Paaston päättyessä olemme jälleen kynnyksellä — uuden alun äärellä.
Paasto ei pitäisi olla vain ajanjakso kalenterissa, vaan jatkuva hengellinen matka. Ylösnousemuksen matka kohti Jerusalemia, askel askeleelta kohti kaikaisuudessa olevaa Jumalaa. Sydämentemme puhdistautumista, sielujemme kirkastumista, kaiken turhan taakse jättämistä. Hengellistä uudistumista, johon meidät kutsutaan yhä uudelleen.
Paasto on valmistanut meitä. Ja nyt olemme tulleet siihen hetkeen, kun matka ei lopu — vaan muuttuu.
Nyt on juhlan aika. Kirkon viisaus on siinä, että se kieltää paastoamisen juhlan aikana. Nyt ei ole enää katumuksen hetki, vaan ylösnousemuksen valoisan ilon juhla. Elämä on voittanut kuoleman. Kristus nousi kuolleista! Emme enää ole samaoja ihmisiä kuin paaston alkaessa. Olemme taas askeleen lähempänä viimeistä tilinteon päivää.
Siksi juhla ei saa tarkoittaa paluuta entiseen. Emme ole täällä, jotta palaisimme vanhoihin tapoihin, entisiin synteihin, tai kaipaisimme taaksepäin siihen elämään, josta lähdimme liikkeelle. Tämä ei ole matkan loppu, vaan uuden tason alku. Olemme nousseet portaan verran ylemmäs. Ehkä vain pienen, mutta aidon askeleen lähemmäs Valtakuntaa.
Mitä siis seuraavaksi? Mitä on uuden elämän sisältö?
Mikä voisi olla uuden elämämme sisältö: voisimmeko juhlia Hengessä, voisimmeko jatkossa puhua Totuudessa, iloita Pyhässä Hengessä?
Mitä jos jokainen suuri paasto nostaisi meidät astetta korkeammalle, aina askelman lähemmäs Jumalaa? Puhdistasi kerran toisensa jälkeen yhä pyhempää elämää. Jokainen paasto olisi tarkoitettu viemään meitä lähemmäs taivasta? Vähän kerrallaan, vaihe vaiheelta, tulla puhtaammaksi, lähestyä viattomuutta, kasvaa ja pyhittyä, kokea pyhän läsnäolon. Edes hitusen. Se riittää.
Mitä se voisi olla, miten voisimme vahvistaa kaikkea sitä mitä saimme paaston aikana?
Ottaisimme lähimmäisen elämämme keskiöön. Sen ihmisen, joka on meille annettu — pidettäväksi huolta, rakastettavaksi. Muistammehan Jeesuksen vertauksen viimeisestä tuomiosta: tehdä hänelle kaikki voitavamme nälkäisille, janoisille, kodittomille, sairaille ja vangituille. Korvata kaikki saamamme hyvä Kristukselle: palvella Kristusta palvelemalla lähimmäistämme.
Avaisimmeko kotimme? Jakaisimmeko omastamme? Pitäisimmekö heikomman puolta? Ovatko reaktiomme pelkkiä sanoja — vai myös tekoja, jotka nousevat rakkaudesta?
Siksi haaveilen että voisimme elää todeksi sitä viisautta, jota saimme tämän paaston aikana. Jokainen meistä luottaisi siihen, että Jumalan huolenpito kantaa, kun elämä kolhii.
Oppisimme katsomaan maailmaa kirkkaammin. Näkemään, kuinka pyhä salaisuus on kätkeytynyt luomakuntaan. Tuntea, kuinka Pyhä Henki hengittää kaiken näkyvän takana. Että jokaisella pienelläkin asialla on merkitys tässä suuressa suunnitelmassa. Mikään ei ole sattumaa ja pyhälle kaikki on pyhää.
Jos vain uskaltaisimme antaa Hänen johdattaa — niin kuin Hän johti Israelin kansaa pois Egyptin orjuudesta. Jos vain antaisimme Jumalan kantaa meitä, eikä yrittäisimme itse hallita kaikkea.
Silloin voisimme elää sitä opetusta, jonka Kristus jätti meille evankeliumeissa: pysyä puhtaina, pitäytyä yksinkertaisissa, mutta elämää kantavissa käskyissä. Ne eivät ole meille taakaksi — ne ovat suojaksi sielullemme ja sydämellemme.
Kristus on puhdistanut meidät. Hän on leikannut pois sen, mikä ei kanna hedelmää — niin hän todella työskentelee sielumme kanssa kuin viisas ja kokenut viinitarhuri. Hän on valmistanut maan, kitkenyt rikkaruohot ja kastellut mullan.
Nyt meidän tehtävämme on kääntää katseemme kohti aurinkoa, kääntää katseemme kohti valoa ja lämpöä. Nauttia ja kasvaa!
Kristus nousi kuolleista!
Onko ortodoksisen kirkon uskolla ja pyhällä traditiolla merkitystä yhteiskuntamme arjessa? Pohdin nykypäivän haasteita ja ilmiöitä ortodoksisen Kirkon ihmiskuvan ja muuttumattoman tradition näkökulmasta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matka. Näytä kaikki tekstit
19 huhtikuuta 2025
Aurinkoa katselevat - Kristus nousi kuolleista!
13 marraskuuta 2017
Luvattu maa
Mooses johdatti Israelin kansan pois Egyptin orjuudesta ja tästä pitkästä matkasta kohti luvattua maata kerrotaan Toisessa Mooseksen kirjassa. Tämä 40 vuotta kestänyt matka on meille vertauskuva elämästämme kohti Taivasten valtakuntaa. Lyhyemmässä mittakaavassa tuleva joulupaasto on myös matka jostakin jonnekin.
Ja matka suuntautuu eteenpäin, taakse ei ole katselemista. Voimme toki muistaa, kuinka jätämme hengellisen Egyptin taaksemme, synnillisen elämän ja vaikka tie edessä näyttääkin pitkältä ja vaivalloiselta me emme sa jäädä uneksimaan tuosta vanhasta. Edessä on jotain parempaa jota emme ole vielä kokeneet.
Me emme kulje yksin vaan tämä on yhteinen matka. Me emme saavuta pelastusta yksin, vaan voimme pelastua vain yhdessä ja toistemme kautta. Me olemme vastuussa toisistamme ja jokainen huomaavaisuus toisiamme kohtaan ilmaisee sen, miten me rakastamme Jumalaa.
Meillä on päämäärä ja moni kilvoittelija on saavuttanut sen. Tunnetuimmat näistä ovat pyhiä mutta vielä enemmän on autuaita kilvoittelijoita joiden kohtaloa tai nimiä emme koskaan oppineet tietämään. He olivat matkalla kohti Luvattua maata, jossa heitä odotti armahtava Isä. Jo monia on edelleen matkalla.
Vaikka vaellus kestikin Israelin kansan aikaan kauan, se ei ollut vailla tarkoitusta. Mikään elämässä ei ole vailla tarkoitusta. Myös meidän elämämme kilvoitus kestää kauan, vaikka pian voimmekin huomata, miten aika on loppumassa eikä kukaan ole luvannut huomista päivää.
Kristus on kutsunut meidät tälle tielle. Hän kutsuu yhä uudelleen ja uudelleen. Opetuslapset ottivat kutsun vastaan ja heistä tuli apostoleja. Moni muukin sai kutsun mutta osa kieltäytyi ja osa jätti matkan kesken. Osa palasi katuen oikealle tielle ja heidät otettiin vastaan iloiten.
Kristus kulkee kanssamme. Hän antoi Israelin kansalle kymmenen käskyä ja Vuorisaarnassa hän edelleen syvensi noita elämää suojaavia lakeja.
Muistatteko mitä kävi Laupiaan samarialaisen tarinan hakatulle miehelle? Hän poikkesi tietä ja niin paholainen pieksi hänet henkihieveriin. Samoin käy meille, jos me lähdemme kulkemaan synnin tietä. Onneksi Laupias samarialainen, Kristus, tuli hänen luokseen ja vei hänet kirkkoon hoidettavaksi. Hän sanoi palaavansa haavoittuneen miehen luokse.
Hän jätti lupauksen toisesta Lohduttajasta, Pyhästä Hengestä. Jumala on kanssamme aina maailman loppuun asti ja sitten hän on palaava kunniassaan.
Me emme kulje yksin, sillä me olemme saaneet opetuksen häneltä. Me emme ole yksin, vaikka hairahtuisimme. Hän on armollinen Jumala ja tekee kaikkensa ja antaa anteeksi, vaikka mitä kunhan me vain pysymme tuolla tiellä.
Mikä sitten on tärkeää tällä matkalla? Se että elämme tätä elämää rakastaen. Rakastaen Jumalaa, lähimmäistämme ja itseämme. Kuten Kristus sanoi, siinä on kaikki. Jumala on meidän opettajamme ja hän käski rakastamaan. Hän on meidän esikuvamme ja hän on rakkaus.
Armo. Armahtava Jumala joka on laupias meitä kohtaan. Me valitettavan usein typistämme Jumalan armon ja rakkauden omien sanojemme kautta kovin rajalliseksi maalliseksi. Armo ja rakkaus ovat aina enemmän kuin me voimme kuvitella. Montako kertaa pitää anteeksi, peräti seitsemänkö kertaa? Joskus tuntuu, että me voimme antaa toisillemme anteeksi vain yhden kerran. Saat anteeksi, kunhan et tee samaa toista kertaa.
Erityisesti joulun lähestyessä muistamme Johannes Kastajan, Herran edelläkävijän. Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan:
Ääni huutaa:
- Raivatkaa autiomaahan Herralle tie!
Tasoittakaa yli aron
valtatie meidän Jumalallemme!
Me olemme matkalla mutta samalla tämä on myös vastavuoroinen tapahtuma: Jumala on tulossa luoksemme ollakseen meidän kanssamme.
Kristus on odottaa meitä päämäärässämme. Hän meni jo aiemmin valmistamaan meille asuinsijat Isänsä kotona.
Siunattua joulupaaston aikaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

