maanantai 8. toukokuuta 2017

Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen
















Miksi puhun aina me-muodossa ja korostan yhteisön merkitystä ja kaikkea sellaista mikä tekee meistä yhteisön?  Siksi että ortodoksisuus on ajattelultaan hyvin yhteisöllinen, vaikka se ei aina meidän käytöksessämme näkyisi.

Tänään (8.5.2017) Iltasanomissa puhuttiin hautajaisista, joissa ei ollut lainkaan saattoväkeä. Hautajaisiin kutsuttiin koululaisia, jotta hautajaiset eivät olisi "hiljaiset hautajaiset". Joensuulainen pastori kertoi, ettei vainajalla ollut sukulaisia tai ystäviä jotka olisivat tulleet saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Tämä surullista mutta olen itse tällaisiin tapauksiin jonkun kerran törmännyt. Ellei vainajalla ole lapsia tai sisaruksia näin voi helposti käydä.

Lehtijutun huoli syntyi siitä, ettei vainajalla ollut ystäviä tai sukulaisia. Samalla aloin miettiä, että onhan hänellä ystäviä ja sukulaisia vaikka kuinka paljon, jos hän oli kirkossa kävijä.

Jeesuksen vielä puhuessa väkijoukolle hänen äitinsä ja veljensä olivat tulleet paikalle. He seisoivat ulkona ja tahtoivat puhua hänen kanssaan. Joku tuli sanomaan Jeesukselle: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi." Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: "Katso, tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."(Matt. 12:46-50)

Me olemme lyhyessä ajassa tulleet siihen pisteeseen, että monet kirkon toimitukset ovat muuttuneet yksityistilaisuuksiksi. Tämä ei kuitenkaan ole kirkkomme ajattelun mukaista, sillä jokainen seurakunta on yhteisö. Olisi kovin luonnollista, että ihmisen elämään liittyvät tapahtumat ja toimitukset tapahtuisivat yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja läsnä ollessa.

Ja kyse ei ole vain siitä, että esim. vainaja jäisi yksin. Yhtä oleellista on myös se, että nuo pyhät toimitukset muistuttavat myös meitä elämän tärkeistä hetkistä. Me voimme kulkea toistemme rinnalla ja tukea toisiamme niin ilossa kuin surussakin. Kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen ovat luonnollinen osa meidän elämäämme ja nuo toimitukset pitävät meidät kiinni tässä elämässä. Ne tekevät meidän elämästämme elämän.

Tätä asiaa vastaan on myös hyvin tietoisesti taisteltu. Nykyisin meillä on kasteliturgioita, jolloin moni kirkon vakikävijä on paikalla. Mutta yhtä lailla liturgian osana voidaan myös toimittaa avioliittoon vihkiminen tai hautaan siunaaminen. 

Nämä yhteiset toimitukset eivät kuitenkaan ole mikään uusi keksintö vaan kyse on paluu alkuperäiseen varhaiskirkon tapaan.  Tämä on päämäärä, johon meidän on pyrittävä.

Osaltaan ongelma on siinä, ettemme voi ilmoittaa lehdessä kuka on kuollut ja kenen lapsi kastetaan seuraavaksi. Kuulutukset ennen häitä on edelleen olemassa mutta harvemmin näitä sanomalehdissä julkaistaan. 

Tässä kuitenkin voidaan usein tehdä poikkeus, jos kyseessä on henkilö, joka kiinteästi on ollut mukana seurakunnan toiminnassa. Luonteva tapa tähän ilmoitukseen on kirjoittaa muistokirjoitus vainajasta, jonka lopussa mainitaan siunaustilaisuuden aika ja paikka.

Hautajaiset eivät ole yksityistilaisuus eikä omaisilla ole yksinoikeutta vainajaan. Vainaja on saattanut olla hyvin tärkeä osa seurakuntamme elämää ja olisi outoa, että joku kieltäisi ihmisiä osallistumista siunaustilaisuuteen. Muistotilaisuuden voi jokainen tietenkin järjestää omiensa parissa mutta kirkossa toimitettava siunaustilaisuus on kaikille yhteinen tapahtuma.


Ortodoksinen pelastuskäsitys lähtee siitä, että me pelastumme toistemme kautta. Kukaan ei pelastu yksin vaan yhteisö on se, joka pelastuu, jos on pelastuakseen. Meille on myös hyvin tuttu opetus siitä mistä me voimme löytää Kristuksen: me löydämme Hänet toisesta ihmisestä.

Asioiden ei tarvitse olla jatkossa siten kuin ne tällä hetkellä ovat. Yksinäisyyden torjunta on tänä päivänä hyvin tärkeää koska se on yhä ylestyvät ongelma, etenkin vanhojen ihmisten kohdalla. Se on arkipäivän diakoniaa joka ei maksa mitään mutta tuottaa paljon iloa ja turvallisuutta kanssaihmisillemme. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti