Kristus syntyy, kiittäkää!

Pitkän paaston aika alkaa olla takana ja tiistaina edessämme on Vapahtajamme syntymän juhla. Juhla on suloinen muistutus meille Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan. Etenkin Suomessa tämä syvimmän pimeyden keskelle tuleva Valon juhla merkitsee paljon. Vaikkemme olisikaan ahkeria kirkossakävijöitä niin toivottavasti jokainen meistä muistaa joulun pyhän sanoman – Jumalan loppumaton rakkaus langennutta ihmistä kohtaan. Jumalan rakkaus on suurempi kuin meidän lankeemuksemme syvyys. 

Tänä päivänä me elämme keskellä sotia, terroritekoja ja katastrofeja. Maailmassa koetellaan yhä enemmän sitä rajaa mikä on sopivaa, luvallista ja jopa laillista. Tätä rajankäyntiä on jo niin usein, että vähänkään vanhemmat kriisit alkavat unohtua. Lähellämme Ukrainassa, uskonveljiemme kotimaassa on edelleen sota, joka on lähes unohdettu.

Maailma on matkalla kohti vaarallisia aikoja. Sata vuotta on kulunut siitä kun Ensimmäinen maailmansota päättyi. Tänä päivänä kun keskuudessamme on yhä vähemmän sotaveteraaneja - yhä vähemmän niitä, jotka muistavat sodan kauheuden ja mielettömyyden. Nämä äänet alkavat hiipua maailman melskeeseen.

Vaikka nämä ovat huonoja uutisia niin niissä on toivon siemen. Kristitylle ne merkitsevät joulun sanoman muistamista. Vapahtajamme syntymän juhla ilmaisee poikkeuksellisella tavalla Jumalan loputtoman rakkauden ihmistä kohtaan.

Kaikkeuden Luojalla ei ollut sijaa majapaikassa vaan sai kodikseen luolan. Taivaiden kuningas sai kuninkaan vastaanoton vain vieraan maan sivistyneiltä, jotka toivat mirhaa, kultaa ja suitsukkeita. Oman maan vallanpitäjät antoivat kuolemantuomion ja ajoivat hänen maanpakoon Egyptiin.

Joulu on juhla joka tekee mahdottomasta mahdollisen. Vaikka tämän maailman realiteetti eivät lupaa hyvää, niin silti Jumalan valtakunta tunkeutuu pimeyden keskelle ja julistaa meille iankaikkisen Jumalan rakkautta: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa (Luuk. 2:14).

Maailman rauha syntyy ihmisten sydämissä. Kristittyinä meillä on selkeä näkemys roolistamme tässä ajan hetkessä: Me olemme saaneet Vapahtajaltamme rauhan viestin ja meidän tehtävämme on levittää se toisillemme.

Kristus syntyy, kiittäkää!  

Moraalin tuolle puolen

YHTEISELÄMÄ PERUSTUU moraalisiin sääntöihin ja tapoihin. Erilaiset moraalikoodit suojelevat yhteiskuntamme eri osia väkivallalta, vahvemman oikeudelta, epärehellisyydeltä jne. Moraali suojelee, ei vain elämää, vaan aivan tavallisia asioita: perheitä, koteja, ystävyyssuhteita. Usein ihmisillä on hyvä olla, kun noudatamme yleisesti hyväksyttyjä moraalisääntöjä. 

Moraalia tarvitaan samaan kuin lakiakin, heikompien suojaamiseksi. Me voimme tehdä monia asioita, koska me yksinkertaisesti voimme tehdä niin. Meidän ei tarvitse edes välittää seurauksista, koska seurauksia ei välttämättä edes tule. Polkupyöriä varastetaan päivittäin, harvemmin tekijä jää kiinni eikä poliisiakaan kiinnosta resurssien puuttuessa tutkia vähäisiä asioita. Yhteiskuntamme kestää, jos enemmistö kuitenkin noudattaa jonkinlaisia moraalisääntöjä eikä syyllisty isompiin rikkeisiin. Vähän niin kuin rokotesuoja. 

Mutta lailla ja moraalilla on tärkeä erotus toisiinsa. Lakia on noudatettava ja sen rikkomisesta seuraa jokin sanktio. Laki heijastelee yhteiskuntamme moraaliarvoja mutta kukaan ei voi päättää noudattaako lakia vai ei. Yleensä ajattelemme, että jokaisen on noudatettava lakia. Moraali taas kumpuaa ihmisestä itsestään ja sanktiot tulevat myös sisältämme, vaikkapa huonona omanatuntona. Me voimme vaihtaa moraalista ohjenuoraa, jopa hylätä se ja elää vailla moraalia. Lainsäädäntöä voi olla paljon, mutta jos meiltä puuttuu moraalinen ryhti, yhteiskunta voi hiljalleen hajota.

Meillä on ollut aikoja, kun moraalista ei ole välitetty tai sitä on pidetty samantekevänä. Moraalilla on hyvät aikansa, yhä lailla kuin huononsakin. Moraalin rappeutumista on usein pidetty myös yhteiskunnan sortumiseen johtava ilmiönä. Rooman valtakunnan romahtamiseen on varmasti löytynyt monia syitä (mm kansainvaellukset) mutta usein moraalinen rappio nähdään merkittävänä romahduksen syynä.

MEILLÄ EI OLE OLEMASSA jotain yhtä ainoaa kaikkien hyväksymää moraalikoodistoa. Meillä on runsas määrä erilaisia teorioita siitä, mitä me esim. pidämme moraalin lähtökohtana tai päämääränä. Moraalin päämäärän voi olla esim. nautinto, hyöty, onnellisuus, tasapuolisuus. Etiikan ja moraalifilosofian tutkimuksessa on vuosisatojen aikana etsitty eri näkökulmia kysymykseen hyvästä ja pahasta, metodeista jne.

Mutta samaan aikaan meillä on yrityksiä luoda universaaleja moraalisäännöstöjä, jotka saattavat olla melko ympäripyöreitä tai hyvinkin eksakteja. Tunnemme monia versiota Kultaisesta säännöstä: Tee lähimmäiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Tämä formula ei juurikaan kerro siitä, mitä me pidämme hyvänä tai pyhänä ja vastaus siihen pitää löytää toisaalta.

YK:n ihmisoikeuksien julistus sen sijan antaa konkreettisia vastauksia siihen, mitä tulisi kunnioittaa ja suojella. Se pyrkii mahdollisimman kattavasti heijastamaan moraalisia käsityksiämme. Vielä tutumpi meille on Suomen laki, joka pyrkii viime kädessä ilmaisemaan moraalisia arvojamme.

KRISTILLISEN ETIIKAN yksi keskeinen ja olennainen idea löytyy Jeesuksen vastauksesta lainopettajalle:

»Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. 38 Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.» (Matt. 22:36-40)

Miksi Lailla ja käskyillä on niin keskeinen asema uskossamme? Siksi että yksinkertaisia käytöstapoja ja sääntöjä on selkeä noudattaa. Mutta onko meidän hengellinen elämä pelkkää lakien noudattamista?

Hyvä kysymys, koska eräs rikas mies tuli kysymään tätä aikanaan Jeesukselta.

Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?» 19 Jeesus vastasi hänelle: »Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. 20 Käskyt sinä tiedät: älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi.» 21 »Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen», vastasi mies. 22 Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: »Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.» 23 Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. (Luuk. 18)

Me emme voi noudattaa tätä pyhää lakia vain soveltuvin osin. Samalla kannattaa muistaa ettei rikasta miestä ei kannata tuomita omassa mielessä vaan keskittää katse omaan sisimpään. Pelkään, että useimmat meistä olisi tehneet samoin. Pelastus oli tarjolla mutta ajallisen maailman houkutukset veivät mukanaan.

Juutalaisuudessa oli toki tärkeää tuntea Laki ja käskyt, koska ilman tätä pelastuminen ei ollut mahdollista. Eräs lainopettaja tulikin hieman epäilyttävin aikein kysymään Jeesukselta, mikä laeista ja käskyitä on tärkein: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.» (Matt. 22:36-40)

Mutta yhtä lailla ortodoksisen ihmiskuvan ja etiikan lähtökohta ja päämäärä on yksinkertainen: jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja jokainen meistä on kutsuttu kasvamaan Jumalan kaltaiseksi. Meissä ei ole vain Jumalan sanan siementä vaan me olemme Jumalan kuva, ikoni. Tämä takaa jokaiselle ihmiselle ainutlaatuisen aseman ja antaa päämäärän, jonka jokainen voi saavuttaa, Jumalan armosta.

Apostoli Paavali lähteekin viemään juutalaista lakiuskoa kohti kristillistä ajattelua ja keskiöön tulee Jumalan armo. Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on. Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. 22 Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, 23 sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. (Room. 3)

AIKAKAUSIEN KULUESSA, ehkä läntisen maailman vaikutuksesta, kirkon rooli on muuttunut. Jo aikaisessa vaiheessa Kirkosta tuli osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja jopa valtarakenteita ja samalla sen rooli muuttui. Kirkko sai yhteiskunnallisen roolin jossa se tehtävä on kertoa, että on asioita, joita saa tehdä ja mitä ei saa tehdä? Onko moraali kirkon se keskeinen elementti miettiessämme pelastusta.

Kristinuskon ydin ei moraalisääntöjen noudattamisessa. Jos näin olisi niin silloin me palaisimme Vanhan testamentin aikaan, jolloin Lain ja käskyjen noudattaminen ratkaisi pelastuksen. Kristinuskon ydin on siinä, että me tunnemme Jumalan rakkauden itsessämme ja kohdistamme tuon rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Me otamme rakkauden omaksemme ja teemme siitä elämämme punaisen langan, siirrämme sen elämämme keskiöön. Silloin me tulemme Jumalan kaltaisiksi, koska Hän on Rakkaus. Jumala ei vain rakasta, vaan Hän itse on Rakkaus. Tämän ymmärrettyämme, erilaisilla moraalisäännöille ei ole kovin suurta merkitystä.

ON JÄNNÄ HAVAITA, että pyhien elämänkerroissa harvoin on keskiössä jokin moraalinen ongelma tai dilemma. Pyhän ihmisen nuoruudessa saattaa olla jokin kohta, joka on aiheuttanut maailmallisen elämän hylkäämisen mutta usein se jää tähän. Maria Egyptiläinen koki syntisen elämänsä käännekohdan, kun hän Jerusalemissa yritti päästä kirkkoon mutta jokin voima esti häntä. Sitten hän jätti synnillisen elämän ja lähti autiomaahan kilvoittelemaan. Hänen tarinassa ei käydä sen enempää moraalisia pohdintoja. Hän antaa elämänsä Kristukselle ja elää vakaumuksensa kanssa loppuelämänsä.

Pyhä ihminen ylittää lain mennen tullen. Hän ei tarvitse lakia, ei sääntöjä ei kehotuksia, koska lähimmäisen rakkaus ylittää nuo säännöt.

Tämä mielenkiintoinen asia, koska se liittyy myös keskeiseen kristilliseen teemaan, syntiin. Tiedämme, että synti on jotain suurempaa kuin vain Jumalan lain rikkomista. Vaikka voimme ulkoisesti ajatella, että pyhä ihminen on saavuttanut suuren moraalisen ”korkeuden”, niin silti hän pitää itseään suurimpana syntisenä maailmassa. Samaan aikaan joku saattaa sanoa katumuksella, ettei mielestään ole tehnyt juuri mitään pahaa. Kyse ei taaskaan ole siitä kuinka monta kertaa on tehnyt moraalisesti oikean tai väärän valinnan. Pyhyys ja synti ovat jotain paljon suurempaa.

Jossakin mielessä me siis kristittyinä astumme moraalin tuolle puolen. Alkuun moraalinen elämäntapa on lähtökohta kaikelle henkisyydelle mutta pian Rakkauden laki ylittää moraaliset vaatimukset. Jos me jäämme vain lain ja sääntöjen noudattamisen tasolle, me emme silloin ole ehkä ymmärtäneet koko kristinuskon ydintä. On vaara, että välineestä tulee varsinainen päämäärä. Meille saattaa riittää se, että noudatamme lakia. Silloin me olemme lain orjia emmekä astu siihen vapauteen, jonka rakkauden laki meille tarjoaa.

Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tästä hyvänä esimerkkinä on tarina Laupiaasta samarialaisesta. Pahoinpidellyn miehen ohi kulkeneet pappi ja leeviläinen varmastikin noudattivat lain käskyjä (temppelissä odotti palveluvuoro eikä matkalla sinne tehty muita asioita). Samarialaisella on kuitenkin sydämen usko eikä hän jäänyt pohtimaan lakeja tai käskyjä vaan teki sen mitä sydän sanoi. Hän lopulta oli se joka toimi oikein. 

Lopultakin tässä kaikessa on kysymys oikeudenmukaisuudesta. Meille laki edustaa moraalia ja tuomioistuinlaitos valvoo että lakia noudatetaan, jotta kokisimme että yhteiskuntamme on oikeuden mukainen. Sitten taas jos me ajattelemme Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan, niin huomaamme ettei tähän Suureen pelastussuunnitelmaan kuulu oikeudenmukaisuus. Jos Jumala noudattaisi meidän maallista lakia ja olisi oikeudenmukainen, meille kävisi huonosti.  

Meiltä vaaditaan enemmän kuin pelkkää lain noudattamista. Ihminen on kutsuttu kasvamaan kohti Jumalan kaltaisuutta ja parhaiten me teemme sen rakastamalla.

Sekopäisyyden huippu: ortodoksipappi siunaa ohjusputkia!

Vastine Kouvolan Sanomien Napakat-palstalle

ORTODOKSINEN KIRKKO RAUHAN PUOLESTA

Napakoissa oli tänään hyvä haaste ortodoksiselle kirkolle: Sekopäisyyden huippu: ortodoksipappi siunaa Venäjän ohjusputkia Krimillä! Haminan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana otan mielelläni kopin lukijan haasteesta. 

Minun on ortodoksisen kirkon pappina hankala lähteä selittelemään tai puolustelemaan Venäjän kirkon toimittamaa ohjusten siunaamista. Se merkitsisi tuon asian hyväksymistä. Samalla myös ajattelen, että olisiko tuon asian tuomitseminen mitään muuta kuin oman ulkokultaisuuteni lisäämistä. 

Ukrainan tilanne on kaikkiaan valitettava, koska rajan molemmilla puolilla jaetaan yhteinen ortodoksinen usko jo tuhannen vuoden takaa. Ja valitettavasti uskonto ei tässä tapauksessa näytä tarjoavan ratkaisua kriisiin. Sen vuoksi kannamme Suomen ortodoksisessa kirkossa esirukouksia myös tämän konfliktin puolesta, jotta taistelevat tahot löytäisivät keskenään rauhantahtoa ja sovintomieltä. 

Suomen ortodoksinen kirkko on jo sadan vuoden ajan tehnyt yhteistyötä Puolustusvoimien kanssa. Koemme tämän yhteistyön hyvin tärkeäksi ja haluamme tehdä sitä jatkossakin. Se ei merkitse aseiden siunaamista vaan varusmiesten rinnalla kulkemista: läsnäoloa ja kuuntelemista vaikeiden hetkien kohdatessa. Nyt lähestyvä itsenäisyyspäivä on ortodoksiselle kirkolle tärkeä juhla ja muistamme esirukouksissamme niin maamme esivaltaa kuin myös Puolustusvoimia. 

Olemme kirkossa sitoutuneet rauhantyöhön ja korostamaan oikeudenmukaisuutta kaikkialla maailmassa. Etenkään nyt joulun aikaan, emme voi unohtaa enkelten tuomaa sanomaa meille ihmisille: Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!

Ville Kiiveri

kirkkoherra

Haminan ortodoksinen seurakunta

Minustako pyhä?

Kiittäkää Jumalaa hänen pyhissään, kiittäkää häntä hänen voimansa väkevyydessään!

Tänään oli ilon päivä, kun kirkkokunnan sivuilla kerrottiin kahdesta kanonisoinnista. Ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi julisti pyhiksi marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilaisen sekä pyhittäjä Johannes Valamolaisen. 

Tämän Suomen ortodoksiselle kirkolle tärkeä päivä. Suomen ortodoksisen kirkon aikana (1918-) ei ole kanonisoitu ketään eikä kalenterissa ole yhtään suomalaista pyhää. Onko todellakin niin että Suomesta ei ole tullut yhtään pyhää ihmistä sataan vuoteen? 

Ehkä kyse on silti vain suomalaisesta vaatimattomuudesta. Piispa Arseni totesikin oikein, että pyhiä ihmisiä on aina ollut mutta kanonisointeja ei juuri lainkaan. Kanonisointitapauksia etsivä työryhmä esitti neljä kriteeriä, jotka liittyvät pyhään ihmiseen:

- Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.

- Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.

- Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää.

- Pyhä on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.

Tämän lisäksi nämä kriteerit pitää löytyä:

- Henkilön muisto on säilynyt kristittyjen piirissä, muodostunut pysyväksi ja kunnioitusta herättäväksi.

- Kirkko pitää saavutuksia esimerkillisinä ja pyhää niiden vuoksi esirukoilijana.

***

Voiko tavallinen ihminen tunnistaa pyhää ihmistä? Ei välttämättä. Se vaatii meiltäkin erityistä herkkyyttä ja hengellistä kokemusta. Meidän on oltava varovaisia siinä, ettemme ikään kuin etsisi pyhiä ihmisiä tai lausuisi asiasta arvioitamme. Isät varoittavat, että kirkkain taivaan enkelikin saattaa paljastua demoniksi.

Kukaan ihminen ei voi tulla pyhäksi omin voimin. Pyhitys on pelkästään Jumalan armoa ihmistä kohtaan. Pyhä ihminen ei tunne itseään pyhäksi vaan on kuin ihminen, joka menee lämmittelemään takan ääreen. Lämpö tulee kuvaannollisesti Jumalasta. Pyhä ihminen ei myöskään tunne itseään pyhäksi vaan suurimmaksi syntiseksi maan päällä. Pelastuksen varmuutta hänellä ei ole itsessään sillä kaikki riippuu Jumalasta. 

Silti samaan aikaan on hyvä muistaa, että pyhä ihminen heijastaa Jumalan pyhyyttä. Jumalan hyvyyden, pyhyyden ja kauneuden kokeminen tämän maailman keskellä on meille helppoa ja luontaista. Hyvän ihmisen lähellä on hyvä olla, pyhän ihmisen lähellä vielä enemmän. 

En ole koskaan tavannut pyhää ihmistä mutta sen kokeneet kertovat rauhasta ja ilosta, joka ympäröi heitä. Kieltämättä olen tavannut ihmisiä, joissa on jotain erityistä. He ovat vielä enemmän kuin vain iloisia, valoisia ja rakastettavia. He ikään kuin tuijottavat aurinkoa ja toisaalta he ovat kuin kuu, jonka akutta auringon valo säteilee meille.

Joka ikinen meistä on kutsuttu kasvamaan kohti pyhyyttä, tulemaan pyhäksi. Meille on annettu tehtäväksi kasvaa Jumalan kaltaiseksi. On sanottu, että suurin erehdyksemme, jota paholainen meille tarjoaa, on se, että luulemme, ettemme koskaan voisi tavoittaa omassa elämässä Jumalan kaltaisuutta. Jokainen meistä on Jumalan kuva ja jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus kasvaa Jumalan kaltaiseksi. Tämä on ortodoksisen ihmiskuvan kulmakivi ja ajatukseltaan se on hyvin, hyvin positiivinen.

Pyhät Johannes Ilomantsilainen ja Johannes Valamolainen, rukoilkaa Jumalaa meidän syntisten puolesta!

Jotain uskonnon tilalle

Olen pitkään ajatellut, etteivät suomalaiset ole kansakuntana kovin uskonnollisia verrattuna joihinkin maihin (mm. Venäjä, Intia, Lähi-itä), mutta luulen, että tämä ei ole koko totuus. Tapamme ilmaista uskonnollisia tapojamme vaihtelee paljon ja tämä saattaa luoda harhan.

Suomalaisessa uskonnollisuudessa on tärkeää tapojen noudattaminen. Tämän vuoksi mm. joulun ja pääsiäisen aikaan kirkossa on paljon ihmisiä. Toisaalta me emme niinkään puhu uskosta vaan me mieluummin teemme asioita. Historian aikana Suomeen on rakennettu väkilukuun suhteutettuna monia isoja kirkkoja varsin pieniinkin kyliin ja talkoot keräsivät ennen paljon väkeä.

Pinnallisesti katsottuna suomalaisten suhtautuminen uskontoon on vähenemässä ja tätä on helppo perustella kirkosta eroamisten määrällä. Mutta hyvin harva eroaa kirkosta teologisten tai uskonnollisten syiden takia. Suurin yksittäinen syy on taloudellinen. Toinen yhtä tärkeä syy on luonnollinen vieraantuminen kirkon toiminnasta silloin kun työelämä ja perhe vievät kaiken ajan. Näkyvimmät eroaallot näyttävät johtuvan siitä, että yhteiskunta ja kirkko ottavat yhteen esim. seksuaalivähemmistöjä koskevassa keskustelussa.

Samaan aikaan on toki muistettava, että kirkonvastainen liike on saanut korostuneesta paljon palstatilaa lehdissä ja uutisointi ei kaikissa tapaukissa ole tasapuolista. Kirkosta eroaminen on uutinen, mutta kirkkoon liittyminen ei. Vapaa-ajattelijoiden jäsenmäärä ei ole kuin noin 1 500 henkilöä mutta heidän saamansa mediahuomio on tähän lukuun suhteutettuna todella suuri.

Entä johtuuko uskonnollisuuden vähentyminen siitä, että koulutustasomme on kasvanut? Seuraavatko sivistys ja uskonnollisuus toisiaan? Korrelaatiota on helppo löytää tilastollisesti mutta yksilötasolla asia ei ole samanlainen. Näyttää vahvasti siltä, ettei vaikkapa kirkon toimintaan osallistuminen riipu koulutustaustasta.

Eroamisiin liittyy myös yksi erityinen asia. Suomessa liitytään seurakuntaan usein kasteen kautta ja sitten olemme kirkon jäseniä. Me ilmaisemme jäsenyytemme maksamalla kirkollisveroa. Mutta kirkosta voi myös erota. Kreikassa tai Venäjällä jokainen kastettu on kirkon jäsen ja samalla myös seurakunnan jäsen. Kirkollisveroa ei ole eikä kirkosta voi käytännössä erota kuten ei valtiostakaan. Ainoa tapa erota kirkosta on lopettaa kirkossa käyminen ja/tai julistautua ateistiksi. Vaikka monissa maissa uskonnolla on vahva asema niin sitä ei ilmaista välttämättä kirkossa käymisenä. Pietarissa tai Ateenassa kirkot eivät pullistele, mutta omia uskonnolliset opetukset vaikuttavat yksilön eettiseen ajatteluun. Uskonnollisuus näkyy ennen kaikkea asenteena, ajatuksina, puheena, mielipiteenä. 

Usko hakee toisia muotoja

Uskonnolla ja kirkolla on eroaalloista huolimatta vahva rooli Suomessa. Me miellämme itsemme kristillisiksi ja sama koskee Suomea ja Eurooppaa. Niillä on selkeästi kristillinen historia ja arvopohja vaikka emme sitä ensi tuntumalta tulisi miettineeksi.

Ehkä voidaan myös kysyä, mikä merkitys lopulta on kirkon jäsenmäärällä. Toki meille on annettu lähetyskäsky ja sen mukaisesti evankeliumi tulee julistaa kaikille kansoille. Mutta emme me uudessa tilanteessa sentään ole. Kertomus Nooasta alkaa seuraavilla sanoilla: Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, 6 hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. (1. Moos 6:5). Jäsenmäärää tärkeämpää varmaankin on se, miten me elämämme uskoamme todeksi.

Uskonnollisuus on meissä syvässä ja meillä uskonnollisia tarpeita. Ellemme käy kirkossa niin meillä silti säilyy erilaisia ajatuksia, tapoja, joita emme välttämättä edes huomaa miten uskonnollisia ne ovatkaan. Luontodokumentit päätyvät profetiaan tuhosta, ellemme tee pikaista parannusta. Luontoäitiä voi lepytellä tekemällä hänelle ”uhrauksen” antamalla rahaa Saimaan norppien suojeluun. Tänä päivänä terveyteen ja syömiseen liittyvät asiat saattavat kuulostaa hyvinkin uskonnollisilta. Kun syöt tätä ravintoa ja liikut näin, niin pelastut.

Sen lisäksi me saatamme ajatella elämän suurista kysymyksistä hyvin uskonnollisesti. Harva uskoo, että kuoleman jälkeen on vain pimeyttä. Me näemme itsemme osana isompaa kokonaisuutta, koemme jotain itseämme suurempaa ja ymmärrämme että monella asioilla voi olla syvempi merkitys.

Uskonnollisuus ei sinänsä katoakaan meistä mihinkään, vaikka eroaisimme kirkosta. Se hakee uusia muotoja. Tämä näkyy mm. siinä miten luonto ja uskonto kietoutuvat toisiinsa, me helposti liitämme luontoon jonkinlaista pyhyyttä. Luonto on vanhastaan ollut meille tärkeä ja herättänyt uskonnollisia kokemuksia. Luonnon uskonnollisena kokemus ei kuitenkaan ole saanut meillä mitään ulkoista muotoa. Me emme palvo, toimita rituaaleja tms mennessämme luontoon. Vanhoja tapoja toki on jäänyt vaikkapa metsästyskulttuurin myötä mutta emme kuitenkaan pidä noita asioita uskontoon kuuluvina asioina.

Uskonnollisuudella on selvä relaation kuoleman läsnäoloon. Ennen kuolema kävi jokaisessa kodissa ja oli normaalia olla tekemisissä sen kanssa. Tämä tietenkin herättää kysymyksen, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.  Tilanne on tämän päivänä Suomessa hankala koska me olemme siivonneet kuoleman pois silmistämme. Pappina kohtaan säännöllisesti kuolemaa työssäni ja kosketan vuoden aikana monia vainajia ihan konkreettisesti. Seurakunnassa kuolema on aina läsnä ja sen kanssa eletään. Monia tuttuja kuolee säännöllisin väliajoin. Vainaja äärellä rukoillessa tulee luonnollisesti usein mietittyä tuonpuoleista elämää. Samalla muistaen, että minun vuoroni voi tulla hyvin pian.

Eroon uskonnollisuudesta

Entä sitten oma ortodoksinen kirkkomme? Me olemme pieni paikalliskirkko Jäämeren rannalla, jolle jokainen jäsen on tärkeä. Meitä on noin 60 000 mutta jäsenmäärää tärkeämpää on se, miten suhtaudumme ortodoksisuuteen. Meillä ei ole tapana kysellä seurakuntalaisilta, miten kirkkoa pitäisi parantaa, muuttaa tai kehittää vaan kirkon tarkoituksena muuttaa, kehittää ja parantaa seurakuntalaisiamme. Suurinta iloa papille tuo se, että me elämme uskoamme todeksi: käymme kirkossa, osallistumme seurakunnan toimintaan, tarjoamme apuamme jne.

Tilanne on jo nyt aika hyvä. Paikoittain kirkkomme jäsenten uskonnollisuus on vahvempaa kuin muilla ja prosentuaalisesti katsoen kirkkomme jumalanpalveluksissa käy paljon väkeä. Tämän ja edellisen vuoden aikana Kotkassa kirkossakäynti on saavuttanut hämmästyttävät määrät, kun tavallisessa jumalanpalveluksessa saattaa olla jopa sata ihmistä paikalla, joka tarkoittaa kymmentä prosenttia koko seurakunnan jäsenmäärästä. Olen monelle jo kertonut, että Kotkassa on menossa kansan herätysliike, joka on syntynyt aktiivimaallikoista.

Mutta samaan aikaan meillä on tarve löytää tie Kristuksen opetuksen ytimeen. Se on paradoksaalisesti uskonnosta eroon pääsemistä. Kyse on siitä, että me lopetamme ulkoisten asioiden parissa puuhastelun ja keskitymme vaikkapa tarinaan Laupiaasta samarialaisesta. Ohi kulkeneet juutalaiset pappi ja leeviläinen kuvannevat parhaiten tätä muutosta.

Samalla meidän on yhä uudelleen mietittävä uudelleen, olemmeko me oikeasti ortodokseja vai luulemmeko olevamme. Mitä se ortodoksisuus on? Se on monia asioita mutta yksi keskeinen on se, miten me onnistumme elämään tässä ajassa kirkkomme perinteen mukaisesti. Väitän että meillä on vakava ongelma, joka liittyy perintömme vaalimiseen. 

Me olemme maailmassa mutta emme maailmasta. Meillä ei ole tavoitteena elää maailmallisesti, olla yksi organisaatio muiden joukossa. Tavoitteena ei ole kirkkolaitos tai uskonto vaan elävä eukaristinen yhteisö, jonka ydin on liturgiassa ja diakoniassa.