään, kun me annamme tilaa Hänen rakastavalle armolleen oman itsemme kautta.

Helluntaina meitä muistutettiin tulisten kielten muodossa ilmestyneestä armolahjasta, jonka Isä on antanut meille Poikansa kautta Pyhässä Hengessä; me saimme tämän armon  kasteessa ja mirhalla voitelussa.  Tämä saamamme armolahja on tehtävä, kuin viisi talenttia, jotka annettiin huostaamme. Sen vuoksi meidän elämämme on vastaamista siihen rakkauteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa. Samalla se on myös vastaamista lähimmäistemme kutsuun. Ovellamme joku kolkuttaa, me näemme tien vieressä ryöstetyn lähimmäisen, luoksemme tulee hengellisesti tai ruumiillisesti sairaita, ja silloin tiedämme että Jumala on lähellämme.

Me saimme kutsun tulla pyhiksi, kasvaa Jumalan kaltaisiksi Hänen armostaan. Se mitä Jumala on luonnostaan voi tulla osaksemme hänen armostaan. Tuo tie on pitkä ja kestää koko elämämme ajan. Siksi me teemme koko ajan pieniä valintoja, joilla pyrimme ohjaamaan elämäämme kohti Jumalan tahdon mukaista elämää. Tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä, rukousta ja kuuliaisuutta tähän työhön.

Pyhyys - niin lähellä meitä jokaista. Se on tässä hetkessä ja juuri tässä paikassa, jossa olen. Armo ja anteeksiantamus tuo pyhyyden lähellemme ja jokaiselle annetaan mahdollisuus tehdä siitä todellisuuttamme. Se ei vaadi meiltä paljoa ja silti se vaatii koko elämämme, kaiken.

Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. (Matt. 10:37-38)

Me voimme aivan arkisessa elämässämme antaa koko elämämme Jumalan haltuun, siunaamalla ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Yhä uudelleen me unohdamme tämän arkemme pyhittämisen mutta kun me vain itsepintaisesti jatkamme sitä, se hiljalleen täyttää elämämme. Rukouksen sanoista tulee meidän sanojemme, ne vaeltavat mielessämme ja pian tuo kasteen lahja alkaa vahvistua sisällämme. Me olemme ainutlaatuisen arvokkaita tämän lahjan saatuamme me voimme katumuksen kautta nähdä mitä lankeemus sai aikaan meidän elämässämme.

Pyhyys - silti niin kaukana. Mitä paremmin me opimme itsemme tuntemaan niin sitä kaukaisemmalle tuo tavoite tuntuu. Paradoksi on se, että mitä syntisemmäksi me itsemme tunnemme, sitä lähempänä Jumala pyhyydessään meitä on.  Mitä selvemmin me näemme etäisyytemme hyvyyteen, sitä enemmän me ymmärrämme olevamme riippuvaisia Jumalan armosta. Sen vuoksi Publikaanin rukous oli otollinen ja ryöväri ristillä sai iankaikkisen elämän paratiisissa.

Kaikki pyhät ihmiset, rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme! Me, jotka kuulumme täällä maan päällä taistelevaan seurakuntaan, voimme kääntyä yhä uudelleen tuon taivaassa riemuitsevan seurakunnan puoleen. Heissä toteutui se mahdollisuus joka meissä jokaisessa lepää. He ovat rohkaisumme jatkaa kilvoituksen tiellä.

Siunattua kaikkien pyhien juhlaa!

lauantai 23. toukokuuta 2015

Helluntai - osalliseksi armosta



Jumala on luonut kaiken kauniiksi ja täydelliseksi, hän loi maan tomusta Aadamin omaksi kuvakseen ja kutsui hänet kasvamaan kohti kaltaisuuttaan. Synti vei meidät kauas tästä kauniista järjestyksestä ja nykyinen elämämme on tuossa synnin aiheuttamassa kaaoksessa elämistä. Tietäen ja tietämättämme me loukkaamme, meitä loukataan ja me loukkaannumme. Suututamme, suutumme ja taas viha nakertaa ihmisyyttämme. Me annamme anteeksi ja meille annetaan anteeksi ja pian huomaamme olevamme tekemässä pahaa. Synti tahraa ja haavoittaa sieluamme ja osa meistä antaa periksi. Osa meistä hellii himojaan ja toinen kieltää koko niiden olemassaolon. Vain harva tänä päivänä ymmärtää miten syvälle synti on juurtunut elämäämme ja vain harva nousee sitä vastaan.

Me olemme vain ihmisiä, langenneita ja epäonnistuneita. Vaikka me pyrimme hyvään, me silti kerta toisensa jälkeen epäonnistumme. Siksi me tarvitsimme Jumalan laupeutta kilvoituksessamme. Vain hän voi tehdä eläväksi synnin kuolettaman sielumme ja hän voi lämmittää tämän maailman kylmettämää sieluamme. Vain hänen evankeliuminsa valo voi tuoda valkeutta pimentyneeseen sieluumme.

Silti meihin jää kaipaus. Toki lankeemus voi koitua myös siunaukseksi jos se kasvattaa meissä nöyryyttä ja katumusta. Me tarvitsemme jatkuvaa katumusta ja halua pysytellä Jumalan armon läheisyydessä. Parhaimmillaan koko elämämme on alkuperäisen kotimme muistamista ja sinne paluuta. Jumala on monella tapaa kutsunut ja vaatinut meitä tulemaan suuriin juhliin mutta me olemme olleet välinpitämättömiä häntä kohtaan.

Mitä oikeastaan Pyhän Hengen vuodattaminen opetuslasten päälle tarkoitti? Minusta tuntuu, että tänä päivänä Pyhän Hengen armon ymmärtäminen vaatii Helluntain tapahtumien ymmärtämistä, koska me olemme tehneet sellaisen oikoreitin pelastukseemme, jota ei ole olemassa.

Halvan perusteettoman armon julistaminen on yleistä herätysliikkeissä. Ortodokseille tämä ajatus on erikoinen, koska olemme tottuneet siihen, että myös ihmisen pitää vastata Jumalan pelastavaan kutsuun. Raamatun esikuvista meille ehkä tutuin on se täyskäännös, joka tapahtui Sakkeuksen elämässä. Hän oli tähän mennessä riistänyt lähimmäisiään mutta nyt hän korjaa virheensä muuttaa toimintaansa. Hän sanoo: Puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. (Luuk. 19:8)

Mutta samassa on myös varoitus ortodokseille, jotka saattavat langeta suorittamisen ansaan. Pelkillä inhimillisillä ponnisteluilla me emme koskaan tule pelastumaan. Jos opetuslapset helluntain edellä olisivat pelastuneet temppelissä rukoilemalla ja paastoamalla ei Pyhää Henkeä olisi ollut tarvetta vuodattaa heidän päälleen. He eivät voineet pyhittää itseään vaan pyhä Henki pyhitti heidät. Kyse on Jumalan armosta, joka vuodatettiin heidän päälleen. Se teki vajavaisista täysiä, yksinkertaisista viisaita, aroista rohkeita.

Toisenkin asian suhteen meidän on oltava valveilla. Me saatamme jopa olla epäjumalanpalvelijoita kun erehdymme pitämään muotoseikkoja sisältöä tärkeämpänä. Sinä hetkenä kun jumalanpalveluksen ulkoiset puitteet ovat meille tärkeämpää kuin itse rukous, me olemme harhassa. Sinä hetkenä keinoista on tullut päämääriämme ja me syyllistymme epäjumalanpalvelukseen. Paasto ja hyvät teot ovat hyvä apuväline mutta ne eivät pelasta meitä. Muutenhan jokainen paastoava ja hyvää harjoittava ateisti pelastuisi.

Siksi meidän on etsittävä aitoa rukousta, hartautta, heittäytymistä, omistautumista. Itseni hylkäämistä ja elämäni antamista Kristukselle. Me voimme olla hyviä paastoajia, tunnemme hyvin typikonin ja teemme monia hyviä asioita, mutta onko niillä lopussa mitään merkitystä? Me osaamme siteerata ulkoa rukouksia ja isien tekstejä sekä antaa almuja köyhille. Mutta eiväthän ne voi koskaan olla itsetarkoitus. Apostoli Paavali jatkaa korinttilaiskirjeessä: Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. (1. Kor. 13:3)

Ilman Pyhän Hengen armoa ja vahvistusta me emme ole mitään. Ilman ristinkuolemaa ja ylösnousemusta me jäämme yksin kilvoitukseemme eikä meillä ole iankaikkista elämää. Sen vuoksi Herran pääsiäinen valmisti meille poispääsyn tästä noidankehästä. Se vapautti meidät todelliseen, iankaikkiseen elämään. Helluntai tekee tämän pelastustyön täydeksi: me saamme ylhäältä Lohduttajan, vahvan Hengen, jotta voisimme pyhiittää jokaisen sanamme ja tekomme Jumalan kunniaksi.

Siksi on hyvä aina välillä myös miettiä sitä, mitä armo on. Armoa ei voi ansaita kuin yhdellä keinolla, muistamalla sen olemassaolo ja muistamalla, että se on lähtöisin Jumalasta. Minusta yksi paras kuvaus armosta on kertomus tuhlaajapojasta. Poika ei ansaitse armoa mutta hän saa sen katuessaan ja palatessaan armon lähteelle. Hänelle lahjoitetaan takaisin se alkuperäinen kauneus, jonka hän oli tuhlannut pois. Hän tulee armosta osalliseksi kun hän palaa kotiin, hän ei millään tavalla ansainnut sitä teoillaan tai sanoillaan. Rakastava isä keskeyttää hänen synnintunnustuksensa ja tunnustaa hänet pojakseen. Tämä on tärkeä kohta, hänestä ei tule palvelijaa vaan hän on poika. Tästä kodista sinä olet lähtöisin ja voit aina palata tähän kotiin, kunhan vain haluat itse tulla. Kenelle tahansa isälle tai äidille tämä on helppo ymmärtää kun miettii omia lapsiaan vastaavassa tilanteessa.

Rakastava isä pukee pojan hienoihin vaatteisiin, antaa kengät ja laittaa sormuksen hänen sormeensa. Rakastava isä on iloinen poikansa paluusta ja tietää millaista tekoa hän on ja kun poika palaa isä sulkee hänet syliinsä. Kaikki palaa ennalleen siihen hetkeen, jolloin kaikki oli vielä hyvin isän kodissa. Isä ei olisi voinut hakea poikaansa väkisin takaisin, koska poika oli itse halunnut valita tiensä eikä tuo paluukaan olisi ollut mahdollinen, ellei poika olisi itse halunnut paluutaan.

Helluntai on lupausten täyttymyksen juhla. Opetuslasten käskettiin jäädä Jerusalemiin kunnes he saisivat toisen Lohduttajan, totuuden hengen. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan (24:49): Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta. Viidentenä kymmenentenä päivänä heidän ollessaan temppelissä, Henki laskeutui heidän päälleen. Tulisten kielten muodossa laskeutunut eläväksitekevä ja virvoittava Voima teki näistä opetuslapsista koko apostoleja, jotka lähtivät kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumia ja kastamaan.

Joskus oudolla tavalla me rajaamme Pyhän Hengen toiminnan jonnekin kaukaiseen historiaan. Pyhä Henki toimii Helluntaina laskeutuen tulisina kielinä opetuslasten päälle ja tämän jälkeenkin hän antaa voimaa "opetuslapsilleen" kautta vuosisatojen. Jo luomiskertomuksen toiseessa jakeessa meille kerrotaan Pyhän Hengen työstä: Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. (1. Moos. 1:2). Tätä samaa liikettä me kuvaamme vigilian alussa kun pyhää savua suitsutetaan alttarissa kaikessa pyhän pöydän ympärillä.

Kautta vuosisatojen ihmiset ovat rukouksen kautta löytäneet Pyhän Hengen armon elämäänsä. Tunnetuimpia meille pohjoisen asukkaille on esimerkiksi pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kirkastuminen, jossa hän loisti luomatonta valoa tässä luodussa maailmassa. Pyhä Porfyrios Kausokalivialinen kertoo kuinka hän eräänä aamuna näki yhden kilvoittelijaveljistään loistavan kirkasta valoa kirkossa ennen aamupalvelusta. Kaikki ne lukuisat pyhittymiset, pyhäksi kasvamiset, tunnusteot, ihmeet ovat Pyhän Hengen virtausta meidän vajavaiseen elämään. Jumala toimii aktiivisesti tässäkin maailmassa ja elämämme kohdassa ja etsii otollisia opetuslapsia, joihin voisi vuodattaa vahvan henkensä.

Meistä voi tulla Pyhän Hengen asuinsijoja ja tätä me itse asiassa pyydämme rukouksessamme Taivaalliselle kuninkaalle: Taivaallinen kuningas ... tule ja asu meissä, puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme. Tätä rukousta veisataan lähes jokaisen rukoushetken alussa, koska jokainen askareemme ja työmme vaativat Pyhän Hengen avuksihuutamista. Me ylistämme Jumalaa, koska Jumala avaa meidän huulemme tähän ylistykseen. Aina kun me avaamme suumme Jumalamme ylistämiseen, Pyhä Henki rukoilee meissä ja meidän kanssamme ja kauttamme.

Helluntai on kirkon syntymäpäivä ja Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivä. Kaiken opetuksen, rukouksen, uhraamisen ja palveluksen lähtökohta on Pyhän Hengen avuksihuutaminen. Päämäärämme on elämä Kristuksessa. Päämäärämme on etsiä se mitä on olla ihminen ja kasvaa rakkaudessa todellisiksi ihmisiksi.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Kirkastettu ihmisyys



Aikamoista kiirettä on ollut uuden työn parissa ja siksi blogi jäänyt vähemmälle päivittämiselle! Kiitos kuitenkin uskollisille seuraajille, kävijämäärät ovat yllätyksekseni olleet edelleen korkealla vaikka hiljaista on ollutkin. Uusi työ Vaasassa on työllistänyt vielä enemmän kuin odotinkaan. Mutta mikäpä työtä tehdessä kun mukana on mukavia seurakuntalaisia, antaumuksellista talkoolaisia ja kun väellä on valoisa ja vahva luottamus tulevaisuuteen. 

Ilokseni olen huomannut, että ortodoksisten blogien ja sähköisten julkaisujen määrä on kasvanut todella paljon Suomessa. Tämä on osaltaan vaikuttanut myös omaan päivitystahtiini. Monesti blogien opetus on ollut samaa, josta itsekin olin kirjoittamassa ja oma kirjoitukseni olisi ollut vanha toistamista. Kirkkokunnassamme opetuksen sekä määrä että laatu on ilahduttavalla tavalla parantunut.

Samalla tietenkin on muistettava, ettei tämä tietenkään korvaa osallistumisen merkitystä. Teologinen ja hengellinen opetus saa täyteytensä vasta kun itsekin olemme mukana kirkon jumalanpalveluksissa ja osallistumme yhteiseen kiitosuhriin. Hengellistä elämää käsittelevien tekstien lukeminen on turhaa, ellei pyri elämään niitä todeksi omassa elämässä. Voimia kaikille tähän kilvoitukseen!

Pääsiäiskausi on jäänyt taakse ja meille on annettu tuhti annos armahtavan Jumalan pelastustyötä sydämeen säilytettäväksi. Helatorstain kautta siirrymme viettämään pyhien isien sunnuntaita eikä Helluntain juhlakaan ole kaukana. Me todellakin saamme armoa armon päälle ja nämä ovat sitä rikkautta, jota meille iankaikkisuudessa tarjotaan.

Me voimme nähdä Jumalan pyhyyden hänen pyhissään. He ovat aitoja esimerkkejä Jumalan pelastustyöstä ja ne ovat meille rohkaisu astua tuolle tielle. Eikä koskaan ole liian myöhäistä tehdä muutosta elämässään, tästä oivana esimerkkinä on viisas ryöväri.

Me katsomme pyhyyttä ikonien kautta, se on meidän hyvin arkinen kokemuksemme. Ortodoksisilla ikoneilla on oma kuvakielensä ja tuonpuoleiseen viitaten ne kuvaavat pyhien henkistynyttä ja pyhittynyttä tilaa. Tämän esityksen rinnalla on hyvä aina pitää mielessä myös se mikä jää vähemmällä huomiolle. Monesti unohdamme sen, että nämä pyhät ihmiset ja tapahtumat ovat tästä maailmasta ja ajasta. Vaikka ikonit vahvasti viittaavat tuonpuoleiseen, on muistettava, että pyhät ihmiset ovat olleet myös hyvin inhimillisiä olentoja virheineen ja heikkouksineen. Sen vuoksi meidän ei pidä masentua vaikka välillä epäonnistumme, sillä tärkeintä on pyrkiä kohti pyhyyttä.

Inhimillinen heikkoutemme on mahdollisuus pelastukseen, sillä eihän Jumalan Poika tullut maailmaan pelastamaan terveitä vaan sairaita. Tie iankaikkiseen elämään kulkee aina särkymisen kautta. Se mikä meissä on heikkoa, saa vahvistuksen Jumalalta jos vain käännymme hänen puoleensa rukouksen kautta. 

Siunattua juhla-aikaa!