Luomakunnan päivänä: kiitosuhri

Tämä kirkkovuotemme ensimmäinen päivä on pyhitetty luomakunnalle. Uusi pelastuksen vuosi on alkanut ja tulevat kuukaudet tulevat olemaan meille armon täyteisiä kunhan vain käännyimme ja turvaamme elämässämme Jumalan hyvyyteen. Tänään puhumme kiittämisestä ja uhraamisesta, jotka ovat hyvin olennainen osa tätä luomakunnan päivää.

Sinä toit minut tähän elämään kuin ihastuttavaan paratiisiin. Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta, olemme kuunnelleet metsän rauhoittavaa huminaa ja vesien suloista solinaa, olemme maistaneet makeita, tuoksuvia hedelmiä ja täyteläistä hunajaa. Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi. Kiitosakatistoksen toinen iikossi

Olin viikonloppuna Porin tiistaiseuran järjestämällä perheleirillä Merikarvialla. Meren rannalle oli tullut mukavasti perheitä mukaan ja vietimme aurinkoisen viikonlopun aikaa yhdessä viettäen. Lauantaina toimitimme kiitosakatistoksen eli akatistoksen luomakunnalle. Meren äärellä, auringon välkkyessä rantapuiden takaa ja Herramme ristiä katsellen tuo palvelus oli ainutlaatuinen. Toki luonnonhelmassa toimitetuissa palveluksessa on aina jotain ihmeellisen aitoa, välitöntä ja puhdasta, koska silloin me koemme ja näemme luonnon sellaisena kuin se meille annetaan. Aamulla jatkoimme liturgialla ja vedenpyhityksellä.

Nämä kaikki kolme palvelusta ovat hyvin luontokeskeisiä. Akatistos on pelkkää kiitosta kaikesta, mitä me näemme ja koemme, ja siinä puetaan sanoiksi Jumalan huolenpito ihmiskunnasta. Liturgia on kiitosuhria koko luomakunnan puolesta ja tuon palveluksen kautta koemme kuinka synti ja kuolema on kukistettu ja elämä on saanut voiton Kristuksessa. Vedenpyhitys jatkaa liturgian voittosanoman julistamista ja siinä saamme itsellemme pyhää vettä juomista ja vihmomista varten, jotta pyhittäisimme kaiken elämässämme olevan Jumalalle.


Uhraamisen teema

Kiitoksen ja pyhittämisen perusta  on alttarissa ja uhraamisessa. Uhraamisella on  erilaisia merkityksiä mutta suurin omalta kannaltamme on jakaminen ja kiitoksen osoittaminen kaikesta, mitä me olemme saaneet. Uhraaminen on sitä, että me rakennamme alttarin, otamme jotakin kallisarvoista ja Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta, me pyhitämme tuon lahjan Jumalalle. Sinun omaasi, sinun omistaisi, me sinulle uhraamme, kaiken tähden, kaiken edestä!

Tämä papillinen työ tarkoittaa erottamista ja jakamista. Me otamme eroon maailmasta, kohotamme sen ja omistamme sen Luojallemme. Sen vuoksi tuo uhrattava asia myös jaetaan meidän kaikkien kesken ja se muodostaa pelastavan siteen jokaisen siihen osallistuvan välille.

Suurin tehtävämme tässä luomakunnassa on papillinen. Ottaa luonnosta ja kohottaa se kiitoksena Luojallemme kaikesta. Ylevin muoto tästä on Herran pyhä ehtoollinen, jossa me otamme viljaa ja viinipuun antia, valmistamme ne omien kättemme kautta ja uhraamme ne kiitoksella Jumalalle. Sitä on eukaristia. Kun Kristuksen kirkastumisjuhlassa siunaamme maan satoa, kyse on myös samasta asiasta.

Valtias Herra, meidän Jumalamme, joka olet käskenyt jokaisen tuoda Sinulle uhrinaan Sinun omaasi Sinun omastasi, ja annat vastalahjaksi iankaikkista hyvääsi; Sinä, joka suopeasti vastaanotit leskeltä hänen voimiensa mukaisen uhrin, ota nytkin vastaan palvelijasi (nimi) esiin kantama lahja ja katso se arvolliseksi katoamattomaan aarteistoosi. Ja anna hänen (heidän) ja hänen omiensa runsaasti nauttia myös ajallista hyvää. Rukous uutishedelmiä tuotaessa

Parhaimmillaan ja aidoimmillaan uhri merkitsee sitä, että me luovumme ja tingimme omastamme, jotta voimme antaa Jumalalle kiitoksen hänen hyvyydestään. Emme anna sekundaa vaan parasta, jota meillä on. Se opettaa meille hyvällä tavalla luopumista, varoittaa meitä kiintymyksen vaarasta ja auttaa meitä huomioimaan omia lähimmäisiämme.

 Tämä uhraaminen kulkee punaisena lankana läpi Raamatun. Muistamme kuinka monissa eri kohdin autuaat ja pyhät ihmiset ovat rakentaneet alttarin ja uhranneet Jumalalle kiitosuhria hyvyyden tähden. Kain ja Abel toivat kumpikin oman uhrinsa, siitä mitä he olivat työllään saaneet aikaan. Kun Nooalle selvisi, että tulva oli ohitse, hän luonnollisesti kiitti Jumalaa ja rakensi alttarin uhriaan varten.(1. Moos. 8:20)

Aabrahamin uhri on koko Raamatussa vertaansa vailla, samoin kuin hänen uskollisuutensa, kun hän oli valmis uhraamaan tekemällään alttarilla ainoan poikansa Jumalalle. Myöhemmin Mooses sai erityiset ohjeet erilaisten uhrien toimittamiseen ja kuningas Daavid puhuu soveliaasta uhrista Jumalalle, joka ei välttämättä olekaan polttouhri vaan otollinen asenne Jumalaa kohtaan (Ps. 51). Profeetta Jesajan kertoo, kuinka valittu kansa on langennut niin moniin synteihin, että heidän uhrinsakin haisee Jumalan edessä (Jes. 1:13). Uudessa testamentissa tämä uhri saavuttaa äärimmäisen muotonsa rakkauden syvyyden tähden ja koko uhrikäsityksemme mullistuu.


Muistaminen

Uhraaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että muistamme Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota me olemme saaneet. Muistamisella on hyvin suuri merkitys Raamatussa ja koko suhteemme Jumalaa rakentuu pitkälti muistamiselle. Liturgiassa käytetään paljon aikaa siihen, että muistamme jumalan pelastustekoja ja kertaamme, kuinka Hän on monien eri tapahtumien kautta osoittanut hyvyyttään ihmiskuntaa kohtaan. Ja jotta me muistaisimme nuo teot ja ottaisimme vaarin hänen kutsutaan... Lopulta me uhraamme kiitosuhrin Jumalalle, koska hän on osoittanut meille niin suurta rakkautta ja haluaa edelleen jatkaa hyvyyttään meitä kohtaan.

Ja antaessamme tuon uhrin, me saamme suurimman lahjan, mitä voimme kuvitella: elämän, yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän Jumalan rakkaudessa. Katsoessamme taaksepäin, me voimme ymmärtää, kuinka hyvää huolta meistä pidetään jatkossakin, jos vain turvaamme Kristukseen!

Kiitosuhrin antaminen ei koske vain kirkon papistoa, vaan jokaista kirkon jäsentä.  Eikä tämäkään vielä kerro kaikkea: liturgiaan ei osallistu pelkästään koko seurakunta vaan salaisella tavalla koko luomakunta, koko näkyvä ja näkymätön maailma. Täynnä on taivas ja maa sinun ylistystäsi! Kiitosuhri on jotakin, joka annetaan meidän jokaisen tähden ja meidän jokaisen puolesta.

Siksi tämän muistamisen päähuomio on siinä, että me olemme uskollisia ja osoitamme uskollisuuttamme uhraamalla. Meidän olemassaolomme riippuu Jumalan armosta ja hyvyydestä ja jos me rikomme tämän liiton olemalla uskottomia, me menetämme oleellisen osan ihmisyyttämme. Me olemme enkelien lailla ylistäviä olentoja ja jos me pidämme mielessämme suuren armon, joka osaksemme on tullut Kristuksen lihaksitulemisessa, me voimme uskoa myös silloin pelastuvamme. Jos siis olemme uskollisia tälle liitolle.


Kirkkaus ja pyhyys tämän kaiken takana

Luomiskertomuksessa kerrotaan kuinka Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja hän loi maailman hyväksi. Ihmiselle annettiin jo alussa erityinen tehtävä tässä paikassa, kun hänet asetettiin viljelemään ja varjelemaan sitä. Tänäkin päivänä tämä työmme jatkuu, me saamme maasta elämällemme tarpeellisen juoman ja ravinnon mutta meidän pitää myös huolehtia tästä maasta, joka ravitsee meidät.

Luomakunta on rakkauden osoitus. Maailma ei ole olemassa sattumalta vaan se on luotu ihmiselle asuinpaikaksi. Luomakunta ei myöskään ollut olemassa ennalta jonkinlaisena luvattuna maana, jonka ihmiset sitten ottivat haltuunsa Jumalan käskystä. Tämä maa luotiin meitä varten ja se on pyhä.

Kun Mooses näki palavan pensaan, Herra käski häntä: Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä (2. Moos. 3:1-6).

Kun Jaakob kävi yölevolle Betelissä, hän heräsi äkisti ja huudahti: Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti. (1. Moos. 28: 17).

Kun Pietari kohtasi Kristuksessa luomattoman valkeuden, hän heittäytyi maahan yhdessä Johanneksen ja Jaakobin kanssa. He saivat nähdä Jumalan kirkkauden, joka oli tuleva tämän luomakunnan osaksi.

Näitä pyhyyden kokemuksia on muitakin Raamatussa ja ne kertovat meille jotakin hyvin olennaista tästä luomakunnastamme. Vaikka me uhraamme, olemme uskollisia ja osoitamme rakkauttamme sanoillamme ja teoillamme, me tulemme aina tietämään, että se on kuin pisara meressä verrattuna Jumalan rakkauteen meitä kohtaan. Tänään luomakunnan päivänä, meidän on muistettava olla avoimia ja vastaanottavia tämän pyhyyden ympäröiminä. Herra on meidän kanssamme hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan!

Aika rientää ja ikuisuus odottaa

 Tämän puolalaisen sananlaskun myötä on hyvä pohtia hengellistä elämäämme kirkkovuoden vaihtuessa. Vuoden mittaan meille on annettu kirkon jumalanpalveluksissa paljon aineksia hengellisen elämän aloittamiseksi, kehittämiseksi ja jatkamiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään ja siksi kannattaa miettiä, mitä hyvää olemme saaneet aikaan kuluneen kirkkovuoden aikana ja miten voisimme paremmin tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä. Entä millaisia heikkouksia löysimme omasta itsestämme ja kuinka pystyisimme jatkossa varomaan ansoja, jotka saivat meidät satimeen. Sen vuoksi on hyvä yksin tai rippi-isän kanssa käydä läpi mennyttä vuoden kiertoa.

Suuri haaste hengellisessä elämässämme on se, kuinka me pystymme rikkomaan ja murtamaan sen maailmallisen elämämme, jonka olemme ympärillemme rakentaneet. Ne palaset, joiden varaan olemme elämän rakentaneet harvoin kestävät todellisessa myrskyssä. Esikuvana elämällemme on liturgiassa murrettu Jumalan Karitsa ”joka ottaa kannettavakseen maailman synnin”. Se on kehotus myös murtamaan meidän luutunut elämämme, jotta Jumala voisi tehdä työtä meissä.

Sanon joka päivä itselleni, tänään minä aloitan. (Antonius Suuri)

Kilvoittelu alkaa alusta jokaisena aamuna ja jokaisen lankeamisen jälkeen. Ajan kautta Jumala on armollinen ihmiselle, sillä jokainen aamu on ihmiselle mahdollisuus aloittaa uusi ja hylätä entinen. Mutta, meille ei ole luvattu huomista päivää. Sen takia meidän pitäisi elää kilvoitteluelämäämme kuin huomista ei ole olemassakaan. Tämä jännite saattaa tuntua pelottavalta mutta samalla se pitää meidät ajan hermolla.

Kirkon suuri mysteerio on siinä, kuinka ajaton Jumala tulee ajalliseen maailmaan ja pyhittää maailmamme ajan. Aika jäsensi luomistyötä ja koko maailma heijasti Jumalan viisautta kauniina sopusointuna (kreik. kosmos). Vasta ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena kuolevaisuus tuli osaksi elämää ja elollemme asetettiin raja. Elämän raja merkitsi kuolemaa ihmiselle mutta samalla se merkitsi päätepistettä ihmisen syntimäärän kasvamiselle. Vasta Kristuksen inkarnaatio pyhitti ajan ja teki ylösnousemuksen kautta tyhjäksi kuoleman vallan elämässämme.

Kronos ja kairos

Länsimainen aikakäsityksemme on lineaarinen ja janamainen – ymmärrämme aikaa siten, että tapahtumilla on alkunsa ja ne päättyvät johonkin. Mennyt aika ei palaa ja jokainen elämämme hetki on siten ainutlaatuinen. Menneisyyden kautta me ymmärrämme nykyhetkeä ja kaikki pyrkimyksemme liittyvät nykyhetken kautta tulevaisuuteen. Silti etenkin kirkollisessa elämässä meidän aikamme on pikemminkin syklinen. Jumalan pelastava armotalous ei vain ala ja lopu vaan me vuosi toisensa jälkeen palaamme uudelleen elämään näitä pelastavia tapahtumia.

Antiikin kreikan kielessä on kaksi sanaa ajalle, toinen on normaalissa elämässä käytettävä aika, kronos, jonka avulla ihmiset mittaavat, jäsentävät, suunnittelevat elämässään tapahtuvia asioita. Kronos-aika mittaa mennyttä ja tulevaa aikaa. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa emme voi elää, ainoastaan muistot menneistä tapahtumista elävät ajatuksissamme. Tulevaisuudelta me voimme toivoa asioita ja voimme tehdä työtä jonkin asian eteen, että saisimme mahdollisuuden johonkin.

Toinen kreikankielinen aikaa merkitsevä sana on kairos, joka ei tarkoita kellossa kuluvaa aikaa vaan se merkitsee erityistä hetkeä, jolloin jotakin suurta tapahtuu. Tämä aika ei ole mitattavissa vaan se on hetki, jolloin iankaikkisuus on kohtaa meidän aikamme ja elämämme.  Kairos-aika ei mittaa ajan määrää vaan ajan laatua. Kairos aikaa ei voi mitata, sen voi vain kokea ja tuntea.

Kirkon veisuissa usein puhutaan siitä kuinka juhlan aihe tapahtuu "tänä päivänä". Tämä on kairos-aikaa. Kun koemme suuria asioita elämässämme, me helposti voimme kokea mitä kairos tarkoittaa. Apostoli Paavali puhuu kairos-ajasta sanoessaan: Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:1)

Iankaikkinen elämä on kairos-aikaa

Jokainen kai on miettinyt millaista iankaikkinen elämä on ja mitä silloin tapahtuu. Koska viimeinen tuomio alkaa ja kauanko iankaikkinen elämä kestää? Jos meille olisi vain kronos-aika, koko iankaikkinen elämä oli vähintäänkin mieletön ajatus. Kronos-aikana ymmärrettynä ikuisuus tuntuisi lähinnä pitkäveteiseltä ja ikävystyttävältä ajalta, joka kuitenkin päättyisi joskus. Vastaus ikuisuusongelmaan on kairos-sanassa, joka kuvaa parhaiten ikuista elämää.

Ajasta ikuisuuteen voisi tarkoittaa siirtymistä kronos-ajasta kairos-aikaan. Kairos-ajalla ei ole muuta olemusta kuin tämä hetki. Taivaassa ei ole mennyttä eikä tulevaa vaan se on ikuista nyt-hetkeä. Tässä mielessä Kairos-aika tutustuttaa meidät kolmanteen aikakäsitykseen, pistemäiseen aikaan: on olemassa vain tämä hetki. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen ja aivan pienet lapset kokevatkin ajan vain tällä tavalla.

Ainoa tapani mitata aikaa on se, olenko kanssasi vai yksin (Jorge Luis Borges)

Elämämme olisi helppoa, jos ymmärtäisimme kuinka riippuvaisia olemme Jumalasta, tai sen kuinka yltäkylläisen elämän voisimme löytää Jumalan parista. Se, että Jumala muistaa meitä, on meidän pelastuksemme. Kirkkoisät opettavat meitä sanomalla, että ellei Jumala muistaisi meitä, maailma lakkaisi olemasta.

"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."  Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)

Kirkon elämässä unohdetun ihmisen kohtalo näyttää olevan kurjin vaihtoehto. Sen vuoksi rukoilemme edesmenneelle iankaikkista muistoa. Esirukous on muistamista: meitä pyydetään rukoilemaan toistemme puolesta ja me pyydämme toisiamme muistamaan toisiamme rukouksen kautta.

Kannattaa osallistua seurakunnissa mahdollisimman usein vainajien muistelupalvelukseen tai jos niitä ei ole, niin pyytää pappia toimittamaan sellainen edesmenneen sukulaisen tai ystävän muistoksi. Muistaessamme kuolemaa säännöllisesti, kykenemme väkevämmin aistimaan ja kokemaan elämää. Aikamme ei ole vain tylsiä arkipäiviä toisensa jälkeen, vaan näemme kuinka elämä on tässä hetkessä.

Aika on Herran toimia

Jokainen liturgia alkaa tällä pyynnöllä ja se tarkoittaa sitä, että meidän uurastuksemme on ohitse ja nyt on Jumalan aika tehdä työtä meidän sisällämme ja meidän hyväksemme. Me emme kykene omalla työllämme pelastamaan syntistä maailmaamme ja sen vuoksi Jumala tekee pelastavan työn meidän hyväksemme. Tässä itse asiassa on tiivistettynä koko evankeliumi ja näistä tapahtumista kaikki evankeliumit kertovat.

Yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."

Tämän sunnuntain evankeliumi asettaa meidät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Oman elämämme aikana meidän pitäisi oppia noudattamaan rakkauden pyhää lakia ja toteuttamaan sitä. Tehtävän mahdottomuus ei johdu Jumalan antamasta vaikeasta tehtävästä vaan siitä kuinka kauas synti on meidät Jumalasta vienyt. Tämä laki kertoo meille taivaan valtakunnan todellisuudesta ja siitä, mikä on iankaikkisen elämän perustuslaki. Suhteuttamalla itsemme ja oman toimintamme tähän periaatteeseen, me voimme arvioida kuinka lähellä pelastusta me olemme.

Elämä ei ala, eikä tule, eikä mene ohitse vaan koko olemisemme on tässä. Totisesti. Me elämme nyt vain tässä hetkessä. Tänä hetkenä voit aloittaa elämäsi muuttamisen.  Momentum on se hetki, jolloin tuhlaajapoika katui ja vaihtoi sikolätin taivaaseen. Sinä hetkenä koko luomakunta sai maistaa paratiisia, koska ihminen päätti palata tuhlaajapojan muodossa Luojansa kotiin.