Jeesuksen rukouksen osa 5, armahtaminen

Jeesuksen rukous keskittyy kahteen pääasiaan. Jumalan tunnustamiseen Herraksemme ja armon pyytämiseen meille, jotka olemme syntiä tehneet. Koko sen taika on sen lyhyydessä, toistossa ja keskittymisessä. Sanat on helppo oppia ulkoa ja muistaa ilman vaivaa ja pian ne alkavat elää ja tehdä työtä sydämessämme.

Jeesuksen rukous on armahdusrukous. Siinä vedotaan Kaikkivaltiaaseen, jotta hän antaisi anteeksiannon häntä vastaan rikkoneelle. Armo on hyvin kristillinen käsite ja jotta sen ymmärtää kokonaisuudessaan on hyvä tietää myös jotakin rikoksesta, oikeudenmukaisuudesta ja tuomitsemisesta. Synti ja rikos ovat eri asia mutta syntiä usein kuvataan rikoksiin liittyvillä ilmaisuilla. Yksi tutuimmista sanoistamme onkin armahtaminen.

Meidän on mahdotonta löytää armoa, ellemme me osaa katua. Tämä kyky kehittyy vuosien kuluessa vaikka osa on ilmeisesti saanutkin sen lahjan että kykenee näkemään itsensä sellaisena kuin on. Joku meistä on saanut suureksi lahjaksi katumuksen kyyneleet. Ellei meillä ole minkäänlaista hengellistä elämää, mielemme helposti täyttyy maailmallisista nautinnoista ja huolista. Suruttomuus, välinpitämättömyys ja huolettomuus vaivuttavat meidät helposti uneen ja hengellinen herääminen on välttämätöntä sielun pelastumisen vuoksi.


Armahtaminen ja oikeusjärjestelmämme

On monesti pohdittu mitä synti on, mitä se tarkoittaa ja mihin se pohjaa mutta yllättävän vähän me pohdimme sitä, mitä armahtaminen tarkoittaa ja mitä käsitteitä ja asenteita sen taustalla on. Armahtaminen on anteeksiantamista, toisen pahojen tekojen unohtamista, toisen poisauttamista pahan orjuudesta, vapauttamista veloista.

Historiasta tunnemme monia erilaisia tapoja reagoida koettuun vääryyteen ja näistä ajatuksista kasvaa myös meidänkin oikeuskäytäntömme. Tähän mennessä julmin tapa reagoida kärsittyyn vääryyteen on idea moninkertaisesta kostosta: emme kosta vain kärsimäämme pahaa vaan annamme monin kerroin takaisin. Sen vuoksi Hammurabin laki oli melkoinen uudistus aikoinaan, ei kosteta enempää kuin silmä silmästä. Tähän samaan ryhmään kuuluu myös lapsille kostaminen aina sukupolvelta toiselle eli lapset maksoivat vanhempiensa töppäilyistä. Kun Jeesusta ristiinnaulittiin juutalaiset huusivat: Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle (Matt. 27:25)

Nykyinen oikeuskäytäntömme rangaistusteoria perustuu pitkälle siihen, että koemme oikeudenmukaiseksi sen, että väärin tehnyttä rangaistaan, sen verran että hän saa sovinnon muun yhteisön kanssa. Rangaistuksen tarkoitus on siis tasoittaa tilit ja usein ennen vanhaan se tarkoitti kärsimyksen tuottamista tai kuoleman tuomiota rikokseen syyllistyneelle.

Tämä retributiivinen rangaistusteoria sai rinnalleen myöhemmin rehabilitatiivisen oikeuskäsityksen, jonka mukaan rangaistuksen tehtävä on korjata tai parantaa ihminen. Rikos käsiteltiin sairaudeksi ja kun tämä sairaus parannetaan niin myös rikokset vähenevät. Nykyisessä oikeusteoriassamme on osia tästä filosofiasta.

Kolmas ja inhimillisin tapa on restoratiivinen oikeuskäsittely, joka pohjautuu avoimeen dialogiin, vastuunottoa, sovinnon tekemisen ja toisen ihmisen kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen. Monet totuuskomissiot pohjaavat tähän oikeuskäsittelyyn. Kahden tai useamman ihmisen välinen konflikti johtaa sovinnon tekemiseen ja vahinkojen korvaamiseen. Anteeksiannolla on ratkaiseva osa tässä prosessissa.


Armahtaminen, outo lapsi

Nämä oikeusteoriat sopivat melko huonosti meidän kilvoitukseemme mutta niiden kautta me voimme vähän ymmärtää mitä me pyydämme ja mitä me saamme anteeksi. Keskeistä tässä Jumala tuomioiden vanhurskaudessa oli se että hänen tuomionsa olivat oikeat. Ihmiset saattoivat luottaa siihen että vaikka paikallinen kuningas tuomitsi miten sattuu, niin Jumalan tuomiot ovat aina oikeat ja todet. Samaan aikaan Jumalan kansa saattoi jättää asiat Jumalan tuomittavaksi vaikka tekijä ei olisi koskaan kiinni jäänytkään. Luottamus siihen että viimeisenä päivänä kaikkia saavat ansionsa mukaan, toi lohtua monelle vääryyttä kokeneelle. Ja niin se on tänäkin päivänä.

Tämä oli hyvin totta etenkin Vanhan testamentin puolella mutta Jeesus toi armon kaikkein keskeisimmäksi osaksi koko elämää. Oikeudenmukaisuus vaihtui rakkauteen ja kosto laupeuteen. Jeesuksen Vuorisaarnassa opettama väkivallattomuus sopi huonosti roomalaiseen oikeuskäytäntöön.

Tänä päivänä armahtaminen on sinänsä harvinainen mutta olemassa oleva periaate oikeusjärjestelmässä. Suomalaisessa oikeuskäytännössä on toki lievennyksiä, joita voidaan käyttää teon vähäisyyden takia, jos syyllisyys on epävarmaa tai tuomio olisi kohtuuton.

Epäilty rikos voidaan jättää tutkimatta, syyte jättää nostamatta, oikeuskäsittelyn aikana syytetty voidaan todeta syylliseksi mutta jättää tuomitsematta, tai hänet voidaan tuomita mutta jättää rankaisematta tai hänen tuomio voidaan määrätä lievennettynä. Teosta tuomittu voi anoa myöhemmin armahdusta tuomiostaan. Vaihtoehtoja on monia.

Armahdus kelpaa huonosti maalliseen oikeuskäytäntöön, koska ihmiset ovat itsekkäitä ja saattavat käyttää hyväkseen syntyvää tilannetta. Siksi armahdus on aina lahja. Sitä ei voi vaatia, sen voivani saada jos sitä pyytää. Suomessa rikoksista tuomittuja armahdetaan erittäin harvoin, sen sijaan tuomiota harvoin määrätään maksimimäärinä tai niitä kärsitään täysimääräisinä.


Taivaallinen tapa mitata armoa

Jeesuksen vertauksessa armottomasta palvelijasta, palvelija sai kuninkaalta lahjaksi velkansa anteeksi. Hän oli hyvin paljon velkaa, edes tämän päivän asuntovelallinen ei saisi lainaksi moisia määriä rahaa. Evankeliumissa sanotaan, että hän oli velkaa 10 000 talenttia. Yhdellä talentilla sai 6 000 denaaria ja denaari oli työläisen päiväpalkka. Aiemmin Homeroksen aikaan (n. 700-l eKr) talentilla sai ostettua härän. Kukaan muu kuin kuningas ei voinut omistaa tällaisia varoja, saati antaa niitä anteeksi. 60 miljoonaa denaaria on paljon rahaa ja työvuosia sen maksamiseen menisi 160 tuhatta.

Jostakin syystä tämä palvelija sai armahduksen velkojilleen mutta mistään ei käy ilmi miten iloinen hän oli saamastaan lahjasta. Mutta ehkä hän oli varautunut velkojensa anteeksisaamiseen ja aavistanut tämän mahdollisuuden. Niin ehkä kävi, koska hän päätti kerätä loputkin rahat haltuunsa ja lähti velkomaan työkaveria denaarien toivossa. Ahneus ja ansainta hiipivät hänen mieleensä ja ennen kuin hän huomaisikaan, joku oli kannellut isännälle.

Tämä on meille vakava varoitus. Syntivelkamme on yhtä suuri kuin tämän palvelijan mutta nuo velat annetaan anteeksi, jos sitä sydämestämme pyydämme ja ymmärrämme asian vakavuuden. Sen sijaan, jos vaadimme veljemme ja sisaremme tilille kurkusta kuristaen, käy huonosti. Silloin velat peritään myös meiltä täysimääräisinä. Siksi meidän on ikäänkuin valittava puolemme: Jos haluamme tulla Taivaan Isän lapsiksi, on meidän opittava antamaan anteeksi. Jos taas haluamme elää rtämän maailman oikeudenmukaisuuden mukaan, on meidän tyydyttävä myös sen tapaan tuomita ja tulla tuomituksi.


Kuinka syntejä voi saada anteeksi?

Kannattaa aika ajoin miettiä itseään suhteessa tuohon armottomaan palvelijaan. Etenkin jos harjoitamme Jeesuksen rukousta. Pyydämmekö anteeksi samalla kun itse pidätämme anteeksiannon toiselta? Teemme tätä varmasti toistuvasti. Periaate kuitenkin on tuttu meille, anna meille anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi. Periaate on vaikea noudattaa, koska me olemme heikkoja ja epäonnistumme tässä anteeksiannosta helposti. Sen ei pidä antaa masentaa meitä vaan herättää meissä samaa hellyyttä lähimmäisiämme kohtaan kuin kuningas tunsi palvelijaansa kohtaan. Vaikka anteeksianto on vaikeaa, niin siihen on pyrittävä hyvin tietoisesti. Unohtamisen taito tässä kohtaa on mitä suurin lahja joka ihmisellä voi olla!

Toki tässä voi ihmetellä, että missä välissä me ehdimmekään joutua tuollaiseen pikavippikierteeseen. Sama kummallisuus on myös siinä, että mitä pahempi ihminen on kyseessä, sitä suurempana syntisenä hän itseään pitää.

Kilvoittelu avaa silmämme näkemään nykyisen elämämme tilan. Mitä edistyneemmille ihminen on hengellisessä itsetuntemuksessaan, sitä laajemmin hän tunnistaa langenneen tilansa.

Luulen, että samasta asiasta on kyse myös silloin kun epäilemme lapsikastetta ja siihen liittyvien eksorsismien tarpeellisuutta. Kuinka pieni lapsi olisi voinut tehdä syntiä tai miksi hänestä ajetaan pois pahaa henkeä? Pahan Hengen toiminta, synti ja armahdus eivät ole niinkään moraalisia asioita, vaan kyse on langenneesta maailmasta, jossa me elämme. Synti on niin olennainen osa elämäämme, ettemme aina edes huomaa sitä. Se on vaivuttanut meidät niin perinpohjaisen uneen, että meillä kestää kauan ennen kuin havaitsemme synnin ja armahduksen vaikutuksen kaikessa. Synti on niin epäluonnollisen luonnollinen osa elämäämme, ettemme osaa aina edes kaivata siitä poispääsyä taivaalliseen hääjuhlaan.



Armahduksen monet muodot

Me saamme katumuksen sakramentissa anteeksi syntimme kun pappi lukee meille synninpäästörukouksen.

Osallistuessamme Herran ehtoolliselle, me nautimme sen syntien anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Ennen liturgiaa luettavissa alkurukouksissa pappi kumartuu kirkkokansan edessä ja pyytää anteeksiantoa synneilleen ja samoin kuin ennen Suurta saattoa hän kumartaa kirkkokansalle anteeksipyynnön merkiksi.

Kaikissa rukouksissamme me pyydämme yhä uudelleen syntiemme anteeksiantoa ja armahdusta. Ilman katumuksen elementtiä meidän koko rukousaineistomme kuihtuisi kokoon, niin olennainen osa se on kaikkea.

Itsestäni usein tuntuu erityisesti katumuksen ja ehtoollisen jälkeen, että olen todella saanut anteeksi syntini, joita olen katunut. Tavallisten rukousten kohdalla tunne on useammin se, että minä pyydän anteeksi ja jätän tämän anteeksipyynnön Jumalan jalkojen juureen ja hän ratkaisee mitä sille tekee. Minä pyydän, mutta en saa aina vastausta.

Ehkä kyse on todellakin rukouksen ja sakramentin välisestä erosta. Papin aamenesta. Sakramentti, samoin kuin ihmeitä tekevä ikoni, on erityinen armon välikappale. Se ei ole vain minun ja Jumalan välinen keskustelu, vaan siinä on erityisen vahvalla tavalla koko Kirkko mukana rukoilemassa yhdessä. Sakramentissa on läsnä myös aina toinen ihminen, elävä Jumalan kuva elävästä Jumalasta. Sakramentti ei ole vain suun rukouksia ja sanoja mielessä vaan se on myös ruumiillinen ulottuvuus polvistumisineen ja siinä kosketetaan siunauksen ja pyhityksen saamiseksi.


Armon ja tuomion jännite

Me tiedämme Vanhasta testamentista Jumalan, joka oli vanhurskas ja oikeamielinen tuomiossaan. Jumalan joka vaati tilille palvelijansa rikoksesta. Mutta samalla hän oli katuva Jumala ja ennen kaikkea katuvien Jumala, joka teki useasti liiton ihmiskunnan kanssa eli sovinnon. Sateenkaari, liiton taulut eli kymmenen käskyä, kenties myös Kainin merkki, jonka oli määrä suojella Kainia murhaajilta.

Uudesta testamentista saimme viimeisen ja täydellisen liiton Jumalan kanssa Kristuksen ristin kuolemassa. Tämä lisäksi muistamme Vuorisaarnan ja kehotuksen rakastaa niitä, jotka meitä vihaavat ja tekevät meille pahaa. Tuomio ei ole kuitenkaan pois suljettu, koska viimeisellä tuomiolla pahat saavat rangaistuksen pahuudessaan ja hyvät palkitaan. Näin asiaa on avattu inhimilliselle mielellemme vaikka lopullista totuutta emme koskaan tulekaan tietämään. C.S. Lewis totesi, että viimeisenä päivänä moni tulee yllättymään. Samaa sanotaan myös Tuomiosunnuntain evankeliumissa, jossa sekä pyhät että kadotukseen joutuvat ovat aidosti hämmästyneitä kohtalostaan.

Kaiken tämän keskellä meillä on armo. Me pyydämme jatkuvasti armoa itsellemme, armahdusta ja apua kurjaan tilanteeseensa. Me luotamme apuun. Siksi Jeesuksen rukous pysyy niin monen sydämessä ja yhä useampi on löytänyt sen omakseen. Me pyydämme armoa koska me itsekin armahdamme lähimmäisiämme. Ja ellemme armahda, emme mekään ole arvollisia ottamaan armoa vastaan.

Herran rukouksessa meitä kehotetaan kutsumaan Jumalaamme isäksi. Se merkitsee sitä että me olemme hänen lapsiaan. Me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, lapsen oikeudet perintöön ja hänen suojeluksessa ja rakkautensa. Nyt kun mietimme omaa isäämme tai omaa vanhemmuuttamme, me saatamme ymmärtää jotakin Jumalan armosta ja armahtamisesta. Kuinka moni isä ja äiti ensi sijassa haluaa kostaa ja rangaista lastaan hänen pahoista teoistaan ja kuinka moni ottaa syliin ja rakastaa hänet hyväksi? Ja jos me olemme sellaisia vanhempina niin millainen onkaan Jumala, jonka rakkautta me vain kapeasti heijastelemme.

Me helposti peilaamme näissä käsityksissä omaa suhdettamme vanhempiimme ja erityisesti omaan isäämme. Jos meillä oli rakastava isä me uskomme helposti myös rakastavaan Jumalaan. Jos taas isämme oli julma, se heijastuu myös käsitykseemme Jumalasta. Poikkeuksia on, mutta usein se menee näin.


Lopuksi

Olemme käyneet läpi oikeusteorioita ja ehkä huomanneet, että kristinuskolla ja länsimaalaisella oikeusjärjestelmämme on paljon yhteistä. On elementtejä kostosta, parantavasta tuomiosta ja sovinnon tekemisestä ja jonkin verran armahtavaisuudellakin on osaa tässä kaikessa.

Me astumme melkoiseen miinaan, jos otamme oikeuslaitoksessa käsiteltyjä asioita sellaisenaan kristilliseen ajatteluumme. Historian aikana tätä on tapahtunut paljon ja erityisesti lännen kirkossa se on synnyttänyt legalistisen perinteen, jossa synti voidaan samaistaa rikokseen, ristinkuolema tämän velan sovittamiseen jne. Toki nämä elementit löytyvät myös ortodoksisuudesta, mutta niitä ei pidä ylikorostaa tai nostaa ainoaksi tavaksi ymmärtää pelastustamme. Mystiikkaan taipuvainen kirkkomme on ansiokkaasti puolustanut syvällisempää tapaa ymmärtää ihmisen pelastusta ja jumaloitumista sen sijaan, että ymmärtäisimme sen pelkästään oikeuskäsittelynä.

Armahtaminen voi tarkoittaa syntien anteeksi antamista, mutta uskon että se on jotakin syvempää ja jotain toisesta maailmasta tullutta. Armo on mysteeri, jota me voimme oppia tuntemaan ja ymmärtämään vain itse armahtamalla. Sen lisäksi me uskomme persoonalliseen, elävään ja täydelliseen Jumalaan, jonka ihmisrakkaus on sanomaton ja armon syvyys pohjaton.

Loppujen lopuksi kyse on siitä miten me annamme anteeksi toisillemme. Ehkäpä me emme annakaan toisillemme anteeksi sen vuoksi, että saisimme itse anteeksi vaan siksi, että oppisimme elämään taivaallista elämää. Anteeksiantaminen on jatkuva asenne lähimmäistämme kohtaan. Kun hän kaatuu, me autamme häntä miettimättä miten siitä hyötyisimme. Jos hän rikkoo meitä vastaan, voimme ymmärtää sen Jumalan antamana kilvoituksena meille ja muistutuksena omista synneistämme. Silloin me saamme tilaisuuden antaa anteeksi, ainakin mielessämme.

Ortodoksisuus on erikoinen tapa elää ja ajatella. Mitä suuremmaksi syylliseksi me Jeesuksen rukouksen kautta itsemme tunnemme, sitä onnellisemmaksi me tulemme. Silloin me olemme lähellä suurta armoa. Silloin meillä on mahdollisuus heittäytyä Jumalan armon varaan ja tuntea kuinka se täyttää ilolla meidät. Ja lopuksi kaikki pn vain niin helppoa, jos sinä annat anteeksi, niin silloin sinäkin saat anteeksi. Siinä kaikki!