Alustus vapaaehtoistyöstä: Uskon ja omaisuuden yhteys

Vaikka Suomen ortodoksisessa kirkossa on monia satoja työntekijöitä, niin suuri osa kirkon konkreettisesta toiminnasta tapahtuu vapaaehtoisten kautta. Jokaisessa kirkossa vähintään yksi isännöitsijä, hänen apunaan toimii seurakuntalaisia, kuorot ovat täynnä vapaaehtoisia ja monet papitkin tekevät työtään muun kuin virkasuhteen perusteella. Meillä on monia järjestöjä ja yhdistyksiä jotka koostuvat pelkästään vapaaehtoisista, mm. tiistaiseurat.

Tänä päivänä papistomme löytää itsensä ainakin kolmesta kategoriasta. On niitä, jotka tekevät työkseen papin työtä vaikkapa seurakunnissa, sitten eläkkeellä oleva papisto, joka tekee jossain määrin vapaaehtoisesti työtä seurakunnan hyväksi. Kolmantena ryhmänä on sivutyönään paimenen työtä tekeviä. 

Seurakunnat ovat kaikkialla maailmassa nimenomaan yhteisöjä, jotka koostuvat vapaaehtoisista. Suomen malli, jossa kirkollisveroin kerätään mm. työntekijöiden palkka, on hyvin harvinainen. Useimmiten kirkon työntekijöille on joko jokin siviilityöammatti tai sitten seurakunnan ”työntekijä” on eläkkeellä.

Varhaisen kirkon aikana vapaaehtoistyö oli vähän hankala ilmaus. Jos vaikka ajattelemme niinkin helppoa kohdetta kuin kirkon apostolit niin sanommeko, että he olivat palkallisia vai vapaaehtoisia? Jeesuksen opetuslapset elivät käytännössä vapaina kuin taivaan linnut ja heidän toimeentulonsa riippui ihmisten suopeudesta. Heidän ylöspitonsa oli kunniatehtävä, josta luvattiin palkinto iankaikkisessa elämässä:

»Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt. Joka ottaa profeetan vastaan siksi, että tämä on profeetta, saa profeetan palkan, ja joka ottaa vanhurskaan vastaan siksi, että tämä on vanhurskas, saa vanhurskaalle kuuluvan palkan. Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi – totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille.» (Matt. 10:40-42)

Myöhemmin kun kirkko alkoi asettumaan 300—400-luvulla ja luomaan hierarkista rakennetta, niin myös vapaaehtoisen työn käsite nousi esille. Kun kirkkoon perustettiin virkoja niin tämä myös mahdollisti vapaaehtoistyön syntymisen. Seurakunnan tai kirkon elämä oli jo tähän aikaan jopa rikkaampaa kuin meidän aikanamme: diakoniatyö ei ollut vain pieniä hyväntekeväisyystekoja vaan ennen nykyistä terveydenhuolto ja koulutusyhteiskuntaa, kirkot hoitivat nämä velvollisuudet. 

Tiedämme että jo 300-luvun lopulla Konstantinopolissa perustettiin kouluja ja sairaaloita inhimillistä hätää helpottamaan. Tämä työmalli jatkui vuosisatoja ja sinänsä mielenkiintoista on lähellämme oleva Kronstadtin kaupunki, jonne paikallinen pyhän Johannes perusti monia hyväntekeväisyyslaitoksia.

Diakoniatyö ja jumalanpalvelukset

Onko diakoniatyö perimmiltään köyhien ja hädänalaisten auttamista? Näin ehkä historian kuluessa on ollut mutta toivoisin että tänä päivänä me pääsisimme tästä ajatuksesta eroon.  

Nykyaikana me puhumme yhteisöllisyydestä ja vieläkin enemmän osallisuudesta. Meillä on seurakunta, joka ei suinkaan tarkoita virastoa, jossa työntekijät ovat seurakunta. Seurakunta on uskovien ihmisten yhteisö, vielä tarkemmin sanottuna eukaristinen yhteisö. Ihmiset kokoontuvat yhteen rukoilemaan, murtamaan leipää ja jakamaan omastaan.

Silloin meillä ei käytännössä ole mitään rikkaita tai köyhiä vaan meille kaikki on yhteistä. Yllättäen alaoleva teksti Apostolien tekojen kirjasta kuvaa ihannettamme vähän paremmin:

Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä. Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja Jumalan armo oli heidän kaikkien osana runsain määrin. Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan.

Kuva on kieltämättä hyvin ihanteellinen ja tuskin onnistuu meidän sukupolvemme aikana. Tärkeintä kuitenkaan ei ole päämäärä vaan suunta, jonne olemme menossa.

Kaksi asiaa tuossa katkelmassa on kuitenkin ilmeistä: yhteisöllisyys ja osallisuus. Samaan aikaan myös jumalanpalvelus ja diakonia. Jos me otamme nämä kaksi paria käyttöömme, niin silloin olemme varmalla pohjalla ja voimme rakentaa helposti ortodoksisen mallin seurakunnan vapaaehtoistyöstä. Pääkohteena on aktiivinen jumalanpalveluselämä ja diakonia, joka tuo tyydytyksen kaikille mukanaoleville. Diakoniatyö ei ole ikään kuin avun lähettämistä johonkin vaan seurakunnan kokoontuminen joka konkretisoi ja ilmaisee itsessään lähimmäisenrakkauden.

Yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. (Matt. 18:20)

Jumalanpalveluksen osalta oleellista on, että me rukoilemme yhdessä. Meillä on pitkä siirtymä siihen, että alamme lukemaan yhdessä seurakuntana aamu- ja iltarukoukset yhdessä mutta ei ajatuksen tarvitse kovin kaukana olla. Vaasassa aikanaan toimitettiin ehtoopalvelus tai hetkipalvelus joka päivä. Haminan seurakunnassa meillä on miltei joka keskiviikkona ehtoopalvelus.

Toinen idea jonka otamme tänä vuonna Haminan seurakunnassa käyttöön, on arkipäivien liturgioiden toimittaminen.

Maallikot voivat toimittaa monia palveluksia myös yhdessä. Jo tällä hetkellä toimitamme Jeesuksen rukous-palveluksen kerran kuukaudessa samaan aikaan Haminassa ja Kouvolassa kokonaan maallikkojen voimin. Otamme myös käyttöön akatistokset maallikkojen toimittamina. Seuraava maallikoiden toimittama akatistos on Haminassa 24.1. ja se toimitetaan autuaan Ksenia Pietarilaisen muistoksi.

Samoin kuin diakoniassa, jumalanpalvelus tarjoaa vielä syvemmin meille kokemuksen osallisuudesta. Emme ole vain yhdessä rukouksen kautta vaan me olemme rukouksen kautta yhteydessä Jumalaan. Silloin on helppo muistaa miten Herramme rukous alkoi: Isä meidän.

Yksilöllisyydestä yhteisöllisyyteen

Miksi puhun aina me-muodossa ja korostan yhteisön merkitystä ja kaikkea sellaista mikä tekee meistä yhteisön?  Siksi että ortodoksisuus on ajattelultaan hyvin yhteisöllinen, vaikka se ei aina meidän käytöksessämme näkyisi.

Tänään (8.5.2017) Iltasanomissa puhuttiin hautajaisista, joissa ei ollut lainkaan saattoväkeä. Hautajaisiin kutsuttiin koululaisia, jotta hautajaiset eivät olisi "hiljaiset hautajaiset". Joensuulainen pastori kertoi, ettei vainajalla ollut sukulaisia tai ystäviä jotka olisivat tulleet saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Tämä surullista mutta olen itse tällaisiin tapauksiin jonkun kerran törmännyt. Ellei vainajalla ole lapsia tai sisaruksia näin voi helposti käydä.

Lehtijutun huoli syntyi siitä, ettei vainajalla ollut ystäviä tai sukulaisia. Samalla aloin miettiä, että onhan hänellä ystäviä ja sukulaisia vaikka kuinka paljon, jos hän oli kirkossa kävijä.

Jeesuksen vielä puhuessa väkijoukolle hänen äitinsä ja veljensä olivat tulleet paikalle. He seisoivat ulkona ja tahtoivat puhua hänen kanssaan. Joku tuli sanomaan Jeesukselle: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi." Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: "Katso, tässä ovat minun äitini ja veljeni. Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."(Matt. 12:46-50)

Me olemme lyhyessä ajassa tulleet siihen pisteeseen, että monet kirkon toimitukset ovat muuttuneet yksityistilaisuuksiksi. Tämä ei kuitenkaan ole kirkkomme ajattelun mukaista, sillä jokainen seurakunta on yhteisö. Olisi kovin luonnollista, että ihmisen elämään liittyvät tapahtumat ja toimitukset tapahtuisivat yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja läsnä ollessa.

Ja kyse ei ole vain siitä, että esim. vainaja jäisi yksin. Yhtä oleellista on myös se, että nuo pyhät toimitukset muistuttavat myös meitä elämän tärkeistä hetkistä. Me voimme kulkea toistemme rinnalla ja tukea toisiamme niin ilossa kuin surussakin. Kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen ovat luonnollinen osa meidän elämäämme ja nuo toimitukset pitävät meidät kiinni tässä elämässä. Ne tekevät meidän elämästämme elämän.

Tätä asiaa vastaan on myös hyvin tietoisesti taisteltu. Nykyisin meillä on kasteliturgioita, jolloin moni kirkon vakikävijä on paikalla. Mutta yhtä lailla liturgian osana voidaan myös toimittaa avioliittoon vihkiminen tai hautaan siunaaminen. 

Nämä yhteiset toimitukset eivät kuitenkaan ole mikään uusi keksintö vaan kyse on paluu alkuperäiseen varhaiskirkon tapaan.  Tämä on päämäärä, johon meidän on pyrittävä.

Osaltaan ongelma on siinä, ettemme voi ilmoittaa lehdessä kuka on kuollut ja kenen lapsi kastetaan seuraavaksi. Kuulutukset ennen häitä on edelleen olemassa mutta harvemmin näitä sanomalehdissä julkaistaan. 

Tässä kuitenkin voidaan usein tehdä poikkeus, jos kyseessä on henkilö, joka kiinteästi on ollut mukana seurakunnan toiminnassa. Luonteva tapa tähän ilmoitukseen on kirjoittaa muistokirjoitus vainajasta, jonka lopussa mainitaan siunaustilaisuuden aika ja paikka.

Hautajaiset eivät ole yksityistilaisuus eikä omaisilla ole yksinoikeutta vainajaan. Vainaja on saattanut olla hyvin tärkeä osa seurakuntamme elämää ja olisi outoa, että joku kieltäisi ihmisiä osallistumista siunaustilaisuuteen. Muistotilaisuuden voi jokainen tietenkin järjestää omiensa parissa mutta kirkossa toimitettava siunaustilaisuus on kaikille yhteinen tapahtuma.

Ortodoksinen pelastuskäsitys lähtee siitä, että me pelastumme toistemme kautta. Kukaan ei pelastu yksin vaan yhteisö on se, joka pelastuu, jos on pelastuakseen. Meille on myös hyvin tuttu opetus siitä mistä me voimme löytää Kristuksen: me löydämme Hänet toisesta ihmisestä.

Asioiden ei tarvitse olla jatkossa siten kuin ne tällä hetkellä ovat. Yksinäisyyden torjunta on tänä päivänä hyvin tärkeää koska se on yhä ylestyvät ongelma, etenkin vanhojen ihmisten kohdalla. Se on arkipäivän diakoniaa joka ei maksa mitään mutta tuottaa paljon iloa ja turvallisuutta kanssaihmisillemme. 

Lähimmäiseni puolesta

Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin.

Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. (Room. 12:6-14)


Jeesus astui veneeseen, meni järven yli ja tuli kotikaupunkiinsa. Siellä ihmiset toivat hänen luokseen halvaantuneen, joka makasi vuoteella. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."

Jotkut lainopettajat sanoivat silloin itsekseen: "Tuohan herjaa Jumalaa." Mutta Jeesus näki, mitä he ajattelivat, ja sanoi: "Miksi teillä on pahoja ajatuksia sydämessänne? Kumpi on helpompaa, sanoa: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" -- hän puhui nyt halvaantuneelle - - "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Silloin mies nousi ja lähti kotiinsa. Tämän nähdessään kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan. (Matt. 9:1-8)


Tämän sunnuntaievankeliumin tarkoitus on antaa meille evästystä tulevalle viikolle. Kirkollisessa ajanlaskusta sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja uusi viikko alkaa käytännössä jo lauantai-iltana klo 18 ehtoopalveluksen myötä. Me vietämme tänään kahden tunnetun pyhän muistopäivää, Vanhan testamentin profeetan Eliaan ja viime vuosisadalla kuolleen pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivää. Molemmat olivat särmikkäitä hahmoja, jotka oman työnsä kautta toivat pelastuksen monille ihmisille. Tämän päivän evankeliumi on antaa hyvän näkökulman näiden kahden pyhän ihmisen elämään.

Kuka on lähimmäiseni, kysyi eräs lainopettaja Jeesukselta. Hän sai vastaukseksi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta ja vastauksen idea oli siinä että lähimmäisemme on se ihminen josta me välitämme. Kuka on lähimmäiseni, voitaisiin kysyä myös tämän päivän evankeliumin pohjalta ja kuulemme toisenlaisen vastauksen. Tällä kertaa vastaus syntyy tekemisestä.

Tämän päivän epistolassa ja evankeliumissa on yhteinen teema: ne molemmat puhuvat huolenpidosta ja itsensä antamisesta toisen ihmisen hyväksi. Epistolassa pyhä apostoli luettelee erilaisia Jumalan antamia armolahjoja, joilla voimme auttaa toisiamme: on profetoimista, opettamista, palvelemista, rohkaisemista - yksi antaa omastaan ja toinen johtaa. On tärkeää huomata, että kyse on armosta ja lahjasta. Lahjaksi olemme saaneet, ja lahjaksi antakaamme. Armoa me olemme saaneet, jotta me oppisimme myös itse armahtamaan. Tällä filantropialla on selkeästi hengellinen merkitys.

Näiden armolahjojen kautta me voimme toteuttaa meissä olevaa Jumala kuvaa ja näin kirkastaa Jumalan kunniaa seurakunnassamme. Meidän sielussamme asuu hyvyys, rakkaus sekä taito pitää huolta ja välittää. Kun me käytämme näitä jumalallisia ominaisuuksia toistemme hyväksi, se herättää meissä iloa ja tyytyväisyyttä.  Kun hoidamme tehtävämme nöyrästi ja kuuliaisesti, se vie meitä askel askeleelta kohti Jumalan kaltaisuutta. Me opimme jotakin jumalallisesta elämästä ja sitä kautta me hitaasti myös itse jumaloidumme.

Tämän päivän evankeliumi on mitä suurimmassa määrin kertomus lähimmäisen rakkaudesta ja diakoniasta. Se kertoo halvaantuneen kantamiseen osallistuneiden miesten ystävyydestä, uskosta ja siitä kuinka he ovat valmiita tekemään paljon toisen hyväksi.

Minusta kerta toisensa jälkeä virkistävää havaita miten konkreettista Raamatun ajan ihmisten kilvoittelu on! Se on arkisessa ympäristössä tehtyä työtä, jossa pidetään huolta toisesta ilman että kukaan saa siitä sen kummempaa kunniaa tai että asiasta tehdään numeroa. Ei pitkiä teologian opintoja, kreikan kursseja tai kirkollisia palkitsemisia....

Sen vuoksi tämä evankeliumi on meille kaikille muistutus siitä, mitä meidän pitäisi olla. Me muodostamme yhden eukaristisen yhteisön, jossa me kokoonnumme yhteen rukoilemaan ja murtamaan leipää. Meillä jokaisella on oma osa ja tehtävä tässä pyhässä yhteisössä toisiamme kohtaan. Suuria ei vaadita, vain oikeastaan sitä, että ymmärrämme lähimmäisemme tarpeita ja autamme häntä.

Mutta ei sovi unohtaa rukouksenkaan voimaa. Jos jätämme tämän hengellisen ulottuvuuden tästä diakoniasta, on se verrattavissa samaan kuin että Pyhä Henki jättäisi Kirkkomme. Esirukous voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin rukoileminen omasta puolestamme. Pyhä vanhus Porfyrios kehottaa meitä erityisesti tähän, koska esirukouksin me osoitamme oikealla tavalla rakkautta lähimmäistämme kohtaan ja panemme omat tarpeemme syrjään.

Niinpä kirkon opetuksessa tämän halvaantuneen miehen kantaminen Jeesuksen luo on tulkittu tarkoittavan esirukousten voimaa meidän yhteisössämme. Nämä miehet osoittivat konkreettista lähimmäisen rakkautta halvaantunutta kohtaan eikä hänellä tuskin ollut muuta mahdollisuutta päästä ahdingostaan. Ei pelkästään tämän halvaantuneen miehen usko ollut suurta, vaan myös jokaisen kantajan usko.

Pyhä apostoli antaakin hyvin yksinkertaiset ja konkreettiset ohjeet meille oman kuuliaisuustehtävän tekemiseen: Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.

Olen usein kehottanut katumukselle tukijoita kertaamaan Roomalaiskirjeen 12. luvun, koska siinä annetaan meille ikään kuin peili, johon voimme peilata omaa elämäämme. Olenko kunnioittanut kanssaihmisiäni, ollut vieraanvarainen aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Kerta kaikkiaan sanoen, olenko kohdellut lähimmäistäni kuin ihmiseksi tullutta Jumalan poikaa.

Jokainen luokseni tullut ihminen on Jumalan antama tehtävä minulle. Osaanko kiittää, häntä kun siihen on aihetta. Entä katua jos olen rikkonut häntä kohtaan. Huomiointi hänen tarpeensa vai olenko itsekäs. Osaanko puhua hänelle, siis siunaanko vai tuomitsenko hänet. Kun hän pelkäsi, rohkaisinko häntä?

Kirkon opetuksessa on kautta vuosisatojen vallinnut seuraava periaate. Kukaan ei voi olla kristitty yksinään, vaan jokainen meistä tarvitsee toisen ihmisen palvellakseen Kristusta ja kasvaakseen Jumalan kaltaisuuteen. Me voimme olla Jumalan kuvia vain suhteessa toiseen ihmiseen.

Ei kukaan voi kiittää ketään tai katua, jos meillä ei ole lähimmäistä. Me emme voi kasvaa hyveissä, jos meillä ei ole ihmistä kenelle osoittaa rakkautta, sävyisyyttä tai kärsivällisyyttä. Mitä me kadumme tai keneltä me pyytäisimme ja saisimme anteeksi, ellemme lähimmäiseltämme? Kun asiaa miettii tarpeeksi pitkälle, me voimme huomata, että pelastuksemme on tavallaan lähimmäisemme kädessä.

Kerrotaan, että Maria Pariisilainen kuoli keskistysleirillä toisten vankien puolesta v. 1945. Se oli suurinta rakkautta, jota ihminen kykeni toistaan kohtaan osoittamaan. Ei tämä asia Marialle tullut hetken päätöksenä vaan vuosikymmenten kilvoituksen tuloksena. Kun ratkaiseva hetki tuli valita oman elämän ja lähimmäisen elämän kohdalla, hän oli valmis. Kunpa mekon saisimme myös kasvaa näin suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Se tarkoittaisi sitä että paranisimme hengellisestä halvaantumisestamme.

Pyhä Henki tekee meidät yhdeksi

Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" 1. Moos. 1:2-3

Jo Raamatun ensimmäisissä sanoissa meille esitetään Pyhä Kolminaisuus: Henki liikkui vetten yllä ja Isä luo Sanallaan. Pyhä Kolminaisuus toimii aina yhdessä ja Sana ja Pyhä Henki muodostavat pyhän Ireneios Lyonilaisen (k. 202) mukaan Jumalan kaksi kättä. Nyt Helluntain lähestyessä me olemme saaneet Kristukselta lupauksen Lohduttajasta, parakleetista, jonka Isä lähettää meille Puolustajaksi.

Me vietämme Pyhän Hengen vuodattaminen juhlaa Helluntaita ja maanantaina Pyhän Hengen päivää. Olennaisena osana näihin molempiin päiviin liittyy myös Pyhä Kolminaisuus, sillä yhtäkään Jumalan persoonaa ei voida käsittää ilman viittausta kahteen muuhun. Poika ei toimi yksinään vaan aina Isän lähettämänä Pyhässä Hengessä. Pyhä Henki taas lähtee Isästä Pojan kautta. Isä on luonut kaiken Poikansa ja Sanansa kautta Pyhässä Hengessä. Näin Pyhä Kolminaisuus on täydellinen rakkaus, jossa Isä on kaiken olevaisen alku, josta syntyy Poika, joka tule ihmiseksi ja tämä tapahtuu Pyhässä Hengessä, joka lähtee Isästä Pojan kautta. Tämä elävöittävä henki antaa täyteyden kaikelle. Ilman Pyhää Henkeä kirkko on pelkkä järjestö muiden rinnalla, liturgia pelkkä näytelmä, sakramentit rituaaleja ja Raamattu yksi kirja muiden joukossa. Ellemme rukoile Isää Hengessä ja Totuudessa, on rukouksemme ja kaikenlainen kilvoittelu ja askeesi hyödytöntä ja kuollutta.


Sinä olet enemmän kuin sanani - apofaattinen teologia

Pyhältä Hengeltä me saamme sanat, jotta voimme sanoa Isä, Abba! (Gal 4:6) Me tarvitsemme oman pelastuksemme takia rukouksen sanoja, veisuja, pyhiä kuvia ja tuoksuja, jotta me pystyisimme palvomaan ja osoittamaan kunnioitusta Kolmiyhteiselle Jumalalle. Kun ymmärrämme sanojemme rajallisuuden, me voimme aina mielessämme ajatella, kuinka Jumala armossaan antaa meille mystisellä tavalla esimakua tulevasta. Pelkästään hänen armonsa turvaten me voimme ymmärtää jäävuoren huipun siitä kaikesta, mikä pysyy meille salattuna.

Sanojen myötä me yritämme ymmärtää ja käsittää jotakin mikä on meille käsittämätöntä ja sanojemme ulottumattomissa. Mutta usein me sanojen ja selittämisen sijaan tarvitsemme hiljentymistä, ihmetystä ja ylistystä.

Kun yritämme kuvata sanoin tätä jumalallista henkeä, me törmäämme suloiseen mahdottomuuteen. Kun sanamme ei täällä riitä kuvaamaan Jumalan suuruutta, me voimme ottaa avuksemme apofaattisen teologian eli teologisen superkielen, joka perustuu kieltämiseen tai sanojemme ylittämiseen.  Sanokaamme, että Jumala on hyvä, mutta mieluummin kannata todeta, että Hän ei ole vain hyvä, vaan jotakin paljon enemmän, syvempää ja suurempaa. Voimme sanoa, että Jumala on rakkaus ja samalla ymmärtää, että hän on jotakin paljon mahtavampaa kuin rakkaus. Meidän rakastamista kuvaava sana millään voi kuvata täydesti sitä mitä jumalallinen rakkaus on.


Eheytyminen korjaa ja kutsuu yhteen

Vanhassa testamentissa usein toistuu teema diasporasta ja pakolaisuudesta.  Syntiinlankeemus ajoi meidät maanpakoon, valittu kansa joutui Egyptin orjuuteen ja pakkosiirtolaisuuden aika on katkeran orjuuden aikaa. Jumala ei näiden onnettomuuksien kautta koetellut ihmisiä vaan me itse valitsimme kerta toisensa jälkeen oman tiemme ja oman tahtomme, joka vei meidät tämän maailman orjuuteen. Jumala kuitenkin on kanssamme vaikka usein me jatkamme napinaamme, vaikka olisimmekin tiellä kohti luvattua maata.

Konkreettinen maanpakolaisuus saattaa muuttua myös hengelliseksi. Luomiskertomuksessa me kuulemme ensikertaa kuinka ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen syntyy särö. Käärme kysyi: Onko Jumala todella sanonut? (1. Moos. 3:1) Syntyy epäluottamus ja pian se pilaa myös miehen ja vaimon välisen suhteen: Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän. (1. Moos. 3:12) Diabolos eli paholainen on jakaja ja se erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme. Se synnyttää meissä ylpeyden, kateuden ja epäilyksen.

Helluntain juhlan erityispiirre on tuliset kielet, jotka laskeutuivat opetuslasten päälle. Tämä yksimielisyys Pyhässä Hengessä pohjautuu Vanhan testamentin kertomukseen Baabelin tornin rakentamisesta ja sen hajottamiseen. Koska ihmiset halusivat tavoitella maallista onnea ja kohota kohti jumaluutta omatoimisesti, Jumala hajoitti heidän mielettömän pyrkimyksen. Tornin harjoittamisen myötä he menettivät yhteisen kielen eivätkä he enää ymmärtäneet toisiaan.

Helluntain kontakki tiivistää juhlan tarkoituksen: Kun Kaikkeinkorkein tultuaan alas sekoitti kielet, hän hajotti kansat. Mutta kun hän jakoi tuliset kielet, hän kutsui kaikki yhteyteen. Ja niin me yksin mielin ylistämme kaikkein pyhintä Henkeä.

Tuliset kielet kertovat, kuinka Baabelin tornin rakentamisesta seurannut hajaannus on päättynyt ja kykenemme ensi kertaa ymmärtämään toisiamme. Yhteinen kieli antoi apostoleille mahdollisuuden saarnata evankeliumia kaikkialle maailmaan ja tehdä kansoista Kristuksen seuraajia.

Pyhä Henki siis kokoaa yhteen ja sitä lopulta myös Pyhä Hengen synnyttämä kirkkokin tarkoittaa. Me jätämme oman itsemme ja osallistumme yhteiseen liturgiaan, jotta voisimme yhdessä astua pelastuksen arkkiin ja rukoilla yhtenä pelastettuna kansana Jumalaa, toinen toistemme kanssa.

Uskontunnustusta sanotaan uskon symboliksi ja tämä sana tulee kreikan kielen sanasta sym-ballo, joka merkitsee yhteen laittamista. Pyhän Hengen armosta uskontunnustus siis kokoaa yhteen ortodoksisen opetuksen ja sen kautta koko uskovaisen kansan. Sen kautta me voimme ylistää oikein Jumalaa ja pysyä siinä totuudessa, jonka Kristus meille antoi Pyhässä Hengessä.


Että he olisivat yhtä

Kristuksen jäähyväisrukous korosti moneen kertaan, että he olisivat yhtä niinkuin hänkin on yhtä Isän kanssa.

"Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut." (Joh. 17:21)

"Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua". (Joh. 17:22-23)

Jumalan toiminta on aina yhdistävää ja kokoavaa. Lihaksitulemisessaan hän tuli kokoamaan laumaansa, joka oli lyöty hajalle synnin seurauksena. Hän valmistaa meille aterian vihollistemme eteen ja kutsuu meitä juhlapitoihin, jotka hän on järjestänyt valitsemalleen kansalleen. Me saimme Helatorstaina tehtävän odottaa Lohduttajaa ja nyt tuo vahvistuksen henki annetaan meidän päällemme tulisten kielien muodossa.

Ykseys ei merkitse moninaisuuden ja siitä syntyvän rikkauden katoamista. Pyhän Hengen synnyttämä yhteenkuuluvuus yhdistää meidät persoonaltamme ja lahjoiltamme erilaiset ihmiset yhdeksi kansaksi. Me olemme silloin kuin Kristuksen ruumis, jossa jokaisella on tehtävänsä kokonaisuudessa ja erilaisuuden rikkaus palvelee ykseyttä.


Kristillisen kirkon synty

Kiitetty olet sinä, Kristus, meidän Jumalamme, joka teit viisaiksi kalamiehet, kun heidän päälleen Pyhän Hengen vuodatit ja heidän kauttaan sait verkkoon koko maailman. Kunnia olkoon sinulle ihmisiä rakastava Jumala. (Juhlan tropari)

Helluntai on kirkon, eukaristisen yhteisön ja seurakunnan juhlapäivä. Se ei ole tosin vain kirkon syntymäpäivä vaan koko kirkon olemassaolon edellytys. Pyhä Hengen laskeutuminen tekee eläväksi tämän yhteisömme, verhoaa sen iloon ja armoon. Ensi kertaa me saamme tuon armon kasteessa kun kolmesti pyydämme Henkeä laskeutumaan kasteveden ja pyhittämään se:

Sinä itse, ihmisiä rakastava Kuningas, ole nytkin läsnä Pyhän Henkesi laskeutumisen kautta ja pyhitä tämä vesi.

Me saamme voitelussa Pyhän Hengen lahjan sinetin. Herran ehtoollisessa Pyhä Henki pyhittää leivän ja viinin. Kaikki sakramentit perustuvat Pyhän Hengen laskeutumiseen ja sen pyhittävään voimaan.

Minkä vuoksi Pyhä Henkeä sanotaan eläväksi tekeväksi? Siksi, että se parantaa sieluamme synnistä. Kun me kilvoittelemmme ja tulemme sen kautta osalliseksi armosta, Jumalan armo saa meissä aikaan muutoksen. Pyhä Henki parantaa ja kaunistaa sielun nöyryydellä ja antaa sille kuuliaisuuden lahjan. Antaessamme itsemme Jumalan haltuun, Pyhä Henki työskentelee meissä puhdistaakseen meidät synnin turmeluksesta. Sielumme janoaa hyvyyttä ja me voimme sammuttaa tuon janon elävällä vedellä, joka lähtee Jumalasta.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin Marian päälle hänestä tuli taivaallinen kuningatar ja hänestä syntyi sielujemme Vapahtaja. Kun Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen muodossa Kristuksen päälle Jordanilla, me näimme Pyhän Kolminaisuuden. Kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle, heistä tuli apostoleja. Se antoi heille sanat ihmisten edessä ja rohkaisi heitä iloitsemaan tulevien kärsimysten edellä. Tämä Pyhän Hengen astiaksi tuleminen koskee myös meidän elämäämme jokaisessa sakramentissa.


Eukaristinen yhteisö

Ortodoksinen kirkko on korostuneesti yhteisöllinen kirkko. Me emme niinkään puhu omasta pelastuksestamme vaan yhteisömme pelastumisesta. Kun kuvaamme kirkkoa pelastuksen laivana, me mielellämme sen pikemminkin Nooan arkkina kuin yksinäisen miehen soutuveneenä.

Me monesti rukoilemme monikossa. Pyydämme, emme vain itsellemme vaan koko yhteisöllemme ja joskus koko maailmalle armahdusta, tukea ja rauhaa Jumalalta. Silloinkin kun rukoilemme ikään kuin omasta puolestamme, me kiedomme tuon rukouksen piiriin kaikki lähimmäisemme ja koemme heidät yhdeksi meidän kanssamme. Siksi Kirkko merkitsee yhdessä rukoilemista, jota apostolitkin olivat tekemässä Jerusalemin yläsalissa. Yhteisö merkitsee myös Jumala kansaa ja Kristuksen ruumista, jonka pää on Kristus.

Kirkko kutsuu meitä jatkuvaan muutokseen Pyhässä Hengessä. Me teemme jatkuvaa katumusta ja paluuta isämme kotiin. Parhaiten tuo muutos tapahtuu silloin kun me olemme osa yhteisöä ja toisten ihmisten persoonat hiovat ja kirkastavat Jumalan kuvaa meissä.  Mutta niin usein me tässä työssä koemme kuinka oma tahtomme herää ja vastustaa muutosta.

Meiltä vaaditaankin rauhaa, nöyryyttä, yksimielisyyttä, kärsivällisyyttä ja toistemme tukemista. Se, joka yhdistää meidät toisiimme on rakkaus, valmius kärsiä toistemme puolesta ja oman itsemme hylkääminen. Rakkaus ei syvimmillään ole jokin tunne meidän sisällämme vaan se on pikemminkin astumista oman itsemme ulkopuolelle. Se on itsestämme antamista, ei niinkään ottamista. Ja kun me annamme jotakin itsestämme meihin syntyy tyhjyys, jonka Jumalan armo ja hyvyys voi täyttää. Sen vuoksi rakkaus on hyvin yhdistävä voima. Se yhdistää meidät Luojaamme ja lähimmäiseemme ja sen vuoksi myös omaan itseemme. Me muodostamme silloin seurakuntana Kristuksen ruumiin ja saavutamme sisäisen eheyden.

Tule meihin, totinen valkeus ja hengellinen ilo!
Tule yllemme, vilvoittava pilvi ja kuvaamaton kauneus!
Tule ja ota vastaan ylistyksemme niin kuin tuoksuva suitsutus!
Tule ja anna meidänkin maistaa vuodattamisesi iloa!
Tule ja ilahduta meitä runsailla armolahjoillasi!
Tule, Sinä iankaikkinen, laskeutumaton aurinko, ja tee meihin asuntosi!
Lohduttaja, Pyhä Henki, tule ja asu meissä! Akatistoksesta Pyhälle Hengelle

Momentum - hetki ja merkitys

Niin minä katselin sinua pyhäkössä, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi. (Ps. 63:3)

Sanotaan, että maailma on täynnä merkityksiä. Ihminen luo merkityksiä ja  liittää niitä asioihin, joita hän näkee ympärillään. Jumalallisten ilmestysten merkitys on siinä, että meille kerrotaan asioiden syvällisempi ja todellisempi merkitys. Enkelien rooli tässä on erityisen suuri: paimenet kedolla saivat tiedon tulevasta messiaasta, enkeli Gabriel tervehti Mariaa ja kertoi hänelle ilosanoman. Todellisen valkeuden me voimme löytää vasta Kristuksen kautta: hän on Valkeus, hän on Totuus, hän on Elämä. Tästä meille todistaa ennen kaikkea Pyhä Kolminaisuus, kuten Teofanian juhla meille asian opetti. 

Leipä ei ole vain leipää ja viini viiniä vaan se voi koitua sielumme ja ruumiimme pelastukseksi. Suitsutus ei ole vain tuoksuvaa savua vaan se on kuva rukouksestamme. Me ortodoksit elämme monien merkitysten ympäröimänä ja ilman näiden ymmärtämistä, me joudumme katselemaan asioita ulkopuolisina. Jos ajattelemme pientä hetkeä keskellä liturgiaa, vaikka eukaristian hetkellä, me saatamme hetkessä ymmärtää pelastushistorian kaikkien aistimme kautta.

Mutta näissä luomissamme merkityksissä ja mielikuvissa on myös vaaransa. Maksimos Tunnustajan (k. 662) mukaan synti estää ihmistä näkemästä sinänsä luonnollisia asioita puhtaina. Synnin turmeleman mielemme seurauksena ihminen projisoi himojaan luotuihin asioihin ja väärinkäyttää asioita himojensa kohteina. Hän kehottaakin meitä kilvoittelun ja kontemplaation kautta puhdistaamaan mielemme näkemään asiat puhtaina ja yksinkertaisina.

Merkitykset kiinnittävät meidän aina johonkin. Paikallisesta pyhäköstä tulee ajanmittaan hengellinen koti. Jokainen säännöllisesti kirkossa käyvä on löytänyt sydämestään kohdan, jossa kaipaamme jotakin mennessämme kirkkoon ja olemme saaneet jotakin poistuessani kirkosta. Kirkossa vastaanottamamme merkitykset vahvistuvat ja syvenevät kun osallistumme kirkon elämään. Sisällämme on jokin hyvin herkkä alue, joka kaipaa pyhyyden kokemusta ja oltuamme kosketuksissa sen kanssa, me tunnemme itsemme eheämmäksi ja vahvemmaksi.

Millainen kokemus kirkossa käyminen on itselleni? Sitä on mahdoton selittää mutta kykenen kertomaan sen, mitä aistin noina hetkinä. Niistä syntyy se kokemuksia ja merkityksiä, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen palaamaan kirkkoon. Sanat, eleet, tapahtuvat luovat merkityksiä, jotka liittyvät siihen mitä olen oppinut kirkosta ja ne luovat uusia kokemuksia joista en aikaisemmin ole ollut tietoinen.

Kaikki jumalanpalveluksessa alkaa kääntymisestä itäänpäin, seisomisesta, hiljentymisestä ja aistien avaamisesta. Joko me katselemme ikonien luomaa harrasta tunnelmaa tai sitten me suljemme silmämme ja keskitymme hengitykseen ja tähän hetkeen. Ajatuksella tehty ristinmerkki ja kumarrus, rukous jatkuu. Hiljenevä kirkko ja alkusiunaus. Yhä uudelleen palatessamme kirkkoon me koemme häivähdyksen Jumalan läsnäolosta ja Pyhä Henki uudistaa hengen sisällämme.

Minun sieluni riippuu sinussa kiinni, sinun oikea kätesi tukee minua (Ps 63:9)

Kauniit ikonit, kultaiset lampukat, kuoron ja papin melodiset vuororukoukset, troparit ja stikiirat, katilosta nouseva suitsukkeen tuoksuisa savu, hämyinen kirkkosali, tuohusten valo. Lämpimän viinin ja leivän maku paastoamisen jälkeen. Kosketuksia ja kristottamisia. Tervehdyksiä ja toivotuksia.

Kirkossa maailmalliset arvoni korvataan iankaikkisilla arvoilla. Kuulen mitä on armahtaminen, toivo, anteeksiantaminen, uskollisuus, viisaus, marttyyrius, kärsivällisyys ja pitkämielisyys. Näiden arvojen kautta voin yrittää opetella taivaan valtakunnan periaatteita ja Jumalan lakeja. Opin sen mikä on totuudellista, elämään johtavaa, hyvää, oikeaa, pyhää. Tulen kirkkoon, että saisin elämänarvoni kuntoon ja löytäisin tyydytyksen hengelliselle janolleni.

Osallistumalla pyhään elämään kokonaisvaltaisesti ja rohkeasti, me kaikki saamme esimakua tai aavistuksen siitä, mitä hengellisen valtakunnan todellisuus on. Rukousten, veisujen ja Raamatun tekstien myötä me opimme paremmin tmmärtämään erilaisia merkityksiä ympärillämme ja palaamaan niihin pelastaviin sanoihin, tekoihin ja tapahtumiin, jotka meidän vuoksemme on tehty. Lohdutus ja rohkaisu kilvoitteluun vahvistavat meitä jatkamaan hengellistä elämää myös kodissamme ja lähimmäistemme parissa.

Se, että me muodostamme yhteisön, joilla on samat uskomukset ja yhtäläinen päämäärä, tekee meistä valitun kansan ja Kristuksen ruumiin. Hän on ristinkuolemallaan voittanut meidät omaksi laumakseen ja tehnyt meidät hänen perintöosakseen. Valittu kansa tuntee yhteisen kielen ja siirtävät senlapsilleen ja jakavat sen iloiten myös uusille ihmisille.

Me muodostamme eukaristisen yhteisön, joka ei tunne kuoleman rajaa. Kanssamme rukoilevat niin elävät ja kuolleet ja rukous ylittää tuon rajan, jota me kutsumme elämän ja kuoleman rajaksi. Me rukoilemme edesmenneiden puolesta ja pyhät ihmiset rukoilevat meidän puolestamme, erityisesti Jumalansynnyttäjä. rukous on se konkreettisin väline kuinka me hahmottaminen iankaikkista elämää. Ja silti kaikki sanamme ja ilmauksemme ovat vain vaisu  aavistus tulevasta.  

Elämän ja kuoleman rajat myös menettävät merkityksensä jos olemme kasvaneet uskossamme. Kirkon martttyyreissa me näemme kuinka usko ja luottamus Jumalaan kasvoi väsymättömän kilvoittelun seurauksena. He löysivät uuden merkityksen omalle elämälleen ja lopulta ennen kuolemaansa he konkreettisesti näkivät, että ajallinen elämä ja kuolema ova tässä samassa hetkessä. Tässä hetkessä ainoa merkitys on vain uskollisuudella ja kestämisellä. Rakkaus ja luottamus saivat niin suuren merkityksen että se hävitti pelon ja tilalle astui toivo tulevasta.

Samalla tavalla kun me ylitämme elämän ja kuoleman rajan, me voimme myös unohtaa aikakausien rajat. Kun siirrymme Herran kasteen juhlaan, me emme tutki ja mieti tapahtuman historiallisia vaiheita vaan ikäänkuin astumme itse tuohon tapahtumaan välittämättä ajan ja paikan rajoitteista. Vai sanoisimmeko, että he astuvat mystisillä tavalla yhä uudelleen meidän todellisuuteemme? Evankeliumissa kerrottu Jumalan laupeus koskeekin meitä ja se tapahtuu tänä päivänä tässä pyhäkössä. Me asetamme itsemme osaksi tuota kertomusta ja niin löydämme yhä uusia piirteitä omasta itsestämme.

Mutta kuitenkin kun muistelemme kirkossa olemista myöhemmin uudelleen, koko jumalanpalvelus syntyy uudelleen meidän mielessämme. Me ymmärrämme yhä tarkemmin merkityksiä kun kuulemme rukousten ja veisujen sanat uudelleen mielessämme ja samalla kun mielemme on tehnyt työtä niiden parissa. Siten me opimme yhä syvemmin ymmärtämään niiden merkityksen.

Jumalanpalveluksesta syntyy muistoja, jotka toivottavasti lohduttavat meitä, tukevat vaikealla hetkellä, muistuttavat, että meillä on olemassa hengellinen koti, jos myöhemmin tulee elämässä ongelmia. Me puhumme usein kirkon veisuissa suojasatamasta, jonne hakeudumme turvaan kun myrsky yllättää elämän merellä. Tässä suojasatamasta me uudistumme ja paranemme ja ehkä huomaamattamme tunteemme ja ajatuksemme voivat tulla pyhyyden sävyttämiksi.

Siksi tärkeintä onkin se, että tultuamme kirkosta takaisin me tuntisimme itsemme uudistuneiksi ja levänneiksi. Parhaillaan tämä kaikki johtaa siihen, että me  alamme tekemään. Hyväntekeväisyys, auttaminen, seurana oleminen, kuunteleminen ja myötätunto on se lamppu, joka meidän pitää laittaa lampun jalkaan. Nämä teot merkitsevät sitä että olemme ymmärtämään oman elämämme jumalallisen merkityksen.