maanantai 23. elokuuta 2021

Luomakunta meidän käsissämme


Herra sanoi luokseen tulleille juutalaisille: 33 "Kuulkaa toinen vertaus. Oli isäntä, joka istutti viinitarhan, ympäröi sen aidalla, louhi kallioon viinikuurnan ja rakensi vartiotornin. Sitten hän vuokrasi tarhan viininviljelijöille ja muutti itse pois maasta. 

34 "Kun korjuuaika oli käsillä, hän lähetti palvelijoitaan perimään viinitarhan viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon. 35 Mutta nämä ottivat palvelijat kiinni. Jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. 36 Isäntä lähetti uusia palvelijoita, enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta heidän kävi samalla tavoin. 37 Lopulta hän lähetti vuokraajien luo poikansa ajatellen: 'Minun omaan poikaani he eivät sentään uskalla koskea.' 38 Mutta kun nämä näkivät pojan, he sanoivat toisilleen: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin perintö on meidän.' 39 He ottivat hänet kiinni, raahasivat ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet. 40 "Kun viinitarhan omistaja tulee, mitä hän tekee noille viljelijöille?" 

41 He vastasivat: "Hän antaa noille pahoille pahan lopun ja vuokraa tarhan toisille viljelijöille, jotka toimittavat hänelle kuuluvan sadon määräaikaan." 42 Jeesus sanoi heille: "Ettekö ole koskaan kirjoituksista lukeneet:     

-- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Herralta se on tullut, ja se on ihmeellinen meidän silmissämme. (Matt. 21:33–42)


 TÄMÄ VERTAUS alkaa kuin luomiskertomus. Jumala muovaa viinitarhan, siis tämän maailman, taitavasti ja harkiten, kaiken huomioon ottaen. Asettaa kaiken paikalleen, luo luonnonlait ja säätää kaiken toimimaan vuosituhansiksi ajoiksi eteenpäin. Saatuaan kaiken valmiiksi Hän luo ihmisen ja asettaa hänet hoitamaan tätä viinitarhaa eli maailmaa. Omaksi ja kuvakseen ja kaltaisekseen hän ihmisen loi.

Niin ihminen jatkaa tätä Jumalan aloittamaa luomistyötä ja on saanut vastuulleen puutarhan. Hänen tehtävänään on viljellä ja varjella tätä maata, käyttää ja samalla pitää siitä huolta. Ihmistä kehotetaan ottamaan se valtaansa ja hallitsemaan sitä. Siksi ihminen saa elantonsa tämän työnsä tuloksena mutta samalla tätä ruoka-aittaamme on myös suojeltava.

Sillä jonain päivänä isäntä palaa takaisin. 

VERTAUKSESSA KERROTTIIN, että isäntä vaatii viljelijöiltä hänelle kuuluvan sadon aina säännöllisin väliajoin. Mikä tämä sato voisi olla? Jeesuksen vertauksessa puhutaan viinistä mutta jos avaamme tätä kielikuvaa niin voisi merkitä ihmisen työn tuloksia. 

Mikä sitten ihmisen työ on tässä luomakunnassa. Se sato, jonka me Jumalalle annamme voi olla se, että me saamme maan tuottamaan ja tämän tuotoksen me annamme Jumalalle. Ja se tuotos, jonka me kaiken Luojalle annamme, on tietenkin kiitos ja ylistys hänen huolenpidostaan. 

Niinpä me olemme lähellä Herran pyhää ehtoollista, on se meidän kiitosuhrimme Jumalalle. Ehtoollisessa me otamme maan antimista viiniä ja leipää ja tuomme sen kirkkoon ylistyksenä Jumalalle. Pyhä Henki laskeutuu leivän ja viinin päälle ja muuttaa ne salaisella tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kiitosuhrista tulee meidän yhteytemme Luojaamme. 

TÄTÄ KRISTUKSEN esittämää vertauskuvaa viininviljelijöistä ja matkoille lähtevästä isännästä voimme käyttää myös siihen millä lailla me ymmärrämme oman asemamme tässä luomakunnassa. Olemmeko me luomakunnan kruunuja, jotka käyttävät luontoa hyväkseen, omien halujemme tyydyttämiseen? 

Kuten vertauksessakin mainittiin, me olemme Jumalan työntekijöitä ja me olemme vastuussa tästä viinitarhasta, jossa me elämme. Olemme vuokraviljelijöitä, joiden tarkoitus on pitää huolta tästä viinitarhasta. Me ikään kuin olemme tässä maailmassa vieraina. Tämä pointti on tärkeä huomata, koska usein me käsittelemme luontoa kuin omistaisimme sen vailla vastuuta kenellekään. 

REILUN VIIKON kuluttua keskiviikkona alkaa syyskuun myötä syksy ja kirkkokuntamme siirtyy uuteen kirkkovuoteen. Tämä syyskuun ensimmäinen päivä on myös kirkossamme luomakunnan päivä. Tätä luomakunnan päivää olemme viettäneet jo yli kolmen vuosikymmenen ajan ja varmasti huomaamme, että luomakunnan päivä on todellakin päivän polttava asia. Maailma on kuin tulessa. 

Kesä oli Suomessa poikkeuksellisen helteinen, ja ensiavussa oli ruuhkia kuumuudesta kärsivien vuoksi. Maailmassa paahde koitui hengenvaaralliseksi. Kanadassa lämpötila ylitti 50 astetta, ja valtavia metsäalueita ja kokonaisia kyliä paloi. Laajoja metsäpaloja syttyi myös Kreikassa ja Turkissa. Heinäkuun tulvissa Keski-Euroopassa hukkui lähes 200 ihmistä. Intiassa monsuunitulvat ovat suurimmat neljään vuosikymmeneen, Kiinassa ongelmat olivat samanlaisia. Aineelliset menetykset ovat näissä kaikissa maissa mittaamattomia.  

Meillä on siis ollut vakavia ongelmia tämän viinatarhamme kanssa. 

TÄMÄ LUOMAKUNTA tai tämä viinitarha on Jumalan luomistyö, hänen luomansa ikoni. Yhtä lailla, kuten me kunnioitamme hartaasti ikoneja, samalla tavalla voisimme myös kunnioittaa ympäröivää luontoamme. Jos löytäisimme luonnon keskellä saman hartauden, joka valtaa meidät kirkossa, olisimme jo hyvin pitkällä ekologisen kriisin ratkaisussa. 

Ortodoksisen kirkon ihmiskuva on äärettömän positiivinen ja sen ansiosta meillä on suuret mahdollisuudet toimia vaikeassakin tilanteessa. Myös meidät on luotu Jumalan kuviksi, ikoneiksi, ja kutsuttu kasvamaan Hänen kaltaisekseen. Me olemme suuri mahdollisuus, ja vaikka olemme monesti epäonnistuneet, silti meille on annettu jälleen mahdollisuus. Siksi tässä ekokriisissä me emme voi jäädä toimettomiksi.  

Ekologinen kriisi on ennen kaikkea hengellinen kriisi, vielä paremmin sanottuna ihmisyyden kriisi. Siksi meidän on ikään kuin löydettävä uudelleen ihmisyytemme ja mahdollisuutemme parannukseen. Kysyttävä: kuka minä olen ja mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa? 

VIINITARHAN HOITAMINEN jatkuu eikä isäntä ole vielä palannut tarkastamaan luomistyötään. Nyt on aika parannukseen, nyt on aika ottaa vastuumme tästä luomakunnasta. Jokaisen meistä kannatta lähteä mukaan, koska suurin osa meistä jo tiedostaa ongelman ja tietää miten me voimme tätä ympäristökriisiä hoitaa. 

(Radiosaarna 22.8.2021 Kouvolan pyhän Ristin kirkko)

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Kohtaamisia 2021



Monissa Raamatun kertomuksissa on kauniita kuvauksia kohtaamisesta. Ne johtavat aina johonkin muutokseen, niin pysyvään, ettei paluuta entiseen enää ole. Muistamme kertomuksen samarialaisnaisesta kaivolla, Marian ilmestyksen, kolme enkeliä Mamren tammistossa, syntinen nainen joka voiteli Jeesuksen hiukset, ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset opetuslapsille. Näitä kohtaamisia on lukuisia ja jokaisessa niissä Jumala rakkaudessaan lähestyy luotuaan armon tervehdys lahjanaan.

Tuhlaajapoika tunsi kaipausta oltuaan kauan köyhyydessä ja yksinäisyydessä. Unohduksen voima ei voittanut tuota kaipausta ja hänen sydämessään oli edelleen riipaiseva muisto isänsä kodista. Hymyillen hän varmasti säilytti tuon muiston sydämessään. Silti palaaminen oli vaikeaa, miltei mahdotonta. Niin pysyvästi vanha piti häntä otteessaan ja häpeä kalvoi mieltä. Aika tekee työtään armotta ja pian varmasti tulee hetki, kun muistot alkavat haalentua, menettävät värinsä ja vaipuvat unholaan. Tottumus hiljalleen saa meidät vaipumaan valveuneen.

Viimeisinä hetkinä ikävä kasvaa niin suureksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin heittäytyä. Poika oli valmis luopumaan kaikesta saadakseen olla taas kotona ja niin hän palasi mielessään anteeksipyyntö. Mutta heidän kohdatessaan isä keskeytti hänet alkuunsa koska ei ollut mitään anteeksi pyydettävää, oli vain tämä hetki ja tulevaisuus. Tuhlaajapojan ja rakastavan isän kohtaaminen oli suorastaan ylipursuavan rakastava. Hellyydessään isä antoi pojalleen enemmän kuin tämä edes osasi pyytää. Uudet vaatteet, kengät, sormuksen, kaikki vapaan miehen merkkejä. Isä teki hänestä jälleen kunniallisen miehen, ihmisen, joka hän oli koko ajan ollut. Tuo kohtaaminen palautti kaiken ennalleen ja jopa enemmän. Nyt tuhlaajapoika oli kasvanut ja rakkaus perheeseen syventynyt kokemusten kautta.

Mitä kohtaamisessa sitten tapahtuu?

Kun me kohtaamme Jumalan, me luovumme menneestä. Jotta voi saada jotain suurempaa, pitää luopua jostakin. Luopuminen syntyy monesti tuskasta, kun meidän pitää luopua vanhasta. Silti olemme kyvyttömiä syntymään uudelleen, vaikka vanha johtaakin umpikujaan ja tukahduttaa. Kohtaaminen saa sinetin, kun vastaamme kieltävästi. Ja niin monesti, kun me olemme niin tehneetkin ja menettäneet tilaisuuden torjumalla kohtaamisen antaman mahdollisuuden.

Kun me uskallamme päästää irti ja vastaamme Luojamme kutsuun myöntävästi, me saamme jotain värikästä, virkistävää, elävää, jotain mikä on näkymätöntä ja katoamatonta.

Näiden kohtaamisten seurauksena elämä alkaa ja saa merkityksen. Merkitys syntyy suhteesta Jumalaan, ihminen alkaa taas tehdä sitä mihin alun perinkin luotiin. Jumalan yhteyteen, rakkauteen, yltäkylläiseen rikkauteen, onneen. Toistemme hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja rakastamiseen.

Kohtaamisessa voi olla jotain aivan poikkeuksellista ja se voi muuttaa koko elämän. Parhaimmillaan meidän elämämme alkaa uudelleen ja ikään kuin synnymme uudelleen tähän samaan maailmaan. Elämä saa taas värit ja melodian, raikkaan tuulen meidän ihollemme.

Kohtaaminen on aina enemmän kuin osiensa summa, kohtaamisessa syntyy aina jotain suurempaa. Koko elämämme on valtava, erilaisten vuorovaikutusten kokonaisuus. Osaltaan me voimme vaikuttaa siihen kenen kanssa me olemme vuorovaikutuksessa. Mutta onneksi suurin osa kohtaamisista tapahtuu ilman omaa pyrkimystämme, ne tapahtuvatkin kaitselmuksesta.

Enkelit usein vierailevat luonamme ja tarjoavat meille tilaisuuden mullistavaan kohtaamiseen. Otammeko vieraamme vastaan kuten Aabram ja Sarai Mamren tammistossa? Vastaammeko mekin myöntävästi kuten Neitsyt Maria ylienkeli Gabrielille? Näemmekö Luojamme jopa vähäisessä ihmisessä, jonka kohtaamme?

maanantai 24. toukokuuta 2021

Voiko sairaus pelastaa?



Minulla on korona-aikana on ollut korona-aikana tapana lukea hartauden ekteniassa rukous pandemian päättymisen puolesta. Siinä on viittaus kuningas Daavidiin, jonka tarkoitusta olen jäänyt usein miettimään. Rukouksessa sanotaan heti alussa: pysäytä tämä korona-pandemia, niin kuin kerran lopetit rangaistuksena asettamasi taudin kuningas Davidin aikana.

Jumala siis asetti Daavidille taudin rangaistuksena hänen synnistään. Daavidin psalmista 32 löytyykin tämä kohta:

Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni,
ruumiini riutui ja kuihtui.
Päivät päästään minä huusin tuskassani.

Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana.
Minun elämänvoimani haihtui
niin kuin kosteus kesän helteessä. 

Minä tunnustin sinulle syntini,
en salannut pahoja tekojani.
Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»
Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,
otit pois syntieni taakan.

Synti riuduttaa ja kuihduttaa Daavidin. Helppo ymmärtää. Kuka tahansa meitä on tehnyt jotakin väärää joko tahallaan tai tahtomattaan, kärsii huonosta omasta tunnosta. Omatunto sairastuu ja me alamme oireilemaan. 

Miten tuosta tilanteesta pääsisi pois? Kaikkihan me sen tiedämme. Nöyrtyminen, tunnustaminen ja katuminen on se tie. Kun Daavid tunnusti syntinsä Jumala otti häneltä pois sairauden. Synnin taakasta vapauduttuaan hän taas pystyi elämään vapaana ja rohkeana, avoimena kohti uusia asioita. 

Olen monesti muistuttanut, ettei ihmistä aja kadotukseen se mitä hän on tehnyt vaan se osaako hän katua ja tehdä parannuksen. Ihmistä ei myöskään pelasta se onko hän tehnyt tarpeeksi hyvää vaan se että hän pyrkii tekemään, ei välttämättä edes parastaan, vaan tehdä hyvää: rakastaa, sääliä, armahtaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi. - Jo aikomuksenkin Hän palkitsee, muistuttaa pyhä Johannes Krysostomos Pääsiäissaarnassaan. 

Tämä ei kuitenkaan ole meille helppoa. Sydämen kovuus ja ylpeys voivat estää katumuksemme. Monesti emme edes huomaa tehneemme pahaa. Vaikka ihminen jatkaisi tietään kohti tuhoa Jumala ei hylkää ihmistä. 

Vaikka ihminen hylkäisi Jumalan, ei Jumala hylkää ihmistä. 

Jumala on valmis käyttämään mitä tahansa keinoja siihen, ettei ihminen tuhoaisi itseään syntiä tekemällä. Tämän ajatuksen myötä voimme ymmärtää erään Suuren paaston Halleluja-liitelauselman kautta, jossa sanotaan: 

Lisää Herra heille pahuutta, lisää pahuutta maan kunniakkaille. 

Ajatuksena on se, että nämä maan kunniakkaat ajavat itsensä tuhoon pahuudessaan ja viimeisenä keinona rukoilemme heille pahuutta, jotta he huomaisivat tekevänsä väärin ja kääntyisivät taas katuen Jumalan puoleen. Sama ajatus siis kuin Jumalan asettama rangaistus kuningas Daavidille. 

Kuningas Daavid kertoo rukouksessaan, että kun hän kääntyi Jumalan puoleen ja tunnusti rikkomuksensa, hän sai anteeksiannon ja sairaus päästi hänet otteestaan. 

No, me tiedämme, että kun Daavid katui tekemäänsä syntiä ja tämän seurauksena syntyi koko kristinuskon keskeisin, koskettavin ja kaunein katumusrukous, psalmi 51. Siinä kuningas Daavid kertoo Jumalalle tehneensä aviorikoksen erään Batseban kanssa.

Mitä olisi tapahtunut, ellei sairaus olisi saanut Daavidia katumaan tekojaan? Ehkä hän olisi mennyt teoissaan yhä pidemmälle ja entistä pahempiin tekoihin. Jumala halusi katkaista tämän kierteen antamalla Daavidille sairauden, jotta tämä pysähtyisi hetkeksi. 

Syy sairauksien olemassaolosta liittyy olennaisesti siis syntiin. Sairaus ei ole Jumalan luomaan vaan Jumala voi käyttää syntiinlankeemuksen mukana tullutta sairautta myös ihmisen pelastamiseksi. Jumala ei tahdo ihmisen kärsimystä vaan että hän kääntyisi Luojansa puoleen samoin kuin tuhlaajapoika. 

Samoin kuin mistä tahansa synnistä, edellytys ihmisen parantumiselle on katumus ja parannuksen teko. Tuhlaajapojan kertomuksessa voimme helposti huomata miten sairaus nähdään vieraantumisena Jumalasta. 

Ajatus eli vahvana vielä Jeesuksen aikana, kun luemme Sokeana syntyneen evankeliumin kohdan, jossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta: ”kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?" (Joh, 9:2)

Jeesuksen vastaus toi hyvän näkökulman asiaan: "Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” (Joh, 9:3) 

Tämä vastaus avaa meille hyvän näkökulman sairauteen. Kun ihminen kääntyy sairastaessaan Jumalan puoleen, hän voi saada parannuksen. Jeesus nostaakin keskeiseen rooliin armon käsitteen. Jumala ei vain rankaise vaan hän antaa mahdollisuuden. 

Hiljalleen kirkon historiassa käsitys sairauden ja rangaistuksen välisestä suhteesta on jäänyt taka-alalle ja sairaus ymmärretään annettuna mahdollisuutena. Se miten suhtaudumme sairauteemme, mitä me teemme, kun tuska on sielussamme ja ruumiissamme, ratkaisee. Luotammeko Jumalan kaitselmukseen, osaammeko löytää sairauden keskellä katumuksen ja Jumalan apuun turvautumisen. Sairaus on osa tätä elämää, jonka kautta Jumalan pelastusteot voivat tulla meissä julki.  Sairaus on mahdollisuus sille, että Jumalan armo voi loistaa maailmassa.

Tuo Jeesuksen vastaus ilmaisee kauniilla tavalla Jeesuksen tuoman armon elementin. Yksikään ihminen ei ole paha, jota Jumala rankaisee sairaudella. Lähtökohtaisesti kaikki luodut ovat hyviä ja Jumala haluaa ilmaista heidän kauttaan rakkautensa luomakuntaansa kohtaan. Jokin kuitenkin estää Jumalaa toimimasta tässä maailmassa. Tuo este on vapautemme ja tuossa vapaudessa me saatamme päätyä syntiin ja siten sairastuttaa itsemme. 

Silti Jumala voi käyttää sairautta myös ihmisen pelastamiseksi, jos osaamme ymmärtää sen kilvoituksena. Jos ymmärrämme tuossa hetkessä, että kaikki on Jumalan säätämää ja antamaa. 

Apostoli Paavali toteaa toisessa Korinttilaiskirjeessään: Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: »Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.» (2. Kor 12.)

Voimmeko me sairauden kautta pyhittää oman elämämme? Ehdottomasti. Voi olla me tulemme kärsimään sairaudesta vuosia tai vuosikymmeniä.  Voi olla, että sairaus tulee olemaan osa elämäämme aina kuolemaan saakka. Näin meille useimmiten tapahtuu, kun tulemme vanhoiksi. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö Jumala voisi kaikkivaltiudessaan pelastaa meidät sairaudesta. Jumalan kaitselmus jää meille monesti tuntemattomaksi. 

Silloin me tarvitsemme samaa kärsivällisyyttä kuin halvaantunut mies Betesdan altaalla. Tässä me voimme rukoilla oman parantumisemme puolesta ja sen hetkellä me voimme kantaa rukouksia toistemme puolesta. 

Olemme jo voiton puolella koronan suhteen. Tartuntamäärät tulevat laskemaan ja syksyyn mennessä olemme saaneet rokotteet. Mitä sitten olemme oppineet?  

Se ainakin on varmaa että tämän pandemian jälkeen me opimme kunnioittamaan aivan yksinkertaisia asioita. Voimme kokoontua yhteen kirkossa, tavat toisiamme, koskettaa, halata, kunnioittaa suutelemalla, tuntemalla suitsutuksen tuoksun. Samalla me opimme toivottavasti myös kuuliaisuutta esivallallemme. Hygienian noudattaminen ja rokotuksen vastaanottaminen ovat lähimmäisen rakkautta ja huolenpitoa. Jos pahan hengen voima tässä maailmassa näkyy sairauksien kautta niin Jumala voi pelastaa meidät lääketiedettä hyväkseen käyttämällä.  

Siunattua Helluntain juhlaa meille kaikille!