Pyhän Ristin ylentämisen sunnuntai - radiosaarna 16.9.2018

Tänään pyhä kirkkomme jatkaa Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen juhlaa. Varsinainen juhla alkoi jo torstai-iltana ja tänä sunnuntaina juhla jatkuu. Juhlan tärkeyttä kuvaa se, että juhlakausi jatkuu aina seuraavaan perjantaihin asti. Tänään Kouvolassa tässä pyhän Ristin kirkossa meillä on kirkkomme vuosijuhla.

Tämä Ristin ylentämisen juhla syyskuussa ei ole kirkkovuoden ainoa ristin juhla. Elokuun ensimmäisenä päivänä me vietämme kunniallisen ja eläväksi tekevään ristin esiintuomisen juhlaa ja keväällä vietetään Ristin sunnuntaita, kun Suuri paasto on puolessa välissä. Tämän lisäksi muistelemme myös jokainen perjantai Herramme kärsimystä ja ristinkuolemaa. Kaikki ristin juhlat ovat paastopäiviä.

Ristin juhlat ovat siis olennainen osa kirkkomme vuoden kiertoa ja risti on jo varhaisista ajoista lähtien ollut olennainen osa uskoamme. Tänään me vietämme siis Ristin ylentämisen juhlaa. Mistä juhlassa on kysymys, mikä on sen historiallinen, teologinen ja hengellinen perusta?

Juhlan alkuperä löytyy 300-luvulta Jerusalemista ja Konstantinopolista. Rooman valtakunnassa elettiin 300-luvun alussa aikaa, jolloin kristittyjen vainot olivat pahimmillaan. Keisari Diokletianoksen aikana vähintään kymmenet tuhannet kristityt kokivat
marttyyrikuoleman ja moni koki tämän lisäsi monenlaista vainoa.

Diokletianoksen jälkeen Rooman valtakunta oli jaettu neljän osaan ja maa ajautui kriisiin. Valtataistelun keskellä itä-Roomassa hallinnut neljännesruhtinas Konstantinos Suuri näki taivaalla punaisen ristin, ja kuuli: Tässä merkissä sinä olet voittava.

Hän otti ristin joukkojensa tunnukseksi ja todella voitti edessä olleet taistelut. Näiden taistelujen seurauksena hänestä tuli koko Rooman keisari ja aloitti mittavat uudistukset Rooman valtakunnassa. Kristittyjen vainot lopetettiin ja takavarikoitu omaisuus palautettiin. Valtakunta sai uuden pääkaupungin Konstantinopolista, jota kutsuttiin uudeksi Roomaksi.

Konstantinos Suuren äiti, keisarinna Helena lähti 320-luvulla pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Hän suoritutti lukuisia kaivauksia eri puolilla Jerusalemia ja tämän tuloksena löytyi mm. Herramme eläväksi tekevä risti ja hauta. Tuolle paikalle rakennutettiin suuri kirkko, joka kattoi sekä pyhän haudan että ristin löytöpaikka. Kirkko vihittiin käyttöönsä syyskuun 13. päivä vuonna 335 ja seuraava päivä pyhitettiin Herramme ristin ylentämisen kunniaksi.

Juhlasta tuli saman tien valtakunnallinen ja ristin symbolista levisi kaikkialle. Juhla sai oman kansallislaulun, jota tänäänkin laulamme kirkossamme: Pelasta Herra sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi, anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.

Mutta entä tänä päivänä - kuinka me suhtaudumme valtakuntaan, joka pyrkii yhdistämään sekä maallisen että hengellisen vallan? Nuo vuosisadat ovat jääneet taakse eikä risti tule koskaan taipumaan minkään valtion yksityisomaisuudeksi.

Evankeliumin ja ristin sanoma ovat aina jotain suurempaa, hengellisempää ja syvempää kuin mitä tämä katoava ja maallinen maailma voi tarjota. Sen vuoksi on hyvä hiljentyä ja pysähtyä tämän päivän evankeliumin sanojen äärelle ja kuunnella mitä evankeliumi rististä meille opettaa.

Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava.

Jeesukselle oli selvää se, että hänen elämänsä päättyy ristinkuolemaan. Hän puhui asiasta usein opetuslapsilleen mutta he eivät ymmärtäneet hänen puheitaan. Vielä vähemmän he ymmärsivät sen, että ristin tie koskee myös heitä. Mikäli sanoma rististä olisi ollut heille selvä, he eivät olisi paenneet, kun Jeesus vangittiin. Tuskinpa Pietari ei olisi kieltänyt Herraansa.

Myöhemmin kaikki kuitenkin oli toisin. Lähes jokainen kuitenkin koki marttyyrikuoleman ja antoi henkensä evankeliumin tähden.

Kirkkomme historiassa tätä evankeliumia on luettu vuosituhannesta toiseen. Monet ovat jättäneet sen seurauksena maailman taakseen ja lähteneet luostareihin. Osa on valinnut pappeuden jalon tien ja toiset lähteneet julistamaan evankeliumia. Moni on ollut valmis kuolemaan uskonsa tähden ja vielä useampaa on vainottu.

Jo kasteessa me sitoudumme tähän evankeliumiin ja lupaamme täyttää nuo kehotukset: kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Me saamme kasteessa ristin ja kirkkomme johdattaa meidät evankeliumin tuntemiseen.

Siksi tämä evankeliumi on tarkoitettu jokaiselle meistä ja me kaikki voimme tehdä tämän seurauksena erilaisia ratkaisuja. Jokaisen tie kohti pelastusta on erilainen, kukin lähtee omista lähtökohdistaan.

Ristin kantaminen ei ole vain yksinäistä puurtamista ja tuskaa. Meillä on kirkko sen vuoksi, ettemme joutuisi kantamaan ristiä yksin. Jumala on kanssamme ja me voimme kääntyä Jumalansynnyttäjän ja kaikkien pyhien puoleen vaikeuksien keskellä. On selvää, että me tuemme toisiamme ja saamme ja annamme apua toisillemme vaikeina aikoina. Vaikka jokaiselle meistä on annettu oma risti, niin silti me kuljemme yhdessä.

Tämän päivä kolehti kerätään kansainvälisen diakoniatyön hyväksi. Lahjoitetut varat lahjoitetaan Syyriaan, Blemanin nunnaluostarin kaivohankkeeseen. Tämä pieni luostari on auttanut sotaa pakenevia siviilejä ja suonut heille suojapaikan, vaikka itsekin on monin tavoin ahdistettu.

Suokoon Jumala meille kaikille voimia, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä Ristimme kantamisessa!

Jättäisinkö työni ja vaihtaisin nimeni?

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.


Se oli kaunis aurinkoinen päivä. Pitkä yö oli takana ja verkkojen selvittämisen ja putsaamisen jälkeen oli aika lähteä kotiin. Mutta kaikki muuttui lopullisesti kun Kristus lähestyi kalastajia. Hän pyysi venettä lainaksi ja jatkoi järveltä tungeksivan väkijoukon opettamista. Jeesus opetti kansaa järveltä ja Pietari kuunteli hänen puhettaan sivukorvalla. Lopetettuaan Jeesuksella oli asiaa Pietarille ja hänen työkavereilleen.

Pietari ei tavannut Jeesusta missään erikoisessa tilanteessa vaan Jumala lähestyi heitä aivan jokapäiväisessä elämässä, niissä olosuhteissa, joissa he elämäänsä elivät. Simon Pietarin ei kerrota palvelleen Herraa temppelissä kuten vaikka Joakim ja Anna eikä lie muutenkaan viettänyt hengellistä elämää millään erityisellä tavalla. Tavallinen mies jokapäiväisessä työssään kunnes Jeesus tuli hänen elämänsä.

Pietari on varmasti kuullut ennenkin "hyviä" neuvoja työnsä hoitamiseen. Hänen vastaus Jeesukselle oli sen mukainen: Herra me olemme kalastaneet jo koko yön eikä järvestä tule mitään vaikka noin meitä neuvotkin. Kai Pietari äskeisen opetuksen jälkeen aavisti, että kyseessä oli Herra ja niin hän päättikin tehdä poikkeuksen ja noudattaa Jeesuksen ohjetta. Ja hän saikin Pietarin kalansaaliin.

- Minä teen teistä ihmisten kalastajia.

Suuri kalansaalis oli ennuskuva sille lähetystyön menestymiselle, jota apostolit alkoivat myöhemmin tehdä. Apostolien teoissa myöhemmin kerrotaan, kuinka tuhansia ihmisiä liittyi varhaiseen kirkkoon ja Bysantin historiasta tiedämme, kuinka kristinuskosta lopulta tuli koko valtakunnan uskonto.


***

En muista sitä päivää, jolloin kuulin kutsun seurata Kristusta. Kenties sellaista päivää ei ole koskaan ollutkaan. Kaikki lie tapahtunut pikku hiljaa ja matkalle lähteminen alkoi hiljakseen asioita harkiten, välillä innostuen ja välillä lannistuen. Vakaumus vahvistui ja kutsu kuului yhä selkeämmin. Moni asia jäi taakseni enkä enää palannut niihin. Luovuin, jotta saisin omasta mielestä parempaa  tilalle.

Samalla taakse jäi paljon sellaisia asioita, joita kadun ja olen onnellinen, että sain niihin etäisyyttä. Moni asia voi olla hyvinkin vaarallista sielullemme vaikka pidämme niitä harmittomina. Hengellinen kuolema saattaa olla yllättävän lähellä meitä, ellemme ole valmiita vastaamaan Kristuksen kutsuun.

Se on kuin häkä.

Se väsyttää meidät, kyllästyttää jo lopulta vaivuttaa uneen. Herääminen on entistä työläämpää ja mahdotonta. Meissä syntyy välinpitämättömyys, toisessa taas piittaamattomuus, toisessa se johtaa kyynistymiseen ja yksi eroaa kirkosta. Mutta kutsu kaikuu edelleen ja siihen voi vastata. Siksi meidän on tartuttava tähän Kristuksen kohtaamiseen ja kutsuun eikä antaa mennä elämän yhtään kauemmas käsistämme.


Juuri tämä hetki

Itse opin Jeesuksen rukouksen kautta ymmärtämään arjen ja pyhyyden läheisen yhteyden toisiinsa. Olen oppinut vuosien saatossa, että ihme on tämä hetki, se on annettu mahdollisuus. Näitä mahdollisuuksia sain enemmän kuin ansaitsin, puoletkin niistä oli liikaa. Jumala on tuhlaavainen siinä, kuinka hän antaa yhä uudelleen meille mahdollisuuksia. Serbian kirkon kultasuu pyhä Nikolaj Velimirović kuvasi tätä piirrettä Jumalassa:

Eläinten tavoin ihmiset eivät kiinnitä huomiota siihen, mikä on olemassa ylenmääräisenä runsautena, vaan räpsyttelevät silmäripsiään ainoastaan sen edessä mikä on harvinaista tai poikkeuksellista.

Oi Herra, minun hengitykseni, Sinua on liikaa, eivätkä ihmiset siksi näe sinua. Oi Herra, minun huokaukseni, Sinä olet liian ilmeinen, minkä vuoksi ihmisten huomio kääntyy pois Sinusta ja ohjautuu kohti jääkarhuja, kohti harvinaisuuksia kaukaisuudessa.  (Käännös Nemanja Balcin ja Aija Sailamäki)

Sama koskee myös pelastuksen hetkeä. Se ei välttämättä ole mikään ihmeellinen aamu, jolloin kaikki on toisin vaan juuri tämä päivä saattaa olla, se jonka Herra teki pelastukseksemme. Meidän vain pitää olla valveilla ja tarkkaavaisia. Herran ääni on hiljainen ja kuullaksemme sitä, meidän on vaiettava ja oltava hiljaa.

Kun Pietari tunnisti rannalla Jeesuksen Herraksi, hän huomasi saman kuin Aadam paratiisissa. Hän oli syntinen eikä ollut kelvollinen tulemaan Luojansa eteen. Hän puhunut mistään tietystä synnistä, jonka hän olisi tehnyt, vaan kyse oli siitä, ettei hän ei kyennyt elämään Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kun ihminen tulee valkeuteen, hän näkee itsensä sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Hänessä oli hyvyyden siemen ja hän  havaitsi, että hänestä voi taas tulla hyvä ja täysi ihminen, kunhan vain Herra sanoisi mitä hänen pitää tehdä.  Jumala tekee meistä enemmän kuin mitä yksinämme olisimme.

Monesti meidän on vaikea nähdä omaa syntisyyttämme ja etenkin rukouksen äärellä löytää oikean sävyistä ja todellista katumusta. Meillä on pitkä matka katumuksen kyyneleisiin. Hetkellinen katumus löytyy helposti mutta päivästä toiseen kestävä katumuksen mieliala on suuri hengellinen lahja. Todellinen, elämää muuttava katumus on lahja, jonka saamme armosta. Vaikka emme katumusta löytäisikään pitkänkään ajan jälkeen, kannattaa olla kärsivällinen. Kannattaa etsiä niitä pieniä muutoksia, sillä monesti muutos on jo alkanut.

Simon saa vanhan nimensä rinnalle toisen nimen, Pietari. Hänen elämänsä on suuren muutoksen reunalla. Hän ei enää vedä kaloja elämästä kuolemaan, vaan tästä lähin ihmisiä kuolemasta elämään.


Näiden marttyyrien veri

Pietari kumppaneineen jätti suuren kalansaaliin ja lähti seuraamaan Jeesusta. Miksi nämä kalastajat olivat valmiita muuttamaan elämänsä aivan toisenlaisiksi, jättämään kotinsa ja perheensä? Päätös seurata Kristusta oli lopullinen, sillä tiedämme etteivät he palanneet kalastajan ammattiinsa. Tälle matkalle mahtui paljon kuoleman pelkoa, kaaosta, epätoivoa, uskon menettämistä. Määränpäässä odotti lähes jokaisen opetuslapsen marttyyrikuolema.

Jeesuksen tekemän ihmeen ydin ei ollut valtava kalansaalis vaan muutos heidän sisällään. Jeesus tuli heidän luokseen, heidän omaan maailmaansa, ja teki ihmeen, joka ei meille ulkopuolisille näyttäytynyt miltään niin kovin ihmeelliseltä asialta. Samat kalat olisi voinut käydä toriltakin ostamassa. Kyse oli siitä, kuinka Herra kosketti näitä kalastajia heidän omassa elämässään henkilökohtaisella tasolla. Hän loi heidän elämäänsä merkityksen ja sai heidät uskomaan parempaan.

En tiedä mikä sai Pietarin sydämessä suuren muutoksen. Tiedänkö itsekään mitä minussa joskus tapahtui?  Muutoksen saa aikaan se, että kaikella on tämän jälkeen päämäärä ja tarkoitus. Kärsimyksellä ja vastoinkäymisellä on syvempi tarkoitus eikä tämän maailman pinnallisuus jää viimeiseksi sanaksi. Elämäntapahtumista syntyy kokonaisuus ja pienet yksityiskohdat saavat merkityksen kokonaisuuden osana. Ymmärrämme paremmin ihmiskunnan historiaa ja voimme käsittää miksi ihmiset ovat olleet valmiita kärsimään ja kuolemaan uskonsa tähden. Usko heille antoi uskollisuuden voimaa ja miksi toiset luovuttivat.


***

Mikä on sitten motiivi seurata Kristusta? Rikkaus, jonka löytää Kirkkomme jumalanpalveluksista, kun palveluksen jälkeen kaikki on kunnossa, hyvin ja oikein. Kun yöllä käy nukkumaan sielu turvassa ja rauha sydämessä. Kun herää uuteen aamuun ja näkee sen mahdollisuuden, jonka Jumalan siunaus antaa tälle päivälle. Sen tunteen, jonka saa yrittäessä täyttää edes pikkuriikkisen hänen tahdostaan. Silloin kun tuntee pienen eteenpäin nytkähdyksen hengellisessä elämässä.

Mutta ennen kaikkea - tämä hetki. Ambrosius Optinalainen sanoi: me emme tarvitse todelliseen katumukseen vuosia emmekä edes päiviä vaan tämän hetken.

Ristin tiellä kohti Golgataa

Kolmas sunnuntai peräkkäin kun meille luetaan evankeliumia rististä. Ensimmäisenä sunnuntaina luimme kertomuksen Nikodeemuksen yöllisestä vierailusta Jeesuksen luona ja Jeesus kertoo ristiinnaulitsemisestaan. Seuraavana sunnuntaina (14.9), pyhän ristin varsinaisena juhlapäivänä, kuulimme evankeliumin Herramme ristiinnaulitsemisesta. Nyt tulevana sunnuntaina luemme Markuksen evankeliumin ristin kantamisesta ja Kristuksen seuraamisesta.

Näin pyhä evankelista kertoo:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa."

Hän sanoi vielä: "Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan." (Mark. 8:34 - 9:1)

Kristuksen eläväksitekevä ja kunniallinen risti. Se jättää meihin pysyvän muiston ja herättää iankaikkisen elämän siemenen sydämessämme. Ristin kohtaaminen on kautta aikojen ollut pysäyttävä kokemus meidän ihmisyydellemme, koska se kuvaa kaikkea sitä mitä tämä maailma on: syntymää, elämää ja kuolemaa; se on henkeä ja ainetta, maallista ja pyhää. Se kuvaa äärimmäistä uhria, rakkautta, synnin aiheuttamaa vihaa, julmuutta, myötätuntoa, surua ja sääliä, kaiken loppumista, valoisaa pyhä aamua, toivoa elämästä, inhimillistä heikkoutta ja jumalallista voimaa.

Tuon merkin edessä me joudumme miettimään, kumpaan leiriin me lähdemme. Toinen käyttää brutaalia voimaa uhratakseen yhden muiden edestä, valmis jopa ristiinnaulitsemaan äänekkään joukon niin halutessa. Toinen taas vaikenee ja liittyy siihen hiljaiseen ja iskuja vastaanottavaan joukkoon, joka mieluummin etsii sovintoa ja rauhaa, siunaa ja antaa anteeksi.


Risti on puinen silta

Risti yhdistää taivaan ja maan toisiinsa, luodun ja luomattoman, ajallisen ja iankaikkisen. Kristus tuli ihmiseksi alas maan päälle langenneeseen luomakuntaamme. Hän luopui taivaallisesta kunniasta, otti päälleen langenneen ihmisyyden ja tyhjensi itsensä jumalallisesta voimastaan ja syntyi luolaan järjettömien eläinten keskelle. Hän syntyi neitseestä ja tuli ihmiseksi. Hän tuli täyttämään kaikkihyvän Herramme tahdon ja tuhoamaan synnin vallan, voittamaan kuoleman, tekemään tyhjäksi päällämme olleen kirouksen ja parantamaan meidät synnin sairaudesta. Tämän sodan hän voittaa tyhjentämällä itsensä, luopumalla itsestään ja tulemalla orjan kaltaiseksi.

Jumalan laskeutuessa alas maailmaan meidät nostetaan ylös taivaaseen.
Jumalan tyhjentäessä itsensä meidät täytetään Pyhällä Hengellä.
Jumalan syntyessä ihmiseksi me kasvamme armosta jumaliksi.
Jumalan ottaessa ristin kantaakseen, meidän taakkamme on poistettu.
Jumalan kuollessa ristinpuulle meidän velkakirjamme mitätöitiin.
Hänen nukkuessaan kuoleman unta meille lahjoitetaan iankaikkinen elämä.
Hänen astuessaan taivaaseen meidät pestään lumenvalkoisiksi synneistämme.
Kunnia armahtavaiselle Jumalalle!

Hän tulee ylhäältä alas, jotta me syntyisimme uudelleen ylhäältä. Tämän hän sanoi yöllä Nikodeemukselle. Me olemme syntyneet uudelleen ylhäältä kun meidät on kastettu. Kasteessa me saimme Jumalan lapsen nimen ja saamme tien kulkeaksemme kohti iankaikkista elämää Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Siksi meille annetaan tämän puhdistavan pesun jälkeen valkoinen kastepuku ja risti kaulaamme, tuttujen sanojen kera: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Kristus korotetaan ristille, jotta hän voisi sulkea kaikki luokseen tulleet armoonsa sekä vetää luokseen ja korottaa myös meidät ylös tästä langenneesta maailmasta.

Kristus tulee yhdeksi meistä mutta vielä enemmän - pyhän sakramentin kautta hän tulee asumaan meihin. Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä voittajana ja sen muistoksi me vietämme joka sunnuntai liturgiaa ja nautimme siinä ylitaivaallisen ja verettömän uhrin. Vietämme ylösnousemuksen juhlaa ja pyhitämme koko elämämme. Pyhä liturgia on Herramme voittojuhla kuolemasta, se on tämän elämän ja iankaikkisen elämän juhlaa. Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!

Kaikki tehtiin meitä varten, se tehtiin meidän puolestamme, koska emme itse siihen kyenneet. Tämä tie on avattu meille ja annettu lahjaksi, jotta mekin oppisimme kulkemaan ristin tietä. Kristus valmisti meille kärsimyksen kautta tien iankaikkiseen elämään, jotta me löytäisimme rakkauden taivaallisen Isämme tyköä. Nyt on meidän aikamme toimia.


Kärsivä palvelija ja risti

Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:7)

Ristin kantaminen on sitä, että me olemme valmiita kestämään kärsimystä, vihaa ja huonoa kohtelua, ilman nurinaa ja vastalauseita. Kristus ei ristillä kironnut vangitsijoitaan, hautonut kostoa tai uhkaillut vaan kärsi hiljaa. Hän ei tarttunut vangitsemisensa hetkellä miekkaan tai kutsunut taivaallista sotaväkeä avukseen. Hän vaikeni ja tämä jäi meille esimerkiksi.

Samoin emme mekään todellisina kristittyinä kosta emmekä maksa samalla mitalla takaisin, vaan yritämme yhä uudelleen voittaa hyvyydellä ja antaa anteeksi meitä vastaan rikkoville. Rukoilemalla heidän puolestaan me kannamme lihassamme ja hengessämme koko ihmishistoriaamme koskevaa lankeemusta. Itsellemme me pyydämme vain kestävyyttä ja ymmärrystä käsittämään kohtaamaamme kärsimystä.

Miksi Kristus sanoi, että hänen taakkansa on keveä? Mitä lähemmäs Kristusta me tulemme, sitä keveämmäksi meidän taakkamme käy, koska silloin me ymmärrämme koko ajan selvemmin roolimme tässä maailmassa hänen seuraajinaan. Hänen taakkansa on keveä, koska me emme koskaan tule olemaan yksin kun lähdemme ristin tielle. Keveä, koska me jätämme vanhan Aadamin taaksemme ja tämä kohottaa meidät taivaalliselle tielle. Silloin tiedämme, että kaikki kokemamme kärsimys on väliaikaista ja koituu meidän pelastukseksemme. Pyhät enkelit varjelevat kulkuamme ja kaikki taivaalliset pyhät kantavat rukouksia meidän edestämme.


Kirkastava kärsimys

Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua" (Joh 21:18–19)

Risti kuvaa taakkaamme ja kärsimystämme, jota langennut maailma meille aiheuttaa. Risti on painava eikä kukaan meistä ota mielellään sitä kantaakseen. Mutta samalla risti myös muistuttaa meitä tämän maailman tilapäisyydestä ja herättää lohduttavaa kaipausta taivaalliseen kotiimme, jonne Kristus on tehnyt meille jo asuinsijat. Kenties tuhlaajapoikaan lopulta huomasi sikolätissään, ettei hänellä ole mitään saatavaa tässä maailmassa vaan kaikki isän kotona olleet asiat olivat ne aidot ja todelliset asiat, joita hän kaipasi. Ehkä hän ennen lähtöään vielä pohti kotiinpalaamistaan ja löysi lohtua jaksamiselleen siitä, että hänellä oli koti, josta hän kerran oli lähtenyt. Ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät, hän otti ristin ja lähti paluumatkalle.

Tuhlaajapojan risti oli lihan heikkoutta ja arvostelukyvyn puutetta. Hän rakastui kiihkeästi tämän maailman viettelyksiin ja kadotti elämästään suunnan luullessaan, että tämä elämä on kaikki. Sen vuoksi hänessä on paljon samaa kuin alkuaan pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisessä. Kumpikin löysi pelastuksen, kun he olivat valmiita ottamaan ristinsä.

Kristus kantoi koko ihmiskunnan syntitaakkaa Golgatalle mutta me kannamme oman elämämme taakkaa, joka syntyy meille annetuista haasteista. Meillä kaikilla on omia helmasyntejä: Alttiutemme langeta tietyissä elämäntilanteissa, vaikeita ihmissuhteita, köyhyyttä, katkeruutta, surullisuutta ja masentuneisuutta, kiivastumista ja vihamielisyyttä, turhanpuhumista, sairauksia, epäluotettavuutta, yksinäisyyttä, väsymistä, elämän tarkoituksen kadottamista.

Nämä aiheuttavat meille tuskaa, koska emme siedä epätäydellisyyttämme mutta niissä on olemassa myös kirkastumisen mahdollisuus. Me voimme rukouksen ja kilvoituksen kautta voittaa heikkoutemme ja armosta kasvaa Jumalan kaltaisiksi. Tämän elämän kärsimys ei ole vailla merkitystä, ja siksi pyhät marttyyrit ovat meille vahvoja esikuvia uskollisuudesta tällä ristin tiellä.

Kärsimyksen syvempi tarkoitus on jalostaa meidät ja tehdä otolliseksi iankaikkiseen elämään. Siksi ei välttämättä ole oikein pyytää vapautumista kärsimyksistä vaan pyytää vahvuutta kestää koettelemukset. Pyhä Porfyrios kirjoittaa:

Nyt en pyydä Jumalaa ottamaan minulta pois sairautta, jota Häneltä anoin. Iloitsen, että minulla on se, jotta suuresta rakkaudestani tulisin osalliseksi Hänen kärsimyksiinsä. Jumala kasvattaa minua. ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa (Hepr. 12:6).” – – Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni. (kirjasta "Rakkauden haavoittama", käännös Hannu Pöyhönen)


Matka kohti Golgataa

Hän otti päälleen meidän langenneen ihmisyytemme, sairastuneen luontomme ja otti sen omakseen. Hän oli valmis menemään vieläkin syvemmälle synnin kuolettamaan luontoomme ja jopa kuolemaan puolestamme. Hän astui ihmisyyden syvimpään kuiluun, kylmyyteen ja yksinäisyyteen ja valaisemaan sen jumalallisella valollaan. Hävittääkseen ja tuhotakseen kaiken sen kirotun synkkyyden, joka maailmaan oli tullut käärmeen kavallukseen ja lankeemuksemme seurauksena. Tulemaan ihmiseksi ja kuolemaan juuri ristin kautta, hän otti sen aseeksi syntiä ja kuolemaan vastaan. Hän otti vastaan kuoleman, nujersi sen.

Ristin kantamisen palkinto on kaikkea muuta kuin mitä tämä maailma ymmärtää palkitsemisella. Me löydämme lopulta itsemme nälkäisinä, janoisina, herjattuina ja vainottuina Kristuksen tähden. Me tulemme murheelliseksi ja köyhyys on osanamme. Nämä kaikki edeltävät lopullista uhriamme, ristiinnaulitsemista ja itsestämme luopumista. Risti on kuin ikonostaasi, sen edessä on tämä maailma ja sen takana on taivas. Risti on kuninkaan ovet jonka kautta me voimme astua pyhien maailmaan.

Risti ei siis tarjoa meille välitöntä palkintoa. Se tarjoaa meille pitkän ja kapean tien pelastukseen, jossa meidän pitää päivä toisensa jälkeen oppia laittamaan Kristus ensimmäiseksi ja myöhemmin jopa ainoaksi asiaksi. Me olemme kutsuttuja luopumaan itsestämme. Miksi lähteä tälle vaivalloiselle matkalle? Siksi, että se on tämän elämän syvin tarkoitus, seurata Kristusta. Tätä tietä seuraamalla me voimme saapua pyhään kaupunkiin, löytää sieltä sellaisen juhlatalon, jossa juhlavieraiden riemuääni on lakkaamaton ja Hänen kasvojaan näkevien ihastus on loppumaton. Se on meidän kotimme, jonne tuhlaajapoikakin palasi.

Ristin kantaminen johdattaa meidät aitoon elämään. Me saamme hylätä kaiken väliaikaisen, omat himomme, tämän maailman viettelykset ja seireenit. Ristin tielle lähtiessämme luovumme niistä haaveista, jota aivan valtavan massiivinen markkinakoneisto meille myy. Ristintiellä me emme tule saamaan  tyydytystä, jota ruoka meille tarjoaa vaan meille tarjotaan yksinkertaista ravintoa ja paastoa, viihteen sijaan me nautimme iankaikkisen elämän kajastuksesta, päihteiden sijaan me juovumme Pyhästä Hengestä. Meille annetaan yksinkertainen mutta aito tapa elää ja tämä on ristin palkinto. Sinä tunnet itsesi eläväksi etkä ole tässä maailmassa ilman päämäärää.

Kirkon alttari- ja käsiristeissä on usein kuvattu toiselle puolelle ristiinnaulittu Kristus ja toiselle puolelle kuoleman voittanut ylösnoussut Kristus. Kun kaikki näyttää loppuvan, niin uusi alkaa. Käännämme Herramme ristin silloin toisin päin. Kun normaalisti katselemme ristillä kuollutta Kristus, me näemme kääntöpuolella ylösnousseen Kristuksen. Nämä kaksi kuvaa kertovat meille syvimmän totuuden, joka ristiin on kuvattu: paratiisia vartioiva enkeli, jonka kädessä on leimuava miekka, on poistunut ja paratiisin ovet ovat avoinna. Kristus kuoli, voitti kuollessaan kuoleman ja nousi kuolleista antaen meille elämän, ja niin elämä hallitsee. Samoin myös meidän tulee kuolla ristillä tälle maailmalle ja nousta yhdessä Kristuksen kanssa kuolleista uuteen elämään. Tule ja astu sisään!

Otollinen sinua seuraamaan

Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltä Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia. Jeesus sanoi heille: "Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia." He jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Sieltä jonkin matkaa kuljettuaan Jeesus näki toiset kaksi veljestä, Jaakobin ja hänen veljensä Johanneksen, Sebedeuksen pojat. He olivat veneessä isänsä Sebedeuksen kanssa verkkojaan selvittelemässä. Jeesus kutsui heidätkin. He jättivät heti veneen ja isänsä ja lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Nämä neljä opetuslasta, Pietari ja Andreas, Johannes ja Jaakob, eivät kauaa miettineet Kristuksen seuraamista. He jättivät työnsä, perheensä ja sukunsa, heti ja niille sijoilleen.

Miksi monet evankeliumin ihmiset valitsivat näin helposti Kristuksen ja niin monet meistä empivät koko ikänsä? Luulen, että kyse on nälästä ja köyhyydestä. Köyhän on helpompi ottaa vastaan muutos elämäänsä, sillä hän odottaa enemmän eikä hänellä ole mitään menetettävää. Siksi Jeesus puhuu niin usein nälästä, janosta ja kaipuusta hengellisen elämän lähtökohtana. Hän on vastaus elämän leipänä, vetenä, totuutena, elämänä ja ylösnousemuksena. Rikkaan on todellakin vaikea päästä taivasten valtakuntaan, koska omaisuus omistaa hänet.

'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.' (Luuk. 14:18-20)

Kun elämä on kauniin yksinkertaista, oppii paremmin näkemään mikä olennaista ja ikuista. Tästä ideasta koko luostariliikekin syntyi, askeesi ja kilvoittelu. Sama tie vie edelleenkin ihmisiä kohti iankaikkista elämää.


Kulmakivi

Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi. Herralta tämä on tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme (Ps. 118:22).
Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. (Ef. 2:20)

Kristus on tuo kivi, jonka juutalaiset hylkäsivät. Se kivi voi olla joko rakennuksen perusta, jonka päälle talo rakennetaan. Toisaalta se voi olla rakennuksen holvikaaren viimeinen kivi, jonka varassa koko rakennus lepää. Miten tahansa, tuo kivi on kaiken perusta, kaiken alku ja päätös. Maailman luominen, ihmiseksituleminen, kuolleista ylösnouseminen ja Pyhä Hengen vuodattaminen, kaikki pyhät ihmiset tässä maailmassa...

Kunpa osaisimme arvostaa valintojamme läpi elämän eikä niiden merkitys koskaan himmenisi vaan vuosikymmentenkin jälkeen ne tuntuisivat yhtä suurelta kuin silloinkin. Avioliitto, pappeus, lapset: ne olivat minun suuria valintoja ja saamiani lahjoja. Muistan kuinka tärkeitä hetkiä ne aikanaan olivat ja tunsin aivan selvästi miten elämäni muuttui. Ja tietenkin elämä muuttui eikä koskaan ollut enää samanlaista. Me olemme aina täynnä suurta intoa kun valitsemme jotain ,tärkeää mutta pian me totumme uusiin tilanteisiin, emmekä osaa olla kiitollisia siitä lahjasta, jonka saimme.

On hyvä huomata, ettei kiitollisuus ei ole lahja vaan työn tulos.

Suurimman lahjamme saimme kasteessa, kun meidät kutsuttiin Herramme kuolemaan ja ylösnousemukseen. Silloin meistä tuli Jeesuksen opetuslapsia ja kasvu kohti apostolisuutta alkoi. Ehkä kasteesta pitäisikin mieluummin puhua lahjan sijaan tehtävänä, joka meille on annettu. Nämä evankeliumissa mainitut neljä veljestä saivat toki suuren lahjan kun heidät kutsuttiin, mutta käytännössä se merkitsi heille pyhää tehtävää.

Olisimmeko me otollisia jättämään kaiken taaksemme, jos Kristus kutsuisi meitä vastaavassa tilanteessa? Entäpä jos iankaikkinen elämä määräytyisikin sen mukaan mitä me tuohon Kristuksen kutsuun vastasimme? Kristus on kulmakivi mutta yhtä lailla myös Kristuksen kutsu on se kulmakivi, jonka ansiosta me pelastumme mutta johon monet myös kompastuvat.


Suurempi kokonaisuus

Pyhän Nikolaoksen troparissa sanotaan: Sen tähden olet sinä saavuttanut nöyryydessäsi ylhäisen aseman ja köyhyydessäsi rikkauden. Mistä ihmeestä me löytäisimme tämän pelastavan köyhyyden ja yksinkertaisuuden? Me olemme länsimaissa varmasti koko maailman historian hyvätuloisin ja menestynein sukupolvi, jos hyvinvointia mitataan materiaalisin arvoin. Ja samaan aikaan hengellisessä mielessämme olemme kaiketi kauimpana evankeliumin ihanteista kuin koskaan. Meille ei käynyt niin kuin Jobille, joka menetti kaiken vaan päinvastoin, me saimme kaiken emmekä tiedä mitä tuolla kaikella tekisimme. Meillä on ähky.

Pelastava köyhyys löytyy siinä, että me osaamme arvioida ja tarpeen tullen kieltäytyä. Meille kyllä tarjotaan kaikkea mutta vain harva asia koituu pelastukseksemme. Samaa myös pyhä apostoli pohti kirjeessään: Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita. (1. Kor. 6:12)

Me olemme tässä valintatilanteessa toistuvasti, jopa päivittäin. Olemmeko juutalaisia jotka hylkäsivät kulmakivi-Kristuksen vai tuleeko meistä noita kiviä tähän suureen rakennukseen?  Pitääkö meidän todellakin asettaa Kristus kaiken edelle niinkuin viime sunnuntain evankeliumissa sanottiin?

Ellemme tänään hylkää perhettämme, taloamme ja koko omaisuuttamme, meidän on ainakin tehtävä itsellemme selväksi, että se saattaa huomenna olla edessämme. Mikään maailmallinen asia saa tulla minun ja  Jumalan väliin. Vaikkei tänään täytyisi luopua, niin huomenna se voi olla totta. Voihan tämän ymmärtäminen herättää jopa kiitollisuutta: meitä ei ole ainakaan vielä laitettu valitsemaan.

Valinnan suuruutta on turha lähteä dramatisoimaan. Valinta muuttuu elämänasenteeksi nopeammin kuin huomaammekaan. Tämä asia on meille tuttu paaston kautta. Kun alkuun teemme valintaa tavallisen ja paastoruuan välillä pienen totuttelun jälkeen huomaamme, ettei meidän tarvitse enää valita vaan teemme luonnostamme oikein. Pikemminkin meidän pitää valita väärin, jos haluamme käyttää valinnan mahdollisuutta. Tämän saman syyn takia meidän on vaikea myös luopua synnistä ja tehdä parannus. Me totumme yllättävän nopeasti vallitseviin elämäntilanteisiin kun pääsemme yli muutoksen aiheuttamasta vaivasta.

Apostoleille tämä valinta oli helppo, koska he luottivat Jumalan johdatukseen. Toisekseen he olivat hengessään valmiita ja Kristus ravitsi heidät. Heissä oli sitä hengellistä herkkyyttä joka meistä on vaarassa kadota kun tämän maailman himot kietovat mieltämme. Kun ihminen halua pelastavaa muutosta elämäänsä, Jumala ottaa hänet vastaan riemuiten ja armoon kietoen. Siihen auttaa rukous, joka tekee meidät valmiiksi ottamaan vastaan tuon hyvän sanoman, silloin me saatamme oppia aistimaan pyhyyttä tässä luomakunnassa.

Jeesus kulki sitten joka puolella Galileaa. Hän opetti seudun synagogissa, julisti ilosanomaa Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.

Pyhyyden suloinen tuoksu

On hyvin luontevaa, että helluntain jälkeinen sunnuntai on omistettu kaikille pyhille ihmisille. Samalla tavalla kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle, niin samoin jokaisesta meistä voi tulla Pyhän Hengen astia. Tänä sunnuntaina me muistelemme kaikkia pyhiä ihmisiä kaikkina aikoina, jotka ottivat vastaan tämän taivaallisen kuninkaan ja kirkastivat itsessään Jumalan kuvan. He löysivät elämän Kristuksessa ja pelastuivat, mutta me seisomme edelleen valinnan edessä.

Päivän evankeliumi kertoo meille kaksi ilosanomaa. Ensinnäkin se kertoo,  mikä on oleellista maailmassa ja toinen on se, mitä siitä seuraa. Jos me haluamme keskittyä ainoaan oleelliseen asiaan tässä  elämässä, meidän on tultava Kristuksen ruumiin eläväksi jäseneksi.

Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle. (Matt. 10:37)

Tämä merkitsee erottautumista maailmallisesta "ruumiista" ja sen elämästä. Mikään asia tässä maailmassa saa tulla meidän ja Jumalan väliin. Ei edes riippuvuus tai rakkaus lähimpiimme. Tästä luopumisesta kuitenkin seuraa iankaikkinen elämä Jumalassa:

Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan --- saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.

Pyhälle jokainen ihminen on veli ja sisar, isä ja lapsi. Kristuksen ruumiissa me olemme enemmän kuin pelkkiä biologiseen suhteeseen perustuvia sukulaisia, me olemme elimellinen osa toisiamme, osaa samaa ruumista, jonka päänä on Kristus. Suhde toisiimme ei perustu sukulaisuuteen vaan rakkauteen.

Jumala on kaiken elämisen ja olemassaolon lähde, eikä ilman häntä ole elämää. Luomiskertomuksessa meille kuvataan läheinen siteemme Herraamme: maan tomusta luotu ihminen saa elämän Jumalan henkäyksestä. Hän on enemmän kuin hengityksemme ja sydämen lyöntimme, koska ilman Häntä me lakkaamme olemasta.

Äsken edesmennyt arkkimandriitta Georgios Kapsanis kuvailee Kristuksen ruumiin jäsenyyttä seuraavasti kirjassaan "Jumaloituminen ihmiselämän tarkoituksena" (julk. Kosmas Aitolialaisen veljestö 2004)

Kirkko on Kristuksen ruumis, ei moraalisesti, toisin kuin ovat virheellisesti kirjoittaneet jotkut sellaiset teologit, jotka eivät kyllin syvällisesti ole perehtyneet pyhän Kirkon henkeen. Hän tekee meistä itsemme jäseniä ja me tulemme hänen ruumiinsa jäseniksi, todellisesti ei moraalisesti. --- Mikäli hän ei tunnusta Kristusta, ei osallistu ehtoollisesta, eikä elä hengellistä elämää, hän on Kristuksen ruumiin kuollut jäsen. Kun hän sitten katuu, hänet välittömästi täytetään jumalallisella elämällä.  Ihmisestä voi tulla jumala ainoastaan Kirkossa, ei missään muualla, ei yliopistossa, ei sosiaalisten palvelujen avulla, ei minkään muunkaan maailmassa olevan kauniin ja hyvän asian avulla.


Valmius pyhyyteen

Jumalan lähelle tuleminen paljastaa meissä keskeneräisyytemme ja sen miten vähän meissä on Jumalan kuvaa. Se herättää meidät näkemään oman mitättömyytemme, joka herättää suunnattoman kaipuun Jumalaa kohtaan, joka voi tehdä meidät eheäksi. Tuo kaipuu pyhyyteen on pelastava meidät, koska se herättää meissä nöyryyden ja rakkauden. Me voimme jumaloitua vain ja ainoastaan armosta, jonka Jumala meille lahjoittaa. Profeetta Joel kirjoittaa:

Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä. (Joel 3:1-2)

Kautta aikojen Jumala on etsinyt meitä ja tekee sitä tänäkin hetkenä. Kun vastaamme hänen kutsuun rukouksella, me voimme löytää levon ja ilon tässä elämässämme. Meidän pyhittymisen lähtökohta on Pyhä Henki ja hengen vuodattaminen meihin.   Sen vuoksi Helluntai on niin Kirkon kuin meidän pelastuksemmekin syntymä- ja muistopäivä. Pyhän Hengen kautta me opimme tuntemaan totuuden, Kristuksen.

Kuinka me voimme tulla otolliseksi ottamaan vastaan tämän hengen? Helatorstain evankeliumi kertoo opetuslapsista, että he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa (Luuk. 24:53). Kilvoitus tekee meidän sielumme asunnon puhtaaksi Pyhälle Hengelle ja niin hän voi tulla asumaan meissä. Rukous johtaa meidät herkkyyteen, jonka seurauksena me koemme pyhyyden ympärillämme. Rukous taivaan kastetta, joka välittää Jumalan armon sieluumme. Kilvoittelu on maan muokkaamista ja sen tekemistä otolliseksi Jumalan armolle. Siemenen kylväjä on Kristus ja hänen sanansa on siemen.


"Sinä olet elävän Jumala poika!"

Me uskomme persoonalliseen Jumalaan ja meidän tehtävämme on kasvaa persoonaksi suhteessa Jumalaan. Se merkitsee henkilökohtaista suhdetta omaan Luojaamme, häneen tutustumista, hänen tuntemistaan ja lopulta hänen rakastamistaan. Jumala ei ole vain meille tuntematon voima, joka hallitsee jossakin tuonpuoleisessa persoonattomasti. Hän on persoona, minä ja sinä! Hän on isämme, veljemme ja ystävämme, joka tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä.

Häneen me voimme sen vuoksi tutustua, vihastua, rakastua, me voimme puhua hänelle, kuunnella ja antaa hänen lähestyä. Hän on syntiä polttava tuli, vilvoittava kaste, elämän henkäys, rakastava lohdutus, taakkamme kantaja. Pyhät ovat löytäneet levon hänessä ja kokeneet myös kivun, jota irrottautuminen tästä maailmasta aiheuttaa ja jota hänen seuraamisensa synnyttää.

Jokainen meistä on kutsuttu tulemaan pyhäksi, sillä jokaisessa meissä on siemen pyhyydestä. Jumala on valo, joka valaisee elämämme ja lämmittää meitä. Ihminen on luotu pelastusta varten, hänet luotiin jo paratiisissa kasvamaan jumalaksi. Sen vuoksi on luonnollista, että käännymme valoa kohti, pelkäämme pimeää ja kaipaamme pyhyyttä. Meissä on kaikki valmiina pelastusta varten.

Kun me aloitamme askeettisen elämän, Jumalan tulee luoksemme ja tämän vuoksi valon kajo kirkastaa elämämme. Mutta alkuun se ei näytä meille Jumalan kunniaa vaan oman syntisyytemme. Mitä lähemmäs pyhyyttä me tulemme, sitä selkeänä me näemme oman vajavaisuutemme. Tästä alkaa askeettinen työ sielumme puhdistamiseksi rukouksen, hyvien tekojen ja sanojen ja rakkauden työnä.

Ristin tien kulkeminen synnyttää kipua ja kärsimystä, koska meidän pitää kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Kasvaminen merkitsee aina vanhan kuolemista ja uuden omaksumista. Me joudumme luopumaan omastamme eikä se usein ole meille helppoa. Tuo kasvaminen tarkoittaa myös eroamista maailmasta, joka aiheuttaa lisää kipua kasvumme rinnalle. Jumalan armo polttaa sielustamme syntiemme ohdakkeita ja muokkaa meidän peltomme otolliseksi armon vastaanottamiselle. Pimeään tottuneelle on vaikea sopeutua valoon.


Kohti pelastusta

Me emme kuitenkaan ole yksin kasvaessamme vaan me saamme moninaista lohtua Luojaltamme. Me saamme kokea sielustamme rauhaa, iloa, vapautumisen tunnetta, myöhemmin pyhyyden suloista tuoksua ja jopa luomatonta valoa. Pyhyyden kokemus luo myös osallisuuden pyhien perheeseen. Emme me ole tässä maailmassa yksin vaikka pyhät ihmiset tuntuvat olevan valovuosien päässä meidän kurjien vaatimattomasta kilvoittelustamme.

Siksi pyhä apostoli rohkaisee tämän päivän epistolassaan: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Kun me avaamme Jumalalle sydämemme armon vastaanottamiseksi, pyhät ympäröivät meidät esirukouksillaan.

Jokainen pyhä ihminen on meille todiste Jumalan armosta ja laupeudesta heikkoa ihmistä kohtaan. Ellei paha henki jatkuvasti masentaisi meitä epätoivolla, me voisimme rohkeammin taistella sielumme pelastumisen puolesta. Mutta niin valitettavan usein me ajattelemme, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta tulla pyhiksi, tai että evankeliumin ihanteet ovat kuin toisesta maailmasta. Meidän ei pidä epäillä Jumala armon syvyyttä tai anteeksiantamuksen määrää vaan rohkeasti lähestyä elämänantajaa. Loppujen lopuksi kysymys ei ole mistään muusta kuin omasta itsestämme ja halustamme ottaa pelastus vastaan. Kaikki on jo valmiina, sinua odotetaan!

Kiittäkää Jumalaa hänen pyhissään, kiittäkää Häntä hänen voimansa väkevyydessään!

Vieraana tässä maailmassa

Torstaina vietetään apostoli ja evankelista Johannes Teologin muistopäivää. Pääsiäisyönä aloitettiin Johanneksen evankeliumin lukeminen ja helluntaihin mennessä se on luettu kokonaan. Johanneksen välittämä ilosanoma on äärettömän syvällinen ja hän erityisesti korostaa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.

Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. (1. Joh. 3:1)

Olen monesti kirjoituksissani puhunut kahdesta maailmasta, pahan vallassa olevasta maailmasta ja  iankaikkisesti maailmasta. Pyhän apostoli Johanneksen teologia on pitkälti valon ja pimeyden teologiaa, jossa paha käy jatkuvaa ja väsymätöntä taistelua ihmistä vastaan. Langennut maailma on vieraantunut Jumalasta ja paha henki pyrkii estämään elämämme Jumalan yhteydessä. Siksi me joudumme tekemään jatkuvaa valintaa näiden kahden maailman välillä aina viimeiseen päivään asti.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on Johanneksen teologiassa aivan ainutlaatuista. Se sisältää äärimmäisen uhrin ihmiskunnan puolesta: antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16) Tuon uhrin kautta meidät kasteessa sidotaan hänen pelastuksensa piiriin, meistä tulee hänen lapsiaan. Samalla me erkanemme tämän maailman elämästä ja ero näiden kahden maailman välillä kasvaa. Pikku hiljaa meistä tulee muukalaisia tässä maailmassa.

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. (1. Joh 2:15-16)

Jumala on kaikkea muuta kuin tämän maailman kunnia ja päämäärä. Hän on kärsivä palvelija, hän on Kunnian kuningas, joka on naulittu ristille. Meidät on kutsuttu kuolemaan tälle maailmalle ja syntymään iankaikkiseen elämään. Kasteen sakramentissa tämä ajatus on selkeä: kasteveden kautta me vanha elämämme hukkuu ja nousemme kuolleista yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään. Tämän todisteena kaulaamme ripustetaan risti ja meidät puetaan valkoiseen kastepukuun.


Langenneen maailman siemen on paratiisissa

Langennut maailma on samaan aikaan Jumalan luoma kaunis kokonaisuus. Isä loi sen Sanallaan, Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Kaikki siinä oleva on luotu hyväksi ja se ilmentää Jumalan rakkautta luotuaan kohtaan. Ihminen asetettiin viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa ja tämä oli ihmisen ensimmäinen papillinen työ (1. Moos. 2:15). Meidän tehtävämme on pyhittää luomakunta ja palauttaa se alkuperäiseen kauneuteensa.

Ihmisen lankeemus oli tälle maailmalle katastrofi. Ihminen, joka oli asetettu huolehtimaan tästä paratiisista, lankesi epäuskoon, joutui maanpakoon ja niin alkoi ihmisen muukalaisuus tässä maailmassa. Maailma on joutunut synnin valtaan ja niin se kärsii ihmisen lankeemuksesta monin ero tavoin.

Syntiinlankeemuksessa ihminen vieraantui Jumalasta ja seurasi käärmeen houkuttelua. Synnin vaikutus maailmassa on niin vahva, että me pidämme sitä lähes luonnollisena osana elämää. Pikemminkin se on parasiitti, joka elää hyvästä. Ellei hyvää olisi olemassa, ei olisi myöskään syntiä. Ellei syntiä olisi, niin silti hyvä olisi olemassa. Näin oli paratiisissa ennen lankeemusta ja se on luonnollinen osa elämää.

Vaikka ihminen elää tässä synnin todellisuudessa, ei Jumala hylännyt häntä. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmistä kuolettavasta synnistä ja niin me saimme jälleen mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi. Me saimme katumuksen ja kyyneleiden lahjan heti paratiisin porttien ulkopuolella. Vaikka synti kasvoi ja eneni tässä maailmassa, kaikki eivät  antaneet periksi. Profeetat tekivät väsymätöntä työtä ja heistä tulikin ikäänkuin muukalaisia ja vieraita tässä maailmassa.


Maailmassa muttei maailmasta

Maailmalle vieras elämä ei ole vieraantunut maailmasta. Vaikka me hylkäämme maailman, meidän suhteemme siihen ei katkea. Lakkaamaton rukous maailman ja koko ihmiskunnan puolesta on olennainen osa kilvoittelijan rukouselämää.  Hän elää maailmassa ja tuntee sielussaan, kuinka tämän maailman pimeys tuottaa surua koko ihmiskunnalle ja siksi hän rukoilee sen puolesta.

Vaikka Kristus veti opetuslapsensa ylös tämän elämän merestä, hän ei vienyt heitä yksinäisyyteen, vaan opetti heitä maailmassa ja jätti heidät tähän maailmaan. Kun Jeesus kutsui heitä, he eivät epäröineet luopua varmasta toimeentulostaan ja seurata Kristusta. Kalastajista tuli ihmisten kalastajia.

300-luvulla syntynyt luostariliike johti monen kilvoittelijan autiomaahan hiljaisuuden ja askeesin pariin. Muukalaisuuden ja maailmalle vieraaksi tulemisen tarkoitus on kääntää syntiinlankeemuksessa syntynyt kapina-asetelma takaisin oikeinpäin. Tavoitteena oli tulla vieraaksi tälle maailmalle ja sen tilalle löytää jälleen Jumalan eläväksitekevät käskyt.

Mutta kyse ei ole autiomaasta vaan luopumisesta. Ei lupauksista vaan rukouksesta. Kyse ei ole meidän itsemme pelastamisesta vaan Kristuksen rakastamisesta. Me emme ole sidottuja aikaan tai paikkaan, sillä kaikki on jo meidän saatavillamme tässä hetkessä. Kun Kristus tapasi samarialaisnaisen kaivolla (Joh. 4), meille paljastettiin suuri murros:

Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:20-21, 23)


Turhuuksien houkutus

Me luonnostamme kaipaamme taivaan valtakuntaa mutta usein me tyydytämme tuon kaipauksen tämän maailman asioilla. Vierauden tunne herättää meissä levottomuutta emmekä usein tunnista sitä ja siksi me etsimme jotakin korviketta sille. Maailman tarjoama viihde tyydyttää nopeasti nälkämme, päihteet rauhoittavat mielemme ja niin hengellinen kaipauksemme saa tyydytyksen maailmallisilla nautinnolla. Kunnes nälkämme palaa ja pian olomme on entistä surullisempi.

Kylväjävertauksessa meille kuvataan havainnollisesti sitä, kuinka meidät hyvätkin aikomukset tukahtuvat synnin keskellä: Kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Mutta kylvö hyvään maahan kuvaa ihmistä, joka kuulee sanan ja ymmärtää sen. (Matt. 13:22-23)

Mikä näiden kahden kylvömaan ero on? Me kuulemme sanan, kutsun, kaipauksen, mutta me emme tee mitään sen eteen. Vaikka meille kerrottaisiin koko elämän merkitys, meille annettaisiin avaimet voittaa kaikki lankeemuksessa menettämämme takaisin, me emme tee sitä. Me pidämme synnin valtaa Taivasta todellisempana ja me himoitsemme tämän maailman turhuuksia. Näin uskomme heikkenee ja lopulta meillä on vain rippeet jäljellä. Mutta näistä rippeistäkin voidaan rakentaa jotakin suurta Jumalan armon avulla.


Seuraa minua!

Tie tämän maailman väliaikaisuidesta hengelliseen elämään käy itsemme tyhjentämisen ja kieltäymyksen kautta. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Kristus voisi elää meissä. Me kuoletamme oman tahtomme, jotta Jumalan tahto voisi elää ja kasvaa meissä.

Meidän todellisuutemme on tässä maailmassa mutta ratkaisevaa on se, elämmekö tämän maailman mukaista elämää. Sidommeko sielumme, tahtomme ja pyrkimyksemme ajalliseen vai ajattomaan? Kumpikin maailma tulee näyttämään meille hetkiä, jolloin pimeys on niin konkreettista, ettei ulospääsyä ole näkyvillä.

Mutta tuon pimeyden merkitys on erilainen näiden kahden maailman välillä. Maailman pimeys johtaa pimeyteen ja jää sinne mutta jumalallisen pimeyden tarkoitus on herättää meissä nöyryyttä ja uskollisuutta Luojaamme kohtaan. Me voimme kestävyydellä löytää luomattoman valkeuden ja armon.

Siksi jokainen pyhä ihminen on kuin tulenkantaja ja tienraivaaja. Kilvoittelija näkee maailmallisen ilon murheenaan, kun maailma kääntää harhoissaan selkänsä todelliselle elämälle ja suuntaa matkansa kohti kuolemaa. Rukouksen kautta hän elää ja rukoilee tämän maailman elämän puolesta ja se on ihmisen todellista pappeutta.

Olemmeko siis vieraita maailmassa? Me olemme vieraita tälle langenneelle maailmalle. Me emme voi tuntea omaksemme sen arvoja, sitä mihin se uskoo ja mikä sille on tärkeää. Todellinen kristitty on aina matkalla, matkalla tämän elämän läpi eikä hän löydä siitä kotia, uskontoa eikä isänmaata. Me käännämme selkämme sille ja samalla silmämme löytävät todellisen valon, jonka näkemiseen meillä menee aikaa tottua.

Kirkko on meidän kotimme tässä maailmassa, ja rukous on kieli, jota puhumme. Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan mikä on koko olemassaolomme lähde, se on Kristus. Hän ei vain näytä meille vastausta vaan hän on se. Hän on Johanneksen sanojen mukaan tie, totuus, elämä ja ylösnousemus. Hän on meidän leipämme ja elävä vesi, joka ravitsee meidät.

Koko pääsiäisen ilosanoma, ylösnousemuksen riemu, on aito ja todellinen vaihtoehto tämän maailman elämälle. Meidät on herätetty haudoista, kuolema on voitettu ja elämä hallitsee. Nyt meidän on vain päätettävä kumpaa maailmaa me pidämme todellisena ja sitoutua siihen. Emme palkkion tai hyödyn toivossa vaan osoittaaksemme rakkautemme todelliseen kohteen ja luonteen. Kaikki on ympörillämme uudistettu, olemmeko valmiita uudistamaan myös itsemmeja tulemaan muukalaisiksi tälle maailmalle?

Kristus nousi kuolleista!

Voitollisen ristin päivänä

Paaston taival on puolivälissä ja vietämme sunnuntaina Ristin päivää. Juuri kun olemme tottuneet paastoamaan elämäntyyliin, on tärkeää jatkaa matkaa eteenpäin. Taistelu oman luontomme kanssa saa helpotusta kun me tunnemme, ettemme ole yksin vaan Herra kulkee kanssamme tietä kohti pyhää kaupunkia. 

Herran eläväksitekevä risti tuodaan kirkon keskelle ja käymme kumartamassa ja suutelemassa sitä syvästi kunnioittaen. Samalla mieleemme jää kuva ristiinnaulitusta ja tuo näkymä kääntää huomiomme meistä itsestämme Kristuksen seuraamiseen.

Tiemme kulkee kohti itsensä kieltämistä ja sillä matkalla risti on tienviitta ja varoitusmerkki. Se muistuttaa matkamme syystä, päämäärästämme ja palkinnostamme. Se paljastaa jotakin myös meistä itsestämme riippuen siitä, miten me tervehdimme tuota elämänpuuta. Näemmekö siinä rakkauden uhrin, mestausvälineen, voitonmerkin ja oman päämäärämme?

Risti, kärsimyksen voitto

Jumalan karitsa, joka ottaa kannettavakseen maailman synnit. Kykenisinkö edes kantamaan omia syntejäni tai maksamaan niistä syntyneitä velkoja Jumalalle? Maailman synnit kertovat, kuinka me toistuvasti rikomme sen ainoan käskyn, joka meille paratiisissa annettiin - älä syö tuosta puusta. Paratiisin puu muuttuu Golgatan ristiksi, joka on avaimemme paratiisiin.

Risti on merkki äärimmäisen suuresta rakkauden uhrista, joka annettiin meidän puolestamme. Rakkauden erityinen merkitys on siinä, että tuossa ristinkuolemassa meidän velkakirjamme revitään ja syntimme sovitetaan. Sen takia ristin tarkoitus on erityisesti muistuttaa meitä siitä tosiasiasta, ettemme kykene maksamaan takaisin tuota velkaa, joka elämämme aikana on kasvanut suureksi. Syntyykö silloin meissä nöyryys, jossa pidämme vastoinkäymisiämme oikeutettuna takaisinmaksuna kaikesta siitä, millä olemme Luojaamme vastaan rikkoneet?

Tarvitseeko meidän kärsiä, jos Jumala kerran kärsi meidän puolestamme ristillä? Syntien ja sairauksien tuskassa saatamme ihmetellä usein sitä, miksi silti maailmassa on niin paljon kärsimystä. Kärsimys jatkuu aina Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Silloin risti lopullisesti korotetaan rakkauden, valkeuden, ilon ja riemun merkiksi, koska Jumala on voittanut maailman.

Kääntyminen kohti hengellistä maailmaa

Jos me seuraamme ristin tietä, me voimme nähdä myös sen kuinka risti suojelee meitä synnin pahalta. Muutoin synti kietoo meidät ja ennen kuin huomaammekaan, se on jo aiheuttanut meille kasapäin onnettomuuksia, joiden alkuperää emme välttämättä edes oivalla. Me valitsemme helpon tien ja pian huomaammekin, että tuo tie pettää allamme emmekä pääse perille. Turhamaisuutemme tekee meistä turhanpuhujia ja pian me huomaamme, ettei kukaan tahdo kuunnella meitä; ahnehdimme ja pian huomaamme, ettei mikään riitä meille.

Risti johdattaa meidät muutokseen elämässämme. Yhä uudelleen kohtaamme vanhan minämme ja luovumme pois omasta tahdostamme. Mutta samalla se kasvattaa meissä oman itsemme arvoa Jumalan kuvina. Toivottavasti se kasvattaa meissä aitoa todellista ja rakkautta hyveellistä ja hengellistä elämää kohtaan ja vakuuttaa meidät valitsemamme suunnan ainutlaatuisuudesta. 

Sen tarkoitus on kasvattaa kaipuutamme iankaikkista elämää kohtaan, ettemme liikaa kiintyisi tähän ajalliseen maailmaan. Kunpa voisimme tervehtiä ristinkantamksta kuin marttyyrit, jotka kuolemaa ja kärsimyksiä halveksuen tervehtivät pelkojaan Jumalan rakkauden osoituksena. Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa. Jumala testaa kärsimyksillä meidän rakkautemme ja uhrimielemme syvyyttä sekä  uskollisuuttamme ja valmiuttamme luopua itsestämme. 

Miksi näin äärimmäinen ristin uhri meidän elämämme pelastamiseksi? Synti on kuin parantumaton syöpä, joka oli kerta kaikkisesti läpäissyt ihmisen olemuksen niin suuresti, ettei meistä olisi jäänyt enää ihmisyyttä jäljelle, jos tuo pahuus olisi kerta kaikkiaan leikattu pois meistä. Kristuksen ristinkuolemasta syntyy minun mahdollisuuteni parantua sairaudesta ja tulla jälleen terveeksi. Elämää vapaudessa, synnittömyydessä, lunastettuna, verellä vanhurskautettuna.

Meille annettiin anteeksi, parannettiin synnin sairaudesta ja pelastettiin. Jumala ei auttaessaan tuhoa vanhaa vaan hän parantaa ja tekee uudeksi. Mitään ei heitetä pois vaan kaikki vääräkin käännetään hyväksi ja pelastavaksi.

Itsekkyydestä jumalalliseen elämään

Paaston aikana meiltä kysytään uskon lujuutta ja luottamusta Jumalaan. Matka on pitkä ja meidän uskoamme koetellaan. Paastoaminen, joka ei koettele meitä, ei ole todellista paastoa. Kuinka voisimme edes tulla synnin voittajiksi, jos emme joudu edes taistelemaan sitä vastaan?

Meidän on kuljettava tuota samaa kärsimyksen tietä kuin Kristus, jos haluamme pelastua. Meidän on kuoltava päivittäin,jotta me olisimme kelvollisia Jumalan palvelijoita. Tie pyhyyteen käy aina oman kuolemamme kautta. Minä kuolen omalle tahdolleni, kuolen omalle elämälleni, jotta voisin jälleen alkaa elämään sitä lahjaa, jonka Luoja on meille antanut hänen yhteydessään.

Mitä kuoleminen jollekin tarkoittaa? Että me kerta kaikkisesti hylkäämme jonkin asian emmekä enää tee sitä. Me kuolemme sanoille ja teoille, ikäänkuin niitä ei olisi enää olemassa. Luostariin menevä kilvoittelija kuolee tälle maailmalle, koska elämä siinä ei ole enää vaihtoehto tai mahdollisuus. Hän karsii itsestään sen, mikä vetää häntä maailmaan. Hän kuolee myös itselleen, koska hän ei elä eikä toimi itsensä hyväksi vaan Kristuksen.

Kärsimys kuuluu jokaisen kristityn elämään. Mitä vahvemmin me olemme sidottuja tähän maailmaan, sitä suuremmassa unessa me olemme suhteessa hengelliseen elämään ja sitä suurempi tuska on päästää siitä irti. Tässä elämässä me tunnemme luopumisen tuskaa kun taas hengellisessä elämässä me pikemminkin tunnemme luopumisen iloa.

Uuden elämän kynnyksellä

Kristuksen ristillä kuollut ruumis on kuin siemen, joka haudataan puutarhaan ja josta syntyy kolmantena päivänä uusi elämä. Puhdas käärinliina ja tuoksuvat yrtit kuvaavat rakkauttamme ja rukoustamme  Herran edessä. Tuo siemen, Elämän sana, kuolee haudattaessa, mutta kevään tullessa siitä syntyy elämä, joka versoo kuolemanlaakson maassa. Se särkee kerta kaikkisesti sen valtakunnan, jonka paholainen on valheillaan luonut tähän maailmaan. Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus tuovat meille valkeuden tähän pimeyden maahan. 

Vasta kun me itse olemme kuolleet Kristuksessa itsellemme ja tälle maailmalle ja nousseet ylös hänen kanssaan uuteen elämään, me voimme ottaa hänen ristinsä kannettavaksi. Juuri tässä järjestyksessä kaikki tapahtuu kun meidät kastetaan ja meille kerrotaan: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua!

Ristin kantaminen on kaikkien niiden vastusten ja vaikeuksien kohtaamista, joita meille kilvoittelun aikana tulee vastaan. Ristin kantamista on se, että me ymmärrämme noiden vastusten tulevan Jumalalta ja että niiden kestäminen ja voittaminen on tarkoitettu meidän vahvistukseksi ja voitoksemme. Jokainen kiusaus on valintatilanne, jatkammeko ristin tiellä vai luovummeko siitä.

Särkynyt ja nöyrä sydän on paastomme päämäärä. Ristin tiellä Herra on aina lähellämme ja parantaa synnin haavoittaman sydämemme. Aarteemme taivaassa syntyy itsensä kieltämisestä ja kaiken voimamme suuntaamisesta Herran tahdon täyttämiseen. Silloin surumme tässä maailmassa muuttuu hengelliseksi iloksi ja Herramme häpeällinen kuolema ristillä muuttuu voitoksi, jota juhlitaan Herramme pääsiäisenä.