Ukrainan sota mahdottoman edessä

UKRAINAA on kohdannut erittäin suuri kärsimys Venäjän aloitettua valloitussodan sitä vastaan. Ukrainalaista on kuollut suuria määriä ja lukuisia haavoittunut. Ukrainalaiset ovat kuitenkin hyvin päättäväisesti puolustaneet maataan lähes mahdottoman vihollisensa edessä. 

On selvää, että Venäjän käynnistämä täysimittainen valloitussota on tuomittava yksiselitteisesti. Kyseessä on erittäin vaarallinen veljessota vailla selkeää oikeutusta tai syytä. Ydinsodanuhka on myös nostettu esille. On hyvin surullista, että palaamme siihen 80-luvun maailmaan, jossa pelkäsimme aidosti suurvaltojen ydinaseuhkaa. 

Etiikassa on välillä pohdittu oikeutetun sodan käsitettä. Varsin yleinen mielipide on se että puolustussota on oikeutettua sotaa. Suomella on Puolustusvoimat, joita käytetään vain puolustautumiseen. Ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään, sukulaisiaan ja jopa pyhäkköjään vihollisen hyökkäykseltä. 

Sen sijaan käsillä olevaan Venäjän hyökkäyssotaan onkin hankalampi löytää jotakin järkevää oikeutusta. Romanttiset haikailut suurvallan ajoista ja vanhoista rajoista voisivat viedä Euroopan täyteen kaaokseen. Ruotsi voisi oikeuttaa sodan Suomea vastaan muistelemalla mennyttä suuruuden aikaa, Ottomaanien imperiumi, samoin Rooman valtakunta käsittäisi helposti koko Välimeren alueen. Kolonialismin ajan rajojakaan tuskin kovin moni lähtisi ajamaan poliittisena agendanaan. 

SAATAMME ihmisinä kokea monenlaisia tunteita lukiessamme jatkuvaa uutisvirtaa sodasta. Moni tuntee pelkoa, vihaa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta. Erityisesti lasten on vaikea ymmärtää sodan logiikkaa ja mieleen saattaa syntyä pelko koskemaan myös omaa kotia.  

Entä kun me tunnemme vihaa tätä sotaa kohtaan, onko se syntiä? Ei ole. Vihaaminen itsessään ei ole syntiä. Jumalakin vihaa pahuutta ja taistelee sitä vastaan säälimättä. Viha kertoo tunteesta, että jokin tärkeää ja jopa pyhää asiaa uhataan tai jokin vaarantaa sen olemassaolon. Harva meistä tuntuu lempeyttä epäoikeudenmukaisuutta vastaan tai sympatiaa väkivaltaa nähdessään tai kokiessaan. Nämä tunnetilat ovat pahasta ja pahaa me ymmärrettävästi vastustamme kaikin muodoin. 

Sotaan liittyy myös avuttomuuden tunteita: pelkoa, pettymystä, turvattomuutta ja ahdistusta? Ne näyttävät olevan osa meidän kirkkomme historiaan kautta aikojen kun olemme todistaneet marttyyrien verenvuodatusta. Niiden esikuvana on Vapahtajamme kärsimykset kuolemansa edessä. Hän ei taistellut vihollistaan vastaan vaikka olisi kyennyt lähettämään 12 legioonaan taivaallista sotaväkeä avukseen. Kristus tiesi, että tämä malja hänen oli juotava maailman elämän edestä. 

MEILLÄ on kaksi näkemystä tähän sotaan. Ensinnäkin ihmisellä on oikeus puolustaa kotiaan, perhettään ja maataan. On oikein tehdä vastarintaa pahaa vastaan. Samaan aikaan meidän on myös muistettava, että Jumala on meidän kanssamme aina, mutta Hänen läheisyytensä tuntuu erityisesti silloin, kun me olemme hädässä. 

Jumala kärsii myötätunnossaan ukrainalaisten kanssa. Hän tietää tarkalleen, omalla ihollaan, omassa sydämessään miltä pahuus ja synti tuntuu sydämessä. Evankeliumissa kerrotaan miten ahdistus sai hänet valtaansa ja hän koki kuoleman kauhua.  

Kärsimyksen osalta on selkeää, ettemme elämämme aikana voi välttää tuskaan liittyviä olotiloja. Ne ovat osa elämää. Mutta niiden keskellä on hyvä muistaa, että Jumala on silloin kanssamme. Jumala tuntee kärsimyksemme ja tuntee tuskamme. Hän vahvistaa meitä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen. Hän ottaa ne myös kannettavakseen. Kärsimys voi myös johdattaa meidät Jumalan luo hakemaan turvaa ja lohdutusta.  

 

ELÄMME paaston aikaa ja sanoin seurakuntalaisille, että tänä vuonna paaston aika antaa meille aivan poikkeuksellisen kilvoituksen. Toisen ihmisen kärsimys, on minun velvollisuuteni. Minun velvollisuuteni on toimia helpottaakseni lähimmäiseni tuskaa. Sinä ja minä, Jumalan kuvina, olemme velvollisia näkemään Kristus kärsivien lähimmäistemme kasvoissa. 

Me voimme lohduttaa ukrainalaisia rukoilemalla heidän puolestaan, avaamalla kotimme ja lompakkomme. Meidän on osoitettava solidaarisuutta tarjoamalla apuamme sotaa pakeneville. Jos me olemme todellisia kristittyjä, me tunnemme sympatiaa tätä kansaa kohtaan. 

Sovinnon ja anteeksiantamisen teemat koskettavat meitä tällä ensimmäisellä paastoviikolla. Mutta miten ne kaikki suhteutuvat tähän Ukrainan sotaan? Kuilu on valtava, aivan kuin asiasta ei voisi edes puhua samaan aikaan. Nyt käynnissä oleva sota särkee paljon ja todennäköisesti tämän sodan seurauksena moni sukupolvi vaurioituu.

Onko tässä vaiheessa että katumukselle ja anteeksiantamiselle sijaa? Kuolonuhrien ja haavoittuneiden määrä kasvaa koko ajan ja tilanne vaikeutuu koko ajan. Jotakin kuitenkin pystyttäisiin tekemään. Sodan välitön lopettaminen, joukkojen vetäminen pois ja Haagin sotaoikeudenkäynnin aloittaminen.  

Anteeksianto, sovinto, katumus ja parannuksenteko ovat aktiivista toimintaa. Ilman katumusta ei voi olla anteeksiantamusta. Tuhlaajapoikakin sai anteeksi vasta kun hän oli mennyt itseensä ja palasi katuen kotiinsa. 

Rakkaudessaan Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä katumukseen ja parannuksen tekoon. Anteeksipyytäminen on aktiivinen teko ja se merkitsee vääryyden ja pahuuden hylkäämistä. Se on syvältä käyvä mielenmuutos, joka päättää jotakin entistä, jotta syntyisi tilaa uudelle.

SOTA PÄÄTTYY jonain päivänä mutta miten siitä selvitään kun edessä on yhteiskunnan uudelleen rakentaminen? Pyhä Fransiskus Assisilainen sanoi, että rauha on mahdotonta ilman oikeudenmukaisuutta. Jos Venäjä miehittää Ukrainan, niin kokeeko kansa tätä mitenkään oikeudenmukaiseksi tilanteeksi? Millä lailla ukrainalainen voisi kokea miehitetyn maansa omakseen ja olla "kuuliainen" esivallalle? 

Sota on helppo aloittaa mutta erittäin vaikea lopettaa. Venäjä voi voittaa sodan mutta Ukrainaa se tuskin tulee koskaan voittamaan. Venäjä on mahdottoman edessä.

Ristin tiellä kohti Golgataa

Kolmas sunnuntai peräkkäin kun meille luetaan evankeliumia rististä. Ensimmäisenä sunnuntaina luimme kertomuksen Nikodeemuksen yöllisestä vierailusta Jeesuksen luona ja Jeesus kertoo ristiinnaulitsemisestaan. Seuraavana sunnuntaina (14.9), pyhän ristin varsinaisena juhlapäivänä, kuulimme evankeliumin Herramme ristiinnaulitsemisesta. Nyt tulevana sunnuntaina luemme Markuksen evankeliumin ristin kantamisesta ja Kristuksen seuraamisesta.

Näin pyhä evankelista kertoo:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa."

Hän sanoi vielä: "Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan." (Mark. 8:34 - 9:1)

Kristuksen eläväksitekevä ja kunniallinen risti. Se jättää meihin pysyvän muiston ja herättää iankaikkisen elämän siemenen sydämessämme. Ristin kohtaaminen on kautta aikojen ollut pysäyttävä kokemus meidän ihmisyydellemme, koska se kuvaa kaikkea sitä mitä tämä maailma on: syntymää, elämää ja kuolemaa; se on henkeä ja ainetta, maallista ja pyhää. Se kuvaa äärimmäistä uhria, rakkautta, synnin aiheuttamaa vihaa, julmuutta, myötätuntoa, surua ja sääliä, kaiken loppumista, valoisaa pyhä aamua, toivoa elämästä, inhimillistä heikkoutta ja jumalallista voimaa.

Tuon merkin edessä me joudumme miettimään, kumpaan leiriin me lähdemme. Toinen käyttää brutaalia voimaa uhratakseen yhden muiden edestä, valmis jopa ristiinnaulitsemaan äänekkään joukon niin halutessa. Toinen taas vaikenee ja liittyy siihen hiljaiseen ja iskuja vastaanottavaan joukkoon, joka mieluummin etsii sovintoa ja rauhaa, siunaa ja antaa anteeksi.


Risti on puinen silta

Risti yhdistää taivaan ja maan toisiinsa, luodun ja luomattoman, ajallisen ja iankaikkisen. Kristus tuli ihmiseksi alas maan päälle langenneeseen luomakuntaamme. Hän luopui taivaallisesta kunniasta, otti päälleen langenneen ihmisyyden ja tyhjensi itsensä jumalallisesta voimastaan ja syntyi luolaan järjettömien eläinten keskelle. Hän syntyi neitseestä ja tuli ihmiseksi. Hän tuli täyttämään kaikkihyvän Herramme tahdon ja tuhoamaan synnin vallan, voittamaan kuoleman, tekemään tyhjäksi päällämme olleen kirouksen ja parantamaan meidät synnin sairaudesta. Tämän sodan hän voittaa tyhjentämällä itsensä, luopumalla itsestään ja tulemalla orjan kaltaiseksi.

Jumalan laskeutuessa alas maailmaan meidät nostetaan ylös taivaaseen.
Jumalan tyhjentäessä itsensä meidät täytetään Pyhällä Hengellä.
Jumalan syntyessä ihmiseksi me kasvamme armosta jumaliksi.
Jumalan ottaessa ristin kantaakseen, meidän taakkamme on poistettu.
Jumalan kuollessa ristinpuulle meidän velkakirjamme mitätöitiin.
Hänen nukkuessaan kuoleman unta meille lahjoitetaan iankaikkinen elämä.
Hänen astuessaan taivaaseen meidät pestään lumenvalkoisiksi synneistämme.
Kunnia armahtavaiselle Jumalalle!

Hän tulee ylhäältä alas, jotta me syntyisimme uudelleen ylhäältä. Tämän hän sanoi yöllä Nikodeemukselle. Me olemme syntyneet uudelleen ylhäältä kun meidät on kastettu. Kasteessa me saimme Jumalan lapsen nimen ja saamme tien kulkeaksemme kohti iankaikkista elämää Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Siksi meille annetaan tämän puhdistavan pesun jälkeen valkoinen kastepuku ja risti kaulaamme, tuttujen sanojen kera: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Kristus korotetaan ristille, jotta hän voisi sulkea kaikki luokseen tulleet armoonsa sekä vetää luokseen ja korottaa myös meidät ylös tästä langenneesta maailmasta.

Kristus tulee yhdeksi meistä mutta vielä enemmän - pyhän sakramentin kautta hän tulee asumaan meihin. Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä voittajana ja sen muistoksi me vietämme joka sunnuntai liturgiaa ja nautimme siinä ylitaivaallisen ja verettömän uhrin. Vietämme ylösnousemuksen juhlaa ja pyhitämme koko elämämme. Pyhä liturgia on Herramme voittojuhla kuolemasta, se on tämän elämän ja iankaikkisen elämän juhlaa. Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!

Kaikki tehtiin meitä varten, se tehtiin meidän puolestamme, koska emme itse siihen kyenneet. Tämä tie on avattu meille ja annettu lahjaksi, jotta mekin oppisimme kulkemaan ristin tietä. Kristus valmisti meille kärsimyksen kautta tien iankaikkiseen elämään, jotta me löytäisimme rakkauden taivaallisen Isämme tyköä. Nyt on meidän aikamme toimia.


Kärsivä palvelija ja risti

Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. (Jes. 53:7)

Ristin kantaminen on sitä, että me olemme valmiita kestämään kärsimystä, vihaa ja huonoa kohtelua, ilman nurinaa ja vastalauseita. Kristus ei ristillä kironnut vangitsijoitaan, hautonut kostoa tai uhkaillut vaan kärsi hiljaa. Hän ei tarttunut vangitsemisensa hetkellä miekkaan tai kutsunut taivaallista sotaväkeä avukseen. Hän vaikeni ja tämä jäi meille esimerkiksi.

Samoin emme mekään todellisina kristittyinä kosta emmekä maksa samalla mitalla takaisin, vaan yritämme yhä uudelleen voittaa hyvyydellä ja antaa anteeksi meitä vastaan rikkoville. Rukoilemalla heidän puolestaan me kannamme lihassamme ja hengessämme koko ihmishistoriaamme koskevaa lankeemusta. Itsellemme me pyydämme vain kestävyyttä ja ymmärrystä käsittämään kohtaamaamme kärsimystä.

Miksi Kristus sanoi, että hänen taakkansa on keveä? Mitä lähemmäs Kristusta me tulemme, sitä keveämmäksi meidän taakkamme käy, koska silloin me ymmärrämme koko ajan selvemmin roolimme tässä maailmassa hänen seuraajinaan. Hänen taakkansa on keveä, koska me emme koskaan tule olemaan yksin kun lähdemme ristin tielle. Keveä, koska me jätämme vanhan Aadamin taaksemme ja tämä kohottaa meidät taivaalliselle tielle. Silloin tiedämme, että kaikki kokemamme kärsimys on väliaikaista ja koituu meidän pelastukseksemme. Pyhät enkelit varjelevat kulkuamme ja kaikki taivaalliset pyhät kantavat rukouksia meidän edestämme.


Kirkastava kärsimys

Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua" (Joh 21:18–19)

Risti kuvaa taakkaamme ja kärsimystämme, jota langennut maailma meille aiheuttaa. Risti on painava eikä kukaan meistä ota mielellään sitä kantaakseen. Mutta samalla risti myös muistuttaa meitä tämän maailman tilapäisyydestä ja herättää lohduttavaa kaipausta taivaalliseen kotiimme, jonne Kristus on tehnyt meille jo asuinsijat. Kenties tuhlaajapoikaan lopulta huomasi sikolätissään, ettei hänellä ole mitään saatavaa tässä maailmassa vaan kaikki isän kotona olleet asiat olivat ne aidot ja todelliset asiat, joita hän kaipasi. Ehkä hän ennen lähtöään vielä pohti kotiinpalaamistaan ja löysi lohtua jaksamiselleen siitä, että hänellä oli koti, josta hän kerran oli lähtenyt. Ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät, hän otti ristin ja lähti paluumatkalle.

Tuhlaajapojan risti oli lihan heikkoutta ja arvostelukyvyn puutetta. Hän rakastui kiihkeästi tämän maailman viettelyksiin ja kadotti elämästään suunnan luullessaan, että tämä elämä on kaikki. Sen vuoksi hänessä on paljon samaa kuin alkuaan pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisessä. Kumpikin löysi pelastuksen, kun he olivat valmiita ottamaan ristinsä.

Kristus kantoi koko ihmiskunnan syntitaakkaa Golgatalle mutta me kannamme oman elämämme taakkaa, joka syntyy meille annetuista haasteista. Meillä kaikilla on omia helmasyntejä: Alttiutemme langeta tietyissä elämäntilanteissa, vaikeita ihmissuhteita, köyhyyttä, katkeruutta, surullisuutta ja masentuneisuutta, kiivastumista ja vihamielisyyttä, turhanpuhumista, sairauksia, epäluotettavuutta, yksinäisyyttä, väsymistä, elämän tarkoituksen kadottamista.

Nämä aiheuttavat meille tuskaa, koska emme siedä epätäydellisyyttämme mutta niissä on olemassa myös kirkastumisen mahdollisuus. Me voimme rukouksen ja kilvoituksen kautta voittaa heikkoutemme ja armosta kasvaa Jumalan kaltaisiksi. Tämän elämän kärsimys ei ole vailla merkitystä, ja siksi pyhät marttyyrit ovat meille vahvoja esikuvia uskollisuudesta tällä ristin tiellä.

Kärsimyksen syvempi tarkoitus on jalostaa meidät ja tehdä otolliseksi iankaikkiseen elämään. Siksi ei välttämättä ole oikein pyytää vapautumista kärsimyksistä vaan pyytää vahvuutta kestää koettelemukset. Pyhä Porfyrios kirjoittaa:

Nyt en pyydä Jumalaa ottamaan minulta pois sairautta, jota Häneltä anoin. Iloitsen, että minulla on se, jotta suuresta rakkaudestani tulisin osalliseksi Hänen kärsimyksiinsä. Jumala kasvattaa minua. ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa (Hepr. 12:6).” – – Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni. (kirjasta "Rakkauden haavoittama", käännös Hannu Pöyhönen)


Matka kohti Golgataa

Hän otti päälleen meidän langenneen ihmisyytemme, sairastuneen luontomme ja otti sen omakseen. Hän oli valmis menemään vieläkin syvemmälle synnin kuolettamaan luontoomme ja jopa kuolemaan puolestamme. Hän astui ihmisyyden syvimpään kuiluun, kylmyyteen ja yksinäisyyteen ja valaisemaan sen jumalallisella valollaan. Hävittääkseen ja tuhotakseen kaiken sen kirotun synkkyyden, joka maailmaan oli tullut käärmeen kavallukseen ja lankeemuksemme seurauksena. Tulemaan ihmiseksi ja kuolemaan juuri ristin kautta, hän otti sen aseeksi syntiä ja kuolemaan vastaan. Hän otti vastaan kuoleman, nujersi sen.

Ristin kantamisen palkinto on kaikkea muuta kuin mitä tämä maailma ymmärtää palkitsemisella. Me löydämme lopulta itsemme nälkäisinä, janoisina, herjattuina ja vainottuina Kristuksen tähden. Me tulemme murheelliseksi ja köyhyys on osanamme. Nämä kaikki edeltävät lopullista uhriamme, ristiinnaulitsemista ja itsestämme luopumista. Risti on kuin ikonostaasi, sen edessä on tämä maailma ja sen takana on taivas. Risti on kuninkaan ovet jonka kautta me voimme astua pyhien maailmaan.

Risti ei siis tarjoa meille välitöntä palkintoa. Se tarjoaa meille pitkän ja kapean tien pelastukseen, jossa meidän pitää päivä toisensa jälkeen oppia laittamaan Kristus ensimmäiseksi ja myöhemmin jopa ainoaksi asiaksi. Me olemme kutsuttuja luopumaan itsestämme. Miksi lähteä tälle vaivalloiselle matkalle? Siksi, että se on tämän elämän syvin tarkoitus, seurata Kristusta. Tätä tietä seuraamalla me voimme saapua pyhään kaupunkiin, löytää sieltä sellaisen juhlatalon, jossa juhlavieraiden riemuääni on lakkaamaton ja Hänen kasvojaan näkevien ihastus on loppumaton. Se on meidän kotimme, jonne tuhlaajapoikakin palasi.

Ristin kantaminen johdattaa meidät aitoon elämään. Me saamme hylätä kaiken väliaikaisen, omat himomme, tämän maailman viettelykset ja seireenit. Ristin tielle lähtiessämme luovumme niistä haaveista, jota aivan valtavan massiivinen markkinakoneisto meille myy. Ristintiellä me emme tule saamaan  tyydytystä, jota ruoka meille tarjoaa vaan meille tarjotaan yksinkertaista ravintoa ja paastoa, viihteen sijaan me nautimme iankaikkisen elämän kajastuksesta, päihteiden sijaan me juovumme Pyhästä Hengestä. Meille annetaan yksinkertainen mutta aito tapa elää ja tämä on ristin palkinto. Sinä tunnet itsesi eläväksi etkä ole tässä maailmassa ilman päämäärää.

Kirkon alttari- ja käsiristeissä on usein kuvattu toiselle puolelle ristiinnaulittu Kristus ja toiselle puolelle kuoleman voittanut ylösnoussut Kristus. Kun kaikki näyttää loppuvan, niin uusi alkaa. Käännämme Herramme ristin silloin toisin päin. Kun normaalisti katselemme ristillä kuollutta Kristus, me näemme kääntöpuolella ylösnousseen Kristuksen. Nämä kaksi kuvaa kertovat meille syvimmän totuuden, joka ristiin on kuvattu: paratiisia vartioiva enkeli, jonka kädessä on leimuava miekka, on poistunut ja paratiisin ovet ovat avoinna. Kristus kuoli, voitti kuollessaan kuoleman ja nousi kuolleista antaen meille elämän, ja niin elämä hallitsee. Samoin myös meidän tulee kuolla ristillä tälle maailmalle ja nousta yhdessä Kristuksen kanssa kuolleista uuteen elämään. Tule ja astu sisään!

Hyveet muodostavat portaat kohti kristillistä rakkautta

Kuluneella viikolla, torstaina, luimme parimioissa kertomuksen kuinka Babyloniassa paikalliset uskonnon harjoittajat rakensivat tiilistä tornin taivaaseen löytääkseen tien kaiketi Jumalan tuntemiseen. Ja tulevana sunnuntaina pyhä Johannes Siinailainen kertoo meille tikapuista, joilla voisimme kiivetä kohti Jumalan tuntemista. Babylonian tornin Jumala särki kerta heitolla mutta tikapuut jäivät elämään jokaisen kilvoittelijan elämään. Molemmat hankkeet ovat yhtä turhia, jos teemme ne Jumalaa uhaten mutta molemmat kestävät jos teemme ne Jumalan kunniaksi. 

Johannes Siinailainen (k. 649) toimi igumenina pyhän Katariinan luostarissa Siinain vuorella. Ortodoksinen maailma kunnioittaa tätä pyhittäjäisää suuresti ja hänelle on omistettu suuressa Paastossa neljäs sunnuntai. Pyhää Johannesta pyydettiin kirjoittamaan munkeille ja kilvoittelijoille hengellisestä askeesista ja tämän työn tuloksena syntyi suomeksikin käännetty kirja Portaat. On sanottu, että tämä kirja on Raamatun jälkeen levinnein kirja ortodoksisessa maailmassa.

Kirja kertoo 30 askelmasta kohti hengellistä täydellistymistä. Jokainen porras vaatii pitkäkestoista ja väsymätöntä taistelua lihan ja hengen heikkouksia vastaan. Jo varhaisessa vaiheessa taistelu alkaa siinä, että vapautuisimme tämän maailman kahleista, jotta yksinkertaisesti voisimme palvella Jumalaa.

Kirja kertoo kaipauksesta eheyteen ja hengelliseen puhtauteen.  Se on ylistyskirjoitus ihmisen kyvystä taistella hyvän puolesta ja voittaa synti silloin, kun me taistelemme sitä vastaan Jumala puolellamme.  Pyhä Johannes kertoo todellisesta rohkeudesta pahojen henkien edessä, tinkimättömyydestä kilvoitellessamme ja varovaisuudesta edetessämme askelmia kohti rakkautta.

Johanneksen mukaan Jumala rakastaa jokaista ihmistä, uskovaa ja ateistia, tervettä ja sairasta, rikasta ja köyhää. Sen vuoksi Portaatkin on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, koska meidät kaikki on kutsuttu taistelemaan hyveissä pahaa vastaan. Vaikka Johanneksen Portaat on kirjoitettu pääosin luostarissa kilvoitteleville, löytyy siitä myös paljon aineksia maailmassa kilvoitteleville. 

Jokainen porras kuvaa hyvettä, jonka ihminen voi saavuttaa kilvoittelulla ja jokainen hyve tukee toisten hyveiden saavuttamista. Portaiden nousemiseen kautta me kiinnitämme itsemme hyveiden maailmaan ja aloitamme taistelun pahan hengen voimia vastaan. Hyveiden päämäärä on kristillinen rakkaus. Mutta kukaan ei ole turvassa näillä portailla, vaan ylimmältäkin portaalta voi pudota jopa alemmas, jolta matkansa aloitti.

Kutsuttuja kärsimykseen

Kun nyt Suuressa paastossa katseemme keskittyy Kristuksen kärsimyksiin, se syventää entisestään meidän kilvoittelumme tarkoitusta. Me olemme valmistaneet ja vahvistaneet mieltämme ja ruumistamme paastoamalla ja nyt on aika kääntää katseemme Herramme kärsimyksen tielle.

Me monesti annamme suuren arvon tässä elämässä oikeudenmukaisuudelle ja toivomme, että sitä noudatettaisiin erityisesti meidän kohdallamme. Raamattu kuitenkin on täynnä kertomuksia, kuinka pyhiä ihmisiä kohdeltiin kaltoin ja paras esimerkkimme tietenkin on Kristuksen ristinkuolema. Hän ei vaatinut teloittajiltaan oikeudenmukaisuutta, korvauksia eikä hän myöskään uhkaillut, luvannut kostaa tai kironnut heitä helvettiin. Kunnian kuningas kärsii hiljaa ja se on myös meidän osamme Hänen seuraajina.

Todellisen kristityn asenne maailmaan on pelottava, koska pahojen henkien maailma tekee kaikkensa horjuttaakseen vakaumustamme. Me olemme Kristuksen todistajia ja se saattaa parhaassa ja pahimmassa tapauksessa viedä meidät monin tavoin uskomme todistamiseen. Meidät on tuomittu tässä maailmassa kuolemaan ja siksi meidän kannattaa myös kilvoittelussa muistaa kuolemaamme totisena totena. 

Kärsimyksen kestäminen on portaiden kiipeämistä ja ristin kantamista. Kristuksen palvelijoita kohdellaan toistuvasti kaltoin ja tämä tulee aina olemaan osamme samoin kuin Kristuksellakin. Meidän osamme kilvoittelussa on Kristuksen vaivojen kestämistä: meidän ei pidä pelästyä kun osaksemme tulee kiroamista, nöyryyttämistä, halveksumista, pilkkaamista ja torjumista. Ainoastaan niiden kautta me voimme ymmärtää mitä maailman viha Kristusta vastaan tarkoitti.

Mutta samaan aikaan me olemme myös saaneet evankeliumin siitä, että Kristus on voittanut tämän maailman. Kristus nousi kuolleista! Vaikka pelko, suru, ahdistus ja epävarmuus täyttävät nyt mielemme, me voimme jo nyt nähdä kajastuksen siitä valosta, joka pääsiäisaamuna tyhjältä haudalta loistaa. Tuo voitto on meille luonnollista ymmärtää: eihän kuolema voi pitää elämää hallussaan tai pimeys kätkeä valkeutta.

Siunaammeko niitä, jotka meitä herjaavat, kehummeko niitä, jotka puhuvat meistä pahaa, teemmekö hyvää niille, jotka ovat meitä vastaan? Nämä kysymykset pitkälti kertovat ylösnousemususkostamme ja siitä olemmeko rakentaneet elämämme tämän maailman suosiossa vai olemmeko valinneet ahtaan ristin tien, joka johtaa iankaikkiseen elämään.

Askeesi merkitsee taistelua

Tänä päivänä me tunnemme kovin huonosti kilvoittelua, ellei meillä olisi katkeamatonta kilvoitteluperinnettä kirkossamme. Näiden opettajien sanoma kumpuaa henkilökohtaisesta kokemuksesta ja omistautumisesta hengelliselle elämälle. Kyse ei ole nojatuolifilosofiasta vaan vuosikymmeniä kestäneestä väsymättömästä taistelusta luostareissa ja erämaassa. 

Mitä askeesi tarkoittaa? Ennen kaikkea se merkitsee hiljentymistä ja hengellistä taistelua pahoja henkiä vastaan. Turhat ajatukset ja puheet ovat meille monin tavoin vaarallisia ja vahingollisia, koska niiden kautta me saastutamme Jumalan kuvaa itsessämme. Pyhän Johanneksen kerrotaan harjoittaneen täydellistä hiljaisuutta vuoden kun hänet oli syytetty turhan puhumisesta.

Samalla askeesi on myös jatkuvien valintojen tekemistä rakkauden hyväksi, armahtamista tuomitsemisen sijaan ja itsekkyytemme kukistamista hyvien tekojen kautta.

Askeesi tarkoittaa myös jatkuvaa hereillä olemista ja valvomista, vigiliaa. Me elämme jatkuvassa Herran odotuksessa, sillä me emme tiedä hetkeä, jolloin viimeinen tuomio alkaa. Sen vuoksi jokaisen meistä pitää olla valmiina kuin viisi viisasta neitsyttä. Tämän vuoksi onkin tärkeää että osallistuisimme mahdollisimman paljon kirkon jumalanpalveluksiin ja oman rukoussääntömme tiukempaa noudattamista.

Puhdistautuminen hyveissä ja kaiken epäpuhtauden välttäminen johdattaa meidät ylöspäin kohti Jumalan tuntemista. Vahvin ase tässä taistelussa on paastoaminen ja rukous.

Hiljentyminen ja lakkaamaton rukous

Johannes korostaa oikeutetusti hiljentymisen merkitystä paastossamme. Paastossa meitä kutsutaan vaikenemaan, koska se on ainoa tie, jonka kautta me aistia ja kokea Jumalan läsnäolon tässä luomakunnassa. Melu ja hälyäänet täyttävät helposti päivämme ja aivan arkisen hiljaisen hetken voima voi tuntua hyvin rauhoittavalta ja autenttiselta. Hengellinen hesykhia eli hiljaisuus on katseen kääntämistä pois turhuudesta ja huomiomme kiinnittämistä siihen, mikä on parantavaa ja elävöittävää meidän sielullemme.

Hiljentyminen tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä hiljentymistä. Toinen yhtä tärkeä syntyy hiljaisuudessa, omien ajatusten hiljentäminen Jeesuksen rukouksen avulla. Herra, Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä! Hengityksen tasaaminen, rukousrytmin löytäminen ja hiljentyminen johdattavat meidät rauhaan ja Jumalan tuntemiseen. Rukous on Johanneksen mukaan kaikkien hyveiden äiti.

Pyhä Johannes kirjoitti Portaat kilvoittelijoille, jotka haluavat oman kilvoituksensa kautta pelastaa Jumalan kuvan meissä kaikissa. Hiljentynyt ja rauhoittunut sielu on otollinen maaperä Jumalan sanan vastaanottamiselle. Raamatun lukeminen täyttää tuon hiljaisuuden ja jalostaa sielun totuuden ja parannuksen vastaanottamiselle. Sen vuoksi meitä kehotetaankin hengellisen kirjallisuuden lisäksi myös kertaamaan yhä uudelleen Raamatun keskeisiä kertomuksia. 

Kristuksen valkeus säteilee kaikille! Tämä paastoliturgiassa oleva kohta kertoo meille Kristuksesta maailman valkeutena mutta se paljastaa myös sen, että vain Kristuksen kautta me voimme ymmärtää Vanhan testamentin sanoman. Hän on se valkeus, jota me odotamme, hän on lohdutus ja pelastajamme synnin orjuudesta.

Maanpaossa

Johanneksen kolmannen askelman mukaan meidät on lähetetty maanpakolaisuuteen tähän maailmaan. Mukaan meille on annettu muisto Isän kodista, rukous yhteydeksemme Jumalaan ja askeettinen elämäntapa suojaamaan pahan hengen kiusauksilta. Kilvoittelu johtaa meidät nöyryyteen Kristuksen, pyhien ihmisten ja koko Kirkon edessä.

Me olemme maanpakolaisia tässä maailmassa ja kun me tämän oivallamme, meidän helppo samaistua kaikkiin niihin Raamatun henkilöihin ja tapahtumiin, jotka kertovat kaipuusta taivaalliseen kotiimme. Tämä koti-ikävä synnyttää meissä murheen. Kun me katsomme tässä maailmassa synnin aiheuttamaa tuskaa, syntyy sydämessämme murhe. Kun me katsomme ristillä kuolevaa Vapahtajaamme, se synnyttää murheen. Murhe kertoo kärsimyksestä mutta samaan aikaan myös elävästä ja palavasta rakkaudesta Jumalaamme kohtaan.

Ei meitä syytetä, oi ystävät, ei meitä syytetä sielun lähtiessä siitä, ettemme ole tehneet ihmeitä tai ettemme ole harjoittaneet teologiaa tai ettemme yltäneet näkemiseen, mutta siitä kyllä joudumme tekemään Jumalalle tiliä, että emme lakkaamatta murehtineet.

Mutta murheesta syntyy myös kyyneleet ja sen kautta toivo. Tämä toivo ei ole vain optimismia vaan syvää luottamista siihen, että valkeus voittaa pimeyden, luottamista pelastukseen vievään tiehen, jota kirkkomme kaikki pyhät ovat kulkeneet. Portaiden lähtökohta on se, että omistamme koko elämämme ristin tielle. Se ei silti tarkoita selkämme kääntämistä maailmalle vaan aktiivista taistelua hyvän puolesta tässä elämässä. 

Siinailaisen portaat vaativat Publikaanin nöyrää rukousta ja Sakkeuksen palavaa halua kohdata Kristus. Meidän pitää olla rohkeita kuin Maria Egyptiläinen, joka syntisyydestään huolimatta uskalsi erämaahan kapuamaan tikkaita. Me tarvitsemme Mooseksen uskoa ja tuhlaajapojan intoa kun aloitamme paluumme kotiin kaukaisesta maasta. 

Me olemme toistuvasti merkillisessä tilanteessa kristinuskon kanssa. Me voimme lukea vaikka kuinka paljon uskosta ja pelastuksesta mutta se on hyödytöntä jos me emme tee mitään. Kirkon tehtävä on ravistella ja herätellä meitä monin eri tavoin. Ongelmaa lisää huikeasti se, että tämä pyhityksen tie vaatii meiltä kaiken. Mutta samalla se on myös antamaan meille kaiken ja enemmänkin korkojen kera. 

Voitollisen ristin päivänä

Paaston taival on puolivälissä ja vietämme sunnuntaina Ristin päivää. Juuri kun olemme tottuneet paastoamaan elämäntyyliin, on tärkeää jatkaa matkaa eteenpäin. Taistelu oman luontomme kanssa saa helpotusta kun me tunnemme, ettemme ole yksin vaan Herra kulkee kanssamme tietä kohti pyhää kaupunkia. 

Herran eläväksitekevä risti tuodaan kirkon keskelle ja käymme kumartamassa ja suutelemassa sitä syvästi kunnioittaen. Samalla mieleemme jää kuva ristiinnaulitusta ja tuo näkymä kääntää huomiomme meistä itsestämme Kristuksen seuraamiseen.

Tiemme kulkee kohti itsensä kieltämistä ja sillä matkalla risti on tienviitta ja varoitusmerkki. Se muistuttaa matkamme syystä, päämäärästämme ja palkinnostamme. Se paljastaa jotakin myös meistä itsestämme riippuen siitä, miten me tervehdimme tuota elämänpuuta. Näemmekö siinä rakkauden uhrin, mestausvälineen, voitonmerkin ja oman päämäärämme?

Risti, kärsimyksen voitto

Jumalan karitsa, joka ottaa kannettavakseen maailman synnit. Kykenisinkö edes kantamaan omia syntejäni tai maksamaan niistä syntyneitä velkoja Jumalalle? Maailman synnit kertovat, kuinka me toistuvasti rikomme sen ainoan käskyn, joka meille paratiisissa annettiin - älä syö tuosta puusta. Paratiisin puu muuttuu Golgatan ristiksi, joka on avaimemme paratiisiin.

Risti on merkki äärimmäisen suuresta rakkauden uhrista, joka annettiin meidän puolestamme. Rakkauden erityinen merkitys on siinä, että tuossa ristinkuolemassa meidän velkakirjamme revitään ja syntimme sovitetaan. Sen takia ristin tarkoitus on erityisesti muistuttaa meitä siitä tosiasiasta, ettemme kykene maksamaan takaisin tuota velkaa, joka elämämme aikana on kasvanut suureksi. Syntyykö silloin meissä nöyryys, jossa pidämme vastoinkäymisiämme oikeutettuna takaisinmaksuna kaikesta siitä, millä olemme Luojaamme vastaan rikkoneet?

Tarvitseeko meidän kärsiä, jos Jumala kerran kärsi meidän puolestamme ristillä? Syntien ja sairauksien tuskassa saatamme ihmetellä usein sitä, miksi silti maailmassa on niin paljon kärsimystä. Kärsimys jatkuu aina Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Silloin risti lopullisesti korotetaan rakkauden, valkeuden, ilon ja riemun merkiksi, koska Jumala on voittanut maailman.

Kääntyminen kohti hengellistä maailmaa

Jos me seuraamme ristin tietä, me voimme nähdä myös sen kuinka risti suojelee meitä synnin pahalta. Muutoin synti kietoo meidät ja ennen kuin huomaammekaan, se on jo aiheuttanut meille kasapäin onnettomuuksia, joiden alkuperää emme välttämättä edes oivalla. Me valitsemme helpon tien ja pian huomaammekin, että tuo tie pettää allamme emmekä pääse perille. Turhamaisuutemme tekee meistä turhanpuhujia ja pian me huomaamme, ettei kukaan tahdo kuunnella meitä; ahnehdimme ja pian huomaamme, ettei mikään riitä meille.

Risti johdattaa meidät muutokseen elämässämme. Yhä uudelleen kohtaamme vanhan minämme ja luovumme pois omasta tahdostamme. Mutta samalla se kasvattaa meissä oman itsemme arvoa Jumalan kuvina. Toivottavasti se kasvattaa meissä aitoa todellista ja rakkautta hyveellistä ja hengellistä elämää kohtaan ja vakuuttaa meidät valitsemamme suunnan ainutlaatuisuudesta. 

Sen tarkoitus on kasvattaa kaipuutamme iankaikkista elämää kohtaan, ettemme liikaa kiintyisi tähän ajalliseen maailmaan. Kunpa voisimme tervehtiä ristinkantamksta kuin marttyyrit, jotka kuolemaa ja kärsimyksiä halveksuen tervehtivät pelkojaan Jumalan rakkauden osoituksena. Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa. Jumala testaa kärsimyksillä meidän rakkautemme ja uhrimielemme syvyyttä sekä  uskollisuuttamme ja valmiuttamme luopua itsestämme. 

Miksi näin äärimmäinen ristin uhri meidän elämämme pelastamiseksi? Synti on kuin parantumaton syöpä, joka oli kerta kaikkisesti läpäissyt ihmisen olemuksen niin suuresti, ettei meistä olisi jäänyt enää ihmisyyttä jäljelle, jos tuo pahuus olisi kerta kaikkiaan leikattu pois meistä. Kristuksen ristinkuolemasta syntyy minun mahdollisuuteni parantua sairaudesta ja tulla jälleen terveeksi. Elämää vapaudessa, synnittömyydessä, lunastettuna, verellä vanhurskautettuna.

Meille annettiin anteeksi, parannettiin synnin sairaudesta ja pelastettiin. Jumala ei auttaessaan tuhoa vanhaa vaan hän parantaa ja tekee uudeksi. Mitään ei heitetä pois vaan kaikki vääräkin käännetään hyväksi ja pelastavaksi.

Itsekkyydestä jumalalliseen elämään

Paaston aikana meiltä kysytään uskon lujuutta ja luottamusta Jumalaan. Matka on pitkä ja meidän uskoamme koetellaan. Paastoaminen, joka ei koettele meitä, ei ole todellista paastoa. Kuinka voisimme edes tulla synnin voittajiksi, jos emme joudu edes taistelemaan sitä vastaan?

Meidän on kuljettava tuota samaa kärsimyksen tietä kuin Kristus, jos haluamme pelastua. Meidän on kuoltava päivittäin,jotta me olisimme kelvollisia Jumalan palvelijoita. Tie pyhyyteen käy aina oman kuolemamme kautta. Minä kuolen omalle tahdolleni, kuolen omalle elämälleni, jotta voisin jälleen alkaa elämään sitä lahjaa, jonka Luoja on meille antanut hänen yhteydessään.

Mitä kuoleminen jollekin tarkoittaa? Että me kerta kaikkisesti hylkäämme jonkin asian emmekä enää tee sitä. Me kuolemme sanoille ja teoille, ikäänkuin niitä ei olisi enää olemassa. Luostariin menevä kilvoittelija kuolee tälle maailmalle, koska elämä siinä ei ole enää vaihtoehto tai mahdollisuus. Hän karsii itsestään sen, mikä vetää häntä maailmaan. Hän kuolee myös itselleen, koska hän ei elä eikä toimi itsensä hyväksi vaan Kristuksen.

Kärsimys kuuluu jokaisen kristityn elämään. Mitä vahvemmin me olemme sidottuja tähän maailmaan, sitä suuremmassa unessa me olemme suhteessa hengelliseen elämään ja sitä suurempi tuska on päästää siitä irti. Tässä elämässä me tunnemme luopumisen tuskaa kun taas hengellisessä elämässä me pikemminkin tunnemme luopumisen iloa.

Uuden elämän kynnyksellä

Kristuksen ristillä kuollut ruumis on kuin siemen, joka haudataan puutarhaan ja josta syntyy kolmantena päivänä uusi elämä. Puhdas käärinliina ja tuoksuvat yrtit kuvaavat rakkauttamme ja rukoustamme  Herran edessä. Tuo siemen, Elämän sana, kuolee haudattaessa, mutta kevään tullessa siitä syntyy elämä, joka versoo kuolemanlaakson maassa. Se särkee kerta kaikkisesti sen valtakunnan, jonka paholainen on valheillaan luonut tähän maailmaan. Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus tuovat meille valkeuden tähän pimeyden maahan. 

Vasta kun me itse olemme kuolleet Kristuksessa itsellemme ja tälle maailmalle ja nousseet ylös hänen kanssaan uuteen elämään, me voimme ottaa hänen ristinsä kannettavaksi. Juuri tässä järjestyksessä kaikki tapahtuu kun meidät kastetaan ja meille kerrotaan: Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua!

Ristin kantaminen on kaikkien niiden vastusten ja vaikeuksien kohtaamista, joita meille kilvoittelun aikana tulee vastaan. Ristin kantamista on se, että me ymmärrämme noiden vastusten tulevan Jumalalta ja että niiden kestäminen ja voittaminen on tarkoitettu meidän vahvistukseksi ja voitoksemme. Jokainen kiusaus on valintatilanne, jatkammeko ristin tiellä vai luovummeko siitä.

Särkynyt ja nöyrä sydän on paastomme päämäärä. Ristin tiellä Herra on aina lähellämme ja parantaa synnin haavoittaman sydämemme. Aarteemme taivaassa syntyy itsensä kieltämisestä ja kaiken voimamme suuntaamisesta Herran tahdon täyttämiseen. Silloin surumme tässä maailmassa muuttuu hengelliseksi iloksi ja Herramme häpeällinen kuolema ristillä muuttuu voitoksi, jota juhlitaan Herramme pääsiäisenä.

Sota ja sadan vuoden jälleenrakennustyö

Räjähdykset, ambulanssit ja tuhotut sairaalat. Taistelevia siviilejä, konekiväärejä, sinkoja, kranaatteja. Ei ruokaa, kouluja, sairaaloita tai ruokakauppoja sellaisina kuin me ne tunnemme. Onko mikään pyhää tai tabua? Tankit ja tykit eivät välitä. Tässä tuhon kierteessä jokainen syyrialainen kärsii kuin loputtomassa yössä. Me olemme tämän julman sisällissodan todistajat.

Syyrian sodalle ei näy loppua ja kuolonuhreja tulee joka päivä lisää. Ja sota ei ole vain kuolleita vaan myös miljoonia pakolaisia ja niitä, jotka kärsivät sadoin eri tavoin tuhon seurauksista. Nälänhätä, vammautumiset, sukujen ja perheiden häviäminen, tuhoutuneet kodit ja työpaikat. Sodan lapset ja nuoret kasvavat tähän maailmaan ja siitä syntyy todellisuutta, jossa he ovat tottuneet elämään ja ratkaisemaan ongelmia. Moni syyrialainen on valinnut tämän vuoksi pakolaisuuden ja jättänyt kotinsa säilyttääkseen henkensä.

Syvimmillään kärsimystä aiheuttaa yhden keskeisen periaatteen jatkuva laiminlyönti. Joissakin paikoissa sen laiminlyönti ei aiheuta suurta haittaa mutta jos siihen yhdistetään viha, epäluulo ja aseet, niin jälki on hirveää. Mikä tuo periaate on? Se on kultaisen säännön periaate.

Kultainen sääntö

Me tunnemme tuon periaatteen evankeliumista ja muut kuin kristityt tuntevat sen omista pyhistä kirjoituksistaan tai perinnöstään. Tässä muutamia versioita tutusta periaatteesta:

* Älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi. (Kungfutse 551-479 eKr)

* Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt. 7:12)

* Älä tee sellaista kanssaihmisillesi, joka on itsellesikin vastenmielistä. (Juutalaisuus)

* Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen. (Islamilaisuus)

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi on muunnelma tästä periaatteesta ja sen mukaan meidän tulee toimia siten, että toiminnastamme voisi tulla yleinen toiminnan laki tai periaate.

Kultaista sääntöä on kritisoitu moittimalla sitä naiiviksi säännöksi. Jos pidämme kultaista sääntöä lapsellisena, me voimme silloin pitää suurinta osaa kaikista uskonnoista sellaisina. Ja ehkä ne sitä syvimmillään ovatkin, uskossa eläminen perustuu haaveisiin ja optimismiin paremmasta huomisesta. Ehkä kyse on myös omasta "lapsellisuudestamme" hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden maailmassa. Me emme synny myötätuntoisiksi vaan me kasvamme siihen.

Toisekseen kultaista sääntöä on kritisoitu siitä, että se on vain muodollinen periaate. Se ei kerro meille mitä hyvä on, vaan se kertoo ainoastaan miten meidän pitää toimia. Kristinuskon kohdalla tällä kritiikillä ei ole merkitystä, koska Kirkko opettaa mitä se hyvä on, jota meidän tulisi toteuttaa. Ateistille kultaisen säännön periaate on varmasti melko tyhjä periaate.

Kultaista sääntöä tai periaatetta on arvosteltu myös siitä, että se olettaa kaikkien ihmisten pitävän hyvinä samoja asioita. Esimerkkinä on käytetty sitä, että esim. muslimi käännyttää toisuskoiset islamiin, koska kokee sen ihmisen parhaaksi kohtaloksi. Luulen silti, että kriisitilanteessa enemmistö aikuisista ihmisistä ymmärtää sydämessään mikä on hyvää ja oikeaa lähimmäiselle.

Kultainen sääntö kertoo tiivistettynä kyvystämme tuntea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Miksi emme noudata tätä periaatetta omassa elämässämme? Siksi ettemme arvosta tarpeeksi myötätuntoa toisiamme kohtaan. Me olemme loistavia keksimään syitä sille, miksi me emme voi noudattaa sitä. Me asetamme oman etumme toisen ihmisen edun edelle siinäkin tapauksessa, että lopputulos olisi jo etukäteen tiedettynä kauhistuttava.

Ellemme kykene täyttämään kultaista sääntöä kannattaa aloittaa säännön lievemmästä versiosta. Pidättäydy tekemästä toiselle sitä, mitä et toivo itsellesi tehtävän. Tällä pääsee jo pitkälle vaikka se merkitseekin vain passiivisuutta omien tekojemme suhteen. 

 Toive paremmasta

Humanisti asettaa kaiken mitaksi ihmisen. Itsekkyydessämme me laitamme kaiken mitaksi oman itsemme ja elämämme keskiössä Kristuksen sijaan olen minä itse. Me teemme tämänlaisia valintoja jatkuvasti ja meidän aikakautemme tukee itsekkäitä valintoja. Itsensä kieltäminen ei kuulu tämän päivän tavoitteisiin vaan mieluummin puhumme itsemme toteuttamisesta.

Moni elää silti niin pimeässä, että on helpompi uskoa pimeyteen kuin aamun sarastukseen. Taistelijat eivät luota viholliseen tarpeeksi paremman huomisen rakentamiseksi. Uusi sukupolvi todennäköisesti valitsee mieluummin vihamielisen asenteen anteeksiannon sijaan. Ja voiko heitä moittia tästä? Me tuomitsemme toisiamme ja nostamme paljon pienemmistä syistä. Syyriassa on yritetty käynnistää lukuisia kertoja rauhanneuvotteluita mutta mikään ei ole auttanut. Koston ja sodan vaihtoehto on koettu paremmaksi.

Kyllä kuitenkin moni pyrkii noudattamaan kultaista periaatetta, Syyriassakin. He vain jäävät maan hiljaiseksi enemmistöksi, joiden äänen sotiminen hiljentää. Jokainen liipaisimen veto on vastoinkäyminen rauhalle ja kerta toisensa jälkeen sen pitää ponnistella ylösnoustakseen. Noustakseen puolustamaan rauhaa ja elämää.

Uskon silti, että jokainen ihminen on syvimmillään hyvä mutta me saamme usein odottaa tuskallisen kauan tämän hyvyyden esille tulemista. Toiveemme kuitenkin on lapsissa ja uudessa sukupolvessa. Toiveemme on siinä, että ihminen väsyy veren vuodatukseen ja väkivaltaan. Enemmistö meistä kaikista kuitenkin valitsee väkivallan sijaan rauhan, vihamielisyyden sijaan luottamuksen, kuoleman sijaan elämän.

Koskeeko tämä asia meitä?

Miksi Jumala sallii tämän sodan? Tämä kysymys usein tarkoittaa sitä, että me ulkoistamme vastuun itsestämme ja siirrämme ongelman muiden hoidettavaksi. Ehkä olisi järkevämpi kysyä sitä, miksi me sallimme tuon sodan jatkua ja miten olemme helpottaneet siitä syntyvää hätää? Voisimmeko me toimia Jumalan käsinä ja jalkoina ja auttaa ihmisiä, jotka kärsivät tästä ihmisten aiheuttamasta pahuudesta? Ja suurin asia on vielä edes sanomatta, olemmeko muistaneet veljiämme esirukouksissamme? Jo sen tietäminen, että joku muistaa meitä esirukouksin, auttaa jaksamaan vaikeuksien keskellä ja auttaa ymmärtämään Jumalan tahtoa tässä maailmassa.

Me välitämme sanojemme ja tekojemme kautta monenlaisia viestejä, joista tärkeimmät koskevat välittämistä tai välinpitämättömyyttä, myötätuntoa tai itsekkyyttä. 

Oletko valmis toimimaan Kultaisen säännön mukaisesti? Tai edes pidättäytymään toisen ihmisen tietoisesta vahingoittamisesta? Tai edes lievittämään toisen ihmisen pahuudesta aiheutunutta kärsimystä? Omien valintojemme myötä me voimme vahvistaa tämän säännön voimaa maailmassa ja tuoda toivoa kaikille hätää kärsiville.

Sodan jälkeisen Syyrian jälleenrakentamiseen menee vuosikymmeniä ja Euroopan turvallisuus ja vakaus riippuvat siitä, miten hyvin tämä saadaan suoritettua. Osallistukaamme hyvyyden tukemiseen, kotien suojaamiseen, hädän lievittämiseen ja toivon tuomiseen, jotta yhä useampi Syyriassa oleva näkisi jotakin toivoa tulevaisuudessa!

Syyriassa on runsaasti avustusjärjestöjä ja tätä työtä voi tukea mm. seuraavien järjestöjen kautta: Filantropia, Unicef, Kirkon ulkomaanapu, Punainen risti ja Pelastakaa lapset. 

***

Kirjoittaja suoritti asevelvollisuutensa siviilipalvelusmiehenä Otavan opistossa 1993-1994. Syynä oli nuorena omaksuttu pasifistinen maailmankuva ja seuraavana vuonna alkaneet teologian opinnot.

Kyyneleet

Hyvät blogini seuraajat!

Olen nyt toistaviikkoa sairaalassa pahojen vatsavaivojen takia. Tautini ei ole kuolemaksi mutta parannuskeinoa etsitään kuumeisesti. Teholle on majailtu pari päivää ja ilmeisesti siirto Helsinkiin on tulossa lähipäivinä. 

Isä Jarmo on monesti kirjoittanut kirkosta sairaalana ja olen näinä päivinä asiaa kovasti miettinyt. Kirkko on hengellisten sairauksiemme sairaala mutta uskon että asiasta on vielä paljon kirjoitettavaa. 

Olen luonnollisesti lukenut monia evankeliumeiden parannuskertomuksia ja uskon vaatimus niissä on yllättäen ollutkin itselleni kova paikka. Kannattaa aina välillä miettiä mihin kohtaan evankeliumin käännekohdan asettaa koska se muuttaa evankeliumin luonnetta aika paljon. 

Kolmas asia on kivun merkitys kristityn elämässä. Olen kokenut paljon heikkoutta ja kipua ja sen kautta pohtinut myös marttyyriyden merkitystä. Voisiko meille sovinnolla riittää myös vähempi vaatimus pelastukseksemme? Totta kai jos tilanne tulee kohdallemme niin asia on niin. 

Tein sunnuntaina sovinnon minulle rakkaan henkilön kanssa. Puhun omasta äidistäni. Itkin onnesta ja olen edelleen onnellinen. Kristus voitti ja nyt hän on keskellämme. Varautukaa ottamaan vastaan tämä sama onni jos sellainen teitä on odottamassa! 

Olkaamme kaikki kiitollisia kun saamme elää terveinä omaa elämäämme. Ja käyttäkäämme se oikeiden asioiden tekemiseen. Siunausta teille kaikille ja voikaa hyvin!

Ihminen pahan palveluksessa - theodikean ongelmasta

Kenian pääkaupungin Nairobin terrori-isku, Pakistanin itsemurhaisku kristittyjä vastaan, Syyrian sisällissota, Arabikevät ja Egyptin levottomuudet. Uutisvirta syyskuussa on tuonut eteemme tiedon tuhansien ihmisten kuolemasta ja vielä useamman vakavasta loukkaantumisesta. Harva näiden selkkausten uhreista kuoli taistellessaan, lähes kaikki olivat viattomia siviilejä.

Perinteiset sodat ovat käyneet melko harvinaisiksi nykymaailmassa ja sotilaalliset konfliktit syntyvät sissisodista ja terrori-iskuista. Tätä väkivaltaa käydään kaupungeissa eikä siviiliuhrien välttäminenkään ole enää tärkein asia. Pakolaisvirrat ajavat ihmisiä ulos kaupungeista erämaihin aivan alkeelliseen köyhyyteen, jossa yksinkertaiset ihmisoikeudet kertakaikkisesti puuttuvat. Pakolaisvirtojen ja inhimillisen hädän kasvaessa, me olemme eri tavalla vastuussa maailman tapahtumista kuin aiemmin.

Täysin viattomien ihmisten kärsimys vailla päämäärää herättää usein mielessämme vanhan theodikea-ongelman: miksi Jumala sallii pahan maailmassa? Jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei lopeta kärsimystä ja pelasta palvelijoitaan epäinhimillisestä hädästä? Eikö juuri tämä Jumalan passiivisuus kerro siitä, ettei häntä itse asiassa ole olemassa? Vai kertooko meidän passiivisuutemme pikemminkin siitä, ettemme usko vaikka niin väitämmekin?

Minulle itselleni theodikea ei ole ollut ongelma mutta tiedän, että monelle se on. Asiaa pohdittuani uudelleen, olen löytänyt sen kautta uusia näkökulmia hengelliseen elämään ja olen alkanut epäillä omaa varmuuttani. Luettuani tarpeeksi asiasta, varmuus muuttui epävarmuudeksi ja ymmärsin, että ongelmasta kannattaa olla kiinnostunut. Pelkään, että välinpitämättömyys theodikea-ongelmasta kertoo valinpitämättömyydestämme maailmaa kohtaan.

Yritän seuraavassa kirjoituksessa etsiä vastausta siihen, miksi pahan valta on niin suuri maailmassa. Löysin asiaan joitakin vastauksia mutta enemmän toivon, että lukijan mielessä herää ymmärrys Jumalan sallimusta kohtaan. Missä määrin kyse on ihmisen vapaudesta ja vastuusta? Osaammeko vastata mitään järkevää lapsellemme, kun hän ensi kerralla kysyy meiltä, miksi? Kenties paras vastaus on se, ettemme me tiedä. Kenties nöyrä vaikeneminen ja hiljaisuus on paras vastaus.

Me teemme teodikea-ongelmalle suurta vääryyttä, jos yritämme löytää asiaan yksinkertaisen vastauksen. Yksikään vastausyritys tuskin tulee olemaan tyhjentävä tai riittävä, mutta aihetta kannattaa silti pohtia. Näiden tragedioiden kautta me saatamme oppia paremmin tuntemaan Jumalaa ja omaa itseämme.

Luomistyön ainutkertaisuus

Alussa Jumala loi maailman ja hän loi sen hyväksi. Tämä maailmansyntykäsitys tekee kristinuskosta erityisen muiden uskontojen joukossa. Kaikki luotu on hyvää ja sakramentaalista, sillä Jumala loi kaiken rakkaudesta ihmiseen. Sakramentaalisuus tarkoittaa sitä, että luodun todellisuuden kautta Jumala välittää eläväksitekevän armonsa ihmisille ja ihminen voi tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.

Aadam nimeää eläimet

Kristilliseen luomiskäsitykseen kuuluu olennaisena idea, ettei pahuus ei ole peräisin Jumalasta. Erityisesti gnostilaisuudessa elää vahvana idea aineellisen maailman pahuudesta, josta ihmisen on vapauduttava pelastuakseen. Gnostilaisuus taisteli hyvin vahvasti kristinuskoa vastaan kirkon varhaisina vuosisatoina ja se oli monien kirkon harhaoppien lähde. Apostoli ja evankelista Johanneksen kirjoituksissa on nähtävissä gnostilaisuuden vastaisia elementtejä, ja niin hän kirjoittaakin: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. (1. Joh. 1:5)

Me elämme langenneessa maailmassa ja luomakuntamme kantaa ihmisen rikoksen haavoja. Tämä synnin synkentämä maailmamme on pyhyyden odottamista hiljaisuudessa. Pyhä apostoli Paavali kuvaa tätä odotusta Roomalaiskirjeessään: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. (Room. 8:22-23)

Vaikka pahuus kasvaa maan päällä, niin samalla meillä on oltava usko siihen, ettei pahuus voi kasvaa ylettömästi. Maailmassa riehuvan pahuuden tulisi herättää meissä kaiho tuomiopäivää kohtaan, jolloin pahuus hävitetään maan päältä ja saamme lohdutuksen suruumme. Kaikella on määräaikansa, niin myös pahuudella ja synnillä. Johannes jatkaa Ilmestyskirjassaan: Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. (Ilm.21:3-4)

Sinä uskollinen, sinä vanhurskas (Ps. 143)

Jumalan sallii pahan toimia maailmassamme ja paha koettelee ihmisen uskon vakavuutta. Kilvoittelu on meille vaivan työtä eikä yksikään Kristuksen seuraaja välty kärsimykseltä. Kuuluisin esimerkki tästä löytyy Jobin kirjasta, jossa Jumala sallii saatanan kiusata palvelijaansa. Herra sanoi saatanalle: Hyvä on! Tee hänelle mitä haluat, mutta henkeä et saa häneltä viedä! (Job 2:6).

Vanhurskas Job

Jobin kautta me voimme nähdä lohdutusta siinä, kuinka kaikki elämäntilanteet ovat Jumalan kaitselmuksessa ja hänen hallinnassaan. Vastoinkäymiset ovat uskossa kasvamisen ja Jumalaan turvautumisen paikka. Kun Jobin sukulaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltämään Jumalansa, niin Job pysyy tiukkana. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. (Job 2:10).

Uskollisuus Jumalalle kuitenkin palkitaan vanhurskaalle Jobille moninkertaisesti. Tätä myös kristinuskon historia on monin osin: Jumalaan luottavia ihmisiä kirkastamassa Hänen kunniaa vapaaehtoisten kärsimystensä kautta. Kaikki koettu maailman pahuus kääntyy palvelemaan ihmisen pelastusta ja Jumalan hyvyyttä.

Ihmisen vapaa tahto

Kaikkein ortodoksisin vastaus teodikea-ongelmaan on ihmisen vapaassa tahdossa. Ihmisen vapaa tahto on nimenomaisesti se kruunu, jolla Jumala teki ihmisestä ainutlaatuisen olennon. Valinnan vapauden myötä se joko kasvaa tai vähenee elämässämme ja sen kautta me olemme itse vastuullisia pahuuteen.

Pahuuden lähde on jokaisen ihmisen sydämessä, jokainen meistä kykenee tekemään väärin. Herra on sanonut: Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23).

Ihmisen sydämessä on siis pahuuden juuri mutta me voimme ehkäistä yhteiskunnassamme pahuuden leviämistä kulovalkean tavoin. Tähän vastauksena on se, mitä olemme tähän asti tehneet. Olemmeko pitäneet huolta lähimmäisistämme ja yhteiskunnastamme, osoittaneet huolenpitoamme huono-osaisia kohtaan. Tuomiosunnuntain evankeliumeissa meiltä kysytään sosiaalisen omantuntomme perään. 

Myötätunteinen Jumala

Kristinuskon Jumala on elävä ja persoonallinen Luoja, joka myötäelää ihmisen kärsimyksiä. Nooan kertomus kertoo hyvin koskettavasti Jumalasta, joka suree ihmisen pahuutta Luojaansa kohtaan. Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. "(1. Moos. 6:5-7).

Kärsivä palvelija

Ihmisen vapaa tahto on siis ihmisyytemme kallein aarteemme mutta tämä sama tuo paljon murhetta Jumalan pelastussuunnitelmaan. Jopa niin paljon, ettei ihminen kykene enää sovittamaan ja hoitamaan velkojaan. Mutta ihmisen vapauteen ei silti kajota - ihmisen pelastukseksi Jumala turvautuu äärimmäiseen uhriin, ainokaisen poikansa ristinkuolemaan.

Kristuksen risti on toinen vastaus pahuuden ongelmaan. Ristillä me näemme Jumalan kärsivän palvelijan, karitsan, joka ottaa kannettavakseen maailman synnin, kunnian kuninkaan. Risti ei ole Jumalalle välttämättömyys, oikeudenmukaisemmin ajateltuna ihmisten kuuluisa olla ristille naulittuina syntiensä takia.

Psalmien kirjoissa aihetta käsitellään myös hyvin syvällisesti. Hylkäämisen kokemus on erityisen vahvana psalmissa 22, ja näemme mielenkiintoisella tavalla tästä toisinnon Herran ristillä, jossa Kristus kokee täydellisen hylkäämisen tunteen. Jumalani, miksi minut hylkäsit (Matt. 27:46, Ps. 22:1).

Lopuksi

Ihmisen kokema kärsimys on henkilökohtaista ja subjektiivista. Vaikka haluaisimme auttaa toisiamme surussamme, me kykenemme usein vain olemaan surevan kanssakulkijoita. Surun tarkoitus on vahvistaa ihmisen uskoa Jumalaan ja saada hänet kääntymään takaisin Jumalan luo. Toisaalta se voi myös auttaa entisestään syventämään kilvoitustamme ristin tiellä. Jokaisen ihmisen pitää siis loppujen lopuksi kulkea itse tuo kärsimyksen tie kohti Golgataa.

Mutta me voimme oppia myös toisen ihmisen tuskasta ja kuolemasta. Ettemme liikaa kiinnittyisi tähän maailmaan vaan pitäisimme toivomme iankaikkisessa. Oppisimme näkemään menneisyyden ja tulevaisuuden tässä hetkessä. Ymmärtäisimme niin maailman luomisen kuin ristinkuoleman ja ylösnousemuksen osana omaa elämäämme ja olemassaoloamme. Kärsimys näyttää meille pahuuden todellisen luonteen. Ennen kuin me lankeamme, me näemme asian kauniina ja haluttavana ja kun me teemme väärän ratkaisun, totuus usein paljastuu meille katkerana kokemuksena.

Ihmisen vapaan tahdon myötä me osaltaan olemme myös Jumalan kanssaluojia. Omien sanojemme ja tekojemme kautta me voimme luoda ja ylläpitää hyvyyttä ja turvata toistemme elämää. Me voimme estää pahaa ja me voimme auttaa niitä, jotka tästä pahuudesta kärsivät. Pahuus ja kärsimys jäävät kuitenkin meille salaisuudeksi, emmekä koskaan tule löytämään tyhjentävää vastausta tähän ongelmaan.