Sinä sokea fariseus, puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta. (Matt. 23:26-28)
Olemme Suuren paaston tiellä ja matkaevääksi olemme saaneet tukun neuvoja kuinka paastota. Lihaton ja maidoton ruokavalio, hyväntekeväisyys ja kirkossa käyminen ovat tiedossamme ja jokainen yrittää parhaansa mukaan etsiä jonkinlaisen käytännön toteutuksen näille hyville aikeille.
Paasto kuitenkin on enemmän ja sen on mentävä syvemmällä kuin pelkästään käytöksemme ulkoisiin muotoihin. Muistamme kaksi rukoilijaa temppelissä (Luuk. 18:10-14), jossa fariseus kertoi, mitä kaikkea hyvää hän oli tehnyt ja totta tosiaan: jos me noudattaisimme paastoamme yhtä täsmällisesti, voisimme varmasti olla kovin tyytyväisiä. Tätähän me monesti omalta paastoltamme haemme. Fariseus onnistui ja syystäkin hän kiitti Jumalaa.
Silti - hän ei paastoamisella ja hyvillä teoillaan saavuttanut vanhurskautta.
Publikaani sen sijaan tavoitti pyhyyden, kun hän toistuvasti rintaansa lyöden pyysi Jumalaa armahtamaan itsensä. Publikaani todella näki, että hän on omien valintojensa kautta menettänyt mahdollisuutensa iankaikkiseen elämään eikä koskaan tule saavuttamaan sitä omien aherrustensa kautta. Nyt armoa pyytäessään hän antaa Jumalalle tilaisuuden toimia. - Minä en tästä selviä ellet sinä auta minua.
Tämän hetken jälkeen Jumala toimii, aina ja joka kerta. Ei niin, niin kuin me haluamme vaan siten että me löytäisimme tuon avun kautta pelastuksen.
Sama koskee myös Tuhlaajapojan käännekohtaa: Silloin poika meni itseensä (Luuk. 15:17). Hän ymmärsi niin syvästi, että hän on tehnyt väärin, että hän päätti palata vierailta mailta omaan kotimaahansa. Ilman tietoa siitä mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Hänen ainoa toivonsa oli se, että Isä antaisi anteeksi. Vaatii todella suurta nöyryyttä mennä itseensä ja palata kotiin. Samalla tavalla myös Publikaani oli ollut kaukana vierailla mailla ja nyt hän teki kotiinpaluuta sama rukous huulillaan kuin Tuhlaajapojalla.
Paaston kautta me ymmärrämme olevamme vieraassa maassa ja väärällä asialla. Kun me oikeasti tämän ymmärrämme, niin meillä on vain yksi vaihtoehto. Lähteä kiireen vilkkaan kohti kotia ja toivoa, että meille käy kotona hyvin.
***
Kuinka me jaksamme piehtaroida omassa synnillisyydessämme ja keskeneräisyydessämme? Varmasti aika heikosti, koska emme ole tottuneet sellaiseen. Nykyaikana nöyryydestä puhutaan ani harvoin ja enemmänkin meidän aikanamme puhutaan itsemme ja tekojemme esilletuomisesta sosiaalisessa mediassa.
Tätä elämänasennetta meille opetetaan rukouksen koulussa. Siellä saamme yhä uudelleen opetella tuota publikaanin rukousta ja vedota Herramme armahtavaisuuteen. Kysymys on vakituisesta asenteesta elämää kohtaan. Se on nöyryyttä Jumalan ja lähimmäisten edessä.
Paaston keskeinen kohde on oman itsekkyytemme kohtaaminen. Olemme monesti turhamaisia ja tykkäämme hemmotella itseämme. Oletamme monesti, että maailma pyöri ympärillämme. Me oletamme, että saavutamme rauhan, jonkinlaisen onnellisuuden, kun saamme kaiken mitä haluamme ja saamme teemme mistä tykkäämme.
***
Kirkko kehottaa meitä syvälliseen ja todelliseen mielenmuutokseen, muuttumaan ihmisinä. Lopullisesti.
Fariseus oli meille esimerkillinen siinä, että hän todellakin noudatti paastosääntöjä. Nöyryys ei ole periksi antamista. Emme saa ottaa asennetta, ettei meidän tarvitsisi noudattaa paastoa ellen onnistu siinä sataprosenttisesti. Epäonnistumiset paastossamme voivat oikein ymmärrettynä kasvattaa meissä nöyryyttä ja myötätuntoa lähimmäisiämme kohtaan. Paaston yksi tarkoitus on myös muistuttaa meitä omasta keskeneräisyydestämme.
Publikaani oli oppinut, että nöyryys on nöyrtymistä Jumalan edessä ja sen tunnustamista, että me olemme riippuvaisia Hänestä. Painopiste siirtyi tuon yksinkertaisen rukouksen myötä hänestä itsestään Jumalan laupeuteen.
Nöyryys on oman heikkoutemme hyväksymistä. Tätä elämää me emme pysty elämään yksin vaan me tarvitsemme monessa kohtaa lähimmäistemme apua emmekä ilman Jumalan ohjausta kykene pääsemään päämääräämme.
Kääntymys ja parannuksen teko vaativat ihmisen omaa päätöstä tehdä muutos. Ihminen aloittaa ja Jumala saattaa päätökseen. Paaston päätyttyä on tavoitteena, ettemme luisu takaisin siihen elämän, jonka yläpuolelle me nousimme paaston aikana. Hengellistä elämää kuvataankin kirkon teologiassa mieluummin tikapuiksi kuin yhdeksi askelmaksi.
Nöyryyteen kuuluu myös kiitollisuus, nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. On kuitenkin olemassa oikeanlaista ja vääränlaista kiitollisuutta. Oikeanlainen kiitos ymmärtää kaiken tulevan Jumalalta ja kohdistuu aina Häneen. Kiitollisuus ei ole kehumista eikä itsensä ylentämistä vaan kunnian antamista Jumalalle.
Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. (1. Piet. 5:6)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti