Aurinkoa katselevat - Kristus nousi kuolleista!

 

 Paaston päättyessä olemme jälleen kynnyksellä — uuden alun äärellä.

Paasto ei pitäisi olla vain ajanjakso kalenterissa, vaan jatkuva hengellinen matka. Ylösnousemuksen matka kohti Jerusalemia, askel askeleelta kohti kaikaisuudessa olevaa Jumalaa. Sydämentemme puhdistautumista, sielujemme kirkastumista, kaiken turhan taakse jättämistä. Hengellistä uudistumista, johon meidät kutsutaan yhä uudelleen.

Paasto on valmistanut meitä. Ja nyt olemme tulleet siihen hetkeen, kun matka ei lopu — vaan muuttuu.

Nyt on juhlan aika. Kirkon viisaus on siinä, että se kieltää paastoamisen juhlan aikana. Nyt ei ole enää katumuksen hetki, vaan ylösnousemuksen valoisan ilon juhla. Elämä on voittanut kuoleman. Kristus nousi kuolleista! Emme enää ole samaoja ihmisiä kuin paaston alkaessa. Olemme taas askeleen lähempänä viimeistä tilinteon päivää.

Siksi juhla ei saa tarkoittaa paluuta entiseen. Emme ole täällä, jotta palaisimme vanhoihin tapoihin, entisiin synteihin, tai kaipaisimme taaksepäin siihen elämään, josta lähdimme liikkeelle. Tämä ei ole matkan loppu, vaan uuden tason alku. Olemme nousseet portaan verran ylemmäs. Ehkä vain pienen, mutta aidon askeleen lähemmäs Valtakuntaa.

Mitä siis seuraavaksi? Mitä on uuden elämän sisältö?

Mikä voisi olla uuden elämämme sisältö: voisimmeko juhlia Hengessä, voisimmeko jatkossa puhua Totuudessa, iloita Pyhässä Hengessä?

Mitä jos jokainen suuri paasto nostaisi meidät astetta korkeammalle, aina askelman lähemmäs Jumalaa? Puhdistasi kerran toisensa jälkeen yhä pyhempää elämää. Jokainen paasto olisi tarkoitettu viemään meitä lähemmäs taivasta? Vähän kerrallaan, vaihe vaiheelta, tulla puhtaammaksi, lähestyä viattomuutta, kasvaa ja pyhittyä, kokea pyhän läsnäolon. Edes hitusen. Se riittää.

Mitä se voisi olla, miten voisimme vahvistaa kaikkea sitä mitä saimme paaston aikana?

Ottaisimme lähimmäisen elämämme keskiöön. Sen ihmisen, joka on meille annettu — pidettäväksi huolta, rakastettavaksi.  Muistammehan Jeesuksen vertauksen viimeisestä tuomiosta: tehdä hänelle kaikki voitavamme nälkäisille, janoisille, kodittomille, sairaille ja vangituille. Korvata kaikki saamamme hyvä Kristukselle: palvella Kristusta palvelemalla lähimmäistämme.

Avaisimmeko kotimme? Jakaisimmeko omastamme? Pitäisimmekö heikomman puolta? Ovatko reaktiomme pelkkiä sanoja — vai myös tekoja, jotka nousevat rakkaudesta?

Siksi haaveilen että voisimme elää todeksi sitä viisautta, jota saimme tämän paaston aikana. Jokainen meistä luottaisi siihen, että Jumalan huolenpito kantaa, kun elämä kolhii.  

Oppisimme katsomaan maailmaa kirkkaammin. Näkemään, kuinka pyhä salaisuus on kätkeytynyt luomakuntaan. Tuntea, kuinka Pyhä Henki hengittää kaiken näkyvän takana. Että jokaisella pienelläkin asialla on merkitys tässä suuressa suunnitelmassa. Mikään ei ole sattumaa ja pyhälle kaikki on pyhää.

Jos vain uskaltaisimme antaa Hänen johdattaa — niin kuin Hän johti Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta. Jos vain antaisimme Jumalan kantaa meitä, eikä yrittäisimme itse hallita kaikkea.

Silloin voisimme elää sitä opetusta, jonka Kristus jätti meille evankeliumeissa: pysyä puhtaina, pitäytyä yksinkertaisissa, mutta elämää kantavissa käskyissä. Ne eivät ole meille taakaksi — ne ovat suojaksi sielullemme ja sydämellemme.

Kristus on puhdistanut meidät. Hän on leikannut pois sen, mikä ei kanna hedelmää — niin hän todella työskentelee sielumme kanssa kuin viisas ja kokenut viinitarhuri. Hän on valmistanut maan, kitkenyt rikkaruohot ja kastellut mullan.

Nyt meidän tehtävämme on kääntää katseemme kohti aurinkoa, kääntää katseemme kohti valoa ja lämpöä. Nauttia ja kasvaa!

Kristus nousi kuolleista!

Luomattomasta valosta ja paastosta

 

Kristuksen kirkastuminen Taaborille: ikoni jotain usein käytetään kuvituksena littyen Jumalan energioihin aiheensa vuoksi.

 

Elämme maailmassa, joka rakentuu aistiemme varaan. Aistimme koskettavat todellisuutta ja luovat meille varmuuden että kaikki ympärillämme on jollain tasolla totta ja siihen voimme luottaa. Mutta onko todellisuus kuitenkaan vain se, mikä todella on? Näemme, kuulemme, tunnemme – mutta onko siinä kaikki? Vai onko jotakin enemmän, ja uskommeko todella siihen?  

Minulle paasto on joka vuosi ollut tutkimusmatka, usein omaan itseeni, mutta joskus jonne muuallekin. Matka on jännittävä ja jotain uutta aina tulee eteen, jota en osannut edes kuvitella...

Paasto on luopumista haluamisesta ja siirtymistä tarvitsemiseen. Haluamme elämässä monenlaista, usein turhaa ja tarpeetonta. Mutta vain pieni on todella elämän kannalta tarpeellista, kuten muistamme. Maria valitsi hyvän osan, istui Herran jalkojen juuressa ja kuunteli hänen sanojaan. Tämä sama osa on varattu myös sinulle ja minulle.  

Maailma on niin täynnä turhaa puhetta, tyhjiä häiritseviä ajatuksia ja tarpeettomia tekoja. Nykyihmisen kaipaus hiljaisuuteen kasvaa, retriitit vetävät ihmisiä yhä enemmän, meditaatiosta on tullut monelle keidas. Se on keino hallita elämää yltyvässä kaaoksessa.

Maria kurkoitti Herran jalkojen juuressa ikuista elämää pursuavaan maailmaan. Mutta tuonpuoleiseen ei päästä ilman hiljentymistä. Perille me emme löydä ilman rukoustulta, joka palaa hiljaisuudessa ja valaisee tietämme. Emme ilman hengellisen elämän suuntaviittoja. Siksi me olemme saaneet kirkon, olemme saaneet pyhät kirjoitukset, rukoukset.  

Paaston aikana Jumala tuntuu aina elävämmältä ja todellisemmalta. Ei siksi, että hän olisi lähempänä, vaan siksi, että olemme alttiimpia. Avaamme silmämme, herkistämme sydämemme. Huudamme Pyhää Henkeä avuksemme. Kristus koputtaa aina, mutta erityisesti paaston aikana olemme usein valmiita kuulemaan ja avaamaan oven.  

Paasto on yhtä aikaa sekä henkinen että fyysinen kokemus, kuin kolikon kaksi puolta. Se on täysin hengellistä ja eteeristä, mutta samalla konkreettista ja ruumiillista kilvoittelua. Samoin kuin palavan tuohuksen liekki on sekä fyysisesti kuuma että symbolisesti merkityksellinen, myös paasto yhdistää nämä kaksi ulottuvuutta. Siksi meidän ei tulisi tehdä jyrkkää eroa fyysisen ja henkisen maailman, sielun ja ruumiin tai tekojen ja ajatusten välillä – ne molemmat kuuluvat yhteen.

Pyhä Gregorios Palamas: Jumala on olemuksessaan saavuttamaton, mutta hänet tavoittaa luomattomien energioidensa kautta kuin auringon säteet. Kun avaamme mielemme ja sielumme, ne säteilevät meihin rukouksessa, hiljaisuudessa, armeliaisuudessa ja paaston kautta puhdistetussa sielussa.   

Sillä Jumalan luomaton valkeus ei ole vain metafora. Luomaton energia ei ole romanttinen haave menneisyydestä, josta joskus pyhien elämänkerroissa kerrottiin. Ei, se on elävää todellisuutta tänäkin päivänä. Ortodoksisessa perinteessä on kertomuksia hesykasteista, jotka ovat kokeneet Energian. Äsken luin Joosef Hesykastin (k. 1959) kirjeitä hengellisille lapsilleen, hän kuvaili tätä kokemustaan. Pyhille rukous ei ollut vain mielen harjoitus, vaan koko ihmisyyden – jopa ruumiin – osallistumista Jumalan kirkkauteen.  

Tie luomattomien energioiden luo käy rukouksen kautta, erityisesti Jeesuksen rukouksen kautta. Se on tie, jolla sielu astuu syvempään yhteyteen Jumalan kanssa. Se on hetki, jolloin kehomme ja sielumme alkavat rukoilla itsestään. Se on silta ikuisuuteen. Se hiljentää ja aloittaa sydämen puhdistamisen. Sielumme alkaa tehdä tilaa Pyhälle Hengelle.  

Paasto on enemmän kuin ruokavalion muutos. Se on tie, ja nimenomaan tie, jolla koko ihmisyytemme saa osallisuuden Kristuksen lihaksitulemiseen. Kristus ei tullut vain henkisenä ideana. Hän tuli lihaksi kylmään yöhön, eläinten suojaan, ihmisen osaan käveli maan päällä, söi, kosketti ja häntä kosketettiin. Hän kuoli ristillä, hänet haudattiin. Hän astui tämän maailman elämään, jotta me voisimme astua hänen iankaikkiseen elämään.


Paaston tie on tie muutokseen ja se tietenkin kohdistuu myös lähimmäiseemme. Missä on siis meidän hellyytemme toista ihmistä kohtaan? Missä on rakastava katse, välittävä kosketus, auttava käsi? Missä on hetken pysähtyminen toisen luokse? Hymy, joka hyväksyy? Se sama käsi, jonka Jumala meille ojentaa, se sama hymy ikonissa, rakastava katse jolla hän meitä katselee?  

Paasto, rukous ja huomaavaisuus eivät ole vain ihmisen tekoja. Ne ovat Jumalan työtä meissä. Kristus tuli lihaksi, jotta voisimme kokea Jumalan koko olemuksessamme. Sen vuoksi pelastus ei ole vain sisäinen kokemus vaan se säteilee koko aineelliseen maailmaan.

Paaston aika on alkanut ja se saattaa muuttaa koko elämämme peruuttamattomasti. Risti kohoaa ylös korkeuteen, kohti Jumalaa, samalla tavalla sen poikkipuu työntyy kohti lähimmäistämme rakkautta uhkuen. Niiniin kurottakoon meidänkin sielumme kohti ikuista hyvää, kohta valoa, jotta voisimme tulla osallisiksi Jumalan luomattomasta valkeudesta. Olkaamme siis helliä myös lähimmäisellemme ja olkaamme häntä kohtaan rakastavia!

Pyhä tie Ristin juurelle

Kevään tuuli kantaa Luojamme kutsua palata Hänen luokseen rakkauden ja nöyryyden hengessä. Hengen juhla on saapunut.

Suuren paaston aika on raollaan oleva pyhä portti, josta näemme valon heikon kajastuksen ja kuulemme hiljaa juhlien valmistelemisen äänet. Tunnemme, miten ilmassa väreilee odotus. Mutta edessämme on pitkä ja syvällinen matka läpi erämaan kohti Kristuksen ristiä – ja sen takana odottavaa valoa. Vaikka maa on vielä kohmeessa, jotain uutta on syntymässä.

Paasto ei ole pelkkää ruumiin koettelemusta, mutta ei myöskään pelkkiä hengellisiä tavoitteita. Tarvitsemme molempia, jotta tasapaino säilyy ja pääsemme oikeaan määränpäähän.

Paastomatkamme on ruumiin puhdistautumista, sen paluuta alkuperäiseen kauneuteensa. Paasto parantaa ja keventää ruumiimme tulevaan ylösnousemuksen juhlaan. Ellei paastomme ole kehollista, ei se voi olla hengellistäkään.


Hiljaisuutta ja herkkiä sanoja

Harvoin rukouksemme nousee korkeuksiin, kun olemme kylläisiä. Harvoin sanamme ja pyyntömme koskettavat pyhyyttä, jos käytämme niitä arkisin väärin ja tuhlailevasti. Kun olemme pidättyväisiä sanojemme kanssa, niiden voima kasvaa ja merkitys jalostuu. Miten yllättävän herkkiä ja särkyviä sanat voivatkaan olla, ja niin voimakkaita.

Paasto on turhien sanojen hylkäämistä, ajatusten puhdistamista, vilpittömyyden ja rehellisyyden tavoittelua sekä tekojemme tuomista Jumalan eteen.

Lapsena koin tämän kirkossa, kun tuohusten valossa ikonit tuntuivat eläviltä ja psalmien sanat kaikuivat salissa. Usein haen samaa tunnelmaa illan hämärässä, kun sytytän lampukat ikonien eteen kotonani ennen päivän viimeisiä rukouksia. Ovi on suljettu, ja voin kohdata salassa olevan Isän, paeten hiljaisuuteen ja rauhaan.

"Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!" (Ps. 37:7).

Paasto kutsuu hiljaisuuteen, siihen pyhään hetkeen, jolloin odotan Herraa ja kuulen hiljaa Hänen äänensä.

Jeesuksen rukous – Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä – on kuin kalliosta soljuvaa hengellistä vettä, yksinkertaista ja puhdasta. Se tavoittaa hengitykseni rytmin maailman hiljaisuudessa. Todellinen rukous elää ja sykkii sydämessämme, ja paaston suurin saavutus on saada yhteys sydämeemme.

Paasto on sydämen murtumista, katumuksen hiljaista virtaa – kelvollista uhria Jumalalle, sillä Hän ei hylkää särjettyä mieltä.


Lähimmäinen peilinä

Paasto avaa silmäni näkemään Kristuksen jokaisessa ohikulkijassa – nälkäisen katseessa, väsyneen harteilla – ja muistuttaa, että se, mitä teen vähäisimmälle, teen Hänelle. Annanko leipää, kuten Hän ruokki kansaa? Lohdutanko, kuten Hän lohdutti?

Sen ymmärtäminen vie aikaa, että Kristus on jokaisessa ihmisessä, jokaisessa eleessä, ilmeessä ja kohtaamisessa. Sen minkä annan toiselle, sen annan Kristukselle, niin hyvässä kuin pahassa.

Ellen osaa antaa anteeksi paaston aikana, kuinka voisin paastota? Kun annan anteeksi, saan anteeksi. Se on oikea ja todellinen uhri Jumalalle, joka puhdistaa sekä antajaa että saajaa.


Kristus köyhissä ja ristillä

"Minä olin nälkäinen, ja te annoitte minulle syötävää" (Matt. 25:35).

Kristus ei ole vain Golgatan ristillä, vaan Hän kulkee kanssamme – köyhän kädessä, sairaan vierellä. Jokainen leivänmuru, jokainen lohdun sana on pyhä teko. Jokainen laiminlyönti muistuttaa, että risti on lähellä – ei tuomiona, vaan rakkauden merkkinä.

Suuri paasto on pyhä tie, ristin tie, mutta myös toivon tie. Se kutsuu rakastamaan, kantamaan valoa ja näkemään Kristuksen jokaisessa. Herra Jeesus Kristus, armahda minua, toistan, ja tunnen, miten tuli syttyy sisälläni – tuli, joka palaa läpi paaston ja vie pääsiäisaamuun, jolloin kuolema on voitettu.

Valoisaa paaston aikaa!

Joulupaasto, muisto hengellisestä rakkaudesta

 

Muistan, kuinka nuoruuteni ensimmäiset muistoni kietoutuvat ponomarin palvelutehtäviin pyhässä alttarissa. Oli varhainen aamu, yön hiljaisuus vielä lepäsi maailmassa, ja kirkon ilma oli kylmää, - kylmää, joka palelsi sormenpäitäni. Oli vaikea jättää kesken unien lämmin syli ja herätä keskelle talvisen aamun karua todellisuutta.  

Värikkäät ikkunat alkoivat hitaasti herätä valon ensi säteisiin, ja tunnelma kirkossa muuttui hetkessä läpikuultavan herkäksi. Se oli outoa ja samalla pyhää – vaikeasti omaksuttavaa, mutta kuitenkin koskettavaa. Talviaamun raskaus vaihtui hiljalleen hiljaisuuden täyteen kauneuteen.  

Kädessäni pidin suitsutusastiaa, jonka metalli oli käsissäni lämmittävä ja pehmeästi polttava. Sen kannen alta suitsukkeen savu kohosi hitaasti, kuin itsekseen vaellellen ja kiertäen alttarin pyhää uhripöytää. Savu liikkui kuin näkymätön käsi ohjaisi sitä, ja valonsäde, joka laskeutui suoraan sen läpi, sai aikaan lähes taivaallisen näyn. Se mystinen tuoksu, joka täytti ilman, tuntui kuin se olisi kantanut rukouksia korkeuksiin.  

Kun suitsutusastian kultaiset ketjut lepäsivät käsissäni, aloin hiljaa tuudittaa sen pesää. Odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin pappi antaisi merkin ottaa astian vastaan. Kaikki oli valmiina; kaikki oli valmiina. Ja niin alkoivat hetket, jolloin aika ja maailma alkoivat etääntyä, ja minut otettiin mukaan rukouksen, valon ja savun pyhään tanssiin.  

Kylmyys jaloissani ja käsissäni alkoi hiljalleen väistyä, ja lämpö, joka tuntui ensin suitsutusastian metallissa, levisi koko kehooni. Suutani kuivasi, mutta se tuntui vähäpätöiseltä. Suljin silmäni, hengitin syvään, ja odotin.  

Sitten tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Värähdin. Ensimmäinen suitsutus alkoi. Suitsukkeen savu kohosi yhä korkeammalle, ja kirkon pyhä hiljaisuus täyttyi sen liikkeen pehmeästä musiikista.  


Armo on tullut nyt lähellemme.

Kuinka poikkeuksellinen onkaan tämä paaston pyhä aika, jonka kautta meitä valmistetaan kohtaamaan Kristuksen syntymän salaisuus! Tätä hengellistä matkaa kulkiessamme meitä kutsutaan sekä ruumiilliseen että sielulliseen paastoon, jotta voisimme puhdistua ja pyhittyä kohtaamaan Kaikkeuden Valtiaan, joka armossaan tulee ihmiseksi meidän pelastukseksemme.  

Joulupaasto on ruumiin ja mielen määrätietoista kuolettamista kaikesta  turhasta, jotta ikuinen sielumme voi kohdata elävän Jumalan. Paasto on nöyrä uhrimme, sanaton rukous, kutsu kasvaa kohti katoamatonta ja ikuista.  

Kuinka pyhä ja vanhurskas onkaan fyysisen paaston tie. Luopuessamme maallisista me sidomme ruumiin halut ja himot, jotta sielu voisi vapautua kohoamaan takaisin todelliseen olemassaoloomme. Paastoaminen on jotain paljon suurempaa kuin vain ulkoisten sääntöjen noudattamista, se on asteittaista antautumista yhä uudelleen Jumalan tahdolle ja armolle. Hän lähestyy, me vastaamme.  

Muistakaamme pyhien esimerkki: kuinka he paastoamalla vaimensivat lihan äänen ja tekivät itsestään kelvollisia Jumalan kirkkauteen ja armoon. Samoin meitä kutsutaan hiljentämään kehomme, jotta voisimme kuulla Herramme hiljaisen ja lempeän äänen, tule!  


Älkäämme siis väsykö rukouksessa, sillä rukous on sielun hengitystä ja autuas tie Jumalan läsnäoloon. Paaston pyhä aika on erityisesti annettu meille rukouksen vahvistamiseksi, sillä ilman rukousta paasto on tyhjä eikä se kanna satoa.  

Rukous on silta, jolla me astumme katoavaisuudesta ikuisuuteen, väliaikaisesta pysyvään ja kuolemasta elämään. Langetessamme uudelleen ja uudelleen Jumalan eteen ja avatessamme sydämemme hänelle, me osallistumme hänen rauhaansa, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Me tulemme osalliseksi hänen valkeudestaan, jonka kirkkaus on jotain niin ikuista ja katoamatonta.

Etsikäämme häntä joka päivä, niin näemme miten hän onkin luonamme koko ajan, kun  kolkutamme hänen portilleen, niin paluumme kohti paratiisia on alkanut.  


Älkäämme jättäkö lukematta pyhiä kirjoituksia paaston aikana, sillä niistä sielu saa ravintonsa. Silloin kun kehomme paastoaa, antakaamme sielumme ravita itsensä yltäkylläisesti hengellsellä leivällä. Rukousten sanat ovat elämämme leipää, ja isiemme opetukset ovat himmeä lamppu, joka valaisee tiemme kohti kirkkautta. Lukekaa ja tutkistelkaa niitä, niin sydämenne täyttyy Jumalan tuntemisen ilosta.  

Muistakaamme erityisesti pyhien elämäkertoja, jotka osoittavat, kuinka Jumalan ystävät elivät pyhää elämää ja luopuivat omastaan Kristuksen tähden. Heidän esimerkkinsä on meille kehotus kääntyä pois kaikesta maallisesta ja etsiä taivaallista.  


Kuinka suuri lahja onkaan kirkkomme liturgia, sillä siellä tunnemme rajapinnan, jossa taivas hivelee maata ja me saamme maistaa tulevan maailman iloa. Olkaamme siis ahkeria liturgiaan osallistumisessa, sillä siinä helmessä me kohtaamme Kristuksen, joka tulee näkyväksi pyhissä lahjoissaan. Meidän rukouksemme yhdistyvät pyhien rukouksiin, meistä tulee osa ylistävää enkeljoukkoa ja meistä tulee rukoilevana kirkkokansana yhtä Kristuksen kanssa.  


Herramme, joka syntyi köyhyyden keskelle Betlehemissä, ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän, joka ikuisuudestaan tuli ajallisuuteen, viipyy sydämemme ovelle. Älkääme kovettako sydäntämme, vaan antakaamme hänen astua temppeliimme, hänen tulla sisäämme. Vain Hän yksin voi täyttää sen rakkaudellaan.  

Paaston aika on meille annettu, jotta puhdistuisimme ja tulisimme osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta. Antakaamme itsestämme kaikki hänelle, niin kuin hän antoi itsensä meidän puolestamme. Luopukaamme maallisesta, rakastakaamme lähimmäistämme kuin laupias samarialainen ja etsikäämme Herramme kasvoja jokaisessa hetkessä ja jokaisesta lähimmäisestämme.  

Niin tuona aamuna valon kajo alkoi himmetä, aurinko nousi ja maailma oli herännyt. Silti näin edelleen lähtiessäni rauhalliset ja ikuiset kasvot kultaisessa ikonissa. Se jätti minuun lepäävän hetken, joka voisi särkyä minä hetkenä hyvänsä, kun kirkon ovi sulkeutui takanani.

Silti tuo muisto ei rikkoudu ja Kristus jää luoksemme.

Valoisaa paaston odotusta!  Kristus syntyy – kiittäkää!

Muukalaisen kohtalo

Kirkkomme käyttää ihastuttavan paljon erilaisia analogioita, typologioita ja esikuvia. Meille esitellään erilaisia elämänkohtaloita omien suuntaviivojen osoittamiseksi ja toivon luomiseksi. Etenkin nyt sovintosunnuntaina saamme paasto-ohjeita ja rohkaisua tulevaan paastoaikaan. 

Esikuvia on tarjolla erityisen runsaasti ensi viikolla, kun ensimmäinen paastoviikko käynnistyy ja kuulemme kirkoissa luettavan Andreas Kreetalaisen katumuskanonia. Siinä eteemme tuodaan lukuisa joukko erilaisia ihmiskohtaloita vanhasta testamentista; osa varoitukseksi, osa esikuviksi. 

Sovintosunnuntai sivujuonteen omainen teema on ihmisen syntiinlankeemus ja paratiisista karkottaminen. Tarina on hyvin tuttu kaikille eikä kertaamiseen ole syytä. Mutta kiinnostavaa on se, miten kertomus liittyy omaan elämäämme ja paastonaikaan. 

Paaston ajaksi saamme seuraksemme Aadamin ja Eevan. He ovat peilimme, jotta ymmärtäisimme sen, ettei kaikki ole kunnossa. Peili edessämme näyttää meidät sellaisina kuin olemme: epäonnistuneina ja vajaina. 

Tätä ei kannattaa ymmärtää pessimistisin mielin eikä antaa sen masentaa mieltämme. Pikemminkin se tarkoittaa meille mahdollisuutta muistaa miten jaloa ja ylhäistä tekoa me olemme. Olemme tehneet virheitä mutta nämä virheet voi oikaista oikealla asenteella. Vaikka astia on likainen, sen voi pestä uuden veroiseksi ja jopa hienommaksi. 

Meidät on ajettu ulos paratiisista Aadamin ja Eevan kanssa. Paratiisin portti on suljettu ja enkeli vartioi portteja leimuava miekka kädessään. Joissakin kirkkomme ikonostaasin ovissa on kuvattuna tämä enkeli miekan kanssa, joka ikäänkuin vartioi paratiisia. Mutta huolenpitoaan Jumala ei lopettanut. Hän antoi ihmiselle monia asioita, joilla hän pärjäisi langenneessa maailmassa ja ennen kaikkea toivon. Toivon anteeksiannosta. 

On hyvä muistaa, että saamamme karkotustuomio ei ole lopullinen ja kertakaikkinen. 

Ihmiselle on aina varattu toivo paremmasta. Ellei ihmisellä olisi hitustakaan toivoa, koko elämämme menettäisi merkityksensä. 

Mikä meidän toivomme on? Toivomme on ihmisiä rakastava Jumala, joka odottaa tuhlaajapoikaa kotiin. Matka kotiin käy katumuksen, puhdistautumisen ja paaston kautta. Se ei ole mahdotonta kenellekään. 

Paasto merkitsee katumusta ja puhdistautumista. Kirkon ajattelussa ihminen nähdään kokonaisuuteni ja siksi paasto on samaan aikaan fyysistä ja samaan aikaan myös henkistä. Kumpaakaan osaa emme voi vähätellä. 

Ruokavalio vaikuttaa ajatteluumme ja asenteisiimme ja lopulta myös tekoihin. Kun vähennämme ruokailua, se herättää meissä myötätuntoa ja auttamishalua avuntarpeessa olevia lähimmäisiämme kohtaan. Lihan välttäminen herättää myötätuntoa eläimiä ja koko luomakuntaa kohtaan. Keveä ruokavalio tekee rukouksen keveämmäksi ja helpommaksi. 

Paasto voi olla myös katumusuhrimme. Luovumme vapaaehtoisesti jostakin, joka on tullut olennaiseksi osaksi elämäämme. Uhri on nimensä mukaisesti uhraus jonkun tärkeämmän ja pyhän asian puolesta. 

Hiljalleen ymmärrämme, miten hyvää tuo uhraus tekee meidän elämällemme. Esimerkkeinä voisi ajatella vaikkapa televisiosta tai jostakin nautintoaineesta luopumista. Se vaatii ehkä enemmänkin ponnistelua mutta kun mielessämme on jokin suurempi tarkoitus, olemme oikealla tiellä. Paaston kautta me voimme uudistaa elämämme, jopa rakentaa elämämme kokonaan uusiksi. 

Kirkko on yhteisöllinen ja siksi me kuljemme matkamme yhdessä, toisiamme tukien.  Tarvitsemme toisia ihmisiä, jotta voimme palvella, ravita, vaatettaa ja auttaa heitä. 

Kaiken tämän vuoksi paasto on hengellisen ilon ja odotuksen aikaa. Ilon aihe on se, että meillä on mahdollisuus palata, meillä on mahdollisuus valmistautua. Pääsiäisenä kerrotaan, miten paratiisin portti on jälleen avoinna jokaiselle. Vanha on pyyhitty pois ja syntiemme velkakirjaa ei enää ole. Vastassa on rakastava isä odottamassa. 

Valoisaa ja iloista paaston aikaa!

Pala kuin suitsuke

Pala elämässäsi kuin suitsuke. Levitä ympärillesi hyvää tuoksua, pyhää savua. Elomme on hyvin väliaikaista ja suuntaa vääjäämättä kohti loppuaan. Sulostuta siis  elämää sillä jumalallisella kuvallasi, joka on sisimmässäsi. 

Olkoon siis sanasi tuoksuvia, hengellisiä, pyhyyteen johtavia, hyviä ja kauniita. Kasvattakoon ne läheisissäsi mielihyvää, turvaa ja hyväksytyksi tulemista.  Olkoon sen vuoksi käytöksesi myös keveää, helppoa, rakastavaa ja myötätuntoista. Se koskettakoon toisen ihmisen sielua, hänen henkeään ja olemustaan. Tuntien Sinun voimasi, hellyytesi ja lämpösi. 

Olkoon elämäsi kuin suitsuke, uhrilahja joka syttyy ja palaa loppuun tuoden toteuttaen pyhän tarkoituksen elämässäsi, kirkastakoon se Sinussa Jumalan kuvan joka uinuu sisimmässäsi odottaen valon saapumista. 

Laupiaan samarialaisen majatalo

Suomalaiset ovat ottaneet ukrainalaisten hädän omakseen ja järjestäneet keräyksiä sotaa pakenevien auttamiseksi. Sypressiin on varattu autotallin kokoinen tila avustustarvikkeiden säilyttämistä varten. Suomalaiset tuntevat suurta sympatiaa Ukrainasta pakenevia kohtaan mm. muistellessamme omaa kohtaloamme vuosina 1939-1944. 

Samaan aikaan olen epäuskoisena seurannut rasistisen käytöksen nousua seurakunnassamme olevia venäläisiä, virolaisia ja ukrainalaisia kohtaan. Ymmärrän että käynnissä oleva sota herättää mielessämme ahdistusta ja tuskaa mutta emme me voi purkaa sitä lähimmäisiimme. Pahimmillaan vihansa on saanut myös Ukrainasta paennut joka puhuu venäjän kuuloista kieltä. Jokainen venäläistaustainen ei kannata sotaa, vähiten ne jotka ovat aloittaneet uuden elämän täällä Suomessa tai jopa syntyneet täällä. Moni venäläistaustainen häpeilee sotaa ja jopa omaa taustaansa. Heidän oloaan voimme myös helpottaa, koska he ovat syyttömiä sotaan. Eräs kysyi, mikseivät venäläiset vaihda vaaleissa johtajiaan? Uutisista olemme nähneet miltei joka päivä tuhansien mielenosoittajien vangitsemisia ja toisinajattelijoiden myrkytyksiä.   

Emme me voi kristittyinä olla osa vallitsevaa ongelmaa eikä kirkossamme ei ole mitään sijaa rasismille. Kirkossamme on tilaa jokaiselle ihmiselle, niin suomalaiselle, venäläiselle, ukrainalaiselle tai kelle tahansa. Kirkko on se paikka, jossa me otamme jokaisen ihmisen vastaan, olkoon hän sotaan syyllinen tai sen uhri. Tehtävämme ei ole toivoa kenenkään johtajan tappamista tai janota kostoa. Meidän tehtävämme ei ole tuomita vaan ottaa vastaan ja antaa Jumalan hoitaa ja eheyttää katuvia. 

Kirkkomme on laupiaan samarialaisen majatalo, jossa hoidamme ja autamme vähäosaisia. Tässä majatalossa meidän tehtävämme on rukoilla niiden puolesta, jotka vaarantavat elämänsä puolustaessaan kotiaan, perhettään, sairaalaa, lämpö- tai vesilaitosta. Rukoiltava jokaisen äidin ja isovanhempien puolesta, jotka joutuivat jäämään syystä tai toisesta kotiinsa. Niiden jotka ovat sairaalassa, hoitolaitoksissa vailla mahdollisuutta paeta. Niiden jotka ovat jääneet kodittomiksi ja jääneet vaille vettä ja sähköä. Niiden naisten ja lasten puolesta, jotka pakenevat tulituksen keskellä kohti Puolan rajaa. 

Toista miljoonaa turvapaikanhakijaa on lähtenyt pakomatkalle. Odotamme omassa seurakunnassamme turvapaikanhakijoiden tuloa ja olemme valmiita ottamaan heidät vastaan avosylin ja auttamaan heidät uuden elämän alkuun. Sillä kaiken minkä me teimme yhdelle näistä vähäisimmistä, sen me teimme Kristukselle. 

Jatkakaamme siis rukousta rauhan puolesta ja lähimmäistemme palvelemista. Suojelkoon Jumalansynnyttäjän huntu kaikkia Häneen turvaavia! 

Ukrainan sota mahdottoman edessä

UKRAINAA on kohdannut erittäin suuri kärsimys Venäjän aloitettua valloitussodan sitä vastaan. Ukrainalaista on kuollut suuria määriä ja lukuisia haavoittunut. Ukrainalaiset ovat kuitenkin hyvin päättäväisesti puolustaneet maataan lähes mahdottoman vihollisensa edessä. 

On selvää, että Venäjän käynnistämä täysimittainen valloitussota on tuomittava yksiselitteisesti. Kyseessä on erittäin vaarallinen veljessota vailla selkeää oikeutusta tai syytä. Ydinsodanuhka on myös nostettu esille. On hyvin surullista, että palaamme siihen 80-luvun maailmaan, jossa pelkäsimme aidosti suurvaltojen ydinaseuhkaa. 

Etiikassa on välillä pohdittu oikeutetun sodan käsitettä. Varsin yleinen mielipide on se että puolustussota on oikeutettua sotaa. Suomella on Puolustusvoimat, joita käytetään vain puolustautumiseen. Ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään, sukulaisiaan ja jopa pyhäkköjään vihollisen hyökkäykseltä. 

Sen sijaan käsillä olevaan Venäjän hyökkäyssotaan onkin hankalampi löytää jotakin järkevää oikeutusta. Romanttiset haikailut suurvallan ajoista ja vanhoista rajoista voisivat viedä Euroopan täyteen kaaokseen. Ruotsi voisi oikeuttaa sodan Suomea vastaan muistelemalla mennyttä suuruuden aikaa, Ottomaanien imperiumi, samoin Rooman valtakunta käsittäisi helposti koko Välimeren alueen. Kolonialismin ajan rajojakaan tuskin kovin moni lähtisi ajamaan poliittisena agendanaan. 

SAATAMME ihmisinä kokea monenlaisia tunteita lukiessamme jatkuvaa uutisvirtaa sodasta. Moni tuntee pelkoa, vihaa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta. Erityisesti lasten on vaikea ymmärtää sodan logiikkaa ja mieleen saattaa syntyä pelko koskemaan myös omaa kotia.  

Entä kun me tunnemme vihaa tätä sotaa kohtaan, onko se syntiä? Ei ole. Vihaaminen itsessään ei ole syntiä. Jumalakin vihaa pahuutta ja taistelee sitä vastaan säälimättä. Viha kertoo tunteesta, että jokin tärkeää ja jopa pyhää asiaa uhataan tai jokin vaarantaa sen olemassaolon. Harva meistä tuntuu lempeyttä epäoikeudenmukaisuutta vastaan tai sympatiaa väkivaltaa nähdessään tai kokiessaan. Nämä tunnetilat ovat pahasta ja pahaa me ymmärrettävästi vastustamme kaikin muodoin. 

Sotaan liittyy myös avuttomuuden tunteita: pelkoa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta? Ne näyttävät olevan osa meidän kirkkomme historiaan kautta aikojen kun olemme todistaneet marttyyrien verenvuodatusta. Niiden esikuvana on Vapahtajamme kärsimykset kuolemansa edessä. Hän ei taistellut vihollistaan vastaan vaikka olisi kyennyt lähettämään 12 legioonaan taivaallista sotaväkeä avukseen. Kristus tiesi, että tämä malja hänen oli juotava maailman elämän edestä. 

MEILLÄ on kaksi näkemystä tähän sotaan. Ensinnäkin ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään ja maataan. On oikein tehdä vastarintaa pahaa vastaan. Samaan aikaan meidän on myös muistettava, että Jumala on meidän kanssamme aina, mutta Hänen läheisyytensä tuntuu erityisesti silloin, kun me olemme hädässä. 

Jumala kärsii myötätunnossaan ukrainalaisten kanssa. Hän tietää tarkalleen, omalla ihollaan, omassa sydämessään miltä pahuus ja synti tuntuu sydämessä. Evankeliumissa kerrotaan miten ahdistus sai hänet valtaansa ja hän koki kuoleman kauhua.  

Kärsimyksen osalta on selkeää, ettemme elämämme aikana voi välttää tuskaan liittyviä olotiloja. Ne ovat osa elämää. Mutta niiden keskellä on hyvä muistaa, että Jumala on silloin kanssamme. Jumala tuntee kärsimyksemme ja tuntee tuskamme. Hän vahvistaa meitä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen. Hän ottaa ne myös kannettavakseen. Kärsimys voi myös johdattaa meidät Jumalan luo hakemaan turvaa ja lohdutusta.  

 

ELÄMME paaston aikaa ja sanoin seurakuntalaisille, että tänä vuonna paaston aika antaa meille aivan poikkeuksellisen kilvoituksen. Toisen ihmisen kärsimys, on minun velvollisuuteni. Minun velvollisuuteni on toimia helpottaakseni lähimmäiseni tuskaa. Sinä ja minä, Jumalan kuvina, olemme velvollisia näkemään Kristus kärsivien lähimmäistemme kasvoissa. 

Me voimme lohduttaa ukrainalaisia rukoilemalla heidän puolestaan, avaamalla kotimme ja lompakkomme. Meidän on osoitettava solidaarisuutta tarjoamalla apuamme sotaa pakeneville. Jos me olemme todellisia kristittyjä, me tunnemme sympatiaa tätä kansaa kohtaan. 

Sovinnon ja anteeksiantamisen teemat koskettavat meitä tällä ensimmäisellä paastoviikolla. Mutta miten ne kaikki suhteutuvat tähän Ukrainan sotaan? Kuilu on valtava, aivan kuin asiasta ei voisi edes puhua samaan aikaan. Nyt käynnissä oleva sota särkee paljon ja todennäköisesti tämän sodan seurauksena moni sukupolvi vaurioituu.

Onko tässä vaiheessa että katumukselle ja anteeksiantamiselle sijaa? Kuolonuhrien ja haavoittuneiden määrä kasvaa koko ajan ja tilanne vaikeutuu koko ajan. Jotakin kuitenkin pystyttäisiin tekemään. Sodan välitön lopettaminen, joukkojen vetäminen pois ja Haagin sotaoikeudenkäynnin aloittaminen.  

Anteeksianto, sovinto, katumus ja parannuksenteko ovat aktiivista toimintaa. Ilman katumusta ei voi olla anteeksiantamusta. Tuhlaajapoikakin sai anteeksi vasta kun hän oli mennyt itseensä ja palasi katuen kotiinsa. 

Rakkaudessaan Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä katumukseen ja parannuksen tekoon. Anteeksipyytäminen on aktiivinen teko ja se merkitsee vääryyden ja pahuuden hylkäämistä. Se on syvältä käyvä mielenmuutos, joka päättää jotakin entistä, jotta syntyisi tilaa uudelle.

SOTA PÄÄTTYY jonain päivänä mutta miten siitä selvitään kun edessä on yhteiskunnan uudelleen rakentaminen? Pyhä Fransiskus Assisilainen sanoi, että rauha on mahdotonta ilman oikeudenmukaisuutta. Jos Venäjä miehittää Ukrainan, niin kokeeko kansa tätä mitenkään oikeudenmukaiseksi tilanteeksi? Millä lailla ukrainalainen voisi kokea miehitetyn maansa omakseen ja olla "kuuliainen" esivallalle? 

Sota on helppo aloittaa mutta erittäin vaikea lopettaa. Venäjä voi voittaa sodan mutta Ukrainaa se tuskin tulee koskaan voittamaan. Venäjä on mahdottoman edessä.

Taivaalliseen iloon johtava tuomio

»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen.

Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ »Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ 

Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

»Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

»Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

»Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

VIETÄMME paastoon laskeutumisen aikaa ja tänä sunnuntaina keskitymme Viimeisen tuomion teemaan. Lukukohdassa kerrotaan, miten viimeisenä päivänä kaikki kansat kutsutaan Vanhurskaan Tuomarin eteen ja kansat jaetaan kahteen ryhmään. Pelastukseen astuvat ne, jotka näkivät Kristuksen vähäosaisissa ja palvelivat heitä rakkaudessa ja myötätunnossa. Kadotukseen taas astuvat ne, jotka olivat välinpitämättömiä lähimmäisen hädälle ja kulkivat ohitse. 

Tuomio on yksinkertainen: Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Jumala kutsuu yhteyteensä meitä Jumalan kuvia, kasvamaan hänen kaltaisikseen ja tallettamalla sydämeemme rakkauden lain. Lähtökohta ihmisen elämälle on hyvin kaunis ja positiivinen. Ihmisellä on mahdollisuus rakastaa, hän on vapaa valitsemaan ja kaiken lisäksi tuo vapauteen perustuva lähimmäisen rakkaus palkitsee häntä jo tässä elämässä. Tässä evankeliumissa kiteytyy helpolla tavalla Kristuksen ydinopetus. 

ON MIELENKIINTOISTA, että me monesti ajattelemme tuomiopäivää pelottavana asiana. Varhaiset kristityt, etenkin suurten vainojen aikaan, suorastaan odottivat Tuomiopäivää. Tuomiopäivä tietenkin voi toki olla lähtökohtaisesti kauhistuttava asia mutta samaan aikaan se on lohdutuksen ja oikeudenmukaisuuden päivä. Tuomiopäivää odotettiin vainojen keskellä paljon ja näemme tästä esimerkin vaikkapa Raamatun viimeisessä luvussa, Ilmestyskirjassa: "Minä tulen pian, ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan." (Ilm. 22:12) Maailmanlopun odotus oli hyvin todellista ensimmäisten kristittyjen kesken ja siihen uskottiin konkreettisesti. 

Mutta miksi näin oli? Siksi koska Viimeinen tuomio antoi lohtua ja toivoa vainojen keskellä. Varhaisilla kristityillä ei ollut ensi sijaisena pelkona mitä heille itselleen käy vaan se, että viimeisenä päivänä oikeudenmukaisuus palaa maailmaan ja kaikki pahaa tekevät joutuvat tilille teoistaan. 

Tuomiopäivä, kuten tässäkin vertauksessa, merkitsee pahan vallan loppumista. Tuska, jota se aiheuttaa päättyy eikä synnillä, sairaudella ja kuolemalla ole enää sijaa ihmisen elämässä. Sen myötä alkaa Taivaan valtakunnan aika, tuon valtakunnan, joka on ikuinen. Kuoleman valta päättyy ja saamme jälleen astua paratiisiin. 

LISÄKSI TÄSSÄ evankeliumissa tulee esille hyvin tärkeä pelastukseen liittyvä teema: jokainen voi itse vaikuttaa siihen, mitä viimeisellä tuomiolla tapahtuu. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen, siitä voimme olla varmoja. Tuomion peruste on se, kuinka me kohtelemme tämän maailman vähäosaisia. Samalla tavalla kuin me olemme kohdelleet lähimmäisiämme, niin samalla tavalla myös meitä kohdellaan tuomiolla. Kyse on myötätunnosta, säälistä, tasapuolisuudesta, kohtuullisuudesta, armahtamisesta. Sen sijaan välinpitämättömyys koituu monen kohtaloksi. 

Nyt meidän kannattaa muistaa, että olemme saaneet armoa armon päälle, me olemme saaneet elinpäiviä, jotta voisimme katua ja tehdä parannuksen. Sitä Herramme meiltä odottaa. 

Lähtemisen ja saapumisen teema

KEVÄÄN myötä suuri paasto taas lähenee ja olemme laskeutumassa paaston viettoon valmistautumissunnuntaiden kautta.

Evankeliumissa kerrottiin aiemmin Sakkeuksesta, joka tahtoi uteliaisuudessaan nähdä, kuka Kristus oli ja tuo kohtaaminen muutti koko hänen elämänsä. Sitten luimme Kahdesta rukoilijasta, joista vain toinen ymmärsi olevansa syntisistä ensimmäinen samaan aikaan kun toinen kehui omaa erinomaisuuttaan ja tuomitsi toiset. Tänä sunnuntaina muistamme Raamatun yhtä suurimmista kertomuksista, Tuhlaajapojan tarinaa. Tästä seuraava sunnuntai onkin sitten Tuomiosunnuntai, jossa kohtaamme Kuninkaan valtaistuimellaan ja sanovan, kaiken minkä te olette tehneet yhdestä näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle. Ja viimeisenä sunnuntaina ennen paastoa on Sovintosunnuntai ja siitä Suuri paasto sitten alkaa sovinnonteolla toinen toistemme kanssa.

RAAMATTU on täynnä erilaisia tarinoita ja kertomuksia suoraan elämän ytimestä. Niiden autenttinen ja mystinen voima on siinä, että ne eivät ole mitä tahansa muistoja tai tarinoita vaan niillä on syvä ja hengellinen merkitys ja voima. Ne ovat meille ikuisia esikuvia ja sisältävät paljon hengellistä ohjausta vaikeisiin elämäntilanteisiin.

Vanhastaan jo itse sanoilla on ollut suuri merkitys, jopa niin että ne määrittävät jonkin asian olemuksen ja luonteen. Muistamme, että maailma on luotu sanan voimalla. Maailmaa tarkoittava sana kosmos, merkitsee kaunista järjestystä. Aadam otti luomakunnan haltuunsa nimeämällä eläimet, eli antamalla niille merkityksen. Nimenantaminen lapselle oli merkityksen antaminen tälle Jumalan luomalle ja se yhdistää hänet taivaalliseen esirukoilijaan. Vanhan testamentin nimet olivat usein hyvin yksinkertaisia ja monet kertovat joko Jumalasta tai henkilön suhteesta Jumalaan: Jeesus tarkoittaa pelastajaa ja sen alkumuotona on Joshua, joka vei Israelin kansan luvattuun maahan. Monesti piispaksi, nunnaksi tai munkiksi vihkimisessä vihittävä vaihtaa nimensä toiseen ja ikään kuin aloittaa uuden elämän.

Sanat muodostavat tarinoita ja niiden tarkoitus ei ole vain tuoda esille kirkon opetusta, vaan ne tuovat pyhyyden läsnäolon tähän aikaan. Samalla tavalla kuin ikonit heijastavat iankaikkista todellisuutta, niin sanat tekevät saman pyhissä kirjoituksissa. Kun kuulemme vaikka tarinan Tuhlaajapojasta, voimme ymmärtää, että minä olen se tuhlaajapoika ja rakastava isä kuvaa minulle Jumalaa, joka ei hylkää minua vaikka mitä tapahtuisi. Tai kun me kuulemme jouluevankeliumin, me tiedämme, että Jeesus syntyi tähän maailmaan ja eli meidän kanssamme. Kun me rukoilemme tai luemme pyhiä kirjoituksia, Pyhä Henki on meidän kanssamme.

MITÄ ON OLLUT, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaajan kirja 1:9)

Ihminen on vuosituhansia elänyt samoissa hetkissä, joissa mekin elämämme tänä päivänä ja siinä mielessä mikään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen niin tällä hetkellä kuin aikanaan vaikka vaeltaessaan autiomaassa kohti luvattua maata. Täynnä innostusta, toivoa, pettymyksiä, odotusta, synnintekoa, katumusta. Samalla tavalla me saatamme kieltää Kristuksen kuin Pietarikin. Kuinka monesti olemme olleet uskossa heikkoja emmekä ole luottaneet Jumalaan, ja miten huomaamme, että myös opetuslapsetkin olivat ymmällään siitä mitä pitäisi uskoa.  

Vaikka ulkoisesti mikään ei muuttuisi ihmisen historiassa, se muutos on mahdollinen ihmisen sydämessä. Muutos voi tapahtua, kun me huomaamme olevamme nälkäisiä ja janoisia eikä tuota nälkää ja janoa voi mikään maailmallinen tyydyttää. Siksi Kristus puhui samarialaisnaiselle kaivolla tuosta vedestä: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä. (Joh. 4:13-14) Kun me teemme kerta toisensa jälkeen elämässämme saman virheen me heräämme tuntemaan sydämessämme halun muutokseen.

MUUTOS on meille väistämätön viimeistään silloin, kun nykyinen tie johtaa umpikujaan. Kun me heräämme näkemään, kun me luotamme siihen, että saamme jotain aitoa ja todellista, jos vain teemme parannuksen. Jumala ohjaa elämäämme kohti parempaa mutta hän ei voi muuttaa meitä. Se tapahtuu ainoastaan omasta tahdostamme meidän sydämessämme. Siksi me törmäämme tuona hetkenä välttämättömyyden käsitteeseen. 

Tuhlaajapoika huomasi lopulta olevansa sikojen karsinassa pyytämässä niiden ruokaa. Hän ei halunnut vajota enää yhtään alemmas, tulla siaksi, vaan katumuksen ja parannuksen välttämättömyys sai hänet ymmärtämään tilansa ja niin hän päätti palata isänsä kotiin. Samalla tavalla, Israelin kansa olisi erämaavaelluksellaan halunnut palata takaisin Egyptiin ruuan perässä mutta Mooses piti välttämättömänä, että matka jatkuu Jordanin tuolle puolen. Pietari kielsi Kristuksen ja itki sitä katkerasti. Silti hän näki, että todellinen elämä ja anteeksiantamus löytyy vain Kristuksen luota, ja niin hän välttämättömyydestä palasi opetuslasten luokse katuen.

NÄMÄ MUINAISET Raamatun tarinat tarjoavat meille ennuskuvia tai jopa varoituksia, ja ne auttavat meitä valitsemana oikean tien, jos vain suinkin niin tahdomme tehdä. Me voimme oppia ja ymmärtää ettemme ole ensimmäisiä ihmisiä näiden kysymysten äärellä ja jotta me valitsisimme oikean tien, pyhä Henki johdattaa meitä pelastukseen näiden kertomusten kautta. Näillä kirjoituksilla on siis selkeä profeetallinen merkitys: samoin kuin ennen vanhaan profeetta tuli kansan luokse ilmaisemaan Jumalan tahdon, niin tänä päivänä nämä samat profeetan sanat löydämme myös Raamatusta. Osa meistä kuulee niitä ja toimii, osa taas ajoi profeetan pois, koska ei kestänyt totuutta.

Yksi Raamatun suurista kertomuksista on Jeesuksen esittämä vertaus Kahdesta veljeksestä, jonka tunnemme paremmin Tuhlaajapoika-kertomuksena. Tarinan pääkohdat ovat meille tuttuja mutta on hyvä keskittyä tuon tarinan moniin teemoihin, joista yksi näkyvä kohta on kaukainen vieras maa, jonne poika lähti. 

Paluun lähtökohta on sen tajuaminen, että me olemme kaukana, vierailla mailla. Pakkosiirtolaisuuden teema on Raamatussa hyvin tuttu, kaikki muistamme Egyptin ja Babylonian vankeuden, joissa Israelin kansa eli monta sataa vuotta. Vaarana oli, että kansa sulautuu muuhun väestöön ja se menettää oman identiteettinsä. Omat tapansa, historiansa, laulunsa, kielensä. Siten voimme ymmärtää nyt paaston aikana laulettavaa surullista psalmia, veisua, Babylonin virtain äärellä.

Virtojen varsilla Babyloniassa
me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia.
Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme.
Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet,
vaativat meitä laulamaan,
ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme,
käskivät meidän iloita ja sanoivat:
»Laulakaa meille Siionin lauluja!»
Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla? 

Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima!
Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista,
ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!

 

JOS ME tavoitamme tämän tunteen tässä hetkessä, me suorastaan janoamme paluuta pois omasta pakkosiirtolaisuudestamme synnin maassa. Me koemme välttämättömyytenä paeta ja paeta, ottaa suunnaksi se Luvattu maa, joka meille on jo valmistettu. Palata jälleen isämme kotiin, jossa hän odottaa meitä huoli ja rakkaus sydämessään. Paaston aika on lähtemistä vanhasta ja se on saapumista uuteen.

Luomakunta meidän käsissämme

Herra sanoi luokseen tulleille juutalaisille: 33 "Kuulkaa toinen vertaus. Oli isäntä, joka istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta. 

34 "Kun korjuuaika oli käsillä, hän lähetti palvelijoitaan perimään viinitarhan viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon. 35 Mutta nämä ottivat palvelijat kiinni. Jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. 36 Isäntä lähetti uusia palvelijoita, enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta heidän kävi samalla tavoin. 37 Lopulta hän lähetti vuokraajien luo poikansa ajatellen: 'Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.' 38 Mutta kun nämä näkivät pojan, he sanoivat toisilleen: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.' 39 He ottivat hänet kiinni, raahasivat ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet. 40 "Kun viinitarhan omistaja tulee, mitä hän tekee noille viljelijöille?" 

41 He vastasivat: "Hän antaa noille pahoille pahan lopun ja vuokraa tarhan toisille viljelijöille, jotka toimittavat hänelle kuuluvan sadon määräaikaan." 42 Jeesus sanoi heille: "Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet:     

-- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. (Matt. 21:33–42)

 TÄMÄ VERTAUS alkaa kuin luomiskertomus. Jumala muovaa viinitarhan, siis tämän maailman, taitavasti ja harkiten, kaiken huomioon ottaen. Asettaa kaiken paikalleen, luo luonnonlait ja säätää kaiken toimimaan vuosituhansiksi ajoiksi eteenpäin. Saatuaan kaiken valmiiksi Hän luo ihmisen ja asettaa hänet hoitamaan tätä viinitarhaa eli maailmaa. Omaksi ja kuvakseen ja kaltaisekseen hän ihmisen loi.

Niin ihminen jatkaa tätä Jumalan aloittamaa luomistyötä ja on saanut vastuulleen puutarhan. Hänen tehtävänään on viljellä ja varjella tätä maata, käyttää ja samalla pitää siitä huolta. Ihmistä kehotetaan ottamaan se valtaansa ja hallitsemaan sitä. Siksi ihminen saa elantonsa tämän työnsä tuloksena mutta samalla tätä ruoka-aittaamme on myös suojeltava.

Sillä jonain päivänä isäntä palaa takaisin. 

VERTAUKSESSA KERROTTIIN, että isäntä vaatii viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon aina säännöllisin väliajoin. Mikä tämä sato voisi olla? Jeesuksen vertauksessa puhutaan viinistä mutta jos avaamme tätä kielikuvaa niin voisi merkitä ihmisen työn tuloksia. 

Mikä sitten ihmisen työ on tässä luomakunnassa. Se sato, jonka me Jumalalle annamme voi olla se, että me saamme maan tuottamaan ja tämän tuotoksen me annamme Jumalalle. Ja se tuotos, jonka me kaiken Luojalle annamme, on tietenkin kiitos ja ylistys hänen huolenpidostaan. 

Niinpä me olemme lähellä Herran pyhää ehtoollista, on se meidän kiitosuhrimme Jumalalle. Ehtoollisessa me otamme maan antimista viiniä ja leipää ja tuomme sen kirkkoon ylistyksenä Jumalalle. Pyhä Henki laskeutuu leivän ja viinin päälle ja muuttaa ne salaisella tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kiitosuhrista tulee meidän yhteytemme Luojaamme. 

TÄTÄ KRISTUKSEN esittämää vertauskuvaa viininviljelijöistä ja matkoille lähtevästä isännästä voimme käyttää myös siihen millä lailla me ymmärrämme oman asemamme tässä luomakunnassa. Olemmeko me luomakunnan kruunuja, jotka käyttävät luontoa hyväkseen, omien halujemme tyydyttämiseen? 

Kuten vertauksessakin mainittiin, me olemme Jumalan työntekijöitä ja me olemme vastuussa tästä viinitarhasta, jossa me elämme. Olemme vuokraviljelijöitä, joiden tarkoitus on pitää huolta tästä viinitarhasta. Me ikään kuin olemme tässä maailmassa vieraina. Tämä pointti on tärkeä huomata, koska usein me käsittelemme luontoa kuin omistaisimme sen vailla vastuuta kenellekään. 

REILUN VIIKON kuluttua keskiviikkona alkaa syyskuun myötä syksy ja kirkkokuntamme siirtyy uuteen kirkkovuoteen. Tämä syyskuun ensimmäinen päivä on myös kirkossamme luomakunnan päivä. Tätä luomakunnan päivää olemme viettäneet jo yli kolmen vuosikymmenen ajan ja varmasti huomaamme, että luomakunnan päivä on todellakin päivän polttava asia. Maailma on kuin tulessa. 

Kesä oli Suomessa poikkeuksellisen helteinen, ja ensiavussa oli ruuhkia kuumuudesta kärsivien vuoksi. Maailmassa paahde koitui hengenvaaralliseksi. Kanadassa lämpötila ylitti 50 astetta, ja valtavia metsäalueita ja kokonaisia kyliä paloi. Laajoja metsäpaloja syttyi myös Kreikassa ja Turkissa. Heinäkuun tulvissa Keski-Euroopassa hukkui lähes 200 ihmistä. Intiassa monsuunitulvat ovat suurimmat neljään vuosikymmeneen, Kiinassa ongelmat olivat samanlaisia. Aineelliset menetykset ovat näissä kaikissa maissa mittaamattomia.  

Meillä on siis ollut vakavia ongelmia tämän viinatarhamme kanssa. 

TÄMÄ LUOMAKUNTA tai tämä viinitarha on Jumalan luomistyö, hänen luomansa ikoni. Yhtä lailla, kuten me kunnioitamme hartaasti ikoneja, samalla tavalla voisimme myös kunnioittaa ympäröivää luontoamme. Jos löytäisimme luonnon keskellä saman hartauden, joka valtaa meidät kirkossa, olisimme jo hyvin pitkällä ekologisen kriisin ratkaisussa. 

Ortodoksisen kirkon ihmiskuva on äärettömän positiivinen ja sen ansiosta meillä on suuret mahdollisuudet toimia vaikeassakin tilanteessa. Myös meidät on luotu Jumalan kuviksi, ikoneiksi, ja kutsuttu kasvamaan Hänen kaltaisekseen. Me olemme suuri mahdollisuus, ja vaikka olemme monesti epäonnistuneet, silti meille on annettu jälleen mahdollisuus. Siksi tässä ekokriisissä me emme voi jäädä toimettomiksi.  

Ekologinen kriisi on ennen kaikkea hengellinen kriisi, vielä paremmin sanottuna ihmisyyden kriisi. Siksi meidän on ikään kuin löydettävä uudelleen ihmisyytemme ja mahdollisuutemme parannukseen. Kysyttävä: kuka minä olen ja mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa? 

VIINITARHAN HOITAMINEN jatkuu eikä isäntä ole vielä palannut tarkastamaan luomistyötään. Nyt on aika parannukseen, nyt on aika ottaa vastuumme tästä luomakunnasta. Jokaisen meistä kannatta lähteä mukaan, koska suurin osa meistä jo tiedostaa ongelman ja tietää miten me voimme tätä ympäristökriisiä hoitaa. 

(Radiosaarna 22.8.2021 Kouvolan pyhän Ristin kirkko)

Kohtaamisia 2021

Monissa Raamatun kertomuksissa on kauniita kuvauksia kohtaamisesta. Ne johtavat aina johonkin muutokseen, niin pysyvään, ettei paluuta entiseen enää ole. Muistamme kertomuksen samarialaisnaisesta kaivolla, Marian ilmestyksen, kolme enkeliä Mamren tammistossa, syntinen nainen joka voiteli Jeesuksen hiukset, ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset opetuslapsille. Näitä kohtaamisia on lukuisia ja jokaisessa niissä Jumala rakkaudessaan lähestyy luotuaan armon tervehdys lahjanaan.

Tuhlaajapoika tunsi kaipausta oltuaan kauan köyhyydessä ja yksinäisyydessä. Unohduksen voima ei voittanut tuota kaipausta ja hänen sydämessään oli edelleen riipaiseva muisto isänsä kodista. Hymyillen hän varmasti säilytti tuon muiston sydämessään. Silti palaaminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Niin pysyvästi vanha piti häntä otteessaan ja häpeä kalvoi mieltä. Aika tekee työtään armotta ja pian varmasti tulee hetki, kun muistot alkavat haalentua, menettävät värinsä ja vaipuvat unholaan. Tottumus hiljalleen saa meidät vaipumaan valveuneen.

Viimeisinä hetkinä ikävä kasvaa niin suureksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin heittäytyä. Poika oli valmis luopumaan kaikesta saadakseen olla taas kotona ja niin hän palasi mielessään anteeksipyyntö. Mutta heidän kohdatessaan isä keskeytti hänet alkuunsa koska ei ollut mitään anteeksi pyydettävää, oli vain tämä hetki ja tulevaisuus. Tuhlaajapojan ja rakastavan isän kohtaaminen oli suorastaan ylipursuavan rakastava. Hellyydessään isä antoi pojalleen enemmän kuin tämä edes osasi pyytää. Uudet vaatteet, kengät, sormuksen, kaikki vapaan miehen merkkejä. Isä teki hänestä jälleen kunniallisen miehen, ihmisen, joka hän oli koko ajan ollut. Tuo kohtaaminen palautti kaiken ennalleen ja jopa enemmän. Nyt tuhlaajapoika oli kasvanut ja rakkaus perheeseen syventynyt kokemusten kautta.

Mitä kohtaamisessa sitten tapahtuu?

Kun me kohtaamme Jumalan, me luovumme menneestä. Jotta voi saada jotain suurempaa, pitää luopua jostakin. Luopuminen syntyy monesti tuskasta, kun meidän pitää luopua vanhasta. Silti olemme kyvyttömiä syntymään uudelleen, vaikka vanha johtaakin umpikujaan ja tukahduttaa. Kohtaaminen saa sinetin, kun vastaamme kieltävästi. Ja niin monesti, kun me olemme niin tehneetkin ja menettäneet tilaisuuden torjumalla kohtaamisen antaman mahdollisuuden.

Kun me uskallamme päästää irti ja vastaamme Luojamme kutsuun myöntävästi, me saamme jotain värikästä, virkistävää, elävää, jotain mikä on näkymätöntä ja katoamatonta.

Näiden kohtaamisten seurauksena elämä alkaa ja saa merkityksen. Merkitys syntyy suhteesta Jumalaan, ihminen alkaa taas tehdä sitä mihin alun perinkin luotiin. Jumalan yhteyteen, rakkauteen, yltäkylläiseen rikkauteen, onneen. Toistemme hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja rakastamiseen.

Kohtaamisessa voi olla jotain aivan poikkeuksellista ja se voi muuttaa koko elämän. Parhaimmillaan meidän elämämme alkaa uudelleen ja ikään kuin synnymme uudelleen tähän samaan maailmaan. Elämä saa taas värit ja melodian, raikkaan tuulen meidän ihollemme.

Kohtaaminen on aina enemmän kuin osiensa summa, kohtaamisessa syntyy aina jotain suurempaa. Koko elämämme on valtava, erilaisten vuorovaikutusten kokonaisuus. Osaltaan me voimme vaikuttaa siihen kenen kanssa me olemme vuorovaikutuksessa. Mutta onneksi suurin osa kohtaamisista tapahtuu ilman omaa pyrkimystämme, ne tapahtuvatkin kaitselmuksesta.

Enkelit usein vierailevat luonamme ja tarjoavat meille tilaisuuden mullistavaan kohtaamiseen. Otammeko vieraamme vastaan kuten Aabram ja Sarai Mamren tammistossa? Vastaammeko mekin myöntävästi kuten Neitsyt Maria ylienkeli Gabrielille? Näemmekö Luojamme jopa vähäisessä ihmisessä, jonka kohtaamme?

Voiko sairaus pelastaa?

Minulla on korona-aikana on ollut korona-aikana tapana lukea hartauden ekteniassa rukous pandemian päättymisen puolesta. Siinä on viittaus kuningas Daavidiin, jonka tarkoitusta olen jäänyt usein miettimään. Rukouksessa sanotaan heti alussa: pysäytä tämä korona-pandemia, niin kuin kerran lopetit rangaistuksena asettamasi taudin kuningas Davidin aikana.

Jumala siis asetti Daavidille taudin rangaistuksena hänen synnistään. Daavidin psalmista 32 löytyykin tämä kohta:

Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni,

ruumiini riutui ja kuihtui.

Päivät päästään minä huusin tuskassani.

Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana.

Minun elämänvoimani haihtui

niin kuin kosteus kesän helteessä. 

Minä tunnustin sinulle syntini,

en salannut pahoja tekojani.

Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»

Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,

otit pois syntieni taakan.

Synti riuduttaa ja kuihduttaa Daavidin. Helppo ymmärtää. Kuka tahansa meitä on tehnyt jotakin väärää joko tahallaan tai tahtomattaan, kärsii huonosta omasta tunnosta. Omatunto sairastuu ja me alamme oireilemaan. 

Miten tuosta tilanteesta pääsisi pois? Kaikkihan me sen tiedämme. Nöyrtyminen, tunnustaminen ja katuminen on se tie. Kun Daavid tunnusti syntinsä Jumala otti häneltä pois sairauden. Synnin taakasta vapauduttuaan hän taas pystyi elämään vapaana ja rohkeana, avoimena kohti uusia asioita. 

Olen monesti muistuttanut, ettei ihmistä aja kadotukseen se mitä hän on tehnyt vaan se osaako hän katua ja tehdä parannuksen. Ihmistä ei myöskään pelasta se onko hän tehnyt tarpeeksi hyvää vaan se että hän pyrkii tekemään, ei välttämättä edes parastaan, vaan tehdä hyvää: rakastaa, sääliä, armahtaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. - Jo aikomuksenkin Hän palkitsee, muistuttaa pyhä Johannes Krysostomos Pääsiäissaarnassaan. 

Tämä ei kuitenkaan ole meille helppoa. Sydämen kovuus ja ylpeys voivat estää katumuksemme. Monesti emme edes huomaa tehneemme pahaa. Vaikka ihminen jatkaisi tietään kohti tuhoa Jumala ei hylkää ihmistä. 

Vaikka ihminen hylkäisi Jumalan, ei Jumala hylkää ihmistä. 

Jumala on valmis käyttämään mitä tahansa keinoja siihen, ettei ihminen tuhoaisi itseään syntiä tekemällä. Tämän ajatuksen myötä voimme ymmärtää erään Suuren paaston Halleluja-liitelauselman kautta, jossa sanotaan: 

Lisää Herra heille pahuutta, lisää pahuutta maan kunniakkaille. 

Ajatuksena on se, että nämä maan kunniakkaat ajavat itsensä tuhoon pahuudessaan ja viimeisenä keinona rukoilemme heille pahuutta, jotta he huomaisivat tekevänsä väärin ja kääntyisivät taas katuen Jumalan puoleen. Sama ajatus siis kuin Jumalan asettama rangaistus kuningas Daavidille. 

Kuningas Daavid kertoo rukouksessaan, että kun hän kääntyi Jumalan puoleen ja tunnusti rikkomuksensa, hän sai anteeksiannon ja sairaus päästi hänet otteestaan. 

No, me tiedämme, että kun Daavid katui tekemäänsä syntiä ja tämän seurauksena syntyi koko kristinuskon keskeisin, koskettavin ja kaunein katumusrukous, psalmi 51. Siinä kuningas Daavid kertoo Jumalalle tehneensä aviorikoksen erään Batseban kanssa.

Mitä olisi tapahtunut, ellei sairaus olisi saanut Daavidia katumaan tekojaan? Ehkä hän olisi mennyt teoissaan yhä pidemmälle ja entistä pahempiin tekoihin. Jumala halusi katkaista tämän kierteen antamalla Daavidille sairauden, jotta tämä pysähtyisi hetkeksi. 

Syy sairauksien olemassaolosta liittyy olennaisesti siis syntiin. Sairaus ei ole Jumalan luomaan vaan Jumala voi käyttää syntiinlankeemuksen mukana tullutta sairautta myös ihmisen pelastamiseksi. Jumala ei tahdo ihmisen kärsimystä vaan että hän kääntyisi Luojansa puoleen samoin kuin tuhlaajapoika. 

Samoin kuin mistä tahansa synnistä, edellytys ihmisen parantumiselle on katumus ja parannuksen teko. Tuhlaajapojan kertomuksessa voimme helposti huomata miten sairaus nähdään vieraantumisena Jumalasta. 

Ajatus eli vahvana vielä Jeesuksen aikana, kun luemme Sokeana syntyneen evankeliumin kohdan, jossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta: ”kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?" (Joh, 9:2)

Jeesuksen vastaus toi hyvän näkökulman asiaan: "Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” (Joh, 9:3) 

Tämä vastaus avaa meille hyvän näkökulman sairauteen. Kun ihminen kääntyy sairastaessaan Jumalan puoleen, hän voi saada parannuksen. Jeesus nostaakin keskeiseen rooliin armon käsitteen. Jumala ei vain rankaise vaan hän antaa mahdollisuuden. 

Hiljalleen kirkon historiassa käsitys sairauden ja rangaistuksen välisestä suhteesta on jäänyt taka-alalle ja sairaus ymmärretään annettuna mahdollisuutena. Se miten suhtaudumme sairauteemme, mitä me teemme, kun tuska on sielussamme ja ruumiissamme, ratkaisee. Luotammeko Jumalan kaitselmukseen, osaammeko löytää sairauden keskellä katumuksen ja Jumalan apuun turvautumisen. Sairaus on osa tätä elämää, jonka kautta Jumalan pelastusteot voivat tulla meissä julki.  Sairaus on mahdollisuus sille, että Jumalan armo voi loistaa maailmassa.

Tuo Jeesuksen vastaus ilmaisee kauniilla tavalla Jeesuksen tuoman armon elementin. Yksikään ihminen ei ole paha, jota Jumala rankaisee sairaudella. Lähtökohtaisesti kaikki luodut ovat hyviä ja Jumala haluaa ilmaista heidän kauttaan rakkautensa luomakuntaansa kohtaan. Jokin kuitenkin estää Jumalaa toimimasta tässä maailmassa. Tuo este on vapautemme ja tuossa vapaudessa me saatamme päätyä syntiin ja siten sairastuttaa itsemme. 

Silti Jumala voi käyttää sairautta myös ihmisen pelastamiseksi, jos osaamme ymmärtää sen kilvoituksena. Jos ymmärrämme tuossa hetkessä, että kaikki on Jumalan säätämää ja antamaa. 

Apostoli Paavali toteaa toisessa Korinttilaiskirjeessään: Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: »Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.» (2. Kor 12.)

Voimmeko me sairauden kautta pyhittää oman elämämme? Ehdottomasti. Voi olla me tulemme kärsimään sairaudesta vuosia tai vuosikymmeniä.  Voi olla, että sairaus tulee olemaan osa elämäämme aina kuolemaan saakka. Näin meille useimmiten tapahtuu, kun tulemme vanhoiksi. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö Jumala voisi kaikkivaltiudessaan pelastaa meidät sairaudesta. Jumalan kaitselmus jää meille monesti tuntemattomaksi. 

Silloin me tarvitsemme samaa kärsivällisyyttä kuin halvaantunut mies Betesdan altaalla. Tässä me voimme rukoilla oman parantumisemme puolesta ja sen hetkellä me voimme kantaa rukouksia toistemme puolesta. 

Olemme jo voiton puolella koronan suhteen. Tartuntamäärät tulevat laskemaan ja syksyyn mennessä olemme saaneet rokotteet. Mitä sitten olemme oppineet?  

Se ainakin on varmaa että tämän pandemian jälkeen me opimme kunnioittamaan aivan yksinkertaisia asioita. Voimme kokoontua yhteen kirkossa, tavat toisiamme, koskettaa, halata, kunnioittaa suutelemalla, tuntemalla suitsutuksen tuoksun. Samalla me opimme toivottavasti myös kuuliaisuutta esivallallemme. Hygienian noudattaminen ja rokotuksen vastaanottaminen ovat lähimmäisen rakkautta ja huolenpitoa. Jos pahan hengen voima tässä maailmassa näkyy sairauksien kautta niin Jumala voi pelastaa meidät lääketiedettä hyväkseen käyttämällä.  

Siunattua Helluntain juhlaa meille kaikille! 

Kun rukoilette, sanokaa näin

Minulta on välillä kysytty, miksi käytämme rukouselämässämme valmiita rukouksia? Eikö riittäisi, että rukoilisimme omin sanoin? Miksi kirkossamme on tällainen perinne? 

Olen monesti vastannut, että kysymys on vähän sama kuin kysyisin miksi minun pitäisi lukea toisten kirjoittamia kirjoja, kun voin kirjoittaa omianikin. Miksi kuunnella toisten säveltämiä sävellyksiä, kun voin itsekin tehdä omianikin. Miksi pitäisin seurata vanhoja ikonimaalauksen esikuvia, kun voisin maalata ihan omia ikonejakin? 

Toki voimme näinkin tehdä mutta luulen, että meiltä jää aikamoinen aarteisto huomaamatta. Kirkon useiden vuosisatojen hengellinen aarteisto on mittaamaton ja niin elävä että olisi sääli, jos se jäisi meiltä löytämättä. Sen elinvoimasta kertoo, kuinka se on kestänyt ajan patinaa mutta miten se tänäkin päivänä satojen vuosien jälkeen voi olla hyvinkin ajankohtainen. 

Tähän hengelliseen aarteeseen liittyy myös toinen lähellä oleva asia. Kysymys ei ole vain minusta ja sinusta vaan yhdestä ortodoksisen kirkon keskeisestä periaatteesta, perinteestä. Perinne on, paradosis, lahja, jonka me saamme edelliseltä sukupolvelta ja meidän tehtävämme on vaalia sitä arvonannolla ja siirtää tämä perinne seuraavalle sukupolvelle. Tämä on siis samaan aikaan meille sekä lahja että myös velvollisuus. 

Silti uuttakin luodaan. Luovuus on yksi Jumalan antamista lahjoista meille. Kaksi juuri kanonisoitua pyhäämme Johannes Valamolainen ja Sonkajarantalainen saivat omat ikoninsa ja jumalanpalvelustekstit. Uusia kirkkomusiikkisävellyksiä tehdään tälläkin hetkellä. Näitä tekstejä tai sävellyksiä ei kuitenkaan kirjoita kuka tahansa asiaan perehtymätön. Kirkollisen ilmaisun tulee sopia kirkon perinteeseen ja noudattaa ilmaisussaan ja sanamuodoissaan jo olemassa olevaa aineistoa. Jumalanpalvelus käyttöön tulevan aineiston tulee myös olla piispainkokouksen hyväksymää materiaalia. 

Me voimme olla turvallisin mielin, jos me seuraamme Kirkon yleisesti hyväksyttyä opetusta. Kuuntelemme kirkon opettajien kokemusta, joka perustuu taas aiempien pyhien kokemukselle. He ovat saavuttaneet korkean hengellisen aseman ja heidän viitoittamalla tiellään on turvallista kulkea. Me jatkamme tätä pyhän viisauden pyhien ketjua, kun me luemme valmiita rukouksia. Sama koskee niin jumalanpalveluksia, hengellistä kirjallisuutta kuin vaikkapa ikonimaalausta.

Evankeliumeiden valossa tilanne on mielenkiintoinen. Sen ajan ihmisten rukousperinteestä en uskalla paljoa sanoa mutta varmaa on se, että se pohjautuu juutalaisten tapoihin. Kokoontuminen synagogiin, jossa luettiin pyhiä kirjoituksia ja opetettiin niiden perusteella. Rukouksen olivat varmastikin perinteisiä juutalaisuuteen liittyvää perinnettä. Jeesuksen osalta tiedämme sen mielenkiintoisen hetken, kun opetuslapset pyysivät häntä kertomaan millä tavoilla heidän pitäisi rukoilla. Kerran, kun Jeesus oli ollut rukoilemassa, eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: »Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.» Jeesus sanoi heille: »Kun rukoilette, sanokaa näin. (Luuk. 11:1-2). Jeesus ei vastannut, että keksikää nyt jotakin vaan hän kehotti heitä rukoilemaan Isä meidän -rukouksen. 

Hengellisessä elämässä voi olla monta vaaraa ja ne voivat piileksiä niin pienissä yksityiskohdissa. Olemme monesti sokeita omille puutteillemme ja virheillemme. Saatamme monesti katumuksella luetella pikku syntejä ilman, että huomaamme hautovamme jotain paljon vakavampaa asiaa mielessämme. Kirkon omat rukoukset monesti paljastavat meissä olevia piileviä syntejä tai synnin alkuja. 

Monesti myös ajattelen, että meidän on syytä mukautua rukoukseen eikä rukouksia muokkautua meihin. Samalla tavalla kuin me mukaudumme kirkon opetukseen emmekä muokkaa kirkon opetusta mieleiseksemme. Rukous on opetusta, ja ehkä vieläkin enemmän se on viisautta. Rukouksen tarkoitus on ohjata elämäämme ja saada meidät näkemään itsemme sellaisina kuin me todella olemme. 

Nyt Suuren paaston alettua on hyvä hautoa mielessään pahan sijaan jotakin hyvää ja pyhää. Siihen sopi loistavasti niin Jeesuksen rukous kuin Efraim Syyrialaisen paastorukous. Jälkimmäinen on helppo opetella ulkoa kun riittävän usein toistaa sitä mielessään. Siunattua paaston aikaa kaikille! 

Rokotteet tulevat, mitä tehdä?

KRISTUS SYNTYY, KIITTÄKÄÄ! 

Siunattua Vapahtajamme syntymän juhlaa!

Tänä vuonna joulun odotus on näyttäytynyt kirkoissamme kovin yksinäiseltä. Jumalanpalvelukset on toimitettu ilman kirkkokansaa ja monella on varmasti ollut ikävä yhteisiin jumalanpalveluksiin. Joulun alla olemme kuitenkin saaneet ilouutisen, vuoden loppuun mennessä aloitetaan rokotukset koronaa vastaan. Toivotaan, että pääsiäiseen mennessä voisimme taas kokoontua yhdessä murtamaan leipää!

Koronarokotteet ovat siis tulossa ja osa meistä miettii kannattaako rokotetta ottaa. Miten me ortodokseina suhtaudumme esiin tulleeseen rokotekielteisyyteen? Koko kirkon olemassaolon aikana on ollut monenlaisia kulkutauteja ja olemme vuosisatojen kuluessa pyytäneet Jumalaa suojelemaan meitä niin tulelta miekalta muukalaisten, hyökkäyksiltä kuin kulkutaudeistakin. Me turvaamme kulkutautien keskellä Jumalaan mutta miten hän vastaa meille?

Vastauksena lyhyt kertomus. Eräs mies haaksirikkoutui myrskyssä ja jäi veneen päälle huutamaan apua. Paikalle tuli mies veneen kanssa ja tarjosi apuaan. Mutta haaksirikkoutunut ei halunnut nousta kyytiin, että kyllä Jumala hänestä huolen pitää kuten opetuslapsista myrskyävänä yönä järvellä. Kyllä tästä selvitään! Seuraavaksi paikalle tuli ohi kulkenut kalastuslaiva, joka kehotti miestä tulemaan kiireesti turvaan. Haaksirikkoutunut pysyi uskossaan lujana ja päätti ettei lähde toisuskoisten matkaan. Lopulta paikalla lähettiin pelastushelikopteri, joka pudotti pelastusköyden, koska vene oli jo osittain pinnan alla. Mies torjui avun ja huusi metelin keskellä, että jos hän kuolee, niin se on sitten Jumalan tahto.

Mies hukkui ja enkelit veivät hänet Jumalan luo. Siellä mies kysyi vihaisena Jumalalta, miksei tämä auttanut häntä? Jumala huokaisi syvään. -Minähän autoin sinua. Lähetin kolme miestä pelastamaan sinua mutta yhdeltäkään et ottanut apua vastaan.

Jumala on kanssamme, kuten Kristuksen lisänimi Immanuel merkitsee. Kun hätämme on suuri myrskyssä hän ojentaa kätensä ja haluaa vetää meidät turvaan. Mikä sitten on meidän velvollisuutemme? Toimia vastuullisesti toisiamme kohtaan. Rokote ei ole vain minun asiani vaan meidän yhteinen turvamme. Olen velvollinen suojelemaan perhettäni, ystäviäni, sukulaisia ja kaikkia ihmisiä lähelläni. Jumala harvoin toimii suoraan maailmassaan ja siksi hän tarvitsee meitä työtovereikseen. Siksi suosittelen vahvasti asettamaan toisen edun omani edelle ja ottamaan rokotuksen.

Ps. Muistithan että ehtoolliselle voi osallistua liturgioiden jälkeen kirkon ulkopuolella. Ehtoollisen jako aloitetaan liturgian päätyttyä yleensä noin klo 11:15, jos palvelus alkaa klo 10. Tervetuloa!

Muista antaa!

Joulupaasto jatkuu hyvää vauhtia ja on mielenkiintoista, miten paljon joulupaaston ajan evankeliumeissa puhutaan rahasta ja maallisesta omaisuudesta. Ensimmäisenä sunnuntaina kuulimme evankeliumin, jossa kyseltiin, kuka on minun lähimmäiseni ja kuulimme tarinan laupiaasta samarialaisesta, joka pelasti tien ojassa maanneen ryöstetyn miehen osoittamalla hänelle laupeutta. Toisena sunnuntaina kuulimme rikkaasta miehestä, jonka runsas sato ei koitunut vähävaraisten iloksi vaan hänen omaksi nautinnokseen. Valitettavasti tuli yö, jona hänen sielunsa otettiin häneltä pois. Tänä sunnuntaina kuulemme tarinan rikkaasta miehestä, joka halusi tavoittaa iankaikkisen elämän. Ei siitä mitään tullut, kun hän asetti rikkautensa Jumalan edelle.

Ortodoksisen kirkon eetos lähimmäisen rakkaudesta ja kasvamisesta kohti jumalan kaltaisuutta on nyt läsnä polttavana. Kristus, kaikkeuden Jumala ja valtias syntyy ihmiseksi. Hän luopuu kaikesta ja saa syntymänsä köyhään perheeseen pieneen Betlehemin kylään, luolaan, eläinten syöttökaukaloon. Pian syntymänsä jälkeen hänestä tulee pakolainen lapsivainoja takia ja perhe pakenee vieraaseen maahan.

Todellinen rikkaus ei siis olekaan ulkoista kunniaa, rahaa, kultaa ja menestystä vaan jotakin syvempää. Todellinen rikkaus on arvovalinta. Sitä, että on valmis asettamaan toisen ihmisen itsensä edelle. Siinä, että pitää huolta toisesta ihmisestä aivan konkreettisesti. Todellinen rikkaus on rakkautta toista ihmistä kohtaan.

Kristus luopuu jumalallisesta kirkkaudestaan, jotta me pääsisimme osalliseksi taivaallisesta kunniasta. Jos Jumala on valmis tekemään näin ja meidät on kutsutta kasvamaan Jumalan kaltaisiksi niin mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Sama asia: luopua, antaa, lahjoittaa.

Jokainen, joka on salaa antanut rahaa hyväntekeväisyyteen, tietää miksi se tuo niin tavattoman hyvän olon. Se ei takaa hyvää oloa vain sinulle vaan myös sille, joka saa. Sitä upeaa oloa et tule koskaan saamaan millään muulla tavalla kuin antamalla. Kannattaa kokeilla!

Kun Taivas ja maa kohtaavat

Apostoli Luukas maalaa meille evankeliumissaan syvällisen kuvan ihmisen ja Jumalan kohtaamisesta: Jeesusta seuraava elävä ja riemuisa opetuslasten joukko kohtaa Nainin kylästä tulevan synkistyneen hautajaissaattueen. Leskiäiti on menettänyt lähes kaiken miehensä ja poikansa kuoleman vuoksi. Surevat kyläläiset kulkevat hänen tukenaan kohti hautausmaata. 

Tämä kohtaaminen on varmasti ollut todellinen mutta samaan aikaan se on vakava muistutus meillä tämän päivä ihmisille. Elämä ja kuolema käyvät kanssakäymistään jokainen päivä ja hetki. Siksi tämän tarinan sanoma on hyvin syväluotaava ja symbolinen. Se sukeltaa suoraan syviin vesiin ja paljastaa meille jotain hyvin olennaista Jumalasta ja elämästä. Se asettaa meidät elämän rajallisuuden eteen ja kehottaa meitä tekemään ratkaisun. 

Mitä tästä kohtaamisessa tapahtuu ja mihin se johtaa, mitä se kertoo minusta, kuka minä olen? Mitä se kertoo Jumalastamme? Mikä on meille luvattu evankeliumi, ilosanoma?

Me olemme tuon Nainin lesken kuollut poika. Me olemme hengellisesti kuoleman omia, jota saattoväki kantaa. Leskiäiti ehkä kuvaa kirkkoamme ja vainajan kantaminen kirkkomme esirukouksia. Esirukouksin meidät kannetaan Elävän ja ihmeitätekevän Jumalan luokse. Ja nyt esirukouksiin, kuten aina, saadaan vastaus, kun Kristus lähestyy meitä.

Jokainen meistä kuolee jonain päivänä. Se on osamme ja sitä on turha pelätä. Sen sijaan meidän kannattaa pelätä hengellistä kuolemaa, joka kumpuaa välinpitämättömyydestä, kovuudesta, sydämen kylmyydestä. Jokainen meistä voi vajota hengelliseen kuolemaan, mutta Jumala voi herättää meidät. 

Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Vaikka välillä luulemme, ettei Jumalan näe hätäämme hän silti on luonamme. Meidän Jumalamme on elävä ja hän kantaa huolta jokaisesta luodustaan. Ja niin kaksi maailmaa kohtaa: kaunis ja iloa pursuava elämä kohtaa harmaan ja lakastuneen kuoleman, valoisa ja elämää luova myötätunto kohtaa toivottoman ja tumman kuoleman todellisuuden. 

Jumalan kosketus ja sanat: Nouse!  Jumala tuntee tämän synnin tahraaman todellisuuden, jossa me elämme. Hän tulee luoksemme ja kutsuu meitä palaamaan todelliseen elämään.  Todellinen elämä on elämää Jumalan yhteydessä, hänen tahtonsa noudattamista, hänen puoleensa kääntymistä, kaikessa häneen turvautumista. Todelliseen elämään me voimme päästä vain katumuksen ja parannuksen kautta. Se on meille kaikille mahdollista. 

Kirkon perinteessä maailmassa elävää kirkkoa on kutsuttu taistelevaksi seurakunnaksi ja taivaassa ylistävää seurakuntaa riemuitsevaksi seurakunnaksi. Nyt nämä kaksi seurakuntaa kohtaavat toisensa. Me, jotka elämme kuoleman ja katoavaisuuden varjossa voimme kokea miten taivaallinen seurakunta kaikkine pyhineen ja enkeleineen tulevat meitä vastaan. Tämä on kirkon todellisuutta jokainen sunnuntai. Liturgiassa me otamme vastaan Herramme joka sunnuntai, kun Suuressa saatossa Hänet kannetaan uhrina meidän luoksemme. Siksi me kutsumme jokaista sunnuntaita pieneksi pääsiäiseksi, Herramme ylösnousemuksen juhlaksi. 

Jumalasta vieraantuneet

Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: "Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi hänelle: "Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä." "Mitä käskyjä?" mies kysyi. "Näitä", vastasi Jeesus, "älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." "Kaikkia niitä olen noudattanut", sanoi nuorukainen, "mitä vielä puuttuu?" Jeesus sanoi hänelle: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

Silloin Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. Minä sanon teille: helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi pelastua?" Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista."

Se todellisuus, jossa Kristus kohtaa tämän ihmisen on toisenlainen kuin Hänen suhteensa opetuslapsiin. Tämä rikas nuorukainen käytännössä näyttää miten kaukana hän on elävästä Jumalasta. Hän on kuva meistä.

Jotakin on tullut hänen ja Jumalan väliin. Hän ei selvästikään tunnusta Kristusta Jumalaksi vaan pitää häntä pelkkänä rabbina, kiertävänä opettajana, jolla on monia seuraajia.

Hän kyllä noudattaa ulkoisesti lain kirjainta hyvinkin ansiokkaasti. Mutta ymmärtääkö hän lain tarkoitusta, miksi se on annettu ja mihin sen pitäisi johtaa.

Lain tarkoitus on auttaa meitä ymmärtämään Jumalan tahto ihmistä kohtaan ja viemään meidät Jumalan läheisyyteen. Jumala antoi lain Israelin kansalle heidän kovasydämisyytensä takia. Jotta he ymmärtäisivät käskyjä noudattaessaan, että lähimmäisen rakkaus on kaikki kaikessa. Laki annettiin, jotta Israelin kansa oppisi myötätuntoa, sääliä, armahtavaisuutta ja laupeutta.

Rikkaalta nuorukaiselta puuttui elävä usko, palava halu. Hän ei tuntenut Kristusta eikä Kristuksen jumalalliset sanat tehneet häneen riittävää vaikutusta. Siunaukseksi saatu hyvä toimeentulo ei koitunut hänen pelastuksekseen. Hän piti omanaan sitä, joka oli annettua lainaksi, hän piti itsellään sen millä olisi voinut helpottaa lähimmäisensä ahdinkoa. Rikkaan nuorukaisen pelastumisen esteeksi muodostui hänen omaisuutensa.

 

Opetuslasten suhde Kristukseen sen sijaan oli luonnollinen, vaikka he välillä epäilivätkin Jeesuksen opetusten ja kehotusten mielekkyyttä. Silti he seurasivat Kristusta, koska he luottavat Häneen. Ehkä tämä luottamus puuttui rikkaalta mieheltä.

 

Näiden kahden suhde on nyt polttopisteessä. Kummalla tavalla me itse suhtaudumme Vapahtajaamme? Noudatammeko kuuliaisesti vain lain käskyjä, paastoa, kristillisiä tapojamme vai pystymmekö me näkemään lain takana olevan rakkauden. Pystymmekö me kasvamaan lain yläpuolelle näkemään, ymmärtämään syvällisesti Jumalan tahdon. Pystymmekö me näkemään rakkauden säteet lain takaa. Tuleeko lähimmäisen rakkaudesta korkein lakimme, joka ylittää kaikki lain käskyt. Olemmeko valmiita antamaan enemmän kuin laki vaatii.

Lähimmäisen rakkaus kuvaa meidän elävää uskoamme ja sen palavuutta. Olemme valmiit antamaan itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun. Jos meillä on selkeä näköala elämämme merkityksestä ja tarkoituksesta, me kuulemme Jeesuksen pelastavat sanat ja lähdemme seuraamaan häntä ehdoitta.

Vaikkemme ole lähteneet vielä seuraamaan häntä, hän silti pyytää meitä uudelleen seuraamaan itseään ja että luottaisimme Hänen sanaansa, kuten opetuslapset tekivät.

Me emme tosiaankaan voi pelastua vain lakia noudattamalla, tämä on toistuva teema Jeesuksen opetuksessa. Me tarvitsemme Jumalan armoa, sillä meidän syntitaakkamme alla mahdotonta pelastua. Me emme pysty hyvittämään pahoja tekojamme, koska niiden määrä ylittää voimavaramme. Meidän on pyydettävä mahdotonta Jumalalta, sillä Hänelle kaikki on mahdollista. Pyytää anteeksiantoa, johon emme ole edes oikeutettuja.

Silloin me tulemme otollisiksi sille, että meille mahdoton pelastus voikin olla mahdollinen. Meidän on annettava Jumalalle tilaisuus pelastaa meidät. Kunhan vain pyydämme, niin me saamme, kun olemme valmiita päästämään irti siitä, mikä on tullut minun ja Jumalan väliin.

Oven takana

Kristus nousi kuolleista!

Tämän evankeliumin osalta olen usein tuonut esille, että siinä meille esitetään kahdenlaista sokeutta, fyysistä ja hengellistä. Sokeana syntynyt mies siis edustaa fyysistä sokeutta, kun taas Jeesusta vastaan nousseet fariseukset taas edustavat hengellistä sokeutta.

Mutta kannattaa olla tarkkana siinä, ettemme kategorisoi näitä fariseuksia ryhmäksi, jota me voimme rauhassa paheksua ja arvostella. Silloin evankeliumin pointti menee kerta heitolla ohitse. Evankeliumin tarkoitus on toimia peilinä meidän edessämme. Löydämmekö me itsessämme nuo samat sanat ja asenteet, jonka heiltä kuulimme?

Harva meistä on fyysisesti sokea mutta hengellinen sokeus on osa meitä niin monella tapaa. Voimme olla sokeita Jumalan johdatukselle, vastustaa Häntä, olla kuuroja Hänen opetukselleen, sokeita lähimmäisemme hädälle ja tarpeille. Ehkemme näe tätä luomakunnan kauneutta ja sen tarvetta tulla suojelluksi. Voimme olla sokeita omien syntiemme suhteen ja sen vuoksi lankeamme arvostelemaan ja tuomitsemaan toisiamme.

 

Paradoksaalista tässä evankeliumissa on se, että Jumala kyllä pystyy antamaan sokealle näön mutta fariseusten kovasydämisyydelle hän ei voi mitään. Toki hän voisi mutta se olisi ihmisen vapautta vastaan. Hyvä uutinen on se, että ihminen voi parantua hengellisestä sokeudesta helpostikin. Tästä Raamatussa on monia kertomuksia. 

 

Tänä keväänä moni meistä on jäänyt kirkon ovien ulkopuolelle. Me kaikki, joille jumalanpalveluksiin osallistuminen oli itsestään selvyys. Miksi?

Ehkä olemme tämän karanteenin aikana harjoittaneet itsetutkiskelua. Oliko jumalanpalvelus meille itsestään selvyys. Olemmeko kirkossa ehkä antaneet rukousten soljua ohi korviemme? Olemmeko olleet sokeita sen aarteen edessä, joka edessämme aina oli? Ehkemme ole ottaneet koskaan parannuskehotuksia tosissamme?

Moni meistä jäi kirkon ovien taakse. Siksi moni meistä kokee tuskaa, kun tuntuu, että yhteys kirkkoon alkaa heikkenemään. Onko nyt vaarana, että suljetut ovet vieraannuttavat meidät seurakuntayhteydestä?

Me emme ole ensimmäisiä emmekä ainoita uskovia, jotka kohtaavat suljetut ovet.

Tämä teema on yllättävän yleinen evankeliumissa. Me muistamme varmasti vertauksen taivaallisesta häähuoneesta, jonka ulkopuolelle olen jäänyt. Suuren viikon eksapostilariossa me laulamme:

Minä näen, oi Vapahtajani, sinun häämajasi kaunistettuna mutta minulla ei ole vaatetta siihen sisälle mennäkseni. Valista, oi Valonantaja, minun sieluni puku ja pelasta minut.

Sama suljettujen ovien tematiikka näkyy myös kertomuksessa viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitseestä, jotka odottivat ylkää. Kun Ylkä yöllä saapui, sisälle pääsivät vain ne, jotka olivat varautuneet Yljän tulemiseen. Opetuslapset pelkäsivät Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen ja kokoontuivat lukittujen ovien takana.

 

Me elämme nyt pääsiäisen juhlan aikaa ja luimme jotain lupaavaa muutama viikko sitten. Muistatteko, miten mirhantuojanaiset tulivat haudalle, jonka edestä kivi oli vieritetty pois. Tämä on myös se, jota mekin palavasti odotamme.

Näin aikoina Jumala tulee lähelle. Olkamme siis kärsivällisiä ja toiveikkaita, vahvoja uskossamme. Olkaamme samalla myös korva herkkänä kuulemaan mitä hän meille hiljaisuudessa kuiskaa. Kuiskauksen me voimme vain kuulla, kun hiljennymme ja odotamme.

Kolkuttakaa, niin teille avataan. Pyytäkää, niin teille annetaan. Jumala tahtoo, että me kaikessa käännymme Hänen puoleen.

Ehkä tämän epidemian tarkoitus on opettaa meille kärsivällisyyttä, tilaisuus osoittaa uskoamme. Pitämään huolta toisistamme ja katsomaan toistemme perään. Varmasti Hän haluaisi tehdä jotakin, meidän kauttamme.

Pyydä siis Jumalalta kestävyyttä, lohtua, uskoa, luottamusta ja ennen kaikkea varjelusta. Jumala kyllä vastaa pyyntöihimme aivan kuin Hän itse sanoo.

Entä elämä koronan jälkeen, millainen jälki meihin jää tämän seurauksena? Muuttuiko mikään vai palaammeko vanhoille urillemme. Tätä jokaisen myös kannattaa miettiä kun hiljalleen mietimme myös koronan jälkeistä aikaa.

Kristus nousi kuolleista!