lauantai 21. syyskuuta 2019

Pietarin kalansaalis: Kuolemasta elämään (radiointi)

Mari Heino: Tangeriinikalat (2019)

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: »Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne.» Tähän Simon vastasi: »Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.» Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. 

Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: »Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.» Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: »Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.» 

He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta. (Luuk. 5:1-11)




PIETARIN KALANSAALIS - Kuolemasta elämään (Luuk. 5:1-11)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Tänään me puhumme nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, sillä nykyajan maailmassa nämä arvot eivät ole kovin suuresti kunnioitettuja. Tässä evankeliumissa kerrotaan kuuluisa tarina Pietarin kalansaaliista, jonka opetuslapset saivat hetkeä ennen kuin heistä tuli Jeesuksen opetuslapsia.  Tämän seurauksena he lähtivät seuraamaan Opettajaansa jättäen kaiken muun taakseen.

Silti kautta historian ne ovat tuoneet keskellemme niin paljon sielun kauneutta, pyyteetöntä hyvyyttä ja rauhaa. Tämä lukemamme evankeliumi kertoo ennen kaikkea suuresta muutoksesta, joka tapahtuu Pietarissa, koska juuri hänessä nöyryys ja kuuliaisuus saivat loistavan ilmenemismuodon.

Jeesus oli opettamassa kansaa järven rannalla kun, hän havaitsi kaksi kalastusseuruetta. Pietarin ja muiden opetuslasten arkinen touhuaminen herätti hänen mielenkiintonsa ja niin hän kutsui heitä kauempaa. Tuo Jeesuksen kutsu on autenttisuudessaan kovin arkipäiväinen, vaikka kalastajien osalta koko elämänsä muuttui lopullisesti. Kuten evankeliumin lopussa sanotaan, he jättivät kaiken taakseen ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Aivan sattumanvarainen tapahtuma tämä ei ollut vaan jokin suurempi kaipuu oli ilmassa jo valmiina ja ehkä SIKSI he tulivat valituiksi. Oliko se samaa kuin Sakkeuksessa, joka suurta kiinnostusta osoittaen kiipesi puuhun katsomaan, kuka Jeesus oli? Samaa heissä varmasti oli kuin Aabrahamissa, joka Jumalan lupausta seuraten jätti kaiken taakseen ja lähti perheineen etsimään luvattua maata. Ehkä samaa kuin Mooseksessa, joka epäröi paljon Jumalan kutsua ennen kuin vakuuttui hänen elävyydestään palavan pensaan äärellä.

Elämä oli varmasti antanut näille kalastajille jo kyllästymiseen asti öitä verkkojen laskua varten. Joka aamuiset verkojen selvittelyt, meluisat kaupungin torit ja kujat. Ja samaan aikaan ilo lapsista, naapureista, sukulaisista. Se oli todellista elämää mutta oliko se riittävästi? Heidän sydämissään oli kaipausta jotain suurempaa kohtaan, kaipuu hengellisyyteen tai jopa elämän tarkoituksen löytämistä.

Nyt arkisen aherruksen keskellä he kuulevat muukalaisen kummallisen käskyn: Soutakaa veneenne syvään veteen ja laskekaa sinne verkkonne. Tämä kohta on sinänsä merkillinen, ettei sillä ole itse asiassa juurikaan tekemistä varsinaisen kalastuksen kanssa. Ulkoisesti evankeliumi kyllä puhuu kalastamisesta mutta olennaista on se, mitä näiden henkilöiden sisimmässä tapahtuu.

Jeesus käskee Pietaria tekemään jotakin niin yllättävää, ettei Pietari meinaa edes suostua moiseen. Hän on ammatiltaan kalastaja ja varmasti osaa kyllä harjoittaa toimeaan ilman puuseppien opastusta. Tässä kohdassa Pietari olisi yksinkertaisesti voinut vedota ammattiylpeyteensä ja jatkaa verkkojensa selvittelyä.

Tuskinpa oikeastaan Jeesuksellakaan oli tarkoituksena jakaa viisauttaan kalastusvinkkeinä vaan testata, miten Pietari ja muut suhtautuvat häneen ja hänen käskyihinsä. Jumala etsii meissä nöyryyttä, hän kaipaa sielustamme kuuliaisuutta.

Mutta Pietari ei sivuuttanut Jeesuksen kehotusta. Samalla kun hän kertoo edellisen yön uurastuksesta, hän huomaa, että jotakin poikkeuksellista on nyt tekeillä. Pietarilla oli herkkyyttä havaita jotakin suurempaa ja merkityksellisempää. Ja niin hän sanoo Jeesukselle hyvin käänteentekevän lauseen: Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket. Kun sinä niin käsket.

Tämä nöyrä asenne on tuttu meille eräästä toisestakin suuresta evankeliumin hahmosta. Muistatteko kun ylienkeli Gabriel ilmestyi Marialle ja kertoi Vapahtajan syntymästä ja Maria vastasi: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. Kaanaan häissä sama toistuu: Mitä hän teille sanookin, tehkää se.


Lauseen ydin ei ole verkkojen laskemisessa vaan Jeesuksen käskyn noudattamisessa. Vaikka ulkoisesti käsky voi kuulostaa tyhjänpäiväiseltä niin olennaista on se, että Pietari toimii kuin sotilas: hän tekee mitä käsketään. Kun käsky annetaan, niin silloin ei neuvotella eikä keksitä syitä vaan silloin tehdään. Sillä todellinen opetuslapseus on sitä, että me nöyrrymme Jumalan edessä. Vaikka KUINKA hyvin me kyllä itse tietäisimme miten asiat pitäisi tehdä, niin usko on kuuliaisuutta Jumalan edessä. Eikä tämä todellakaan ole helppoa kuten Pietarikin vastauksensa aloitti.

Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.

Pietarin myönteinen vastaus tarkoitti syvimmillään, että hän kulkee jatkossa kuolemasta elämään - ei enää elämästä kuolemaan.  Ilman tätä Pietarin vastausta suuri kertomus jäisi syntymättä eikä Jumalan pelastustyö olisi voinut edes toteutua. Läpi Raamatun me näemme punaisen langan, jossa Jumala lähestyy ihmistä, antaa hänelle mahdollisuuden mutta varsinainen pelastus on siinä, miten ihminen käyttää tuon mahdollisuuden. Jumala tarjoaa mutta ei pakota. 

Ulkoisena merkkinä Pietari sai valtavan kalansaalin ja se riitti vakuuttamaan opetuslapset Jeesuksen poikkeuksellisuudesta. Kaloja oli niin paljon, että verkot meinasivat revetä ja he saivat vaivoin saaliin rannalle.

On jännittävää huomata, miten tässä evankeliumissa näkyvin osa on kalan saaliilla. Kalahan oli perinteisesti kristityille vertauskuva Kristuksesta ja samalla myös elämän symboli. He eivät siis saneet vain kaloja vaan suunnattoman kalansaaliin, jonka symbolista merkitystä itse kukin meistä voi miettiä. Mieleen tulee väistämättä psalmin sanat: Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat. Sinä suot hänelle onnen ja siunauksen, panet hänen päähänsä kultaisen kruunun. Hän anoi sinulta elämää, sen sinä hänelle annoit: iän pitkän, ainaisen, iankaikkisen. (Ps. 21)


Pietari ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden…

Kun ihminen näkee Jumalan luomattoman kirkkauden ja suunnattoman lahjan, jonka Jumala on hänelle antava, saattaa reaktio olla sama kuin näillä opetuslapsilla. Heissä syntyy sisäinen tarve kiitokseen mutta samaan aikaan herää myös ääretön nöyryys Jumalan pyhyyden edessä.

He pelästyvät omaa vajavaisuuttaan, nähdessään itsensä sellaisina kuin todellisuudessa ovat. En minä olekaan niin hyvä kuin olin tähän asti kuvitellut. Siinä ainoa mahdollinen parahdus on Pietarin tavoin: Herra armahda minua!

Niin Pietari löysi itsensä, näki itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa oli. Tuona hetkenä hän todellakin havaitsee: Minä olen syntinen mies! Tämä on kaiken opetuslapsena olemisen ainoa lähtökohta. Ei, niin kuin publikaani temppelissä, joka omahyväisesti kehui omia saavutuksiaan ja halveksi lähimmäistään. Pietarista tuli nöyrä: en ole arvollinen lähestymään sinua Herrani koska olen syntinen mies. Nyt sen huomaan.

Jatkoa seuraa tämän synnintunnustuksen jälkeen. Pietari ei paennut pyhyyden kirkkaasta säteilystä takaisin pimeyteen turvaan vaan hän jäi Jeesuksen luokse ja lähti seuraamaan häntä. Se vaati paljon nöyryyttä, kun tietää olevansa epätäydellinen, vajaa ja heikko. Pietari ei puolustellut, selitellyt, peitellyt vaan seisoi alastomana sieluna Jumalan edessä ja oli valmis parannuksen tekoon.

Mutta näinhän Jeesuksen työ tässä maailmassa eteni. Hän tuli parantamaan sairaita, auttamaan köyhiä, pelastamaan syntisiä, armahtamaan väärintehneitä.

Keitä hän ei auttanut ja ketkä poistuivat tyhjin käsin? Ne, jotka omasta mielestään olivat jo saavuttaneet kaiken tarvittavan, jolla ei ollut Jumalan kaipuuta ne, jotka kuvittelivat olevansa vanhurskaita. Meidän lähtökohtamme Kristuksen seuraamiselle ei siis ole siinä, että me olisimme jotenkin hyviä ja sopivia jumalanpalvelijoita vaan siinä, että tarvitsemme ja kaipaamme hänen apuaan.


Mutta kuinka tämä evankeliumi heijastelee omaa aikaamme?

Opetuslasten tavoin mekin näemme, kuinka päivät ja viikot kuluvat ja elämä menee vääjäämättä kohti kuolemaa. Mutta tässä kohdassa meille voi tapahtua sama kuin opetuslapsille: heidän elämänsä kääntyy ikään kuin kuolemasta elämään. Todelliseen elämään.

Mekin etsimme palavasti itseämme. Me kaipaamme hengellistä kokemusta, kaipaamme Jumalan läsnäoloa, pyhyyden kokemusta. Toivomme jumalallista väliintuloa, Pelastajaa, joka tulee keskeyttämään meidän joskus niin tarkoituksettoman elämän. Tämä ihmisen kaipuu kohti pyhyyttä on ikuinen ja syvällä meissä kaikissa.

Hyvä uutinen on se, ettei meidän tarvitse etsiä Jumalaa, Hän etsii meitä. Hän kolkuttaa ja odottaa meidän avaavan oven, aivan kuin tässäkin evankeliumissa. Hän lähestyy meitä elämän arkisissa tapahtumissa. Pitää vain pysähtyä hetkeksi ja kuunnella. Hän ei huuda tai häiritse, hän ei vaadi, ei houkuttele. Hänet me voimme kohdata vain hiljaisuudessa. Hänet me kohtaamme vain rukouksessa. Mutta ennen kaikkea - pyhässä ehtoollisessa.

Kuten näimme: Jeesuksen seuraaminen on luopumista. Kun me luovumme omastamme, niin me olemme oikealla tiellä. Kun me päästämme irti, me voimme saada jotakin. Silloin me olemme Pietarin tavoin valmiita ottamaan ristimme ja seuraamaan Herraamme. Ja tuo tie merkitsee suunnan vaihtoa. Ei enää elämää, joka vie kohti kuolemaa. Vaan katumuksen kautta - pois kuoleman varjosta - kohti ikuista elämää. 

Aamen.

torstai 1. elokuuta 2019

Kenen kanssa?

Ortodoksinen kirkko on taas siirtynyt paaston aikaan ja tämä kirkkovuoden viimeinen paasto on nimeltään Jumalansynnyttäjän paasto. Se alkaa 1.8. ja päättyy Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaan 15.8. 

Taas kerran palaamme paaston käsitteeseen ja yhä uudelleen kannattaa miettiä mitä itse asiassa paastoaminen on. Tänään pyhän Ristin evankeliumissa Jeesus sanoi opetuslapsilleen tutut sanat: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 

Ortodoksinen usko on sitä, että me todella elämme Jumalan kanssa, teemme yhteistyötä Hänen kanssaan ja parhaamme mukaan pyrimme noudattaman elämässämme Hänen tahtoaan. Tätä me emme tee sen vuoksi, että saisimme pelastuksen vaan siksi, että Hänessä on kaikki mitä elämältämme tarvitsemme. Hän on Elämä. Meidän ei itse asiassa edes pitäisi miettiä pelastummeko me vaiko emme. Riittää, että me elämme Jumalan kanssa.  

Jumala on kanssamme, kun me koemme iloa, riemua, onnellisuutta. Mutta yhtä lailla Jumalan on kanssamme, ja ehkäpä vieläkin vahvempana kun me koemme surua, tuskaa ja epätoivoa. Meidät on luotu elämään Jumalan kanssa. Jumala voi tulla todeksi meidän kauttamme. 

Nyt paaston alkaessa on hyvä miettiä omaa elämäntilannettamme, vaikkapa katumuksen sakramentissa. Miten meistä voisi tulla Jumalan työtovereita, jos meillä ei ole Jumalan kanssa samaa päämäärää. Kuinka voisimme luoda Hänen kanssaan jotain suurta, jos mielemme askaroi vain omissa asioissamme. Kuuliaisuus on sitä, että me asetamme jokin suuremman hyvän oman itsemme edelle. Me annamme itsemme Jumalan käyttöön. 

Siksi paastoaminen on kieltäytymistä. Ruokapaasto on alkeellinen ilmaus kuuliaisuudesta lain edessä. Tottelevaisuus ilmaisee, että me olemme jälleen valmiita noudattaman Jumalan antamaa käskyä, ettemme söisi kielletyn puun hedelmää.

Jotain silti puuttuu. On helppoa kieltäytyä kaikesta ja vajota synkkyyteen. Elämämme ei ole pelkkää kieltäytymistäkään. Ortodoksiseen uskoomme liittyy olennaisesti myös ilo. Kun me kieltäydymme maallisesta, me saamme tilalle taivaallista. Kun päästämme irti katoavasta, voimme tarttua johonkin iankaikkiseen. Kun me maltamme olla kärsivällisiä, tulemme varmasti saamaan palkinnon, joka on odottamisen arvoinen.  

Siunattua Jumalansynnyttäjän paastoa kaikille lukijoille!

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Meissä on mahdollisuus (Radiohartaus 13.7.2019)

Suomen ortodoksisella kirkolla on tänään erityinen juhlapäivä. Kirkko saa uuden pyhän, kun ilomantsilainen Johannes Karhapää kanonisoidaan eli julistetaan pyhäksi. Kanonisaatiojuhla alkoi perjantaina iltapäivällä ja varsinaista pääjuhlaa vietetään tänään lauantaina. Aamulla kello 10 alkaa Ilomantsissa profeetta Hannan kirkossa liturgia, jonka toimittaa arkkipiispa Leo yhdessä muun papiston kanssa.

Mutta kuka oli tämä Johannes Karhapää? Johannes syntyi Ilomantsissa v. 1884. Tuohon aikaan Suomi oli osa Venäjää ja vuosisadan vaiheessa alkoivat venäläisten sortotoimet suomalaisia kohtaan. Valitettavasti suomalaiset näkivät ortodoksisuuden yhtenä venäläisyyden ilmenemismuotona ja niin ennakkoluulot ortodokseja vastaan kasvoivat.

Johannes oli uskonnonopettaja ja kansanvalistaja, joka toimi erityisesti ortodoksisen uskon puolustajana tässä vaikeassa tilanteessa. Hän teki kansanvalistustyötä ja vaali ortodoksista uskoa Ilomantsissa. Hän sai runsaasti tunnustusta tästä hyvästä työstään mutta samaan aikaan myös paljon vainoa ja panettelua. Tilanne kärjistyi vuonna 1918, kun Kansalaissota riehui pahimmillaan.  Johannesta syytettiin vehkeilystä venäläisten hyväksi ja niin hän joutui valkoisten teloituskomppania eteen.. Johannes Karhapää sai kirkastaa Jumalaa marttyyrikuolemallaan vain 33 vuotiaana.

Viime vuonna, siis sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen, hänet julistettiin pyhäksi kärsimänsä marttyyrikuoleman vuoksi. Tästä lähin hänet tunnetaan asuinpaikkansa mukaan Johannes Sonkajanrantalaisena ja hänen vuosittainen muistopäivänsä on maaliskuun 8. päivä.

 ***
  
Tänään puhumme pyhyydestä ja siitä, kuinka ihminen voi tulla pyhäksi. Ortodoksinen kirkko käyttää ilmaisua pyhä, kun katolinen kirkko puhuu pyhimyksestä. Samaan sanaperheeseen kuuluvat myös ilmaisut vanhurskas ja autuas.

Pyhä ihminen tuntee hyvin syvällisellä tavalla itsessään kaipauksen Jumalan pyhyyteen ja huomaa miten kaukana hän siitä onkaan. Tämä tunne kasvattaa hänessä hengellisen janon. Kristuksen seuraamisen myötä hän voi saavuttaa saavuttaa nöyryyden ja sydämen puhtauden. Pyhityksen tiellä nämä kilvoittelijat kokevat monia kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä mutta ovat silti sydämessään kärsivällisiä. Kristus kertoo meille Vuorisaarnassa tästä tiestä:

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa.
Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.


Autuuden lauseet kertovat meille millaisia pyhät ihmiset ovat. Tätä samaa armolahjaa tarjotaan myös jokaiselle meistä.

Sen vuoksi Autuuden lauseet ovat ylistys ihmisyydelle ja meidän olemuksemme syvin ilmaus. Meidät on luotu elämään Jumalan läheisyyteen ja autuuden saavuttaminen on luonnollinen osa elämäämme.

Kaikki tämä johtuu siitä, että syvimmillään me olemme oman Luojamme kuvia. Tämä kuvana oleminen ei tarkoita sitä, että minä olisin jotain suurempaa ja mahtavampaa kuin muut ihmiset, vaan jos minä kykenen näkemään toisen ihmisen Jumalan kuvana, niin olen jo pitkällä. Meissä on kaikki potentiaali, mitä tarvitsemme pelastusta varten. Potentiaali on hengellinen nälkä Jumalan luo. 

Tänä päivänä me helposti ajattelemme, että pyhä ihminen on jotain meille tavoittamatonta. Kuitenkin jos me tarkkaan pohdimme Raamatun ja evankeliumin opetusta, voimme huomata, että vanhurskauden vaatimus koskee meitä kaikkia. On luonnollista, että ihminen pyrkii hyvään, välttää pahaa ja pyrkii noudattamaan elämässään parhaansa mukaan Jumalan tahtoa. Tämä perusvaatimus koskee meitä kaikkia kristittyjä.

Pyhyydessä ei siis sinänsä ole mitään vaikeaa tai monimutkaista. Me olemme saaneet Raamatusta ja kirkon historiasta monia esikuvia, jotka elivät esimerkillisen elämän Jumalan tahtoa parhaansa mukaan noudattaen. Meille on annettu käskyt sekä paljon erilaisia ohjeita ja kehotuksia pyhää elämäntapaa varten. Tärkeintä kuitenkin on sydämestä kumpuava lähimmäisen rakkaus: se kuinka me kohtelemme lähimmäistämme kertoo, kuinka me kohtelemme Jumalaa.

Silti me yhä uudelleen saatamme jäädä miettimään, että onko minun mahdollista edes pelastua? Kysymys on oikeutettu: ihmisen on mahdotonta pelastua. Silloin me ehkä kuulemme Jeesuksen vastauksen: kyllä, ihmiselle se on mahdotonta mutta Jumalalle kaikki on mahdollista.

Tämä Matteuksen evankeliumin kohta kertoo olennaisen pyhittymisestä: se tarkoittaa ihmisen ja Luojan välistä yhteistyötä, jossa ihminen yrittää ja Jumala auttaa.

Pyhäksi kasvaminen on mahdollista kenelle tahansa eikä se ole koskaan liian myöhäistä. Pyhien joukkoon lukeminen on tänä päivänä kuitenkin harvinaista ja ehkä syynä on se, ettemme me ole kovin herkkiä havaitsemaan pyhyyttä, joka ympäröi meitä. On hyvä muistaa, että kirkon julistamat pyhät ovat vain jäävuoren huippu - Jumalan pelastus ja armotalous jää meille ikuinen mysteeriksi. Maailmassa on varmasti paljon Jumalan tahdon mukaista elämää viettäneitä kilvoittelijoita mutta meille heidän elämänkohtalonsa on saattanut jäädä arvoitukseksi.

Jokainen meistä kantaa sisällään pyhyyden siemenentä ja kenestä tahansa meistä voi tulla todellinen Jumalan temppeli. Kuka tahansa meistä voi omassa elämässään kirkastaa Jumalan pyhän tarkoituksen.

Tänään siis vietämme Johannes Sonkajan-rantalaisen muistopäivää. Tämä suuri ilonpäivä ei koske vain tänään kanonisoitava pyhäämme vana tarkoittaa laajemmassa mielessä myös koko ihmisyytemme juhlapäivää. Meille on annettu mahdollisuus ja tärkeä tehtävä: täyttäkäämme se siis Jumalan kunniaksi!

Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Marttyyrisi Johannes, oi Herra, | karkeloi seppelöitynä voittajana taivaissa | ja kansamme esikoisena pyhien kuorossa, | sillä Sinulta saamallaan innolla hän toimi oikean uskon puolesta kuolemaan asti. || Hänen rukouksiensa tähden pelasta meidän sielumme. (Marttyyrin tropari)

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kohtaamisia




Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: »Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.» Jeesus sanoi: »Minä tulen ja parannan hänet.» Mutta sadanpäällikkö vastasi: »Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.»

Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: »Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.»

Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: »Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.» Sillä hetkellä palvelija parani. (Matt 8:5-13)


Jeesus kohtaa Matteuksen evankeliumin 8. luvussa roomalaisen sotilasosaston johtajan. Asetelma on herkullinen. Kertomus on lyhyt mutta kannattaa huomioida jokainen pieni yksityiskohta tarinassa, siellä on paljon mielenkiintoista.

Sadanpäämies ilmaisee vahvaa uskoa, kääntyessään Jeesuksen puoleen. Jollain lailla hän ilmeisesti ylittää sen normaalin roomalaisen sotilaan tavan elää ja uskoa. Centurion, sadan miehen osaston johtaja: eikö hän olisi voinut käskeä yhden sotilaistaan hakemaan Jeesuksen luokseen? Silloin valta-asetelma olisi muuttunut, kuten muistamme Jeesuksen kohdatessa Pilatuksen.

Ellei kohtaaminen olisi ollut vapaaehtoinen ja tasaveroinen tuota taianomaista hetkeä ei olisi syntynyt.

Kotona palvelija makaa halvaantuneena. Eikö sadanpäällikön olisi ollut helpompi etsiä toinen palvelija? Anteeksi ajatukseni, mutta tuohon aikaan tämä oli tavallista. Palvelijan täytyi olla hänelle erityinen, koska päällikkö näki vaivaa. Ehkä hän oli erityisen luotettava tai hyvin koulutettu, joka toimi kuin ajatus. Vai kertooko tämä jotakin sadanpäälliköstä, vähintäänkin hänen hyväsydämisyydestään?

Roomalaiset olivat yhtä uskonnollisia kuin tuon ajan ihmiset yleensä ja he helposti kääntyivät Marsin, Jupiterin ja muiden jumalien puoleen. Mutta eivät he kuitenkaan minkä tahansa jumalan puoleen kääntyneet. Miksi hän kääntyi juutalaisen rabbin puoleen? Ajatteliko hän Jeesusta jonain yleisenä parantajana, taikuuksien tekijänä vai todellakin Jumalan poikana? Tuskin Jeesus olisi reagoinut sadanpäällikön pyyntöön, jos olisi huomannut miehen pitävän itseään jonain puoskarina. Kysymys on nyt jostain suuremmasta kuin vain palvelijan parantamisesta.

Toisesta näkökulmasta katsottuna: Miksi Jeesus näki tässä mahdollisuuden? Miksi Jeesus mtään kyselemättä suostui lähtemään sadanpäämiehen kotiin parantamaan palvelijaa? Toisessa kohtaa hän yksinkertaisesti kieltäytyi ja sanoi tehtäväkseen pelastaa vain Israelin kadonneet lampaat. Kaiken lisäksi myöhemmin nämä samat Jerusalemin valtaajat ristiinnaulitsivat hänet. Mikä oli Jeesuksen motiivi tässä avuntarjoajana? Tuoda palvelijassa esille Jumalan voima ja kunnia? Vakuuttaakseen roomalaiset omasta jumaluudestaan? Tämä jää avoimeksi koska evankelista ei sitä avaa sen enempää.


Jokin merkillinen yhteys näillä kahdella oli. Evankeliumin kirjoittaja haluaakin kiinnittää huomiomme varsinaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun. Evankeliumin tarkoitus ei ole tuoda ilmi Jeesus Nasaretilaisen historiaa vaan opettaa meille jotakin Jumalan valtakunnasta.

Se oli kahden miehen usko toinen toisiinsa. Ei vain niin että sadanpäällikkö uskoi Jeesukseen, Jeesus myös uskoi tähän mieheen. Kuten kehen tahansa joka vilpittömin mielin lähestyy häntä. 

Ensinnäkin, sotajoukkojen johtaja pani toivonsa Jeesukseen. Tähän mieheen, joka kierteli opetuslapsineen ympäri maita ja mantuja: osa uskoi hänen olevan tuleva Messias, toiset etsivät tilaisuutta tappaa hänet.

Toiseksi, Jeesus näki miehen uskon ja lujan vakaumuksen. - Tätähän mekin toivomme, kun käännymme Herramme puoleen: Herra kuule minun rukoukseni ja täytä minun pyyntöni. Usko ja luja vakaumus on kaiken lähtökohta. Tämä mies todellakin, ei vain rukoillut, vaan ihan konkreettisesti kääntyi Jumalan puoleen ja haki apua. 

Mikä Jeesusta hämmästytti tämän miehen puheissa? Kerta toisensa jälkeen hän oli tuskastunut siihen, ettei edes juutalaiset uskoneet häntä, keskeinen teema koko ajan Jeesuksen ja juutalaisten kohtaamisessa. Tällä kertaa Jeesuksen ei edes tarvitse kysellä uskoa vaan vakaumus on päivän selvä. Tämä mieshän uskoo häneen! Eikä edes Jeesuksen läsnäoloa halvaantuneen palvelijan luona tarvita vaan pelkkä sana riittää.

Riittäisikö pelkkä Jumalan lupaus sinulle ja minulle? - Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan... Jumalan sanan on riitettävä meille, muuta emme saa.

Luulen, että tässä on se rajapinta tai kosketuspiste minun ja tämän tarinan välillä: Meiltä odotetaan samaa uskon vakavuutta kuin sadanpäälliköltä. Rohkeutta myös!


Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää

Yhtenä teemana kertomuksessa on myös asenteemme Jumalan edessä. Tässä kertomuksessa asetetaan esikuvaksi sydämen nöyryys.

"- Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle." Sadanpäämies nöyrtyy vilpittömästi Jeesuksen edessä. Mutta miksi? Siksi, että mies tarvitsee armahdusta.

Tietyssä kohtaa elämää - asiat tulevat pisteeseen, jossa elämän lainalaisuuksien pitää muuttua tai meille käy huonosti. Tässä kertomuksessa maallinen valta ei riitä asioihin, jotka ulottuvat kuoleman tuolle puolen. Sanonnan mukaan ateistikin rukoilee, kun helikopteri putoaa.

Pyydämme Jumalaa, että sen minkä pitää lain mukaan tapahtua, ei missään nimessä tapahtuisi. Se mikä on selvää, ei enää olisikaan selvää. Vääjäämätön jäisi tapahtumatta. Että tapahtuisi ihme - jotain pientä, joka pelastaisi meidät.

- Armahdus. Olemme nähneet, miten ihminen on pelastunut varmalta kuolemalta. Miten pieni Hengen kosketus on kantanut läpi koko elämän, kun toisen ihmisen huulille kohosi hymy, keveä kosketus poskella.


Mielestäni tämä sadanpäällikön nöyrtyminen on yksi keskeinen elementti tämän evankeliumin opetuksessa ja se toi hänelle valtavasti kaipaamansa avun: särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää (Ps. 51:19).


Sieluni katon alle

Evankeliumi antaa tulkita itsensä myös allegorisella tavalla eikä tämän ymmärtäminen oli kovin vaikeaa. Me ymmärrämme helposti, miten sadanpäämies haluaa lähestyä Jeesusta ja hengellisessä mielessä hän on valmis avaamaan sielunsa oven Herralle. Sotilas kuitenkin huomaa, ettei hänen sielunsa oli valmis Herran tuloon ja siksi hän sanoo, että pelkkä sana riittää. Uskoa sanan voimaan hänellä kyllä riittää. Mikä on tuo sana? Se on evankeliumi tai laajemmin jokainen sana, joka lähtee Jumalasta. Halvaantunut palvelija kuvaa yksinkertaisesti meitä itseämme, synti on halvauttanut meidät. Ehkä sadanpäämies kuvaa pappia, joka lähestyy esirukouksin Jumalaa ja rukoilee puolestamme. 

Pyhä Johannes Krysostomos kuvaa tätä kauniista ehtoolliselle valmistavassa rukouksessa:
Herra, minun Jumalani, tiedän, etten ole otollinen, enkä kelvollinen saapuaksesi kattoni alle, sieluni majaan, sillä se on aivan autio ja sortumaisillaan, etkä löydä minusta kelvollista paikkaa, johon pääsi kallistaisit (Matt. 8:20.)

Toisessa rukouksessa hän jatkaa:
Valtias Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit sieluni katon alle, mutta koska sinä, ihmisiä rakastava, tahdot asua minussa, uskallan lähestyä sinua. Sinä käsket minun avata ovet, jotka olet itse tehnyt, ja sinä astut niistä sisään, koska olet ihmisiä rakastava Herra. Sinä astut sisään ja valaiset pimentyneet ajatukseni.

Lähestyminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä: Haluanko todella sitä, että hän muuttaa minun elämäni? Onko sieluni koti puhdas, voinko majoittaa arvovieraan tähän lähes sortuneessa tilassa olevaan paikkaan? Ja mitä tuo Herran tuleminen sitten voisi myös tarkoittaa? Eittämättä Herran pyhää ehtoollista. Olenko valmis lähetymänään myös uskolla ja nöyryydellä Herraamme jota hän oman uhrinsa kautta parantaisi minut, halvaantuneen palvelijansa.


Lopussa oli sana

"Sano vain sana, ja palvelijani paranee."

Koko kristillinen usko perustuu sanan voimaan. Meillä on pyhät kirjoitukset, joiden varassa on pelastuksemme.

Tänä päivänä me puhumme liikaa ja monia turhia asioita. Samalla hetkellä ortodoksisen kilvoituksen keskeinen sanoma on hiljentyminen. Meille joskus muistutetaan: Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi. (Matt 12:36-37)

Kautta aikojen sanalla on ollut valtava merkitys. Jopa suurempi kun pystymme edes kuvittelemaan. Jumala luo maailman Sanallaan, Jumalan pelastaa Sanallaan. Me siunaamme sanalla, me kiroamme sanalla. Valehdella voi vain sanoin. Sanoilla luodaan todellisuutta: kun meille kerrotaan tarpeeksi usein ja säännöllisesti valheellisia asioita, me alamme uskoa niitä. Valehtelemalla voidaan luoda maailma, jota ei itse asiassa ole edes olemassa ja silti saatamme tyytyväisinä elää siinä.


*** 

Armo ja anteeksiantamus on osa meitä. Se kuuluu meidän luontoomme. Jos me olemme valmiita antamaan toisillemme armoa ja anteeksi niin miksei valtava ihmisrakas Jumala tekisi meille samoin?

Ja samaan aikaan, armo ja anteeksiantamus ei ole osa meitä: Me saamme sen Jumalan lahjana. Me saamme sen lahjana ja jos käytämme sitä niin se yhdistää meidät Luojaamme. Meistä tulee silloin pieneksi hetkeksi Jumalan kaltaisia. Hetkeksi meistä tulee jumalia.


lauantai 8. kesäkuuta 2019

Näin loistakoon teidänkin valonne!




















Helluntai päättää kirkkomme juhlakauden ja Jumalan suorittama pelastustyö saa päätöksen Pyhän Hengen vuodattamisen kautta. Jeesuksen antama lupaus Lohduttajasta ja Puolustajasta täyttyy, kun Pyhä Henki vuodatetaan opetuslasten päälle tulisten kielten muodossa. Heidän elämässään tapahtuu ratkaiseva muutos: lukittujen ovien takana piileskelevät opetuslapset syntyvät Jumalan armosta apostoleiksi ja evankeliumin opetuksella he uudistivat koko asutun maailman. 

Pappeuden voi ymmärtää kolmella tasolla: voimme sanoa, että on vain yksi pappi, Jeesus Kristus. Hän on meidän ylipappimme, joka kantaa uhrin Isän Jumalan eteen meidän syntiemme tähden. Hän uhraa sovitusuhrin, hänet uhrataan ja niin me saamme vapahduksen synneistämme. Apostoli Paavali kertoo tästä heprealaiskirjeessään:

Senkaltainen ylimmäinen pappi meille sopikin: pyhä, viaton, tahraton, syntisistä erotettu ja taivaita korkeammaksi tullut, jonka ei joka päivä ole tarvis, niinkuin ylimmäisten pappien, ensiksi uhrata omien syntiensä edestä ja sitten kansan; sillä tämän hän teki kerta kaikkiaan, uhratessaan itsensä. (Hepr 7:26-27)

Jumala on kaiken pappeuden lähde. On vain yksi pappi ja hän on ylipappi Jeesus Kristus, joka on koko pyhän pappeuden esikuva.


Toiseksi voimme sanoa, että osa meistä on vihitty pappeuteen ja osa on kirkkokansaa. Useimmiten pappi toteuttaa tätä tehtävää paimenen (pastorin) roolissa ja se on kauniin syvä ilmaus rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta.  Tämä on näkyvä osa kirkkoamme tänä päivänä ja papistolle on annettu apostolinen tehtävä julistaa evankeliumia ja toimittaa sakramentteja. Heidät on erotettu tästä maailmasta palvelemaan Jumalaan opettamalla ja toimittamalla sakramentteja pyhässä kirkossamme.

Tämä valtuutus löytyy mm. Johanneksen evankeliumissa, jossa ylösnoussut Kristus kohtaa opetuslapsensa:

Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: "Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." (Joh. 20:22-23)

Osa meistä on vihitty papeiksi apostolisen suksession mukaisesti: Jeesus valitsi joukon opetuslapsia, joille hän antoi papillisen tehtävän kastaa ja opettaa, nämä apostolit taas valitsivat seuraajansa ja siunasivat heidät tehtäväänsä kätten päälle panemisen kautta. Ortodoksisessa kirkossa tämä apostolinen seuraanto tähän päivään asti on katkeamaton aina apostoliseen aikaan asti.

Matteuksen evankeliumissa tehtävänanto apostoleille on myös selkeä:

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. (Matt. 28:16-20)

Opetuslapset saivat Pyhän Hengen siunauksen apostoliseen tehtävään, joka ei koskenut kaikkia Jeesuksen opetuslapsia vaan niitä, jotka hän oli valinnut tähän apostoliseen tehtävään. Pyhän hengen laskeutumisen kautta he saivat Jumalan hengen ja armon työnsä suorittamiseen.

Pyhän Hengen vuodattamisen seurauksena apostolit eivät enää toteuttaneet oman sydämensä tahtoa vaan sen korvasi Pyhä Henki. Tämän vuoksi heidän ei tarvinnut enää miettiä, mitä he sanoisivat, sillä Jumala antoi heille sanat. He eivät tehneet tunnustekoja enää omien kykyjensä nojalla vaan Jumala toimi heidän kauttaan.


Entä kolmas pappeus, kaikkia ihmisiä koskeva pappeus? Tämä näkyy mielenkiintoisella tavalla kun meille kerrotaan Jeesuksen ylösnousemuksen todistajista:

Mutta viikon ensimmäisenä päivänä Maria Magdaleena meni varhain, kun vielä oli pimeä, haudalle ja näki kiven otetuksi pois haudan suulta. Niin hän riensi pois ja tuli Simon Pietarin luo ja sen toisen opetuslapsen luo, joka oli Jeesukselle rakas, ja sanoi heille: "Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä, mihin ovat hänet panneet". Niin Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät ja menivät haudalle. (Joh. 20:1-3)

Magdalan Mariaa kunnioitetaan apostolien apostolina, koska hän oli ensimmäinen Jeesuksen seuraajista, joka tuli tyhjälle haudalle ja hän vei ylösnousemuksen sanoman opetuslapsille. Nimenomaan tämä sanoma ylösnousemuksesta

Helluntain kunniaksi kannattaa huomata miten profeetta Joel ennustaa Helluntain tapahtuman. Tässä on erityisen tärkeää huomata, aiemmasta historiasta poiketen, että jumalallinen Henki vuodatetaan kaikkien päälle:

Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä. (Joel 3:1-2)

Me olemme pappeja jos Jumala voi toimia meidän kauttamme, jos me vain annamme itsemme hänen käyttöönsä. Me olemme kaikki opetuslapsia ja meistä voi tulla apostoleja, jos me vain lähdemme liikkeelle. Hän tarvitsee suutamme, käsiämme, jalkojamme. Jumalan rakkaus koko maailmaan kohtaan on suuri mutta hänen on vaikea toimia tässä maailmassa ellemme me ihmisinä anna itseämme hänen käyttöönsä.

Sen vuoksi pappeus on ennen kaikkea Jumalalle annettava uhri. Pappeudessa me uhraamme itsemme Jumalalle, kun luovumme itsestämme ja annamme itsemme Jumalan käyttöön.


Meillä kaikilla on papillinen tehtävä tässä maailmassa: Jokainen meistä on rukoilija ja voimme kantaa rukouksia toistemme puolesta. Jokainen meistä voi olla suuri opettaja, joka voi opettaa omalla esikuvallaan. Jokainen meistä voi tavallaan toimittaa sakramentteja, kun me kohotamme kätemme Jumalan puoleen ja pyydämme häntä siunaamaan hyvän aikeemme.  Me kaikki jaamme tämän pappeuden velvoitteen, kun me olemme saaneet pyhän kasteen. Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa kasvaminen on annettu meille kaikille päämääräksi.

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:14-16)

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Ylösnousemuksen ensiairueet




Muistan, kuinka lapsena keväinen pääsiäinen oli kuin Auroraperhonen. Tuo perhonen on kaunis kuin mikä ja varma kevään merkki. Keskelle perhosta oleva musta vartalo kuin Herramme tyhjä hauta, josta säteilee valkoista valoa. Tämä valo leviää kaikkialle. Siipien päissä, siis meidän maailmassamme, tuo ihana valkeus näkyi kevään väreissä kirkkaan oranssina. Värimaailmaltaan tämä perhonen on puhdas, kaunis, yksinkertainen… Aurora, kuin auringon nousu.


Pitkä paaston aika on takana ja nyt olemme siirtyneet juhlakauteen. Pyhien joukot olivat kanssamme, kun viime yönä siirryimme paastosta juhlaan ja otimme vastaan kuoleman voittaneen ja ylösnousseen Kristuksen. Alttari oli täynnä valoa ja lupausta uudesta kirkastuneesta elämästä.

Ylösnousemuksen juhlassa mennyt ja tämä päivä kohtaavat. Me olemme osa historiallista jatkumoa ja jatkamme kirkon ilosanoman levittämistä. Vuosisatoja jatkunut ylösnousemuksen riemu on kaikunut katedraaleista, kirkoista ja rukoushuoneista sukupolvilta toisille. Jokainen meistä on Jumalan luoma mahdollisuus, jokainen meistä on kutsuttu elämään yhdessä rakastavan Luojamme kanssa. 

Ilosanoma on yhä uudelleen herättänyt meidät uuteen aamuun ja antanut uudenlaista toivoa maailman vaikeuksien keskellä. Ylösnousemuksen ilo on yhtä ainutkertainen tänä päivänä kuin silloin kauan sitten Jerusalemissa. Emme missään nimessä muistele menneitä vana koemme miten tyhjän haudan sanoma on tarkoitettu juuri meille, tässä ja nyt. 

Tässä juhlassa siis sekä mennyt että tämä päivä kohtaavat mystisellä tavalla. Samaan aikaan myös maantieteellisten rajoitusten merkitys on kadonnut. On sama, elämmekö idässä vai lännessä, juhlan sanoma on meille kaikille sama. Kristus nousi kuolleista!



Jumala on luonut meille nämä kaikki elämäntäyteiset aikakaudet, tämänkin hetken. Me olemme saaneet armoa armon päälle, rakkauden lahjana tämänkin hetken.

Kirkkomme valoisa juhlakausi on nyt alkanut ja nyt on otollinen aika ilmaista ilomme Jumalan pelastustyöstä. Siksi kiitollisuus on se päällimmäinen asia, joka leimaa suhdettamme Herran Pyhään Pääsiäiseen. Kiitokseen taas liittyy ilo, toivo uudesta, tunne siitä, että meitä rakastetaan. Kiitollisuudella me myös tunnustamme ja vahvistamme uskoamme Luojaamme.

Parhaimmillaan kiitollisuus on yhteisöllistä eikä siinä ole sijaa sanoille sinun ja minun. Kristillinen juhla ei ole poissulkevaa. Tarkoitus on sen sijaan jakaa toisen kanssa: Kaikki mikä on minun, on myös sinun. Meillä on yhteinen taivasten valtakunta, meillä on yhteinen isä, me olemme veljiä ja sisaruksia.


Tuo alussa mainitsemani Auroraperhonen. 

Me olemme joskus niin jämähtäneitä kuviin ja tarinoihin kirkon historiassa ja kuvataiteessa, ettemme havaitse hienovaraisia vihjeitä ympärillämme. Ehkä joskus meidän pitäisi antaa tilaa myös Jumalan yllätyksellisyydelle, kauneudelle ja herkkyydelle ja ottaa vaarin pienistä vinkeistä, joita hän meille antaa. Nuo kauniit Luojan luomat kevään perhoset - ehkä ne ovat ylösnousemuksen ensiairueet, jotka jatkavat juhlan sanoman julistamista myös pääsiäisen juhlakaudesta aina aurinkoisiin kesäpäiviin saakka. 


Siunattua pääsiäisen juhla-aikaa, 

Kristus nousi kuolleista!

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Jumalan väkevän käden alle



Sinä sokea fariseus, puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta. (Matt. 23:26-28)


Olemme Suuren paaston tiellä ja matkaevääksi olemme saaneet tukun neuvoja kuinka paastota. Lihaton ja maidoton ruokavalio, hyväntekeväisyys ja kirkossa käyminen ovat tiedossamme ja jokainen yrittää parhaansa mukaan etsiä jonkinlaisen käytännön toteutuksen näille hyville aikeille.

Paasto kuitenkin on enemmän ja sen on mentävä syvemmällä kuin pelkästään käytöksemme ulkoisiin muotoihin. Muistamme kaksi rukoilijaa temppelissä (Luuk. 18:10-14), jossa fariseus kertoi, mitä kaikkea hyvää hän oli tehnyt ja totta tosiaan: jos me noudattaisimme paastoamme yhtä täsmällisesti, voisimme varmasti olla kovin tyytyväisiä. Tätähän me monesti omalta paastoltamme haemme. Fariseus onnistui ja syystäkin hän kiitti Jumalaa.

Silti - hän ei paastoamisella ja hyvillä teoillaan saavuttanut vanhurskautta.

Publikaani sen sijaan tavoitti pyhyyden, kun hän toistuvasti rintaansa lyöden pyysi Jumalaa armahtamaan itsensä. Publikaani todella näki, että hän on omien valintojensa kautta menettänyt mahdollisuutensa iankaikkiseen elämään eikä koskaan tule saavuttamaan sitä omien aherrustensa kautta. Nyt armoa pyytäessään hän antaa Jumalalle tilaisuuden toimia. - Minä en tästä selviä ellet sinä auta minua.

Tämän hetken jälkeen Jumala toimii, aina ja joka kerta. Ei niin, niin kuin me haluamme vaan siten että me löytäisimme tuon avun kautta pelastuksen.

Sama koskee myös Tuhlaajapojan käännekohtaa: Silloin poika meni itseensä (Luuk. 15:17). Hän ymmärsi niin syvästi, että hän on tehnyt väärin, että hän päätti palata vierailta mailta omaan kotimaahansa. Ilman tietoa siitä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Hänen ainoa toivonsa oli se, että Isä antaisi anteeksi. Vaatii todella suurta nöyryyttä mennä itseensä ja palata kotiin. Samalla tavalla myös Publikaani oli ollut kaukana vierailla mailla ja nyt hän teki kotiinpaluuta sama rukous huulillaan kuin Tuhlaajapojalla.

Paaston kautta me ymmärrämme olevamme vieraassa maassa ja väärällä asialla. Kun me oikeasti tämän ymmärrämme, niin meillä on vain yksi vaihtoehto. Lähteä kiireen vilkkaan kohti kotia ja toivoa, että meille käy kotona hyvin.


***

Kuinka me jaksamme piehtaroida omassa synnillisyydessämme ja keskeneräisyydessämme? Varmasti aika heikosti, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Nykyaikana nöyryydestä puhutaan ani harvoin ja enemmänkin meidän aikanamme puhutaan itsemme ja tekojemme esilletuomisesta sosiaalisessa mediassa.

Tätä elämänasennetta meille opetetaan rukouksen koulussa. Siellä saamme yhä uudelleen opetella tuota publikaanin rukousta ja vedota Herramme armahtavaisuuteen. Kysymys on vakituisesta asenteesta elämää kohtaan. Se on nöyryyttä Jumalan ja lähimmäisten edessä.

Paaston keskeinen kohde on oman itsekkyytemme kohtaaminen. Olemme monesti turhamaisia ja tykkäämme hemmotella itseämme. Oletamme monesti, että maailma pyöri ympärillämme. Me oletamme, että saavutamme rauhan, jonkinlaisen onnellisuuden, kun saamme kaiken mitä haluamme ja saamme teemme mistä tykkäämme.


***

Kirkko kehottaa meitä syvälliseen ja todelliseen mielenmuutokseen, muuttumaan ihmisinä. Lopullisesti.

Fariseus oli meille esimerkillinen siinä, että hän todellakin noudatti paastosääntöjä. Nöyryys ei ole periksi antamista. Emme saa ottaa asennetta, ettei meidän tarvitsisi noudattaa paastoa ellen onnistu siinä sataprosenttisesti. Epäonnistumiset paastossamme voivat oikein ymmärrettynä kasvattaa meissä nöyryyttä ja myötätuntoa lähimmäisiämme kohtaan. Paaston yksi tarkoitus on myös muistuttaa meitä omasta keskeneräisyydestämme.

Publikaani oli oppinut, että nöyryys on nöyrtymistä Jumalan edessä ja sen tunnustamista, että me olemme riippuvaisia Hänestä. Painopiste siirtyi tuon yksinkertaisen rukouksen myötä hänestä itsestään Jumalan laupeuteen.

Nöyryys on oman heikkoutemme hyväksymistä. Tätä elämää me emme pysty elämään yksin vaan me tarvitsemme monessa kohtaa lähimmäistemme apua emmekä ilman Jumalan ohjausta kykene pääsemään päämääräämme.

Kääntymys ja parannuksen teko vaativat ihmisen omaa päätöstä tehdä muutos. Ihminen aloittaa ja Jumala saattaa päätökseen. Paaston päätyttyä on tavoitteena, ettemme luisu takaisin siihen elämän, jonka yläpuolelle me nousimme paaston aikana. Hengellistä elämää kuvataankin kirkon teologiassa mieluummin tikapuiksi kuin yhdeksi askelmaksi.

Nöyryyteen kuuluu myös kiitollisuus, nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. On kuitenkin olemassa oikeanlaista ja vääränlaista kiitollisuutta. Oikeanlainen kiitos ymmärtää kaiken tulevan Jumalalta ja kohdistuu aina Häneen. Kiitollisuus ei ole kehumista eikä itsensä ylentämistä vaan kunnian antamista Jumalalle.

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. (1. Piet. 5:6)

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naisten päivä, tasa-arvon päivä



Tänään vietämme kansainvälistä Naisten päivää. Miten oma kirkkomme suhtautuu naisiin ja naisten asemaan? Toivottavasti hyvin. Onko meillä syytä olla siitä huolissaan tai päivittää ajatteluamme 2010-luvulle? Varmasti.

Naisten tasa-arvo on edennyt aimo harppauksen yhteiskunnassamme ja tällä hetkellä olemme maailman kolmanneksi tai neljänneksi tasa-arvoisin maa. Asia on pitkään huomioitu lainsäädännössä ja tasa-arvovaltuutetun kanslia seuraa tilannetta.

Myös kirkossamme naisten asema on parantunut huomattavasti 1990-luvulta alkaen. Tällä hetkellä monissa kirkkokuntamme keskeisissä toimissa on naisia päättäjinä, johtajina ja työntekijöinä. Seurakunnan luottamuselimissä on tänä päivänä ilahduttavan paljon naisia, paikoitellen jopa enemmistöjä.

En silti usko, että meidän kannattaa jäädä hyrisemään tyytyväisinä. Meillä saattaa edelleen tulla eteen vanhoja käsityksiä miesten ja naisten rooleista. Nämä eivät välttämättä kuulu puheissa, vaan saattavat näkyä asenteissa ja rooleissa. Ennen esimerkiksi sanottiin, että naiset eivät saa mennä alttariin ja tätä kysytään edelleen, kun kirkossa käy vierailijoita. Kyllä, tänä päivänä naiset voivat mennä alttariin, jos heillä on jokin tärkeä tehtävä siellä. Kysymys ei ole siis miehestä tai naisesta vaan siitä onko siellä jotakin erityitä tehtävää hoidettavana.

Tasa-arvon ensimmäisessä vaiheessa me etsimme kohtia, joissa naisten tasa-arvoa voitaisiin parantaa ja siinä varmasti meillä on tehtävää. Mutta seuraava vaihe on jo käynnissä, se että pääsemme yli mies- ja naisrooleista. Meillä ei tänä päivänä ole syytä korostaa onko kiinteistölautakunnan puheenjohtaja mies tai nainen, koska sukupuolella ei ole merkitystä tehtävänhoidon kannalta. Me emme valitse miestä tai naista luottamustehtävään tai työntekijäksi vaan tehtävään sopiva henkilö ja samalla muistaen tasa-arvon vaatimukset. 

Onko meidän sitten tarkoitus hälventää miesten ja naisten rooleja tässä maailmassa? Ei suinkaan. Kirkkomme on tarkoitus myös tukea, antaa mahdollisuuksia ja ennen kaikkea antaa hyväksyntää erilaisille rooleille. Usein nämä roolit liittyvät perheisiin, isiin ja äiteihin. On hyvä, että naiset voivat halutessaan osallistua työelämään, että isät voivat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan, että myös miehet voivat tulla papin kanssa keskustelemaan vaikeista asioista ja tunteistaan. Kirkkomme ei ole kiinnostunut miehistä tai naisista vaan seurakuntalaisistaan.

Tämä sukupuolirooleista yli pääseminen on nimittäin yksi keskeinen osa Kristuksen opetusta. Kristinusko oli nimenomaan se uskonto, joka painotti ihmisten tasa-arvoa ja erityisesti paransi naisten, lapsien ja orjien asemaa. Apostoli Paavali sanoo sen selkeästi ääneen Galatalaiskirjeessään: 

Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. (Gal. 3:27-28)


Hyvää naistenpäivää kaikille!

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Sovinto lähimmäisen kanssa - Sovinto Jumalan kanssa



Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. (Matt. 6:14)


Huomenna sunnuntaina toimitettava ehtoopalvelus päättyy keskinäiseen anteeksipyyntöön ja -antoon. Sen myötä laskeudutaan Suuren paaston viettoon. Tämä ehtoopalvelus on yksi kirkkovuoden kauneimmista palveluksista ja sen myötä aloitamme pitkän taipaleen kohti ylösnousemuksen juhlaa.

Armahtaminen, anteeksianto ja laupeus ovat koko kristinuskon ydinasioita. Me uskomme loputtomaan anteeksiannon ketjuun, rajattomaan kärsivällisyyteen, siihen jalouteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa.

Meidät on kutsuttu tuohon samaan työhön lähimmäistemme kanssa. Arkinen elämämme voi muodostua hyvinkin syvälliseksi ja pienet tekomme vaikuttavat pelastukseemme. Anteeksiantavalle on luvassa paljon tulevassa elämässä. Ja samaan aikaan tässä elämässä: miten paljon helpompaa meidän kaikkien elämä olisi, jos kykenisimme pyytämään ja antamaan anteeksi toisillemme.


Törmäyksiä

Elämässä on kyse niinkään keskinäisten konfliktien välttämisestä vaan siitä, kuinka me kykenemme antamaan ja pyytämään toisiltamme anteeksi. Kuinka me olemme valmiita elämään epätäydellisessä, katoavassa ja ajallisessa maailmassa. Jokaisen on oltava valmiita sietämään toisen ihmisen heikkouksia, jopa kantamaan niitä. Emme ehkä kykene tuntemaan sääliä meitä rikkonutta ihmistä kohtaan mutta anteeksianto ja hänen puolestaan rukoileminen merkitsee paljon niin rukoilijalle kuin rukouksen kohteellekin.

On vahingollista jäädä odottamaan toisen anteeksipyyntöjä. Vaikka minua vastaan olisi rikottu, niin on jalompaa kestää ja se kääntää se nöyryyden haasteeksi kuin vaatia häneltä anteeksipyyntöä. Pyhien elämänkerroissa ei juurikaan kerrota kilvoittelijasta, joka istui keljassaan ja odotti toisen veljen anteeksipyyntöä. Pikemminkin, he kertovat oppineensa nöyryyttä, kun saivat kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. He jopa rukoilivat heitä loukanneen puolesta ja jopa kiittivät häntä. Muistamme ensimmäisen diakonin, Stefanoksen tarinan kuinka hän rukoili kivittäjiensä puolesta.


Teinkö jotain?

Anteeksi voi pyytää monella tapaa, samoin kuin rukoillakin voi monella tapaa. Parhaimmillaan se nousee syvältä sydämestä ja merkitsee kertakaikkista mielen muutosta. Pahimmillaan anteeksipyyntö on sanojen helinää vailla katumusta. Anteeksipyyntö pelkkänä rituaalina on turhaa.

Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa me saatamme tuntea olevamme tässä tilanteessa pyytäessämme toisiltamme vaikkei läheisen kanssa olisi mitään kummempaa edes ollut. Pyydämmekö anteeksi siis turhaan? Emme.

Me saatamme monesti rikkoa toisiamme vastaan - tietämättämme. Meillä usein rukouksissa pyydetäänkin anteeksi tekoja, joita olemme tehneet tietoisesti tai tietämättämme. Voi olla yllättävää mitä kaikkea toinen kertookaan, jos satumme kysymään tätä asiaa häneltä suoraan. Vaikken olekaan omasta mielestäni tehnyt mitään pahaa, yllätys voi olla suuri.

Samaan aikaan ajattelen, että suhteemme lähimmäisiin on sama kuin kilvoittelu ylipäätään. Se muuttuu aikaa myöten yhä hienovaraisemmaksi ja herkemmäksi ja tulemme huomaamaan yhä useammin, miten loukkaavaa käytöksemme saattaa olla, vaikka itse pitäisimme sitä normaalina. Emme tarvitse loukataksemme suuria sanoja tai tekoja vaan pelkät ilmeet saattavat olla loukkaavia toista kohtaan, jopa sisällä oleva asenteemme saattaa näkyä ulospäin tietämättämme.

Anteeksipyytäminen ja -antaminen vahvistavat keskinäistä luottamustamme, se lisää intiimiyttä suhteisiimme. Kun olemme kerran pyytäneet ja saaneet, se on jatkossakin meille helpompaa ja luontevampaa. Tästä syntynyt luottamus antaa meille uskoa siihen, etten menetä kasvojani, jos olen töpännyt ja menen pyytämään anteeksi. Häpeä voi olla suuri, jos anteeksipyyntöni torjutaan.  


Vaikeus kohdata oma heikkoutemme

Anteeksiantaminen merkitsee sitä, me hyväksymme toisen ihmisen keskeneräisyyden. Samalla me myönnämme myös itse olevamme keskeneräisiä. Toisen käytöksestä huomauttelu ja siihen puuttuminen on meille tavallista mutta kovin kaukana kilvoittelusta.

Tämä näkyy joskus myös katumuksella, kun tunnustus eksyykin siihen, että etsimme vikoja toisista ihmisistä. Meillä on paljastavaa ja vaikeaa ottaa vastuu omista teoistamme ja yrittää nähdä miten minullakin oli osuuteni tuossa pahassa mikä tapahtui. Vaikken täysin syyllinen kaikkeen ollutkaan, on suurta löytää itsessään osallisena vaikeissa asioissa. Ehkä me pelkäämme paljon toistemme tuomioita niin paljon, ettemme uskalla olla keskeneräisiä tai erehtyväisiä. Ja silti tiedämme, että niinhän se maailmassa on. Vain Kristus oli synnitön.

Kun me annamme anteeksi, niin silloin mekin voimme saada anteeksi. Tai paremmin sanoen, kun kerran me olemme saaneet anteeksi Jumalalta uudelleen ja uudelleen, niin miksi me emme antaisi anteeksi? Muistamme varmasti kertomuksen armottomasta palvelijasta, joka sai anteeksi suuren velan mutta itse vaati toveriltaan anteeksi melko vähäistä summaa.


Sovinto on prosessi

Pystytkö antamaan anteeksi? Anteeksiantaminen ja pyytäminen on isommissa asioissa aina prosessi ja voi vaatia aikaa. Aina kannattaa asia käydä kunnolla läpi toisen kanssa. Vakavissa asioissa kannattaa miettiä asiaa, jos ei heti ole valmis sovintoon. Me saatamme vaatia lapsia antamaan toisille anteeksi kovinkin helposti mutta tämä vesittää koko anteeksiantoon liittyvän hyvyyden. Anteeksianto ei saa olla rituaali tai automaatio. Anteeksipyyntö ei saa myöskään muodostua pelkäksi käsienpesuksi.

Vaikkemme heti kykenisi armahtamaan niin sydämessämme meidän on tehtävä työtä sen eteen, että annamme anteeksi. Voihan olla, etten ole enää tekemisissä tuon minua vastaan rikkoneen ihmisen kanssa mutta silti kummankaan ei pidä jäädä velkaan toistaan kohtaan.

Koemme varmasti olomme loukatuksi mutta aina on tärkeää muistaa, että saatamme joutua myös itse tuohon vastaavanlaiseen tilanteeseen. Mitä silloin itse toivoisimme? Jokainen meistä tekee vääriä asioita ja jokaiselle anteeksipyyntö ja -anto on ainoa tapa selviytyä tästä maailmasta. Anteeksiantaminen merkitsee mahdollisuuden antamista toiselle, samalla me saamme myös itsellemme mahdollisuuden uuden mahdollisuuteen.

Entä jos emme saa anteeksi, vaikka kuinka pyytäisimme? Meillä kristittyinä on velvollisuus antaa anteeksi. Emme silti voi vaatia sitä muilta. Jokaisella on oma osuutensa sovintoprosessissa: voimme kulkea sillalla vain puoleen väliin ja prosessiin tarvitaan aina vähintään kaksi vapaata ihmistä. Me tarvitsemme etenkin kärsivällisyyttä ja odottaa kunnes toinen on valmis antamaan anteeksi. Samalla meidän on myös varjeltava sydämemme, ettemme katkeroidu tilanteeseen ja muutu kovasydämiseksi.


Karkotetut ja kotiinkutsutut

Sovintosunnuntaina vietämme myös Aadamin ja Eevan paratiisista karkottamisen muistoa. Tämä antaa mielenkiintoisen ulottuvuuden myös anteeksiannon teemaan. Vaikka nämä kaksi rikkoivatkin sitä ainoaa käskyä, jonka Jumala heille antoi, Hän ei kuitenkaan hylännyt heitä karkotuksen myötä. Kaitselmus ja huolenpito seuraavat ihmistä.

Karkotuksesta lähtien Jumala alkoi valmistaa heille ja myös meille pelastusta itse Kristuksessa. Erityisen pelastavaa tuossa kaikessa oli Sana, opetus, joka meille annetaan Raamatussa ja sitten Evankeliumissa. Me olemme saaneet Rakkauden kaksoiskäskyn.

Kaikki on valmista Isämme kotona. Meidän tehtävämme on katumuksen kautta ylläpitää sitä luontaista kauneutta, joka meille luomisessa annettiin: rakkaus lähimmäiseen, laupeus toisiamme kohtaan ja todellakin - taito antaa anteeksi toisillemme. Silloin me todella olemme Jumalan lapsia ja valmiita palaamaan Paratiisiin, kun Kristuksen ylösnousemuksen myötä nämä portit meille taas avataan.

Siunattua paaston aikaa!

lauantai 2. helmikuuta 2019

Lumi



















Lumi. Veden kiteytynyt muoto, joka kehittyy vesihöyryn liikkuessa ilmakehässä eri suuntiin. Yleensä kuusisakaraisia, kauniita, jääkiteen muotoisia tähtiä. Yksikään kuusisakarainen kide ei ole samanmuotoinen kuin toinen. Lumen salaisuus on aikojen alusta herättänyt ihmetystä ja kiehtonut ihmisiä. Pappi Olaus Magnus ensimmäisenä huomasi Uppsalan kaupungissa Ruotsissa vuonna 1555 että  jokaisella lumihiutaleella omanlaisensa kuusisakarainen rakenne, ja kuten sen muodoista näkee….

Tämä talvi on ollut harvinaisen kaunis viikosta toiseen. Ainakin Kaakkois-Suomessa lunta on jo yli puolimetriä ja puiden oksat notkuvat lumikuorman alla. Aamupäivät ovat olleet käsittämättömän kauniita, kun vaalean sinisen taivaan alla aurinko valaisee yhä kauniimmin kultaisella valollaan lumisia puita. Eräänä päivänä ihastelin, kun tuuli puhalsi lumisia puita pakkasilmassa ja lumikasat lensivät tuuleen hienoisena puuterilumena. Tälläkin hetkellä tuuli heittelee kevyesti lunta ilmaan ja kaikkialla on korkeita kinoksia.

Muistan, kun edesmennyt opiskelutoverini Niko Ikonen kertoi, mikä hänelle oli sillä hetkellä kauneinta ortodoksisessa elämässä. Se oli hänelle kirkossa käynti lauantai-iltana kun lunta oli kaikkialla, kirkossa oli lämmin ja valonlähteenä oli vain lampukat ja tuohukset. Raskas työviikko takana ja vihdoin sai rauhoittua rukoukseen, kuunnella kirkkomusiikkia ja nenään kantautuu suitsukkeen tuoksu. Epäilemättä me molemmat ajattelimme Joensuun Nikolaoksen kirkkoa, jossa hoidimme liturgiset harjoitukset.

Jos suomen kielessä ei ole montaakaan sanaa rakastamiselle, niin lumelle sen sijaan on valtava määrä erilaisia ilmauksia. Jokainen meistä ymmärtää helposti seuraavat sanat, vaikkei niitä kovin paljon käyttäisikään: hanki, räntä, nieto, hiutale, polanne, tykkylumi, kuurankukka, huurre, pakkaslumi, härmä, kuura, loska, sohjo, kinos, pyry ja tuisku. Sanat eivät ole synonyymejä keskenään vaan jokainen kuvaa jotakin tiettyä asiaa lumesta. Ymmärrämme helposti jos linja-auton yhteydessä puhumme vaikkapa polanteesta, loskasta, hangesta tai pyrystä. Erilaisia lumeenliittyviä sanoja suomen kielessä ainakin 50. 



Lumi merkitsee suomalaisille samaan aikaan monia asioita. Lasten ilo ensilumesta, valkoinen joulu, lumipesut, lumipallot, lumilinnat ja lumiukot, lumityöt työpäivän jälkeen, ensimmäiset hiihtoladut, lumeen hyppääminen saunan jälkeen, polkujen tekeminen syvään hankeen, jopa nuotion rakentaminen lumihankeen. Lumi ei merkitse meille talven kylmyyttä vaan pikemminkin suojaa talven kylmyyttä vastaan. Lumi eristää ja suojaa meitä pakkaselta.

Jokainen meistä kuulee lumen äänen: muistat narinan, joka kuuluu kun kävelee pakkaslumen päällä? Ja samaan tunnelmaan liittyy usein myös toinen lumeen liittyvä öinen ääni: hiljaisuus.

Lumella on aivan erityinen rooli kauniissa maassamme: se korostaa ennen kaikkea puhdasta luontoamme. Maassamme on lukuisia koskemattomia paikkoja, joissa ei näy ihmisen käden- tai jalanjälkeä. Silti meillä on runsaiden metsäteiden ansiosta helppo päästä kulkemaan koskemattomaan luontoon vaikka hiihtämällä.


Luterilaisella puolella on rakennettu lumikappeleita ja jäästä erilaisia alttareita ym. Mutta emme onneksi ole jääneet toimettomiksi. Muistan hyvin vanhan kuvan Uuden Valamon luostarista, kun veljestö on kokoontunut järven jäälle tehtyyn ristinmuotoiseen avantoon vedenpyhitystä toimittamaan. Tai sitten ristisaatot, jotka tehty hiihtämällä kauniiseen luontoon.

Haminan seurakunnassa oli aikanaan tapa kokoontua myös Teofanian aikaan järven jäälle toimittamaan vedenpyhitystä, eikä siinä sinänsä ihmeellistä, mutta erityisenä etuna oli paikalla ollut lämmitetty sauna ja kunnon kokoinen avanto, jonne seurakuntalaiset menivät uimaan vedenpyhityksen jälkeen.


Raamattu puhuu yllättävän paljon lumesta ja tässä muutama mielenkiintoinen kohta lumesta.

Psalmissa 51 viitataan myös lumen puhtauteen:
Puhdista minut iisopilla niin minä puhdistun, Pese minut niin minä lunta valkeammaksi tulen.

Jesaja puhuu armosta ja syntien anteeksiantamisesta viitaten lumeen:
– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi.
Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. (Jes. 1:18)

Valitusvirsissä verrataan taas lunta puhtauteen:
 Siionin ruhtinaat olivat puhtaampia kuin lumi, valkoisempia kuin maito.
He hohtivat kuin korallihelmet, loistivat kuin safiiri. (Val. 4:7)

Pyhällä haudalla kerrotaan kuinka enkeli ilmestyi mirhantuojanaisille:
Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. 3 Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. (Matt. 28:3)



Lumeen verrattava puhtaus on Jumalaan liittyvä ominaisuus. Jumala on kaikessa synnitön ja koska Hän on luomaton valkeus, Hänessä ei ole varjoa eikä pimeyttä. Ihminen sen sijaan on kaukana lumen puhtaudesta vaikka sitä kovasti kaipaakin. Sen sijaan ihminen voi saada Jumalalta "lumipesun", jossa hänet pestään veren punaisista synneistään tai synnistään lunta valkeammaksi. Se siis tarkoittaa syntien anteeksiantamista.

Teema on mielenkiintoinen synnin käsitteeseen liittyen. Synti on likaa, josta Jumala voi meidät puhdistaa. Se ei siis missään nimessä kuulu meihin itsessämme vaan tuo lika tahraa meidät kun teemme Jumalan tahdon vastaisia tekoja, syntiä. Synti on meidän ulkopuolellamme ja sielumme tulee likaiseksi, kun me lankeamme kiusaukseen.

Suuren paaston aikaan kuulemme katumuskanonissa, ettei minulla ole hääpukua, jossa astua juhlamajaan. Tämä liittyy hyvällä tavalla teemaamme, koska hääpukua me emme voi itse hankkia. Hääpuku annetaan meille ja sama koskee myös sielun puhtautta ja katumuksen sakramenttia: Jumala armossaan voi pestä meidät lunta valkeammiksi verenpunaisista synneistämme.


Pelastuksen kannalta olennaista on se, että ihminen puhdistetaan synneistään, yhä uudelleen ja uudelleen. Me emme tee sitä oman katumuksemme kautta tai paastoamalla vaikka välillä tähänkin ajatukseen törmää, vaan tehdessämme itsemme valmiiksi ottamaan vastaan tuon syntien anteeksiannon, katumuksen kautta. Katumus tai paasto ei siis itsessään takaa meille pelastusta mutta pelastuksemme lähtökohta löytyy katumuksesta.


On aivan ilmeistä monen kohdan perusteella että lumen puhtaus on Taivaallisen Isämme, Jumalan kaikkivaltiaan epiteetti. Danielin kirjassa ja Ilmestyskirjassa kuvataan Isää Jumalaa Ikiaikaiseksi seuraavasti:

Käännyin nähdäkseni, mikä ääni minulle puhui, ja kun käännyin, näin seitsemän kultajalkaista lamppua ja lamppujen keskellä hahmon, joka oli ihmisen kaltainen. Hänellä oli yllään pitkä viitta ja rinnan ympärillä kultainen vyö. Hänen päänsä ja hiuksensa hohtivat valkoisina kuin valkoinen villa, kuin lumi, ja hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit. (Ilm 1:12-14).

Profeetta Daniel:
Kun minä sitä katselin, istuimet asetettiin paikoilleen, ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. (Dan. 7:9)


Raamatun lumiteemalla on myös muutama muu kohta, jossa aiheesta puhutaan. Keskitymme tässä lopussa niistä vain yhteen, sillä toisessa kohtaa puhutaan lumesta vertauskuvana spitaalille ja sananlaskujen kirjan lopussa viisaasta vaimosta, joka ei pelkää lunta, koska hänellä on talvivaatteet.

Jobin kirjan lopussa on ihastuttava kohtaus, jossa Jumala puhuu Jobille:

Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat!

Oletko käynyt paikassa, jossa minä säilytän lunta, oletko nähnyt rakeiden varastot? Olen täyttänyt ne ahdingon aikoja varten, sodan päiviä, taistelun päivää varten. Tunnetko valon kulkutiet? Mistä nousee polttava itätuuli? Kuka on uurtanut väylän rankkasateelle, kuka on avannut tien ukkosen jylinälle? (Job 38:22-25)

Tässä kohden Jumala tekee Jobille selväksi kaikkivaltiutensa ja sen että kaikella Jumalan työllä tässä luomakunnassa on tarkoituksensa. Jumala ei tee virheitä eikä mikään ole vahinkoa tai tarkoituksetonta. Ihmisen on turha neuvoa Jumalaa tai miettiä miten hän hoitaisi Kaikkivaltiaan hommat paremmin.

Ihminen on tilanteessa, jossa hänen tehtävä on nöyrtyä Jumalan valtasuuruuden edessä, ei sen takia että Jumala kaipaisi nöyristelyämme, vaan siksi, että me osaisimme turvautua kaikessa Isämme apuun ja oppisimme luottamaan häneen.


Aloitin tämän tekstin tietosanakirjamärityksellä siitä, mitä lumi on. Huomionarvoista Luojan luomistyössä on minusta tuo yksi pieni löytö Uppsalassa v. 1555. Yksikään kuusisakarainen kide ei ole samanmuotoinen kuin toinen.

Miksi Luoja näin päätti tehdä, en tiedä. Mutta kaikessa kyllä on opetuksensa. Järjetöntä edes miettiä kuinka monta erilaista lumihiutaletta tuolla pihalla on.

Kannattaa kuitenkin muistaa tärkeä asia meidän ihmisten kohdalla. Yhtä lailla, jokainen meistä on yhtä ainutlaatuinen kuin tuhannet miljardit toisistaan poikkeavat lumihiutaleet!


perjantai 18. tammikuuta 2019

Alustus vapaaehtoistyöstä: Uskon ja omaisuuden yhteys


Vaikka Suomen ortodoksisessa kirkossa on monia satoja työntekijöitä, niin suuri osa kirkon konkreettisesta toiminnasta tapahtuu vapaaehtoisten kautta. Jokaisessa kirkossa vähintään yksi isännöitsijä, hänen apunaan toimii seurakuntalaisia, kuorot ovat täynnä vapaaehtoisia ja monet papitkin tekevät työtään muun kuin virkasuhteen perusteella. Meillä on monia järjestöjä ja yhdistyksiä jotka koostuvat pelkästään vapaaehtoisista, mm. tiistaiseurat.

Tänä päivänä papistomme löytää itsensä ainakin kolmesta kategoriasta. On niitä, jotka tekevät työkseen papin työtä vaikkapa seurakunnissa, sitten eläkkeellä oleva papisto, joka tekee jossain määrin vapaaehtoisesti työtä seurakunnan hyväksi. Kolmantena ryhmänä on sivutyönään paimenen työtä tekeviä. 

Seurakunnat ovat kaikkialla maailmassa nimenomaan yhteisöjä, jotka koostuvat vapaaehtoisista. Suomen malli, jossa kirkollisveroin kerätään mm. työntekijöiden palkka, on hyvin harvinainen. Useimmiten kirkon työntekijöille on joko jokin siviilityöammatti tai sitten seurakunnan ”työntekijä” on eläkkeellä.


Varhaisen kirkon aikana vapaaehtoistyö oli vähän hankala ilmaus. Jos vaikka ajattelemme niinkin helppoa kohdetta kuin kirkon apostolit niin sanommeko, että he olivat palkallisia vai vapaaehtoisia? Jeesuksen opetuslapset elivät käytännössä vapaina kuin taivaan linnut ja heidän toimeentulonsa riippui ihmisten suopeudesta. Heidän ylöspitonsa oli kunniatehtävä, josta luvattiin palkinto iankaikkisessa elämässä:

»Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan. Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.» (Matt. 10:40-42)

Myöhemmin kun kirkko alkoi asettumaan 300—400-luvulla ja luomaan hierarkista rakennetta, niin myös vapaaehtoisen työn käsite nousi esille. Kun kirkkoon perustettiin virkoja niin tämä myös mahdollisti vapaaehtoistyön syntymisen. Seurakunnan tai kirkon elämä oli jo tähän aikaan jopa rikkaampaa kuin meidän aikanamme: diakoniatyö ei ollut vain pieniä hyväntekeväisyystekoja vaan ennen nykyistä terveydenhuolto ja koulutusyhteiskuntaa, kirkot hoitivat nämä velvollisuudet. 

Tiedämme että jo 300-luvun lopulla Konstantinopolissa perustettiin kouluja ja sairaaloita inhimillistä hätää helpottamaan. Tämä työmalli jatkui vuosisatoja ja sinänsä mielenkiintoista on lähellämme oleva Kronstadtin kaupunki, jonne paikallinen pyhän Johannes perusti monia hyväntekeväisyyslaitoksia.


Diakoniatyö ja jumalanpalvelukset

Onko diakoniatyö perimmiltään köyhien ja hädänalaisten auttamista? Näin ehkä historian kuluessa on ollut mutta toivoisin että tänä päivänä me pääsisimme tästä ajatuksesta eroon.  
Nykyaikana me puhumme yhteisöllisyydestä ja vieläkin enemmän osallisuudesta. Meillä on seurakunta, joka ei suinkaan tarkoita virastoa, jossa työntekijät ovat seurakunta. Seurakunta on uskovien ihmisten yhteisö, vielä tarkemmin sanottuna eukaristinen yhteisö. Ihmiset kokoontuvat yhteen rukoilemaan, murtamaan leipää ja jakamaan omastaan.

Silloin meillä ei käytännössä ole mitään rikkaita tai köyhiä vaan meille kaikki on yhteistä. Yllättäen alaoleva teksti Apostolien tekojen kirjasta kuvaa ihannettamme vähän paremmin:

Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä. Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja Jumalan armo oli heidän kaikkien osana runsain määrin. Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan.

Kuva on kieltämättä hyvin ihanteellinen ja tuskin onnistuu meidän sukupolvemme aikana. Tärkeintä kuitenkaan ei ole päämäärä vaan suunta, jonne olemme menossa.

Kaksi asiaa tuossa katkelmassa on kuitenkin ilmeistä: yhteisöllisyys ja osallisuus. Samaan aikaan myös jumalanpalvelus ja diakonia. Jos me otamme nämä kaksi paria käyttöömme, niin silloin olemme varmalla pohjalla ja voimme rakentaa helposti ortodoksisen mallin seurakunnan vapaaehtoistyöstä. Pääkohteena on aktiivinen jumalanpalveluselämä ja diakonia, joka tuo tyydytyksen kaikille mukanaoleville. Diakoniatyö ei ole ikään kuin avun lähettämistä johonkin vaan seurakunnan kokoontuminen joka konkretisoi ja ilmaisee itsessään lähimmäisenrakkauden.


Yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. (Matt. 18:20)

Jumalanpalveluksen osalta oleellista on, että me rukoilemme yhdessä. Meillä on pitkä siirtymä siihen, että alamme lukemaan yhdessä seurakuntana aamu- ja iltarukoukset yhdessä mutta ei ajatuksen tarvitse kovin kaukana olla. Vaasassa aikanaan toimitettiin ehtoopalvelus tai hetkipalvelus joka päivä. Haminan seurakunnassa meillä on miltei joka keskiviikkona ehtoopalvelus.

Toinen idea jonka otamme tänä vuonna Haminan seurakunnassa käyttöön, on arkipäivien liturgioiden toimittaminen.

Maallikot voivat toimittaa monia palveluksia myös yhdessä. Jo tällä hetkellä toimitamme Jeesuksen rukous-palveluksen kerran kuukaudessa samaan aikaan Haminassa ja Kouvolassa kokonaan maallikkojen voimin. Otamme myös käyttöön akatistokset maallikkojen toimittamina. Seuraava maallikoiden toimittama akatistos on Haminassa 24.1. ja se toimitetaan autuaan Ksenia Pietarilaisen muistoksi.


Samoin kuin diakoniassa, jumalanpalvelus tarjoaa vielä syvemmin meille kokemuksen osallisuudesta. Emme ole vain yhdessä rukouksen kautta vaan me olemme rukouksen kautta yhteydessä Jumalaan. Silloin on helppo muistaa miten Herramme rukous alkoi: Isä meidän.