lauantai 29. marraskuuta 2014

Taas eroiltiin kirkosta



Eduskunta siis hyväksyi hieman yllättäen lakialoitteen sukupuolineutraalisuudesta avioliitosta. Tähän mennessä mies- ja naisparit ovat voineet rekisteröidä parisuhteensa mutta tulevaisuudessa tätä rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan avioliitoksi ja siihen kuuluu myös lasten adoptio-oikeus. Tosin tämä mahdollisuus adoptioon vaatii myös adoptioon antavan tahon suostumuksen. Esim. Venäjä, josta moni adoptiolapsi tulee, suhtautuu kielteisesti samaa sukupuoltaolevien avioliittoon. Mahdollisuus adoptoida lapsia sieltä heikkenee oleellisesti, ellei lopu kokonaan.

Yhteiskunta ymmärtää jatkossa avioliiton eri tavalla kuin moni kristillinen kirkko. Avioliitto on jatkossa kahden aikuisen ihmisen välinen keskinäinen sopimus, joka takaa sen solmineille erityisiä oikeuksia. Perheeseen liittyen näkyvin muutos on adoptio-oikeus. Se heikentää lapsen oikeuden ns. perinteiseen perhemalliin, jossa on isä ja äiti. Toki osa lapsista joutuu tälläkin hetkellä elämään ilman isää tai äitiä hyvin monista syistä. Huostaanotot, sijoitukset, avioerot, vakavat sairastumiset, kuolemat jne. ovat valitettavaa arkea, mutta ne eivät ole tilanteita, johon tietoisesti pyritään.

Ortodoksiseen kirkkoon tällä lainmuutoksella ei ole vaikutusta muuta kuin yhteiskunnan asenteellisella tasolla. Luterilainen kirkko joutuu tulevaisuudessa miettimään uudelleen, alkaako se vihkiä myös samaa sukupuoltaolevia avioliittoon. Kun tämä suostumus on saatu, on oman kirkkomme vuoro. Ortodoksinen kirkko tosin on kanoneihin nojaava katolinen kirkko, eikä kysymys ole paikalliskirkon päätettävissä.

Asiassa kannattaa huomioida myös vähemmistö-enemmistö-akseli. Ortodoksit ovat vähemmistö Suomessa ja meitä on yhtä paljon tässä maassa kuin muslimeja, vaikkapa koripalloilijoita, vähän enemmän kuin helluntailaisia. Meille on tärkeää, että vähemmistöjä kohdellaan hyvin ja heille taataan yhdenmukainen kohtelu lain edessä. Tällä hetkellä esim. uskonnonopetus kouluissa on koko ajan vaarantunut enemmistöpaineen edessä ja opettajat joutuvat päivittäin tekemään paljon työtä olemassaolonsa eteen. Jos yhteiskunta suvaitsee heikosti vähemmistöjä, on myös meidän kirkkomme vaarassa.

Me olemme tottuneet siihen, että kaikki kuuluvat kirkkoon. Mutta vähemmistönä ja jopa vainottunakin, on eletty pitkiäkin aikoja. Evankeliumin aikana kaikki eivät seuranneet Kristusta vaan vastustajia oli huomattavasti enemmän kuin seuraajia. Varhaiskirkon aikana kristityt olivat pieni vähemmistö samoin kuin viime vuosisadalla Neuvostoliitossa. Sekä vähemmistössä että enemmistössä on etunsa ja ongelmansa. Tämän hetken tilannetta kuvaa ehkä parhaiten se 300-luvun tilanne, jolloin kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto. Lähes kaikki kuuluivat kirkkoon ja siitä alkoi harhaoppien ja kirkolliskokousten aika.


Onko eroamisen syy luterilaisessa kirkossa?

Vapaa-ajattelijat saivat taas riemun aihetta kun pelkästäään eilen 2600 ihmistä erosi kirkosta uuden avioliittolain vuoksi. Eroamista näytti kiihdyttävän arkkipiispa Kari Mäkisen ilmaisema kannatus vähemmistöille, joka poikkesi luterilaisen kirkon linjasta. Kirkosta eroaminen on nykyisin melkoista kansanhuvia eikä se seurauksia juurikaan mietitä. Toisaalta se ilmaisee miten ohutta todellinen kristillisyys on Suomessa, esim. verrattuna naapurimaahamme Venäjään.

Tällä kertaa syyksi on esitetty kirkon lipeämistä Raamatun opetuksesta ja arkkipiispa Kari Mäkisen kannanottoa sukupuolineutraalin avioliiton puolesta. Perustelut ovat outoja, koska luterilainen kirkko vastusti samaa sukupuoltaolevien avioliittoa ja Kari Mäkinen taas sympatiseerasi vähemmistöä. En tiedä paljonko kirkosta olisi eronnut ihmisiä, jos kirkko oli kannattanut lakiehdotusta, arkkipiispa Kari Mäkinen olisi eri mieltä tai eduskunta olisi äänestänyt toisinpäin. Tai että nämä kaikki kolme olisivat olleet samaa mieltä, puolesta tai vastaan.

Ilmiö tuskin kertoo luterilaisen kirkon rappiosta vaan pikemminkin eroamisen helppoudesta ja uskon pinnallisuudesta.

On erikoista, että arkkipiispa ja kirkko ovat eri mieltä asioista. Totta kai valmisteluvaiheessa ihmiset ajattelevat eri tavalla mutta lopputulema pitäisi olla yksi sydän ja yksi suu. Voiko arkkipiispa olla kirkon paimen, joka johdattaa laumansa eri tielle kuin kirkko? Tuntuu, että tässä sekoittuu arkkipiispan virka ja yksityinen ajattelu, ehkä tarkoituksellakin.

Kirkosta erotaan kovin kevein perustein ja samalla luovutaan mahdollisuudesta kehittää sen toimintaa. Kirkossa varmasti on paljon sellaisia jäseniä, jotka eivät ole varsinaisesti koskaan liittyneet kirkkoon omasta halustaan vaan heidät on lapsena liitetty seurakunnan jäseniksi. Mutta kaikkia jäseniä tarvitaan.

Onko kirkosta eroaminen siten hyvä ratkaisu? Ei ainakaan jäädä kirkon ulkopuolelle ja hylätä se. Me voimme olla kirkossa ja rukoilla oman papistomme puolesta. Me voimme osallistua luottamustoimintaan, valtuuston ja neuvoston ja kirkolliskokousten kautta. On paljon erilaista vapaaehtoistyötä. Onhan niinkin että papistommekin saattaa olla joskus oikeassa ja meidän tulee mukautua tähän opetukseen ja heidän päätöksiin. Ja aina nuo päätökset eivät ole meidän mieleen vaan niiden edessä pitää osoittaa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Harvoin meidän tehtävämme on muuttaa kirkkoa, kirkon tehtävä on muuttaa meidät. Tehdä paremmiksi ja pelastaa.

Vai onko luterilainen kirkko erehtynyt Raamatun tulkinnassaan ja siihen liittyvässä opetuksessa?

Ei ole yhtä tapaa tulkita Raamattua. Ortodoksinen kirkkokin pitää sisällään erilaisia Raamatun, Tradition, tradition, kanonien, typikonien ym. perinteiden tulkintoja eikä se ole paha asia. Mutta tietenkin päälinjat pitäisi olla selvillä ja niissä pysyä. On olemassa dogmeja ja vahvoja kanoneja, jotka velvoittavat ajasta aikaan. On olemassa paikallisia tapoja ja teologisia mielipiteitä, joita tulee ja menee. Dogmeja noudatetaan kirjaimellisesti ja teologisia mielipiteitä kunnioitetaan, kunhan ne eivät ole dogmien vastaisia. Marian asema Jumalansynnyttäjänä on dogmi. Hänen kunniakseen toimitettavien akatistosten määrä mielipide.

Luterilainen kirkko on selvästi pyrkinyt pois konservativismista kohti liberalismia. Sen tarkoitus ei ole säilyttää vanhaa vaan etsiä uutta. Tässä on yksi keskeinen ero luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä. Siinä missä ortodoksinen kirkko on kuin kivi kosken keskellä, on luterilainen kirkko kuin lastu laineilla. Valitettavasti kaikkia ei voi miellyttää ja se on tämän ketteryyden hinta.

Entä oma kirkkomme? Toivottavasti ortodoksit eivät eroa kirkosta tämän lakimuutoksen takia, koska tällaista liikehdintää on havaittu Päivi Räsäsen lausuntojen seurauksena. Yhteiskunnan ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä kirkko opettaa vaan kirkon pitää aina olla yhteiskuntaa paremmaksi muuttava voima. Meillä jokaisella on vastuu Kirkostamme ja erityisesti omasta paikallisseurakunnastamme. Kannattaa tulla mukaan ja elää sen uuudistavaa ja pyhittävää elämää jokaisella solulla!

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kuusen alle vai taivaaseen, vastaus kommenttiin
























Sain tänään kommentin koskien edellistä blogikirjoitustani:

Hei!
Olen hieman hämmentävässä tilanteessa, sillä uskon vahvistuessa ja muuttaessa sisintäni moni (liiankin moni) asia ympärillä alkaa näyttää aivan turhalta ja tarkoituksettomalta. Monessakaan asiassa, joita maailma pyörittää, ei ole enää mitään tolkkua ja maalaisjärki on katoamassa täysin. Kaikessa myös pitää kehittyä ja olla vain tuloksellinen. Koko ajan vaaditaan oman selustan turvaamista. Minulla on perustyöni, mistä minun tulisi olla äärimmäisen kiitollinen, mutta siinäkin tuntuu, että kaikki muu on oleellisempaa kuin itse työ, mihin olen saanut koulutuksen. Se uuvuttaa. Sitten on liikaa vuosien varrella kertyneitä muita velvoitteita, joista irrottautuminen ei tunnu aivan helpolta. Ne ovat kuitenkin menettäneet merkityksensä. Olenkin jo tehnyt valintoja, mutta tuntuu, että muutosten pitäisi olla radikaalimpia, mutta jotenkin voima ja rohkeus niiden tekemiseen on kateissa. Sydämessäni on palava halu olla avuksi ja palvella Jumalaa ja toisia, mutta tuntuu, että monet vaatimukset lamaannuttavat, enkä saa oikein mistään otetta. Elämä täytyy kyllä elää, mutta halu keskittyä oleelliseen eli Jumalan Sanaan ja tahdon toteutumiseen on valtava. Haluan hidastaa, mutta miksi se on niin vaikeaa. Ehkä vaadin uskossanikin itseltäni liikaa. Muutoksille tulisi toki antaa aikaa ja tehdä niitä vähitellen, pieninä paloina. Niin monen asian näkeminen turhana on hieman pelottavaakin, sillä elämään kuuluu kuitenkin asioita, jotka vain kuuluu hoitaa. Olisi muka kuulla ajatuksiasi ja saada näkökulmia tänne kaiken maallisen turhuuden keskelle.


On siunaus, että elämämme välillä kriisiytyy ja joudumme miettimään elämme kaikkein tärkeimpiä asioita ajatuksella. Kiitos, tämän kokemuksen jakamisesta, toivottavasti se herättää meitä muitakin pohtimaan elämämme olennaisia kysymyksiä!

Tänä päivänä meitä ajetaan yhä vahvemmin riittämättömyyden tunteisiin. Me olemme hyvin hämmentävässä tilanteessa nykyaikana, kun joka asiassa vaaditaan yhä suurempaa omistautumista työelämälle ja tiukempaa taloudellista tehokkuutta. Kaikkea mitataan rahassa ja kyllähän tämä evankeliumi on myös loistava kuva tästä nykyajan ahneudesta!

Samalla myös tasa-arvoisuus on muuttumassa ja yhteiskunnalliset arvot kovenemassa. Köyhien määrä lisääntyy vähitellen eikä yhteiskunta huolehdi heikoimmista samalla tavalla kuin ennen. Toki kaikilla on vastuu omasta elämästä mutta valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuutta kantaa tätä vastuuta samalla tavalla kuin vahvemmilla. Ja kun voimat loppuvat, me näemme näitä perhetragedioita. Aivan huomaamatta yhä suurempi vastuu heikommista on siirtymässä yhteiskunnalta tavallisille ihmisille. Perussuomalaisten ehdotus kehitysavun puolittamisesta ja sen muuttamisesta vapaaehtoiseksi auttamiseksi oli pelottava esimerkki tästä.

Paaston ydin sanoma on muutos. On hyvä arvioida säännöllisesti omaa elämää ja miettiä kuinka hyvin me toteutamme lähimmäisyyttä ja kuinka me omistamme elämäämme Jumalalle. Meillä ei ole kuin tämä yksi elämä, jonka aikana meidän on valmistauduttava iankaikkiseen elämään eikä päivien määrääkään ole meille kerrottu.

Ehkä me pelkäämme liikaa muutosta ja luotamme liian vähän Jumalaan. Jeesus tunsi tämän ja siksi hän vertasi uskoamme sinapin siemeneen ja kertoi vuorten siirtämisestä.

Moni pyhittäjäisä ja -äiti teki aikanaan aikamoisen muutoksen jättäessään kaiken taakseen seuratessaan Kristusta. Jokainen meistä on kutsuttu seuraamaan häntä - tämä on pelottava kutsu, johon vain harva tarttuu. Mutta samalla se on myös pelastava kutsu, koska muuten me vain jäisimme siihen pimeään laaksoon, josta profeetta Jesaja puhuu. Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. (Jes 9:1)

Jokaisella on oma kutsumuksensa samalla tavalla kun Jeesuksellakin oli erilaisia opetuslapsia. Toinen meistä on Martta ja toinen Maria, toinen palvelee ja toinen syventyy opetukseen. Rukouksen kautta meidän pitää etsiä tätä omaa kutsumustamme ja olla myös kärsivällisiä siinä muutoksessa, johon meitä kutsutaan.

Ei ole helppoa löytää tasapainoa vanhan ja uuden elämän välille. Toisaalta vanha ihminen meissä vastustaa kaikkea mikä voisi uudistaa ja virkistää hengellistä elämäämme. Tottumus, helppous ja turvallisuus monesti jarruttavat jopa aivan välttämätöntä muutosta, jota elämämme kaipaisi. Mutta monesti se, ettemme tee mitään on huonoin vaihtoehto.

Meidän on huomioitava se ympäristö, jossa elämämme: perheemme, sukumme ja ystävämme. Siksi tuo kehotus ottaa risti ja jättää kaikki taakseen, sisältää myös meille maailmaan jääville kehotuksen arvottaa elämämme uudelleen.

Mikään ei saa olla meille tärkeämpää kuin Kristuksen seuraaminen, vaikka me jäisimme elämään tähän yhteiskuntaan palvelemaan toisia ihmisiä. Valitsemalla Kristuksen, me valitsemme rakkauden ja myötätunnon. Valitsemme uhrautumisen ja palvelemisen.

Muutokset elämässä kannattaa tehdä vähitellen. Tavallisen ihmisen elämässä kuukausi on hyvä aika totuttaa itseään uuteen eikä uusia asioita kannata ottaa elämään kuin yksi kerrallaan. Meillä vuoden vaihde on lupausten tekemisen aikaa, joten kannattaa tämäkin käyttää hyvään. Miten kulunut vuosien sujunut ja mitä voisimme uudesta saada aikaan.

Paasto on oivallista aikaa pohtia elämämme suuntaa ja tehdä siihen muutoksia. Tähän elämään on niin helppo nukahtaa ja antaa kaiken vain mennä ohitse. On aika hiljentyä ja miettiä todella tarkkaan, mikä on olennaista tässä elämässä. Rukouksen kautta me voimme tuoda Jumalan läsnäolon elämäämme.

Jumalansynnyttäjän elämästä saamme hyvän esimerkin tähän pohdintaan. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. (Luuk. 2:19)

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kuusen alle vai taivaaseen



















Jeesus esitti heille vertauksen:
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?'


"Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."



Tämä evankeliumi muistuttaa yhdestä asiasta: älä kerää aarteita maan päälle, jossa ruoste raiskaa ja koit syövät, vaan kerää aarteita taivaaseen. Teema on tuttu Vuorisaarnasta ja samasta asiasta puhutaan myös Rikkaan miehen ja Lasaruksen tarinassa. Jeesus tuntee heikkoutemme maallisen omaisuuden edessä.

Ei kritisoida miestä vääristä asioista. Runsas sato oli siunaus vaikka se olikin koetinkivi. Viljan varastointi oli hyvää varautumista katovuosia varten. Muistammehan, kuinka Joosef ennusti faaraolle katovuosista ja niin he varautuivat säilömällä viljaa. Ja kyllähän terve mies myös elämästä saa nauttia, ei se syntiä ole. Jumala antaa meille sekä maallisia että taivaallisia hyvyyksiään myös nauttiaksemme hänen hyvyydestään.

Mutta rajansa kaikella. Tämä mies keräsi kaiken itselleen ja rakensi vielä varaston nautinnon jatkamiseksi. Tuskin hänelle olisi riittänyt mikään. Hän sai mahdollisuuden köyhien auttamiseen mutta hän valitsikin itsensä hemmottelun. Rikkaus erotti hänet lähimmäisistään ja Luojasta.

Meissä jokaisessa on himoja. Mutta se ratkaisee, annammeko himojen kasvaa synniksi vai vastustammeko niitä. Himon kautta tämänkin miehen saama siunaus muuttui kiroukseksi. Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi.

Mies rakensi elämän omaisuuden varaan.

Teemmekö samoin, turvaammeko tässä elämässä, Jumalan huolenpitoon vai omaisuuteen? Omaisuuteen turvautuminen on kuin uppoavaan tukkiin tarttuminen hukkumisen edellä. Se tuo hetken turvan, mutta pian vajoamme jo syvyyksiin siihen tukeutuen.

Mies ei vain rakentanut elämäänsä omaisuuden varaan, hän jätti myös lähimmäisensä ilman apua. Tiemme pelastukseen käy lähimmäistemme kautta. Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Taivaallisia aarteita me voimme koota ainoastaan hyväntekeväisyydelle, laupeudella toisia kohtaan. Meille annettu ylimääräinen omaisuus on annettu jaettavaksi, ei omien varastojemme kasvattamiseksi.

Joulu on yhdessäolon aikaa. Todellinen rauha syntyy koteihimme siitä, että me pidämme huolta toisistamme. Tänä vuonna voisimme tehdä toisin. Emme keräisi lahjavuoria kuusen alle vaan antaisimme köyhillekin palan joulua hyväntekeväisyyteen. Se on aarre taivaassa.

Olkaamme avokätisiä. Mutta muistakaamme, ettei joulua eikä elämää rakenneta maallisen varaan. Ei kerätä aarteita kuusen alle vaan taivaaseen

lauantai 15. marraskuuta 2014

Lähto Pyhästä kaupungista



Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: "Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" 26 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?" 27 Mies vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." 28 Jeesus sanoi: "Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää." Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" 

Jeesus vastasi hänelle näin: 

"Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. 31 Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. 32 Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. 

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. 34 Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. 35 Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.' 36 Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?" 

37 Lainopettaja vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." Jeesus sanoi: "Mene ja tee sinä samoin."


Evankeliumit ovat täynnä vertauskuvia ja symboleja. Viime sunnuntaina puhuttiin 12-vuotiaasta Jairoksen tyttärestä, joka oli lähellä kuolemaa ja naisesta, jota oli sairaus vaivannut 12 vuotta. Luku 12 usein viittaa Israelin 12 heimoon. Monesti evankeliumeissa kerrotaan jostakin asiasta, joita löytyy kaksi ja toinen niistä viittaa usein luvattuun kansaan ja toinen pakanoihin. Kuningas usein viittaa isä-Jumalaan ja hänen poikansa Kristukseen. Juhlat kuvaavat taivasten valtakuntaa.

Jo kirkon varhaisessa historiassa myös tämä evankeliumi selitettiin allegorisella eli vertauskuvallisella tavalla. Tämä tulkintatapa on hyvin oikeutettu, koska Jeesus käytti usein vertauskuvia opetuksessaan. Allegorinen tulkinta etsii tarinasta syvempää hengellistä merkitystä ja haluaa nähdä rivien välissä kerrottavan sanoman. Allegorinen tulkinnan mukaan Jeesus kyllä puhuu tässä evankeliumissa miehestä, joka joutui ryöstön kohteeksi, mutta todennäköisesti tarinalla on syvempi merkitys kuin pelkkä ryöstön kuvaus.

Allegorisen selitystavan rinnalla elää myös antiokialainen tapa selittää Raamattua, jossa vertauskuvia taas ei käytetä vaan asia ovat mitä niiden sanotaankin olevan. Tämän evankeliumin ydin voisi antiokialaisessa tulkinnassa olla laupiaan samarialaisen esimerkillinen toiminta moraaliselta kannalta.

Monet evankeliumiin kertomukset voidaan selittää molemmilla tavoilla mutta poikkeuksia on: Kristuksen historiallisia tapahtumia ei tulkita allegorisella tavalla kun taas esim. Jeesuksen vertaukset voidaan ymmärtää ainoastaan allegorisesti. Kirkkoisistä Johannes Krysostomos (k. 407) oli antiokialainen selityksen kannalla kun taas esim. Origenes (k. 254) oli allegoristi.


Tie kadotukseen

Jerusalem kuvaa taivasta, Jeriko kuvaa langennutta maailmaa. Me olemme tuo mies, joka jättää pyhän kaupungin taakseen. Kaupungin muurien ulkopuolella ei ole yhteisön turvaa ja louhikkoinen maasto tarjoaa hyviä piilopaikkoja roistoille. Tuon alaspäin viettävän tien varrella on monia synnin houkutuksia ja harvoin selviämme niistä.

Nuo roistot kuvaavat pahoja henkiä. Ne ryöstävät meiltä sen kalliin toivon, uskon, vapauden, ikuisen elämän mahdollisuuden ja itsekunnioituksen, joka niiltä puuttuu lankeemuksen seurauksena. Ne ovat kateellisia meille ihmisille ja ovat valmiita tuhoamaan meistä kaiken, mikä meissä muistuttaa Jumalaa. Ne käyvät kimppuumme hetkeäkään miettimättä ja niiden viha on säälimätöntä. Ne jättävät meidät ahdinkoon, kun ovat saaneet haluamansa. Pahoinpitely, ryöstäminen ja alastomaksi riisuminen. Heitteille pano ja hidas kuolema auringon paahteessa kaupungin ulkopuolella. Ryöstäjät pakenivat ja pian jo vaanivat seuraavaa saalistaan.

Haavat syntyvät synnin teoistamme. Ne ilmaisevat meidän tottelemattomuuttamme Jumalaa kohtaan ja ovat silkkaa väkivaltaa meidän sielullemme. Nämä haavat ja vammat eivät parannu hetkessä vaan saatamme vuosikausien jälkeenkin nähdä ja kokea asioita himojen vääristämin värein.


Kolme miestä

Kolme miestä kohtasi tämän syntiin langenneen ja kaksi heistä väisti. Mitä itse olisin tehnyt? Ennen kuin vakuutan auttamishaluani, kannattaa miettiä, kuinka monesti olen auttanut ventovierasta ja monestiko siihen oli mahdollisuus. Pappi käveli ohitse ja hän kuvaa Lakia. Leeviläinen myös käveli ohitse ja hän kuvaa Vanhan testamentin profeettoja. Molemmat olivat matkalla temppeliin, siis vastakkaiseen suuntaan ylös Jerusalemiin.

Molemmat olivat tämän ryöstetyn kanssa samaa kansaa, juutalaisia. Ehkä heillä oli oikeutettu syy olla auttamatta, he eivät voineet saastuttaa itseään mennessään palvelustehtävään. Ehkä he pelkäsivät, että ryöstäjät olivat vielä lähellä.

Allegorinen tulkinta hylkää käytännölliset selitykset ja näkee syvemmän merkityksen papille ja leeviläiselle. Miksi he kulkivat ohitse? Jumala antoi meille suojaksi ja pelastukseksi Lain, jotta oppisimme tuntemaan Jumalan tahdon. Profeetat kutsuivat ihmisiä katumukseen ja paluuseen Herransa luokse. Laki ja Profeetat auttavat meitä kulkemaan kohti pelastusta, mutta jotakin niistä puuttuu. Armo. Me voimme noudattaa lakia paljon ja lähes täydellisesti niin kuin tämä lainopettaja ja vaikkapa rikas mies, jotka tulivat Jeesuksen luo, mutta syntiemme määrä käy meidän ylitsemme. Ilman armoa me emme voi pelastua eikä laki tai profeetat pelasta meitä Tuomarin edessä.

Sen vuoksi Jumala antoi ainoan Poikansa jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen. (Joh. 3:16)

Pappi ja leeviläinen kävelivät ohitse eivätkä pelastaneet ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä. Jos laki ja profeetat olisivat meidät pelastaneet, me emme olisi tarvinneet Kristuksen tekemää lunastustyötä. Jeesus tuli uudistamaan liiton ihmisen ja Jumalan välillä, uuden liiton merkiksi tuli risti.

Samarialainen ohikulkija koitui tuon miehen pelastukseksi. Hän oli Kristus.


Vapahtaja

Hän ei kulje ohitsemme vaan kiinnittää katseensa myös tienpientareelle ja näkee meidät synnin murjomat. Hän ei epäröi kääntyä puoleemme ja auttaa. Hän näkee, mitä vammoja synti saa aikaan kehossamme ja millaiseen tuhoon se meidät ajaa. Hän sitoo haavamme ja nostaa meidät juhtansa selkään. Hän ottaa viiniä ja öljyä ja sitoo haavamme. Eivätkö ne kuvaakin kirkkomme pyhiä sakramentteja?

Hän jää yöksi hoivaamaan meitä majataloon. Kun pahin on ohitse aamulla ja olemme päässeet turvaan, hän jättää meidät majatalon isännän hoivaan.

Hän antaa isännälle ruhtinaallisen korvauksen huolenpidosta. Hän antoi kaksi denaaria, jolla olisi kyllä hoidettu miestä yli neljä kuukautta. Ja ellei olisi riittänyt, lisää olisi maksettu kun hän palaa. Tuo korvaus määrä on valtava mutta toisaalta ajateltuna se on mitätön. Todellisuudessa se tarkoittaa sitä lunastuksen verta, jonka Kristus vuodatti ristillä meidän tähtemme.

Majatalo on kirkko. Se ei tietenkään ole majatalo, rakennus mäen harjalla, vaan me olemme tuo kirkko ja majatalo. Tämän maailman köyhät on annettu meidän hoitoomme ruhtinaallisen korvauksen kera. Mitä me teimme tuolla kahdella denaarilla? Asetammeko työryhmän pohtimaan sitä ja mihin se päätyykään?

Kristus lupaa majatalon isännälle palata. Hän palaa varmasti, toisen kerran kirkkaudessaan ja kunniassaan. Kuinka hoidamme sillä aikaa saamaamme tehtävää?


Lähimmäiseni

Kuka siis on minun lähimmäiseni? Onko lähimmäinen ainoastaan se joka on ystävämme ja sukulaisemme? Vai onko hän jokainen ortodoksi tai kristitty? Onko hän vain suomalainen. Todennäköisesti hän on sekoitus näistä. Monesti meidän mielessämme lähimmäinen on se ihminen,  joka on omien rajojemme sisäpuolella.

Jeesus valitsi tarinan pelastajaksi samarialaisen, koska hän ei luonnostaan kuulunut siihen valittujen joukkoon, jotka kuulijoina olivat. Jeesus ylitti samarialaisvertauksessaan sekä juutalaisen uskonnon että myös kansalaisuuden rajat.

Jumala rakastaa sinua. Hän auttaa sinua kun löydät itsesi pahoinpideltynä tien poskesta. Mutta hän rakastaa myös sinun vihollistakin ja auttaa häntä.

Kuka sitten on lähimmäiseni? Se jonka minä teen omaksi lähimmäiseksi. Jokainen ihminen joka luokseni tulee, on minulle Jumalan lähettämä tehtävä. Jokainen ihminen on lähimmäiseni, jos vain otan hänet lähimmäisekseni.

torstai 13. marraskuuta 2014

Suitsuketta, kultaa ja mirhaa


Joulupaasto alkaa. Meillä on oivallinen hetki löytää katumuksen kautta se tie, jota pyhät ihmiset kulkivat kohti hengellistä elämää. Anteeksianto on tuotu keskellemme ja pyhyys on meidän ulottuvillamme. On aika nöyrtyä ja hiljentyä. Kristuksen ihmiseksi tuleminen on ilosanoma meidän ihmisyydellemme.

Enkelit ylistävät taivaassa Jumalaa, joka ottaa ihmisen muodon pelastaakseen koko luomakunnan synnistä ja kuolemasta: Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto! 

Jumalan rakkaus ja huolenpito on käsittämättömän suurta. Kristus syntyy pimeään luolaan, järjettömien eläinten keskelle. Hän tulee alas taivaallisesta valtaistuimeltaan nöyräksi palvelijaksi, jotta me voisimme tulla synnin voittajiksi ja elämän kuninkaaksi. Hän tulee kuolevaiseksi, jotta me voisimme kasvaa jumaliksi. Hän tyhjentää itsensä, jotta meidät täytettäisiin Pyhällä Hengellä. Hän luopui valtaistuimestaan, jotta meidät korotettaisiin iankaikkiseen elämään. Hän tuli köyhäksi ja syntyi järjettömien eläinten keskelle, jotta meistä tulisi rikkaita ja voisimme astua taivaalliseen kirkkauteen.

Ennen lumentuloa täällä Pohjolassa pimeys vallitsee lähes koko vuorokautta ja kylmä tähtitaivas peittää hiljentyneen maailman. Lumi peittää maan ja pakkanen narskuu kenkiemme alla. Luonnossa on kauniin hiljaista, viatonta, luonto lepää ja ihmiset odottavat. Valmistaudumme joulun odotukseen ja sytytämme valoja pimeyden keskelle. Tuomme kotiin kuusen ja vihannan tuoksu leviää koteihimme. Me olemme tuo kansa, joka odottaa kuoleman varjon maassa.

Tähteä seuraten tietäjät löytävät Jeesus-lapsen seimestä.

Myös meidät on kutsuttu kunnioittamaan Vapahtajaamme. Mitä me tuomme hänelle lahjaksi? Tietäjät toivat suitsuketta, koska hän on Jumala. He toivat kultaa, koska hän on Kaikkeuden kuningas. He toivat mirhaa hänen hautamistaan varten. Me astumme paastoon ja meidän kilvoituksemme synnyttää lahjat, jotka annamme Herrallemme. Kun olemme kuuliaisia Kirkon opetukselle, voimme löytää elämässämme sen, mikä on suitsuketta, kultaa ja mirhaa.

Paasto on uhrilahjamme vastasyntyneelle kaikkeuden kuninkaalle.

Miksi me annamme lahjan? Siksi, että me olemme lahjaksi saaneet. Jumala antoi ainoan poikansa pelastuksemme tähden, hän jakaa hyvyyksiään meille vaikka olemmekin ymmärtämättömiä ja kovasydämisiä. Olenko valmis antamaan lahjan ilman vastalahjaa ilman, että odotan hyötyväni siitä jotenkin? Tämä on kaiken lisäksi uhrilahjani, minä luovun jostakin, jotta voisin antaa sinulle. Paasto on kieltäytymistä ja tinkimistä, minä asetan toisen oman itseni edelle. Ja kun me paastoamme ilolla ja avoimin sydämin, niin paasto on saamista ja vastaanottamista.

Paastoa pahasta, jotta totuttaisit sielusi siihen hyvyyteen, jonne se pyrkiikin. Sielu vihaa pahuutta mutta jatkuvassa pahuudessa se turtuu. Herkkä ja jalo omatunto on syntyy sellaisille, jotka kuulevat sen äänen ja noudattavat sitä.

Mitä on se suitsuke, kulta ja mirha?

Nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen, minun käteni ylennys olkoon sinulle ehtoouhri. Minun ensimmäinen lahjani on rukous ja ylistys sinun pyhän ikonisi edessä. Paimenet lauloivat kedolla ylistystä sinun inkarnaatiollesi ja taivaallinen sotajoukko antoi kunnian Jumalalle. Rukous on hengellinen lahja, joka kuvaa haluani lähestyä lähestymätöntä.

Rukous! Kerro, kuvaa ja ilmaise uskollisuuttani, kärsivällisyyttäni ja toivoani pelastusta kohtaan. Nouskoon se ylös korkeuksiin yhdessä uhrilahjani kanssa koko kansamme puolesta.

Mitä on kulta, jota Sinulle tuon kunnioituksesta? Kultaa on se almu, jonka olemme saaneet luopumalla, karsimalla ja tinkimällä, jotta voisimme auttaa lähimmäisiämme. Askeesi opettaa meitä erottamaan halut tarpeistamme ja löytämään yksinkertaisen ja koruttoman elämän.

Minne voimme lahjamme jättää? Hyväntekeväisyyteen. Näemme Kristuksen jokaisessa köyhässä, jonka ohi kuljetaan. Näemme sen lapsen silmissä, joka odottaa joulua.

Mitä on tuo viimeinen eli mirha? Naiset tulivat varhain aamulla haudalle valmistaakseen Kristuksen hautaamista varten. He toivat kallista öljyä ja antoivat sen omastaan Luojalle. He tekivät diakoniaa, he huolehtivat, että kaikki päättyisi oikein. Laupias samarialainen puolestaan otti viiniä ja öljyä ja hoiti synnin murjoman muukalaisen. Hän oli lähimmäinen toiselle ihmiselle. Samoin tuomme mirhaa Kristukselle osoittamalla armoa ja rakkautta lähimmäisillemme.

Minun käsissäni on monen ihmisen elämä. Nostanko peukalon ylös vai painanko sen alas? Minun vallassani on monesti se saako lähimmäiseni Kristuksessa ruokaa, lääkettä, kodin turvaa, suojaa ja selviääkö hän tulevasta talvesta. Meillä on suuri vastuu lähimmäisistämme ja se ratkaisee kohtalomme kuoleman jälkeen.

Me olemme Jumalan kansaa ja pian kuulemme kirkossa ensi kertaa jouluveisuja. Kristus tulee palvelijaksi, jotta minäkin ymmärtäisin palvelemisen pyhyyden ja suuruuden. Näin meidän lahjamme tälle rauhan ruhtinaalle ovat rukous, askeesi ja hyvät teot.

Siunattua joulupaaston aikaa!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kaksi isää, kaksi kuollutta tytärtä

Tämä kirjoitus on saarnan pohja Porin kirkossa 9.11.2014, isänpäivänä

















Silloin Jeesuksen eteen tuli Jairos, synagogan esimies. Hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi häntä tulemaan kotiinsa. Hänen ainoa lapsensa, noin kaksitoistavuotias tytär, oli kuolemaisillaan. Matkalla Jairoksen kotiin väkijoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä. Siellä oli myös nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän oli kuluttanut kaikki varansa lääkäreihin, mutta kukaan ei ollut kyennyt parantamaan häntä. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. Jeesus kysyi: "Kuka koski minuun?" Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: "Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi." Mutta Jeesus sanoi: "Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa." Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. Jeesus sanoi hänelle: "Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa."

Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: "Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa." Mutta kun Jeesus kuuli tämän, hän sanoi esimiehelle: "Älä pelkää. Usko, niin hän pelastuu." Perille saavuttuaan hän ei antanut kenenkään muun tulla mukanaan sisään kuin Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. Kaikki itkivät ja valittivat tytön kuolemaa, mutta Jeesus sanoi: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu." He nauroivat hänelle, koska tiesivät, että tyttö oli kuollut. Mutta Jeesus otti tyttöä kädestä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Tyttö, nouse!" Silloin henki palasi tyttöön. Hän nousi heti jalkeille, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. Tytön vanhemmat olivat hämmästyksestä suunniltaan. Jeesus kielsi heitä kertomasta kenellekään, mitä oli tapahtunut.


Kirkossa me jatkamme Luukkaan evankeliumin lukemista. Näin talven kynnyksellä meitä rohkaistaan monilla ihme- ja tunnusteoilla, joita Jeesus teki ihmisille opetuslastensa edessä: olemme kuulleet Gerasan riivatusta ja Nainin lesken pojasta. Jeesuksen mukana kulki paljon ihmisiä ja he riemuiten ottivat vastaan profeettojen saarnaaman messiaan.

Tämä evankeliumi kertoo Herran riemuvuodesta, se kertoo ilosta, jonka Jumalan sana tuo maailmaan. Profeetta Jesaja kertoo Rauhan ruhtinaan tulosta, jonka kautta nämä lupaukset täytetään ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan. Köyhät vapautuvat puutteestaan, rammat kävelevät, ja ahdistetut pääsevät hädästään. Kuoleman voittanut tulee ja vapahtaa synnin vammoista ja herättää kuolonuneen nukkuneet. Hän on se messias, josta profeetat ennustivat ja tänään me vietämme tässä liturgiassa hänen voittojuhlaansa.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia, antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. (Jes. 61:1-3)

Näissä evankeliumin molemmissa kertomuksissa parannuksen edellytyksenä oli usko. Usko on meidän suhteemme Jumalaan. Se on heittäytymistä Jumalan varaan, luottamista siihen, että lopulta käy hyvin. Herran haltuun! Se tarkoittaa sitä, ettemme enää etsi omaa etuamme tai tahtoamme vaan ymmärrämme, että me olemme Herramme kaitselmuksessa ja Hän pitää laumastaan huolta.

Tämä aika on monella tapaa epäileväinen ja peräti ironinen. Samaa helposti ajattelemme myös kirkon opetuksesta. En usko ennen kuin näen. Ja siksi me odotamme emmekä ala elää uskossa. Mutta tämän odotus on turhaa, sillä ensin tulee usko ja vasta sitten näkeminen, ei päinvastoin. 

Ja kuinka moni uskoo vain hyötyäkseen, saadakseen haluamansa. Uskossa meille on usein vaikeaa se, että joudumme elämään epävarmuudessa, me emme voi olla täysin varmoja että usko kantaa. Siksi monesti me elämmekin melkein uskossa, joinakin hetkinä annamme ohjakset Jumalalle mutta suuren osan ajastamme me nojaamme omaan itseemme. 

Eikä usko ole vain kokeilua emmekä voi elää uskossa vain puoliksi. Todellinen usko on kertakaikkista heittäytymistä Jumalan varaan. Me tarvitsemme sellaista uskoa, joka hylkää epäilykset ja yksinkertaisesti luottaa. Meidän on uskottava jopa enemmän kuin mihin mielikuvituksemme riittäisi.Usko on positiivista ajattelua, katseen iirtämistä iankaikkiseen elämään ja toimimista tässä hetkessä. 

Todellisen uskon äärelle me pääsemme vain rukouksen kautta. Siinä me opimme tuntemaan Jumalan tahdon, lait, säädökset ja ohjeet joiden mukaan meidän pitää elää. Meillä on rukoillessamme pyyntömme, mutta rukouksen tarkoitus ei ole niinkään vaikuttaa Jumalan päätöksiin vaan siihen mitä me itse ajattelemme ja millaisia ratkaisuja me teemme. Rukous auttaa valitsemaan vaihtoehtojen väliltä. 


Oleellista uskossa ei ole ihmeet vaan kestävyys ja uskollisuus

Ihmeiden tarkoitus ei ole synnyttää meissä uskoa vaan vahvistaa sitä. Ensin tulee usko ja sitten tulee Jumalan vastaus uskoon. Joskus se voi olla tunnusteko, merkki tai ihme. Uskoa ei ole se, että me oletamme jotakin tapahtuvan ja toimimme sen mukaan. Se on maallista uskoa. Usko ei vie meitä kohti uskomattomia taikatemppuja vaan se vie meidät toiseen, hengelliseen maailmaan. Siihen taivasten valtakuntaan, jonka tulemista me Herran rukouksessa toivomme. Tulkoon sinun valtakuntasi! Usko on sitä, että vuoret siirtyvät, kuolleet heräävät ja sairaudet parannetaan.

Eikä aina parantuminen ole hyvästä, koska me saatamme silloin menettää kilvoituksemme lähteen. Heikkous on monesti meidän vahvuutemme ja voimamme vaikka emme sitä niin ensi kädessä huomaisikaan. Monet unohtavat Jumalan parannuttuaan sairaudestaan ja unohtavat kanssasairastajansa. Kymmenesta spitaalisesta vain yksi palasi. Tänä päivänä sunnuntailiturgiassa ei käy edes yhtä kymmenestä vaan usein yksi kahdesta ja kolmestakymmenestä.

Usko ei ole sitä, että me odotamme omien toiveidemme toteutumista. Todellinen usko on itsemme hylkäämistä ja tahtomme korvaamista Jumalan tahdolla. Tapahtukoon sinun tahtosi, tapahtukoon minulle se, mikä on pelastukseksi. Se on vakaata luottamista siihen, että kaikessa tapahtuu Jumalan tahto ja että kaikki on lähtöisin Jumalasta. Usko ei ole sitä, että toivomme omien toiveidemme toteutumista vaan sitä, että annamme itsemme ja koko elämämme Jumalan haltuun. Ja jos paraneminen on pelastukseksi, niin hän parantaa meidät. Jos parantuminen on Jumalan kunniaksi, lähimmäistemme auttamiseksi ja kirkkomme rakentamiseksi, niin hän parantaa meidät. Jos sairastaminen merkitsee pääsyämme iankaikkiseen elämään, on parempi, että sairastamme ja pysymme uskossamme vahvoina.

Jairoksen tyttären isän ja sairaan naisen tuska olivat suuria ennen kuin he kohtasivat Jeesuksen. Verenvuotoa sairastava nainen oli käyttänyt omaisuutensa ja joutunut syrjään kansansa parista, koska verenvuotoa aiheuttava sairaus teki hänestä saastaisen. Isän tuska taas on hyvin ymmärrettävä: jälleen kerran vanhempien ainoa lapsi oli siirtynyt kuolemaan. Tässä evankeliumissa on yhtäläisyyksiä Nainin lesken kertomukseen ja kannattaa myös palauttaa mieleen kuinka Aabraham oli uhraamassa ainoaa poikaansa, Iisakia, kunnes Jumala pelasti heidät kuolemalta. Jumalan tuntee sääliä ihmistä kohtaan, mutta samalla se muistuttaa myös Jumalan ainoasta Pojasta, joka antoi henkensä, jotta meillä olisi elämä.

Tämä evankeliumin isä suhteutuu myös toiseen isään joka on haudattu tämän Porin kirkon viereiselle hautausmaalle. Siellä on kuuluisa Juseliuksen mausoleumi, jonka Fritz Juselius pystytti edesmenneen tyttärensä muistolle. Tämä mausoleumi on aivan poikkeuksellinen koko Suomessa ja itsessään nähtävyys. 

Mutta ennen kaikkea se kertoo meille nyt tänään tässä liturgiassa, millaisia muotoja meidän inhimillinen rakkautemme voi saada aikaan. Se todella kertoo hyvin syvästä rakkaudesta ja surusta, jota Fritz Juselius tunsi menettäessään Iiris-tyttärensä. Tuo mausoleumi, jossa Iiris ja hänen isänsä lepäävät, tuo harvinaisen konkreettiseksi rakkauden, jota tämä evankeliumin isä tunsi kuollutta tytärtään kohtaan.

Tänään marraskuun toisena sunnuntaina vietämme myös Suomessa Isän päivää. Nämä kaksi isää, joista olemme tänään puhuneet, kertovat jotain oleellista isyydestä. Rakkaus ja huolenpito. Normaalisti me liitämme nuo kaksi sanaa äitiyteen mutta yhtä lailla ne kuuluvat keskeisesti myös isänä olemiseen. Eikä kyse ole vain perheellisten miesten isyydestä vaan kirkkomme papeista, isistä, joiden tehtävä on myös rakastaa ja huolehtia laumastaan. Isyys ei loppujen lopuksi olekaan lasten omistamista vaan suojelevaa asennetta jälikasvuamme kohtaan. 

Usko ylösnousemukseen ja rakastavaan Jumalaan on elämämme suurin voima. Tämä evankeliumi kertoo siitä. Usko sai kahden ihmisen lähestymään Kristusta ja vei heidät elämänlähteelle. Meille nämä kaksi ihmistä ovat esikuvia rohkeudesta ja antautumisesta. Antautuminen, se merkitsee oman itsemme antamista toisen haltuun ja tuohon toiseen luottamisesta.
 

***

Jokin Jairoksessa oli kuollut ja heräsi Jeesuksen sanojen myötä eloon. Jokin tämän verenvuotoa sairastavan naisen elämässä myös heräsi eloon. Elämä tuli koko tuon kansan keskelle. Se oli heidän liturginen hetkensäja. He kokivat kuinka Jumala oli heidän keskellään, lihana ja verenä. Nyt myös meille annetaan kehotus, Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää! 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Sillä minä tunnen rikokseni





















Olen huomannut usein palaavani nuoruuteeni lukiessani rukouksia. Monia asioita tulee mieleeni, joita kadun tehneeni. Joitakin asioita olin jo aiemmin pyytänyt ripillä anteeksi mutta jotkut asiat muistan ja ymmärrän vasta nyt aikuisiällä. Ehkä vasta nyt minulla on tarpeeksi etäisyyttä, rohkeutta ja ymmärrystä katua niitä tekoja, jotka tähän asti mieli on painanut alitajuntaan.

Menneisyyden haamut kuitenkin elävät meidän elämässämme tavalla tai toisella. Me saatamme tarvita paljon läheisyyttä, addiktoitua helposti, vierastaa ihmisiä tai tuntea outoa vetoa yksinäisyyttä kohtaan. Ne saattavat olla oireita kokemuksistamme ja joissakin tilanteissa häiritä arkeamme. Sen vuoksi vanhat asiat on hyvä käydä läpi niin omassa mielessä kuin katumuksen sakramentillakin, jopa myös niiden kanssa, jotka ovat meille näitä muistoja aiheuttaneet.

Monesti kuulee sanottavan, ettei ihminen kadu mitään. Tekomme ja ajatuksemme tekevät meistä sen ihmisen, joka me nyt olemme. Siksi en minäkään kadu mitään. Eri kokemusten kautta voin ymmärtää selvemmin omat heikkouteni ja tuntea paremmin ihmiselämää ja asettua toisen asemaan. Ja samalla kadun kaikkea. Pahat muistot ja kokemukset helposti synnyttävät meissä vahingollisia haluja, aikeita ja mielikuvia.

Kyse on tietenkin kahdesta eri asiasta. On hyvä että meillä on kokemus omasta heikkoudestamme, sillä se synnyttää nöyryyden. Ei kenenkään silti pidä tehdä syntiä sen vuoksi, että saisi tätä kokemusta. Toisaalta totta myös on se, että elämämme voisi olla puhtaampaa ja viattomampaa ellemme olisi vahingoittaneet sieluamme synnin teoilla. Jos olisin tehnyt enemmän vääriä tekoja, katuisin vieläkin enemmän ja jos olisin tehnyt enemmän hyvää, katuisin vähemmän.

Sunnuntaina luettiin kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Huomattuaan kadotuksen kurjuuden, rikas mies katui sitä, ettei koskaan auttanut Lasarusta. Hän olisi halunnut palata maan päälle varoittamaan veljiään tekemästä samoja virheitä, joita hän teki. Tämä ei tietenkään ollut mahdollista ja tuskinpa häntä olisi kuunneltukaan, kuten Aabraham sanoo. Mutta meille tämä evankeliumi on sekä varoitus että ilosanoma, koska meillä on vielä aikaa.


On hyvä ymmärtää katumuksen mahdollisuus. Usein tuo muutos elämässä vaatii myös anteeksiantamista ja -saamista. Me harvoin olemme valmiita täydelliselle anteeksiannolle ellei elämässämme ole tapahtunut jotakin isoa muutosta. Täydellinen ja ehdoton anteeksianto on usein arkijärkemme ja ymmärryksemme yläpuolella. Sen takia asian eteen kannattaa pysähtyä ja miettiä millaista elämä voisi olla ilman syntitaakkaa. Tämä on monelle vaikea paikka: mahdollisuus saada anteeksi, jättää kantamamme synnin saasta ristin juurelle ja lähteä kotiin vapaana ja uudistuneena. - Syntisi on sovitettu!


Rukous tuo valoa sisimpäämme

Alussa puhuin teoista, joita en ollut muistanut tai joita en välttämättä edes synniksi tunnistanut. Ja moni unohdettu asia edelleen uinuu sisälläni. Rukous auttaa meitä herkistämään sielumme näkemään itsemme tarkemmin. Rukouksessa on kyse himmentyneen peilin kirkastamisesta ja puhdistamisesta. Me opimme paremmin näkemään itsemme sellaisina kuin oikeasti olemme. Siksi monet pyhät kilvoittelijat pitivät itseään suurimpina syntisinä.

Kun me aloitamme rukouksen, me luomme sanoilla ympärillemme taivaallisen valtakunnan. Esirukouksissa me muistamme erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa ja pyydämme Jumalaa muistamaan heitä. Jumala varmasti tietää ja muistaa heidän tarpeensa mutta tämä rukous luetaan, jotta me itse muistaisimme millaisessa hädässä he saattavat olla. Me luettelemme monenlaisia syntejä, joihin olemme langenneet, ei siksi, että Jumala ei tietäsi mitä pahaa olemme tehneet, vaan siksi, että huomaisimme oman heikkoutemme ja löytäisimme nämä asiat omasta elämästämme.

Jumala ei tarvitse rukoustamme, me tarvitsemme rukousta. Rukouksen tarkoitus on palauttaa itsemme siihen alkupisteeseen, johon meidät kasteessa asetettiin. Löytää katumuksen kautta se pelastuksen ilo, jonka saimme kasteessa ja nousta siitä ylistämään kaikesta hyvästä, jota olemme saaneet.

Rukous ei tarjoa nopeaa muutosta vaan se rauhoittaa elämämme, hiljentää maailmallisen hälyn ja auttaa meidät kohtaamaan kaiken sellaisena kuin se on. Se on omaan itseemme menemistä.

Rukous tarjoaa usein vain hitaan muutosprosessin. Jopa tuskastuttavan hitaan, mutta sen hinta on vakaus ja pysyvyys. Se ei tarjoa nopeaa, hetkellistä ja halpaa vaan hidasta, kallista ja pysyvää. Se on kuin rantaan lyövät aallot, jotka hitaasti pyöristävät kiviä ja hiovat niistä pois särmiä ja kulmia. Tulosta ei meinaa syntyä vaikka työtä tekisi kovastikin. Mutta aikaa myöten sitä huomaa, miten pientä ja hyvää muutosta on tapahtunut.

Entä Lasarus? Ei Lasarus tullut autuaaksi olemalla köyhä vaan tyytymällä omaan kohtaloonsa. Hän luotti kuolemaansa asti Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen eikä noussut kapinaan riistäjäänsä vastaan. Me tarvitsemme rukousta löytääksemme tuon saman Lasaruksen nöyryyden ja kuuliaisuuden. Rukous on Jumalan puhetta meille, jonka avulla me opimme löytämään ja näkemään heikkoutemme.