Jumalan luomakunnassa

Tänään Herramme lupaus saa täyttymyksen, kun Hän lähettää meille toisen Puolustajan, Totuuden hengen, Lohduttajan ja jumalallisen Voiman. Kun Kristus on astunut kunniassaan ylös Taivaaseen, me saamme Pyhän Hengen osaksemme.

Odottamiseen liittyy usein ikävä, epävarmuus, epäilys, kaipaus, odotus, uskomme koetus. Näitä tunteita näemme erityisesti apostoli Tuomaassa mutta samalla kaikissa apostoleissa, sillä he kokoontuivat ”lukittujen ovien takana”. Sama epävarmuus ja epäilys on osamme myös tässä maailmassa jossa me emme voi koskaan löytää lopullista varmuutta Jumalasta.

Mutta jumalallisen Hengen humina käy ylitsemme hiljaisena ja näkymättömänä. Se karkottaa luotamme epävarmuuden ja synnyttää sydämessämme rakkauden ja kiitollisuuden tunteen. Samalla tavoin kuinka Kristus, pyhä Henki vahvistaa uskoamme, kun vain pyydämme sitä. Jokainen etsijä tulee löytämään ja jokaiselle koputtavalle avataan.

Keskeinen osa Helluntaijuhlaa on tulisten kielten vuodattaminen opetuslasten päälle ja tämän seurauksena he profetoivat kielillä puhuen. Ymmärtääksemme tämä hetken merkityksen kokonaan meidän on palattava Ensimmäiseen Mooseksen kirjan 11. lukuun, jossa puhutaan Baabelin tornin rakentamisesta. Kun tornin rakentamisen seurauksena kaikki kielet sekoittuivat. Helluntain tapahtumat merkitsevät tämän rangaistuksen päättymistä ja kaikkien kansojen yhteyttä. Jerusalemissa paikalla olleet vieraat ymmärsivät omalla kielellään mitä oli tapahtumassa. Tämä jos mikä merkitsi tulevien apostolien maailmanlaajuista tehtävää, lähetystyön kohteena ei ollut vain juutalainen kansa vaan koko asuttu maanpiiri.

Sinä Herra teit viisaiksi kalamiehet, kun heidän päälleen Pyhän Hengen vuodatit ja heidän kauttaan sait verkkoon koko maailman (Juhlan tropari). Kristus antoi heille sanoman, jota he lähtivät viemään kaikille kansoille opettamalla ja kastamalla. Pyhän Hengen vuodattaminen merkitsi apostoleille kastetta ja uutta elämää Kristuksessa. Enää he eivät pelänneet samalla tavoin kuin enne, he eivät olleet epävarmoja vaan täynnä henkeä ja uskoa.

***

Pyhä Henki on läsnä meidän elämässämme edelleenkin kuten se on ollut kanssamme sukupolvesta toiseen. Hän ei ole vain jokin Jumalan lähettämä epämääräinen apuvoima tai -henki vaan hän on todella Jumala, pyhän Kolminaisuuden persoona. Hänessä me voimme tuntea ja kokea Jumalan armolliset energiat, hänen laupeutensa ja armonsa. Hän vahvistaa synnissä heikon ihmisen ja vahvistaa meitä kilvoituksessa. Hän on armon lähde, kun hänet annettiin apostoleille, jotta he voivat parantaa ja antaa syntejä anteeksi. Hän on se Henki, joka liikkui vetten päälle ennen maailman luomista.

Me tunnustamme, että Pyhä Henki yhdistää kaiken rakkauden sitein.

Mitä tuo yhdistyminen tarkoittaa? Me olemme osa suurempaa katkeamatonta ketjua. Hän yhdistää kaikkien aikojen pyhät ihmiset toisiinsa. Samalla tavalla mekin olemme saaneet osamme tässä samassa katkeamattomassa ketjussa osamme. Me olemme saaneet esivanhemmiltamme, meidän on pidettävä huoli saamastamme lahjasta, vaalittava sitä luovalla tavalla ja annettava lopulta se eteenpäin meidän lapsillemme.

Pyhä Henki yhdistää meidät toisiimme, kun huomaamme sosiaalisen epäoikeuden mukaisuuden ja sydämessämme herää solidaarisuuden henki. Tunnemme myötätuntoa tai jopa vilpitöntä rakkautta ja halua jakaa toisen kanssa se mistä minä olen tullut osalliseksi.

Pyhän Hengen vuodattaminen tarkoittaa myös luodun maailman rikastumista, moninaisuuden näkemistä ja kauneuden havaitsemista, tunteiden tuntemista, elämästä iloitsemista. Pääskyt nousevat korkeuksiin ja joen vesi virtaa raikkaana. Valo välkehtii tumman veden pinnalla. Jumalan luomakuntaa katsellessa syntyy hetkiä, jotka ovat pakahduttavan kauniita.

Helluntain myötä me näemme koko aistillisen luomakunnan vehreyden, uuden tuoreuden, lämmön ja vapauden. Pyhä Henki on kuin tuulen vire, joka hyväilee meitä hyvyydellään.

*

Olemmeko ylenpalttisen hengellisiä vailla kosketusta tähän aineelliseen maailmaan? Jumalan työ meissä alkaa sydämestä ja tekojen kautta me teemme Jumalan todelliseksi tässä maailmassa. Emme pääse mihinkään siitä, että loppujen lopuksi koko todellinen elämä tapahtuu vain hengen maailmassa. Kuvitelkaa rakkauden kokemuksessa, mitä aineellista siinä on. Entä taiteen synnyttämässä syvässä tunteessa, entä ilossa tai syvässä ahdistuksessa, joka raastaa sieluamme. Kun autamme toisiamme ja annamme jotain omastamme, se on ensi sijassa hengellisessä maailmassa tapahtuva asia. On totta, että me ilmaisemme näitä syviä tuntoja tekemällä mutta niiden pohja on kokemuksessa ja hengessä. Lopulta ainoa millä on merkitystä, on se, mitä tapahtuu meidän sisällämme – me olemme hengellisiä olentoja.

Hengellinen maailma on se, joka on olemassa ja näkyvä heijastelee sen muotoja. Jumala murtautuu tähän maailman aineen kautta, ottamalla ja pyhittämällä sen. Meillä on ihmeitätekevät ikonit, pyhien reliikit, pyhä Ehtoollinen, joiden kautta me tulemme osalliseksi ikuisesta ja katoamattomasta maailmasta.

Tämä hengellinen näkökulmamme ei silti koskaan latista aineellisen maailman merkitystä. Tämä luomakunta on Jumalan luoma kuva, ikoni, jossa hän ilmaisee ylipursuavan rakkautensa meitä kohtaan. Tämän ikonin kautta hän kutsuu meitä rakastamaan itseään ja tulemaan osalliseksi hänen elämästään. Kun Pyhä Henki laskeutuu apostolien ylle Helluntaina, me muistamme, ettei tämä koske vain apostoleja vaan kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa: Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. (Joel 6:1)

Luomakunnan ajaton kauneus ja harmonia. Se on meidän esikuvamme ja me voimme saattaa oman elämämme kauniiksi ja harmoniseksi seuraamalla Kristusta. Se on Jumalan kunnioittamista ja rakastamista parhaimmillaan. 

Mahdollisuus meissä

Eräänä iltana luin uudelleen Serafim Sarovilaisen elämänkertaa ja jäin miettimään sitä hetkeä, jolloin luomaton valkeus säteili hänen kasvoillaan. Pyhät ihmiset ovat kuin Jumalan rakkauden satelliitteja, jotka heijastavat sitä hyvyyttä ja valoa jota evankeliumi meille julistaa. Pyhä Kolminaisuus tulee läsnäolevaksi tässä maailmassa hänen pyhissään, kun me annamme tilaa Hänen rakastavalle armolleen oman itsemme kautta.

Helluntaina meitä muistutettiin tulisten kielten muodossa ilmestyneestä armolahjasta, jonka Isä on antanut meille Poikansa kautta Pyhässä Hengessä; me saimme tämän armon  kasteessa ja mirhalla voitelussa.  Tämä saamamme armolahja on tehtävä, kuin viisi talenttia, jotka annettiin huostaamme. Sen vuoksi meidän elämämme on vastaamista siihen rakkauteen, jota Jumala meitä kohtaan osoittaa. Samalla se on myös vastaamista lähimmäistemme kutsuun. Ovellamme joku kolkuttaa, me näemme tien vieressä ryöstetyn lähimmäisen, luoksemme tulee hengellisesti tai ruumiillisesti sairaita, ja silloin tiedämme että Jumala on lähellämme.

Me saimme kutsun tulla pyhiksi, kasvaa Jumalan kaltaisiksi Hänen armostaan. Se mitä Jumala on luonnostaan voi tulla osaksemme hänen armostaan. Tuo tie on pitkä ja kestää koko elämämme ajan. Siksi me teemme koko ajan pieniä valintoja, joilla pyrimme ohjaamaan elämäämme kohti Jumalan tahdon mukaista elämää. Tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä, rukousta ja kuuliaisuutta tähän työhön.

Pyhyys - niin lähellä meitä jokaista. Se on tässä hetkessä ja juuri tässä paikassa, jossa olen. Armo ja anteeksiantamus tuo pyhyyden lähellemme ja jokaiselle annetaan mahdollisuus tehdä siitä todellisuuttamme. Se ei vaadi meiltä paljoa ja silti se vaatii koko elämämme, kaiken.

Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle. (Matt. 10:37-38)

Me voimme aivan arkisessa elämässämme antaa koko elämämme Jumalan haltuun, siunaamalla ajatuksemme, sanamme ja tekomme. Yhä uudelleen me unohdamme tämän arkemme pyhittämisen mutta kun me vain itsepintaisesti jatkamme sitä, se hiljalleen täyttää elämämme. Rukouksen sanoista tulee meidän sanojemme, ne vaeltavat mielessämme ja pian tuo kasteen lahja alkaa vahvistua sisällämme. Me olemme ainutlaatuisen arvokkaita tämän lahjan saatuamme me voimme katumuksen kautta nähdä mitä lankeemus sai aikaan meidän elämässämme.

Pyhyys - silti niin kaukana. Mitä paremmin me opimme itsemme tuntemaan niin sitä kaukaisemmalle tuo tavoite tuntuu. Paradoksi on se, että mitä syntisemmäksi me itsemme tunnemme, sitä lähempänä Jumala pyhyydessään meitä on.  Mitä selvemmin me näemme etäisyytemme hyvyyteen, sitä enemmän me ymmärrämme olevamme riippuvaisia Jumalan armosta. Sen vuoksi Publikaanin rukous oli otollinen ja ryöväri ristillä sai iankaikkisen elämän paratiisissa.

Kaikki pyhät ihmiset, rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme! Me, jotka kuulumme täällä maan päällä taistelevaan seurakuntaan, voimme kääntyä yhä uudelleen tuon taivaassa riemuitsevan seurakunnan puoleen. Heissä toteutui se mahdollisuus joka meissä jokaisessa lepää. He ovat rohkaisumme jatkaa kilvoituksen tiellä.

Siunattua kaikkien pyhien juhlaa!

Helluntai - osalliseksi armosta

Jumala on luonut kaiken kauniiksi ja täydelliseksi, hän loi maan tomusta Aadamin omaksi kuvakseen ja kutsui hänet kasvamaan kohti kaltaisuuttaan. Synti vei meidät kauas tästä kauniista järjestyksestä ja nykyinen elämämme on tuossa synnin aiheuttamassa kaaoksessa elämistä. Tietäen ja tietämättämme me loukkaamme, meitä loukataan ja me loukkaannumme. Suututamme, suutumme ja taas viha nakertaa ihmisyyttämme. Me annamme anteeksi ja meille annetaan anteeksi ja pian huomaamme olevamme tekemässä pahaa. Synti tahraa ja haavoittaa sieluamme ja osa meistä antaa periksi. Osa meistä hellii himojaan ja toinen kieltää koko niiden olemassaolon. Vain harva tänä päivänä ymmärtää miten syvälle synti on juurtunut elämäämme ja vain harva nousee sitä vastaan.

Me olemme vain ihmisiä, langenneita ja epäonnistuneita. Vaikka me pyrimme hyvään, me silti kerta toisensa jälkeen epäonnistumme. Siksi me tarvitsimme Jumalan laupeutta kilvoituksessamme. Vain hän voi tehdä eläväksi synnin kuolettaman sielumme ja hän voi lämmittää tämän maailman kylmettämää sieluamme. Vain hänen evankeliuminsa valo voi tuoda valkeutta pimentyneeseen sieluumme.

Silti meihin jää kaipaus. Toki lankeemus voi koitua myös siunaukseksi jos se kasvattaa meissä nöyryyttä ja katumusta. Me tarvitsemme jatkuvaa katumusta ja halua pysytellä Jumalan armon läheisyydessä. Parhaimmillaan koko elämämme on alkuperäisen kotimme muistamista ja sinne paluuta. Jumala on monella tapaa kutsunut ja vaatinut meitä tulemaan suuriin juhliin mutta me olemme olleet välinpitämättömiä häntä kohtaan.

Mitä oikeastaan Pyhän Hengen vuodattaminen opetuslasten päälle tarkoitti? Minusta tuntuu, että tänä päivänä Pyhän Hengen armon ymmärtäminen vaatii Helluntain tapahtumien ymmärtämistä, koska me olemme tehneet sellaisen oikoreitin pelastukseemme, jota ei ole olemassa.

Halvan perusteettoman armon julistaminen on yleistä herätysliikkeissä. Ortodokseille tämä ajatus on erikoinen, koska olemme tottuneet siihen, että myös ihmisen pitää vastata Jumalan pelastavaan kutsuun. Raamatun esikuvista meille ehkä tutuin on se täyskäännös, joka tapahtui Sakkeuksen elämässä. Hän oli tähän mennessä riistänyt lähimmäisiään mutta nyt hän korjaa virheensä muuttaa toimintaansa. Hän sanoo: Puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. (Luuk. 19:8)

Mutta samassa on myös varoitus ortodokseille, jotka saattavat langeta suorittamisen ansaan. Pelkillä inhimillisillä ponnisteluilla me emme koskaan tule pelastumaan. Jos opetuslapset helluntain edellä olisivat pelastuneet temppelissä rukoilemalla ja paastoamalla ei Pyhää Henkeä olisi ollut tarvetta vuodattaa heidän päälleen. He eivät voineet pyhittää itseään vaan pyhä Henki pyhitti heidät. Kyse on Jumalan armosta, joka vuodatettiin heidän päälleen. Se teki vajavaisista täysiä, yksinkertaisista viisaita, aroista rohkeita.

Toisenkin asian suhteen meidän on oltava valveilla. Me saatamme jopa olla epäjumalanpalvelijoita kun erehdymme pitämään muotoseikkoja sisältöä tärkeämpänä. Sinä hetkenä kun jumalanpalveluksen ulkoiset puitteet ovat meille tärkeämpää kuin itse rukous, me olemme harhassa. Sinä hetkenä keinoista on tullut päämääriämme ja me syyllistymme epäjumalanpalvelukseen. Paasto ja hyvät teot ovat hyvä apuväline mutta ne eivät pelasta meitä. Muutenhan jokainen paastoava ja hyvää harjoittava ateisti pelastuisi.

Siksi meidän on etsittävä aitoa rukousta, hartautta, heittäytymistä, omistautumista. Itseni hylkäämistä ja elämäni antamista Kristukselle. Me voimme olla hyviä paastoajia, tunnemme hyvin typikonin ja teemme monia hyviä asioita, mutta onko niillä lopussa mitään merkitystä? Me osaamme siteerata ulkoa rukouksia ja isien tekstejä sekä antaa almuja köyhille. Mutta eiväthän ne voi koskaan olla itsetarkoitus. Apostoli Paavali jatkaa korinttilaiskirjeessä: Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. (1. Kor. 13:3)

Ilman Pyhän Hengen armoa ja vahvistusta me emme ole mitään. Ilman ristinkuolemaa ja ylösnousemusta me jäämme yksin kilvoitukseemme eikä meillä ole iankaikkista elämää. Sen vuoksi Herran pääsiäinen valmisti meille poispääsyn tästä noidankehästä. Se vapautti meidät todelliseen, iankaikkiseen elämään. Helluntai tekee tämän pelastustyön täydeksi: me saamme ylhäältä Lohduttajan, vahvan Hengen, jotta voisimme pyhiittää jokaisen sanamme ja tekomme Jumalan kunniaksi.

Siksi on hyvä aina välillä myös miettiä sitä, mitä armo on. Armoa ei voi ansaita kuin yhdellä keinolla, muistamalla sen olemassaolo ja muistamalla, että se on lähtöisin Jumalasta. Minusta yksi paras kuvaus armosta on kertomus tuhlaajapojasta. Poika ei ansaitse armoa mutta hän saa sen katuessaan ja palatessaan armon lähteelle. Hänelle lahjoitetaan takaisin se alkuperäinen kauneus, jonka hän oli tuhlannut pois. Hän tulee armosta osalliseksi kun hän palaa kotiin, hän ei millään tavalla ansainnut sitä teoillaan tai sanoillaan. Rakastava isä keskeyttää hänen synnintunnustuksensa ja tunnustaa hänet pojakseen. Tämä on tärkeä kohta, hänestä ei tule palvelijaa vaan hän on poika. Tästä kodista sinä olet lähtöisin ja voit aina palata tähän kotiin, kunhan vain haluat itse tulla. Kenelle tahansa isälle tai äidille tämä on helppo ymmärtää kun miettii omia lapsiaan vastaavassa tilanteessa.

Rakastava isä pukee pojan hienoihin vaatteisiin, antaa kengät ja laittaa sormuksen hänen sormeensa. Rakastava isä on iloinen poikansa paluusta ja tietää millaista tekoa hän on ja kun poika palaa isä sulkee hänet syliinsä. Kaikki palaa ennalleen siihen hetkeen, jolloin kaikki oli vielä hyvin isän kodissa. Isä ei olisi voinut hakea poikaansa väkisin takaisin, koska poika oli itse halunnut valita tiensä eikä tuo paluukaan olisi ollut mahdollinen, ellei poika olisi itse halunnut paluutaan.

Helluntai on lupausten täyttymyksen juhla. Opetuslasten käskettiin jäädä Jerusalemiin kunnes he saisivat toisen Lohduttajan, totuuden hengen. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan (24:49): Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta. Viidentenä kymmenentenä päivänä heidän ollessaan temppelissä, Henki laskeutui heidän päälleen. Tulisten kielten muodossa laskeutunut eläväksitekevä ja virvoittava Voima teki näistä opetuslapsista koko apostoleja, jotka lähtivät kaikkialle maailmaan julistamaan evankeliumia ja kastamaan.

Joskus oudolla tavalla me rajaamme Pyhän Hengen toiminnan jonnekin kaukaiseen historiaan. Pyhä Henki toimii Helluntaina laskeutuen tulisina kielinä opetuslasten päälle ja tämän jälkeenkin hän antaa voimaa "opetuslapsilleen" kautta vuosisatojen. Jo luomiskertomuksen toiseessa jakeessa meille kerrotaan Pyhän Hengen työstä: Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. (1. Moos. 1:2). Tätä samaa liikettä me kuvaamme vigilian alussa kun pyhää savua suitsutetaan alttarissa kaikessa pyhän pöydän ympärillä.

Kautta vuosisatojen ihmiset ovat rukouksen kautta löytäneet Pyhän Hengen armon elämäänsä. Tunnetuimpia meille pohjoisen asukkaille on esimerkiksi pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kirkastuminen, jossa hän loisti luomatonta valoa tässä luodussa maailmassa. Pyhä Porfyrios Kausokalivialinen kertoo kuinka hän eräänä aamuna näki yhden kilvoittelijaveljistään loistavan kirkasta valoa kirkossa ennen aamupalvelusta. Kaikki ne lukuisat pyhittymiset, pyhäksi kasvamiset, tunnusteot, ihmeet ovat Pyhän Hengen virtausta meidän vajavaiseen elämään. Jumala toimii aktiivisesti tässäkin maailmassa ja elämämme kohdassa ja etsii otollisia opetuslapsia, joihin voisi vuodattaa vahvan henkensä.

Meistä voi tulla Pyhän Hengen asuinsijoja ja tätä me itse asiassa pyydämme rukouksessamme Taivaalliselle kuninkaalle: Taivaallinen kuningas ... tule ja asu meissä, puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme. Tätä rukousta veisataan lähes jokaisen rukoushetken alussa, koska jokainen askareemme ja työmme vaativat Pyhän Hengen avuksihuutamista. Me ylistämme Jumalaa, koska Jumala avaa meidän huulemme tähän ylistykseen. Aina kun me avaamme suumme Jumalamme ylistämiseen, Pyhä Henki rukoilee meissä ja meidän kanssamme ja kauttamme.

Helluntai on kirkon syntymäpäivä ja Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivä. Kaiken opetuksen, rukouksen, uhraamisen ja palveluksen lähtökohta on Pyhän Hengen avuksihuutaminen. Päämäärämme on elämä Kristuksessa. Päämäärämme on etsiä se mitä on olla ihminen ja kasvaa rakkaudessa todellisiksi ihmisiksi.

Valmistautuminen jumalalliseen liturgiaan

Kutsu pyhälle ehtoolliselle

Jumala loi kaiken kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi. Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä ja siitä lasketaan kristillisen viikon alku. Samalla sunnuntai on myös viikon viimeinen päivä, koska silloin Kristus herätettiin kuolleista ja ylösnousemuksen juhlaa vietetään nimenomaan sunnuntaina. Tämä ylösnousemuksen päivä on kahdeksas päivä ja se murtaa seitsenpäiväisen viikon kierron ja aukaisee meille oven iankaikkiseen elämään.

Siksi oikeastaan koko meidän kristillinen viikkomme on valmistautumista tähän pieneen pääsiäiseen. Dekalogin käsky pyhittää lepopäivämme tuntuu erityisesti tänä päivänä olevan meille hyvin tarpeellinen, koska normaali viikonkierto pyhäpäivineen on lähes kadonnut ja kosketuksemme ajan pyhittämiseen on vähentynyt. Maallinen yhteiskunta on hyvin sisäistänyt lepopäivän, mutta sen vietto ei liity enää ajan kirkolliseen tai hengelliseen elämään, puhumattakaan ajan pyhittämisestä. 

Sunnuntai ja siihen liittyvä jumalallinen liturgia on ortodoksille koko viikon täyttymys.  Koko elämämme perustus ja pelastus on Kristuksen ylösnousemuksessa. Se on matkaevästä meille kilvoituksen tiellä kulkeville, vahvistusta ja pyhitystä, parannusta ja pelastusta. Se on välietappi mutta myös päämäärä itsessään.

Sen vuoksi kirkon rukoukset valmistavat meitä tämän juhlan vastaanottamiseen sekä paaston että rukouksen kautta. Meille on viikolla varattu kaksi paastopäivää, keskiviikko ja perjantai, mutta rukoukselle ja hiljentymiselle tulisi löytää aikaa jokaisesta päivästä. Jokaisen päivän rukoushetken tarkoitus on valmistaa meitä Herran pyhälle ehtoolliselle sunnuntaina.

Oma viikkoni kirkon pappina on nousujohteinen. Sunnuntain liturgia on viikon kohokohta ja maanantaina laskeudutaan arkeen ja hoidetaan arkiasioita pyhien jälkeen. Muistissa kuitenkin vielä on se erityinen juhlava lahja, jonka sunnuntaina saamme liturgiassa. Pian pienin askelin mieli alkaa valmistautua myös seuraavaan pyhään.

Saarnan valmistelu

Aloitan saarnan valmisteleminen yleensä viikkoa ennen, samalla kun mietin tulevan blogin aihetta. En suinkaan käytä viikkoa kirjoitustyöhön vaan annan asian hautua mielessä ja palaan siihen monia kertoja viikon aikana. Mietin näkökulmia ja yleensä alan kehittelemään mielessäni jotain kohtaa, jota mielestäni ei ole liian usein käsitelty. Erityisesti yritän miettiä evankeliumin ydinsanomaa ja sen soveltamista tähän päivään. Tämä harvemmin on haastavaa mutta tuoreen näkökulman ja ilmaisun löytäminen on usein se työläin asia.

Liturgia on sisällöltään varsin kiinteä eikä siinä juurikaan ole liikkuvia tekstejä ja sen vuoksi mielestäni saarnalla on erittäin tärkeä merkitys. Hyvä saarna on elävä, luova ja persoonallinen osa jumalanpalvelusta. Kirkossamme se on on usein ainoa tilanne, jossa pappi puhuttelee seurakuntalaisiaan kasvotusten paimenen ominaisuudessa. On hyvin tärkeää tuntea oma seurakunta, jotta hän osaa puhua heille. Saarnan tietenkin pitäisi aina kasvaa seurakuntalaisten tarpeesta ja heijastaa heidän tilannettaan. 

Haminan papistoa saarnaa kuulemassa...

Hyvässä saarnassa  yhdistyy sopivalla tavalla sekä mennyt aika että tämä hetki, kirkkomme perinne ja tämän ajan haasteet, arkipäivän elämä ja syvä hengellinen todellisuus, jonka keskellä me elämme. Siinä yhdistyy kirkkomme tuhat vuotinen aarteisto papin omaan luovuuteen. Saarna tuo Jumalan ilmoituksen meidän aikaamme ja kielellemme ja parhaimmillaan Pyhä Henki herättää eloon sen pienen siemenen joka jokaisen uskovaisen sydämessä on ja saa jokaisen innostumaan Kristuksen seuraamisesta.Saarnan ei tarvitse olla sisällöltään uusinta uutta tai jotain maata mullistavaa, sillä pelkästään tapa lähestyä ja esittää asia voi olla hyvin virkistävä.

  

Ehtoolliselle valmistavat rukoukset

Ehtoollisen sakramentti on käsittämätön mysteeri eikä sen suuruutta voi koskaan täysin ymmärtää. Sen vuoksi siihen valmistautumisen pitää kiinnittää paljon huomiota ja huolta. Oikeanlaisen mielialan löytäminen on tärkeää ja hyvä keskittyminen auttaa paremmin ymmärtämään tämän mysteerin suuruutta.

Monelle seurakuntalaiselle liturgia tavallaan alkaa jo lauantai-iltana vigilialla, koska kirkollinen vuorokausi vaihtuu silloin. Vigilian lisäksi kannatta lukea myös ennen nukkumaan menoa ehtoolliselle valmistavat rukoukset, jotka löytyvät rukouskirjan lopusta. Ne tuovat hyvää vaihtelua ja hengellistä terävöittämistä arkisiin aamu- ja iltarukouksiin.

Olisi hyvä jos ehtoolliselle valmistautumiseen kuuluisi myös katumukselle osallistuminen. Ellei osallistu varsinaiseen katumuksen sakramenttiin, on hyvä käydä läpi asioita, joita katuu ja aidosti pyytää niitä anteeksi rukoilleessa. Tämän lisäksi pitää tehdä myös vahva päätös olla sortumatta näihin samoihin tekoihin uudelleen. Tämä voi olla tuskallista mutta siihen tarvitaan uskoa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Uskoa paremman huomisen koittoon. Kärsivällisyyttä sen muistamiseen, että iso laiva kääntyy hitaasti. Nöyryyttä siihen, että synti elää tiukassa eikä sielullemme aiheuttamat vammat parane hetkessä.

Aamulla luettavat rukoukset ovat minulle kaikkein tärkeimmät ennen liturgian toimittamista. Ne antavat herkkyyden lähestyä tätä pyhää sakramenttia ja kasvattavat pyhää kunnioitusta taivaallisia lahjoja kohtaan. Ehtoollinen on aina suuri mysteeri ja polttava tuli, joka koituu joko sielun pelastukseksi tai tuomioksi. 

Vaikka me valmistaudumme ehtoolliselle yksinäisyydessä, ehtoollinen ja liturgia on ennen kaikkea yhteisöllinen koko seurakunnan juhla. Se luo pyhän siteen jokaisen kirkossa olijan välille ja tämän Pyhä Hengen lahjan seurauksena me voimmekin vilpittömästi sanoa, "rakastakaamme toinen toistamme että yksimielisesti tunnustaisimme!"

Kouvolan Pyhän Ristin kirkko

Pukeutuminen

Pukeutumisessa jumalanpalveluspukuun on jotakin suurta. Jokainen vaate siunataan ja puetaan päälle erikseen. Alusstikari, epitrakiili, vyö, hihat ja feloni. Etenkin epitrakiilin pukeminen muistuttaa ennen kaikkea pastoriudesta: pappi on lampaidensa paimen. Miten suuri velvollisuus ja kunnia se voikaan olla samaan aikaan. Jokaisella papilla ei ole vastuu vain omasta pelastuksestaan vaan myös vastuu laumansa hoitamisesta - hän vastaa laumastaan viimeisellä tuomiolla.

Mitä lähemmäs liturgiaa tulen, sitä enemmän liturgiset tekstit täyttävät mieleni. Pappi ikään kuin täytetään pyhillä sanoilla, ajatuksilla ja ilmaisuilla jo ennen palvelusta. Hänelle avataan huikea hengellinen maailma ja hänet ikään kuin heitetään kirkon hengelliseen aarrekammioon. Niinpä myös liturgisten vaatteiden pukeutumiseen liittyy paljon raamatullisia tekstejä. Alusstikaria puettaessa luetaan Jesajan kirjasta (61):

Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu.

Tässä samassa rukouksessa on sama idea kuin prokimeneissa, ne ovat katkelmia, jotka viittaavat johonkin. Jotta kokonaisuuden ymmärtää paremmin on hyvä muistaa mistä teksti on peräisin ja onko sillä jotakin suurempaa merkitystä.

Tämä Jesajan kirjan 61. luvun ensimmäiset jakeet kuuluvat näin: Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta.

Tämän tekstin kohdalla me muistamme kun Jeesus temppelissä avasi Jesajan kirjan ja kertoi, että tänä päivänä tämä ennustus on käynyt toteen. Hän on se messias, jota me olemme odottaneet. Sen vuoksi liturgia on voittojuhla, jossa Kristus tulee pelastamaan maailman synnistä. Sen hän tekee kukistamalla kuoleman omalla ristinkuolemallaan. Maailmassa vallitseva vääryys saa lopun ja me, jotka istumme pimeässä, saamme valkeuden ja pelastuksen.

Siksi me puhumme aina liturgiasta pienenä pääsiäisenä. Sen vuoksi onkin aivan ymmärrettävää että voimme tervehtiä toisiamme sunnuntaisin pääsiäistervehdyksellä Kristus nousi kuolleista!, sillä onhan se ylösnousemuksen päivä.

Pukeutuminen muistuttaa minua eniten Helluntain juhlasta. Minut on vihitty papiksi tuona juhlana ja jostain syystä pukeutuminen papilliseen asuun on erityisen mieltä ylentävä hetki. Se on aina juhlahetki, johon koko viikko valmistaa.

Tämän vuoksi on hyvin luonnollista mutta äärimmäisen tärkeää, että pyrkii elämään sovussa kaikkien kanssa ja sopimaan asiat ennen tätä pyhää toimitusta. Itse koen tämän anteeksipyytämisen ja antamiseen ennen kaikkea vapautumisena maallisista asioista, jotta voisi keskittyä taivaallisiin asioihin. Harvemmin tämän elämän aikana me lähemmäs Jumalaa pääsemme. Ellemme saa anteeksi vaikka olemmekin pyytäneet? Meidän on yritettävä uudelleen ja sen jälkeen elettävä siinä tilanteessa. Toivottavasti se kasvattaa meissä lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä.

Proskomidin toimittaminen

Proskomidi on ennen kaikkea muistelemista, mutta tärkein käytännön merkitys on leivän ja viinin valmistaminen ehtoolliselle. Leivästä leikataan Karitsa joka pyhitetään eukaristiassa ja se murretaan ehtoolliselle osallistujille kohdassa pyhät pyhille. Sopiva määrä viiniä vesitilkkaan sekoitettuna kaadetaan myös kaikkiin odottamaan pyhittämistä. Tässä vaiheessa arvioidaan kirkkoon tulijoiden määrää ja viime hetken tarkastuksen voittojen vielä ennen aineiston siunaamista.

Karitsan leikkaamisen jälkeen aloitetaan pyhien ihmisten muisteleminen ja Marian jälkeen pyhät on ryhmitelty yhdeksään ryhmään. Tämän jälkeen muistellaan elossa olevia alkaen oman hiippakunnan piispasta sekä muuta papisto ja esivaltaa. Vainajien kohdalla muistellaan Kirkon rakentajia ja huolehtijoita. Tämän jälkeen luetaan muistelukirjat ja alttariin tuodut muistelulaput.

Muisteleminen on hämmästyttävä tapa sitoa koko ihmiskunta yhteen ja samaan kertomukseen ja nähdä kaikki yhtenä pyhänä kokonaisuutena. Kuolema ja elämä tosiaankin menettävät merkityksensä, kun kaikki ovat yhtä Kristuksessa. Mekin kuulumme tähän pyhään tarinaan ja kuljemme heidän tietään kohti elämää  ja taivasta. 

Muistelen omia lähisukulaisiani ja läheisiäni tässä vaiheessa. Sen jälkeen muistelen rippilapsiani, tiedossani olevia sairastavia, matkustavia ja esirukousta tarvitsevia ja edesmenneitä seurakuntalaisia. Erityisesti muistan myös sellaisia ihmisiä, joiden uskon omaavan jotakin minua vastaan. 

Katumukselle tulijat

Seurakunnissa on paljon vaihtelua sen mukaan onko katumukselle tulijoita ennen liturgiaa. Etenkin sellaisissa seurakunnissa jossa maahanmuuttajia on paljon, myös katumukselle tulijoita on useampia. Toivoisin, että myös kantasuomalaiset kävisivät useammin ripillä, edes vain kertomassa tärkeimmät mieltä painavat asiat. Jos mielessä on erityisen painavia asioita, on hyvä keskustella niistä edes lyhyesti ennen ehtoolliselle osallistumista. Pappia voi aina käydä pyytämänsä tätä varten alttarista.

Suuri iloni ja siunauksensa on se, että olen saanut Jumalalta lapsia. Ne ovat Herran omia, jotka on annettu minulle lahjaksi ja lainaksi. Tämän lisäksi olen saanut myös vahvasti kirkon elämään sitoutuneita rippilapsia, joiden kanssa käyn säännöllisesti keskusteluja hengelliseen elämään liittyen.

Tänä päivänä yhteydenpitoa omien rippilasten ja seurakuntalaisten kanssa voi pitää myös monin muodoin. Hengelliseen elämään, rukoukseen ja kilvoitteluun liittyviä keskusteluja on joskus jopa parempi käydä sähköpostitse, koska silloin on paremmin aikaa miettiä tarkemmin kysymyksiä ja vastauksia. Eräs lapsistani pitää hengellistä päiväkirjaa, joka on aivan erinomainen tapa peilata omaa kilvoitteluelämää ja tasata niitä huippuja ja laskuja, joita jokaisen elämään mahtuu. Vaikeuksien hetkellä on hyvä havaita, kuinka aiemmissakin selvittiin ja hyvinä hetkinä muistaa, ettei kaikki jatku aina niin seesteisenä ja rauhallisena.

Kolmas hetki ja proskomidin päättäminen

Kolmas hetki jatkaa liturgista vuorokautta edellisestä illasta. Jos vigiliassa on luettu aamupalveluksen jälkeen ensimmäinen hetki, niin kolmas hetki on jatkoa tälle toimitukselle. Liturgia alkaa Pyhä Hengen avuksihuutamisella ja ehtoollisen siunaamisessa me erityisesti pyydämme Pyhä Henkeä laskeutumaan näiden lahjojen päälle ja muuttamaan ne Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Siksi on luontevaa, että kolmas hetki myös korostaa Pyhä Hengen vuodattamisen muistoa opetuslasten päälle.

Kun alkusiunaus kolmannelle hetkelle on lausuttu, pappi päättää proskomidin toimittamisen. Ponomari tai diakoni tuo suitsutusastia ja pyhät lahjat peitellään ehtoollispeitteillä ja lopuksi luetaan proskomidirukous. Tämän jälkeen suitsututetaan alttari ja koko kirkko.

Sen jälkeen on aikaa hetki rauhoittua ja tyhjentää mieli kaikesta turhasta. Seison pyhän pöydän edessä ja kuulen lukijan lukevan viimeisiä rivejä kolmannesta hetkestä. Painan silmät kiinni, rentoudun, keskityn hengitykseen. 

Herran nimeen, siunaa isä!

Pyhien isiemme esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda meitä!

Pyhät portti avataan ja kädet kohotettuina luetaan rukous Pyhälle Hengelle: Taivaallinen kuningas. Lohduttaja, Totuuden henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä... 

Palvelus voi alkaa, sillä nyt on Herran aika toimia. 

Pyhyyden suloinen tuoksu

On hyvin luontevaa, että helluntain jälkeinen sunnuntai on omistettu kaikille pyhille ihmisille. Samalla tavalla kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle, niin samoin jokaisesta meistä voi tulla Pyhän Hengen astia. Tänä sunnuntaina me muistelemme kaikkia pyhiä ihmisiä kaikkina aikoina, jotka ottivat vastaan tämän taivaallisen kuninkaan ja kirkastivat itsessään Jumalan kuvan. He löysivät elämän Kristuksessa ja pelastuivat, mutta me seisomme edelleen valinnan edessä.

Päivän evankeliumi kertoo meille kaksi ilosanomaa. Ensinnäkin se kertoo,  mikä on oleellista maailmassa ja toinen on se, mitä siitä seuraa. Jos me haluamme keskittyä ainoaan oleelliseen asiaan tässä  elämässä, meidän on tultava Kristuksen ruumiin eläväksi jäseneksi.

Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle. (Matt. 10:37)

Tämä merkitsee erottautumista maailmallisesta "ruumiista" ja sen elämästä. Mikään asia tässä maailmassa saa tulla meidän ja Jumalan väliin. Ei edes riippuvuus tai rakkaus lähimpiimme. Tästä luopumisesta kuitenkin seuraa iankaikkinen elämä Jumalassa:

Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan --- saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.

Pyhälle jokainen ihminen on veli ja sisar, isä ja lapsi. Kristuksen ruumiissa me olemme enemmän kuin pelkkiä biologiseen suhteeseen perustuvia sukulaisia, me olemme elimellinen osa toisiamme, osaa samaa ruumista, jonka päänä on Kristus. Suhde toisiimme ei perustu sukulaisuuteen vaan rakkauteen.

Jumala on kaiken elämisen ja olemassaolon lähde, eikä ilman häntä ole elämää. Luomiskertomuksessa meille kuvataan läheinen siteemme Herraamme: maan tomusta luotu ihminen saa elämän Jumalan henkäyksestä. Hän on enemmän kuin hengityksemme ja sydämen lyöntimme, koska ilman Häntä me lakkaamme olemasta.

Äsken edesmennyt arkkimandriitta Georgios Kapsanis kuvailee Kristuksen ruumiin jäsenyyttä seuraavasti kirjassaan "Jumaloituminen ihmiselämän tarkoituksena" (julk. Kosmas Aitolialaisen veljestö 2004)

Kirkko on Kristuksen ruumis, ei moraalisesti, toisin kuin ovat virheellisesti kirjoittaneet jotkut sellaiset teologit, jotka eivät kyllin syvällisesti ole perehtyneet pyhän Kirkon henkeen. Hän tekee meistä itsemme jäseniä ja me tulemme hänen ruumiinsa jäseniksi, todellisesti ei moraalisesti. --- Mikäli hän ei tunnusta Kristusta, ei osallistu ehtoollisesta, eikä elä hengellistä elämää, hän on Kristuksen ruumiin kuollut jäsen. Kun hän sitten katuu, hänet välittömästi täytetään jumalallisella elämällä.  Ihmisestä voi tulla jumala ainoastaan Kirkossa, ei missään muualla, ei yliopistossa, ei sosiaalisten palvelujen avulla, ei minkään muunkaan maailmassa olevan kauniin ja hyvän asian avulla.


Valmius pyhyyteen

Jumalan lähelle tuleminen paljastaa meissä keskeneräisyytemme ja sen miten vähän meissä on Jumalan kuvaa. Se herättää meidät näkemään oman mitättömyytemme, joka herättää suunnattoman kaipuun Jumalaa kohtaan, joka voi tehdä meidät eheäksi. Tuo kaipuu pyhyyteen on pelastava meidät, koska se herättää meissä nöyryyden ja rakkauden. Me voimme jumaloitua vain ja ainoastaan armosta, jonka Jumala meille lahjoittaa. Profeetta Joel kirjoittaa:

Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä. (Joel 3:1-2)

Kautta aikojen Jumala on etsinyt meitä ja tekee sitä tänäkin hetkenä. Kun vastaamme hänen kutsuun rukouksella, me voimme löytää levon ja ilon tässä elämässämme. Meidän pyhittymisen lähtökohta on Pyhä Henki ja hengen vuodattaminen meihin.   Sen vuoksi Helluntai on niin Kirkon kuin meidän pelastuksemmekin syntymä- ja muistopäivä. Pyhän Hengen kautta me opimme tuntemaan totuuden, Kristuksen.

Kuinka me voimme tulla otolliseksi ottamaan vastaan tämän hengen? Helatorstain evankeliumi kertoo opetuslapsista, että he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa (Luuk. 24:53). Kilvoitus tekee meidän sielumme asunnon puhtaaksi Pyhälle Hengelle ja niin hän voi tulla asumaan meissä. Rukous johtaa meidät herkkyyteen, jonka seurauksena me koemme pyhyyden ympärillämme. Rukous taivaan kastetta, joka välittää Jumalan armon sieluumme. Kilvoittelu on maan muokkaamista ja sen tekemistä otolliseksi Jumalan armolle. Siemenen kylväjä on Kristus ja hänen sanansa on siemen.


"Sinä olet elävän Jumala poika!"

Me uskomme persoonalliseen Jumalaan ja meidän tehtävämme on kasvaa persoonaksi suhteessa Jumalaan. Se merkitsee henkilökohtaista suhdetta omaan Luojaamme, häneen tutustumista, hänen tuntemistaan ja lopulta hänen rakastamistaan. Jumala ei ole vain meille tuntematon voima, joka hallitsee jossakin tuonpuoleisessa persoonattomasti. Hän on persoona, minä ja sinä! Hän on isämme, veljemme ja ystävämme, joka tuli ihmiseksi, yhdeksi meistä.

Häneen me voimme sen vuoksi tutustua, vihastua, rakastua, me voimme puhua hänelle, kuunnella ja antaa hänen lähestyä. Hän on syntiä polttava tuli, vilvoittava kaste, elämän henkäys, rakastava lohdutus, taakkamme kantaja. Pyhät ovat löytäneet levon hänessä ja kokeneet myös kivun, jota irrottautuminen tästä maailmasta aiheuttaa ja jota hänen seuraamisensa synnyttää.

Jokainen meistä on kutsuttu tulemaan pyhäksi, sillä jokaisessa meissä on siemen pyhyydestä. Jumala on valo, joka valaisee elämämme ja lämmittää meitä. Ihminen on luotu pelastusta varten, hänet luotiin jo paratiisissa kasvamaan jumalaksi. Sen vuoksi on luonnollista, että käännymme valoa kohti, pelkäämme pimeää ja kaipaamme pyhyyttä. Meissä on kaikki valmiina pelastusta varten.

Kun me aloitamme askeettisen elämän, Jumalan tulee luoksemme ja tämän vuoksi valon kajo kirkastaa elämämme. Mutta alkuun se ei näytä meille Jumalan kunniaa vaan oman syntisyytemme. Mitä lähemmäs pyhyyttä me tulemme, sitä selkeänä me näemme oman vajavaisuutemme. Tästä alkaa askeettinen työ sielumme puhdistamiseksi rukouksen, hyvien tekojen ja sanojen ja rakkauden työnä.

Ristin tien kulkeminen synnyttää kipua ja kärsimystä, koska meidän pitää kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Kasvaminen merkitsee aina vanhan kuolemista ja uuden omaksumista. Me joudumme luopumaan omastamme eikä se usein ole meille helppoa. Tuo kasvaminen tarkoittaa myös eroamista maailmasta, joka aiheuttaa lisää kipua kasvumme rinnalle. Jumalan armo polttaa sielustamme syntiemme ohdakkeita ja muokkaa meidän peltomme otolliseksi armon vastaanottamiselle. Pimeään tottuneelle on vaikea sopeutua valoon.


Kohti pelastusta

Me emme kuitenkaan ole yksin kasvaessamme vaan me saamme moninaista lohtua Luojaltamme. Me saamme kokea sielustamme rauhaa, iloa, vapautumisen tunnetta, myöhemmin pyhyyden suloista tuoksua ja jopa luomatonta valoa. Pyhyyden kokemus luo myös osallisuuden pyhien perheeseen. Emme me ole tässä maailmassa yksin vaikka pyhät ihmiset tuntuvat olevan valovuosien päässä meidän kurjien vaatimattomasta kilvoittelustamme.

Siksi pyhä apostoli rohkaisee tämän päivän epistolassaan: Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Kun me avaamme Jumalalle sydämemme armon vastaanottamiseksi, pyhät ympäröivät meidät esirukouksillaan.

Jokainen pyhä ihminen on meille todiste Jumalan armosta ja laupeudesta heikkoa ihmistä kohtaan. Ellei paha henki jatkuvasti masentaisi meitä epätoivolla, me voisimme rohkeammin taistella sielumme pelastumisen puolesta. Mutta niin valitettavan usein me ajattelemme, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta tulla pyhiksi, tai että evankeliumin ihanteet ovat kuin toisesta maailmasta. Meidän ei pidä epäillä Jumala armon syvyyttä tai anteeksiantamuksen määrää vaan rohkeasti lähestyä elämänantajaa. Loppujen lopuksi kysymys ei ole mistään muusta kuin omasta itsestämme ja halustamme ottaa pelastus vastaan. Kaikki on jo valmiina, sinua odotetaan!

Kiittäkää Jumalaa hänen pyhissään, kiittäkää Häntä hänen voimansa väkevyydessään!

Pyhä Henki tekee meidät yhdeksi

Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" 1. Moos. 1:2-3

Jo Raamatun ensimmäisissä sanoissa meille esitetään Pyhä Kolminaisuus: Henki liikkui vetten yllä ja Isä luo Sanallaan. Pyhä Kolminaisuus toimii aina yhdessä ja Sana ja Pyhä Henki muodostavat pyhän Ireneios Lyonilaisen (k. 202) mukaan Jumalan kaksi kättä. Nyt Helluntain lähestyessä me olemme saaneet Kristukselta lupauksen Lohduttajasta, parakleetista, jonka Isä lähettää meille Puolustajaksi.

Me vietämme Pyhän Hengen vuodattaminen juhlaa Helluntaita ja maanantaina Pyhän Hengen päivää. Olennaisena osana näihin molempiin päiviin liittyy myös Pyhä Kolminaisuus, sillä yhtäkään Jumalan persoonaa ei voida käsittää ilman viittausta kahteen muuhun. Poika ei toimi yksinään vaan aina Isän lähettämänä Pyhässä Hengessä. Pyhä Henki taas lähtee Isästä Pojan kautta. Isä on luonut kaiken Poikansa ja Sanansa kautta Pyhässä Hengessä. Näin Pyhä Kolminaisuus on täydellinen rakkaus, jossa Isä on kaiken olevaisen alku, josta syntyy Poika, joka tule ihmiseksi ja tämä tapahtuu Pyhässä Hengessä, joka lähtee Isästä Pojan kautta. Tämä elävöittävä henki antaa täyteyden kaikelle. Ilman Pyhää Henkeä kirkko on pelkkä järjestö muiden rinnalla, liturgia pelkkä näytelmä, sakramentit rituaaleja ja Raamattu yksi kirja muiden joukossa. Ellemme rukoile Isää Hengessä ja Totuudessa, on rukouksemme ja kaikenlainen kilvoittelu ja askeesi hyödytöntä ja kuollutta.


Sinä olet enemmän kuin sanani - apofaattinen teologia

Pyhältä Hengeltä me saamme sanat, jotta voimme sanoa Isä, Abba! (Gal 4:6) Me tarvitsemme oman pelastuksemme takia rukouksen sanoja, veisuja, pyhiä kuvia ja tuoksuja, jotta me pystyisimme palvomaan ja osoittamaan kunnioitusta Kolmiyhteiselle Jumalalle. Kun ymmärrämme sanojemme rajallisuuden, me voimme aina mielessämme ajatella, kuinka Jumala armossaan antaa meille mystisellä tavalla esimakua tulevasta. Pelkästään hänen armonsa turvaten me voimme ymmärtää jäävuoren huipun siitä kaikesta, mikä pysyy meille salattuna.

Sanojen myötä me yritämme ymmärtää ja käsittää jotakin mikä on meille käsittämätöntä ja sanojemme ulottumattomissa. Mutta usein me sanojen ja selittämisen sijaan tarvitsemme hiljentymistä, ihmetystä ja ylistystä.

Kun yritämme kuvata sanoin tätä jumalallista henkeä, me törmäämme suloiseen mahdottomuuteen. Kun sanamme ei täällä riitä kuvaamaan Jumalan suuruutta, me voimme ottaa avuksemme apofaattisen teologian eli teologisen superkielen, joka perustuu kieltämiseen tai sanojemme ylittämiseen.  Sanokaamme, että Jumala on hyvä, mutta mieluummin kannata todeta, että Hän ei ole vain hyvä, vaan jotakin paljon enemmän, syvempää ja suurempaa. Voimme sanoa, että Jumala on rakkaus ja samalla ymmärtää, että hän on jotakin paljon mahtavampaa kuin rakkaus. Meidän rakastamista kuvaava sana millään voi kuvata täydesti sitä mitä jumalallinen rakkaus on.


Eheytyminen korjaa ja kutsuu yhteen

Vanhassa testamentissa usein toistuu teema diasporasta ja pakolaisuudesta.  Syntiinlankeemus ajoi meidät maanpakoon, valittu kansa joutui Egyptin orjuuteen ja pakkosiirtolaisuuden aika on katkeran orjuuden aikaa. Jumala ei näiden onnettomuuksien kautta koetellut ihmisiä vaan me itse valitsimme kerta toisensa jälkeen oman tiemme ja oman tahtomme, joka vei meidät tämän maailman orjuuteen. Jumala kuitenkin on kanssamme vaikka usein me jatkamme napinaamme, vaikka olisimmekin tiellä kohti luvattua maata.

Konkreettinen maanpakolaisuus saattaa muuttua myös hengelliseksi. Luomiskertomuksessa me kuulemme ensikertaa kuinka ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen syntyy särö. Käärme kysyi: Onko Jumala todella sanonut? (1. Moos. 3:1) Syntyy epäluottamus ja pian se pilaa myös miehen ja vaimon välisen suhteen: Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän. (1. Moos. 3:12) Diabolos eli paholainen on jakaja ja se erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme. Se synnyttää meissä ylpeyden, kateuden ja epäilyksen.

Helluntain juhlan erityispiirre on tuliset kielet, jotka laskeutuivat opetuslasten päälle. Tämä yksimielisyys Pyhässä Hengessä pohjautuu Vanhan testamentin kertomukseen Baabelin tornin rakentamisesta ja sen hajottamiseen. Koska ihmiset halusivat tavoitella maallista onnea ja kohota kohti jumaluutta omatoimisesti, Jumala hajoitti heidän mielettömän pyrkimyksen. Tornin harjoittamisen myötä he menettivät yhteisen kielen eivätkä he enää ymmärtäneet toisiaan.

Helluntain kontakki tiivistää juhlan tarkoituksen: Kun Kaikkeinkorkein tultuaan alas sekoitti kielet, hän hajotti kansat. Mutta kun hän jakoi tuliset kielet, hän kutsui kaikki yhteyteen. Ja niin me yksin mielin ylistämme kaikkein pyhintä Henkeä.

Tuliset kielet kertovat, kuinka Baabelin tornin rakentamisesta seurannut hajaannus on päättynyt ja kykenemme ensi kertaa ymmärtämään toisiamme. Yhteinen kieli antoi apostoleille mahdollisuuden saarnata evankeliumia kaikkialle maailmaan ja tehdä kansoista Kristuksen seuraajia.

Pyhä Henki siis kokoaa yhteen ja sitä lopulta myös Pyhä Hengen synnyttämä kirkkokin tarkoittaa. Me jätämme oman itsemme ja osallistumme yhteiseen liturgiaan, jotta voisimme yhdessä astua pelastuksen arkkiin ja rukoilla yhtenä pelastettuna kansana Jumalaa, toinen toistemme kanssa.

Uskontunnustusta sanotaan uskon symboliksi ja tämä sana tulee kreikan kielen sanasta sym-ballo, joka merkitsee yhteen laittamista. Pyhän Hengen armosta uskontunnustus siis kokoaa yhteen ortodoksisen opetuksen ja sen kautta koko uskovaisen kansan. Sen kautta me voimme ylistää oikein Jumalaa ja pysyä siinä totuudessa, jonka Kristus meille antoi Pyhässä Hengessä.


Että he olisivat yhtä

Kristuksen jäähyväisrukous korosti moneen kertaan, että he olisivat yhtä niinkuin hänkin on yhtä Isän kanssa.

"Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut." (Joh. 17:21)

"Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua". (Joh. 17:22-23)

Jumalan toiminta on aina yhdistävää ja kokoavaa. Lihaksitulemisessaan hän tuli kokoamaan laumaansa, joka oli lyöty hajalle synnin seurauksena. Hän valmistaa meille aterian vihollistemme eteen ja kutsuu meitä juhlapitoihin, jotka hän on järjestänyt valitsemalleen kansalleen. Me saimme Helatorstaina tehtävän odottaa Lohduttajaa ja nyt tuo vahvistuksen henki annetaan meidän päällemme tulisten kielien muodossa.

Ykseys ei merkitse moninaisuuden ja siitä syntyvän rikkauden katoamista. Pyhän Hengen synnyttämä yhteenkuuluvuus yhdistää meidät persoonaltamme ja lahjoiltamme erilaiset ihmiset yhdeksi kansaksi. Me olemme silloin kuin Kristuksen ruumis, jossa jokaisella on tehtävänsä kokonaisuudessa ja erilaisuuden rikkaus palvelee ykseyttä.


Kristillisen kirkon synty

Kiitetty olet sinä, Kristus, meidän Jumalamme, joka teit viisaiksi kalamiehet, kun heidän päälleen Pyhän Hengen vuodatit ja heidän kauttaan sait verkkoon koko maailman. Kunnia olkoon sinulle ihmisiä rakastava Jumala. (Juhlan tropari)

Helluntai on kirkon, eukaristisen yhteisön ja seurakunnan juhlapäivä. Se ei ole tosin vain kirkon syntymäpäivä vaan koko kirkon olemassaolon edellytys. Pyhä Hengen laskeutuminen tekee eläväksi tämän yhteisömme, verhoaa sen iloon ja armoon. Ensi kertaa me saamme tuon armon kasteessa kun kolmesti pyydämme Henkeä laskeutumaan kasteveden ja pyhittämään se:

Sinä itse, ihmisiä rakastava Kuningas, ole nytkin läsnä Pyhän Henkesi laskeutumisen kautta ja pyhitä tämä vesi.

Me saamme voitelussa Pyhän Hengen lahjan sinetin. Herran ehtoollisessa Pyhä Henki pyhittää leivän ja viinin. Kaikki sakramentit perustuvat Pyhän Hengen laskeutumiseen ja sen pyhittävään voimaan.

Minkä vuoksi Pyhä Henkeä sanotaan eläväksi tekeväksi? Siksi, että se parantaa sieluamme synnistä. Kun me kilvoittelemmme ja tulemme sen kautta osalliseksi armosta, Jumalan armo saa meissä aikaan muutoksen. Pyhä Henki parantaa ja kaunistaa sielun nöyryydellä ja antaa sille kuuliaisuuden lahjan. Antaessamme itsemme Jumalan haltuun, Pyhä Henki työskentelee meissä puhdistaakseen meidät synnin turmeluksesta. Sielumme janoaa hyvyyttä ja me voimme sammuttaa tuon janon elävällä vedellä, joka lähtee Jumalasta.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin Marian päälle hänestä tuli taivaallinen kuningatar ja hänestä syntyi sielujemme Vapahtaja. Kun Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen muodossa Kristuksen päälle Jordanilla, me näimme Pyhän Kolminaisuuden. Kun Pyhä Henki vuodatettiin opetuslasten päälle, heistä tuli apostoleja. Se antoi heille sanat ihmisten edessä ja rohkaisi heitä iloitsemaan tulevien kärsimysten edellä. Tämä Pyhän Hengen astiaksi tuleminen koskee myös meidän elämäämme jokaisessa sakramentissa.


Eukaristinen yhteisö

Ortodoksinen kirkko on korostuneesti yhteisöllinen kirkko. Me emme niinkään puhu omasta pelastuksestamme vaan yhteisömme pelastumisesta. Kun kuvaamme kirkkoa pelastuksen laivana, me mielellämme sen pikemminkin Nooan arkkina kuin yksinäisen miehen soutuveneenä.

Me monesti rukoilemme monikossa. Pyydämme, emme vain itsellemme vaan koko yhteisöllemme ja joskus koko maailmalle armahdusta, tukea ja rauhaa Jumalalta. Silloinkin kun rukoilemme ikään kuin omasta puolestamme, me kiedomme tuon rukouksen piiriin kaikki lähimmäisemme ja koemme heidät yhdeksi meidän kanssamme. Siksi Kirkko merkitsee yhdessä rukoilemista, jota apostolitkin olivat tekemässä Jerusalemin yläsalissa. Yhteisö merkitsee myös Jumala kansaa ja Kristuksen ruumista, jonka pää on Kristus.

Kirkko kutsuu meitä jatkuvaan muutokseen Pyhässä Hengessä. Me teemme jatkuvaa katumusta ja paluuta isämme kotiin. Parhaiten tuo muutos tapahtuu silloin kun me olemme osa yhteisöä ja toisten ihmisten persoonat hiovat ja kirkastavat Jumalan kuvaa meissä.  Mutta niin usein me tässä työssä koemme kuinka oma tahtomme herää ja vastustaa muutosta.

Meiltä vaaditaankin rauhaa, nöyryyttä, yksimielisyyttä, kärsivällisyyttä ja toistemme tukemista. Se, joka yhdistää meidät toisiimme on rakkaus, valmius kärsiä toistemme puolesta ja oman itsemme hylkääminen. Rakkaus ei syvimmillään ole jokin tunne meidän sisällämme vaan se on pikemminkin astumista oman itsemme ulkopuolelle. Se on itsestämme antamista, ei niinkään ottamista. Ja kun me annamme jotakin itsestämme meihin syntyy tyhjyys, jonka Jumalan armo ja hyvyys voi täyttää. Sen vuoksi rakkaus on hyvin yhdistävä voima. Se yhdistää meidät Luojaamme ja lähimmäiseemme ja sen vuoksi myös omaan itseemme. Me muodostamme silloin seurakuntana Kristuksen ruumiin ja saavutamme sisäisen eheyden.

Tule meihin, totinen valkeus ja hengellinen ilo!
Tule yllemme, vilvoittava pilvi ja kuvaamaton kauneus!
Tule ja ota vastaan ylistyksemme niin kuin tuoksuva suitsutus!
Tule ja anna meidänkin maistaa vuodattamisesi iloa!
Tule ja ilahduta meitä runsailla armolahjoillasi!
Tule, Sinä iankaikkinen, laskeutumaton aurinko, ja tee meihin asuntosi!
Lohduttaja, Pyhä Henki, tule ja asu meissä! Akatistoksesta Pyhälle Hengelle