On hyvin luontevaa, että helluntain jälkeinen sunnuntai on omistettu kaikille pyhille ihmisille. Samalla tavalla kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle, niin samoin jokaisesta meistä voi tulla Pyhän Hengen astia. Tänä sunnuntaina me muistelemme kaikkia pyhiä ihmisiä kaikkina aikoina, jotka ottivat vastaan tämän taivaallisen kuninkaan ja kirkastivat itsessään Jumalan kuvan. He löysivät elämän Kristuksessa ja pelastuivat, mutta me seisomme edelleen valinnan edessä.
Päivän evankeliumi kertoo meille kaksi ilosanomaa. Ensinnäkin se kertoo, mikä on oleellista maailmassa ja toinen on se, mitä siitä seuraa. Jos me haluamme keskittyä ainoaan oleelliseen asiaan tässä elämässä, meidän on tultava Kristuksen ruumiin eläväksi jäseneksi.
Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle. (Matt. 10:37)
Tämä merkitsee erottautumista maailmallisesta "ruumiista" ja sen elämästä. Mikään asia tässä maailmassa saa tulla meidän ja Jumalan väliin. Ei edes riippuvuus tai rakkaus lähimpiimme. Tästä luopumisesta kuitenkin seuraa iankaikkinen elämä Jumalassa:
Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan --- saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.
Pyhälle jokainen ihminen on veli ja sisar, isä ja lapsi. Kristuksen ruumiissa me olemme enemmän kuin pelkkiä biologiseen suhteeseen perustuvia sukulaisia, me olemme elimellinen osa toisiamme, osaa samaa ruumista, jonka päänä on Kristus. Suhde toisiimme ei perustu sukulaisuuteen vaan rakkauteen.
Jumala on kaiken elämisen ja olemassaolon lähde, eikä ilman häntä ole elämää. Luomiskertomuksessa meille kuvataan läheinen siteemme Herraamme: maan tomusta luotu ihminen saa elämän Jumalan henkäyksestä. Hän on enemmän kuin hengityksemme ja sydämen lyöntimme, koska ilman Häntä me lakkaamme olemasta.
Äsken edesmennyt arkkimandriitta Georgios Kapsanis kuvailee Kristuksen ruumiin jäsenyyttä seuraavasti kirjassaan "Jumaloituminen ihmiselämän tarkoituksena" (julk. Kosmas Aitolialaisen veljestö 2004)
Kirkko on Kristuksen ruumis, ei moraalisesti, toisin kuin ovat virheellisesti kirjoittaneet jotkut sellaiset teologit, jotka eivät kyllin syvällisesti ole perehtyneet pyhän Kirkon henkeen. Hän tekee meistä itsemme jäseniä ja me tulemme hänen ruumiinsa jäseniksi, todellisesti ei moraalisesti. --- Mikäli hän ei tunnusta Kristusta, ei osallistu ehtoollisesta, eikä elä hengellistä elämää, hän on Kristuksen ruumiin kuollut jäsen. Kun hän sitten katuu, hänet välittömästi täytetään jumalallisella elämällä. Ihmisestä voi tulla jumala ainoastaan Kirkossa, ei missään muualla, ei yliopistossa, ei sosiaalisten palvelujen avulla, ei minkään muunkaan maailmassa olevan kauniin ja hyvän asian avulla.
Valmius pyhyyteen
Jumalan lähelle tuleminen paljastaa meissä keskeneräisyytemme ja sen miten vähän meissä on Jumalan kuvaa. Se herättää meidät näkemään oman mitättömyytemme, joka herättää suunnattoman kaipuun Jumalaa kohtaan, joka voi tehdä meidät eheäksi. Tuo kaipuu pyhyyteen on pelastava meidät, koska se herättää meissä nöyryyden ja rakkauden. Me voimme jumaloitua vain ja ainoastaan armosta, jonka Jumala meille lahjoittaa. Profeetta Joel kirjoittaa:
Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä. (Joel 3:1-2)
Kautta aikojen Jumala on etsinyt meitä ja tekee sitä tänäkin hetkenä. Kun vastaamme hänen kutsuun rukouksella, me voimme löytää levon ja ilon tässä elämässämme. Meidän pyhittymisen lähtökohta on Pyhä Henki ja hengen vuodattaminen meihin. Sen vuoksi Helluntai on niin Kirkon kuin meidän pelastuksemmekin syntymä- ja muistopäivä. Pyhän Hengen kautta me opimme tuntemaan totuuden, Kristuksen.
Kuinka me voimme tulla otolliseksi ottamaan vastaan tämän hengen? Helatorstain evankeliumi kertoo opetuslapsista, että he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa (Luuk. 24:53). Kilvoitus tekee meidän sielumme asunnon puhtaaksi Pyhälle Hengelle ja niin hän voi tulla asumaan meissä. Rukous johtaa meidät herkkyyteen, jonka seurauksena me koemme pyhyyden ympärillämme. Rukous taivaan kastetta, joka välittää Jumalan armon sieluumme. Kilvoittelu on maan muokkaamista ja sen tekemistä otolliseksi Jumalan armolle. Siemenen kylväjä on Kristus ja hänen sanansa on siemen.
"Sinä olet elävän Jumala poika!"
Me uskomme persoonalliseen Jumalaan ja meidän tehtävämme on kasvaa persoonaksi suhteessa Jumalaan. Se merkitsee henkilökohtaista suhdetta omaan Luojaamme, häneen tutustumista, hänen tuntemistaan ja lopulta hänen rakastamistaan. Jumala ei ole vain meille tuntematon voima, joka hallitsee jossakin tuonpuoleisessa persoonattomasti. Hän on persoona, minä ja sinä! Hän on isämme, veljemme ja ystävämme, joka tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä.
Häneen me voimme sen vuoksi tutustua, vihastua, rakastua, me voimme puhua hänelle, kuunnella ja antaa hänen lähestyä. Hän on syntiä polttava tuli, vilvoittava kaste, elämän henkäys, rakastava lohdutus, taakkamme kantaja. Pyhät ovat löytäneet levon hänessä ja kokeneet myös kivun, jota irrottautuminen tästä maailmasta aiheuttaa ja jota hänen seuraamisensa synnyttää.
Jokainen meistä on kutsuttu tulemaan pyhäksi, sillä jokaisessa meissä on siemen pyhyydestä. Jumala on valo, joka valaisee elämämme ja lämmittää meitä. Ihminen on luotu pelastusta varten, hänet luotiin jo paratiisissa kasvamaan jumalaksi. Sen vuoksi on luonnollista, että käännymme valoa kohti, pelkäämme pimeää ja kaipaamme pyhyyttä. Meissä on kaikki valmiina pelastusta varten.
Kun me aloitamme askeettisen elämän, Jumalan tulee luoksemme ja tämän vuoksi valon kajo kirkastaa elämämme. Mutta alkuun se ei näytä meille Jumalan kunniaa vaan oman syntisyytemme. Mitä lähemmäs pyhyyttä me tulemme, sitä selkeänä me näemme oman vajavaisuutemme. Tästä alkaa askeettinen työ sielumme puhdistamiseksi rukouksen, hyvien tekojen ja sanojen ja rakkauden työnä.
Ristin tien kulkeminen synnyttää kipua ja kärsimystä, koska meidän pitää kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Kasvaminen merkitsee aina vanhan kuolemista ja uuden omaksumista. Me joudumme luopumaan omastamme eikä se usein ole meille helppoa. Tuo kasvaminen tarkoittaa myös eroamista maailmasta, joka aiheuttaa lisää kipua kasvumme rinnalle. Jumalan armo polttaa sielustamme syntiemme ohdakkeita ja muokkaa meidän peltomme otolliseksi armon vastaanottamiselle. Pimeään tottuneelle on vaikea sopeutua valoon.
Kohti pelastusta
Me emme kuitenkaan ole yksin kasvaessamme vaan me saamme moninaista lohtua Luojaltamme. Me saamme kokea sielustamme rauhaa, iloa, vapautumisen tunnetta, myöhemmin pyhyyden suloista tuoksua ja jopa luomatonta valoa. Pyhyyden kokemus luo myös osallisuuden pyhien perheeseen. Emme me ole tässä maailmassa yksin vaikka pyhät ihmiset tuntuvat olevan valovuosien päässä meidän kurjien vaatimattomasta kilvoittelustamme.
Siksi pyhä apostoli rohkaisee tämän päivän epistolassaan: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Kun me avaamme Jumalalle sydämemme armon vastaanottamiseksi, pyhät ympäröivät meidät esirukouksillaan.
Jokainen pyhä ihminen on meille todiste Jumalan armosta ja laupeudesta heikkoa ihmistä kohtaan. Ellei paha henki jatkuvasti masentaisi meitä epätoivolla, me voisimme rohkeammin taistella sielumme pelastumisen puolesta. Mutta niin valitettavan usein me ajattelemme, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta tulla pyhiksi, tai että evankeliumin ihanteet ovat kuin toisesta maailmasta. Meidän ei pidä epäillä Jumala armon syvyyttä tai anteeksiantamuksen määrää vaan rohkeasti lähestyä elämänantajaa. Loppujen lopuksi kysymys ei ole mistään muusta kuin omasta itsestämme ja halustamme ottaa pelastus vastaan. Kaikki on jo valmiina, sinua odotetaan!
Kiittäkää Jumalaa hänen pyhissään, kiittäkää Häntä hänen voimansa väkevyydessään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti