maanantai 23. joulukuuta 2019

Joululahjatoiveeni





















Joulun sanoma hämärtyy vuosi vuodelta ja Herramme syntymän juhla näyttää nykyään olevan jotakin taustakohinaa arkisen kiireen keskellä. Mielemme askartelee jouluruokien, lahjojen ja muiden suunnitelmien parissa. Joulun kristillinen sanoma on yhteiskunnassamme vastatuulessa ja olemme tilanteessa, jossa kouluissakaan ei ole soveliasta juhlia tätä Vapahtajamme syntymän juhlaa. Kirkko vaihtui ruokasaliin, otsikoi Yle aiemmin. Joulusta on tullut meille tonttujen juhla. 

Juhlassa varmasti on paljon hyviä piirteitä niin perheen ja suvun yhdessäolon ja levon kannalta mutta varsinaiseen juhlan kanssa sillä ei juurikaan ole tekemistä. Perinteiset joululaulut vielä ylläpitävät juhlan sanomaa Kristuksesta ja ilman niitä juhlan merkitys olisi kadonnut lähes lopullisesti.


Uskon haaste

Sen vuoksi joulupäivän aamupalveluksella ja liturgialla on itselleni valtavan tärkeä merkitys. Se todella paljastaa joulun sanoman niin monella eri ulottuvuudella ja palauttaa mieleen sen, miksi tätä juhlaa vietetään. Vuosi toisensa jälkeen juhlan syvyys alkaa hiljalleen avautumaan kirkkoveisujen ja rukousten kautta. 

Basileios Suuri kuvaa liturgiassaan tätä juhlaa:

Sillä sinä, oi, Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi 
tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat sinua kelvollisesti palvelleet. Sinä olet puhunut meille sinun palvelijaisi, profeettain, suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit. Mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut, joka ollen sinun kirkkautesi säteily ja olemuksesi kuva, ja kantaen kaikki voimansa sanalla ei pitänyt saaliinaan olla sinun, Jumalan ja Isän, kaltainen, vaan ollen itse iankaikkinen Jumala ilmestyi maan päälle, ja asui ihmisten kanssa. Joka tultuaan lihaksi pyhästä Neitseestä tyhjensi itsensä, ja otti orjan muodon, tullen meidän alennustilamme ruumiin kaltaiseksi, tehdäkseen meidät kirkkautensa kuvan kaltaisiksi.

Joulu, kuten pääsiäinenkin, koettelee uskoamme, koska uskon haaste näihin pelastaviin tapahtumiin on todella suuri. Miten sanoinkuvamaaton, käsittämätön, ääretön ja valtasuuruudessaan ylivoimainen Jumalan Sana voi syntyä ihmiseksi meidän synnin vallassa olevaan maailmaan? Ja miten me myöhemmin katsomme kuinka hän Golgatalla vuodattaa verensä meidän syntiemme tähden.

Herramme syntymän juhla on siinä mielessä erityinen juhla, että sen todellinen sanoma on vaarassa jäädä uskomme tavoittamattomiin. Oliko Kristus todellakin se Jumalan Sana, jonka kautta maailmat on luotu ja Pyhän Kolminaisuuden persoona, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua ja joka lähettää Pyhän Hengen. Uskommeko me todella, että näin on tapahtunut parisen tuhatta vuotta sitten?


Rakkaus olemassaolon syynä

Joulun sanoma koettelee koko olemassaolomme mysteeriä ja siksi aihe on kautta vuosisatoja kiehtonut kirkon opettajien mieltä. Miksi tämä kaikki olemassaolomme on olemassa?

Rakkauden tähden.

Kirkkomme pyhät opettavat Pyhästä Kolminaisuudesta ja rakkaudesta mielenkiintoisella tavalla. Isästä ulosvirtaava rakkaus haluaa jakaa jumalallisen rakkautensa ja hakee rakkaudelleen kohdetta. Rakkaus ei voi olla omaa itseään varten vaan etsii jatkuvasti kohdetta, jota rakastaa. Niin Poika syntyy Isästä ennen aikojen alkua ja Pyhä Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Pyhä Kolminaisuus on siten erinomainen kuva rakkaudesta, sillä se ei tee kahden kauppaa, rakasta minua niin minä rakastan sinua. Pyhä Kolminaisuus on kuin kuva perheestä, johon ei sovi kaupankäynti. Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja lapset vanhempiaan ilman ehtoja, ilman hyötyä. Se on pyyteetöntä ja ehdotonta rakkautta.

Tämä rakkaus, jota Jumala osoittaa ihmistä kohtaan on käsittämättömän suurta: Jumala haluaa pelastaa ihmisen synnin orjuudesta ja niin Hän tulee pienimmäksi, heikoimmaksi kuin kukaan toinen ihminen. Kaikkeuden Herra makaa pienenä viattomana lapsena luolassa vailla asuinsijaa, seimessä kapaloituna. Jumala luopuu valtasuuruudestaan ja ottaa heikoimman roolin, jotta mekin saisimme mallin ja tien kohta taivaallista valtakuntaa. 

Kasteen mysteeriossa 3. eksorsismissa todetaan:

Valtias Herra, elävä Jumala, joka loit ihmisen oman kuvasi ja kaltaisuutesi mukaan ja annoit hänelle iankaikkisen elämän oikeuden etkä hyljännyt häntä, hänen syntiin sitten langettuaan, vaan valmistit maailmalle pelastuksen Kristuksesi ihmiseksi tulemisen kautta, ota tämä luotusi taivaalliseen valtakuntaasi vihollisen orjuudesta vapautettuna.


Herramme syntymän ja ylösnousemuksen juhlan samankaltaisuuksia

Joulua on sanottu talvipääsiäiseksi mutta mitä se tarkoittaa? Monesti tuntuu siltä, että se on vain ilmaisu sille, että meillä on pieni juhla keskellä talvea. Mutta luulen, että kyllä se on paljon enemmän, sillä tähän Herramme syntymän juhlaan liittyy paljon erilaisia merkityksiä, jotka viittaavat pääsiäiseen.

Me olemme eksynyt kansa, joka asuu vieraalla maalla kuin tuhlaajapoika. Hengitämme kuolemaa kuoleman varjon maassa ja odotamme Vapahtajamme tuloa. Jumala tuli ihmiseksi johdattaakseen meidän pois hengellisen Egyptin orjuudesta. Kasteen myötä mekin kävelemme Punaisen meren kautta kohti erämaakilvoitusta, kunnes jonain päivänä elämämme päättyy ja pääsemme Luvattuun maahan. Molempiin juhliin liittyy luola, toisessa juhlassa synnytään ja toisessa kuollaan, koko elämä on siinä läpi elettynä. Mirhavoide kuului Itämaan tietäjien lahjoihin ja samalla tapaa myös mirhantuojanaiset menivät haudalle kohtaamaan Herraansa. Enkeleillä on juhlassa keskeinen rooli Jumalan lähettiläinä, kummassakin juhlassa enkelit aloittavat ilosanoman tuomisen sanoilla, älkää pelätkö!

Luolaan syntynyt lapsi ja pimeä yö. Miten tämä voisi muuttaa mitään? Joulun todellinen sanoma syntyy Taivaallisen sotajoukon ilmestyessä ja heidän antaessaan merkityksen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle:

Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. (Luuk. 2:10-12)

Tämä on se todellinen joulu, jota toivoisin meidän kaikkien muistelevan kun vietämme joulua. Jumala todellakin ihmiseksi ja meille tuodaan mahdollisuus kasvaa Jumalan kaltaiseksi. Jumalan rakkaus saattaa ylittää käsityskykymme mutta uskon kautta me voimme käsittää pienen aavistuksen miten suuresta asiasta on kysymys.

Kristus syntyy, kiittäkää!

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Taivaallinen ylistys maan päällä



Vietämme parhaillaan joulupaastoa ja monissa seurakunnissa juuri adventin aikaan järjestetään monia kirkkokonsertteja. Niin meilläkin taas kuoro on harjoitellut uuden ohjelmiston ja tänään saamme nauttia taas heidän työnsä hedelmistä. Kiitoksia jo tässä vaiheessa kanttorillemme ja kuorolle hyvästä ja laadukkaasta ohjelmistosta.

Kirkkomusiikki on oleellinen osa jumalanpalveluksia, kirkkomme kulttuuria ja pyhää opetusta. Kirkkomusiikki ei ole taustamusiikkia tai tunnelman luoja vaan jotakin paljon enemmän. Kuoro osallistuu jumalanpalveluksiin laulamalla ja sen tarkoitus on ylentää mielemme taivaalliseen maailmaan. Sen vuoksi kuoro myös kuvastaa taivaallisia enkeleitä.

Samalla tavalla kuin pyhät ikonit heijastelevat iankaikkista maailmaa niin kirkkomusiikki tuo taivaallisen maailman todellisuuden meidän keskellemme. Niin kuin enkelit toimittavat taivaallista palvelusta Kaikkivaltiaan edessä, niin samalla tavalla myös mekin liitymme heidän joukkoonsa ja osoitamme ylistystämme Jumalalle. Me emme vain kuvaa näitä taivaallisia voimia, vaan me olemme osa tuota ylistystä tässä maailmassa. Enkelit ovat viestintuojia taivaasta, niin samoin myös kirkkokuoro tuo evankeliumin sanoman meidän keskellemme:

Tänä päivänä Neitsyt yliolennollisen synnyttää
ja maa tarjoaa luolan lähestymättömälle.
Enkelit paimenten kanssa ylistystä veisaavat.
Tietäjät tähden mukana vaeltavat,
sillä meidän tähtemme on syntynyt Lapsukainen,
iankaikkinen Jumala.
(Joulukontakki)


Kuoro toimii jumalanpalveluksissa kirkkokansan äänenä ja käy jatkuvaa vuoropuhelua papiston kanssa. Kun me tarkkaan kuuntelemme kirkkoveisujen sanoja niin me ymmärrämme, miksi kirkkomusiikkia sanotaan lauletuksi teologiaksi ja kirkon opetukseksi. Niinpä kunkin juhlan tropari kertoo meille kaiken olennaisen juhlan sisällöstä ja avaa sen hengellisen merkityksen. Tänään konsertti alkaa joulutroparilla:

Sinun syntymästäsi, Kristus, meidän Jumalamme,
koitti maailmalle tiedon valkeus,
sillä siitä tähtien palvelijat tähden kautta oppivat kumartamaan Sinua,
vanhurskauden Aurinkoa,
ja tuntemaan Sinut, Koiton korkeudesta.
Herra, kunnia olkoon Sinulle.



Kuunnellessamme näitä vuosisatoja vanhaa runoutta me emme vain muistele vanhoja vaan elämämme todeksi näitä tapahtumia. Monesti veisuissa juhla tuodaan tähän päivään: Tänä päivänä neitsyt yliolennollisen synnyttää... Emme viittaa vain historiaan: ”Kanssamme OLI Jumala”, vaan että ”Kanssamme ON Jumala”. Tämä siis ilmaisee sen, että näillä pelastavilla tapahtumilla on suuri merkitys myös meidän elämällemme.

Kirkollinen musiikki on meille hengellistä ravintoa ja se on meille hyvin tärkeää etenkin nyt kun valmistaudumme Herramme syntymän juhlaan paastoamalla. Tämä sakraali musiikki heijastelee meidän sielumme tilaa, tuo esille sen toiveita, tuntoja, pelkoja, haaveita ja pyrkimyksiä. Se ravitsee meidän sielumme tilaa ja ohjaa sitä katumuksen lähteille. Samalla se myös lohduttaa ja rohkaisee sieluamme kilvoituksen parissa.


***

Elämme tällä hetkellä Vapahtajamme syntymäjuhlan odotuksessa. Odotamme maailmaan syntyvää Messiasta samalla tavalla kuin vuosisatoja odottanut Israelin kansa. Heille oli annettu lupaus Rauhan ruhtinaasta, joka toisi heille valon pimeyteen, rauhan, joka vihdoin koittaisi tuolle valitulle kansalle. Heillä oli profeetta Jesajan lupaus tulevasta Vapahtajasta:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus.
(Jes. 9:1)

Profeetta Jesajan ennustuksen toteutumista oli odotettu jo lähes 700 vuotta ja nyt se oli toteutumassa. Luulisi, että tämä ennustuksen toteutuminen toisi tuohon maailmaan paljon iloa, toivoa ja hyvää tahtoa. Samoinhan suuri taivaallinen sotajoukko ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha, ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luuk. 2:14)

Mutta pian tämä pyhä perhe joutui lähtemään maanpakoon, kun he joutuivat vainon kohteeksi.

Samalla tässä maailmassa tapahtuu myös paljon pahoja asioita. Kristittyjen tilanne on Lähi-idässä edelleen tukala ja edelleenkin veljiämme ja sisariamme vainotaan ja surmataan heidän uskonsa takia. Tänä päivänä sodat edelleen ajavat ihmisiä maanpakoon ja sadat tuhannet ihmiset menettävät kotinsa ja perheensä. Tällä Suomessa me tiedämme, että Kouvolassa lapsiperheiden köyhyys on jälleen esille ja toisissa perheissä taas eletään vakavien sairauksien ja jopa kuoleman todellisuudessa.

Me todellakin olemme kansa, joka vaeltaa pimeydessä. Mutta ihmistä ei ole vain tuomittu vaeltamaan pimeydessä, vaan meille annetaan lupaus jostakin suuremmasta. Elämme odotuksen tilassa, ja meillä lupauksena evankeliumin todistus jo syntyneestä ihmeestä. Jostakin sellaisesta, joka auttaa meitä pimeyden keskellä tuomalla meille valoa, toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Paimenten tavoin mekin voimme lähteä seuramaan tähteä, joka vie meidän tulevan Vapahtajan seimen luo.


Puhe Haminan ja Kouvolan ortodoksisten kirkkokuorojen konsertissa Kouvolan pyhän Ristin kirkossa 11.12.2019

tiistai 3. joulukuuta 2019

Rakastaen armahtava

























Paras ilmaisu sille sakramentille, jolla käydään tunnustamassa synnit?

Synnintunnustus lienee tutuin nimi, joka viittaa syntien luettelemiseen. Katumuksen sakramentti on jo parempi koska se ilmaisee syvällisen asenteen omaa elämäntilannetta kohtaan. Voisiko paras termi olla sittenkin parannuksen sakramentti? Siihen liittyy syntien tunnustaminen, toki myös niiden katuminen mutta ennen kaikkea metanoia, muutoksen teko omassa elämässä, joka tarkoittaa parannuksen tekoa.


Raamattu on pullollaan kertomuksia parannuksen teosta. Yhä uudelleen ja uudelleen löydämme henkilöitä, jotka tajuavat tehneensä väärin ja sitten kääntyvät Jumalan puoleen tehdäkseen parannuksen. Mutta kuinka monta tarinaa onkaan heistä, jotka väärin tehdessään eivät katuneet ja kuinka heille sitten kävi. Uuden testamentin puolella ei ole montaakaan tällaista henkilöä, Juudas lienee tunnetuin. Ihmisryhmistä tietenkin näkyvin on juutalaiset, lainopettajat, kirjanoppineet, fariseukset. Vanhassa testamentissa taas on useitakin henkilöitä, jotka noudattavat Jumalan tahdon sijaan mieluummin omaa tahtoaan ja tämä vie heidät turmioon. Mielenkiintoista sinänsä, ettemme tunne tai muista heitä: he eivät ole iäti muistettuja, autuuteen kutsuttuja

Armahda minua, Jumala, Sinun suuresta armostasi, pyyhi pois minun syntini Sinun suuresta laupeudestasi. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni…

Me kaikki tunnemme tämän psalmin 51 mutta moniko muista tarinan tuon psalmin takaa? Tarina löytyy Toisesta Samuelin kirjasta, luvusta 12. Tämä psalmi kertoo kuningas Daavidin rikoksesta ja katumuksesta.

Eräänä iltana, kun Daavid oli noussut vuoteeltaan käyskentelemään kuninkaanpalatsin katolla, hän näki sieltä naisen, joka oli peseytymässä. Nainen oli hyvin kaunis. Daavid lähetti tiedustelemaan, kuka nainen oli, ja hänelle kerrottiin: »Hän on Batseba, Eliamin tytär, heettiläisen Urian vaimo.» 

Daavid lähetti sananviejiä noutamaan naista, ja tämä saapui hänen luokseen. Nainen oli juuri puhdistautunut, ja Daavid makasi hänen kanssaan. Sitten nainen palasi kotiinsa.

Daavid rakastui ja saattoi tämän naisen raskaaksi. Batseba oli avioitunut ja niin Daavid päätti hankkiutua eroon tästä miehestä. David kirjoitti: Sijoittakaa Uria eturintamaan keskelle kiivainta taistelua ja vetäytykää sitten itse kauemmas, niin että hänet lyödään hengiltä. Näin kävi.

Profeetta Naatan tuli Daavidin luokse ja esitti vertauksen:

Kuninkaan luo tultuaan Natan sanoi: »Eräässä kaupungissa oli kaksi miestä, rikas ja köyhä. Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.»

Daavid suuttui kovasti tuolle miehelle ja sanoi Natanille: »Niin totta kuin Herra elää, se mies, joka noin teki, on kuoleman oma.

Silloin Natan sanoi Daavidille: Se mies olet sinä.

Aviorikos paljastui ja Daavid tuomitsi huomaamattaan itsensä. Hän katui syvästi tekoaan. Tämä katumuspsalmi on täynnä kauniita jakeita ja monet saatamme kuulla vaikkapa liturgian alkurukouksissa, kanonien liitelauselmissa tai aamurukouksissa.  Monet jakeet tästä ovat jääneet elämään pysyvästi kristilliseen ilmaisuun. Rohkenen sanoa, että psalmeista tämä on tärkein, tunnetuin ja merkityksellisin.

Armahda minua, Jumala, Sinun suuresta armostasi, pyyhi pois minun syntini Sinun suuresta laupeudestasi. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja syntini on aina edessäni.

Sinua ainoata vasta an minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa Sinun silmissäsi, niin että oikea olet puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Katso, minut on synnissä siitetty ja äitini on minut synnissä synnyttänyt. Katso, Sinä rakastit totuutta ja ilmoitit minulle tuntemattoman, salaisen viisautesi.

Puhdista minut isopilla, niin minä puhdistun, pese minut, niin minä lunta valkeammaksi tulen. Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet. Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni, pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista sisässäni totuuden henki. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle taas Sinun pelastuksesi ilo ja voimallisella hengellä vahvista minua. Minä opetan langenneille Sinun tiesi, ja syntiset tykösi palajavat. Päästä minut verenvioista, Jumala, minun pelastukseni Jumala, niin kieleni riemuitsee Sinun vanhurskaudestasi. Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa Sinun kiitostasi.

Sillä et Sinä tahdo uhria, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole Sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja nöyrää sydäntä et Sinä, Jumala, hylkää.

Kuninkaan katumus oli kaunis ja aito ja niin Daavid sai anteeksi rikoksensa:

Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla. Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.

Poika todellakin sai surmansa mutta myöhemmin kun Daavid oli mennyt naimisiin Batseban kanssa heille syntyi poika, jonka tunnemme kuningas Salomona.

Ilman todellista sydämen katumusta meidän tiemme kulkee kohti pimeyttä. Psalmissa Daavid rukoilee: Älä ota minulta pois pyhää Henkeäsi…

Näin kävi Daavidin edeltäjälle kuningas Saulille: Herran henki siirtyi pois Saulista, ja Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa häntä. Saulin palvelijat sanoivat hänelle: »Huomaathan, että Jumalan lähettämä paha henki ahdistaa sinua. Antakoon siis kuninkaamme käskyn, niin palvelijasi hakevat miehen, joka osaa soittaa harppua. Jos paha henki taas yllättää sinut, hän soittaa harppuaan ja sinun tulee hyvä olla.» (1 Sam. 14-16)

***

Minkä lahjan me tuomme kuin kohtaamme seimessä makaavan Vapahtajan. Mikä on mirhaa tai kultaa, mikä on meidän suitsukkeemme?  Meidän lahjamme on todellinen katumus, sielumme puhdistaminen kilvoituksella. Pahojen tekojen hylkääminen, kääntyminen rukouksessa Jumalan puoleen, osoittaa myötätuntoa toisillemme, antaa anteeksi vihamiehillemme. Sielumme kaipaa rauhaa ja kun sitä edes pienen palan saavutamme, se leviää lähipiiriimme. Sielumme kaipaa myös balsamia ja eheytymistä, jota saamme, kun osallistumme yhteisiin jumalanpalveluksiin. 

Jouluun valmistautuminen on siis katumuksen ja parannuksen aikaa. Todellinen katumus on aina käänteentekevän hetki ihmisen elämässä ja vaatii syvällistä mielenmuutosta. Voi olla, että ihminen lankeaa vielä uudelleen katumaansa syntiin mutta silti katumus voi olla syvä ja hyvin todellinen. Miksi Jumala ei antaisi silloin ihmiselle mahdollisuutta parannukseen?

Me lähestymme Jumalaa sanalla armahda ja armo: Armahda minua Jumala sinun suuresta armostasi. Katumuksen osoittaminen on Jumalan valtasuuruuden tunnustamista ja ilmaisu siitä, että kaikki on Jumalan kädessä. Omaa itseämme kuvastamme sillä, että me olemme riippuvaisia Herrastamme samalla kuitenkin luottaen armahtavaan Isäämme. Me luotamme siihen, että Jumala on niin läpeensä hyvä, ettei Hän voi muuta kuin rakastaen armahtaa meitä, kun me pyydämme sitä.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Pietarin kalansaalis: Kuolemasta elämään (radiointi)

Mari Heino: Tangeriinikalat (2019)

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: »Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne.» Tähän Simon vastasi: »Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.» Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. 

Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: »Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.» Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: »Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.» 

He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta. (Luuk. 5:1-11)




PIETARIN KALANSAALIS - Kuolemasta elämään (Luuk. 5:1-11)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Tänään me puhumme nöyryydestä ja kuuliaisuudesta, sillä nykyajan maailmassa nämä arvot eivät ole kovin suuresti kunnioitettuja. Tässä evankeliumissa kerrotaan kuuluisa tarina Pietarin kalansaaliista, jonka opetuslapset saivat hetkeä ennen kuin heistä tuli Jeesuksen opetuslapsia.  Tämän seurauksena he lähtivät seuraamaan Opettajaansa jättäen kaiken muun taakseen.

Silti kautta historian ne ovat tuoneet keskellemme niin paljon sielun kauneutta, pyyteetöntä hyvyyttä ja rauhaa. Tämä lukemamme evankeliumi kertoo ennen kaikkea suuresta muutoksesta, joka tapahtuu Pietarissa, koska juuri hänessä nöyryys ja kuuliaisuus saivat loistavan ilmenemismuodon.

Jeesus oli opettamassa kansaa järven rannalla kun, hän havaitsi kaksi kalastusseuruetta. Pietarin ja muiden opetuslasten arkinen touhuaminen herätti hänen mielenkiintonsa ja niin hän kutsui heitä kauempaa. Tuo Jeesuksen kutsu on autenttisuudessaan kovin arkipäiväinen, vaikka kalastajien osalta koko elämänsä muuttui lopullisesti. Kuten evankeliumin lopussa sanotaan, he jättivät kaiken taakseen ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Aivan sattumanvarainen tapahtuma tämä ei ollut vaan jokin suurempi kaipuu oli ilmassa jo valmiina ja ehkä SIKSI he tulivat valituiksi. Oliko se samaa kuin Sakkeuksessa, joka suurta kiinnostusta osoittaen kiipesi puuhun katsomaan, kuka Jeesus oli? Samaa heissä varmasti oli kuin Aabrahamissa, joka Jumalan lupausta seuraten jätti kaiken taakseen ja lähti perheineen etsimään luvattua maata. Ehkä samaa kuin Mooseksessa, joka epäröi paljon Jumalan kutsua ennen kuin vakuuttui hänen elävyydestään palavan pensaan äärellä.

Elämä oli varmasti antanut näille kalastajille jo kyllästymiseen asti öitä verkkojen laskua varten. Joka aamuiset verkojen selvittelyt, meluisat kaupungin torit ja kujat. Ja samaan aikaan ilo lapsista, naapureista, sukulaisista. Se oli todellista elämää mutta oliko se riittävästi? Heidän sydämissään oli kaipausta jotain suurempaa kohtaan, kaipuu hengellisyyteen tai jopa elämän tarkoituksen löytämistä.

Nyt arkisen aherruksen keskellä he kuulevat muukalaisen kummallisen käskyn: Soutakaa veneenne syvään veteen ja laskekaa sinne verkkonne. Tämä kohta on sinänsä merkillinen, ettei sillä ole itse asiassa juurikaan tekemistä varsinaisen kalastuksen kanssa. Ulkoisesti evankeliumi kyllä puhuu kalastamisesta mutta olennaista on se, mitä näiden henkilöiden sisimmässä tapahtuu.

Jeesus käskee Pietaria tekemään jotakin niin yllättävää, ettei Pietari meinaa edes suostua moiseen. Hän on ammatiltaan kalastaja ja varmasti osaa kyllä harjoittaa toimeaan ilman puuseppien opastusta. Tässä kohdassa Pietari olisi yksinkertaisesti voinut vedota ammattiylpeyteensä ja jatkaa verkkojensa selvittelyä.

Tuskinpa oikeastaan Jeesuksellakaan oli tarkoituksena jakaa viisauttaan kalastusvinkkeinä vaan testata, miten Pietari ja muut suhtautuvat häneen ja hänen käskyihinsä. Jumala etsii meissä nöyryyttä, hän kaipaa sielustamme kuuliaisuutta.

Mutta Pietari ei sivuuttanut Jeesuksen kehotusta. Samalla kun hän kertoo edellisen yön uurastuksesta, hän huomaa, että jotakin poikkeuksellista on nyt tekeillä. Pietarilla oli herkkyyttä havaita jotakin suurempaa ja merkityksellisempää. Ja niin hän sanoo Jeesukselle hyvin käänteentekevän lauseen: Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket. Kun sinä niin käsket.

Tämä nöyrä asenne on tuttu meille eräästä toisestakin suuresta evankeliumin hahmosta. Muistatteko kun ylienkeli Gabriel ilmestyi Marialle ja kertoi Vapahtajan syntymästä ja Maria vastasi: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. Kaanaan häissä sama toistuu: Mitä hän teille sanookin, tehkää se.


Lauseen ydin ei ole verkkojen laskemisessa vaan Jeesuksen käskyn noudattamisessa. Vaikka ulkoisesti käsky voi kuulostaa tyhjänpäiväiseltä niin olennaista on se, että Pietari toimii kuin sotilas: hän tekee mitä käsketään. Kun käsky annetaan, niin silloin ei neuvotella eikä keksitä syitä vaan silloin tehdään. Sillä todellinen opetuslapseus on sitä, että me nöyrrymme Jumalan edessä. Vaikka KUINKA hyvin me kyllä itse tietäisimme miten asiat pitäisi tehdä, niin usko on kuuliaisuutta Jumalan edessä. Eikä tämä todellakaan ole helppoa kuten Pietarikin vastauksensa aloitti.

Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket.

Pietarin myönteinen vastaus tarkoitti syvimmillään, että hän kulkee jatkossa kuolemasta elämään - ei enää elämästä kuolemaan.  Ilman tätä Pietarin vastausta suuri kertomus jäisi syntymättä eikä Jumalan pelastustyö olisi voinut edes toteutua. Läpi Raamatun me näemme punaisen langan, jossa Jumala lähestyy ihmistä, antaa hänelle mahdollisuuden mutta varsinainen pelastus on siinä, miten ihminen käyttää tuon mahdollisuuden. Jumala tarjoaa mutta ei pakota. 

Ulkoisena merkkinä Pietari sai valtavan kalansaalin ja se riitti vakuuttamaan opetuslapset Jeesuksen poikkeuksellisuudesta. Kaloja oli niin paljon, että verkot meinasivat revetä ja he saivat vaivoin saaliin rannalle.

On jännittävää huomata, miten tässä evankeliumissa näkyvin osa on kalan saaliilla. Kalahan oli perinteisesti kristityille vertauskuva Kristuksesta ja samalla myös elämän symboli. He eivät siis saneet vain kaloja vaan suunnattoman kalansaaliin, jonka symbolista merkitystä itse kukin meistä voi miettiä. Mieleen tulee väistämättä psalmin sanat: Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat. Sinä suot hänelle onnen ja siunauksen, panet hänen päähänsä kultaisen kruunun. Hän anoi sinulta elämää, sen sinä hänelle annoit: iän pitkän, ainaisen, iankaikkisen. (Ps. 21)


Pietari ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden…

Kun ihminen näkee Jumalan luomattoman kirkkauden ja suunnattoman lahjan, jonka Jumala on hänelle antava, saattaa reaktio olla sama kuin näillä opetuslapsilla. Heissä syntyy sisäinen tarve kiitokseen mutta samaan aikaan herää myös ääretön nöyryys Jumalan pyhyyden edessä.

He pelästyvät omaa vajavaisuuttaan, nähdessään itsensä sellaisina kuin todellisuudessa ovat. En minä olekaan niin hyvä kuin olin tähän asti kuvitellut. Siinä ainoa mahdollinen parahdus on Pietarin tavoin: Herra armahda minua!

Niin Pietari löysi itsensä, näki itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa oli. Tuona hetkenä hän todellakin havaitsee: Minä olen syntinen mies! Tämä on kaiken opetuslapsena olemisen ainoa lähtökohta. Ei, niin kuin publikaani temppelissä, joka omahyväisesti kehui omia saavutuksiaan ja halveksi lähimmäistään. Pietarista tuli nöyrä: en ole arvollinen lähestymään sinua Herrani koska olen syntinen mies. Nyt sen huomaan.

Jatkoa seuraa tämän synnintunnustuksen jälkeen. Pietari ei paennut pyhyyden kirkkaasta säteilystä takaisin pimeyteen turvaan vaan hän jäi Jeesuksen luokse ja lähti seuraamaan häntä. Se vaati paljon nöyryyttä, kun tietää olevansa epätäydellinen, vajaa ja heikko. Pietari ei puolustellut, selitellyt, peitellyt vaan seisoi alastomana sieluna Jumalan edessä ja oli valmis parannuksen tekoon.

Mutta näinhän Jeesuksen työ tässä maailmassa eteni. Hän tuli parantamaan sairaita, auttamaan köyhiä, pelastamaan syntisiä, armahtamaan väärintehneitä.

Keitä hän ei auttanut ja ketkä poistuivat tyhjin käsin? Ne, jotka omasta mielestään olivat jo saavuttaneet kaiken tarvittavan, jolla ei ollut Jumalan kaipuuta ne, jotka kuvittelivat olevansa vanhurskaita. Meidän lähtökohtamme Kristuksen seuraamiselle ei siis ole siinä, että me olisimme jotenkin hyviä ja sopivia jumalanpalvelijoita vaan siinä, että tarvitsemme ja kaipaamme hänen apuaan.


Mutta kuinka tämä evankeliumi heijastelee omaa aikaamme?

Opetuslasten tavoin mekin näemme, kuinka päivät ja viikot kuluvat ja elämä menee vääjäämättä kohti kuolemaa. Mutta tässä kohdassa meille voi tapahtua sama kuin opetuslapsille: heidän elämänsä kääntyy ikään kuin kuolemasta elämään. Todelliseen elämään.

Mekin etsimme palavasti itseämme. Me kaipaamme hengellistä kokemusta, kaipaamme Jumalan läsnäoloa, pyhyyden kokemusta. Toivomme jumalallista väliintuloa, Pelastajaa, joka tulee keskeyttämään meidän joskus niin tarkoituksettoman elämän. Tämä ihmisen kaipuu kohti pyhyyttä on ikuinen ja syvällä meissä kaikissa.

Hyvä uutinen on se, ettei meidän tarvitse etsiä Jumalaa, Hän etsii meitä. Hän kolkuttaa ja odottaa meidän avaavan oven, aivan kuin tässäkin evankeliumissa. Hän lähestyy meitä elämän arkisissa tapahtumissa. Pitää vain pysähtyä hetkeksi ja kuunnella. Hän ei huuda tai häiritse, hän ei vaadi, ei houkuttele. Hänet me voimme kohdata vain hiljaisuudessa. Hänet me kohtaamme vain rukouksessa. Mutta ennen kaikkea - pyhässä ehtoollisessa.

Kuten näimme: Jeesuksen seuraaminen on luopumista. Kun me luovumme omastamme, niin me olemme oikealla tiellä. Kun me päästämme irti, me voimme saada jotakin. Silloin me olemme Pietarin tavoin valmiita ottamaan ristimme ja seuraamaan Herraamme. Ja tuo tie merkitsee suunnan vaihtoa. Ei enää elämää, joka vie kohti kuolemaa. Vaan katumuksen kautta - pois kuoleman varjosta - kohti ikuista elämää. 

Aamen.